Laakerinlehtiä ja lipstikkuja: Eteläpohjalaisia murrejuttuja

LAAKERINLEHTIÄ JA LIPSTIKKAA

Eteläpohjalaisia murrejuttuja

Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko O. Ikola]

Jyväskylässä, K J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYSLUETTELO.

Papinkisälli.
Hampurin pörssi.
Puupäri kuuli ääniä ylhäältä.
Laitalan Jussi.
Ilmapuntari.
Ku Isoo-Matti poksas.
Jaakoon puuronkeitto.
Suutari varaasti paakarin akan.
Housut putos tornihi.
Kissi piru.
Köpi Pöntikkää soorrethan.
Kans kansanerustaja.
Jupen joulu.
Savolaane ja pohjalaane.
Lahoonloukon moottori.
Pataljoona lähti.
Hra Tuntematoon.
Valtiopaatti v. 1920.
Kauppaneuvos osti ilveksennahaan.
Kansakoulun jatkoluakat.
Taavetin pottu.
Myi miähensä.
Huu puri.
Karjanäyttelyssä (runo).

PAPINKISÄLLI.

Oottako kuullu minkälaane tulemus täs hiljan tuli yhyrelle nuarelle papinkisällille?

S’oli hiljan lukunsa päättäny ja saanu kisällin paikan yhren suuren rintapitäjän pappilas, johna se viätti hiljaasta ja miätiskeleväästä elämää pappilan vinttikamaris, niinku asiahan kuuluuki. Ensimmääsiä papillisia tehtäviä opetteli suarittamhan ja kovasti löi noukan punaaseksi ku papin vanhin tytär itte aina tuli käskemhän syämhän ja pakkas jäämhän istuskelemhan ja juttelemhan »herra apulaasen» kans, niinku se sanoo.

Ei tiänny poikaparka, mitä olis tualle veikiälle ja punaposkiselle papin tyttärelle sanonu, ku se katteli silmästä silmhän ja pruukas kysyä jotta:

— Kuinka te täälä voitta, eikö teirän tuu ikävä yksinännä täälä istua kököttää ku vanha homehtunu äijä?

Koitti poika-parka sanua jotta:

— Tuata, tuata, onhan mulla täälä kirjat, tämä kirjojen kirjaki ja sitte mä ajattelen —

— Tänä iltana on nuarisoseuralla ilooset tanssit, ettäkö lähre sinne? — kysyy se papin flikka.

— Kuinka, minäkö tanssihin? — Mutta, hyvä neiti, sehän on kauhiaa — — —

— Kyllähän se kauhiaa on, mutta jee ku s’oon lystiä! — Minä pruukaan aina karaata illalla ku pappa kontti sänkyhy. Tänäkin iltana lähren. Tulkaa joukkohon! — — —

Sen nuaren papinkisällin meni lämpööset väristykset kruppia pitkin, silmis tuikahti ja se huakaasi jotta:

— Voi ku sais! — — —

— Miksei saa! — huurahti flikka, jok’oli aika hulivili ja villi, nii papinflikka ku oliki. — Nakakkaa nurkkahan kirjat ja ne syvät funteeraamiset, jost’ei tuu hullua viisahemmaksi ja lähtekää mun kans tanssihi!

Ja samas se flikka jo rupes menemhän yksistänsä falssia laattialla, lauloo, pyärii ja keikisteli, n’otta sitä nuarta papinkisälliä aiva huikaasi ja pyärrytti.

Se näki ku Heroores Saloomen eresnänsä ja käsitti, jotta nyt hän on joutunu viättelyksehe ja koetukselle.

Se tappeli urhoollisesti vastahan n’otta suuret hikihelmet poskipäitä juaksi. — Ja se flikka riivattu liiteli ja liahuu, ku suloone harhakuva sen silmis.

Yiimmee poika-parka rupes luulemhan näkevänsä näkyjä ja joutuu suuren tuskan valtahan. Mutta se päätti taistella urhoollisesti viättelystä vastahan ja karkoottaa tuan harhanäyn silmistänsä.

Esti se sanoo vakavalla ja juhlallisella äänellä sille haamulle jotta:

— Poistu! Apii male spiritus, pthy phto!

Ja sitte aukaasi silmänsä ja kattoo, mutta siinä se haamu vai leijaali huanehes.

Silloo se nuari papinkisälli päätti jotta:

— Täs ei sanat auta. Täytyy käyrä käsin kiinni!

Ja niin se nousi vanhalta nahkasoffalta, sylki käsihinsä ja faarttas haamun kimppuhu.

Kuuluu vai yks kiljahrus jotta:

— Voih!

Ja sillä nuarella papinkisällillä oli sylis ilmi elävä flikka, joka löi käret kaulan ympäri ja puristi n’otta poikapark’ oli tukehtua.

Ja kyllä se poika peljästyy ja säikähti ja huurahti jotta:

— Tekö se olittaki, ja mä ku luulin näkyjä ja haamuja näkeväni!

Ja flikka ku nauroo ja kattoo sitä nuarta papinkisälliä silmihi ja poikaa viämistä nii jotta se jo tuumas jotta:

— Otanko totisesti ja pussata truiskahutan —

Nii samas knoputettihin ovehe ja pruustinna aukaasi oven ja sanoo jotta:

— Mitääh? — — — Kuulkaa hra pastori, kansliaha tuli yks nuaripari, jonka pitääs vihkiä.

Se nuari herra pastori aiva haukkoo ilmaa ja se flikka juaksi kakluunin taa piiloho.

Ja nii oli se nuari pastori sekaasinsa, jotta siitä paikasta lähti vähä joutua vihkimhän sitä nuartaparia kansliaha.

Pöyrältä hairas kirjan kourahansa ja nii oli pökkööksis, jotta ku liperin sitoo kaulahansa, nii ei muistanukkaa kääntää klipua ethenpäin, ku se jäi niskaha.

Ja kanslias seisoo nuaripari yhtä sekaasina päästä ku herra pastoriki, sillä nyt oli se juhlallinen hetki tuleva, ku heistä, kahresta ihmisestä piti leivottaman samaa paria piaksut, jokka yhres kulkoo myätä- ja vastamaat.

Oli siinä viälä sulhaasella toristajakki följys, jotta kaikki menöö laillisesti.

Ja nii oli se papinkisälli siitä omasta asiastansa päästä pyärällä, jottei hoksannu käskiä kontillensakkaa, ku seisahalta vaa rupes vetelemhän.

Nimekki meni nii väärin jotta kysyy toristajalta jotta:

— Tahrokkos ottaa tämän Anna Kaisa Juhantyttären aviovaimokses?

Eikä kuullukkaa, vaikka sulhaane koitti hynkiä vastahan, jotta:

— Ei ku mä, herra pastoori, mä sen tahtoosin — — —

Mutta se päästä pyärtyny papinkisälli ei kuullukkaa.

Se jatkoo vai jotta:

— Ja nyt mä kysyn sulta Anna Kaisa, jotta tahrokko ottaa tämän — — —

— Joo herra pastori, kyllä mä — — —- sopotti flikka, jok’ei liioon kuullu eikä nähny mitää, ku s’oli niin juhlallista.

— No s’oon sitte valmis! — sanoo pappi. — Kaks markkaa s’oon taksa.

— Tuata tuata — rupes sulhaane paneskelhon. — Se taisi ny mennä vähä mistihi, herra pastori. — Kattokaas, s’oon mä ku meinasin tämän Anna Kaisan ottaa, mutta se taisi ny mennä tällä Matille täs, joka tuli niinku toristajaksi.

— Tekkös sitte olittaki sulhaane? — hämmästyy se papinkisälli.

— Minähän se oon niinku sulhaane täs ja tämä Matti on niinku toristajaksi tullu — — —

— Voi herranjee sentähre — rupes morsiaan voivoottelemhan. — Mattiko mun ny viää jä ku me jo tämän — — —

— Tämähän on kamala erehrys — voihkii se nuari pastorikin.

— No tuata, jos se ny jo niin umpisolmuhu meni, nii kyllä tuata mäkin voin vaikk’ ottaa tuan Anna Kaisan — rupes se toristaja-Matti seliittämähän.

— Ei, ei missään nimessä! — sanoo pappi. — Orottakaa ny vähä, mä katton, mitä kirkkolaki sanoo tällääsestä asiasta.

Ja pappiparka rupes sylkemhän sormenpäähän ja plaaraamhan kirjoja, luki ja tuteeras hyvän aikaa, mutta ei löynny kansistakaa sellaasta pykälää, jok’olis sanonu, mitä siin’olis tehtävä.

— Mutta jos lukis koko litanian väärinpäin, nii eikö se solmu sillä aukees? — ehrootti sulhanen. — Jos sen ny tämän Anna Kaisan uurestansa vihkis muhun, nii siiloonhan siitä tulis kahren miähen akka.

— Ei. Ei se passaa. Mutta mä tiärän paremman konstin — sanoo se papinkisälli. Kun mä kysyn uurestansa varmemmaksi vakuureksi tältä Matilta, jotta, jos se tahtoo ottaa tämän Anna Kaisan, nii sen pitää sanua jotta:

— Ei!

Ja sitte ku mä kysyn Anna Kaisalta, nii se kans sanoo, jotta ei.

Ja sitte mä kysyn viälä jotta:

— Onko se ny vissi? — Nii sanokaa te jotta:

— Joo-oh!

— Ja sitte vihiitähän oikian sulhaasen kans.

Ja nii tehtihin ja kovasti hyvää ja lujaa tuliki.

HAMPURIN PÖRSSIS.

Oottako kuullu jotta m’oon ollu Turuus niis suamalaasen yliopiston avajaasjuhlis ja voiin kovasti hyvin?

Mä kestaalin mones paikas ja hyvin tulin toimhen, mutta Hampurin Pörssis mun piti vähä rähistä. Ajatelkaa ny, jotta Turku on melkeen aiva suamalaane kaupunki, mutta siälä Hampurin Pörssis ei vaa saa suameksi syärä.

Ja kaikki suamalaasekki siälä Turuus puhuuvat heti ruattia, ku ne tuloovat Hampurin Pörssihi, kun s’oon niin fiini paikka.

Ja mä kun en osaa ruattia välistä olleskaa!

Arvakkaas kuinka siinä käythin kun mä tulin sinne ja meinasin syärä suameksi?

Siinä tuli mulle ja sille passariflikallen sellaane »fenskaamine», jotta muiren herraan jäi suu auki ja kaffeli pysthyn.

Ja kyllä n’olis mun nakannehet pihalle, jos olsivat tohtinhet, vaikk’en sanonu niille pahaa sanaakaa.

Mä tulin ruakasalihi, täjäsin tämän saran kilon omaasuuteni lavittallen ja soitin mahtavasti kellolla piikaa niinku muukki herrat.

Heti siihe lentiki sellaane piperööne jotta silmiä huikaasi.

— Vaskare foo loota vara? — se sanoo ja huiskutti häntäänsä.

— Häh?! — karjaasin mä. — Sanoks’sä mua heti lootaksi senkin pynttyhäntä? En mä ny mikää lootikko silt’ oo, vaikk’ onki isoollaane vatta — — —

Se rupes huitoomhan käsillä ja pärpötti jotaki jotta:

— Voi voi ja intti förstoo taala finska! Hilta, Hilta kom hiit, häär fintuppi sitta — — —

Ja nii se meni kättä heittään ja klenkutellen kun oli tullukki.

Kun mä sitte kattoon ympärilleni, niin koko sali istuu suu auki, lihanpalat kaffelin noukas ja vahtas mua ku tulisilla kekälehillä.

Silloo mun ei auttanu muu ku tolkata sen ruattin, jonka mä aina tairan.
Mä sanoon jotta:

— Inte so faali, pistelkää liivihinnä vaa —

Ja aivan ne frääsäs.

Ykski äijä siinä mun viäresnäm sanoo jotta:

— Dumbum!

Ja mä tokaasin vastaha heti jotta:

— Pum pum!

Sitte siihe tuliki jo köökin pualelta toine flikka, ja se puhuu aiva purkista suamia. Kysyy jotta:

— Mitäs sais herralle olla?

— Syärä mä meinaasin täällä — — —

— Jahah, täs olis — sanoo se flikka ja pisti mun etheni yhren paperinpalan.

— Mikäs se täm’ on? — kysyn mä.

— Ruakalista. Sopii siitä kattella, mitä haluaa.

No m’otin sen paperin kätheni ja rupesin kattelemhan, mitä siin’on. Ja vaikka mull’on koko lailla hyvät silmät ja latinalaasestaki präntistä saan selvän, niin siitä min’en ymmärtäny muuta ku limunaatit ja paperossit.

— Mitäs kiältä se täm’ oikee on? — kysyyn mä siltä flikalta.

— Tuos on ruotsia ja tuos on ranskaa — viisas se flikka.

— No, mihnäs täs on suamia, jotta mäki ymmärtääsin?

— Jaa — — — suamia ei siin’oo ollenkaa — sanoo se flikka.

— Hoo-oh, soo-oh, vai ei ollenkaa! — No kuinkas mä ny sitte tiärän, mitä räättiä mä tilaan, kun ei tästä saa selvää? — Mitäs sorttia se tuas on?

Se flikka rupes kattomhan sitä kans ja tavas ja tankkas ja lopuuksi sanoo jotta:

— Kuulkaa herra, emmä taira liijoon ruattia lukia — — —

Silloon mun nousi jo karvat pystyhy. Mä nousin ittekki seisomhan ja kysyyn kovalla äänellä niiltä muilta herroolta jotta:

— Onko täälä ketää, joka voii seliittää mullen, mitä sinsalloja täs ruattalaases plakaatis oikeen on?

Mutta kukaa ei puhunu mitää.

— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs franskan kiälell’ on kirjootettuna?

Ei ollu ketää sellaastakaa.

— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia kirjootethan, jost’ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen paperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.

— Mitäs täs ny tehrähän? — kysyyn lopuksi siltä köökkipiialta.

— En mä vaa tierä — huokaasi se.

Silloon mä sanoon jotta:

— Oli ny mit’oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan kaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff — Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.

Piika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu ja lähti menemhän köökkihi.

Mä sain orottaa kauan aikaa ennenku tuathin.

Mutta kyllä siinä sitte oliki tavaraa! Ku oikee sellaasella lihatiinun kannella tuatihin kaikenkokoosia kippoja ja kappoja, pläkkitoosia, fatia ja talterikkiä ja kolmet veittet ja kaffelit ja kolme eri suurta lusikkaaki. Kaikki ne tällättihin siihen mun eteheni jotta koko pöyt’ oli niin täynnä jottei kyynäspäät pöyrälle mahtunhet.

Mä kattelin hyvän aikaa, jotta mistä päästä mä oikee alkaasin. Ja kyllä siin’oli monellaasta ruakaa. Yhreski talterikis oli ku jauhovelliä ja vehriäästä silppua, kaikellaasia heraheiniä siihen oli pilputtu. Ja yhres kupis oli niin piäniä punaasia naurihia jotta oikee mua nauratti, jotta mistä tuallaasia ipanoot’ oli löyrettyki.

Yhres klasises sokurikoolis oli selvää kananruokaa, piäniä perunan, rööperon ja muuretterin paloja ja kamalaa heraa kaarettu päälle. Ja makkaranpaloja oli seittämää eri sorttia.

Niistä mä alootinkin.

Mä nypiin vähä joka sorttia. Otin sitte yhren purkin kätheni ja kattoon, mitä siin’on.

Ja oikee kulkaa mun nousi hiukset pystyhy, ku siinä purkis oli kärmehenpaloja!

Tuas kahren tuuman pituusiksi palooksi oli leikooltu kärmes!

Mua rupes äykyttämhän n’otta aivan meinas tulla pöyrälle takaasi koko franskalaane räätti, ku samas tuloo piika ja tuaa pöythän hopiaasella prikalla suuria simpukankuaria ja limaskaasia näkinkenkiä.

Mä huurin jotta:

— Viäkää, viäkää takaasi tunkiolle tuallaaset nilviääset! En sunkaa må ny kaikellaasia limaskoota rupia niälemhän! — Ja tämä kärmes ja kaikki nämä pois! — — —

— Mikä kärmes? — siunas se piika.

— Nua kärmehen palat tuas!

— Sehän on ankerias! —

— Mikä ankerjas. Kärmes s’oon! — — —

— Ei se oo kärmes, kala se on, vaikka se on kärmhen näkööne! — höpötti se piika.

— Viä, viä hyvä ihmine pois ja joutua kaikki tyynni — — —

Mä nakkasin rahat pöyrälle, hairasin hattuni ja törmäsin pihalle.

En saattanu syärä enää koko päivänä yhtää mitää ja samana iltana mä reissasin pois koko Turuusta.

Oikee mua viäläki yäkyttää ja mahas kaiveloo jotta, jos mä siltäkin satuun vahingos jonkin kärmhen palan nialaasemhan.

PUUPÄRI KUULI ÄÄNIÄ YLHÄÄLTÄ.

Oottako kuullu sitä juttua ku Puupäri kuuli ääniä ylhäältä?

Siit’on jo pitkä aika sitte, ku se tapahtuu ja Puupäriki on jo kuallu, nii jotta taitaa mun passata kertua sen, kuinka se oikee oli ja kuinka Puupäristä tuli raitis miäs ja jätti vähä äkkiää ryyppöön pois.

Se Puupäri kattokaas oli koloporttööri ja pakkas vähä liiaksi ryyppäämhän sekaha. Mutta hyvä s’oli saarnaamhan, sen sanoo kaikki, jokka sit’on kuullu.

S’oli reisuusti pitämäs sananseliitystä Peräkyläs yhres taloos, johna emänt’oli tullu uskovaaseksi. Seurat kesti kovin myöhääsehe, nii jotta emäntä tälläs Puupärille vähä haukkaamista ovikamarin pöyrälle ku akat veisas. Isäntäki tuli siihe juttelemhan ja kysyy sitte jotta:

— Olis mulla tuata tarjota ruakaryyppyki? —

— Eipä tua pahaa tekisi — oli Puupäri tuumannu, jota heti rupes kovasti hiukaasemhan.

Isäntä aukaasi piirongin klaffin ja otti halstoopin potun ja jaloottoman ryyppyklasin, kun siit’oli menny jalka poikki. Kaatoo esti ittellensä, ryyppäs ja antoo sitte sen pikarin Puupärille käthen. Nuristi tarkasti partahia myäri, jotta klasi oli aiva kukkurallansa eikä Puupärin käsi yhtää vavahtanu eikä se nokkuakaa maaha fläsähyttäny. Tarkasti kaati poskehensa joka nokan.

— Viäläkö? — kysyy isäntä.

— Jos tuata kaataasit ny viälä tuaho krööpööksehe asti — sanoo Puupäri ja viisas kruusoosta klasin lairas.

Isäntä kaatoo.

Ja sinne jäivät Puupäri ja isäntä ovikamarihi kallistelhon ja kaathon kumpiki krööpööksehensä.

Ku Puupäriä ei ruvennu kuulumhan takaasi tuphan, niin lähtivät akakki kotiansa.

Siin’oli naapuritaloos junkkari poika, jok’oli vähä koulujaki käyny, muttei siit’ollu mitää tullu muuta ku aikamoone koiranleuka ja kurin-tekiä. Ja monta jutkua se kylälääsille oliki tehny.

Kuinkhan se sama junkkari ny saiki haravihinsa, jotta Puupäri oli ruvennu krannin isännän kans ryyppäämhän ovikamaris, ja sill’ oli heti koirankurit miäles. Ja misthän rumaane keksiikää heti sellaasen klenkun ku se sitte teki sille Puupärille!

Se meni ja haki kaks muuta kylän poikaa, ja lähti niiren kans sille mettätiälle, jota se tiäsi Puupärin tulovan kotia ku kerkiää. Se seliitti sitte niille toisille vesseliille, kuinka sitä peljätethän, ku se tuloo. Sitte ne kattelivat kolme korkiaa ja tihijää kuusta justhin tiän viärestä hyvän pyssyhollin pääs toisistansa ja kiipesivät niihi.

Tuas pualenyän aikhan oli Puupäri jo nii pehmooses lais, jotta isäntä sanoo jotta:

— Taitaa olla, Puupäri, paras jotta sä lähret ny, ennenku aiva klinkkuhu lyää — — —

Ei se meinannu viäläkää lähtiä, ku pottu ei ollu aiva tyhjä, mutta ku isäntä antoo sille koko potun plakkarihi, niin sitte lähti.

Puupäri tuli hissuksensa tiätä pitkin, aina välihi huilas ja otti ryypyn. Pakkas siinä päätä firrata ja sääret lyärä länkkiä, mutta meni se, vaikka pimiä oliki.

Viimmee se tuli sen ensimmääsen kuusen kohralle, johna se ensimmääne poik’oli. Ja justhin ku s’oli sivuu pääsny, nii se poika siältä puusta huuti kauhian kimiällä äänellä jotta:

— Puupäri.

Ja Puupäri säikähti, kääntyy ympäri ja kysyyki jotta:

— Mitäh? Kuka mua huuti?

Mutta mitää ei kuulunu. Ei kravahrusta.

Puupäri seisoo, katteli ja kuunteli ja sen tuli oikee kamala olla, ku pimiä oli eikä mitää kuulunu eikä näkyny.

Puupäri lähti hiljoollensa ethenpäi ja rupes hyräälemhän yhtä virttä.

Kun se tuli sitte hetken päästä sen toisen kuusen tyä, johna se töine poik’oli, niin yhtäkkiää kuuluu ylhäältä karhia huuto jotta:

— Puupäri!

Puupäri säikähti n’otta aiva se vapaji ja leuvat löi loukkua.

— Kuka jutinan tähre mua huutaa? — änkytti Puupäri ja katteli ympärillensä.

Mutta mitää ei kuulunu. Mettä vai kamalasti voihkii. Ja pimiä oli.

Puupäri rupes nii pelkäämhän jotta lähti pyhkääsöhön. Ja meni jotta lakkiki putos eikä tohtinu sitäkää ylhä ottaa.

Ja ku s’oli justhin parhaas fauhris, nii se tuli sen kolmannen puun kohrallen.

Ja siältä karjaasi itte se pääjunkkari oikee kirkommaan äänellä jotta:

— Puupäri!

Silloo löi Puupärin sääret klinkkuhu. Se putos kontillensa tiälle ja huuti jotta:

— Puhu palvelijasi kuuloo!

Ja se junkkari siältä puusta huuti jotta:

— Voi sinuas Puupäri parka kuin synnin tiällä vaellat ja viinalla ittes virvoitat.

— Mitä pitää minun tekemän? — huuti Puupäri kauhuusnansa.

— Heitä pois se luotas, joka sinua pahentaa — kuuluu ylhäältä vihaane ääni.

Puupäri hairas heti potun plakkarista ja pani tiälle.

— Lähre nu kotias, äläkä silleen viinaa jua! — komenti ääni ylhäältä.

Ja Puupäri totteli ja lähti vähä lipoosta kotiansa.

Mutta ne poikajunkkarit tulivat alha puista ia korjasivat Puupärin potun tiältä. Ja eikhän ne eres sitä ryypännehekki.

Mutta Puupäristä tuli raitis miäs. Ja sehän oli hyvä se.

LAITALAN-JUSSI VETI VELLIÄ VAI.

Oottako kuullu jotta Laitalan Jussi-isännälle tuli pikkuune mistaaki siälä maakuntapäivällisis?

S’oli se Jussi-isäntä joutunu herraan pöytähän istumhan aiva vahingos. Kun siinä oli kaks pöytää tällättynä, ja Jussill’on, niinkus tiärättä, pualenmanttaalin taloo ja kantakirjaoris, niin se tykkäs jotta:

— Totta kai mun passaa istua tuaho, johka nua muukki vähä paremmat, vaikk’ei mull’ookkaa kaleeria kaulas.

Kyllä Jussi sen äkkäs, jotta herroja siihe pöytähä vai tukkii ja jotta toiset saman pitäjän miähet istuuvat siihe toisehe pöytähä, mutta se tykkäs vai jotta:

— Soronnoo! — Saapahan sitte sanua, jott’on reisuusti ollu herraan kans samalla ruuhella.

Vaikka tunnustaa täytyy ja niin se Jussi-isäntä ittekki jutteli jotta:

— Hengen siinä pakkas ottohon kiinni, ku viärehe tuli itte patruuna! — Se seisahti siihe mun viäreheni, kääntyyli ja katteli ympärillensä ja viimmee kysyy jotta:

— Jahas, siihenkös se Laitalan isäntä ittellensä paikan valitti?

— No tähä mä itteni mojasin — tuumas Jussi, jonka pakkas lyämhän vähä holtittomaksi.

Se patruuna seisoo ja huinaali siinä kauan aikaa.

Viimmee otti talterikilta paperilapun ja kattoo sitä.

— Jassoo! — sanoo. — Täss näyttää olevan mun paikkani.

— No istua vai siihe, kyllä tähä mahtuu — kehootti Jussi-isäntä.

Ne katteli ne toisekki herrat siinä kovasti ympärillensä ja olivat sekaasen näköösiä.

— Taitaavat vähä ouroostella mua — tuumas Jussi-isäntä itteksensä. —
Mutta istun mä kun oon alkanukki — — —

Hetken päästä otti patruuna talterikilta, jok’oli Jussin eres, paperilapun ja kysyy jotta:

— Mikäs lappu se täm’ onkaan tuas teirän talterikilla?

— Mikhän on! En tiärä, paiskata menemhän vaa — — — sanoo Jussi-isäntä.

— Täs on jotaki kirjootettu — sihtaali patruuna.

— En tiärä, ei mult’ ainakaa oo mitää pois — tuumas siihe Jussi.

Patruuna kattoo pitkää Jussin mukhan, mutta kruttas sitte sen lapun ja paiskas menhön. Naurahti ja sanoo vai jotta:

— Ei oo multakaa pois —

Hetken päästä tuli sitte itte se ylihallituksen tirehtööri, kätteli kovasti patruunaa ja patruunan oli noukka aivan punaasna. Se hoki jotta:

— Tuata, tuata, herra tirehtööri, teirän paikkanna, hra tirehtööri on tuata — — —

— Ei mitää, ei mitää, kyllä minä — sanoo tirehtööri.

— Saisinko minä esittää — sanoo sitten patruuna. — Täm’on Laitalan taloon isäntä, Juha Laitala —

— Joo! — sanoo Jussi-isäntä ja kovasti puristi tirehtöörin kättä, vaikka tunnustaa pitää, jotta Jussi olis jo ennen ollu vaikka kuakulla ku näis herraan kestiis.

— Tuata, olkaa hyvä, herra tirehtööri, istukaa tähän mun paikalleni — sanoo patruuna. — Minä käsken tuara yhren talterikin ja lavittan lisää. — Muakkaas Laitalan Jussi-isäntä vähä sinneppäi jotta tirehtööri mahtuu — — —

— Hojaa, kyllä tähä mahtuu, vaikka pakkaaki olhon vähä ahrasta — sanoo
Jussi-isäntä ja rupes lykkäämhän lavittaansa sivulleppäi.

— Ei toki, ei millää ehrolla — sanoo se tirehtööri, jok’oli kovasti rontti ja isoomahaane miäs. — Ei millää ehrolla! Isännän pitää istua mun ja patruunan välis.

Samas tuathin lavitta ja niin ne tälläs jotta Jussi-isännän piti istua niiren välis.

Oikee pääherraan keskellä!

Se oli jo niin kamala paikka, jotta aiva Jussi-isännän kuivas suuta.
Mutta mihkäs siitä lähti?

Mutta n’oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna. Juttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä tahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.

Viimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok’oli tällätty oikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.

— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä maistaasin — — —

Ja kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja ähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän suullisen.

Nialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät pyäriääsnä jotta:

— Vettä!!!? — Vettäkö täm’ oliki?

— No mitäs sitte? — nauroo patruuna.

— Ja mä ku luulin, jotta s’oli viinaa! — haikaasi Jussi-isäntä.

Herrat nauroo, jotta maha nytkyy ja hokivat jotta:

— Vai viinaa! —

— No aivan mä luulin jotta ruakaryypyt — — — haikaasi Jussi-isäntä.

Samas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii tirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki jotta:

— Olkaa niin hyvä ja ottakaa!

Siin’oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises peijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises kupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä, jotta Jussin piti kysyä jotta:

— Mitä tua tuas kupis on, kun en m’oo nähänykkää? —

— Se on sallattia — sanoo se piika.

— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee sanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja joukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott’en taira ottaakkaa —

Patruuna kattoo silmät pyäriääsnä Jussi-isännän mukhan ja haukkoo ilmaa.

Mutta viimmee Jussi-isäntä tuumas jotta:

— Jos mä ottaasin tuan vellikupin!

Ja otti kans.

Tälläs ethensä pöyrälle ja rupes veteleinhän.

Tirehtööri otti pärinöötä ja lihanpaloja talterikillensa ja paasas vähä joka kupista sekaasinsa joukhon.

Piika seisoo suu auki ja kattoo Jussi-isännän päälle.

Tirehtööri orotti ja orotti jotta s’olis saanu vähä soosiaki siitä
Jussi-isännän kupista. Viimmee patruuna kysyy jotta:

— Eikö Jussi-isäntä ota perunoota ja lihaa kans?

Mutta Jussi-isäntä tuumas, jotta:

— Mä vetelen tätä velliä vain!

ILMAPUNTARI.

Oottako kuullu jotta nyt on kommunistien äänenkannattaja »Nälkätorvi» menettäny viimmeesenkin uskollisen lukijansa täälä Yaasas?

Ei niit’oo paljo ollukkaa ja nyt on se kaikista uskollisinkin, se Syrjämäen Fiijaki, joka myy torilla nisuleipää ja pannukakun paloja, suuttunu nii Nälkätorvehensa jotta:

— En ikänä enää ota käteheni tuata lehtiä, ku peljättää ja narraa ihmiset, jotta vatta kipiänä on saanu olla monta päivää, eik’oo tohtinu yätänsä nukkua. Ja teki mullekki sellaasen vahingon, jotten tohtinu tiistaina enkä viälä eileenkään lähtiä kropsuuneni torille!

— Kyllä s’oon oikeen kamalaa ku sellaasia pannahan lehtehen — siunaali mulle eileen aamulla se sama Syrjämäen Fiija Pitkälläkarulla, justhin siinä entisen Syreenin hotällin kohralla, kun m’olin tyähön menos ja se meni lykääten kropsukelkkaa torille.

— No mitä kauheeta siinä Fiijan lehres ny sitte o oikee ollu? — kysyyn mä.

— No voi jutinan tähre, ekkö sä sitte tiärä koko asiasta mitää! — haikaasi Fiija ja löi reithensä jotta Korpelan äijäkin, joka siin’on Kalijärven kivijalkaa syvööttäny, oli flätkäästä porakampraattiansa sormille.

— Vai et s’oo kuullukkaa! Sä joka kaikki kuulet ja niitä juttujas kriivaroottet! — Hoo-oh — sanoo Fiija — ja peitteli kropsukoppaansa paremmin jotta:

— Kun nua pankakukki pian jähtyy tuas ennenku torille kerkiää. — Nii, ku siinä Nälkätorves oli maanantaki iltana, ku mä kotia tulin, sellaane kirjootus, johna sanottihin jotta: Mitä tulossa?! ja jotta mitä merkittöö, kun meirän ilmapuntari — — — se lehren puntari tiä tysti — — — ei mull’oo ittellä sellaasta puntaria, jolla ilmaa punnithan, mull’on vain tavallinen vanhaa laija kripapuntari — niin jotta, mitä merkittöö, kun meirän ilmapuntari on tänä päivänä klo 12 laskenu 716? Ja jotta se tiätää oikee kauhiaa hirmumyrskyä! Ja siin’oli oikee präntättynä, jotta »jos ilmapuntari yleensä mistään tiätää» — — — Niin siinä seisoo oikee selevästi!

— Ja mä säikährin niin jotta oikee kylymän ringin löi krupin ympäri ja aivan mä vapajin. Kärekki pani nuan nuan — näytti Fiija. — Mä peljästyyn niin kauhiasti, jotta heti sammutin hellan pesäs valkian ja löin pellit kiinni. Kun luulin jotta siinä paikas ny mojahuttaa sellaasen mällin, jott’on maa ja taivas sekaasinsa. Oikee henkiä salpas, enkä tohtinu paljo paikalta huiskahtaa, ku pelkäsin, jotta paiskaa pian hellannurkkahan munkin vanhan akan. — Sitte tuli vintiltä se Nuurkoolin vanha muari, joka plaa mun tyänä käyrä joka ilta kaffia vaanaamas ja ku mä luin sille Torvesta sen jotta »Mitä tulos», niin itku muminalta pillahti. — Mailmanloppu siitä tuloo, sitähän m’oon aina sanonu. Mutta tulkohon vaan! — huakaasi mumma ja lähti hoittollona kompuroomaha vintille. — Kyllä s’oli niin kauhiaa, jotta veisamaha se pani munki. Ja samoon kuuluu mummaki vintillä tekövän — jutteli Fiija ja lykkii kropsukelkkaansa erestakaasi, jottei ne pannukakut jähtyysi.

— Jaa-ah, kyllä oli kamala mennä sänkyhy syrän kurkus ja orottaa vain, koska rupiaa präiskymhän ja paukkunahan ja se Nuurkoolin mummaki tuloo pää kolmantena jalkana katon läpi alha komuuri ja piirongin loorat peräs — — —

— Ja niin oli, jotten m’ollu silmiäni uskua, ku mä tiistaiaamuna viälä elävänä huamaattin — ihasteli Fiija. — Mä raootin vähä köökin karteekia ja luurasin pihalle, jotta onkhan muu mailma pysyny ehjänä. Ja kaikki oli ku ennenkin: Nuurkoolin liiterin ovi seljällänsä, niinku se pruukaa ollakki ja mun kropsukelkkani ovipiäles pystys! — Mä menin pihalle oikee omin silmin kattomhan, jotta onkhan tämä ny oikee, jottei mitää oo tapahtunukkaa? — Huhtamäkiskä siinä justhin viärä fläsyytti laskisankua uloos, eikä ollut tiätääksensä koko vaarasta — paasas Fiija. — Ettäkö t’oo peljänny sitä hirmumyrskyä, jok’oli eileeses lehres, kysyyn mä. — Mitä myrskyä? — imehteli Huhtamäkiskä. — Ku ilmapuntari on laskenu 716!!!

— Hah, hah haa! — nauroo Huhtamäkiskä, jotta vatta nytkyy, kun s’oon lihava ihmine. — Nälkätotven ilmapuntari ei oo ikänä tiänny mistää! Sitä viisaria kuulemma kääntelöövät juksupoijakki kuinka päi rookaa. Maanantaina oli jokin junkkari tukkinu tulitikun niiren ilmapuntarin fiäterin välihi, jotta s’oli aiva prillees. Ja toimittajakki olivat peljästynhet ja lähtenet jo pualelta päivää myrskyä pakhon — selitti Huhtamäkiskä, joka kaiken maailman asiat tiätää ja lukoo muitakin lehtiä.

— No siinä ny näjittä! — sanoon mä Fiijalle. — Tilakkaa viäläki se Nälkätorvi ja uskokaa sen ilmapuntarihi, niin teill’on mailmanloppu joka toinen päivä eres. Pitääs jo Fiijankin äkätä, jotta sen sakin ilmapuntari klopsuu kuinka rookaa.

— Kyllä m’oon vähä ittekki sitä nuan ittekseni huinaallu — tuumas Fiija. — Ei, mutta kyllä mun ny pitää jo lähtiä, aiva nämä pankakut jähtyy. — — —

Sanoo ja lähti, ja huamisin tilas oikian sanomalehren.

KUN ISOO-MATTI POKSAS.

Oottako kuullu kuinka suamalaane poksaa ku se siksi tuloo?

Nythän s’oon se enklantilaasten poksaaminenki tullu täällä Suames alkuhun, jotta passaa kertua kuinka yks suamalaane poksas pari kymmenkunta vuatta sitte yhren enklantilaasen kans Finntownin kaupungis Junaitisteetis.

Mun syslunkini on ollu Amerikas ja se sitä kertooki. Itte oli nähny koko tappelun.

Siäl’oli ollu yks suuri suamalaanen miähenroikales, Isoo-Matti, Jurvan Närvijoelta kotoosi, yli kolme kyynärää pitkä, suuri ja leviä ku riihirati. Aika möhry miäheksi. Ei osannu enkelskaa yhtää sanaa, mutta väkevä oli ku karhu, ja kova tyämiäs. Kuinkahan olikin tyätä saanu, mutta yhrellä toiskiälisen farmilla s’oli tyäs pari mailia kaupungista.

Siälä se punnasti maatöis, väänti kiviä, kaivoo ojaa ja söi ku salvia hevoone. Kovasti oli laatumiäs ja isäntä tykkäs kovaa. Ei se ikänä rähissy palkoosta, otti sen mitä annettihin ja söi mitä pöytähän tuatihin.

Kerraastikki ku siälä pihamaata tasootettihin monen miähen voimalla, oli siinä jumalattoman suuri mulukkerokivi, jota isäntä kahren miähen kans yritti kuapasta kangertaa. Aina ku n’oli sen saara ja saara ylhä, niin taas putos takaasi.

Isäntä jo hyppii tasapökkää, kraapii hiuksiansa vaikkei niitä monta karvaa ollukkaa ja hoki sanomapitsiä jotta sätii. Silloo tuli se Isoo-Matti siihe ja sanoo jotta:

— Antakaas mä yritän. —

Nytkähytti housujansa, sylki kourihinsa ja hairas koko sylellä kiinni. Paikat vain nataji, sääret tutaji ja pää täräji, mutta nousi. Nousi ku nousiki!

Ja kantoo ainaki kymmenen syltä. Airan taa kantoo ja pyhiiskeli käsiänsä.

Kovasti ne toiskiäliset honajivat ja imehtelivät »Finnin» voimaa.
Kaffille viäthin kesken kaikkia ja emäntäki taputteli hartijoohi.

No sitte tuli jonkin viikon päästä Finntownihin sellaane reissaavane nyrkkitappelija, oikee samppiooni, joka lupas 100 taalaa miähelle, joka pystyy sitä vasthan seisomhan 10 minuuttia.

Se ilmootti siitä sanomalehres ja suurilla plakaatilla ympäri kaupunkia.

Yks oli jo koittanu onniansa, mutta s’oli lyäny leuvat sisälle ja silmän poskelle heti. — Eikä kukaa tohtinu enää yrittääkkää.

Mutta silloo se farmari muisti sen isoon suamalaasen, joka sill’oli töis ja se ku rupes seliittämhän sille käsin ja jaloon jotta se menis koittamhan.

Ei siitä tahtonu tulla tolkkua millää. Farmari käärii pairanhiat ylhä, hyppii ku kaneli sen ympärillä, ja näytteli nyrkkiänsä.

Isoo-Matti seisoo silmät pyäriääsnä ja imehteli jotta, onko se isäntä tullu hulluksi vai mikä sen on, kun se nuan konstaaloo. Vai meinaako se ajaa mun pois.

Mutta ku aikansa olivat tolkannehet ja isäntä näyttäny saran taalan rahaa ja pistäny sen Matin plakkarihin ja viisannu, jotta se saa sen, jos se lähtöö sen kans kärryyllä kaupunkihin ja sitte tappeloo.

No siin’ ei auttanu sen Isoon-Matin muu ku lähtiä pualiväkisin isännän kans kaupunkihin.

Tulivat sinne näyttelypaikalle ja siäl’oli lauroosta tehty korkia lava ja sen ympärillä nuarat, ja kauhian paljo ihmisiä. Ja lavalla keikkuu ja pullisteli rintoja puolialastoon miäs, viisooli ja huuteli jotakin. Oli ku kukkoo ylypiä.

Aiva kenas se kulukiki.

Isäntä traksii Isoja-Mattia käsipualesta ihmisten läpitte ja oikee peräpualesta punnas lavalle.

Matti oli ku hullu myllys, katteli ympärillensä jotta:

— Mitä piruja ne oikee meinaa?

No siinä tuli kova kohina ihmisjoukos. Farmari viisas Matille sormella sitä tappelijaa ja osootteli, jotta sitä ny passaa antaa ympäri korvia tullen mennen. Otti kellon plakkarista ja näytti, jotta 10 minuuttia vain tapella. Ja sitte näytti 100 taalan rahaa ja nyäkytti päätänsä, jotta sen saat.

Viimmee Isoo-Matti käsitti. Se aukaasi suuren suunsa jotta:

— Jassoo, jotta tuan kans tapella?

— Jees jees! — huutivat ihmiset.

— Oikeenko lyärä surkuamata? — imehteli Matti. — Onko poliisia paikalla?

— Nou polis — huutivat enklantilaaset ja nauroovat mahaansa pirellen.

Samas soitettihin piänellä kululla ja kaikki muut hyppäsivät lavalta pois, n’ottei jääny ku se samppiooni ja Matti, joll’oli vanhat piaksusaapasrajat jaloos ja lakkireuhka pääs.

Samppiooni rupes hyppiä paukottelemhan ja pyärimähän ku kissi kuuman puuron ympärillä. Matti seisoo paikallansa ja meinas ensin niistää nenänsä, muttei se keriinny viälä eres pyhkimhän sormiansa saapasvarthenkaan, ku sai niin jumalattoman mällin leuvan ala jotta lenti ympärinsä ku kapu ja putos lavalta maaha.

Mutta ilmas lentääs se jo manas jotta. — Katto tuata perhanaa, tanan tana — — —

Ja kyllä s’oli ku kärppä heti pystys ja tormootti takaasi lavalle ku jalopeura.

Hairas paljahin käsin sitä samppioonia päästä kiinni ja ruataasi lavahan ku säkin. Ja voi armas jee, ku se sen pläsitti. Löi niin maantulen peijakkahasti jotta s’ei keriinny huutaakkaa. Aina ku aukaasi suunsa, niin taas fläiskähti jotta tukus oli.

Sinne juaksi apuuhi palkintotuamaria ja ihmisiä, mutta Isoo-Matti oli niin sinnis, jotta hairas samppinjoonin ylhä ku kananraaron, sukii sitä ympärinsä tolppihin, fläiskii laattiahan ja löi tuamariakin ympäri korvia sen säärillä.

Kun viimmeen päästi irti, nii aivan liakona makas samppijooni lavalla.

Ja Matti jahkuu ja puuskutti jotta. — Ku peijakas löi — — — Onko se mitää leikkiä se, ku melekeen leuvat sijooltansa fläiskäs.

Siinä tuli kamala rähäkkä. Ihmiset huuti ja ulvoo. Herrat lavalla olivat toistensa knapiista kiinni ja suurinta melua piti se Matin isäntä. Vooron perästä käyy se taputtamas Mattiansa ja taas juaksi palkintoherran kimppuhu.

Viimmeen saikin siltä 100 taalaa ja ne se toi sille Matille.

— Saanko mä tämän? — kysyy Isoo-Matti.

— Jees jees — hoki isäntä ja pisti rahat Matin plakkarihi.

No silloo leves jo Matinkin naama levjähän hymyhyn.

Sanoo jotta:

— Kyllä mä pänttään tuallaasia samppinjoonia vaikka enemmältäki — — —.

JAAKOON PUURONKEITTO.

Ootlako kuullu sitä ku Teuvan faltesinanni ja lautamiäs keittivät yhrelle Jaakoolle puurua?

Se Jaakkoo asustaa siälä Karijoen keisarikunnan rajoolla ja sill’ on sellaasia hulluja lehmiä, jokka syäävät mistä paikasta rookaa. Eivät välitä mitää torpankirjoosta, ei rajoosta, eikä kivipyykistäkää. Kulkia flehnustaavat naapurien kaurapelloos, popsiivat parhaat palat poskhinsa ja purotteloovat mitä rookaa.

Siitä ne krannin isännät suuttuki sihen JaakoolIen ja käskivät lautamiähen tämmätä käräjihin vastaamhan.

Ja samas kyytis passas faltesmanninki lähtiä lukhon sillen Jaakoollen kovaahopiaa yhrestä vanhasta testamenttiasiasta, josta s’oon sanonu, jotta se ei ikänä sovi eikä tyry, vaikka tulis minkälaane päätös.

Fattesmanni ja lautamiäs lähtivät sitte ajaa köryyttelhön Jaakoon huusholliin, mutta Jaakkoo äkkäski klasista jotta:

— No ny ne peijakkahat tuloo! Ja mull’on justhin puuronkeitto päällä!

Jaakoolle tuli hätä käthen. Siihen nakkas takkakivelle jauhovakan ja männänkin paiskas niin lujaa n’otta kaks piikkiä meni eree poikki. Kiahuva vesipannu vai jäi porisemhan takalle, kun Jaakkoo klapsaast ovesta pihallen ja härisnänsä katteli jotta:

— Mihkä herttinjee mä ny pääsisin piilhon, jottei ne mua saa tämmätyksi.

Ja niin peljästyksis ja härisnänsä oli, jotta aiva se hyppii ja pyärii yhres paikas, eikä tiänny, mihk’ olis lentäny.

Viimmeen näki olkilyhres-läjän saunan katolla, jota s’oli meinannu uurestansa kattaa ja sinne truiskas ku orava tikkahia myäri.

Konttii kahren olkilyhtehen välihi ja veti kolmannen päällensä, jottei näjy. Ja oli hiljaa ku hiiri eikä paljo hengittänykkää.

Faltesmanni ja lautamiäs ajoovat pihahan kovasti pää kenos, niinkö ne on vähä niinkö mahtavia miähiä ja oikee kruununpalvelijoota.

Sitoovat hevoosen piinnurkkaha ja menivät tuphan. Lautamiäs jo rupes heti oikohonsa lukhon sitä litaniaansa jonka se osaa ulkoa jotta:

— Täten kuttuthan ja haastethan Jaakkoo — —

Niin faltesnianni äkkäski jotta:

— Eihä tääl’oo ristin sialua!

— Jassoo! — sanoo lautamiäs ja otti puheensa takaasi.

Yhres ne sitte syynäsivät koko huushollin, eikä Jaakkoja löytyny sängyn altakaa, vaikka faltesmanni itte kattoo. Ei ollu muuta ku jauhovakka, se kakspiikkinc mäntä ja valkia puuropannun alla. Kissiäkään ei näkyny. Eikä sillä Jaakoolla vissikin kissiä ookkaa.

— No ei se Jaakkoo kaukana mahra olla, kun on puuronkeitto kesken — sanoo lautamiäs ja silloo rupes samas pannu kuahumhan ja aiva truiskii takanporohon.

Faltesmannillen tuli hätä ku pannu kiahuu eikä Jaakkoja ollukkaa paikalla. Se juaksi pihalle ja rupes huuthon jotta:

— Jaakkoo, Jaakkoo pannu kiahuu — — —

Mutta Jaakkoja ei kuulunu, vaikka kyllä se sen kuuli. Se meinas jo nostakki ja lähtiä, mutta sitte muistiki ja jahkuu itseksensä jotta:

— Kuahukhon ny vai — —

Ja ku Jaakkoja ei kuulunu, niin faltesmani tuli takaasi tuphan ja sanoo lautamiähelie jotta:

— Mitäs ny tehrähän?

Mutta lautamiäs oli jo täyres puuronkeittohommas. Se kaatoo pannuhu jauhoja ja huuti jotta:

— Tulkaa tulkaa faltesnianni sekoottamhan, jottei tuu kovin kakkaraasta — — —

Faltesnianni hairas männän ja pyäritti kämmenten välis jotta priiskuu.
Ja hyvää ja liantoosta puuroa siitä tuliki!

Mutta sitte sanoo lautamiäs jotta

— Sualaa kans!

— Jaa peijakas! — sanoo faltesnianni. — Sualaa kans.

Ja siinä tuliki sellaanne tenkkapoo ethen, jotta kumpikaa, ei lautamies eikä faltesmannikaa, tiänny, kuinka paljo sualaa piti puuroho panna.

Ei auttanu muu ku mennä taas pihalle huuthon Jaakkoja jotta:

—- Jaakkoo, Jaakkoo, tuu panhon suoloja puuroho, kun ei me tiärä, kuinka paljo sä pruukaat oikee panna.

Jaakkoo meinas taas truiskata pysthyn ja krääkäästä jotta:

— Puali kourallista!

Mutta muistiki ja piti suunsa kiinni. Jupaji vai itteksensä jotta:

— Kun eivät ny tuan vertaa ittekki ymmärrä —

Ja hetken päästä jahkaasi jotta:

— Polttavat viälä pohjahanki koko puuron — —

Mutta silloo äkkäski faltesmanni saunan katolta lyhtehen alta Jaakoon toisen piaksusaaphan ja sanoo lautamiähelle jotta:

— Tuala se Jaakkoo näyttää olovankin!

Ja perätysten kiipesivät, faltesmanni erellä ja iautamiäs peräs, niinku laki määrääki, saunankatolle, Vetivät pokkarista paperit ja lukia prätistivät niin tämmit ku testamentikki Jaakoolle, joka makas seljällänsä lyhtehien väiis katolla, jotta nenä vai näkyy.

Jaakkoo pani kovasti vasthan ja sanoo jotta:

— En tyry, en tyry, en tyry sittekkää, enkä tuu liijoon vastaamhan —

— Tuu jos tahrot, mutta lujettu on! — sanoo faltesmanni ja lähti tikkahia alaha.

Mutta lautamiäs sanoo jotta:

— Mee ny kuule Jaakkoo panomhan sualaa puurohos ja vähä joutua —

SUUTARI VARAASTI PAAKARIN AKAN.

Oottako kuullu ku suutari on varaastanu paakarin akan?

Joo-oh, ilmi elävän akan vei ja sai flaskaa niinkun väkkäriki ennen akankaupas.

S’oli Viipuris. Siäl’ oli yks suutari ruvennu kattonahan pitkähän yhren paakarin akan päälle ja pannu toisen silmänsä kiinni.

Mutta se paakarin akka oli ensin vain kattonu pitkää sen suutarin päälle, huiskahuttanu häntäänsä ja sanonu jotta:

— Ohoh, älä luulekkaa!

Mutta sitte toisella kertaa ku suutari taas pani toisen silmänsä kiinni ja painoo pikisellä peukalolla syrämmen paikkaansa, niin paakarin akka jo kysyy jotta:

— Mitä sä oikee meinaat?

— Minä rakastan — lauloo suutari ja kökötti käsiänsä.

Silloo rupes paakarin akkaa viämistämhän. Se sanoo jotta:

— Voi voi sua suutari mitä mä ny teen?

— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron sua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti kukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks pikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh! — — — huakaasi suutari.

Ja paakarin akan povi nousi syvästi ja raskahasti ku rannan aalto.

— Min’en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti kaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli tuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:

— Nopiaa nopiaa, nyt lährethän, minä seuraan sua, oi suutari!

Ja suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit poukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin lattiaa.

Suutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta pää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa Vaasan korjahan kaupunkihi.

Täälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia. Niinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo jotta:

— Em mä enää viittikkää!

— No viitti ny! — pyyti suutari.

Mutta s’ei viittiny.

Paakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin paksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.

Ja kyllä se suutari suriki.

Se kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti ja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin akalle jotta:

»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä tuu.»

Ja paakarin akka jahkaasi viimmeen ku se oikee ajatteli jotta:

— Pitääskhän mun lähtiä sitä suutari parkaa lohruttamhan!

Ja lähti kans.

Mutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna
Vaasan poliisille jotta:

»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun pikipeukaloa, jok’on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill’ on ittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra konstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana Viipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»

Poliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin. Akka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok’oli niin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun se tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.

Ja niin oli suutari sanonu, ku asemalle viäthin jotta:

— Kyllä se näyttää totta olovan se vanha viisaus, jotta »pysyköhön suutari lestissänsä». — Sinne Kuopiohon mäki ny meen vanhan rakkahan lestini viärehe enkä sitä enää koskaa hylkäjä.

HOUSUT PUTOS TORNIHI.

Oottako kuullu kuinka noloosti yhren isännän Laihiall’on käyny?

Ku silt’on puronnu vahingos housut kranninsa ja oman syslunkinsa tornihi!

Aivan vahingos, niin se ny ainaki itte sanoo, ku syslunki on ruvennu perhänkysymhän jotta:

— Kuka rumaane on mun tornini tukkinu?

Kattokaas asia on ny sillä lailla, jotta jos sen pitää oikee alkaappäältä ja juurtajaksaan seliittää, niin Laihiall’ on siälä Jurvan rajoolla kaks huushollia, isoo ja piäni, jokka asuuvat saman katon alla mutta eri päis pytinkiä. Ja sukulaasia ollahan.

Tuvan pualella asustaa Mikki lusikkakuntansa kans ja se on niinku isäntä. Piänespääs kokkaroottoo se syslunki.

No nii. — Mutta Mikki-isäntä rupes sitte yhtäkkiää kulkemham pää vääräs ja funteeramhan jotta:

— Mitä se tua syslunki oikiastansa tualla porstuakamarilla teköö? Hyvin ja paljo paremminkin minä sen tarvittisin, ku on nuata lapsiaki tuas kasvamas ja taloo on muutoonkin niinku mulle kuuluva. — No ei nyt taas sen pualesta, jottei omalla pualellaki tilaa olsi, mutta sais se tua köyhä syslunki muuttaa muallekki tuasta porstuakamarista.

Mikki puhuu siitä emännällekin jotta:

— Olis se hyvä ku sais tuan porstuakamarinki omalle väjelle — —

— Sanos muuta! — innostuu emäntä heti ja rupes kans kulkhon pää vääräs ja kathelhon karsahasti pikkutuvan pualelle.

Ja taloon kersat kans!

Ne rupes näyttelhön kiältä syslungille ja huutelhon jotta:

— Teirän pitää muuttaa pois meirän pikkutuvasta!

Mutta mitäs syslunki siitä välitti. Sanoo vai reisuustikki, ku Mikki-isäntä meni pihan poikki nii vihoosnansa ja toisassilmi jotta käveli tahkokränkkyhy ja meinas katkaasta koipensa, jotta:

— Nuan sitä ihmistä sokeurella lyörähä, ku se rupiaa himoottemhan lähimmääsensä omaasuutta, eikä tahro enää nährä omaa köyhää syslunkiansakkaa!

No muuta ei tarvittu. Siitä se suuttuu ja riahaantuu nii, jotta potkii ja riapootti koko kränkyn hajalle. Mutta päälle ei tullu, eikä olsi väärtti ollukkaa, ku syslunki on ollu soras, eikä oo siäläkää peljänny, vaikka ammuttihi monesta paikasta läpitte, n’otta viäläki pitää tohturin silloo tällöö kruppia kokoho kursia, ku pakkaa neulooksista repeelemhän.

Mutta hamphan kolohon pani Mikki senkin asian.

No täs joulun erellä lähti syslunki sitte taas Helsinkihi vähä reiroottamhan ittiänsä ja tuli viikon päästä taas kotia.

Meinas keittää tulijaaskaffit ittellensä ja oli ostanu kirkonkylän pakarista kokonaase fleetupellin.

Teki valkian takkahan, aukaasi pellin ja puhalti kovasti jotta rupiaas viriämhän. Ja rupeshan se, mutta yhtää ei vetäny. Savu tormootti vai tuphan. Syslunki kraapii päätänsä ja manas. Esti harvaksensa ja sitte tihijempää niinku pruukathan ku ei asia parane, vaikka pitääs. Se nykii pellinnööriistä ja tykkäs, jotta sen pitääs olla auki, mutta ku aina vaa paasootti savua tuphan, nii se riipaasi viimmee oikee vihantiästä, n’otta lenti seljälleensä ja pellit ja nöörit tuli peräs n’otta klapaji.

— No sitte on kumma, jos ei ny verä! — tuumas se syslunki — Ku on koko peili irti.

Mutta ei!

Tukus oli ja tupa täynnä savua n’otta syslungin piti mennä pihalle kattomhan.

Mikki-isännän oviklasi oli täynnä suuria ja piäniä naamoja.

Siin’oli fiilipunkin levyysiä ja kissinkupin kokoosia ja ne piänet liputtivat kiältä syslungille.

Viimmee tuli itte Mikki-isäntä portahille ja kysyy jotta:

— Eikö verä?

— Ei verä! — sanoo syslunki ja kynsii päätänsä.

— Jaa-ah! — sanoo isäntä. — S’oon paha paikka ku ei verä — — Mikhän syslungin tornin on tullu?

— En tiärä — sanoo syslunki — Mutta minä hajen muurimestarin kattomhan.

Silloo tuli Mikki-isännälle kiirus tuphan.

Syslunki haki muurimestarin ja yhres sitte syynättihin. Syslunki kattoo
takan perästä ja muurimestari huikkas torninnenästä. Mutta tukus oli!
Sitte se mestari meni välikokkihi ja knaputteli tornin laitahan.
Viimmee hakkas kaks kiviä irti ja teki suuren reijän.

— Ahas! — sanoo — Tääl’on jotaki! — ja kopelootti kourin reijästä.

Syslunki sihtas silmä kovana takan perästä ylhä ja samas tuli jotta noki ja tuhka pöläji kauhiammoonen trasumytty syslungin silmille, S’ei nähny hyvähä aikaha yhtää mitää, sylki ja manas ku turkkilaane jotta:

— Mitä riivattuja siältä oikee putos?

Muurimestariki tuli siihe imehtelemhän ja ku syslungin silmät oli pesty ja saatu enimmät roskat pois koolituksi, nii aukaastihin se mytty ja kattottihin.

Nii siin’oli kaks paria housuja!

Niitä kattottihin silmät pullolla erestä ja takaa ja viimmee sanoo syslunki jotta:

— Mutta nämähän on Mikin housut! Vissisti onkin Mikin housut, ku n’oon nuan ryätäs. Kuinka jutinan tähre n’oon mun tornihini tuiki?

Syslunki hairas housut kainaloho ja lähti Mikki-isännän pualelle.

Tuli tuphan ja kysyy jotta:

— Onkos Miska kotona, kun täs on sen molemmat housut?

Siäl’oltihi kovasti säikähröksis. Kersat kontti sängyn ala ja emäntäki tutaji nii, jotta sen piti pitää tantarista kinni.

— E-e-e-ei sit’oo kotona — häkelti emäntä.

— No mihnäs s’oon, ku se äsköön justhin oli portahilla?

— Tuata tuata — — se lähti kokouksehe — pääsi emännältä.

— Mihkä kokouksehe se ny nii hätää lähti? — —

— Tuata tuata, taisi mennä puoluekokouksehe, nii se ainaki sanoo — sopotti emäntä.

— No ku-ku-kuinka se sinne nii lähti, ku täs on sen housut? — imehteli syslunki. — Ilman housujako se sinne — —

— Ei tuata — — Se otti poika-Miskan pyhähousut, jokka sille tehtihin mennykesänä ku se pääsi ripille.

— Mhyy-yh! — sanoo syslunki ja mitäs siin’olis muuta vointi sanuakkaa.

Mutta kysyy kumminkin jotta:

— Kuinka nämä Mikin housut on mun tornihi tullu?

— Em m’ ainakaan tiärä — sanoo emäntä. — Kyllä s’oon niitä kaivaannu täs — — Vai siältä ne löytyy? Kuinka herrahallikkohon ne sinne on joutunu — — —

— On se vähä kamalaa — sanoo syslunki — ku isännän housut lentää tornihi — — tuata, on taittu tukkia sinne? — —

— Ee-eh! — sanoo emäntä. — Ei ikänä — — —

Kolmena päivänä kulki syslunki Mikin housut kainalos kyselemäs:

— Joko isäntä on tullu siältä kokouksesta?

Ei ollu tullu.

Vasta neljäntenä päivänä, ku syslunki sattuu tulhon nii ettei havaattukaa ku vasta portahilla, ja aukaasi oven, nii isäntä justhin yritti kellarihi piiloho, muttei keriinny, ku syslunki jo huikkas jotta:

— Vai siälä pärinäkellaris sitä pualuekokousta pirethänkin?

— Mä vaa meinasin ottaa voihulikan tuasta — sanoo Mikki-isäntä.

— Vai voihulikan! — sanoo syslunki. — Mutta sanos ny Mikki, kuinka nämä sun housus on lentäny mun tornihini, häh, sill’aikaa ku m’olin Helsingis?

Ja silloo Mikki-isäntä seliittämhän oikee juurtajaksaan, mikä vahinko sille oli tullu. Sanoo jotta:

— No ku mä täs yhtenä iltana menin katolle ja meinasin kattella jurvalaaste uutta sähkövaloa, jok’on niin kirkasta, jotta se ruskottaa iltayästä pualen Laihian seurakuntaako ja nousin sun tornis nenähän ja siinä töllistelin, niin yhtäkkiää n’otten havaannukkaa pritkahti pännit poikki ja housut putos tornihi jotta humahti — —

— Hoo-oh — sanoo syslunki ja väliä karhialla äänellä. — Kas kun et itte puronnu saman tiän —

— No hyvä miäs, ku mä putosin jo ja oisin kuka tiäs menny näkymättömihin, mutta korvat otti kiinni — —

— Älä sä nuata lehmältääsiä! — karjaasi syslunki. — Ku valehtelet ku vanaha salvia, mutta kylläs sen kupistas viälä särvät. Ensi käräjihi pääset vastaamhan ja saat nährä, mitä maksaa tukkia vanhoolla housurauskoolla toisen henkireijän. Ekkähän sitte muista köyttää housujas vähä lujempahan, jottei ne putoole mihkä rookaa!

Niin sanoo syslunki ja paiskas oven kiinni.