MUUAN ISÄ
Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden, sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia, että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan hänelle metsänsä.
Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä, minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä yhäti uusia riidansyitä.
Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta, joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.
Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan. Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!
Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä erillään vaimostaan.
Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.
Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa. Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli jo hänen tahtonsa.
Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan vanhoillisen vanhoillinen.
Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:
Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan. Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää, että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi säteilevin silmin:
— Näettehän, että rukous auttoi!
Minä naurahdin ja vastasin:
— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!
Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat hirret.
Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.
Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni lääketieteellisessä tarkoituksessa.
Petyin.
Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.
Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa tähden. Tällä oli myelocele.
Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään, ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.
Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.
Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä minä olin.
Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.
Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli palannut pääkaupungista.
— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.
— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.
Tiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:
— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.
— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että tohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on minun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin herrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi pysyisi hengissä.
— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen lapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että leikkauksen onnistuminen on pieni.
— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se vai ei?
— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin itse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.
— Se ei ole sanottu!
— Se on totta!
— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi, että lapsi on minun.
— Jos epäilette, niin voittehan kysyä joltakin muulta lääkäriltä.
Hän vastaa samalla tavalla kuin minäkin.
— Ei korppi korpin silmää puhkaise, kyllä lääkärit aina toistensa puolta pitävät. Mutta kyllä minä tästä selville pääsen.
— Millä lailla?
— Minä sain tietää tämän taudin ulkomaalaisen nimen siellä Helsingissä ja ostin kirjakaupasta kirjoja, joissa siitä puhutaan.
— Minä luulen, että Teidän syventymisenne sellaisiin kirjoihin on mahdoton.
— En minä sitä itse aijokkaan tehdä.
— Vaan kuka sen tekee?
— Kirkkoherra.
— Vai niin.
— Minä vein kirjan hänelle. Kun hän on lukenut siitä sen kohdan, mikä tähän tautiin kuuluu, niin kyllä hän minulle selvän totuuden sanoo. Ja jos silloin tulee ilmi, että tohtori vain pahuudessa tahtoo olla leikkaamatta, niin saattaa tästä tulla vielä paljon ikävyyksiä, sillä minä en suinkaan jätä asiaa kesken. Onhan tässä maassa toki vielä laki ja oikeus, joka turvaa ihmistä kaikenlaisia juonia vastaan.
Päätin jollain tavoin koettaa lauhduttaa hänen mieltään ja sanoin senvuoksi:
— Tiedän kyllä, että oppimattomina ja lääketieteeseen perehtymättöminä voitte sekä Te että kirkkoherra löytää kirjasta kaikenlaista tukea mitä julkeimmille väitteille, mutta minä en niitä pelkää. Jos Teillä on hiukankaan sydäntä omaa lastanne kohtaan, niin ajatelkaahan toki hänen tulevaisuuttaan.
— Onko lapsi minun vai eikö ole? Totta kai minulla on oikeus tehdä sen tulevaisuus sellaiseksi kun itse tahdon. Se ei kuulu tohtoriin.
Miksi en saanut tuota miestä lähettää hulluinhuoneeseen?
Hänen vaimonsa oli kalpeana kuunnellut keskusteluamme. Hän yhtyi nyt arasti puheeseen:
— Jos tohtori sanoo, että Heikistä tulee elinajakseen rampa ja vaivainen, ja kai hän tietää mitä sanoo, niin antaa jumalan korjata hänet pois kärsimästä.
— Ole siinä sekaantumatta. Et sinä tätä ymmärrä, karjasi mies vaimolleen. Tässä ei ole kysymys Heikistä, mutta siitä, saanko minä oikeutta vai ei.
Sitte hän kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavasti:
— Kyllä minä ymmärrän. Tohtori luulee olevansa sellainen suuri herra tässä kaupungissa, että kukaan ei saa sanoa yhtään mitään, vaan kaikkien täytyy taipua. Mutta kas, minä en taivukkaan. Minä tiedän, mikä on oikeus, ja mitä minulla on oikeus vaatia. Kun kerran tohtori on kaupungin lääkäri ja saa kunnalta palkkansa, niin on tohtorin tehtävä kaikki, mitä häneltä virassaan vaaditaan. Ei sitä tässä vaan sillä lailla vastustella.
Katsoin viisaammaksi olla vastaamatta mitään.
— Minä tulen tänään myöhemmin kirkkoherran kanssa tohtorin luo, ja sitten sitä nähdään, mikä ääni silloin on kellossa.
— Minä odotan, vastasin minä.
Tunsin aivan kuin tukehtuvani, läksin pois sanomatta enää sanaakaan.
Tämähän oli suurinta järjettömyyttä! Isällä ei ollut mitään oikeutta pakottaa sellaista jäämään elämään, jolle se tulee suoranaiseksi helvetiksi, kun luonto kerran on valmis karsimaan pois kaiken huonon ja heikon.
Mieleeni johtui Bölschen mielipide, että tiede siinä muodossa, jossa se nyt on,'on väärällä tolalla. Pelastamalla kaikki heikot olennot elämään ja pitämällä niitä voimassa siihen asti, kunnes ne pystyvät siittämään uutta sukupolvea, turmeltuu rotu kokonaisuudessaan. Kun luonto yksinään saa toimia, pitää se kyllä rodun puhtaana.
Tulin myöskin ajatelleeksi tuota ainaista sentimentaalista maailmankatsomusta, joka hoivaa ja koettaa parantaa kärsiviä, mutta ei tee mitään estääkseen kärsiviä tulemasta maailmaan.
Ja nyt olin joutunut taistelemaan kahta tuollaista miestä vastaan, joissa elämän itsekkäisyys ilmeni suurimmassa muodossa. Kumpikin heistä vaati itselleen kaikki elämän oikeudet, mutta he eivät olleet valmiita millään tavoin tuntemaan velvollisuuksiaan.
Tuntuu niin naurettavalta, kun ajattelee, että ihmiset väittävät olevansa sielullisia olentoja, ja kuitenkin niin pienessä määrässä heidän sielunsa pystyy toimimaan sellaisessa tapauksessa, jossa kokonaisen sukupolven tulevaisuus on kysymyksessä.
Tuo pappikin, miksi sekaantui hän tähän asiaan, jossa hänellä oli niin perin toinen käsityskanta kuin lääkärillä maailmasta ja sen kehityksestä?
He tulivat yhdessä.
Minä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin, ja sitten alkoi taistelu.
Kirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä koskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.
Hänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:
— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki ja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä hänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen velvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus tehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi. Onhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.
— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.
Olen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa pelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen lapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus saada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan samoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti hänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli saanut voiton.
En voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.
— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä saatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede tarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä tapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä voinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai päinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon, mitä olisitte vastannut?
— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.
— Siis olisitte sallinut toisen tai toisen kuolevan.
— Minä en ymmärrä, mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa kanssa? Vaimoni on uskovainen ihminen ja olisi mielellään antanut henkensä lapsensa edestä.
— Niin, hän ehkä, mutta olisitteko itse ollut valmis tekemään vastaavaa. Olisitteko pelastanut lapsenne esimerkiksi hukkumasta, jos olisitte varmasti tietänyt sillä matkalla itse hukkuvanne. Olisitteko sittenkin mennyt lastanne auttamaan?
— Minä väitin jo kerran, että näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sanoi hän. Tuo kaikki on saivartelua, jolla tahdotte päästä velvollisuudestanne. Leikkaus on vaikea, Te olette laiska. Teiltä vaaditaan siinä suurinta varovaisuutta ja taitoa. Ilman sitä voitte epäonnistua. Siksi koetatte siitä päästä. Muuta syytä minä en näe. Te pelkäätte aivan yksinkertaisesti arvonne menettämistä. Siinä juuri tulee selvästi esiin Teidän vapaa-ajattelijoiden kanta. Te katsotte kaikessa etusijassa omaa itseänne ja omaa mukavuuttanne.
Katsoin häneen pitkään. Minusta tuntui, että tuo mies ei laisinkaan ymmärtänyt sitä, että hänen olisi tullut jollain tavoin kysyä itseltään, noudattiko hän kaikkea sitä, minkä hän elämänohjeena saarnasi oikeaksi.
Kun hän huomasi minun vaikenevan, sanoi hän aivan voitonvarmana:
— Ellette tee kaikkea voitavaanne lääkärinä, tulen nostamaan Teitä vastaan kanteen virkanne laiminlyömisestä.
En tiedä, mikä minua sinä hetkenä vaivasi. Tunsin itseni avuttomaksi tämän tavattoman suuren tyhmyyden ja itsekkäisyyden edessä. Suostuin tekemään leikkauksen.
Ja minä tein sen.
Kun lapsi sitten oli edessäni leikkauspöydällä, unohdin kokonaan, miksi leikkauksen tein ja mikä siitä oli seurauksena tuolle onnettomalle olennolle. Tein tehtäväni tiedemiehenä. Minä tahdoin leikkauksessa onnistua ja minä onnistuin.
Mikä suloinen tunne kuitenkin onkaan tuo, kun ihminen taistelee luontoa vastaan silloin, kun se pyrkii hävittämään. Kuinka ihanampaa olisikaan ollut, jos olisin tietänyt, että tulos oli todellakin jotain kunnollista.
Lapsi jäi eloon. Mitään tulehdusta ei tullut.
Oli kulunut noin vuosi tästä, kun minut taas kutsuttiin samaan perheeseen.
Lapsi oli kuollut.
Isä oli humalaisena pitänyt häntä sylissään ja siitä pudottanut heikon lapsensa maahan. Hän sai aivotärähdyksen ja kuoli.
Mitähän tuo metsäkauppias olisikaan sanonut, jos häntä tästä olisi vaadittu edesvastuuseen? Hän olisi tietysti pitänyt sitä julkeana vääryytenä, vaikka hän suorastaan oli riistänyt lapseltaan huolimattomuutensa kautta hengen.
Hautajaiset olivat hyvin komeat. Kirkkoherran kerrotaan pitäneen ruumispuheen, jota kuullessaan kaikki olivat itkeneet, niin liikuttava se oli ollut.
TYTTÖ-ÄITI
Vahtimestari oli sytyttänyt sähkölamput palamaan siinä pienessä huoneessa, jota lääninsairaalassa käytettiin ruumiinavauksia varten.
Pöydällä makasi vaatteen alla pienoinen ruumis.
Muuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa mukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta toimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle. Lausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.
Aloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.
Laitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä ja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa puhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt, sanoi:
— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.
— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä hymyillen.
— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi hän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään. Eläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa elämää.
— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.
— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän ja huokasi syvään.
Hän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa tarvittavat veitset ja sanoi:
— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.
Hän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen vaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.
— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi oikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin kovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin alkuun pääsee.
Ei voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.
— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.
En tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri alakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin toivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren puutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan virkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään rangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi tietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?
Mutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia ainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen vuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:
— Kutsukaa poliisi sisään!
Eteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti nousevan.
Vahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:
— Tänne saa tulla!
Siviilipukuinen poliisi astui sisään ja, kumarrettuaan minulle, ojensi paperin, jossa oli surmatun lapsen äidin nimi, mistä ja milloin sikiö oli löydetty ja mitä epäiltiin kuoleman syyksi.
Koneellisesti tartuin paperiin katsahtamattakaan siihen ja laskin sen leikkauspöydän vieressä olevalle pulpetille.
— Koska kaikki lainmääräämät seikat ovat noudatetut, voimme siis ryhtyä ruumiinavaukseen, sanoin ja viittasin poliisia istumaan.
Hän epäröi hetkisen arvellen, sopiiko hänen istua, kun minä seison, mutta kun viittasin toistamiseen, meni hän oven luona olevalle tuolille istumaan.
En tiedä, miksi sattumalta silmäni kääntyivät häneen. Hän oli aivan kalpea ja tuijotti leikkauspöytää kohden. Miksi hän sen teki? Ensi hetkessä tulin ajatelleeksi, että hän mahdollisesti jollain tavalla oli osallinen lapsen kuolemaan, mutta sitten huomasinkin, että hän oli ensi kertaa läsnä ruumiinavauksessa ja kauhu johtui ainoastaan siitä. Hän oli noita yksinkertaisia ihmisiä, joille kuolema on jotain pyhää ja suurta, jotain salaperäistä, sitä, joka pakoittaa heidät luomaan itselleen jonkinmoisen uskonnon.
Huomioni siirtyi piankin toisaanne ja kohdistui pöydällä olevaan ruumiiseen. Tuo ajatusten laine, jonka äsken olin saanut karkoitettua pois, palasikin entistä voimakkaampana, selvempänä ja vaativampana. Paljon omituisia ajatuksia johtui mieleeni, seisoessani tuon surmatun aviottoman lapsen ruumiin ääressä. Ehkä siihen oli syynä se, että isoisänikin oli ollut tuollainen lehtolapsi, jota hänen äitinsä ei ollut surmannut ja jonka vuoksi minäkin siis olin elämässä.
Otin hiljaa vaatteen ruumiin päältä pois, hiljaa ja hellästi, niinkuin isä ottaa peitteen, katsellakseen nukkuvaa lastaan.
Edessäni oli aivan täysin kehittyneen poikalapsen ruumis. Terve elämä oli ollut tuossa ruumiissa, ja äkkiä oli se riistetty pois. Ja miksi? Siksi, että yhteiskunnallinen moraali ei anna aviottomalle lapselle sitä asemaa yhteiskunnassa kuin muille. Tuollaisen terveen kuolleen lapsen ruumiin ääressä tulee ehdottomasti ajatelleeksi, mikä terve sukupolvi siitä olisi jatkunut, jos lapsi olisi saanut elää suotuisissa oloissa.
Hetkiseksi kaikki ajatukset katosivat ja minä kiinnyin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ulkoa ei kuulunut mitään, poliisi istui liikkumattomana paikallaan, tuijottaen ruumiiseen. Vahtimestari seisoi pää kumarassa ja näytti jotain miettivän. Minun teki äkkiä mieleni vapautua tästä hiljaisuudesta, tahdoin huutaa, pudottaa jotain, joka kilahtaisi, mutta oli aivan kuin kaikki minussa olisi puutunut, en saanut ääntäkään huuliltani enkä voinut tehdä liikettäkään. Ja hiljaisuus tuli yhä voimakkaammaksi, niin voimakkaaksi, että se lopulta ahdisti, ja silloin minussa heräsi jonkinmoinen viha kaikkea kohtaan. Tuntui aivan siltä kuin olisin ollut suuri syyttäjä, joka vaatii yhteiskunnan tilille. Millään yhteiskuntajärjestelmällä ei ole oikeutta kieltää elämisen mahdollisuuksia terveeltä olennolta, vaikka se on tullut mailmaan yhteiskunnan määräämien muotojen ulkopuolellakin. Jos lapsen vanhemmat eivät ole noudattaneet muutamia yhteiskunnan asettamia määräyksiä, niin onhan lapsi niiden ulkopuolella, ja kaikki on tehtävä, jotta terveellä olennolla on terveet elämänoikeudet. Samassa huomasin että tämä teoriia oli aivan yleinen ja oikeaksi tunnustettu. Väittihän maailma itseään vapaamieliseksi. Mutta miksi vapaamielisyys oli ainoastaan sanoissa eikä vastaavissa teoissa. Kuinkahan moni, joka itseään vapaamieliseksi kutsuu, antaisi turvan ja yhteiskunnalliset oikeudet aviottomalle lapselle ja hänen äidilleen. Teoriioja, teoriioja, niitä on mailmalla niin runsaasti! Ne supistuvat vaan sanoihin, mutta eivät muutu teoiksi.
Ja silloin äkkiä lämpimänä laineena tuli sieluuni ajatus siitä pyhän korkeasta kauneudesta, joka on äiteys. Eivät suotta maailman suuremmat henkilöt ole asettaneet äitiä ja äidin tunnetta kaiken muun yläpuolelle. Tuo pyhä hedelmällisyys, joka on kaiken elävän luonnon keskuksena, on kauneimman muotonsa löytänyt siinä, kun terve äiti synnyttää terveen lapsen. Ja minusta tuntui, ikäänkuin koko yhteiskunta, kaikki sen lait ja järjestelmät olisivat uudestaan muodostettavat sen sanan ympärille, joka on äiti.
Tämän lapsen äiti oli hätääntynyt ja ensi hetkessä sokeana luullut kaiken peittävänsä sen kautta, että hän kätki lapsen. Sitten oli syyllisyyden tunto tullut ja hän oli ilmoittanut tekonsa poliisille. Oliko hän oikeastaan syyllisempi kuin moni muu tyttöäiti, joka tahallisen huolimattoman hoidon kautta antaa lapsensa kuolla? Todistihan tilasto, että tällaiset kuolemantapaukset olivat hyvin yleisiä.
Mutta eihän minun sopinut ruveta filosofeeraamaan, minun oli toimitettava tehtäväni, tarkastettava, millä tavoin lapsi oli surmattu. Äkkiä olin päässyt tuosta hiljaisuuden lumouksesta vapaaksi. Minä olin vain kylmä virkamies, joka täytin yhteiskunnan minulle asettamat tehtävät. Samassa, kun tartuin leikkausveitseen, näytti tämä liikkeeni vapauttavan molemmat toisetkin huoneessa olijat siitä jäykkyydestä, minkä alaisina he olivat olleet, samoin kuin minäkin. Poliisi pyyhkäsi kädellään otsaansa ja huokasi syvään. Vahtimestari riensi leikkauspöydän luo.
— Kyllä minä teen avauksen, ja tohtori saa sitten vain tarkastaa, sanoi hän.
Hän oli sellaiseen tottunut, sillä monasti olin antanut hänen tehdä ruumiinavauksessa kaiken karkean työn. Olihan hän vuosien kuluessa siinä saavuttanut hyvinkin suuren taituruuden.
En tiedä, miksi tällä kertaa kielsin häntä ryhtymästä siihen, miksi itse tahdoin suorittaa koko työn?
— Vahtimestari saa istua rauhassa, kyllä minä tämän teen, sanoin hänelle.
— Mitä tohtori suotta näkee sellaista vaivaa, vastasi hän. Voinhan minä varsin hyvin auttaa.
Totuttu tapa, tuo ihmisten suuri ohjaaja ja tekojen määrääjä, oli jo saada minussa vallan. Ojensin jo häntä kohden veitsen, kun satuin vilkaisemaan poliisin tuomaan paperiin, joka oli viereisellä pulpetilla.
Silmiini osui naisen nimi! Ajatusten monien sokkeloiden läpi pujahti elävänä mieleeni olento, joka kantoi tuota nimeä. Olin nähnyt hänet, olin puhutellut häntä, siitä olin varma, mutta missä ja milloin, sitä en ensi hetkessä muistanut.
Pinnistin ajatuksiani, ja samassa välähti mieleeni ne olosuhteet, joissa hänet olin nähnyt, muistin, mistä olin hänen kanssaan puhunut, enkä silloin enää tahtonut vahtimestarin olevan läsnä ruumiinavauksessa.
Mutta olihan minun pakko noudattaa lain asettamia määräyksiä, poliisin ja hänen täytyy olla läsnä. Mitä oikeastaan aijoin, mitä tahdoin tehdä, sitä en tiedä? Voimakas sisäinen vaatimus vain pakoitti minut salamaan kaiken, mitä leikkaus voi tuoda ilmi sekä poliisilta että vahtimestarilta. Poliisin pettäminen ei ollut vaikeata, hänhän pysytteli koko ajan paikallaan oven luona ja sitäpaitsi eihän hän leikkauksen tuloksista mitään ymmärtänyt. Virkavallan palvelijana oli hänellä myöskin ehdoton usko minun auktoriteettiini, mutta vahtimestari saattoi ymmärtää leikkauksen tulokset. Pitääkseni hänet loitolla leikkauspöydästä, ei minulla ollut muuta keinoa kuin antaa hänelle mahdollisimman paljon työtä ja puuhaa, jotta hän ei voisi kaikkea tarkkaan seurata. Se ei ollut aluksi vaikeata, pyysin milloin mitäkin, ja hän tuli siten olleeksi liikkeessä koko sen ajan, jonka tarvitsin tehdäkseni tavanmukaiset viillokset. Mutta kohta myöskin loppuivat minulta nämät keinot ja kun minun tuli tarkastaa lapsen keuhkoja, nähdäkseni oliko se syntyessään hengittänyt, seisoi hän leikkauspöydän vieressä tarkkaan katsellen työtäni.
Minun täytyi saada hänet pitemmäksi aikaa pois huoneesta.
— Onko teillä arkku valmiina?
— On. Se on ruumishuoneessa.
— Menkää noutamaan se.
— Minä aijon vasta aamulla panna lapsen arkkuun.
— Minkätähden? Tiedättehän, etten salli ruumiiden jäävän leikkauspöydälle avauksen jälkeen.
Vahtimestari katsoi hiukan kummastuneena minuun, sillä enhän koskaan ennen ollut pitänyt huolta siitä, milloin hän ruumiin vie pois, mutta, kun hän monivuotisen palveluksensa aikana oli tottunut arvelematta noudattamaan esimiehensä määräyksiä, lausui hän muutamia sanoja anteeksipyynnöksi ja kiiruhti pois huoneesta.
Nopeasti avasin keuhkot. Lapsi oli syntyessään elänyt, sillä se oli hengittänyt. Minä huomasin sen keuhkojen väristä. Otin ne irti, panin ne lähellä olevaan vesiastiaan. Ne kelluivat pinnalla. Äiti oli epäilemättä tukehuttanut lapsensa, pitäen kättään sen suulla, koska mitään ulkonaisia väkivallan merkkejä ei näkynyt. Otin keuhkot, painoin ne mäsäksi ja pistin ne rintaonteloon takaisin.
Peitin ruumiin ja istuin pulpetin ääreen, tartuin poliisin tuomaan lappuun. Lääkärivalani nimessä oli minun siihen kirjoitettava, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Minä olin yhteiskunnan asettama suuri syyttäjä.
Kynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se hetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.
Monta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö. Varsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean ja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin minnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan ei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin, että olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä sukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo tyttö.
— Minuako etsitte? kysyin.
— Niin.
— Mitä teillä on asiaa?
— Saisinko puhua tohtorin kanssa?
— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.
— Enkö minä kumminkin saisi?
Aijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että minulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen äänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.
— Tulkaa sisään, sanoin.
Astuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana oven suuhun seisomaan.
— Mitä on asiaa? kysyin.
Hän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin hänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän pureskeli sen kulmaa.
— Oletteko sairas? kysyin.
Nyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen hiljaisuudessa.
Aavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä. Suuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa hätääntynyttä olentoa kohtaan.
— Istukaa, sanoin.
Menin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet tuoliin istumaan.
Aijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan, kun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin rippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä. Istahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:
— Mikä on nimenne?
Hän mainitsi sen. Hetkisen kuluttua kysyin taas:
— Mikä teitä vaivaa?
Hän oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän sen kertoi. Kertoi katkonaisin sanoin tuon nuoren tytön tavallisen tarinan miehestä, joka oli uskotellut rakkautta ja sitten jättänyt tytön oman onnensa nojaan.
Lopetettuaan kertomuksensa sanoi hän:
— Jos tohtori auttaisi minua.
— Millä tavoin?
— Ettei lapsi synny mailmaan.
— Ettekö tiedä, ettei minulla siihen ole oikeutta?
— Kyllähän minä tiedän.
— Että laki sen kieltää, ankarasti kieltää?
— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä asian selitän.
— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!
— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä huomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin häntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.
Kun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään getsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos vain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.
Hämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.
— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo lasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan tylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun palvelustytön kanssa.
Ehkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin ylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.
— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä niin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä on, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt mitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.
Mitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut viettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä on onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta maksavat kaiken.
— Rakastitteko tuota miestä? kysyin.
— Ei kai se juuri rakkauttakaan ollut. Kun ei kukaan sitä ennen ollut minulle niin hyvä, olin niin iloinen, kun hän minua hyväili. En minä tiedä oliko se rakkautta. Olen minä ajatellut, että olisi se enemmän.
— Oletteko ilmoittanut hänelle tulevanne äidiksi?
— Olen.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Hän kiroili ja löi minua.
— Eikö' hän millään tavoin luvannut auttaa teitä?
— Ei.
— Ei luvannut mennä kanssanne naimisiin?
— Ei. Enkä minä sitä tahtoisikaan nyt enään, sillä hän on tullut niin toisenlaiseksi kuin ennen. Kyllä minä tiedän, ettei elämä hänen kanssaan suinkaan helppoa olisi. Mutta vaikeampaa se olisi, jos lapsi syntyy.
— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.
— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä huomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua tulemaan tohtorin luo.
Hän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi, joka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:
— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin kuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.
— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi syntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa. Voittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.
— Mutta se häpeä?
— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä tunne.
— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin monelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa ottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset kaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan. Sen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille, mutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän minut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla eräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se tyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja minä tahdon elää kunnollisena!
Hän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.
— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?
— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti, kun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja siellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti kyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja kun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja juuri sinä kaikkein pahimpana aikana!
— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en minäkään ole syrjässä.
— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian. Kyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä oikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus tohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?
— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla terve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä maailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan hänestä!
— Uskooko tohtori sitä?
— Uskon.
— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi muuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää ja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko elämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi? Toiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa tapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.
Olin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan lausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin käyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme uskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin, että minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta syntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki oli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan, minkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina syydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan vastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen pyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:
— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.
Hän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä vastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti henkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen ja lausui sitten kummallisen kylmästi:
— Ei kai sitten minulla ole enää mitään täällä tehtävää? Olenko minä mitään tohtorille tästä velkaa?
— Ette, vastasin ja minua hävetti sitä sanoessani.
Hän meni ovelle, niiasi siellä kauniisti ja sanoi:
— Kiitos kumminkin, kun tohtori on ollut niin hyvä, että on edes kuunnellut.
Pää painui kumaraan ja hän meni.
Hän oli siis synnyttänyt lapsen ja hätääntyneenä sen surmannut.
Tämän ajan kuluessa oli vahtimestari tuonut arkun sisään, nosti ruumiin siihen ja ruuvasi kannen kiinni. Minä tiesin, että hän ei enään avaa arkkua, eikä kukaan muukaan sitä tee, että leikkaus, ruumiinavauksen tulos, oli siis se, mitä minä sanoin.
Käännyin oven luona olevan poliisin puoleen kysyen:
— Tiedetäänkö mitään tämän lapsen äidistä?
Poliisi nousi nopeasti ja vastasi:
— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä hän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin niin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?
En tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti rakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain sen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.
— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.
— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan yksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti, kun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille, että niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän lapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.
Katsoin terävästi häneen ja sanoin:
— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?
— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.
— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää itseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.
Hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.
— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei kukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.
— Sellaista on ajateltava, sanoin minä ankarasti. Minä olin päättänyt, mitä teen ja kaikki oli minulle päivän selvää. Johtui mieleeni tuo tytön lause: Ja minä tahdon elää kunnollisena! Jos hän olisi ollut varakas, niin olisi hän tehnyt niiden tavalla jouduttuaan harhateille. Olisi mennyt ajoissa ulkomaille ja palannut sieltä vapaana. Pelastaakseen kunniansa ei rikkaan tarvitse muuta tehdä kuin maksaa ulkomaalaiselle lääkärille hiukan rahaa. Rahaa, rahaa, ei muuta kuin rahaa! Rahalla he paikkaavat kunniansa!
Minä en voinut todistukseen kirjoittaa, että lapsi on tukehutettu, sillä tyttö joutuu kuritushuoneeseen. Ikäänkuin se voisi hänet kohottaa ja tehdä hänet kelvolliseksi ihmisten seurassa olemaan. Vaikka hän suorittaisikin tuon ihmisten vaatiman sovitusuhrin, niin eivät ihmiset sittenkään tunnustaisi häntä vertaisekseen. Minä en tahtonut epäröidä. Minä tahdoin pelastaa ihmisolennon, kun sen voin tehdä. Minä en tahtonut ajatella, mikä lain mukaan on oikein, mikä väärin.
Tyyneesti, arkailematta kirjoitin, että lapsi oli syntyessään ollut kuollut.
Ojensin paperin poliisille. Hän katsahti siihen ja ennen lähtöään hän puristi lujasti kättäni. Olen melkein varma siitä, että hän lopulta täydellisesti tiesi, mitä minä olin tehnyt, mutta minä tiesin myöskin, että hänkin piti tekoani oikeana.
Paria viikkoa myöhemmin kävi tyttö luonani. Me emme puhuneet koko asiasta mitään. Annoin hänelle rahoja, jotta hän pääsisi toiseen kaupunkiin matkustamaan. Minä tiesin, että hän tahtoi ja että hän voi myös alkaa elämänsä alusta, sillä sen osaa ihminen parhaiten tehdä yksinään eikä toisten avulla kuritushuoneen kautta.
Toivon kuitenkin hartaasti, etten joutuisi toiseen samanlaiseen tapaukseen. Minä en voisi toimia armottomasti, sillä vaikka olenkin lääkäri, niin totta kai ensi sijassa saan olla ihminen.
TYLSÄMIELINEN
Hän oli varakas liikemies, harvinaisen intelligentti ihminen, joka oli saavuttanut kaupungissa täydellisen luottamusaseman, kuuluen sen vuoksi kaikkiin tärkeimpiin kunnallisiin komiteoihin, oli useiden johtokuntien jäsen, kaupungin valtuuston varapuheenjohtaja. Hän oli tunnettu laajalle ulottuvasta hyväntekeväisyydestään, jonka hän oli hyvin järkevästi järjestänyt. Tämä seikka ehkä aiheutti sen, että holhouslautakunta, jonka jäsenenä minäkin olen, asetti hänet holhoamaan muuatta varakasta, tylsämielistä tyttöä, jonka äiti vuosi sitten oli kuollut.
Me kaikki otaksuimme, että hän toimittaisi tytön johonkin turvakotiin, koska pidimme sitä aivan luonnollisena, sillä emmehän voineet otaksuakaan, että kukaan tavallinen ihminen ottaisi hartioilleen sitä taakkaa, mikä tylsämielisen olennon hoitamisesta on, vaikkakin hän tästä toimestaan saisi kohtuullisen palkkion.
Niinkauan kun tytön äiti eli, oli tämä pitänyt lasta luonaan, uhraten koko elämänsä miehensä kuoleman jälkeen tämän onnettoman olennon hoivaamiseksi.
Koko holhouslautakunnan hämmästys oli jokseenkin suuri, kun kuultiin, että liikemies oli ottanut tämän tytön omaan kotiinsa asumaan. Hänen tekonsa oli meidän jokaisen mielestä suorastaan suuremmoinen ja kunnioituksemme tätä miestä kohtaan kasvoi.
Liikemies asui yhdessä vanhanpuoleisen sisarensa kanssa, ja tämä nainen oli avannut sydämensä, sulkeakseen siihen tuon onnettoman olennon, koettaakseen kehittää hänessä nukkuvia ominaisuuksia. Tämä vanha intelligentti nainen neuvotteli usein minun kanssani siitä, millä keinoin hänen tuli kasvattaa tylsämielistä tyttöä. Hän oli etevä psykoloogi, suuri ihmistuntija, ja juuri senvuoksi hän saattoi vapautua kaikista niistä tavallisista opetussuunnitelmista, joita tylsämielisten kasvatuksessa käytetään, ja laatia uuden, aivan erikoisen, tähän tapaukseen sopivan menettelytavan. Tulos olikin harvinaisen hyvä. Tyttö ei ollut montakaan kuukautta ollut hänen hoteissaan, kun jo selvästi huomasi suuren muutoksen hänessä tapahtuneen. Hänen äitinsä oli kohdellut lastaan, joka nyt oli 18 vuoden vanha, aivan kuin pikkulasta, pysäyttäen alkuunsa nekin pienet mahdollisuudet, jotka hänellä oli henkiseen kehitykseen. Kaikki oli nyt aivan toisin. Niin pian kuin tyttöä kohdeltiin täysi-ikäisenä, asetettiin hänelle täysi-ikäisen vaatimukset, alkoi hänessä myöskin herätä ominaisuuksia, joiden olisi luullut jo ainiaaksi kuolleen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan, niin että ehdottomasti otaksuin hänen oman äitinsä rakkaudellaan saaneen vähemmän aikaan, kuin mitä vieras ihminen sai johdonmukaisella järkiperäisellä käsittelyllä.
Minua tämä kummallinen ihmissielun herääminen hämmästytti. Kuukausi kuukaudelta näin yhä suurempia edistysaskeleita ja iloitsin siitä, varsinkin hänen uuden kasvatusäitinsä tähden, joka tällä tavoin sai jonkinmoisen palkkion suuresta uhrautuvaisuudestaan. Mutta koko ajan samalla pelkäsin sitä hetkeä, jolloin jonkinmoinen seisahdus tapahtuu, sillä sellaisen seisahduksen täytyy tulla, sen tiesin.
Kun eräänä päivänä saavuin tämän vanhan neidin luo ja kyselin häneltä hoidokkinsa vointia, näin hänen tulevan alakuloiseksi.
— Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin.
— On.
— Mitä?
— Minun on sitä vaikea Teille sanoa, mutta olen pyytänyt veljeäni puhelemaan siitä kanssanne.
Kun hänen veljensä vähän ajan kuluttua saapui huoneeseen, sanoi sisar:
— Minä olen maininnut tohtorille, että jotain ikävää on tulossa holhokkimme suhteen, ja olen sanonut, että sinä aijot siitä hänen kanssaan puhua.
— Tietysti minä sen teen, koska sinä niin tahdot.
Kääntyen minun puoleeni sanoi hän:
— Ehkä menemme konttoorin puolelle keskustelemaan.
Varsinainen konttooriaika oli jo päättynyt. Tiesimme siis saavamme olla aivan rauhassa. Kun olimme istuutuneet, alkoi hän:
— Te tiedätte, millä suurella rakkaudella ja innostuksella sisareni on koettanut tätä onnetonta ihmislasta kehittää?
— Tiedän ja olen nähnyt, että hän on saanut suorastaan ihmeitä aikaan.
— Niin, tyttö on todellakin henkisesti odottamattoman paljon kehittynyt. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Hänen keskustelussaan on paljon hyvin järkevää, ja minä uskon, että hänestä ajan mittaan tulee jokseenkin onnellinen ihminen, joka voi elämässä tulla suhteellisen hyvin toimeen, sillä onhan hänellä siksi suuri perintö, jonka olen koettanut sijoittaa mahdollisimman suuressa määrässä korkoa tuottavaksi. Mutta tämän henkisen heräämisen ohella on tapahtunut toinen odottamaton herääminen. Se on aistillisuus.
— Minä melkein sitä odotin.
— Ja tämä herääminen on ollut voimakkaampi, kuin mitä olemme uskoneetkaan. Jos hän olisi täydellisesti normaali, niin silloinhan voisimme järkevän keskustelun kautta häneen tässä suhteessa vaikuttaa, mutta nyt toimii aistillisuus hänessä peloittavan voimakkaana luonnonvoimana, joka mikä hetki tahansa voi tuottaa vaarallisia seurauksia mukanaan. Olen tätä asiaa monelta kannalta punninnut. Yksinkertaisintahan olisi, että nyt lähettäisin hänet hulluinhuoneeseen. Mutta silloinhan hänen henkinen kehityksensä loppuisi, sillä ette varmaankaan usko, että tällaisessa laitoksessa hän saisi sitä hoitoa osakseen, minkä sisareni voi antaa. Tämän tekoni kautta tuomitsisin tyttöraukan elinkautiseen vankeuteen. Toiselta puolelta taas ajatellen, jos tämä hänessä piilevä aistillisuus, joka näyttää olevan perintöä isältään, jatkuu niin kuin hyvin luultavaa on, täytyy meidän pitää häntä alituisen valvonnan alaisena täällä kodissa, ja sen kautta ehkäisemme järjen kehitystä, joka on mahdollinen ainoastaan sen kautta, että hän tuntee itsensä vapaaksi ja yhdenvertaiseksi toisten ihmisten kanssa. Ja olkoon valvonta kuinka huolellinen tahansa, helposti voi sattua tapaus, jolloin hän luonteensa pakoittamana ryhtyy tekoihin, antautuu miehelle, ja arvaattehan mikä silloin on seuraus. Suuri edesvastuuhan lankee silloin minun niskoilleni, mutta en ajattele niin paljoa sitä, kuin kuinka onnettomaksi tytön elämä sen kautta muodostuu. Mikä roisto tahansa voi siittää hänessä lapsen, ja arvaattehan, millainen sikiö siitä tulee.
— Ja mitä vaatisitte minulta, mitä tulisi minun tehdä tässä asiassa?
— Juuri siitä tahdoin Teidän kanssanne keskustella. Teidän täytyisi tehdä hänessä leikkaus, joka tekisi lapsen synnyttämisen mahdottomaksi.
— Te kai tiedätte, että minulla ei ole oikeutta siihen, että lääkäri ei saa tehdä ihmistä steriiliksi, ei edes asianomaisen pyynnöstä, vielä vähemmin hänen holhoojansa toivomuksesta.
— Jos tämä tapahtuisi itsekkäässä tarkoituksessa, niin silloinhan sen ymmärtäisi, ja onhan luonnollista, että lain täytyy estää ihmistä sillä tavoin itseään silpomasta, mutta asianlaita on nyt aivan toinen. Tämän leikkauksen kautta voitte tehdä onnettoman ihmisen elämän suhteellisen onnelliseksi.
— Minä pyydän, elkää jatkako enään. Minä olen vapaamielinen lääkäri, tiedän kyllä, mitä sydämeni tässä asiassa sanoo. Mutta minä olen sidottu! Minä en voi, minä en voi tehdä mitään!
— Antakaa minulle edes jokin neuvo.
— Ne neuvot olette jo itse äsken lausunut. Joko panette hänet hulluinhuoneeseen ja silloin vältätte kaiken mahdollisen vaaran tai säilytätte häntä kodissanne ja koetatte varjella häntä kaikesta siitä, mikä saattaa tulla.
Hän istui kalpeana paikallaan ja minä näin, että hän oli minun suhteeni pettynyt. Se koski minuun kovasti. Mielelläni olisin tehnyt kaiken, nauttiakseni sellaisen miehen kunnioitusta.
Tämä ajatus oli kauan aikaa mielessäni. Minä en päässyt siitä vapaaksi.
Koetin punnita asiaa joka puolelta ja yhäti palasin takaisin samaan.
Hän oli oikeassa ja minä olin väärässä. Hän ajatteli oikein ja koko muu
maailma väärin.
Kului jonkun aikaa. Eräänä päivänä satuin tulemaan jälleen vanhan neidin luo ja tapasin hänet itkemässä. Kysyin syytä ja hän mainitsi sen. Tuo hänen kasvattinsa, jonka kehitystä hän niin suurella rakkaudella oli valvonut, oli alkanut rakkaussuhteen talon rengin kanssa.
Raukkamaisia, niinkuin me ihmiset tavallisesti olemme vakavien asioiden edessä, olin minäkin neuvomalla raukkamaisen keinon.
— Tämähän asia on helposti järjestettävissä, sanoin minä. Jos aistillisuus kerran tytössä on siksi suuri, niin antakaa hänen mennä naimisiin tuon rengin kanssa.
— Mutta sehän on aivan mahdottomuus, eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään, mieshän on suuri juoppo ja keuhkotautinen. Sellainen yhdistelmä olisi suoranaista inhimillistä kurjuutta. Eikä veljelläni ole oikeutta uskoa sellaisen miehen huostaan siksi suuria tuloja kuin tytöllä omaisuudestaan on.
— Mitä sitten arvelette tehdä?
— Veljeni on ajanut rengin talosta pois, ja minä koetan pitää tyttöä entistä ankaramman valvonnan alaisena. Muuta keinoa ei ole olemassa. Koko tässä jutussa olen onnellinen siitä, että asiat eivät vielä päässeet liian pitkälle kehittymään.
Joku aika sen jälkeen, muutamia päiviä myöhemmin kertoi liikemies minulle, että tyttö oli eräänä yönä avannut ikkunansa ja karannut tavatakseen tuon rengin, joka jollain erikoisella tavalla oli saanut lähetettyä hänelle kirjeen.
Tyttö joutui tämän jälkeen tavattoman ankaran valvonnan alaiseksi, ja he palkkasivat varsinaisen hoitajattaren, joka aina oli hänen seurassaan, mutta se oli nyt jo liian myöhäistä. Vahinko oli tapahtunut.
Eräänä päivänä tuli liikemies luokseni ilmoittamaan, että holhokkinsa oli raskaana.
Tämä ilmoitus tuntui aivan siltä kuin minua olisi lyöty vasten kasvoja, häväisty koko maailman edessä. Tunsin itseni tavallaan syylliseksi tähän onnettomuuteen, sillä jos aivan rehellisesti olisin menetellyt, olisi minun aikaisemmin täytynyt suostua liikemiehen ehdottamaan leikkaukseen tai jyrkästi vaatia, että tyttö oli lähetettävä hulluinhuoneeseen.
Holhooja oli hyvin kiihoittunut. Hän suorastaan syytti minua.
— Vaikka en pidäkkään itseäni tähän asiaan aivan syyttömänä, sanoi hän, niin lankee kuitenkin suurin syy Teidän niskoillenne. Minä olen tytön suhteen menetellyt sillä tavoin, kuin yleisen ihmisrakkauden kannalta katsottuna olen pitänyt oikeana. Olen nähnyt vaaran, sen myönnän, mutta en ole osannut pitää sitä kyllin suurena. Minä en ole osannut löytää niitä keinoja, joilla olisin varjellut huostaani uskottua ihmiselämää. Mutta Te kaiken tiesitte, Teidän täytyy virkanne puolesta kaikki ymmärtää ja olette kuitenkin menetellyt niin, että tämä kaikki on tullut mahdolliseksi. Jos Te tuona hetkenä, jona tytön kohtalo oli Teidän päätettävänänne, olisitte jyrkästi sanonut minulle, että hän on pantava hulluinhuoneeseen, niin olisin luonnollisesti seurannut Teidän määräyksiänne, koska kerran täydellä luottamuksella olin kääntynyt puoleenne. Sen sijaan Te vastasitte tavalla, jossa annoitte minulle oikeuden itse päättää, ja tiedättehän, että silloin annoin sydämeni toimia.
Hän käveli hetkisen kiivaasti huoneessani, pysähtyi sitten eteeni ja sanoi:
— Teidän täytyy nyt sovittaa se, mitä silloin rikoitte.
— Mitä tarkoitatte?
— Teidän täytyy tehdä nyt enemmän kuin silloin.
— Mitenkä?
— Teidän täytyy surmata sikiö ennen syntymistä ja tehdä tyttö senjälkeen steriiliksi.
— Minä en voi, minä en saa, minulla ei ole siihen oikeutta!
— Oikeutta, oikeutta, sanoi hän kiivaasti, silläkö puolustatte itseänne, kun olette tekemässä suurinta vääryyttä. Sen mukaan kuin minä ymmärrän lääkärin tehtävän maailmassa, on hänen autettava ja parannettava yhteiskuntaa, eikä jättämällä jotain tekemättä tuotettava onnettomuutta. Ajatelkaahan, että lapsi voi elää, voi varttua, voi lisätä yhteiskuntaa. Ja Te tyynenä annatte sen tapahtua!
Minä en uskaltanut hänelle tunnustaa, kuinka oikeassa hän oli mielestäni.
— Jos Te nyt tämän kaiken teette, sanoi hän jälleen tyynellä äänellä, niin eihän kukaan siitä tiedä, kaikki pysyy salassa. Onhan aivan luonnollista, että minä en ilmaise mitään kellekään ja mitä tyttöön tulee, niin ei hän asioita ymmärrä.
Minä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun samalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä sama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli hänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä valtavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen pitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten suostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen. Minä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois muuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin tai tuomitsisin.
Kuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa käsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä pyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat mahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he tietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja. He väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat ristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan käsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri yleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä. He eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi ulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.
Minä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta elää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen elämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla ennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän edistäjäksi.
Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa menettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea, kun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään voisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki toistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin, säilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee hänelle määrätyn tehtävän?
Syvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka pyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen muuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.
Laskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin voin:
— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa. Me pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan, mutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän kuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin elkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme kaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä sillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin tapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää suuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että noudatan lakia.
— Te ette siis voi tehdä mitään?
— En.
— Ette tahdokaan?
— En.
— Mutta miten tytön sitten käy?
— Toivokaamme, että lapsi ei kauaakaan elä, ja varjellaksemme häntä vastaisuudessa samanlaatuisesta onnettomuudesta, sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen.
Hän ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain pitkään minuun ja läksi pois hyvästi heittämättä.
Minä häpesin. Häpesin sitä, että olin lääkäri ja sitä, että yleensä olin ihminen.