Laakerinlehtiä ja lipstikkuja: Eteläpohjalaisia murrejuttuja

KISSI PIRU!

Oottako kuullu mikä meteli täs menny viikoll’ oli Tuppuraasen huushollis?

Siälä pesi emäntä eriskummallisen pyykin, josta ny hohajaavat koko kaupungin akat.

S’oli sillä lailla, jotta se Tuppuraaska rupes vethön äijänkänttyräänsä huulesta ja pisthön huushollirahoosta omhin pankkoohinsa markan silloon toisen tällöön. Ja välistä »puhalti» viis ja kymmenenkin markkaa.

Ja sitä se rotta teki monta kuukautta.

Se syätti äijällänsä pärinät kuarinensa ja mökötti vain jotta kaikki tyyristyy.

Kerraasti ku Tuppuraane tuli syämhän, niin se jäi istumhan ja kattomhan suu seljällä silakkakuppihi.

Viimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta flätkähti. Sanoo jotta:

— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S’oon vanheet ku mä ja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla mä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios puttaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s’oon justhin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm’on pois niinku siltäkin! Sama junkkari täm’on, jonka Ylisen moussu tälläs Jaakoon askihi!

— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska — Niinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina puarista ostin.

— No mutta kuinka herra hallikkoho s’oon mahrollista? — jahkaasi Tuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja katteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s’oon— — —

— Syä vaa äläkä kitaja! — karjaasi Tuppuraaska.

— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane imehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja lapsuuren tuttuja.

Ja kun s’oli hyvän aikaa imehrelly, niin tuumas viälä jotta:

— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja sitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah, ei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n’oon silakkaankin tiät täs mailmas, joko sitte ihmiste!

Mutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta itkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän niisti nenänki. Sanoo jotta:

— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin tyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?

Ja ku sai vähä luantuansa takaasi niin jo kiljaasi jotta:

— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne se! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.

Mutt’ei saanu.

Tuppuraane pisti silakan vähä siävästi plakkarihinsa ja sanoo jotta:

— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan päälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän minä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä silakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta se sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. — Ja mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas jotta s’oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän mun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!

Se Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä silloo tällöön hyppööttämhän.

Mutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko silakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan jotta:

— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.
Muttei onneksi ruvennukkaa — — —

Ja niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen kahrenkymmenenmarkan rahan.

Tuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok’oli sängyn alla. S’oli koonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti sängyn alla piilos.

Veti sitte kalossinsa siältä ja ku se näki, oikee se tyrmistyy jotta käsistä putos koko kalossi — Ja sitte se rupes siunaamaha ja kattelhon ympärillensä jotta:

— Kissi piru — — —

Mutta kissi ku sen kuuli, menii ni häntä suarana ku salasmaa pihalle ja Tuppuraaska peräs. Livahti kivijalaan luukusta sisälle ja siit’ei Tuppuraaska mahtunukkaa.

Koitti se vähä reijästä koperoota että jos olis saanut hännästä kiinni niin — kyllä mä sun tuhannen kuvaasen opetan täs menhön — — —

Mikäs siinä auttoo? Piti lähtiä takaasi tuphan. Ja kyllä se pärmänttäs kauan sitä kissirumaasta ja seisoo kalossi käres ja hoki jotta:

— Kun tuan sen ny pitikin raakkulehen rumaasen tehrä!

Ja sitte se alkoo se merkillinen pyykinpesu, jotta sellaasta ei
Tuppuraaska ollu ennen pyykkärööny.

Piti lämmittää haliaa vettä ja panna rahat likuamahan. Ja se ny vasta oliki tarkkaa pyykinpesua!

Ja ku Tuppuraane tuli illalla kotia, niin s’ei ollu uskua silmiänsä, ku se näki hellan ottalla kuivamas niin kauhian paljon rahaa. Siin’oli viiren markan rahoja ja kymmenen markan rahoja ja ainaki kaks saran markan rahaaki.

Ja lavittalla istuu Tuppuraaska ja huakii jotta:

— Kissi piru!

KÖPI PÖNTIKKÄÄ SOORRETHAN.

Oottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki kunniallisille ihmisille?

Se käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon valinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta s’oon viälä tosiki.

Täälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa vai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä, panksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa, mutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki frouvat.

No sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja akkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa. En tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se kauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi, vaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi, vaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka sill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen frouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt ja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista mitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.

— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta markkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku karulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja pruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä mistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris — on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. — Ja sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä tarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:

— Ei kiitoksia, mä oon aivan raitis miäs —

— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli takki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs menhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni suutani, ku kysyyn jotta:

— Mikäs pottu kampreerill’on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen plakkarista.

— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. — Kyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta poskelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.

No nii.

Sellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää soortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn ja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas. Siinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä ja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän akalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi sivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli kaikkien akkojen mallimiäs.

No nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä meni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää väittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan koulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen asti ja naukkas kirkasta ja makiaa.

Ja lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi on sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku kampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny kulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa myäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä merkki kialtolain tarphellisuuresta.

Horjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen asuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata, mutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien ympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta niinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät lahjaksensa.

Ja se teköö oikeastansa saman asian, mutta on fiinenipää.

No nii.

Mutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta aamulla sen näkivät kaikki.

Ja kaikki saunovat heti jotta:

— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla liannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs kehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.

Yks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen pitää korjata sen pois pihalta.

Pöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa portahia alha huutaan jotta:

— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo sen jälkiä.

Mutta sitä ei uskonu kukaa.

Ja kampreeri Tuttunenki ku kuuli asiasta sanoo jotta:

— Kyllä s’oon sikamaasta!

Ja ittiksensä se sanoo jotta:

— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille ihmisille.

KANS KANSANERUSTAJAKSI.

Oottako kuullu jotta se Savimäen-Salttu olis ny sitte kans niinku valmis lähtemhän eruskuntahan?

Aivan valmis kansanerustaja. Ei muuta ku äänestystä vailla.

S’oon tämä Savimäki uskollisesti palvellu pualueensa Laapania jo niin kauan, jotta joutaas se jo päästä herraan souvvihi.

Oikiasta päästä se tämä Savimäki asiansa alootti. S’oli ensin huanopalkkaasena opettajana Möykynkyläs ja siälä suuren luannon hiljaasuures sille syntyy ne kunnianhimooset aivootukset, jotta herraksipa tiätysti.

Ja se alkas siitä, jotta se riiteli johtokunnan kans, johka kuuluu vain tavallisia taloonjussia, palkankoruutuksesta ja kirrasti kovasti, jotta sille pitää antaa lisää palkkaa. Mutta isännät olivat vain sanonhet jotta:

— Ei kannata. Ei meillekkää mitää palkankorootusta anneta. Ja paljo fiinimmin sä syäkki ja paremmis verhoos kuljet ku me, jokka sua elätämme. Ei näytä sua nälkä kuurninehen ku poskekki on ku puukissillä.

Siit’oli Savimäki tietysti kamalasti suuttunu.

Oli sanonu jotta:

— Ettäkö te pitkätukkaaset ymmärrä, jotta minä teen kansansivistystä ja kasvatan teirän kakarootanna — — —

— Joo joo mutta — oli isännät sanonhet. — Mitä se sellaane kansansivistäminen on, jotta aina vai taloonpoijan massikan päälle käyrähän? S’oon meirän miälestä oikee epäsiveellistä, jotta aina vai huseerata meirän känsäkouraan rahapussilla ku omallansa. Mistä ne rahat tuloo? — Ja kakarakki tuloo siälä sun koulussas niin päässilmääsiksi, jottei ne enää kunnioota vanhempiansakkaa — — — Kaiken mailman hyrryjä ja fyrryjä lapsille vai näyttelet, jotta näin fysiikas pörrää, eikä kersat taira enää kymmeniä käskyjäkää, ku ovat ollehet hetken aikaa sun sivistettävänäs — — —

Kyllä ne antoovat isännät sille Savimäjelle sellaasta palkankorootusta, jotta aiva se pihaji.

Varsinki oli Mäkelän Kaappoo-isäntä kataannuksis. Se ku paasas jotta:

— Meiränkin Anttoni tuli täs kerraasti koulusta kotia ja sanoo jotta:

— Tiäräk’sä äitee, jotta ihmiset on tullehet apinasta?

— Äireeltä oli puronnu patapuukkoo lehmänkorveehi ku se niin säikähti — seliitti Kaappoo, mutta:

— Ku mä hairasin Anttonia korvista kiinni ja pari kertaa ruataasin ympärinsä jotta:

— Sanok’sä sen nolkki isääs ja äitejäs apinaksi?

Niin itku pääsi ja sanoo jotta:

— Opettaja on niin sanonu — — —

— Ja ny mä tahron sulta Savimäki suaraha kysyä, jotta:

— Ook’sä niin sanonu? — karjuu Mäkelän Kaappoo silmät aivan verenkaljamalla ja nyrkit pystys.

Siin’oli Savimäjen vähältä lyärä housut veteläksi, ku koko johtokunta rupes nouseskelhon pysthyn ja kysymhän jotta:

— Vai apinoota me tavalliset maanjussit vain oomma teille kansansivistäjille?

Silloo lippas se tuleva kansanerustaja ovesta pihalle ja tuli takaasi vasta ku johtokunta oli menny.

Mutta yhren jutkun se viälä kerkes isännille tehrä. Se junkkari otti mahtavaa eron viraasta, niinku ainaki kliipatut herrat, ennenkö sitä keriittihin eroottaa.

Savimäki päätti kostaa ja kostaa oikee verisesti.

Se päätti ruveta politiikkamiäheksi ja yrittää eruskuntahan. Ja siälä ruveta ajamhan eristystä ja sivistystä oikee hartiavoimin taloonpoikaan tingillä. Ja sen se ainaki päätti ajaa läpi, jotta katikismus nurkkaha ja sellaane sivistysoppi käthen, jotta apinasta n’oon ainaki taloonpoikaan kersat tullehet.

Mutta ensin sen piti tiätysti oppia puhujaksi ja niin kans lähti heti oikee puhujakurssiille. Ja siälä neuvottihin kuinka pitää kumartaa ku tuloo kansalle puhumhan, kuinka pitää merkittevästi rykiä, kuinka viisata kärellä ja pyärittää päätä.

Se oppi »alustanahan», »pohjustamhan», »valaasemhan», »ottamhan huamiohon» molemmilta pualilta, »vetämhän johtopäätöksiä», »heittämhän katseen ylös histoorian kulkuhun», »vetoomhan» ja »punnittemhan», »tulkittemhan kansan miälipiteetä», »huamauttamhan», »varoottamhan», »alleviivaamahan» jne. Siitä tuli sanalla sanoen nii villitty puhuja, jotta se puhuu unissansakki.

Ku sitte pirettihin piiripuhujan vaalikokhet ja kaikki pyrkyrit pantihin yhtaikaa pälpöttämhän, nii kukaa ei piisannu Savimäelle.

Se lasketti nii tihiää ja vinkiää tulemhan oikee paremman sorttista juhulapuhetta, jotta toiset eivät saanhet suuvoorua.

Ja itte pualuehen Laapaninkin piti tunnustaa jotta:

— Kyllä s’oon hyvä valaasemhan päivän politiikkaa ja histooriankulkua tämä Savimäki.

— Ja mult’olis tullu viälä vaikka kuinka pitkältä — trossas se itte.

Ja niin se sitte kans valittihin oikee piiripuhujaksi. Se kulki pitäjästä toisehen ja puhuu ja puhuu ja seliitti ja valaasi, n’otta sen oli oikee leuvat tuvoksis ensin alkaappäältä.

— Kovaa täm’on hitsiä — pruukas Savimäki itteksensä huakaalla — mutta pääsööpä lopuksi viälä ministeriksi, ku meirän pualuehes on niin vähä kykyjä.

Ja Savimäki-poika se hinkkas ja hyppäs. Tuli sitte se aika ku erustajaehrokkahia asetettihin, eikä Savimäki tahtonu saara nukutuksi. Pirettihin kokous ja keskusteltihin, ketä sinne ny pannahan.

Ja ajatelkaa, hyvät ihmiset, ku Savimäjestä ei puhuttu mitää!

Ehrotettihin kaikellaasia Puita ja Heiniä, Kiviä ja Kantoja, eikä
Savimäjestä sanottu halaastua sanaa.

Sille tuli hätä käthen.

Se vei Peräloukon erustajan torppari Pökkelön porstuaha ja siälä ny sipinä rupes käymähän. En tiärä sitte, mutta reisuusti ainaki plutkahti ja sitte klunkutti ja pyhiittihin suuta ja ähkäästihin.

Ja ku Peräloukon erustaja Pökkelö sitte tuli kokoussalihi, niin se oli oikee pulskistunu. Kovasti punotti ja haisi hokmannilta. — Muista ny mitä mä sanoon — varootti Savimäki vielä oves. Pökkelö rykääsi sitte pari kertaa, niisti nenänsä ja otti puheenvooron ja sanoo jotta:

— Kuulkaa kansalaaset ja pualuetoverit. Kattokaa asia on ny sillä lailla poliittisella taivahalla, jotta ne pitää olla eri kykyjä, joita me äänestämmä valtiopäiville. Ei sinne kelpaa tällä kertaa pikku-kykyt, pitää panna oikee suuria kykkyjä. Ja tämä Savimäki, s’oon niinkus tiärättä oikee isoo kykky meirän joukos.

Siitä nousi eri pörinä, sanon mä. Kaikki hyppäs pysthyn ku neulalla tuikattu, huutivat ja huitoovat jotta:

— Jassoo vai pikkukykkyjäkö me sitte oomma tämän Savimäen rinnalla, häh?

Toiset suuttuivat kauhiasti, ottivat lakkinsa ja lähtivät. Mutta Savimäki piti pualensa, vaikka kyllä siin’ oli tälläämistä, ku kaikki parhuuset kykyt lähtivät, n’ottei ollu enää oikiastansa pikkukykkyjäkään. Piti panna ehrolle mitä rookas jäämhän.

Mutta Savimäki tuli listalle, ja s’oliki pääasia. Nyt ei sitte muuta — kun äänestää.

JUPEN JOULU.

Oottako kuullu jotta joulu on tullu, kuusijoulu, puurojoulu, pukkijoulu?

Kova tyä ja touhu on joka paikas ollu. Tupaa on pesty, varitaikinaa tehty, nisuleipää leivottu. Porsaskin on tapettu. Ja puariis on kauppa käyny ku siimaa. Lahjoja on ostettu, korttia lähretetty ja auttu-iltaa orotethan suloosella tärinällä.

Mitähän pukki tuaa? — se on ainua suuri kysymys, joka nyt huolestuttaa
Suamen kansaa.

Min’oon kans ollu jouluostoksilla. Onneksi ei mull’oo muita, jolle trenkää lahjaa ostaa ku uskollinen ja hianosti sivistyny Juppe-koirani.

Ja sille mä ostin auttuna sen lahjan, josta se parahite tykkää. Se on piäni kaunis knakkimakkara, jonka mä paan silkkipaperihi ja siron korjalla silkkinauhalla ympäri.

Sitte ku tuloo ilta ja klapinnakkoon aika, mä seliitän Jupelle jotta:

— Kule kule, mikä tuala porstuas on!

Ja silloo nousoo Jupen niskakarvat pystyhyn, häntä suaristuu kankiaksi ku keppi ja rupiaa kuulumhan juhlallinen murina.

Sitte mä sanon jotta:

— Mä meen ajamhan sen pois! S’oon vissihin sutari — — Älä tuu sä, se pian puroo sua.

Silloon menöö Juppe pöyrän ala, murajaa ja haukkuu.

Mä menen porstuahan, käännän turkit väärinpäin ja tulin neliinkontin hirviästi ähkyjen sisälle.

Juppe hyppää pöyrälle, haukkuu ja ulvoo aivan oikohonsa, potkii takajaloolla pännät ja pläkkipotut laattialle.

Mä mörisen ku karhu, hypin tasapökkää jotta karvat pöläjää ja viimmeen paiskaan sen silkkipaperihi käärityn knakkimakkaran laattialle.

Juppe hyppää silloon ku piili siihen kiinni, ja samas mä pujahran porstuahan.

Sitte tuun hetken päästä sisälle ja kysyn jotta:

— No mitäs se Juppe täälä nii häjyyli?

Jupell’on silloon paketti suus ja murajaa kauhiasti.

— Mikä s’oon? —

Se vai murajaa ja on mahtavaa.

Näen jotta se meinaa sanua jotta:

— Tääl’oli karhu, mutta mä ajoon sen pois ja tämän otin — —

— Mikä se on? — kysyn mä — Kattotaas!

Ja sitte mä aukaasen paketin ja Juppe seisoo silmä kovana viäres ja murajaa viälä.

— No voi peijakas! — pääsöö multa. — Katto Juppe, tämähän on makkara!

Juppe haistaa, kattoo mua ihmeesnänsä — ja jo heilahtaa häntä.

Pian me tanssimma pöyrän ympärillä, mulla makkara käres ja Juppe kahrella jalaalla peräs haukkujen jotta:

— S’oon mun!

Viimmeen annan ja Juppe pistää sen poskehensa.

Hyvin meni!

Hetken perästä pitää mun päästää Jupen porstuahan viälä kattomhan, jos siäl’olis toinen samallaane. Ei ollu, ja silloon Juppe tuloo takaasi silmät pyöriääsnä kysellen jotta:

— Mikä s’oli?

— S’oli pukki! — sanon mä niinku muukki papat.

Se oli Jupen joulu.

SAVOLAANE JA POHJALAANE.

Oottako kuullu jotta täälä Vaasas on savolaasiakin?

Mä sain lauvantaina tällääsen kuttukortin:

»Olokee hyvä ja tulukee ja höysteeten Kukon syönnillä ja lattijan silityksellä meijän haaskoo ja vuatimatonta illan viettoo Naesklubin lukaalissa laavantaina t.k. 14 p:nä kello 1/2 8 illalla. — Vuasan Savolaiset».

— Mitäs nyt tehrähän? — kysyyn mä toisilta toimittajilta. — Kuka sinne lähtöö?

— Sinä saat mennä Jaakkoo — sanoo toiset.

— Mutta jos min’en tuu puhees toimehen niiren kans, kun ne nuan mongertaa ja sitte siällä näyttää olovan sellaasta tehtävää, jok’ei mulle oikee passaa; pitääs ensin syärä yks kukkoo ja sitte hypellä. Se on sellaanne traffi ja savolaane lystinpito, jotta musta pohojalaasesta ei taira siihe olla.

On ne savolaaset eri rotua ku me eteläpohjalaaset. Ne syää kukkoja ja silittää laattiaa, se on niille crikoosta.

Jos me eteläpohjalaaset pistääsimmä toimhen tällääset syämäkalaassit, niin ei me ny ainakaa kukkoja rupiaasi plokkaamahan ja tanssimahan, se on vissiä.

Mitäs me söisimme?

Ja mitä sen syännin päälle?

Min’oon asiaa vakavasti tuumannu ja tulin siihen päätinkihi, jotta eteläpohjalaaset söisivät kropsua ja päälle vähä tapeltaasihi nuan rumhin terveyreksi vai, mutt’ei rumihia tehtääsi; ainakaa kovi paljo.

Mutta nämä savolaaset ne plokkaa kukoon — —!

No mä lährin sinne kattonahan ja oikee mun lenti silmät suureksi kun tulin naisklupille.

— Vai on täälä näin paljo savolaasia? Ooksä kans savolaane — kysyyn mä yhreltä miäheltä, jok’ on asunu kauvan täälä meirän sejas.

— Kah ounhan mie, savolaessiihan minä oun —.

— No totisesti! Em m’oo tiännykkää, jotta täälä Vaasas on näin paljo niitä Puavoja —.

— Ka päivää Jaakkoo! — tuli Vainion Saima sanomhan.

— No ooksä kans savolaane? — kysyyn mä suu seljällä.

— Enhän mä mikää savolaane oo. Muutoon vaan oon niiren joukos.

— Kukkoja tappamasko? —

— No justiin!

Sitte siihe tuli yksi oikia savolaane vaim’immeine, joka kattoo mun päälleni niinku vai Savos kattothan ja kysyy jotta:

— Kukkoo työ ootte?

Mä räpytin silmiäni jotta:

— Mitä se tua oikee meinaa?

Ku se vai kattoo suu auki, nii kysyyn jotta:

— Mitäh?

— Nii että kukkoo työ outta oikennii?

Mä en tiänny mitä m’olsin sille sanonu. Ei passannu suuttuakkaa ku viarahaksi oli käsketty, mutta ku se mua kukooksi kohta karahteeras, niin sanoon suarahan jotta:

— Kukkoopa tiätysti! Oikee poikakukkoo!

Ja siitä tuli aikamoone naurunrähäkkä.

Viimmee yks sanoo jotta:

— Se kysyy kuka sin’oot?

— No mutta kukkoohan se sanoo!

— Se on sitä Savon murretta!

— Vainnii. No on se kans ihmisten puhetta — tuumasin mä.

— Onkos Jaakkoo pessy tänä aamuna silmiänsä? — kysyy heti yks savolaas-akka.

— Oompahan toki! — sanoon ihmeesnäni.

— Millä pesit? —

— Verelläpä tiätysti!

— Vai verellä! Kyllä ne on kaaheeta ihmisiä nämä pohjalaiset — tuumas se akka.

LAHOONLOUKON MOOTTORI.

Oottako kuullu kuinka Lahoonloukolla moottoria pyäritettihin?

Siäl’oli isännät kans lyänhet päänsä yhtehen, laittanhet tappuriosuuskunnan ja ostanhet erinomaasen moottorin sitä pyärittämhän. — Sitä tappuria. Vaikka osuuskuntaa se sitte pyärittiki.

Kaikki oli sitte sitä mukaa valmista ja ensimmääseen taloon kaunahaukkaa ruvettihin tappamhan. Ei ne taira tämä nuari väki tiätääkkää, mitä se merkittöö, ku kaunahaukkaa tapethan? — No ei se sen kummeet asia oo ku että ensimmäästä riihtä puirahan.

Jaa-ah, kyllä tämä mailma kovasti eristyy, ku ny puirahan elokki masiinoolla.

Pois jää koko klupukonsti.

Toista s’oli ennen vanhaan ku kaikki elot piti käsinpelin tryskätä ja olla viikkokaupalla riihellä. Aamuvarhaasta, tuas kukoon laulun aikana pruukasivat isännät kakistaa väjen ylhä. Isännän virka oli lyärä lyhtehen päätä ovinurkkahan, väki tryskäs luuvas ja kakarat pyllyylivät ruumenoosis.

Ja konsti s’oli se riihen pistäminenki. Piijat anteli ja trengit taitavasti pistelivät kaksi- jopa välihin kolmikertoohiki lyhteinä riihen parsille kuivamahan.

Oli se toista siihe aikahan, sanon mä, ku aamusta iltahan kuuluu kylältä tahrikas ja tukeva kluvun klapina! Sattuuhan sitä välihin, ku peräkanaa mentihin kluvuulla (varstoilla) takojen, jotta piika sai piaksuroukoosehensa ylimäärääsen paukahroksen, mutta mitäs siitä. Kun aikansa mokotti, nii hetken päästä sai toisen, jotta pysyy kurkku kirkkahana kaiken päivää.

Niin sitä ennen vanahaan jyvät irti otettihin. Oltihin hies ja noes, rukhin voimalla vaa heiluttihin.

Ny niill’on moottorit, isoot tappurit, rusamasiinat ja monellaaset välppöörustingit. Ei eres pohtaa tarvitte. Säkki pannahan ku myllyn truuttuhun ja valmihit jyvät juaksoo ittestänsä pussihi!

Niin ne meinas ne Lahoonloukon isännäkki paiskata kluvut nurkkahan ja ruveta moottorilla riihittöhön.

Moottori saatihinkin, oikee Vaasasta hajettihin, ja kovasti hyvää sorttia piti oleman.

Mutta sen käyttäminen teki yltääset. Vähäll’oli jottei se pyärittäny koko kylää.

Ne muut isännät sanoovat suarahan, jottei ne ymmärrä tämän värkin päälle yhtää mitää, mutta joukos oli sellaanekki hyväkäs, joka luuli kaikki tiätävänsä ja taitavansa ja se ku heti jotta:

— Kyllä mä — —! Ei se ny oo konsti ei mikää raavahalle miähelle.

No se ku rupes fräkäämähän sen moottorin kans, veivas ja pyäritti, kruuvas ja vääntöö ja aina välihi pani voiretta.

— Joko se ny? — — kyselivät isännät siinä viäres henkiä pirätellen.

— Jo se ny kohta — — ku mä vähä viälä kruuvaan — hikos se mestarimiäs.

Ja taas vääntöö ja pani voiretta.

— Mikä kumma sen on? — jahkuu mestari. — Piräs Masa sormias vähä tuan mutterin päällä, ku mä riipaasen — —

Mutta Masa ei pannukkaa sormiansa. Sanoo jotta:

— En peijakas paakkaa, se pia potkaasoo!

Se mestarimiäs oli nii kiukus jotta aiva se pihaji.

Sanoo jotta:

— Sill’on vissihi joki koplinki irti —

Ja taas vääntöö.

Ja ku s’oli ainaki tiiman verran hionnu ja veivannu, nii silloo prätkähti yhtäkkiää ja lykkäs häjyn käryn. — Se moottori.

— Ähäh! — sanoo. — Kyllä siinä tuntuu henki olovan, ku se nua frääsää.

Ja taas riipaasi — ja silloo se lähti hyppäämhän — se moottori — nii totta jukulauta jott’oikee sinitti ja paukkuu. Ja kärysi.

Se hakkas ja jyskytti ku seittemän ryssää, jotta isäntään korvat oli aiva lummehroksis.

— Pirätä, pirätä! — huutivat isännät — ku pyärä menöö ku hiulu! Huii peijakas jos se lentää päästä.

— Jussi, Jussi, toppaa helkutis ennenku se tappaa meirän!

Ja Jussi hyppii ja poukkooli ku ampiaane, kruuvas ja repii joka krouvista! — Ja sen hullummin se moottori hyppii! Se hyppii oikee ylhä maasta ja vapisi n’otta s’oli lähtiä irti siitä krenkusta, johka s’oli kruuvattu.

Härisnänsä Jussi jo kaatoo koko vesikorveen sen päälle, manas ja saratti yhtä tihiää ku se moottori.

No ei ny vaiteskaan taas niin tihiää! Kyllä se moottori siltäki tikkas nopiempaa, vaikka Jussiki kyllä koitti vikkelää leukojansa loukuttaa.

Ja sitte paukahti, frääsäs ku kissi ja taas nii tihiää, nii-nii-nii tihiää jotta — — fiuuh vaan pani!

Kyllä s’oli hirviää. Ku millää ei saatu sitä pirättymhän.

Mutta viimmeen se sama mestari keksii konstin.

Se komenti miähet hakhon pitkiä kankia ja sitte kaarettihin koko moottori nurin, seljällensä jotta isoo pyärä tuli maata vastahan.

— Kyllä toppaa! — sanoo Jussi mahtavaa.

Mutta niinkös teki?

Joo peijakas, otti ja lähti siitä paikasta kujaa pitki hyppäämhän jotta rapa roiskuu ja isännät peräs.

Saivat onneksi kränkystä kiinni ja tyyrätyksi ojahan. Muotoon s’olis menny, mihkähän olis mennykkää, mutta asemalle päin se ainaki yritti. Kuka tiätää vaik’olis tullu takaasi Vaasahan.

Kun isännät sitte istuuvat oikee joukolla ja koko osuuskunnan painolla sen päällä hyvän aikaa, jottei se pääsny ojasta pois, nii viimmee väsyy peijakas ja pirätti.

Helpootuksen huakaus siinä riihimiähiltä pääsi. Mutta Jussi sai kuulla kunniansa ja kyllä se sen tarvittikin.

Ja jos s’olis eres sillä uskonu, mutta ku seuraavana päivänä taas tahtoo näyttää taituansa. Moottori oli jääny yäksi siihe kuntoho, ku s’oli, vettä röörit täynnä. Ja yällä oli kylmänny, jotta s’oli aamulla jääs.

Ku isännät sitte tulivat taas kattomhan, nii Jussi trossas jotta:

— Kyllä ny pyärii, eikä prittaale!

— Katto vaa, jottei se taas lähre meirän käsistä — pyytelivät isännät.

— Eikhän sirota köysiä kränkkyhy kiinni, jottei se pääse karkuhu? — ehrootteli yks isäntä, jok’oli huano juaksemhan.

— Ei trenkää! — mahtavootti Jussi.

Se hairas veivistä kiinni, reisun vain voiteli ja nykääsi, niin — eikös se ruvennukki heti pyärimhän!

Ja nii tasaasta ja siivosti meniki ku silinteri kello vai tikkas.

Ja Jussi — — jaa-ah, se ny oli nii poikaa ja mestaria, jotta aiva se keikisteli.

Nii silloo, kuulkaa, yhtäkkiä präiskähti ja paukahti n’otta koko osuuskunta oli hoittollona ketarat pystys. Rauranpaloja lenteli ilmas ja isoo pyärä meni jotta vinkuu tiätä pitki aiva oikoosena.

Prisaksi meni koko moottori.

Se oli komeuren loppu.

— Ja hyvä oli ku eres sillä päästihin! — siunasivat isännät.

PATALJOONA LÄHTI.

Oottako kuullu jotta nyt on suamalaanen sotaväki lähteny Vaasasta ja tuatu ruattalaasia tilahan?

Ja monen mamman flikan syrän on aivan tukehtua kun

Vieraille maille mun kultani lähti ja jätti mun tänne yksin.

S’oli ollu kuulemma oikee traakillista toisis porttipiälis maanantaita vasthan yällä.

Mettäprunnin kannellaki oli joka nurkalla istunu itkevä pari ja oikeen oli männynlarvakki humaannu jotta:

    Sotapoika sorja ja neito ihana
    Ne istuu illan tullessa
    Lähtehen reunalla.

Kun kaks kukertelovaasta kyyhkyystä noukat yhres.

Suamalaasten sotapoikaan piti jättää kultansa suruhun sortumahan ja lähtiä Helsinkihin viättelysten pesähän, johna niin monen poijan syrän on kylmenny.

Ei oo kumma jos Vaasan flikat ovakkin suuttuneina kun tualla lailla sotamiähiä siirrellähän paikasta paikkahan. Kun justhin on saanu ittellensä vasituusen heilan jostaki kersantista eli vääpelistä ja pian meinathin ostaa sormus — niin silloon justhin siirrethän koko sotaväki toisehe kaupunkihi!

Ja taas pitää flikkaan alkaa aluusta koko tuhina aiva ventovierahan kans.

Kovasti n’oon ny suutuksis kaikki Hiltat ja Mantat täälä Vaasas.

Kun m’olin eileen illalla kans’ asemalla kattomas ku tänne tuathin ruattalaane pataljoona suamalaasen siahan, niin takaasin tulles kuulin kuinka kaks ruattalaasta piikaa kovasti praatas ja oli sinnis, kun niiren suamalaaset kullat siirrettihin pois Vaasasta.

Toinen sanoo jotta:

— S’oon aivan nuaren ruattalaasten herraan, förpannatu Folkparttiin syy, kun suamalaaset sotapoijat, jokk’on niin hyviä halaamhan, siirrettihin pois. Ja tilalle tuathin Närpis-holingar o tuku de bundpojkar som je som bara snyys. (tuallaasia Närpiön ressuja, jokk’on ku piaksuja.)

— Jaa-ah, sej int annat Baat! (Älä muuta sano) — sanoo toinen.

— Tå ja va på stasjuun i natt tå döm kom, så greit töm o liipa o saa he töm ha haft så jestandes dryjgt i Hälsinfoss, he töm ha bara gråti. (Kun m’olin yällä asemalla kun ne tuli, niin aivan ne itki ja sanoo, jotta niill’on ollu niin ikävä Helsingis jotta aivan n’oon itkenehet). Ein yta töm ha fråga jeenast et mamm o sagt he an sku ha kikka. (Yks oli kyselly äitejä jo asemalla jotta se tahtoo kikkaa.)

Sellaasta ne puhuuvat ja toinen sanoo viälä jotta:

— Tuku de soldaatan som kan int hälst pussas naa! (Tuollaasia sotamiähiä, jokk’ei taira eres pussatakkaa).

Ja toinen sanoo jotta:

— Men finnpojkan, töm va bra ti kröst, nästan välkkan än ryyssan. (Kyllä nua finnipoijat oli kovia pusertamhan, melkeen parempia ku ryssät).

Niin puhuuvat ja haukkuuvat, mutta kiiluvin silmin jo kattelivat näitä uusiaki.

HRA TUNTEMATOON.

Oottako kuullu jotta mull’oli lauantaina iltapäivällä harvinaane tilaasuus ja kunnia?

Mull’oli kunnia haastatella sitä salaperäästä junkkaria, jot’ei kukaa tunne, vaikka sen on moni nähny ja ollu puhees ja tekemisiskin sen kans.

Hra Tuntematoonta!

Sitä samaa juupelia, jota poliisit ovat yrittänhet saara kiinni jo monta kymmentä vuatta, mutteivät oo saanhet. Jäljillä ovat ollehet, mutta sitte se katuaa ku kastet maaha.

Eileen kun lehti oli jo valmis ja mä knapittin housuni, jotta mä lähren kotia, (m’oon kuulkaa niin lihoonu, jotta aiva pitää pitää housunliirinkiä auki ku kriivaroottoo) — niin samas soittuu telefooni ja kysyttihin jotta:

— Haloo, onko se herra Jaakkoo?

— Joo, s’oon minä itte!

— No päivää ja tervhyysiä Ruattista ja olis mulla vähä tulijaasiaki — —

— Häh, mitäh — kysyyn mä ja sanoon toisille toimittajillen jotta:

— Hiljaa ny poijat. — Niin mitäs se olikaan?

— No ompahan vaan vähä Brattia potus.

— Kuka puhuu, tuata, kenenkä kans mull’on kunnia puhua?

— Tjaah, se on vähä arka paikka. Mun ei passaa sanua nimiäni, mutta min’oon se sama miäs, joka tunnethan hra Tuntemattoman nimellä.

— Oohoo — pääsi multa.

— Joo — sanoo. — Kun nyt on purjehruskausi loppunu ja joppookin pitää järjestää taas uuthen laihi, niin mä ajattelin, jotta jos haluaasitta haastatella, niin se käyys ny kovasti hyvi päinsä.

— Kiitoksia! Sepä ny jotakin! Mihnä sais tavata?

— Minä asun täälä moottoriveneheni kajuutas. Tulkaa Kalaranthan, niin laivapoikani kyllä opastaa.

Minä lährin het!

Siinä entisen Lasellin rautakaupan nurkas seisooki yks poika, joka nosti komjasti lakkia ja sanoo jotta:

— Minä viän.

Ja siinä uurella pryyllä oliki yks suuri harmhaksi maalattu moottoripaatti ja siihen se mun viisas. Mä koputin kajuutan ovhen, niinku herroos pruukathan ja heti sanoihin, jotta:

— Sisälle!

Aukaasin oven ja — kyllä mä hämmästyyn jotta:

— Sinäkö saamari se oot, se hra tuntematoon!

— Minä, minä — nauroo se junkkari, jok’on mun rippikoulutoverini ja hyvä tuttu.

— No älä ny heikatti, vai sä se oot! Mutt oot sä aika epeli, em m’olsi luullukkaa. — Ja näin komja ja fiini paatti kun sull’on. Mistä sä oot tämän komffoijannu?

— No pitää sit’olla värkit sitä mukaa ku hommakki. Kun on sellaaset suuret ja monet asiat levjällänsä ku mullaki ny on, niin ymmärtää sen.

Ja kyllä sill’oliki komja kajuutta. Aivan mahongista ja vaskesta kiilti ja moottoriki oli 64 hevoosvoimaa. Sametti-tyynyt penkiillä.

— Kolmes tiimas mä ajan tällä täältä Vaasasta Ruattin pualelle?

— Älä hemmetis, vai menöö se nii lujaa.

— Pitää olla sellaane masiina, jottei poliisit eikä tullivenhet peräs pysy. Eikä ne pysykkää. Parhaat tullinuuskarien paatit teköö 18 knuuppia, mutta tämä teköö 85 knuuppia — —

— Mikä se knuuppi o? — piti mun kysyä, kun en m’oo oikee meriasioosta selvillä.

— No se on sama ku solmu elikkä solmunväli.

— Jaa-ah — sanoon mä. Vai solmuja. Mutta eikö ne mee joskus aiva takkuhu, kun niin ajetahan?

— Hahhahhaa! — nauroo se hra Tuntematoon ja nosti sähköllä keitetyn kaffipannu pöytähän ja otti seinäkaapista sellaaset kauhian hoikkajalkaaset pikarit ku maronlakit. Mutta mä sanoon jotta:

— Sos sos soo, s’ei passaa olleskaa. S’oon visshin väkijuamaa ja m’oon lakia kunnioottava kansalaane. Suames on kialtolaki! Jes jos poliisit sais tiätää, jotta sä tarittet mulle tuata kullanruskiaa munkkia!

Silloo se nousi ylhä, vihelti kerran ja samas heitti laivapoika köyret irti ja moottori rupes hakkaamhan ja kallisti jotta jos en m’olsi saanu vähä väistetyksi, niin koko pottu olis kaatunu mun hämmästynesehe suukkuhuni.

— Pian täs laki täytethän — huuti hra Tuntematoon ja paatti meni jotta vesi piraji ja Vaskiluatoki vai reisuusti välähti.

Oikee otti hengen kiinni. Nii lujaa se meni.

Ja sitte toppas ku tikkuhu.

— Kolme meripeninkulmaa! — sanoo hra Tuntematoon. — Nyt m’oomma Suamen rajan ulkopuolella. — Kippis.

— Kippis sanoo merimiäs.

— Niin sanoo jotta kippis.

— Kippis, äääh.

Ja sitte me jutelthin.

Se kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen mennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia. Eikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti ulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50 äyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä vastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista on takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä Lohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu pitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu koko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi tullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä tupakkirahojaki.

— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas takavarikkohonki —

— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä lailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans erellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte niin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas nousoo aikamoone metakka jotta.

— Siru siru, faananamma tuusan juttan, sisoh salakuljettajia!

Ja sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia pyssyt käres ja huutaavat jotta:

— Seis seis elikkä me ammumma.

— Ja mun poikani syöttipaatis nauraa pihistäävät jotta:

— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.

Poijat pistäävät piippuhu valkian ja pitäävät sellaasta parhaltaasta vauhtia päällä, jotta tullivenes hissuksensa saavuttaa, ajaavat ranthan ja pyhkääsöövät mettähän, elikkä rupiaavat riitelöhö ja rähisöhö. Niitä sitte lähtöövät tullijunnit kuljettohon ja ovat miälisnänsä ku saivat kiinni, mutta sillä aikaa ajaa mun isoo lastilaivani kaikes rauhas maihin. Siäl’on isäntiä ja hevoosia orottamas ja »jyväsäkit» lähtöövät maakuntaha jauhettavaksi. Hyvinhän s’oon kannattanu.

— Täs hiljan mä tein oikee aika jutkun näille tulliherroolle — jutteli hra Tuntematoon. — Pari viikkua sitte niitä lähti Ruattin pualelle aika sakki yhrellä komjalla tullionkarilla tekemhän salasopimus Ruattin pualen puplikaanien kans, jotta heti ku täältä lähtöö sinne jokin tupakkilasti, niin täältä sähkötethän sinne jotta:

— Pass opp, nyt tuloo!

Ja ku Ruattin tullista lähtöö kaffilasti, niin siältä knakutethan tänne jotta:

— Hori opp!

Veljellisesti näin autethan toisiansa ja saaraha osansa takavarikosta.

— Hi ha ha — nauroo hra Tuntematoon. — Juu peeveli, viälä eivät oo saanhet yhtäkää kertaa, vaikka n’oon sähköttänhet ja knakuttanhet jotta pää täräänny. Ny ne istuu, imehtelöö ja manaa mua. — Mutta se se kiärint’oli kun mä passasin päälle ja pistin herraan paattihin vähä omaa tavaraani. Ja hyvin meni. Yks puplikaani korjas pois ku herrat olivat hotelis syämäs. Kyllä mua huvitti ku mä seisoon Uumajan rannas ja katteIin herraan lähtyä. Sillon tuuli ja oli vähä sumuaki — — —

— Kippis.

— Onko vissisti 3 meripeninkulmaa?

— O-oh!

— Mutta kuule, jos Markus sais sun kiinni?

— No mitäs sitte?

— Saakuri viä poika, s’oot tehny niin paljo jutkuja ja klenkkuja, jotta sun tuamitaas seittemän kertaa elinkautishen linnaha.

— Phyh! jos ne mun kiinni sais, niin viäläpäs ny asia! Kyllähän poliisit mun tuntoovat mikä min’oon ja tiätäävät mun oikian nimeni. Mutta sitä n’ei tiärä, eikä usko vaikka sanooski, jotta min’oon se herra Tuntematoon.

— Kippis — — ähäh —

Kyllä mun täytyy tunnustaa, jotta mä en muista yhtää mitää koska ja kuinka m’oon kotia tullu, mutta palttoo mull’oli yllä ja hattu niin niin krutus, niin krutus pääs, ku aamulla sängystä huamaattin jottah.

Ja kalossikki jalaas.

VALTIOPAATTI V. 1920.

Oottako kuullu jotta Suamen kansa rupiaa tulohon Hiljaksensa viisahaksi?

Ministerin paikkaa kun ei enää huoli herra, eikä hamppari.

Sitähän m’oon aina sanonu, jotta antaa ny niiren aikansa asuulla ja olla tyyrmannina siinä valtiopaatis, joka lähti nii mahtavaa seilaamahan kansanvallan myrskyävälle merelle n’otta »monarkistien paperilyhryt» vaan pikkuusen enää tuikuttelivat ku mikkäkin surunpillit pahan maillaan rannalla.

Ja nämä poijat kun vetivät trasua mastoohin ja sanoovat jotta:

— Niillä koulunkäynehillä kapteeniilla ja tyyrmanniilla ei oo mitään virkaa! Miksei sitä seiso äijä kun äijä ruatelis ja osaa tyyripuusta veivata? — Viäläpäs ny konsti! —

Muistattako mikä rähinä siin’oli kun nämä poijat astoovat Suami laivahan? — Siiin’oli eri tohina!

Ne tulivat laivantäkille ja ajoovat entiset inerimiähet, tyyrmannit ja kapteenit lastiruumahan. Panivat luukut kiinni ja huutivat jotta:

— Ei ykskään sorkka siitä vanhasta hapatuksesta saa tulla meitä neuvomhan, eikä viisoolohon. Pysykää vaan erillännä meistä! Se on ny me kun määräämmä jä näytämmä, kuinka tällä paatilla oikee Seilathan.

Ne vanhat merenkulkijat puristelivat päätänsä ja sanoovat jotta:

— Ei sill’ eikä millään, ettettä te klopit saa tällä yhteesellä paatilla kans seilaalla, mutta kun ett’ oo ennen merillä ollehet, niin kattokaa vaan ettei teirän käy huanosti. — Punakaarttilaaset kans lähtivät tällä paatilla freistaalohon, mutta ajoovat niin nenänsä takkakivehen, jotta koko paatti oli saumoosta hajota. Eikhän olsi paree, ku ottaasitta joitakin entisiä merimiähiä joukhon? Jos sattuus hätä tulohon, niin voisivat auttaa! — kehoottelivat merimiähet.

— Tukkikaa suunna te patavanhoolliset, taantumuksen mustat kekälehei ja kaikenmailman kansanvallan vasthanharraajat, jok’että ymmärrä yhtää histoorian kulkua, kun ootta ensin kumartanehet kultavasikkaa ja ny pokkurootta paperivasikan eres. Hyi hävekkää, kun viittittä meille puhuakkaan! — huuti yks’ pleikinnäköönen ministerin-planttu, ja heitti katseensa ylös histoorian kulkuhun.

Niin nousivat poijat laivahan. Yks otti ja piti viälä peijakkahammoosen puheen matkhanlährös jotta:

— Jo tulikin kerran oikiat miähet nöörin päihin! Nyt sitä näytethän, kuinka nämä poijat taitaa. Trossi irti ja lankongit pois! Suara kurssi. Ei oikiaan ei vasempaan — — —

— Käännä helekutis vasempahan! — kiljaasi se pleikinnäköönen miäs, joll’oli laivan viinavarasto hoirettavana. Eksä näe, että oikialta tiukkaa viälä vähä monarkistien paperilyhryt?

Kurssia vähä entrattihin.

— Vasemmalla punaasia valoja, kun kyliä palaasi — huuti tähystäjä. —
Oikialla näkyy viälä pikkuusen paperilyhtyjä, mutta s’oon niin vähä —

— Käännä käännä vasemalle! Ei saa näkyä yhtään valkoosta! Ei tingilläkään — hoki se viinavarastonhoitaja, vissihin piänes huipelis.

— No ei sitä ny niin vaan tingillä tätä paattia tyyräällä! — suuttuu yks’. — Pitää kattua kans vähä mihkä mennähän!

Siihen tuli toisiakin hasajamahan kurssista. Riitelivät niin, jotta yks’ heti alkumatkas löi laukkunsa pöytähän ja sanoo jotta:

— Tällääses tresusakis min’en oo! Hoitakaa paattinna!

Kun hetken taas oli seilattu rupes poikaan vethön naamaa totiseksi.

Kuiskutelivat toisillensa jotta:

— Mihkähän täs oikee lopuksi mennähän?

— Käännä oikialle! — vaatii yks’.

— Käännä vasemmalle! — vaatii toinen.

Samas rupes lastiruumasta kuulumahan aika mölinä. Tärähti kalliohon, kraapaasi häjysti pohjahan ja poikaan löi syränalan kylmäksi.

— Paatti vuataa! Me hukumma! — huuti kokkipoika ja juaksi ympäri kantta krääkyen kun miäletöön.

Mutta ne päämestarit hairasivat kokkipoikaa kraiveliista kiinni ja pänttäsivät köyrenpätkällä aika lailla.

Saunovat jotta:

Ei sellaasta saa sauna nii että pasiseerarit kuuloo, elikkä ne paiskaa meirän merehen! Pitää sanua, jotta hyvin menöö, vaikka pohjahan menisi.

— Eikhän pyyretä vähä vanhojen merimiästen apua? — ehrootti yks’ viisas niistä yhreksästä.

— Ei, ei vaikka katkees!

Siitä nousi uusi kuhina, joka loppuu siihen, että neljä miästä löi laukut pöytähän ja saunovat jotta:

— Toss o! Me pesemmä kätemmä!

Nousi kova myrsky ja hätä oli suuri. Silloon ne päättivät pyytää apua.
Huutivat, huutivat, pyytivät ja rukoolivat jotta:

— Tuikaa hyvät ihmiset auttohon! Saa tulla kuka vain tahtoo näihin nöörin päihin. Monarkistit ja punikit, terve veljet, tulkaa, helpakkaa helkutis! Ottakaa koko höskä — —

Mutta kukaan ei hualinu lähtiä.

Tuumasivat vain jotta:

— Antaa ny poikaan kiikkua ja kinnata, että muistaavakkin. Kylläpäs olivat noukka pystys mennes!

Mutta yks’ on täs hätääntynehes sakis, jok’ei poraja, eikä meinaa heittää virkaansa. S’oon sen kialtolakipaatti Suamen viinavarastonhoitaja. Elikkä niinkun sen virallinen nimi kuuluu: Minister licworum vitae, vinorum bonorum preserveerannes troppiorum-que.

Se on viisas ja ethensä kattovaanen miäs ja siksi hyvän osan valinnu.
Ja hullu oliskin, jos leililtä lähtis.

Mutta jos sen paikka tulis vapahaksi, niin kyllä totisesti olis tilahan tulijoota.

KAUPPANEUVOS OSTI ILVEKSEN NAHAAN.

Oottako kuullu kuinka petomaasesti kauppaneuvos Tukkusta huiputettihin nahkakaupoos niarkinaan aikana?

Kauppaneuvos Tukkunen käyskenteli käret seljän takana torilla markinamiästen joukos; katteli olisko mitää sellaasta tavaraa, jota häneltä puuttuus.

Siin’oliki kolme miästä nenät yhres ja yhrell’oli jokin karvaane nahka käres, jota se näytteli yhrelle herrammooselle miähelle erestä ja takaa.

— Mikäs nahka se on? — kysyy kauppaneuvos Tukkunen ja astuu likemmäs.
Otti kans yhrestä nahaan nurkasta kiinni, silootti ja tykkäs jotta:

— Kovasti siin’on siloone ja fiini karva. Minkä elävän nahka täm’on?

— He je kattlo — seliitti nahaanomistaja, jok’oli ruattalaane ja rokonarpinen.

— Kattluu? — imehteli tirehtööri. — Mikäs elukka se sitte on?

Silloo se herrannäkööne miäs, joka siinä kans syynäs sitä nahkaa ja oli kovasti ymmärtävääsen näkööne, rupes tolkkaamhan jotta:

— Teme nakka ole sellane elävä ku ole mettäs ja istu puus. Se olla ei susi, eikä karhu, se ole niinku kissi ja istu puus ja ole oikke vihane ja aiva freesata. Se tappa lehmiä ja lamppata ja koira se pure knik knaks pää pois! —

Kauppaneuvos Tukkusen nousi tukka pystyhy ja käsi vapisi.

Sanoo viimmee jotta:

— Ei suinkaa se vaa tiikeri oo? —

— Ei, ei se tiikeri ole! — Få ja lov o presentteera, Kranpär,
Kampia-Vaasa ladukool tispunent. Eikö härra olla Komesseroot Tukkunen?

— Joo, Tukkunen min’oon — sanoo kauppaneuvos ja kovasti puristi herra
Latukoolin kättä.

— Se ole oikke fiini nakka, teme kattluu, mine meina osta se — sanoo se herra Latukooli. —

— Mutta eihän täs oo häntääkää, ku pikkuune pätkä! — imehteli kauppaneuvos Tukkunen. —. Mikäs se sellaane mettänpeto on, jollei oo häntää —

— Jaa, kattluu, sillä ei ole hänttä. Ei karhuka kulke häntä kans. Karhu häntä ole poikki. — —

Kauppaneuvos Tukkunen kynsii päätänsä ja funteeras. Viimmee muisti
Luannon kirjasta yhren kuvan ja huurahti jotta:

— No mutta s’oon sitte vissihin ilves!

— No jyst jyst, nyt mine muista, kattluu — se ole soomekeele ilveskissa, juu, nii se ole. Täälä oli yks postifröökynä ja sen nimi ole Ilves. Se elä puu ja freesata. — —

— On kovasti verenhimoone ja raateleva peto — muisti kauppaneuvos
Tukkunenki jostaki kirjasta lukenehensa.

Kauppaneuvos Tukkunen päätti heti, jotta hän sen nahaan ostaa, maksoo mitä maksoo.

— Mine takto maksa sata markka — seliitti herra Latukooli.

— Nej, tvoo huntra markka — vaativat myyjät, jot’oli kaks.

— Minä maksan sen kaks sataa — sanoo kauppaneuvos, veti lompsansa framille ja töyttäs kaks saranmarkan rahaa toisen miähen käthen.

Ja se ku sai rahat, niin vähä äkkiää pisti plakkariin ja molemmat lähtivät siitä paikasta sellaasella kiiruhulla jotta kaatoovat Isonjoen äijän puufati- ja voiaskitapulit pitkin toria. Juaksivat vosikkaan sivuutte Teräksen tyä ja siitä Tikanojan kulman ympäri ja vasta Norrkraanin kellosepän klasin nurkkahan pysähtyyvät, jottei nähtääsi; ja nauroovat nii mahan täyreltä, jotta Norrkraanin mestarin kaikki 77 seinäkelloa meni prilleehi ja rupes lyämhän, vaikk’ oli vasta varttia vailla.

Sillon Norrkraanin mestari hyppäs pystyhy, otti varsiluuran, tormootti pihalle ja huuti jotta:

— Mitä te lurjukset naura niinku elefantti, jotta kaikki mun kelloni tule hulluksi ja rupe hakkama ennen aikoja!

Otti ja tomahutti toista luuralla niskaha ja toinen lähti lipettihi ilman mälliä.

Siitä tuli Norrkraanin mestarille suuri vahinko. Se sai koko iltapäivän rukkaalla ja justeerata kellojansa. Mutta ny n’oon taas hyväs kunnos ja lyäävät justhin prikun päälle.

Mutta se kauppaneuvos Tukkunen se jäi torille seisomhan se ilveksen nahka käres, lompakko toises ja suu auki.

No siihen tuli sitte itte Roopertti Nahkanen, se nahkakauppias, ja kysyy kauppaneuvos Tukkuseita jotta:

— Kuinkas tirehtööri voii?

— Tuata, tuata, minä ostin täs ilveksen nahaan — —

— Ilveksen nahaan? — imehteli Roopertti Nahkanen. — Tuanko, joka teill’ on käres?

— Niin tämän mä ostin.

— Mitä riivattua! Eihän tua oo mikää ilveksen nahka. Näyttäkääs, mä katton.

Ja ku Nahkanen kattoo, nii holonaurun ja pitkän päästi jotta:

— Tämähän on kollikissin nahka, jot’ on vähä pruukattu ja kovasti venytetty. Kyllä teit’on ny herra kauppaneuvos vähä friskisti jutkutettu.

— Tuata, tuata — sanoo kauppaneuvos, eikä se muuta sanonukkaa. Pisti nahaan kainaloho ja lähti pitkin askelin harppimhan konttuurihinsa. Punaane oli ku krapu naamasta ja suu käy, vaikkei puhetta Lullukkaa.

Heti ku pääsi konttuurihinsa, nii kirjootuspöytänsä ala nakkas koko ilveksennahaan.

Ei sanonu mitää, puhkuu vai, ja aina vähän päästä kynsääsi korvallista.

Pian sai apulantakauppias ja hantesmanni Tuomas Kuona kuulla kauppaneuvos Tukkusen ilveskissin nahkakaupasta, ja se ku on aina kuria täynnä, nii heti juaksupoijallensa 10 markkaa kourahan ja komentamhan jotta:

— Tuas on raha, juakse joutua kaupungin teurastuslaitokselle ja osta tohtori Römpäriltä yks pitkä lehmänhäntä!

— Lehmänhäntä? — kysyy poika.

— Lehmänhäntä! Niin, lehmänhäntä, ymmärräkkö sä? Se joka riippuu lehmän toises pääs ja huiskuu.

Poika ei käsittäny mitään. Seisua möllötti vain.

Mutta ku sai hantesmannin levijästä kämmenestä perälautahansa paukauksen, niin jo lähti ja pian tuli takaasikki lehmänhäntä sanomalehtehe käärittynä. Sen otti hantesmanni följyhynsä ja lähti kauppaneuvos Tukkusta helssaamhan.

— No päivää komesseroot Tukkunen — huuti heti ovesta. — M’oon kuullu, jotta sin’oot ostanu ilveksen nahaan.

— My-hy — — mutaji kauppaneuvos.

— Mutta ne sanoo, jotta siinä sun ilveksen nahaassas ei oo häntää ja ku meirän firma sai justhin tänä aamuna kotia aivan tuarehen lähetyksen ilveksen häntiä, nii mä sanoonki heti, jotta:

— No mutta sepä ny passas ja tuli oikee kreivin aihkan, ku kauppaneuvos Tukkunen on ostanu hännättömän ilveksen nahaan, niin mun pitää ny heti lähtiä häntiä kaupalle.

Ja hantesmanni Tuamas Kuana veti paperista pitkän kluttuusen lehmänhännän.