KANSAKOULUN JATKOLUOKAT.
Oottako kuullu mikä ilo nyt taas orottaa Suamen kansaa?
Taas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja rahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä syrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni kohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun kansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:
— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla nämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.
Kun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä oppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä viälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi, jokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin eikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi kokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.
Tämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja valtioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.
Eileen se mulle tuli ja min’oon valmis jo tänä päivänä sanomhan painavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta menoerästä Suamen kansan massikan varalle.
Ensiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs tuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo. Oppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja vaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan tiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin myäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.
Näillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka mitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia, kaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria, maalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria, tehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja, imettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren toimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin tunteilijoota.
Minä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu, ja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on tarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä meillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit, jokk’on ehrotuksesta jääny pois — n’oon vain unohtunhet.
Ja mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista tärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne on: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja, kansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät. — Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk’on kaikiista yleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle opetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla, jonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa reserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.
Opetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten. Kouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna poijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat konehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan kirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten jne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan, keskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli ruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja niistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä oliskin epäkunnos.
Siälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista läpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.
Jatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua ja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.
Kaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle, mutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi suarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta hualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen Suamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa »kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.
Ja se on järkiperääsen konkurssin teon.
Flikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne olis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim. keittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»: vesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos, hernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa sille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli, pannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös kräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä ilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).
Flikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.
Tarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.
Jälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta
tarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.
Veitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus.»
Täs’on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää, jotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä päinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte syärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että arvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa harkinnu. —
Suamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia saara muutosta aikahan. M’oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.
Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:
— Annas Kaisa suureet lusikka!
Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa leipua piparkakun.
Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»
Ja m’oon samaa miältä.
Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän »sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.
Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun jatkoluokilla lastenhoitoon. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan: »Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o. itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki), imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka (knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).
Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:
— Näin!
Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko koulun imiä.
Sitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella ja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka tiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja säilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa tilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.
Lapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».
Opettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:
— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta varsinkin kesän aikaan?»
Jä siihe sanovat ne kansakoulutenavat tiätysti jotta:
— Emmä me tiärä.
Myäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja siistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin myös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä flikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna jokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan kiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat juanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s’oon niin kamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?
Viälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen ammattipsykoloogin, joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja tuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen tulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu, nii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki kääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä siitä tuloo.
Reisuusti se vai kattoo lapsen läpitte jotta sihahtaa ja määrää jotta:
— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari, tuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua jopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis kuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen poika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.
Ku kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel’on yks sellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja krätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja kaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok’ei mihkää hyäryllisehe kelpaa, niin se on tietysti — sanomalehtimiäs.
TAAVETIN POTTU.
Oottako kuullu jotta nyt s’oon sitte selvitetty se Kuurtanhelaasten ja Alauren Kontoperäästen väline kissinhännän veto-juttu, jost’on niin paljo puhuttu?
S’oon ny poikki. Taavetti voitti ja reiruhun. Ja Faltesmanni ja
Koljaatti hävis ja pulskasti.
Niinkus muistatta niin syntyy siälä Alauren Kontoperän eristys- ja sivistysiltamas täs vuasi sitte merkilline välinäytös. Yhtä kunniootettavaa kuurtanhelaasta, jok’oli tullu kattomhan ja kuulemhan Kontoperäästen eristys- ja sivistyspyrkimyksiä, rupes se runonlausumine kovasti janottamhan. Ja sitä varte se kuurtanhelaane, joka otti poviplakkarista halstoopin potun, ryyppäs kaks kertaa ja kovasti ähkääsi. Pyyhkii suuta ja meinas taas ruveta arvostelhon sitä runonlausumista, nii samas hyppäs sen Kuurtanhen poijan ethen, jonka nimi oli Taavetti, se Kontoperääste kauhia viinapoliisi Koljaatti, hairas potusta kiinni ja rupes nykimhän ja huuthon jotta:
— Pottu tänne! Päästä irti!
— S’oon mun — kiljuu Taavetti.
— Siäl’on viinaa — huuti Koljaatti.
— Äääh! — huuti Taavetti ja kiskoo jotta kaulasuanet sinisenä.
Koljaatti veti vääränä ku luakka, silmät väärinpualin pääs ja huuti jotta:
— Tulkaa auttamhan!
— Älkää tulko! — Yksin mäkin verän — kiljuu Taavetti.
Ja kyllä ne vetiki jott’oikee sätii ja prätii ja päältäkattojakki ähkyvät tahris.
Kerraasti meinas Koljaatti vähä petrata otettansa. S’ei havaannukkaa ku otti ja sylkääsi kourihinsa — ja pottu jäi Taavetin käshin, n’otta Taavetti kuuppas pyäriensä penkkien välhin.
— Saikkos pihkanoukka! — hihkuu Taavetti pottunensa ja lippas ovesta pihalle.
Ja Koljaatti peräs ja koko arvoosa yieesö Koljaatin peräs kattomhan kuinka siinä käyrähän.
Siälä pihalla se Taavetti vasta ilon piti. Se hyppii ja hihkuu ja aina välhin ryyppäs potusta ja ähkääsi. Ja Koljaatti koitti haparoora sitä korvista kiinni, muttei saanu, ku se Taavetti oli niin vikkelä justhin ku orava.
Sitte sekaantuu jo muukki kuurtanhelaaset asiahan ja haukkuuvat koko Kontoperän eristys- ja sivistysriannot akkaan fläsinööksi. Sanoovat jotta:
— Tualla lailla kohrellahan ku kuurtanhelaaset luloovat joskus Alaurellc viaraaluretkelle. — — Mutta ettäpäs piisannehet! Ei eres teirän Koljaatti piisannu meirän pikkuuselle Taavetille.
Ja lähtivät pois koko juhulista.
Mutta se Koljaatin häviö harmitti niin Kontoperääsiä, jotta haastoovat
Taavetin vastaamhan käräjille, jotta sill’oli olin muka viinaa potus.
Ja se oli vales niinku Taavetti sanooki jotta:
— Kaljaa s’oli, kyllä mä itte tiärän, joka mä sen joinkin.
— Mull’on toristajat — rupes Koljaatti änkkäämhän.
Tuamarin piti lykätä jutun toishen kerthan ja siit’on ny jo pari viikkua sitte ku s’oli uurestansa käräjis.
Koljaatin toristajat sanoovat jotta:
— Pontikkaa s’oli, me näimmä, s’oli valkoosta.
— Mitä näittä? — huuti Taavetti. — Kun pottu oli musta — eikös ollu, häh?
— Olihan se — — —
— Ja t’olitta ainaki kuuren sylen pääs, ja oli pimiä ilta, nii mitä te näittä? — Kissinhäntiä te näittä — — kiljuu Taavetti.
— Tuata, tuata — koittivat sen Koljaatin toristajat sanua. — Mutta ainaki tämä Taavetti ähkyy nii justhin ku — —
Silloo tuamari suuttuu ja sanoo jotta:
— Ei täs oo ny ähkymisestä puhet? Voittako vannua, että siinä potus oli viinaa?
— Tuata tuata, ei me ny vannua tohri, mutta ainaki se haisi — —
— Kuka haisi?
— Tämä Taavetti, herra tuamari, vähä niinku haiskahti — —
— Minä vaarin kunnianloukkauksesta — kiljuu Taavetti ja putii nyrkkiä toristajan nenän eres.
— Mä meinasin sanua jotta se lemus elikkä tuaksuu väkevältä — —
— No mutta väkevähän se Taavetti olikin. Eihän Koljaattikaan sille pärjänny, — seliitti Taavetin fulmahti.
— Astukaa uloos haisemhan! — karjaasi tuamari ja käski lautamiästen aukaasta klasit.
Hetken päästä julistettihin tuamio ja Taavetti vapautettihin syyttehestä.
— Koska ei oo voitu tothen näyttää, mitä Taavetin potus oikee oli — sanoo tuamari. Ja kulut saa kumpikin maksaa itte.
— Taavetti voitti! — hihkaasi koko Kuartanhen seurakunta.
Kuurtanhell’on ny ilo ja riamu yhtä suuri ku Ähtäris, ku Kolliini voitti Holmenkollin. Taavetti pelasti Kuurtanhen kunnian ja sille koothan juusto taloosta ja kuntalaaset yhtöhöösesti maksaavat Taavetin käräjäkukit. Friikyytillä kuljetethin Taavetti Voittaja riamusaatos Kuurtanhelie.
Mutta Kontoperääset ovat nii suutuksis Koljaatillensa jotta ovat pannehet sen viraalta pois.
MYI MIÄHENSÄ.
Oottako kuullu mitä kummia Ylistarosta ny kuuluu?
Siäl’on kuulkaa yks akka-peijakas, en paremmin tuu ja sano, ottanu ja myyny miähensä toiselle akalle Sinkerin ompelukonehella. — Joo, sellaasia siältä ny kuuluu.
S’oon yks köyhä torpan akka, jok’on myyny, ja rikas leskiemäntä, jok’on ostanu. Eikä miähell’oo ollu mitää sanomista muuta ku nostaa housunsa, niistää nenänsä ja följätä uutta omistajaa niinku nauta ainakin. Ei siinä itketty eikä voivooteltu, tehtihin kauppaa vai ku vanhasta salviasta.
Se mökin muija oli ruvennu panhon merkille, jotta sen miäs oli alkanu vistaamahan vähä liika pitkähän siälä lesken taloos ja tekhön oikee voorokausitaksvärkkiä.
Yhtenä päivänä tuli sitte se leski sen mökin muijan tyä pyhäputsus ja kysyy jotta:
— No kuinkas täälä jaksethan?
— Siinähän menöö ku märkä palaa — sanoo mökin muija ja niisti nenäänsä ku ei ollu muutakaa tekemistä. — Kyllähän sen tietää tämän mökkilääsen elämän; kitua se on sellaases huushollis jonka maa ei kasva muuta ku mukuloota. Kersoja pakkaa vaa olemhan n’otta nuarimmat uunin päällä kuivamas, eikä tiärä, mitä niiren suuhun tukkis, ku sualaastakaa ei monaasti oo muuta ku se, mitä kakarat päivänmittaahan itkiä pillittäävät.
— Soo-oh — sanoo leski. — No jo on kovat paikat. Mutta onhan sulla miäs, mitäs sä sillä teet?
— No en yhtää mitää mä sillä tee, kyllä se nii on! Paree olis, kun ei olsikkaa koko värkkiä.
— Tuata tuata — sanoo leski. — Oikeenko totta, jotta niin oot kyllääpyny miähees.
— Niin on asiat! — Osta pois koko kanttura, niin saat — jahkaasi mökin muija.
— Tuata, tuata, mitäs tahrot? — kysyy leski. — Oon mä vähä ittekseni tuumannu, jotta joutaas sitä ny leski-ihmisellä olla eres miäs hupulaasena.
— Kymmenentuhatta markkaa! — tokaasi torpan muija. — S’oon viälä höyhkä äijä, hyvät hampahat, ja kova tyämiäs, vaikka huano s’oon tianaamahan, se täytyy tunnustaa, kun toren sanoo.
— Eikö s’oo vähä liikaa? — kysyy leski.
— No niin mä tykkään ittekki, jotta liikaa taitaa olla, mutta pluutathan! — hihkaasi mökin muija.
— Mulla ei tahro nyt olla oikee rahaasta rahaa, ku on ollu justihin täs hipoteekin inträssi ja veronmaksukki, mutta eikö vaihretaasi jollaki tavaralla? — Mitäs tykkäät Sinkerin neulomakonehesta. S’oon mulla aiva yhtä liikaa, ku sulla tua miäs.
— Hyvähän se taitaas olla neuloma-masiinaki olemas, mutta pitääs sitä saara vähä rahaaki —
— Kuinka paljo tahtoosit viälä väliä?
— No anna eres 100 markkaa, nii saat viärä ja pitää hyväomanas.
— Kättä päälle! Ja tuasta poikki! — hihkaasi leski ja kaivoo aluushamhenplakkarista rahamassikkansa. Otti saran markan rahan ja sanoo jotta:
— Matti on sitte muh! Ja masiinan saat tulla vaikka heti hakemhan.
— Mutta voiretpillin pitää antaa samas kaupas — muisti mökin muija. —
Pitäähän sitä olla eres jonkillaane voiretpottu tällääseski töllis —
— Saamas pitää! — sanoo leski.
Ja niin kauppa päätettihin ja sen päälle keitettihin hyvät kaffit.
Sille miähellekki annettihin kuppi.
Ja lähtiääsiksi hyvästeli mökin muija entistä miästänsä jotta:
— Muista ny Matti olla nöyrää ja nyhtyriä ku tuut uutehen tyäpaikkahas, jottei tällä emännäll’oo mitää katumista.
Matti lupas parhaansa koittaa.
Ja niin oli välit selvät. Leski otti miästä kynkästä kiinni ja lähti traihaamahan saalistansa kotia.
Kovasti kuuluu ny tykkäävän ja hyvänä pitävän. Matuksi ja upukaksi vai nimittelöö.
Kelpaa siinä ny mökin miähen elellä. Ei tartte ulkotöis kulkia, istuskella vai peräkamaris ja paasata lihapärinöötä poskehensa!
HUU PURI.
Oottako kuullu jotta meirän piikaa on purru huu?
— Huu?!? Mikä s’oon? — kysyttä te, arvoosa yleesö, justhin niinku mäkin kysyyn meirän frouvalta, joka siitä mulle kertooki.
— Huu sit’on purru — sanoo frouva.
— Huu? — imehtelin mä silmät tapilla. — Kuka s’oon ja mihkä paikkaan s’oon purru ja onko pahoonki purru, oikee verislihallekko?
Frouva katteli kovasti halveksuvasti mun päälleni ja nakkeli niskojansa. Mutta ku mä seisoon ku ainaki kysymysmerkki, niin kysyy viimmee jotta:
— Ekkö sä tiärä mik’on huunpurema?
Mä pyärittelin vain silmäni ja sanoon suarahan jotta:
— Mä en tunne sennimistä herraa, enkä m’oo kuulukkaa niin mukavaa sukunimiä.
— No ei sunkaan se ihminen ookkaa! — tokaasi frouva.
— No mikäs peijakas sit’on sitte purru? — Ettähän te vain oo ruvennu sonsaria karahteeraamhan uurella nimellä?
— Ekkö sä totisesti oo kuullu puhuttavan huunpuremasta? — kysyy frouva jo aivan vakavana.
Ja kun mä oikee vesissilmin vannoon ja vakuutin, niin rupes viimmee seliittämhän, jotta:
— Em mä tiärä oikee ittekkää, mikä se huunpurema on, mutta jokin salaperääne henki se vissihin on, ku — — —
Mun nousi tiätysti niskakarvat pysthyn.
— Kun yhtäkkiää tuloo iholle sinisiä merkkiä ja jälkiä aivan ittestänsä, jottei tiärä mistää — kertoo frouva.
— Kun Hilta tänä aamuna puki ylensä, niin molemmis käsivarsis ja kaulalla oli huun puremia, sinisiä jälkiä.
Mun laski hiukset pääs heti ja taisin mä vähän nauraa pihahuttaaki, kun frouva suuttuu, ja sanoo jotta:
— No totta s’oon, älä yhtää virnistäkkää siinä. — Hilta! — Hilta, tuu tänne! — rupes frouva huuthon.
Ja Hilta tuli.
— Eikös sun’oo, Hilta, huun puremia käsivarsis, kun herr’ei usko?
— O-on — mulla — änkytti Hilta, jok’on pulskanpualeene flikka ja hyväs lihas.
— Näytä herralle — komenti frouva.
— Ei-jei, ei se passaa että Hilta täs riisumhan rupiaa — hätäälin mä.
Mutta mikään ei auttanu. Hiltan piti vetää pusurin hiat ylhä ja näyttää käsivarsiansa. Ja niis oliki sinisiä merkkiä.
— Ja kaulalla kans! — sanoo frouva.
Hilta näytti.
Mä syynäsin ja oikee sormella koitinki, niin olih! Sinisiä plättyjä siin’oli.
— Mistä n’oon tullu? — kysyyn mä ja kattoon suaraa Hiltaa silmihin.
— En mä tiärä, kun aamulla huamaattin, niin näin — — seliitti Hilta. —
Huun puremia n’oon. On niitä ollu ennenkin — — —
Mutta silloon mä suutuun.
Sanoon suarahan jotta:
— Kuule ny Hilta ja muista se mitä mä sanon. Ja s’oon sitä paljo, jotta täss taloos ei saa huu enää reisuakaa purra! Ja muista se!
Niin sanoon ja lährin kamarihin. Hilta rupes itkiä pillittämhän.
— Huun purema! — jahkuloottin mä itsekseni. — Kyllä se kans keksii ja luuloo mua narraavansa!
Frouva tuli perähän ja rupes meiskaamhan jotta:
— Mitä sä oikee meinaat? Hilta köökis itköö, ku sä tualla lailla puhut.
— Huun puremia ne o — vakuutti frouva.
— Huun puremia! Usko sä vain, mutta mä sanon ny kerta kaikkiastansa, jotta huuta ei ookkaan, s’oon vales!
— Katto sanakirjasta niin näet — sanoo frouva ja meni ja haki
Tiatosanakirjan.
Mä rupesin plaraamhan ja aivan oikeen! Siäl’ on näin:
»Huu-haamu, esiintyy etupäässä yhdyssanassa huunpurema = mustelma ihossa, joka syntyy itsestään; semmoisen kerrotaan tulevan näkyviin läheisen sukulaisen kuoltua. Niinkuin tästä voi päättää, merkitsee huu vainajan henkeä, joka kansanuskon mukaan kävi jälkeenjääneiden sukulaisten luona ja jonka hampaan jäljet olivat huun puremia».
— Siinä ny näit! Luulet täs olevas niin viisas, mutta siinäs s’näit! Ähäh, joko uskot huunpuremhan? Sano ny sä mikä se huu on? — riamuutti frouva.
Mitäs siihen sanoo?
Ei mulla ollu mitään mukisemista.
Frouva meni köökkihi Hiltaa lohruttamhan ja pyyti anteeksi.
Täs rupiaa ihmine tulhon jo taikauskooseksi.
Siit’on ny jo vähä toista viikkua sitte, ku tämä tapahtuu. — Ja ne huun puremat katos Hiltan käsivarsista parin päivän perästä.
Eileen illalla m’olin taas klupilla pookeria pelaamas ja tulin tuas yhrentoista aikhan kotia.
Ja kyllä mä säikährin, jotta aiva mä vapajin kun käännyyn portista pihalle.
Mä näin oikee omin silmin kun huu oli Hiltan kimpus ja puri jotta rotaji ympärinsä.
Sill’oli harmaa sinelli yllä ja mä luulen jotta s’oli Seittemännestä
Erillisestä Konekiväärikomppaniasta.
KARJANÄYTTELYSSÄ.
— Herran jestas, tuossa härkä, suuret sarvet, turpa märkä, heiluu häntä. Piika vähäläntä vieres seisoo hymyhuulin. Konsulentti tutkein härkää sivusilmin vilkuu piikaa — — Kenokaula kukko äkkää miehen meiningit ja — — kukkukiikaa!
Tuolla oris, pulska musta, hirnuin huutaa huojennusta. Kaikki naiset kirkuvaiset hädän eestä pakoon pyrkii. — »Katso kinttus! Päälle karkaa!» — narraa miehet Mutkan-Riikaa. Kenokaula kukko äkkää miesten meiningit ja — — kukkukiikaa!
Nuori neiti lehmää tutki. — »Missä sill’ on maitoputki?» — kysyi kerran. Jonkun verran hölmistyy, kun hoksaa — — Tarkkaa kauan paikkaa kummaa, kunnes virkkaa: »Nänninpäit’ on liikaa!» Kenokaula kukko kuulee neidin meiningit ja — — kukkukiikaa!