X.
Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä välissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.
— Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. — Vieläkö nukutte?
— Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu käännettynä tyynyyn päin, — ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla tänne: te ette kuule minulta sanaakaan.
— Kummallista … sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. — Eilen keskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin syystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan… Kaiketi minulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties tulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne…
— Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi! sanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja pelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. — Voitte mennä muualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.
— Omituisia luuloja! hymähti tohtori. — Te siis otaksutte minua vakoojaksi?
— Niin otaksun… Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut on asetettu, — se on yhdentekevää.
— Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi…
Tohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti päätään.
— Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. — Olkoon, että minä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät poliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän yhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten pahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se pahempaa ole … mitä te sitten pelkäätte?
Nämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui rauhallisesti.
Oli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh tavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda olutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.
— Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä tännekin, sanoi tohtori. — Ulkona on jo täysi kevät.
— Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.
— Niin, maaliskuun loppupuoli.
— Onko likaista ulkona?
— Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.
— Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle kaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin unesta selvitäkseen, — sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen kammariin ja … ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona, joka ymmärtäisi pääntautia… En ole pitkään aikaan enää elänyt ihmisiksi… Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!
Eilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja puheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi, että hänellä oli kova päänkivistys.
— Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei ole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. — Ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.
— Mitenkä se on ymmärrettävä?
— Tavallinen ihminen odottaa onnen tahi onnettomuuden tulevaksi ulkoapäin, niinkuin esimerkiksi vaunuista tahi kammarista, ajatteleva ihminen sitä vastoin omasta itsestään.
— Menkää ja saarnatkaa sitä viisautta Kreikkaan, missä on lämmin ja tuoksuu pomeranssille, mutta täällä se ei ole ilmanalaan soveltuva. Kenenkä kanssa minä äsken puhelin Diogeneksesta? Teidänkö vai kenenkä?
— Minun kanssani eilen.
— Diogenes ei ollut kammarin ja lämpimän huoneen tarpeessa; siellä on ilmankin kuuma… Ei muuta huolta kuin makaa tynnyrissä, ja syö appelsiineja ja öljymarjoja. Vaan annas että hän olisi osunut Venäjälle asumaan, niin hän jo toukokuussa olisi pyrkinyt huoneeseen, joulukuusta puhumattakaan. Olisi pakkanen käperryttänyt miehen niin että olisi leikki ollut kaukana.
— Ei. Kylmää voipi, kuten yleensä millaisia kipuja hyvänsä, olla tuntematta. Markus Aurelius on sanonut: "Kipu on kivun elävää kuvittelua mielessä: ponnista tahtoasi päästäksesi vapaaksi tästä kuvittelusta, karkota se mielestäsi, lakkaa valittamasta, niin kipu häviää!" Tämä on tosi. Viisaan, tahi yleensä vain ajattelevan, järkevän ihmisen huomattavia puolia on juuri se, että hän halveksii tuskia; hän on alati tyytyväinen eikä mikään herätä hänen ihmettelyään.
— Minä olen siis tylsämielinen, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten konnuutta.
— Tuota te puhutte vaan suotta. Jos te useammin ajattelisitte, niin te tulisitte käsittämään, kuinka mitättömiä kaikki ne ulkonaiset seikat ovat, jotka saattavat mielemme kuohuksiin. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää ja sitä mikä elämässä on tosihyvää.
— Ymmärtämään … toisti Ivan Dmitritsh synkistyen. — Ulkonaisia, sisällisiä… Kuulkaa, minä en käsitä tätä. Minä tiedän vaan sen, sanoi hän, nousten seisaalleen ja silmäillen vihastuneena tohtoriin, — että Jumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, kuuletteko? Ja orgaanisen kudoksen, jos se on elinkykyistä, täytyy vastata mihinkin kiihotukseen. Ja minä vastaan! Kipuihin minä vastaan huudoilla ja kyynelillä, konnamaisuuteen vastaan suuttumuksella, ilkeyteen vastaan inholla. Minun mielestäni tätä vasta elämäksi kutsutaankin. Mitä alemmalla asteella organismi on, sitä vähemmin tunteellista se on ja sitä heikommin se vastaa kiihotukseen, ja mitä ylemmällä asteella se on, sitä herkkätuntoisempi se on ja sitä tarmokkaammin se vastaa todellisuuden vaikutuksiin. Kuinka voi olla tietämättä sitä? Tohtori olette, ettekä tiedä näin vähäpätöisiä asioita! Voidakseen halveksia tuskia, olla alati tyytyväinen eikä milloinkaan herätä mitään ihmettelemään, niin on tultava tuollaiseksi, — ja Ivan Dmitritsh osotti paksua, lihavuuteensa pakahtuvaa talonpoikaa, — tahi antauduttava tuskien karaistavaksi siihen määrään, ettei ollenkaan enää tunne niitä, toisin sanoin, lakattava elämästä. Suokaa anteeksi, minä en ole ajattelija enkä filosoofi, jatkoi Ivan Dmitritsh ärtyisästi, — enkä mitään siinä suhteessa ymmärrä. Minä en ole siinä tilassa että kykenisin ajattelemaan.
— Päinvastoin, te ajattelette mainiosti.
— Stoalaiset, joita te jätkyttelette, olivat merkillisiä miehiä, mutta heidän oppinsa kangistui jo parituhatta vuotta sitten eikä ole rahtuakaan hievahtanut eteenpäin, eikä hievahda, sillä siltä puuttui käytännöllisyyttä ja elinvoimaa. Se voitti puolelleen vain pienen vähemmistön, joka kuluttaa elämänsä turhissa tieteellisissä harrastuksissa ja kaiken maailman oppien muistelemisessa, enemmistö sitä vastoin ei käsittänyt sitä. Oppi, joka saarnaa välinpitämättömyyttä rikkauden ja elämän mukavuuksien suhteen, tuskien ja kuoleman halpana pitämistä, on äärettömälle enemmistölle aivan käsittämätön, siksi kun tämä enemmistö ei koskaan ole nähnyt rikkautta, ei elämän mukavuuksia, ja tuskien halveksiminen olisi siitä samaa kuin itse elämän halveksiminen, sillä koko ihmisen olemushan ei ole muuta kuin nälän, kylmän, loukkausten, menetysten ja, hamletinmaisen kuolemanpelon tuntemista. Näissä tuntemuksissa on koko elämä: se voi tuntua rasitukselta, sitä voi vihata, mutta halveksia sitä ei voi. Vieläkin siis toistan, stoalaisten opilla ei voi koskaan olla tulevaisuutta, ja kuten näette, ovat vuosisadan alusta tähän päivään saakka taistelu, herkkyys kivuille ja kyky vastata kiihotukseen yhä edistyneet ..
Ivan Dmitritsh kadotti yhtäkkiä ajatustensa langan, pysähtyi ja pyyhki harmistuneena otsaansa.
— Tahdoin sanoa jotakin hyvin tärkeää, vaan eksyin tolalta, lausui hän, — Mistä puhuinkaan? Niin aivan! Kuulkaahan vieläkin: joku stoalainen möi itsensä orjaksi ostaakseen vapaaksi erään lähimäisensä. Näette siis, että stoalainenkin vastasi kiihotukseen, koskapa moiseen jalomieliseen tekoon, itsensä alttiiksipanemiseen lähimäisensä hyväksi, vaaditaan kiihtynyttä, säälivää sydäntä. Minä olen täällä vankilassa unhottanut kaikki, mitä ennen olen lukenut, muuten voisin esiintuoda vielä jotakin. Otetaanpa esimerkiksi Kristus. Kristus vastasi todellisuuteen sillä, että itki, nauroi, murehti, vihastui, vieläpä ikävöikin; ei Hän mennyt hymyillen kärsimyksiänsä vastaan eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili Getsemanen tarhassa, että tämä malja menisi Häneltä pois.
Ivan Dmitritsh naurahti ja istui.
— Olkoonpa että ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään, lausui hän. — Olkoonpa että tuskia tulee halveksia sekä ettei mitään tule ihmetellä. Vaan millä perusteella te juuri sitä vaaditte? Oletteko te ajattelija? Oletteko te filosoofi?
— Minä en ole filosoofi, vaan sen tärkeyttä tulee jokaisen terottaa mieleen sentähden, että se on järkevää.
— Ei, minä tahdon tietää, minkätähden te ymmärtämisen asiassa, kärsimysten halveksimisessa ynnä muussa pidätte itseänne kompetenttina? Oletteko te kärsinyt jolloinkin? Onko teillä käsitystä kärsimyksistä tai tuskista? Saanko luvan kysyä: piestiinkö teitä lapsena?
— Ei, vanhempani eivät hyväksyneet ruumiillisia rangaistuskeinoja.
— Minua sitävastoin isäni pieksi armottomasti. Isäni oli jyrkkä, hemoroideja sairastava virkamies, jolla oli pitkä nenä ja kellertävä kaula. Vaan puhukaammepa teistä. Koko elämässänne kukaan ei ole sormellaan kajonnut teihin, kukaan ei ole pelotellut, ei lyönyt teitä; terve olette kuin härkä. Kodissanne saitte kasvaa, isä kustansi koulunkäyntinne, jonka jälkeen te heti astuitte tyhjäntoimittajavirkaanne. Enempi kuin kaksikymmentä vuotta on teillä ollut käytettävänä vapaa asunto lämmön ja valon kanssa, siihen palvelija lisäksi, ja itse olette oikeutettu tekemään työtä kuinka ja minkä verran itse lystäätte, vaikka ette tekisi mitään. Luonnostanne olette laiska ja veltto, ja sentähden pyritte järjestämään elämänne siten, ettei mikään teitä häiritsisi tahi paikaltanne hievahduttaisi. Toimet jätitte välskärin ja muiden hylkyjen huostaan, ja itse istua nökötitte lämpimässä ja hiljaisuuteen hautauneena, säästitte rahoja, lueskelitte kirjoja, sulostutitte elämäänne ylevän joutavilla mietelmillä ja (Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään) juomisella. Sanalla sanoen, elämää te ette ole nähnyt, ette tunne sitä ollenkaan, ja todellisuuteen olette tutustunut ainoastaan teoreettisesti. Kärsimyksiä te taas halveksitte ja annatte kaiken mennä mitään ihmettelemättä vallan yksinkertaisesta syystä: turhuutten turhuus, ulkonainen ja sisällinen, elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, käsittäminen, todellinen hyvä, kaikki tämä on sitä filosofiaa, joka niin mainiosti soveltuu venäläiselle aito vetelehtijälle. Sattuupa esimerkiksi että näette talonpojan lyövän vaimoaan. Mitäpä maksaisi tuota puolustaa? Lyököön, molemmathan he kuitenkin kuolevat varhemmin tahi myöhemmin; eikä lyöminen sen lisäksi ole loukkauksena sille jota lyödään, vaan lyöjälle itselleen. Juoppous on pahe eikä se lainkaan sovellu ihmiselle, mutta joit häntä tahi olit juomatta, kuoleminen sinun yhtäkaikki on. Tulee eukko, jonka hampaita särkee… Mitähän siihen sanoisit? Kipu on kivun elävää kuvittelemista mielessä ja lisäksi, eihän kukaan kivuitta saata päästä maailmasta, senpä vuoksi mene sinä eukko maisten matkaasi, salli minun rauhassa hautoa mietteitäni ja juoda viinaa. Nuori mies pyytää neuvoa, miten olla kuin eleä; joku toinen ennenkuin vastaisi niin vähäisen toki ajattelisi, mutta tässä on vastaus heti valmiina: pyri käsittämään elämää tahi todellista hyvää. Vaan mikä se oikein on tuo kummallinen "todellinen hyvä?" Vastausta ei tietysti ole. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana, sorretaan, kidutetaan, mutta se on kaikki vaan hyvää ja järkevää, sentähden että tämän sairaalanhuoneen ja lämpimän, viihdykkään kammarin välillä ei ole minkäänlaista eroa. Mukavaa filosofiaa: ei ole mitään tekemistä, omatunto on puhdas, ja itsestäsi tunnut olevasi filosoofi… Ei, hyvä herra, filosofiaa se ei ole, ei syväaatteisuutta, ei katsantokannan laveutta, vaan laiskuutta, silmänkääntäjätemppujen harjoittamista, unteloa hulluutta… Juuri! ja taas joutui Ivan Dmitritsh suuttumuksensa valtaan. — Kärsimyksiä halveksitte, vaan annas että sormeanne loukataan oven välissä, niin huudatte minkä kurkusta lähtee!
— Ehkenpä huudakaan, virkahti Andrei Jefimitsh sävyisästi naurahtaen.
— Ette te huuda! Entä jos teitä kohtaisi halvaus tahi jos joku sekamölö, tai heittiö, asemansa ja virka-arvonsa turvissa, loukkaisi teitä julkisesti ja te tietäisitte hänen pääsevän siitä rangaistuksetta, — kyllä sitten tietäisitte mitä se on, opettaa muita ymmärtämään elämää ja todellista hyvää.
— Tuo on aivan omaperäistä, sanoi Andrei Jefimitsh, naurahtaen mielihyvissään ja hykertäen kämmeniään. — Minä olen ilonhämmästyksellä havainnut taipumuksenne yleistelyyn, ja luonteenkuvaukseni, jonka vastikään toitte julki, on kerrassaan loistava. Tunnustan että keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle ääretöntä huvia. No niin, minä olen kuunnellut teitä, suvaitkaapa tekin nyt kuunnella minua ..
XI.
Keskustelu jatkui vielä noin tunnin ajan ja teki Andrei Jefimitshiin nähtävästi syvän vaikutuksen. Hän rupesi käymään sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamusin sekä puolisen jälkeen ja usein hän vielä iltahämärissäkin istui keskustelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Ensi aikoina Ivan Dmitritsh kaihtoi häntä, epäili häntä pahoista aikeista ja ilmaisi avoimesti vihansa häntä kohtaan, vaan tottui sittemmin häneen ja muutti entisen jyrkän käytöksensä alavan iroonilliseen.
Ennen pitkää sairaalassa levisi huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh on ruvennut käymään huoneessa N:o 6. Ei kukaan — ei välskäri, ei Nikiitta, eikä sairaanhoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi hän tuntikausia siellä istui, mitä hän siellä puheli ja miksi hän ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui kummalliselle. Mihail Averjanitsh kävi useasti hänen luonaan tapaamatta häntä kotona, mitä ennen ei koskaan tapahtunut, ja Daria hyvä oli vallan pyöräpäisnä sen johdosta ettei tohtori enää juonut olutta määräajoilla, vieläpä toisinaan myöhästyi päivälliseltä.
Kerran, se oli jo kesäkuun lopulla, tohtori Hobotow tuli jollekin asialle Andrei Jefimitshin luo; tämä kun ei ollut sisällä tavattavana, lähti hän etsimään häntä ulkoa; pihalla hänelle sanottiin, että vanha tohtori oli mennyt mielenvikaisten luo. Tultuaan sivurakennukseen ja pysähdyttyään eteisessä, Hobotow kuuli seuraavan keskustelun:
— Meidän mielipiteemme eivät koskaan tule käymään yhteen ettekä te saa minua käännytetyksi omaan uskoonne, puhui Ivan Dmitritsh kiihdyksissään. — Todellisuutta te ette tunne vähääkään ettekä ole koskaan kärsinyt, vaan olette, kuten verimato, alati elänyt muiden kärsimysten läheisyydessä; minä sitä vastoin olen kärsinyt yhtämittaa syntymästäni tähän päivään saakka. Sentähden sanon suoraan: minä pidän itseäni kaikissa suhteissa teitä korkeampana ja pätevämpänä. Ette te kelpaa minun neuvojakseni.
— Minä en ensinkään pyydä kääntää teitä omaan uskooni, vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. — Mutta kysymys ei olekaan siinä, ystäväni. Kysymys ei ole siinä, että te olette kärsinyt, minä en. Kärsimykset samoinkuin ilot ovat ohimeneviä - heitetään ne sikseen, olkoot ne Herran nimessä! Kysymys on siinä, että me, te ja Tiina, ajattelemme; me näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan ja miettimään, ja se tekee meidät solidaarisiksi, vahvoiksi, olkoot mielipiteemme kuinka eroavia tahansa. Jospa tietäisitte, ystäväiseni, kuinka kyllästynyt minä olen yleiseen mielettömyyteen, kiittämättömyyteen, tylsyyteen ja mimmoisella ilolla minä joka kerran keskustelen teidän kanssanne! Te olette ymmärtäväinen mies ja te viehätätte minua.
Hobotow aukasi oven hiukan raolleen ja silmähti huoneeseen; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnatusten vuoteella. Mielenvikainen väänteli kasvojaan, vavahteli ja kouristuksentapaisesti veti viittaa ympärilleen, tohtori sitä vastoin istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, ilmaisten avuttomuutta, surua. Hobotow kohautti olkapäitään, naurahti ja katsahti Nikiittaa silmiin. Olkapäitään kohautti Nikottakin.
Toisena päivänä Hobotow tuli sivurakennukseen yhdessä välskärin kanssa.
Molemmat seisoivat eteisessä ja kuuntelivat.
— Eiköhän setä vaan ole tullut löyhkäpäiseksi? sanoi Hobotow tullessaan ulos sivurakennuksesta.
— Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei
Sergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän
kirkkaat saappaansa tulisi saveen. — Minä puolestani tunnustan, arvoisa
Jevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!
XII.
Siitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan häneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan pieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan puutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori hymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän syystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: "Aivan oikein," vaan käsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: "Kyllä, kyllä, kyllä" … ja katsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään rupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen nauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut suoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä pataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista suuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät terveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow; hänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman minkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta kirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta. Tultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen vaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista hevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.
— Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi kaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun kaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. — Tässä Jevgenij Fedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa päärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun sivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty, mutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.
— Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei Jefimitsh mietittyään. — Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja laittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni vähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei tuota mitään.
Seurasi kotvan hiljaisuus.
— Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, — että tämä sairaala nykyisessä tilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin 40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa liian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun ajatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin aikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.
— No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi järjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.
— Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen maalaishallinnon haltuun.
— Niin, jättäkäämme vain rahat maalaishallinnon käsiin, niin se ne varastaa, sanoi valkoverinen tohtori nauraen.
— Sehän on tavallista, myönsi kaupunginhallituksen jäsen ja naurahti myöskin.
Andrei Jefimitsh katsahti veltosti ja sumeasti valkoveriseen tohtoriin ja lausui:
— Olkaamme oikeudellisia.
Taas seurasi hiljaisuus. Tarjottiin teetä. Sotilaspäällikkö, ollen hyvin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä käteen ja sanoi:
— Tepä olette meidät ihan kokonaan unhottanut, tohtori. Mutta teistähän on tullutkin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Kuinka siis voisitte meikäläisten parissa viihtyä?
Kaikki rupesivat sitten puhumaan siitä, kuinka ikävätä kunnollisen ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei ole teaatteria, ei soitantoa, ja viime tanssi-iltamassa klubissa oli lähes kaksikymmentä naista ja vain kaksi kavaljeeria. Nuoriso ei tanssi, koko ajan vaan tungeksii tarjoilupöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh rupesi harvaan ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhumaan siitä, kuinka säälittävää, kuinka syvästi säälittävää on, että kaupunkilaiset kuluttavat elämänsä tarmon, sydämensä ja järkensä korttipeliin ja juoruihin, vaan eivät osaa eivätkä halua viettää aikaansa huvittavassa keskustelussa ja lukemisessa, eivät huoli siitä nautinnosta, jonka järjen viljely tuottaa. Henkinen kyky yksin on mieltä kiinnittävää ja merkittävää, kaikki muu halpaa ja mitätöntä. Hobotow kuunteli virkaveljeään tarkkaavasti ja kysyi yhtäkkiä:
— Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on? Saatuaan vastauksen, hän ja valkoverinen tohtori noloina kuten taitamattomuutensa oivaltaneet tutkijat, alkoivat Andrei Jefimitshiltä kysellä, mikä päivä tänään on, montako päivää on vuodessa, ja onko totta että sairaalan N:o 6:ssa asuu eriskummallinen tietäjä?
Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:
— On, hän on sairas, vaan hyvin viehättävä nuori mies.
Enempää ei häneltä kysytty.
Kun hän eteisessä puki palttoota päälleen, niin sotilaspäällikkö pani kätensä hänen olalleen ja sanoi huoaten:
— Meidän vanhusten on aika antautua lepoon!
Tultuaan kaupunginhallituksesta Andrei Jefimitsh käsitti, että tämä oli hänen mielentilaansa tutkimaan asetettu komissiooni. Hän muisti kysymykset, jotka hänelle tehtiin, punastui ja hänen tuli, ties miksikä, ensi kerran elämässään kovasti sääli lääketiedettä?
"Oi taivahinen isä, ajatteli hän, — vastahan he aivan äskettäin ovat kuulleet luentoja mielentautiopissa, ovat suorittaneet tutkintoja — mistä sitten tämä suuri tietämättömyys johtuu? Heillä ei ole käsitystäkään psykiatriiasta."
Ja ensi kerran elämässään hän tunsi itsensä loukatuksi ja häntä suututti.
Saman päivän iltasella oli Mihail Averjanitsh hänen luonaan. Tervehtimättä postimestari astui hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja lausui liikutetuin äänin:
— Herttaiseni, ystäväiseni, osottakaa minulle, että luotatte vilpittömään hyväntahtoisuuteeni ja pidätte minua ystävänänne… Ystäväiseni! ja ehkäisten Andrei Jefimitshiä puhumasta, jatkoi hän yhä valtavammin liikutettuna: — minä rakastan teitä sivistyksenne ja ylevämielisyytenne tähden. Kuulkaa minua, herttaiseni! Tieteen säännöt velvottavat tohtoreja salaamaan teiltä totuutta, vaan minä puhun teille suoraa kieltä kuin sotilas ainakin: te olette sairas! Älkää pahastuko ystäväni, mutta se on totta, sen ovat jo aikaa sitten kaikki ympäristön asukkaat huomanneet. Vastikään tohtori Jevgenij Fedoritsh minulle sanoi, että teidän on välttämättömästi, jos tahdotte pitää huolta terveydestänne, antauduttava lepoon ja hankittava itsellenne virkistystä? Ja se onkin aivan totta! Se on erinomaista! Minä otan näinä päivinä virkalomaa ja lähden matkalle muihin maihin haistamaan ilmaa muualla. Osottakaa nyt että olette ystäväni, matkustetaan yhdessä! Matkustetaan, karistetaan vanhuuden taakka hartioiltamme!
— Minä tunnen itseni aivan terveeksi, sanoi Andrei Jefimitsh mietittyään. — Mutta matkustaa minä yhtäkaikki en voi. Sallikaa minun jollakin muulla tavalla osottaa teille ystävyyttäni.
Matkustaa jonnekin, tietämättä minkä tähden, ilman kirjoitta, ilman Dariaa, ilman oluetta, rikkoa ihan jyrkästi kahdenkymmenen vuoden ajalla vakaantunut elämänjärjestys, — moinen tuuma tuntui ensialussa hänestä hurjalta ja oudolta. Mutta hänen mieleensä muistui keskustelu kaupunginhallituksessa ja apeus, joka hänet valtasi kaupunginhallituksesta palatessaan, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa pois kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä hulluna, välähti hänestä kauniilta.
— Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.
— Moskovaan, Pietariin, Varsovaan… Varsovassa vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki! Matkustetaan, herttaiseni!
XIII.
Viikon kuluttua Andrei Jefimitshiä kehotettiin antautumaan lepoon, se on pyytämään eroa virasta, jonka hän välinpitämättömänä tekikin, ja vielä viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh jo istuivat kyytikärryissä ajaen lähimmälle rautatienasemalle. Päivät olivat viileät ja kirkkaat, taivas oli sinertävä ja ilmanranta selliä Kaksisataa virstaa asemalle ajoivat he kahdessa vuorokaudessa ja yöpyivät kaksi kertaa matkalla. Kun majataloissa tarjottiin teetä huonosti pessyistä laseista tahi kuhnailtiin hevosia valjastettaissa, niin Mihail Averjanitsh karahti punaiseksi, vapisi koko ruumiissaan ja kiljui: "Suu kiinni! Ei mitään mukinata!" Kärryissä istuessaan hän taas yhtämittaa, pitämättä hetkenkään lomaa, kertoili matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan kuningaskunnassa. Kuinka paljo siellä olikaan seikkailuja ja mimmoisia kohtauksia! Hän puheli kovalla äänellä ja tekeytyi puhuessaan niin kummastuneen näköiseksi, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Lisäksi hän kertoillessaan hengitti suoraan Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänelle korvaan. Tämä tuntui tohtorista vastenmieliseltä ja häiritsi häntä ajattelemasta ja pitämästä mieltänsä koossa.
Rautatiellä he säästäväisyydestä matkustivat kolmannessa luokassa tupakoimattomien vaunussa. Yleisö oli puoleksi siistiä. Mihail Averjanitsh tuota pikaa tutustui kaikkien kanssa ja, muuttelehtien penkistä penkkiin, puhua pauhasi, ettei pitäisi matkustaa näillä inhottavilla teillä. Yltympärillä näkee vain rosvousta harjoitettavan! Toista on kulkea hevosella ratsain: pyyhkäsee päivässä satakunta virstaa ja tuntee itsensä terveeksi ja raittiiksi. Katovuodet taasen ovat meillä seurauksena siitä, kun Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla epäjärjestys hirmuinen. Hän tulistui, puhui kovalla äänellä eikä suonut muille suunvuoroa. Tuo yhtämittainen laverteleminen yhdessä ehtimiseen uudistuvain naurunhohotusten ja mahtavien kädenviitteiden kanssa — vaivasi Andrei Jefimitshiä.
"Kumpi meistä kahdesta on hullu? ajatteli hän myrtyneenä. — Minäkö, joka koetan olla matkustajia häiritsemättä, vai tuoko itsekäs, joka pitää itseään kaikkia muita viisaampana ja miellyttävämpänä eikä sentähden anna kenellekään rauhaa?"
Moskovassa Mihail Averjanitsh pukeutui sotilastakkiin, josta puuttui olkalappuja, sekä punareunuksilla varustettuihin housuihin. Kaduilla kävi hän sotilaslakki päässä ja viitta päällä, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshin mielestä ystävänsä tällöin näytti mieheltä, joka herrastavoistaan, joita hänellä joskus lienee ollut, oli hukannut kaikki mitä niissä oli hyvää ja jäänyt pitämään ainoastaan sen mikä niissä oli huonoa. Hän vaati halusta itselleen palveluksia, vieläpä silloinkin, kun ne eivät lainkaan olleet tarpeen vaatimia. Tulitikut olivat hänen edessään pöydällä, ja hän näki ne, vaan siitä huolimatta huusi hän tarjurille, että tämä antaisi hänelle tikkuja; sisäpiian nähden hän ei häikäillyt käydä yksissä alusvaatteissa; lakeijoja hän ilman erotuksetta, niin vanhoja kuin nuoria, sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä pölkyiksi ja tolvanoiksi. Tämä oli Andrei Jefimitshistä tosin herrasmaista, mutta samalla ilettävää.
Ihan ensin Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajaan. Hän rukoili hartaasti, polvistui maahan ja vuodatti kyyneliä, ja kun oli lopettanut, huokasi hän syvään ja sanoi:
— Vaikka ei uskokaan, niin tuntuu kumminkin rauhallisemmalta kun rukoilee. Suudelkaa, ystäväni, tekin kuvaa!
Andrei Jefimitsh joutui äimille ja suuteli Jumalan kuvaa ja Mihail Averjanitsh mytisti huuliaan ja, huojuttaen päätään, alkoi taas rukoilla kuiskaavalla äänellä ja taas kiertyivät kyynelet hänen silmiinsä. Sitten menivät he Kremliin ja katselivat mahdottoman suurta tykkiä ja isoa kirkonkelloa, koskettelivatpa niitä sormillaankin, ihailivat kaunista maisemaa Moskva-joen tuolla puolen, kävivät Vapahtajan kirkossa ja Rumjantsevin museossa.
Puolisen söivät he Tjestovilla. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokalistaa, silitteli poskipartaansa, ja sanoi ravintoloihin hyvin koteutuneen herkuttelijan äänellä:
— Katsotaanpa enkelini, mitä teillä tänään on meille tarjottavana! XIV.
Tohtori käyskenteli ja katseli, söi ja joi, mutta aina oli hänessä vallalla sama harmintunne Mihail Averjanitshia kohtaan. Häntä halutti päästä ystävästään lepoon, erota hänestä, piileytyä, mutta tämä ystävä se piti velvollisuutenaan olla laskematta häntä askeltakaan itsestänsä poistumaan ja hankkia hänelle mahdollista enemmän huvituksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa hauskutti hän Andrei Jefimitshiä puhelemisella. Pari päivää Andrei Jefimitsh kärsi tätä, mutta kolmantena päivänä ilmoitti hän ystävälleen olevansa sairas ja haluavansa jäädä koko päiväksi kotiin. Ystävänsä sanoi, että siinä tapauksessa hänkin jää kotiin. Täytyyhän itse asiassa suoda lepoakin ruumiilleen, muuten ei kohta puoleen jaksa jäsentäkään järkähyttää. Andrei Jefimitsh kävi sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin ja, kiristäen hampaitaan, kuunteli ystäväänsä, joka lämpimästi vakuutti hänelle, että Ranska ennemmin tai myöhemmin kukistaa Saksan, että Moskovassa on varsin paljo taskuvarkaita ja ettei karvan mukaan sovi päättää hyvän hevosen ominaisuuksia. Tohtorin korvat alkoivat humista ja hän sai kovan sydämentykytyksen, mutta kumminkin esti hienotunteisuus häntä sanomasta, että ystävä pitäisi suunsa kiinni tahi menisi matkaansa. Onneksi Mihail Averjanitsh kohta kyllästyi hotellin numerossa istumiseen ja jälestä puolisen hän lähti ulos.
Jäätyään yksin Andrei Jefimitsh antautui levon tunteeseen. Kuinka herttaista olikaan maata sohvalla ja tuntea olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni ei ole yksinäisyydettä mahdollinen. Siitä johtui ajatus, että langennut enkeli kaiketi herkesi Jumalalle uskottomaksi sentähden, että se halusi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät tunne. Andrei Jefimitshin teki mieli ajatella viime päivinä kuulemiaan ja näkemiään, mutta se oli mahdotonta, sillä Mihail Averjanitsh ei mennyt hänen mielestään.
"Mutta hänhän otti virkaloman ja lähti matkalle kanssani yksistään ystävyydestä, jalomielisyydestä, ajatteli tohtori harmissaan. — Mitään pahempaa ei ole, kuin tämmöinen ystävyyden nimessä harjoitettu holhous. Hän on nähtävästi sekä hyvä että jalosydäminen ja ilomielinen, mutta kuitenkin ikävä. Niin sietämättömän ikävä. Samoin ikään on ihmisiä, jotka aina vain puhuvat viisaita, kauniita sanoja, mutta siitä huolimatta tuntuvat typeriltä ihmisiltä?"
Sitä seuraavinakin päivinä Andrei Jefimitsh oli olevinaan sairas eikä liikkunut kammaristaan ulos. Hän makasi kasvot selkämystään päin ja kärsi, milloin ystävä hauskutti häntä puhelemisella, tahi lepäsi, milloin ystävä oli poissa. Häntä suututti oma itsensä, miksi hän oli lähtenyt matkalle, ja häntä suututti ystävänsä, joka päivä päivältä kävi yhä puheliaammaksi, yhä tungettelevammaksi; hän ei mitenkään enää saanut ajatuksiaan vakavaan, juhlalliseen vireeseen.
"Tämä se onkin todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, joka pitää minua kynsissään, ajatteli hän suuttuneena omaan pikkumaisuuteensa. — Joutavaa kaikki tyyni… Tulen kotiin ja alan elää entisekseen…"
Pietarissa ei asiaintila yhtään parantunut: päiväkausiin hän ei liikahtanut ulos hotellin numerosta, makasi sohvalla ja nousi ainoastaan juomaan oluttaan.
Mihail Averjanitsh koko ajan vain kiiruhti matkustamaan Varsovaan. — Ystäväiseni, mitä minä siellä teen? lausui Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. — Matkustakaa te yksin ja antakaa minun palata kotiin, minä pyydän!
— Ei millään muotoa! karahti Mihail Averjanitsh vastaan. — Se on ihan ihmeteltävä kaupunki. Siellä vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni!
Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta saattaakseen oman tahtonsa läpi ja niin hän, karaisten mielensä, matkusti Varsovaan. Täälläkään hän ei liikahtanut ulos hotellista, makasi sohvalla ja oli yrmeätä itselleen, ystävälleen ja lakeijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, jota vastoin Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti terveenä, reiluna ja iloisena, aamusta iltaan samosi kaupungilla ja haki vanhoja tuttaviaan. Muutamia kertoja oli hän yötäkin poissa. Vietettyään kerran niinikään yön tietämätöntä missä, palasi hän kotiin varhain aamulla mieli kovasti kiihdyksissä, naama punaisena ja tukka pörröisenä. Hän asteli kauan nurkasta nurkkaan, pömisi jotakin itsekseen, pysähtyi sitten ja virkkoi:
— Kunnia ennen kaikkea!
Käväistyään vielä muutaman kerran lattian poikki, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänellä:
— Kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin minun ensiksi juolahti päähäni matkustaa tähän Baabeliin! Ystäväiseni, kääntyi hän tohtoriin, — halveksikaa minua: minä hävisin pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!
Andrei Jefimitsh luki viisisataa ruplaa ja ojensi ne sanaa virkkamatta ystävälleen. Tämä vielä punaisena häpeästä ja vihasta, lausui katkonaisesti jonkun tarpeettoman valan, pani hatun päähänsä ja lähti. Parin tunnin kuluttua palattuaan hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi raskaasti ja sanoi:
— Kunnia on pelastettu! Lähdetään matkalle, ystäväni! Minä en tahdo olla hetkeäkään kauemmin tässä kirotussa kaupungissa. Taskuvarkaat! Itävaltalaiset nuuskijat!
Ystävysten palatessa omaan kaupunkiin, oli jo marraskuu ja katuja peitti paksu lumi. Andrei Jefimitshin sijan täytti tohtori Hobotow; hän asui vielä vanhassa asunnossaan, odottaen milloin Andrei Jefimitsh palaisi takasin ja puhdistaisi sairaalan asunnon. Rumamuotoinen nainen, jota hän kutsui keittäjättärekseen, asui jo muutamassa sivurakennuksista.
Kaupungilla liikkui jo uusia sairaalan juoruja. Puheltiin että rumamuotoinen nainen oli joutunut riitaan tarkastajan kanssa ja että tämä olisi maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt anteeksi.
Kotiin tultuaan Andrei Jefimitshin heti seuraavana päivänä täytyi hakea itselleen asuntoa.
— Ystäväni, sanoi hänelle postimestari arastellen, — suokaa anteeksi epähieno kysymykseni ja sanokaa, mimmoiset varat teillä on?
Andrei Jefimitsh luki ääneti rahansa ja sanoi:
— Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.
— Minä en kysy sitä, sanoi Mihail Averjanitsh hämillään, väärinymmärtäen tohtorin vastauksen. — Minä kysyn, mimmoiset varat teillä yleensä on.
— Minähän jo sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa… Enempää minulla ei ole.
Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalomielisenä miehenä, mutta arveli kuitenkin, että hänellä ainakin olisi kahteenkymmeneen tuhanteen nouseva omaisuus säästössä. Nyt sitävastoin saatuaan tietää että Andrei Jefimitsh on kerjäläinen, ettei hänellä ole mitä elannokseen välttämättömästi tarvitsee hän ties miksikä ratkesi itkuun ja syleili ystäväänsä.
XV.
Andrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa, jossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa ikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa huoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä. Väliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut työmiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian kauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan viinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä itkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se tuntui hänestä aika huvittavalta.
Aamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan istui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen hänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat vanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei lukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui väsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan luettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä koneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Tuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla viihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului nopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja kuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä hauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Seinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja ajatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui rauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että virka niin pian päättyi.
Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta molemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja kiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä hän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi, ettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista kärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö sitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit ja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja toimitti tohtorin menemään hiiteen.
Ja nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä kolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.
Ennen aikaan Andrei Jefimitsh jälkeen puolisten asteli huoneissaan ja ajatteli, nyt hän sitä vastoin puolisesta iltateehen asti makasi sohvalla, kasvot selkämystään päin ja hautoi mitättömiä mietteitään, joista ei mitenkään voinut riistää itseään irti. Hän oli pahoillaan siitä, ettei hänelle enempi kuin kaksikymmentä vuotisesta palveluksesta annettu minkäänmoista eläkettä, ei kerrallista apua myöskään. Totta on ettei hän palvellut rehellisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki, jotka palveluksessa ovat, katsomatta siihen, ovatko rehellisiä vai vilpillisiä. Sehän nykyajan oikeudellisuutta juuri onkin, ettei virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä palkita siveellistä kuntoa ja ansioita, vaan kaikenmoisia virkoja yleensä, kuinka mitättömiä olisivatkin. Miksi hänen yksinään tulee olla poikkeuksena? Rahoja ei hänellä ollut yhtään. Häntä hävetti kulkea puotien ohi ja katsoa kartanonemäntää silmiin. Oluesta oltiin jo velkaa 32 ruplaa. Porvaritar Bjelovalle oltiin niinikään velassa. Daria möi salaa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että kohta tohtori saa hyvin paljo rahaa.
Hän oli suuttunut itseensä, miksi hän matkalla tuli hukanneeksi ne tuhannen ruplaa, jotka hänellä olivat säästössä. Kylläpä ne nyt olisivat kelvanneet hänelle itselleenkin, nuo tuhatta ruplaa! Häntä harmitti se, etteivät ihmiset jättäneet häntä rauhaan. Hobotow katsoi velvollisuudekseen tuontuostakin käydä sairasta virkaveljeään katsomassa. Andrei Jefimitshistä oli kaikki hänessä niin peräti vastenmielistä: sekä hänen täyteläiset kasvonsa, tyhmän alava käytöksensä että pitkävartiset saappaansa; jopa "virkaveli"-sanakin hänen suussaan kuului inhottavalta; mutta kaikista vastenmielisintä oli se, että hän katsoi velvollisuudekseen parantaa Andrei Jefimitshiä ja uskoi itsekin, että hän todella parantaa. Sairaan luona käydessään hän joka kerran toi pullollisen bromikaaliumia ja rabarberipillerejä.
Mutta samaten kuin Hobotow katsoi Mihail Averjanitshkin velvollisuudekseen käydä ystävän luona ja hauskuttaa häntä. Joka kerran tuli hän ujostelemattoman vapaasti, nauraa hohotteli väkinäisesti ja alkoi Andrei Jefimitshiä vakuuttaa, että hän on tänään paljo terveemmän näköinen ja että hän Jumalan kiitos on paranemaan päin, ja tästä sopi päättää, että hän ystävänsä tilan piti toivottomana. Varsovan velkaa hän ei ollut vielä maksanut, se painoi häntä rasittavana häpeätaakkana ja piti hänen mieltään jännityksissä ja sentähden koki hän yhä kovemmin hohotella ja naurettavammin jutella. Hänen pakinansa ja kaskunsa tuntuivat nyt päättömiltä ja olivat vaivaksi Andrei Jefimitshille sekä hänelle itselleen.
Hänen tullessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävi sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen; hänen sydämelleen laskeutui kerroksittain kuohaa ja joka kerran, kun ystävänsä lähti pois, hän tunsi tämän kuohan nousemistaan nousevan ja ikäänkuin tapailevan kurkkua.
Tukahduttaakseen nämä vähäpätöiset tunteet, hän kiireimmiten rupesi miettimään sitä, että hänen itsensä sekä Hobotowin että Mihail Averjanitshin täytyy varhemmin tahi myöhemmin hävitä, jättämättä luontoon, maailmaan minkäänmoista leimaa itsestään. Jos otaksuu, että miljoonan vuoden kuluttua maapallon sivu avaruudessa sattuu liihentämään joku henki niin näkee hän vain tomua ja alastomia kallioita. Kulttuuri, siveyslaki, kaikki katoaa silmän näkemättömiin. Mitä merkitsevät silloin häpeä puotimiehen edessä, mitätön Hobotow, Mihail Averjanitshin vastuksellinen ystävyys? Kaikki tuo on tyhjää, joutavaa.
Mutta tämmöisistä mietteistä ei ollut enää apua. Tuskin oli hän kuvaillut mielessään maapalloa miljoonan vuoden kuluttua, kuin alastoman kallion takaa jo näyttäytyi Hobotow pitkävartisissa saappaissa tahi väkinäisesti hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs kuiskauskin: "Varsovan velan, ystäväni, maksan aivan näinä päivinä… Ihan varmasti maksan…"
XVI.
Kerran Mihail Averjanitsh tuli jälkeen puolisten, jolloin Andrei Jefimitsh makasi sohvalla. Samaan aikaan sattui Hobotowkin tulemaan bromikaaliumipulloineen. Andrei Jefimitsh nousi vaivalla ylös, asettui istualleen ja nojasihe molemmin käsin sohvaan.
— Tänään, ystäväni, on kasvoillanne paljoa terveempi väri kuin eilen, alotti Mihail Averjanitsh. — Näytätte oikein reippaalta, oikein reippaalta!
— Jo nyt joutaisitte tulla terveeksi, virkaveli, sanoi Hobotow haukotellen. — Olette kai jo itsekin kyllästynyt tähän kaniteliin.
— Ja terveeksi tullaankin! sanoi Mihail Averjanitsh iloisesti. —
Eletään vielä sata vuotta, paukautetaan!
— Ellei sata, niin kaksikymmentä vuotta ainakin, lohdutti Hobotow. — Ei mitään, ei mitään, älkää olko huolissanne, virkaveli… Heretkää jo varjoa heittämästä?
— Vielä me itseämme näytämme! hohotti Mihail Averjanitsh ja taputti ystävää polvelle. — Vielä me näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, pyyhkäsemme Kaukasiaan ja ratsastelemme sen ristiin rastiin, ettei muuta kuin — kop, kop, kop! Ja Kaukasiasta tultuamme naida rämäytämme. — Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. — Hankitaan teille kassapää kainaloiseksi kanaksi, ystäväni…
Andrei Jefimitsh äkkiä tunsi, että vaahto tapaili kurkkua; hänen sydämensä tykytti valtavasti:
— Se on typerää! sanoi hän, kavahti kiivaasti ylös ja meni ikkunaan. —
Ettekö te tosiaankin huomaa, että puhutte typeryyksiä?
Hän aikoi jatkaa pehmeästi ja kohteliaasti, vaan vasten tahtoansa puristi yhtäkkiä kädet nyrkkiin ja kohotti ne yli päänsä.
— Jättäkää minut! karjasi hän luonnottomalla äänellä, punastuen ja vavisten koko ruumiissaan. — Ulos! Ulos molemmat!
Mihail Averjanitsh ja Hobotow nousivat ja silmäilivät häntä alussa hämmästyneinä, sitten kauhuissaan.
— Ulos molemmat! kiljui Andrei Jefimitsh edelleen. — Typerät ihmiset. Lyhytjärkiset ihmiset! Minä en tarvitse ystävyyttänne, en sinun lääkkeitäsi, kollo! Hävytöntä! Ilettävää!
Hobotow ja Mihail Averjanitsh katsoivat ällistyneinä toinen toiseensa, peräytyivät ovelle ja pujahtivat etehiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi bromikaaliumipullon ja lähätti sen heidän jälkeensä; pullo murskautui kilahtaen kynnykseen.
— Korjatkaa luunne hiiteen! huusi hän itkunsekaisella äänellä, törmäten eteiseen. — Hiiteen!
Vieraitten lähdettyä Andrei Jefimitsh, vavisten kuin vilutaudissa, kävi sohvaan loikomaan ja toisti vielä kauan:
— Typerät ihmiset! Lyhytjärkiset ihmiset! Kun hän sitten rauhottui, niin juolahti hänen päähänsä ihan ensiksi ajatus, että Mihail Averjanitsh raukka mahtoi nyt olla tavattomasti häpeissään ja surun lannistamana, ja että kaikki tämä on hyvin kauheaa. Ei milloinkaan ennen tämmöistä ollut tapahtunut. Missä oli silloin järki ja hienotuntoisuus? Missä käsityskyky ja filosoofinen tyynimielisyys?
Koko yössä tohtori ei voinut nukkua häpeästä ja suuttumuksesta omaan itseensä, ja aamulla noin kello yhdeksän aikaan hän lähti postikonttooriin ja pyysi postimestarilta anteeksi.
— Älkäämme muistelko sitä mikä on tapahtunut, sanoi Mihail Averjanitsh liikutettuna ja huoaten ja puristi kovasti hänen kättään. — Joka mennyttä muistelee, siltä silmä puhkaistaan. Ljubavkin! huusi hän yhtäkkiä niin kovaan, että kaikki postiljoonit ja postissakävijät vavahtivat. — Tuo tänne tuoli! Ja sinä saat vuottaa! kiljasi hän eukolle, joka ristikon läpi työnsi hänelle sisäänkirjoitettua kirjettä? — Etkö näe että minä olen estetty? Älkäämme muistelko menneitä tapahtumia, pitkitti hän hempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshiin. — Istukaa, ystäväni, pyydän nöyrimmästi.
Hän hivutteli hetkisen ääneti polviaan ja jatkoi sitten:
— Minulla ei ollut mielessänikään loukkautua teihin. Sairaus ei ole leikin asia, minä sen käsitän. Taudinkohtauksenne eilen säikähdytti meitä aika lailla, ja me puhelimme siitä, minä ja tohtori, jälestäpäin kauan aikaa. Miksi ette, hyvä ystävä, ryhdy oikein todenteolla hakemaan apua sairauteenne? Onko tämä enää laitaa? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys, kuiskasi Mihail Averjanitsh, — te asutte mitä epäsuotuisimmissa ympäristön oloissa: ensi sijassa on teillä ahtaus ja epäpuhtaus, ja sitäpaitsi puuttuu teiltä hoitoa ja varoja, millä terveyttänne parantaa… Kallis ystäväni, me pyydämme teitä, tohtori ja minä, kaikesta sydämestämme, seuratkaa meidän neuvoamme: menkää sairashuoneeseen! Siellä on teillä ainakin terveellinen ruoka ja hoitoa ja olette lääkärin katsannon alaisena. Jevgenij Fedoritsh, vaikka onkin meidän kesken puhuen siveellisessä suhteessa haaksirikkoon joutunut mies, niin on hän kuitenkin taitava lääkäri, johon voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle, että hoitaisi teitä parhaan kykynsä mukaan.
Tämä todellinen myötätuntoisuus ja postimestarin poskipäille yhtäkkiä vierähtäneet kyynelet liikuttivat syvästi Andrei Jefimitshiä. Kunnon ystävä, älkää uskoko! kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. — Älkää uskoko heitä! Se on petosta. Sairauteni on ainoastaan siinä, että minä kahdenkymmenen vuoden ajalla olen tavannut kaupungissa vain yhden ainoan viisaan ihmisen, ja sekin on hullu. Tautia ei ole minkäänlaista, minä olen vain joutunut lumottuun piiriin, josta en voi päästä pois. Minusta kaikki on yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.
— Menkää sairashuoneeseen, ystäväni.
— Minusta samantekevä vaikka kuoppaan.
— Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.
— Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä olen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin osanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä sorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.
— Ystäväni, te tulette terveeksi.
— Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. — Harvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä nyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi että te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan parannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai pahantekijä, lyhyesti — kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa teihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin, josta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja eksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään ihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.
Sillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen. Andrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan, vaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran häntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.
Samana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo tohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja lausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään tapahtunut:
— Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin pyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua pitämään?
Luullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä antaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen kanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen äkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään Hobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan nähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään odottanut sellaiselta raakalaiselta.
— Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.
— Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet teille… Varsin intressantti tapaus.
Tultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät he sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan kulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta tapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.
— Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen. — Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa kuulotorven.
Ja hän lähti.
XVII.
Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan, kasvot kätkettynä tyynyyn; halvattu istui liikkumatonna, itki hiljaa ja liikutti huuliaan. Paksu äijä ja entinen lajittelija makasivat. Hiljaisuus vallitsi.
Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteella ja odotti. Mutta kun oli puoli tuntia kulunut, niin tuli Hobotowin sijasta huoneeseen Nikiitta, tuoden sylissään viitan, jonkun liinavaatteet ja tohvelit.
— Olkaa hyvä ja pukeutukaa näihin, herra tohtori, sanoi hän hiljaisella äänellä. — Täällä on vuoteenne, olkaa hyvä tulkaa tänne, lisäsi hän, osottaen tyhjää, nähtävästi äskettäin tuotua sänkyä. — Ei mitään, Jumala auttaa teitä, niin vielä paranette.
Andrei Jefimitsh käsitti kaikki. Sanaa virkkamatta siirtyi hän Nikiitan osottaman vuoteen luo ja istahti, nähtyään, että Nikiitta seisoi ja odotti; hän riisui itsensä alasti, ja häntä hävetti. Sitten puki hän sairaalan vaatteet päälleen; alushousut olivat lyhkäset, paita siihen sijaan pitkä, ja viitta haisi savustetulle kalalle.
— Jumala auttaa, niin vielä paranette, toisti uudelleen Nikiitta.
Hän kokosi syliinsä Andrei Jefimitshin vaatteet meni pois ja sulki oven jälkeensä.
"Sama se … ajatteli Andrei Jefimitsh, häpeissään käärien viittaa ympärilleen ja tuntien, että hän uudessa puvussaan on arestantin näköinen. — Sama se… Sama se, josko hännystakki, univormu tai tämä sairashuoneviitta"…
Entä kelloni, mihin se sai? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Entä paperossit? Mihin Nikiitta vei vaatteeni? Ei taida tarvita enää koko elämän iässä pukea päälleen housuja, liivejä, saappaita. Kaikki oli niin outoa ja käsittämätöntäkin alussa. Andrei Jefimitsh oli vieläkin vakuutettu siitä, että porvaritar Bjelovan talon ja sairaalan N:o 6:nnen välillä ei ole minkäänlaista eroa, että tässä maailmassa kaikki on vain joutavaa ja turhan turhaa, mutta yhtäkaikki hänen kätensä värisivät, jalat kylmenivät ja hänestä tuntui kauhealta ajatella, että kohta Ivan Dmitritsh nousee ylös ja näkee hänet viitta päällä. Hän nousi, asteli edestakasin ja istui uudelleen.
Hän istui puolisen tuntia, istui tunnin, ja hän oli jo ikäväkseen asti ollut täällä; saattoiko täällä tosiaankin tulla toimeen koko päivän, viikon, vieläpä vuosikausiakin niinkuin nuo ihmiset? Eipä muuta, hän istui, nousi kävelemään ja painautui taasen istualle; voihan mennä ikkunaan katsomaan ja taas astella nurkasta nurkkaan. Entä sitten? Niinkö täytyykin koko ajan istua kuin kuollut kanto, ja mietiskellä? Ei, se on tuskin mahdollista.
Andrei Jefimitsh kävi pitkälleen, mutta nousi hetikohta jälleen, pyyhkäsi hihallaan kylmän hien otsaltaan ja tunsi, että hänen kasvonsakin alkoivat haista savustetulle kalalle. Hän nousi taas kävelemään.
— Tämä on kaiketi väärinkäsitystä … jupisi hän, levitellen epätietoisena käsiään. — Täytyy saada selkoa, tässä on väärinkäsitystä…
Samassa heräsi Ivan Dmitritsh. Hän asettui istualleen ja nojasi nyrkeillään poskiinsa. — Sylkäys. — Sitten silmähti hän veltosti tohtoriin, mutta ensi hetkessä ei nähtävästi käsittänyt mitään; mutta ennen pitkää hänen kasvonsa muuttuivat tuimiksi ja ivallisiksi.
— Haa, jopahan tekin jouduitte tänne, hyvä herra, virkkoi hän makuusta käheäksi käyneellä äänellä ja siristi toista silmäänsä. — Olen hyvin iloinen. Ennen imitte te ihmisten veren, nyt imetään teidän. Mainiota!
— Tämä on varmaan väärinkäsitystä … sopersi Andrei Jefimitsh säikähtyen Ivan Dmitritshin sanoja; hän kohautti olkapäitään ja toisti: — varmaankin väärinkäsitystä?…
Ivan Dmitritsh sylkäsi toistamiseen ja kävi pitkälleen.
— Kirottua elämää! mutisi hän. — Mutta raskainta ja katkerinta kaikista on se, että tämä elämä ei lopu palkkiolla kaikista kärsimyksistä, ei jumalaksi tekemisellä kuten oopperassa, vaan kuolemalla, rengit tulevat, ottavat kuollutta käsistä ja jaloista ja kantavat kellarikerrokseen. Brrr! No, ei mitään… Tulevassa elämässä saamme sen sijaan osaltamme nauttia hyvää. Minä tulen toisesta maailmasta haamuna tänne ja pelottelen noita hylkyjä. Kyllä minä saatan heiltä pään harmaaseen.
Höpelö Mooses palasi retkeltään ja nähtyään tohtorin, hän ojensi kätensä.
— Anna yksi kopekka! pyysi hän.
XVIII.
Andrei Jefimitsh astui ikkunan ääreen ja katseli pellolle. Oli jo pimeä ja taivaan rannalle oikealla kohosi kylmänä, punertavana kuu. Vähän matkan päässä sairaalan laipioista, ei sataa syltä kauempana, oli korkea valkoinen kartano, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.
— Siinä se on todellisuus! ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä rupesi pelottamaan.
Hänestä olivat hirvittäviä kuu, ja vankila, ja aidan naulat, ja etäinen tulenliekki sokuritehtaassa. Takana kuului huokaus. Andrei Jefimitsh käännähtihe katsomaan ja näki miehen, loistavat tähdet ja ritarimerkit rinnallaan, joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin tuntui hirvittävältä.
Andrei Jefimitsh uskotteli itseään, että kuussa ja vankilassa ei ole mitään erinomaista, että ruumiillisesti terveetkin kantavat ritarimerkkejä ja että kaikki aikaa myöten mätänee ja muuttuu tomuksi; mutta siitä huolimatta epätoivo yhtäkkiä valtasi hänen mielensä, hän tarttui molemmin käsin ikkunaristikkoon ja ravisteli sitä kaikin voiminsa. Vahva ristikko ei antanut vähintäkään perään.
Sitten, ettei häntä niin kovin pelottaisi, meni hän Ivan Dmitritshin vuoteen luo ja istui.
— Mieleni lannistui, ystäväni, sopersi hän, väristen ja pyyhkien kylmää hikeä. — Mieleni lannistui.
— Koettaisitte nyt filosofeerata, sanoi Ivan Dmitritsh pilkallisesti!
— Oi Jumalani, oi Jumalani… Niin niin… Te lausuitte jotenkin, että Venäjällä ei ole filosofiaa, vaan kaikki kuitenkin filosofeeraavat, yksin pahaiset piimäsuutkin. Mutta piimäsuiden filosofeeramisestahan ei ole kenellekään haittaa, sanoi Andrei Jefimitsh liikutuksen väräyttämällä äänellä ikäänkuin valmiina herahtamaan itkuun. — Miksi siis tuo ilkullinen nauru, hyvä ystäväni? Ja miksipä nämä pahaiset eivät filosofeeraisi, jos eivät tunne tyydytystä? Viisas, sivistynyt, ylpeä, vapaudenhaluinen mies, Jumalan kuva, pakotetaan menemään lääkäriksi likaiseen, onnettomaan, kurjaan kaupunkiin ja kaiken ikänsä käsittelemään kuppauslaseja, verimatoja, sinappilaastaria! Se on puoskaroimista, halpamaista, nurjaa! Oi, Jumalani!
— Te lörpöttelette tyhmyyksiä. Ellei lääkärintoimi miellytä teitä, niin menisittehän ministeriksi.
— Ei miksikään, ei miksikään. Heikkoja olemme kovin, ystäväiseni… Minä olin välinpitämätön, ajattelin rohkeasti ja järkevästi, mutta eipä tarvittu muuta, kuin että elämä nurjalla puolellaan kajosi minuun, niin jo lamautui mieleni… Heikkoja olemme, heikkoja ja viheliäisiä… Semmoinen olette tekin, ystävä hyvä. Olitte viisas, vapaasukuinen, innostuksenne hyvään imitte jo äidinmaidossa, mutta niinpian kun olitte astunut elämään, rupesitte kohta uupumaan ja sairastuitte… Heikko, heikko olette!
Paitsi pelkoa ja häväistyksen tunnetta oli vielä joku kolmas vaiva, joka siitä asti kuin päivä rupesi iltaantumaan lakkaamatta kalvoi Andrei Jefimitshiä. Vihdoinkin tuli hän perille siitä, että se oli oluen jano ja tupakan tuska.
— Minä lähden ulos, ystäväni, virkkoi hän. — Sanon, että toisivat tänne tulta… Minä en voi näin, minun on mahdotonta…
Andrei Jefimitsh astui oven luo ja aukaisi sen, mutta samassa Nikiitta hyppäsi tilaltaan ja sulki häneltä tien.
— Mihinkäs te? Ei saa, ei saa! sanoi hän. — Menkää maata!
— Minä lähden vain hetkeksi käyskentelemään pihalle! virkkoi Andrei
Jefimitsh hätääntyneenä.
— Ei saa, ei saa, se on kielletty. Itsehän tiedätte.
Nikiitta paiskasi oven kiinni ja nojasi hartioillaan sitä vastaan.
— Ketä se vahingoittaa jos minä täältä lähdenkin? sanoi Andrei Jefimitsh kohauttaen hartioitaan. — Minä en käsitä. Nikiitta, minun täytyy päästä ulos! sanoi hän ja hänen äänensä värähti. — Minun täytyy!
— Ette te saa rikkoa järjestystä, se ei ole hyvä! sanoi Nikiitta käskevästi.
— Mitä pirua tämä on! huusi yhtäkkiä Ivan Dmitritsh ja kavahti ylös. — Mikä oikeus hänellä on estää ketään menemästä ulos? Kuinka he uskaltavat pitää meitä täällä? Laissa minun tietääkseni on selvään sanottu, ettei vapautta saa keltään riistää ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Tämä on mielivaltaa!
— Mitäs muuta kuin mielivaltaa! sanoi Andrei Jefimitsh rohkaistuneena Ivan Dmitritshin huudosta. — Minulla on asiaa ja minun täytyy päästä ulos! Hänellä ei ole oikeutta estää! Lasketko vai etkö?
— Kuuletko, järjetön elukka? huusi Ivan Dmitritsh ja jyrisytti nyrkillään oveen. — Avaa heti, tahi lyön oven palasiksi! Nylkyri!
— Avaa! kiljui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiissaan. — Minä vaadin!
— Huuda vähemmin! vastasi oven takaa Nikiitta. — Huuda vähemmin!
— Käy ainakin kutsumassa Jevgenij Fedoritsh tänne! Sano että minä pyysin… Hetkeksi vain!
— Tulee hän huomenna kutsumattakin.
— Ei meitä milloinkaan lasketa täältä pois! jatkoi sillä välin Ivan Dmitritsh. — Tänne saavat luumme mädätä! Herra, hyvä Isä, eikö tulevassa elämässä todellakaan ole helvettiä ja nämäkö heittiöt jäisivät rangaistuksetta? Missä on oikeus? Avaa, roisto, minä tukehdun! huusi hän käheällä äänellä ja töykkäsi ovea. Minä muserran pääni! Murhaajat!
Nikiitta tempasi oven auki, survasi raa'asti, molemmilla käsillään ja polvellaan, Andrei Jefimitshiä ja iski täydellä hartian väellä häntä sitten nyrkillään kasvoihin. Andrei Jefimitshistä tuntui, kuin jos mahdoton suolainen laine olisi hulvahtanut hänen päänsä ylitse ja temmannut hänet mukaansa vuoteelta; ja suussa tuntui todellakin suolaiselta: kaiketi hampaista lähti veri. Ikäänkuin pelastuaksensa hän sitten hulmi käsillään ympärinsä ja tarttui jonkun vuoteeseen ja siinä hän vielä tunsi, että Nikiitta iski häntä kahdesti selkään.
Kovasti parahti Ivan Dmitritshkin. Kaiketi häntäkin lyötiin.
Sitten hiljeni kaikki. Vaisu kuunvalo paistoi ikkunaristikkojen läpi ja lattialle muodostui verkon tapainen varjo. Tuntui niin hirvittävältä. Andrei Jefimitsh makasi henkeään pidättäen; hän odotti kauhuissaan, että häntä vielä kerran lyötäisiin.
Oli kuin joku olisi iskenyt sirpin hänen ruumiiseensa ja muutaman kerran pyöräyttänyt sitä rinnassa ja sisälmyksissä. Tuskissaan puri hän tyynyä ja kiristi hampaitaan, ja yhtäkkiä välähti, kesken sekasortoa, hänen päähänsä hirvittävä, masentava ajatus, että aivan samallaista kipua ja tuskaa oli vuosikausia päivästä päivään täytynyt kärsiä näitten ihmisten, jotka kuutamon valossa nyt näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli voinut tapahtua, ettei hän enempi kuin kahteenkymmeneen vuoteen tietänyt eikä tahtonut tietää tätä? Hänellä ei ollut käsitystä kivusta, hän oli sen mukaan siis syytön, mutta omatunto, yhtä ynseä ja karkea kuin Nikiittakin, huokui hyytävää kylmyyttään hänen olentoonsa kiireestä kantapäihin asti. Hän kavahti ylös, tahtoi huutaa voimainsa perään ja juosta kiiruimmiten tappaaksensa Nikiitan, sitten Hobotowin, tarkastajan sekä välskärin, sen jälkeen itsensä, mutta rinnasta ei lähtenyt ainoatakaan ääntä eivätkä jalat totelleet käskyä; läkähtymäisillään repäisi hän rinnoilta auki viitan ja paidan ja kaatui tunnotonna vuoteelleen.