Lääkärin uskonto

LÄÄKÄRIN USKONTO

(Religio medici)

Kirj.

SIR THOMAS BROWNE

Kariston klassillinen kirjasto 15

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

Esipuhe.

Edustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa toimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa ohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa periaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie, »että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava hyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa, jos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka tahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin. Kukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa muukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti ihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin hän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet muitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli omassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan saksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena. Juuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan perin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain ja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen arvostelija.'»

Kaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät alkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene tuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen teos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen alaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee saamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri sellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin perustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta saattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että kääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista syistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa kotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi, olojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden käytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan esitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden huomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien vakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.

Yleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien varsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi omaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava arvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa klassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa tällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen oikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää sarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys todella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai vähäisemmällä oikeutuksella.

Sir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä maailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista kahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen sivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut melkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja Lääkärin uskonto kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden nousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin vapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa. Toisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa kehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut latinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut selkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja sanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja kreikalla vahvasti höystetty.

Kuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun alkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu — yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman sivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin klassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät tuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut maailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen johtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien kansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy suomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin pääilmennyksistä muuan.

* * * * *

Seitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden jakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi, joka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi menneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip Sidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja Greene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin elisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat työtänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja ihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin kuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille harrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä kansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.

Muuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan suurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir Thomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että uusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden kirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla, sen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja muusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden» peruste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan tarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki, joka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi päättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti nykyaikainen.

Määriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin syventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain erittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa. Suhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen tutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö — polveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista. Kirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on kirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen luonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla. Kuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi arvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi kertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen tallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.

Esimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan suuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen Englannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä päässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle maailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa suosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana herättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran tarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt kannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa. Tältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin — Plutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir Fulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip Sidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei hänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat pian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään, tuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta, ovat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak Waltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme, käyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen etsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän lähimmistä edeltäjistään.

Omat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa esimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret antautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin henkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat tällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat. Niinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu — tuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi, samoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat kirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään todellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja tämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan, että Lääkärin uskonto on joutunut paperille, vain tekijänsä oman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi mietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut käsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen viimeisteltynä.

Siten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun esilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin laajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä vaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana Oxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja syntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja luonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä kannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä, johon Francis Baconin Novum Organum antoi suuren virikkeen. Alunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään kyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon järjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen havainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja enemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen saavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille jatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa, jotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.

Esillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia noiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen lukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan kaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave Maria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna vuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi, »jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet väittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein uskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».

Leydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu siten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla, kuten hän itsekin huomauttaa, ja Lääkärin uskonnossa hänen harras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja kaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen luonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena kokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat ristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa in casu. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa muuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista keskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän uudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.

Käsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia, kunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi. Luvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien jäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen oikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla esipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi, mutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että antoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan maine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen käännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, Religio medici) teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei luonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä kerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander Rossin Medicus medicatus heilutteli jykevää tapparaa Lääkärin uskonnon hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.

Tällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa, jossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen ammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen esikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja joutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea hyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän asemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin omalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja Jumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän kirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän jälkeen tapaamme hänet Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä erhetyksistä nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala oikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa mukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään sukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut parempi tehdä toinen mies».

On selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan osoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään ollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen salaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän Lääkärin uskonnon toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä sielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat hänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä, jota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja »joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen ja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan heikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen ja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa elämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen olon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja pelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka se osui myrskyiseen aikaan.

Puoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa aherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen useinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen leponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti hallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne oli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee tuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä riehumiskautena hän Lääkärin uskonnossa tulkitsi maailmalle leppeän kristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli peräti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden asian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään tiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan phoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen kuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä pitkät (Pseudodoxia epidemica 1646). Kun Cromwellin kuolema vihdoin antoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin Browne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat sanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista (Hydriotaphia 1658) ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (Kyroksen puutarha, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla ajankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse Kadotettu paratiisi, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen kiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli edelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä, kasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin joutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi hänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen mietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.

* * * * *

Noin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät ovat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa Brownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa ilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta mietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä. Hänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria itsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan omalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua uskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi mielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän järjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos, näköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä työntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa lomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.

Sekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta — herkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja kohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota, ihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja Brownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa tarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen ja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta, kiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen käskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi tarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön. »Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne jonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Se on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa — huomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin voimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä. Ajatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen milloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän kuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä mikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas Browneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma näkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta tuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman olemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein käsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.

Brownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen pääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin se kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin asettui myöhemmissä teoksissaan. Lääkärin uskonnon tekijä on paljon edellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei esim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin, mutta Yleisten erhetysten uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita liian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen vakaumukseen, että phoiniks on satua.

Mutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti sanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä. Hän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja tietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja teennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin sanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa vähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä luontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä herttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim. viattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä saavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän kansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen useinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja juhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus sellaisiin essein mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen, Stevensonin Virginibus puerisque noudattaa hänen käsittelylaatuaan, ja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat norwichilaisen lääkärin koulukuntaan.

Nuori kirkonmies, jolle Lääkärin uskonnon vaikea siirtäminen suomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen kuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu alkutekstin mukaan.

V. H.-A.

ENSIMMÄINEN OSA.

Mitä uskontooni tulee, niin on kyllä useitakin asianhaaroja, jotka voisivat ihmisille vakuuttaa, ettei minulla lainkaan ole uskontoa. Onhan sen puute ammattikuntani yleisesti tunnettu pahennus, ja lisäksi tulee opintojeni luontainen suunta sekä välinpitämätön tapani käsitellä uskonnollisia asioita, minä kun en kiivaasti puolusta yhtä enkä niin yleisen tavan mukaan kiihkeästi ja jyrkästi vastusta toista. Mutta sittenkin uskallan ottaa itselleni kristityn kunnianarvoisan nimen. Eipä sillä, että saisin tuosta arvonimestä kiittää pelkästään kastemaljaa ja kasvatustani enempää kuin ympäristöäkään, jossa olen syntynyt. Sillä vaikka olenkin kasvatettu joko hyväksymään periaatteet, joita vanhempani istuttivat mitään aavistamattomaan tajuntaani, tai sitten suostumaan maassani vallitsevaan uskontoon, olen kuitenkin kypsyneemmällä iällä ja arvostelukykyni varmistuttua nähnyt ja tutkinut kaikkea, ja sen johdosta huomaan sekä jumalallisen armon periaatteitten että oman järkeni päätelmien nojalla olevani velvollinen omaksumaan vain tuon nimen. Eikä liioin siihen kiintymiseni saata minua niin unhottamaan sitä yleistä myötätuntoisuutta, jonka olen velkapää ihmisyydelle, että esimerkiksi pikemmin vihaisin kuin säälisin turkkilaisia, uskottomia ja — mikä vielä pahempi — juutalaisia; tyydyn mieluummin iloitsemaan onnellisesta asemastani kuin kiroamaan niitä, jotka kieltäytyvät omaksumasta kristityn kunniakasta nimitystä.

Mutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan uskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin maantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa, myöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista. Senpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani reformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta epämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit levittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta ruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo ja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja huononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa tarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen alkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema ja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta pani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se vastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät pakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan vastaan.

Kuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin enempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi sotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet lahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan korjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta mitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin palaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme uudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä lukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka erottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi, yhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.

Senpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni heidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole omaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En ole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä, jotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain jumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä erota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat saastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä ei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa missä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen palvelukseensa pyhitetyt? Jos heidän jumalanpalveluksensa siellä häntä loukkaa, saattaa minun hartauteni olla hänelle mieliksi; jos he häpäisevät pyhäkköä, saattaa minun hartauteni sitä pyhittää. Vihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia rahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan johtaa hartauttani.

Minä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan joutunut intoilu nimittää taikauskoksi. Myönnän keskustelutapani yleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin; kuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä polvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla noita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai edistää näkymätöntä hartauttani.

Mieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise minkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan nähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin olla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa pyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä, enkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin harhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin. En ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta mielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun he yhdessä kohdassa erehtyvät, minulla olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän jäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat hartaudenharjoituksensa Marialle, osoitin minä rukoukseni Jumalalle ja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla omani oikeaan.

Juhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia kyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan. Onhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin, kirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat saattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita niitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi houkuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka katsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata pysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai horjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa, on myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat tapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista, yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa tapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin saakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että yhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty kunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet toivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin toimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden kahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä hyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.

Mutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa piirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi tuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin järkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni soveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon olen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti velvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen säädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan niitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni kulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi, että Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on sen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä liioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.

Lyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni; mistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani selittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään uskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan oman järkeni neuvoja.

Vastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me itsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa Henrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä luopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä hänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina ja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme. Mutta yhtä kiittämätöntä on meidän käydä jatkamaan Rooman piispan ivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska hän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta puhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen toimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja harhaoppisen nimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei sentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani Antikristukseksi, synninihmiseksi tai Baabelin portoksi. Rakkauden tapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet ja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden korvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan millään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun tietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää puolensa rauhallisessa väittelyssäkin.

En ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten eroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole soveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän perästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni uskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia väittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin totuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä tarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien kanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on parempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme heikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto kohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.

Ei jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä kelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet, jotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat totuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen joukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä täydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti joutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin saattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin epäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes varmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne voittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan, joka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne siteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan arvostelukykymme.

Filosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei kukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa pysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin kuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä liikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni ahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille, oppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta loukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän minun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme harhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan vanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni säännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat. Harhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen tapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa esille toisessa paikassa.

Yleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä ainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään. Sillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille, jolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan kuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen: jonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja mieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon. Saadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon vuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan ihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta Timonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen ja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan ei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin ollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen henkiin herännyt minuutensa.

Ensimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä, että ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat viimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin täysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi mahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka kylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä kuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista, että se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme mukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn saakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin vaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin olla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan olemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.

Toinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole leppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut sielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti yhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin itseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa, jotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä epätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin helposti joutuvat.

On kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti kannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut olevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja se on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen jonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani ystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa kohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että vainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin kuin historiassa.

Noista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni enkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes niinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä läheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia käsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan annoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta polttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.

Niinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa tuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään erehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei liittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys, vaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa mitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin käsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin ensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään kulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain henkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin ymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen merkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain pettämistään.

Että harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti, mutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei ole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei toteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja harhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja. Areiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat erimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen ja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu yhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan järjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista liittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy kirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat sitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.

Totta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet vapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina säilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon käsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve arvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai joutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien päätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta koskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki huoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin piiristä.

Mitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja uskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien päiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani pingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa kylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät ole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä päätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin salaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti. Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Certum est, quia impossibile est [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa uskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten asioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.

Muutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat nähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä. Minä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten elänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta enempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden israelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään Kristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi silloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut iloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä silmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut ja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani nähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai haudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki, on tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja ylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat epäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja odottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.

On totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai yksinkertaisella vertauksella sanoaksemme miekkansa. Mutta näissä hämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin apostoli käyttää, nimittäin kilpeä, jonka suojassa ymmärtääkseni voi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun opin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi uskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta, vaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen kuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää minua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten metafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni vaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti liikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä väitteen, että anima est angelus hominis, est corpus Dei [sielu on ihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että Lux est umbra Dei [valo on Jumalan varjo].

Siinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä kuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä osoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään luonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja alistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan vastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen. Uskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat esivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala kieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä kasvanut kasveja, sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan päälle. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin ymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen kuin se kirottiin.

Minusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala määräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia opettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä kokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen liittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko ihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta, vaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä en suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei ainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja aistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.

Sulkeutuessani yksinäisyyteen mielikuvituksessani

(neque enim cum porticus aut me lectulus accepit, desum mihi),

muistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä Jumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa ominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän ymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua iankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä hurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää vanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos on palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan alun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että näkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee se järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei uskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole tehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen oman olemuksensa etuoikeudeksi. Minä olen se mikä olen oli hänen oma määritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa hämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää selitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet ja tulevat olemaan.

Mutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja siitä syystä tuo kauhea sana predestinatio [edeltämääräys], joka on vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta yrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin tietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen tahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin. Sillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton ja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo soinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet. Pietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että tuhannen vuotta Jumalan edessä on kuin yksi päivä, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne ajanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä ole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen iankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa on yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia, ei vaihtelua eikä jakautumista.

Mitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi kolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti puhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään vanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää maailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi iankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön, saattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas Jumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen kolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin toisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin erillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että niistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin täydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo pikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät ole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa kuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.

Usein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden salaista taikaa. Varoitus, että kavahtaisimme filosofiaa, on neuvo, jota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon moninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin ei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä merkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille riittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille uskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden korkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät milloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen filosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain näkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat eivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin jäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.

Toinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani, on hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi. Pelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut oppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten rinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on runsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä tiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan ihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen Jumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.

Jumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän tietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen käsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin itsensä. Ja tämä on myöskin ihmisen suurin tieto.

Senvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja, vieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä, mitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi niin oppia tuntemaan häntä.

Minä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä tajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä. Sillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai varjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä mitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä syystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan hulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin ovat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan: hänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa, vaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa ja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse neuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen viisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina valmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta ja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä, ja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa ensimmäisellä kosketuksella.

Nämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat mietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään niitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon silminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa ei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu sanctum sanctorum [kaikkein pyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen tutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja siinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita. Ilman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai niinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua olentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus ei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain tuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan; ne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien tutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa täyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan tekoja.

Ja tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento voi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata Luojalleen, sillä jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon, niin täytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme kelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme tuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin yrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten ylösnousemista.

Joka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista syytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla; toiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa, kuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla, joko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin nimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä lopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu Jumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin kaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset ja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat Jumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen syissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen aiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen kaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa äärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan, on siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi filosofisen ajattelun esine.

Siitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää Galenuksen kirjassa De Usu Partium olevan yhtä paljon jumaluusoppia kuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä tiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi jättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan täydellisen jumaluusopin.

Natura nihil agit frustra [luonto ei mitään tee turhaan] on ainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään eriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä paikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa olennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan joita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa, koska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan kätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi ihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten, muurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se käsi, joka on opettanut niille sellaista, mitä järki ei voi opettaa meille?

Kehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon suurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja kameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja majesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on ihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten kehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa ei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa tai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua kuin yhtä seetripuun rungossa?

En ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä, jollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja kompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut näiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä ilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni pienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme ulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri olemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti työskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä toiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.

Kahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan kirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon kirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka on kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole nähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä jälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon luonnollinen liike saattoi heidät ihailemaan Jumalaa enemmän kuin sen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon tavalliset ilmiöt herättivät heissä enemmän ihailua kuin kaikki Jumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät tavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka välinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä emmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en unohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten tavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja säännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi, jota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän kulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä kierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt, eikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se ensiksi sai liikuntonsa.

Tätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on, kuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon teoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna salatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä, säilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi riittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin taitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla harppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin tekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa sääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.

Tästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen maailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi kysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen kykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin on vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen luonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen työaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin vasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja ottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.

Minusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi luomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En ymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai norsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten ilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan lopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia suosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan n.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään on jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti epäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin itse päärakennus.

Vielä tarkemmin lausuaksemme, ei ole koskaan ollut mitään rumaa tai rujomuotoista paitsi kaaos, mutta tässäkään (täsmällisesti puhuen) ei ollut mitään epämuotoista, koska sillä ei ollutkaan muotoa. Sitäpaitsi ei se ollut vielä Jumalan äänen hedelmöittävää vaikutusta kuullut. Luonto ei ole taiteen kanssa ristiriidassa enempää kuin taidekaan luonnon kanssa. Sillä molemmat ovat Jumalan kaitselmuksen toimeenpanijoita. Taide on luonnon täydellistymistä. Jos maailma olisi vielä sellainen kuin se oli kuudentena päivänä, olisi vielä olemassa kaaos. Luonto on tehnyt yhden maailman, taide toisen. Lyhyesti sanoen, kaikki asiat ovat taideteoksia, sillä luonto on Jumalan taidetta.

Tämä on hänen kaitselmuksensa yleinen ja avoin tie, jonka taito ja uutteruus ovat suureksi osaksi keksineet. Sen vaikutuksia voimme edeltäpäin määritellä, tarvitsematta siihen oraakkelia. Eikä niiden edeltäpäin ilmoittaminen ole ennustamista, vaan luonnollisten seurausten osoittamista. Mutta on toinenkin tie, täynnä mutkia ja sokkeloita, joista paholaisella ja hengillä ei ole aivan tarkkoja muistiinpanoja. Ja se on hänen kaitselmuksensa erikoisempi ja salatumpi puoli ja johtaa yksilöiden ja erikoisolioiden toimia. Me nimitämme Fortunaksi, onneksi, tätä mutkikasta, kiemurtelevaa viivaa, jonka kaltaisiksi hän säätää viisautensa suunnittelemia tekoja oudommalla ja salatummalla tavalla.

Tätä hänen kaitselmuksensa salaista ja monimutkaista menettelytapaa olen aina ihaillut, enkä voi elämäni vaiheita, minua kohdanneita tapauksia, vaaroista pelastumisiani ja hyviä sattumuksia lukea pelkästään onnen oikuiksi, sitä niistä kiittäen, tai hyvän tähteni suosiosta johtuneiksi. Aabraham olisi voinut ajatella, että oinas oli joutunut pensaikkoon sattumalta; inhimillinen järki olisi voinut sanoa, että pelkkä sattuma johdatti Mooseksen ruokovasussansa faaraon tyttären nähtäväksi. Ja mikä sokkelo onkaan Joosefin historiassa, joka kykenisi käännyttämään stoalaisenkin!

Varmasti on jokaisenkin elämässä erinäisiä häiriöitä, mutkia ja survaisuja, joita aluksi voidaan luulla sattumiksi, mutta jotka lopuksi, tarkoin tutkittuina, osoittautuvat pelkästään Jumalan sormen johtamiksi. Ei ollut mikään sokea sattuma, joka saattoi kirjeen harhaan joutumisella ilmi tunnetun ruutisalaliiton. Minä pidän vuonna 1588 saavutettua voittoa sitä suuremmassa arvossa sen ainoan tapauksen vuoksi, jota vihollisemme sanoivat häpeäksemme ja onnen puolueellisuudeksi, nimittäin myrskyjen ja vastatuulten. Kuningas Filip ei kuitenkaan halventanut meidän kansallisuuttamme sanoessaan lähettäneensä laivastonsa taistelemaan ihmisiä eikä tuulia vastaan. Missä on huomattavana ilmeinen voimien ero kahden eri tekijän välillä, voimme järjen päätelmillä luvata voiton väkevämmälle; jos taas odottamattomia asianhaaroja siihen liittyy ja aavistamattomia tapauksia väliin sattuu, täytyy näiden tulla sellaisen tekijän taholta, jonka ei tarvitse noudattaa järkemme päätelmiä ja jonka käden jälkiä voimme nähdä, niinkuin nähtiin seinälle ilmestyneessä kirjoituksessa, vaikka emme voikaan huomata kädenliikkeen alkuunpanijaa. Pienen Hollannin saavuttamaa vaurautta (kansan, josta Turkin sultaani ylpeästi sanoi: jos he häntä häiritsisivät, niinkuin espanjalaisia, lähettäisi hän miehensä lapioineen ja kuokkineen heittämään sen mereen) en voi kokonaan lukea kansan älykkyyden ja uutteruuden, vaan jumalan armon ansioksi, joka on heidät johtanut sellaiseen onnistuvaan älyyn, samoin kuin hänen kaitselmuksensa tulokseksi, sillä hän antaa suosionsa kullekin maalle edeltä määräämänään aikana.

Eiväthän kaikki voi olla onnellisia samaan aikaan, sillä kun yhden valtion kunnia perustuu toisen häviöön, on niiden suuruus vaihtelevassa kiertokulussa ja niiden täytyy noudattaa sen pyörän heilahduksia, joka ei noudata ihmisälyn määräyksiä, vaan jota liikuttaa Jumalan käsi ja jonka voimasta kaikki kohoaa huippuunsa ja taas laskeutuu alimpaan kohtaansa sen mukaan kuin niiden vaiheet edeltäpäin ovat määrätyt. Sillä ei ihmisten eikä valtioiden, enempää kuin koko maailmankaan elämä noudata sellaista kiertoliikettä, joka yhä avartuu, vaan kulkee kehässä, jossa se noustuaan korkeimmilleen puolipäiväpiirissä laskeutuu pimeäänpäin ja vaipuu vihdoin näköpiirin taakse jälleen.

Senvuoksi tällaisia asioita ei saa sanoa onnen oikuiksi muutoin kuin suhteellisessa merkityksessä ja siten kuin nimitämme luonnon tekoja. Ihmisen järjen tietämättömyydestä tuo nimi onkin syntynyt ja väärin käytettynä päässyt merkitsemään Jumalan kaitselmusta, sillä mikään syy ei voi vaikuttaa satunnaisella ja säännöttömällä tavalla, eikä ole olemassa mitään ilmiötä, joka ei johtuisi maailmankaikkeudessa vallitsevasta eli ylemmästä syystä. Ei ole naurettavaa hurskautta rukoilla ennen pelipöytään istumista, sillä yksinpä arvanheitossa ja mitä epävarmimmissa asioissa on aina määrätty ja edeltäpäin säädetty syiden ja seurausten yhteys. Mehän olemme sokeita eikä onni. Kun meidän silmämme on liian samea nähdäkseen onnen vaikutuksen salaisia syitä, kuvaamme sen hulluudessamme sokeaksi ja sidomme umpeen kaikkivaltiaan kaitselmuksen silmät. En voi hyväksyä tuota kehnoa sananpartta, että vain hupsut ovat onnellisia, enkä sitä julkeata väitettä, että viisas mies on onnen saavuttamattomissa, ja vieläkin vähemmän runoilijain sille antamia häväistysnimiä, kuten portto, parittaja. Tunnustettava on, että erikoisesti lahjakkaiden ihmisten tavallinen kohtalo on olla vailla onnen lahjoja, mutta sehän ei millään tavoin murehduta viisaampia ihmisiä, jotka täydellisesti ymmärtävät siinä ilmenevän oikeudenmukaisuuden. Sillä kun he ovat saaneet ylevämpiä rikkauksia, katselevat he kylmäkiskoisemmin noita onnekkuuden arkipäiväisiä lahjoja.

Kerrassaan väärää mielitekoa on toivotella lisiä kaikkivaltiaan armolahjoihin, tyytymättömänä hengenlahjoihin ja himoten ruumiillisia etuja tai onnettaren antimia. Ja harhaoppiakin pahempi erehdys on ihailla noita onnellisuuden täydentäviä ja toisarvoisia asianhaaroja ja sensijaan vähäksyä niitä täydellisiä ja oleellisia onnellisuuden ehtoja, joissa voimme saavuttaa jotakin luojamme kaltaisuutta. Viisaammille toiveille on jo tyydytystä siinä, että on oikeutettu onnen antimiin, vaikkakaan ei niitä saa: täyttäköön kaitselmus hupsujen tarpeet. Se ei suinkaan osoita Jumalan puolueellisuutta, vaan tasapuolisuutta: hän kohtelee meitä niinkuin luonnolliset vanhempamme — ne, jotka ovat ruumiinsa ja sielunsa puolesta kykeneviä, hän jättää oman onnensa nojaan; heikkolahjaisemmille hän taas antaa suuremman osan ja jakaa siitä, mitä toisella on liikaa, täyttääkseen sillä toisen puutetta.

Emme esimerkiksi ole oikeutettuja moittimaan luontoa, että se muka jättää meidät alastomiksi, eikä meidän sovi kadehtia toisten luotujen sarvia, kavioita, nahkapeitettä ja turkkia, koska meillä on järki, jonka avulla voimme hankkia tuon kaiken.

Ei kannata tuhlata niin monia todisteluja kumotaksemme ymmärtäväistä tähdistäennustamista, sillä jos siinä on jotakin perää, ei se loukkaa Jumalaa. Jos se seikka, että satumme syntymään Merkuriuksen merkeissä, tuottaa meille älykkyyden taipumuksia ja Jupiterin merkeissä rikkauden lahjoja, ei minulla ole velvollisuutta silti niiden eteen polvistua, vaan sensijaan kunnioittaa sitä armollista kättä, joka on järjestänyt minun vähäpätöisen ja satunnaisen syntymiseni sellaisten siunausta tuottavien olojen ajaksi. Ne, jotka luulevat Onnen järjestävän kaikkia asioita, eivät silti olisi erehtyneet, jolleivät olisi siihen pysähtyneet. Roomalaiset, jotka rakensivat temppelin onnen jumalattarelle, antoivat sillä, jos kohta sokealla tavalla, jonkinlaisen tunnustuksen Jumalalle. Sillä järkevämmin ajatellessa, kaikki asiat alkavat ja päättyvät Kaikkivaltiaassa. On olemassa lyhyempikin tie taivaaseen kuin Homeroksen ketju; yksinkertainen päätelmä voi yhdistää taivaan ja maan, ja vähemmällä vaivalla kuin monijaksoisella johtopäätöksellä voi tunnustaa kaikki asiat Jumalan alkuunpanemiksi. Sillä vaikka nimitämmekin ilmiöitä niiden lähimpien ja ilmeisimpien syiden mukaan, on Jumala kuitenkin kaiken olevaisuuden todellinen ja välttämätön syy. Hänen toimintansa, vaikka se onkin yleistä, jakautuu kuitenkin jokaisen eri olion erikoiseksi toiminnaksi, ja hän on se henki, jonka varassa jokainen olio ei ainoastaan ole olemassa, vaan myöskin suorittaa tehtävänsä.

Väärä selitys ja nurinkurinen käsitys näistä toisasteisista syistä eli Jumalan näkyväisistä käsistä on monesta hurskaasta tehnyt jumalankieltäjän. He ovat unohtaneet uskon vakavat varoitukset ja totelleet intohimojen ja järjen viekoituksia. Senvuoksi olen aina koettanut sovittaa tunteen ja uskon ynnä järjen välisiä taisteluita ja ankaria ristiriitoja, sillä sielussamme on jonkinlainen triumviraatti eli kolmen kilpailevan voiman hallitus, joka häiritsee tämän yhteiskuntamme rauhaa eikä suinkaan vähemmän kuin tuo toinen kolmivalta aikoinaan Roomaa.

Samoin kuin järki ja usko ovat ristiriidassa, samoin myös intohimo ja järki. Samoin kuin uskon esitykset tuntuvat järjen mielestä takaperoisilta, samoin järjenkin päätelmät ovat intohimon kannalta mahdottomia, ja sekä usko että intohimo ovat järjen mielestä hulluja. Kuitenkin voitaisiin maltillisesti ja rauhallisesti arvostellessa niin järjestää näiden suhde, että kaikki kolme saavat hallita eikä siitä sittenkään tule useampia kuin yksi kuningaskunta, jossa kukin käyttää hallitusvaltaansa ja etuoikeuksiansa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, mikäli olot kulloinkin myöntävät.

Samoin kuin filosofiassa, on jumaluusopissakin sitkeitä epäilyksiä ja kapinallisia vastaväitteitä, joihin kohtalokas tietomme liiankin läheisesti tutustuttaa meidät. Niistä ei kukaan ihminen ole enemmän tietänyt kuin minä itse. Tunnustan voittaneeni ne enemmän polvistuen kuin asettuen taisteluasentoon niitä vastaan. Sillä meidän ei ole ainoastaan taisteltava epäilyksiä vastaan, vaan täytyy myöskin väitellä paholaisen kanssa. Tuon viekkaan hengen katala tapa on ottaa tutkimuksiemme esineestä jokin viittaus, joka johtaa epäuskoon, ja osoittamalla jonkin asian luonnollisuutta saattaa meidät epäilemään ihmeen mahdollisuutta toisessa. Niinpä, kun olin tutustunut Paracelsuksen Archidoxis-teokseen ja lukenut olioiden salaisesta yhteydestä, tahtoi se järkyttää uskoani vaskikäärmeen ihmeeseen ja saada minut luulemaan, että tuo kuva vaikutti salaperäisen yhteyden avulla ja oli sellaisena vain egyptiläinen temppu, jolla voitiin parantaa tauteja ilman ihmettäkin.

Ja samoin, kun olin saanut nähdä muutamia kokeita maapihkan ominaisuuksista ja lukea vielä enemmän naftasta, se kuiskasi, että alttarin tuli saattoi olla aivan luonnollinen, ja kehoitti minua olemaan uskomatta Eliaan ihmetyötä, kun hän laittoi alttarin ympärille syvennyksen, täyttäen sen vedellä, sillä tuo palava aine mielellään väistää vettä, ja palaa vastustajansa syleilyssäkin. Ja samaten se koetti saada minua uskomaan, että Sodoman hukkuminen tuleen saattoi olla luonnollista — että Gomorran tulen aiheutti Kuolleen meren jo silloin ilmennyt asfalttipitoisuus.

Tiedän, että mannaa kootaan nykyään runsaasti Kalabriassa, ja Josefus kertoo, että hänen aikanaan sitä oli yhtä runsaasti Arabiassa. Senpävuoksi paholainen saattoi minulta kysyä, mikä siinä oli ihmettä Mooseksen aikana? Israelilaiset näkivät hänen aikanaan vain sen, mitä noiden maiden alkuasukkaat näkevät meidän aikanamme. Sillä tavoin paholainen pelasi shakkia minun kanssani ja luovuttaen talonpojan luuli voittavansa minulta kuningattaren, käyttäen hyväkseen rehellisiä pyrkimyksiäni. Sillä aikaa kun minä rakentelin järkeni rakennusta, koetti se järkyttää uskoni perustuksia.