—Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin silloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle.
—Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi.—
Hoitanet noita silloin…
Vesissä silmin lupautui Tuomas. Hän tunsi tunnossaan soimausta siitä, että oli tullut kylmästikin ajatelleeksi isästään, joka nyt viimeisillä hetkillään panee suurimman luottamuksensa häneen.
Sairaan vuoteen vieressä, matalalla pöydällä, oli juoma-astia ja kynttilä. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pöydän toisessa päässä. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi selailla.
—Jos sinä lukisit siitä minulle, virkkoi vanhus.
—Mistähän paikasta? arveli Tuomas käännellen lehtiä.
—Sieltä loppupuolelta minun mieleeni jäi joku paikka, kun piikatytöllä luetin, vaan se luki niin sekavasti.
Monesta kohti Tuomas aloitti, löytääkseen isänsä haluaman luvun, ja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana kuunteli vanhus joka sanaa, ja pöhöttyneet kasvot värähtelivät mielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin hänelle kirjoitetut. Hän tahtoi nämä muutamat paikat vielä uudestaankin kuulla, kun ei voinut käsittää kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan äänessä, kun sanat ikäänkuin varovasti tulivat hänen suustaan. Ääni ei kiihtynyt ankarimmissa kohdissa, päinvastoin ikäänkuin säälistä hiljeni. Juhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten:
—Paljon minä olen erehtynyt elämässäni…
Tuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa vaipuneena.
—Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus.
Kynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja meni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut tulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella elämän vakavampia asioita. Yön hiljaisuus lisäsi mielen levottomuutta ja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpiäkin risahduksia kuulostamaan. Väsymys jos huomaamatta yritti viedä silmät umpeen, havahti siitä heti, kun kuuli raskaamman henkäyksen isän vuoteelta. Tuli ajatus, että jos ne ovat elämän langan katkeamisoireita. Kello näytti jo sivu puolta yötä, kun hän vielä viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden vuoksi valkealla. Näkyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui eikä herännyt ennenkuin aamulla.
Hyvin ikävää oli isännästä, kun Tuomaan täytyi mennä kotiinsa. Hän näytti aavistavan, että nyt taitaa olla viimeinen elävin silmin näkeminen. Eikä se ollutkaan turha aavistus.
Muutamia päiviä vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti hiljaisesti kuin koivun pökkelö sammalikolle, ahon laitaan. Hoitajapiika oli nukahtanut eikä huomannut mitään ennenkuin aamupuolella yötä. Vanhus oli nyt heittänyt tämän maailman, jossa oli tullut erehdyksestä ajatelleeksi liian kauankin elävänsä.
Laara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn asian ilmoituksen, mutta kun päivän valetessa oli ruumis laitettuna kuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ympärillä katsomassa, puhkesi hän mitä valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eivät voineet olla yhtymättä valitukseen, mutta miehet seisoivat tylsästi katsellen. Viimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat käskyn nostaa ruumiin lautoineen karttujen päälle ja kantaa aittaan.
IV.
Kelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä kuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia panemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin hautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin aprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti alussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli lauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä ystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä kutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän Miinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli erottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä. Paljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli aina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta siirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä pihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta. Siihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma muuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään, mutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos kutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että näin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi, sitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki loppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että »tule Reittukin, jos muilta töiltäsi joudat». Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni kiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle.
Hautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä vieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin nyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat huoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja ruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen.
Laara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan vieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja ruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä.
—Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata, ilmoitti renkipoika.
—No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara.— Menkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi riisua noita hevosia.
Viimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun päin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan siinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi:
—Minä saatan olla apuna.
—Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi, aivan kuin jollekin käskyläiselle..
Enin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet kehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti, mutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan entisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja näyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän antaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne vähänkin ottavat.
—Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan antaja Laaralta.
—Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut niillä toverina, neuvoi Laara.
Melkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat tulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi juoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi.
—Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä.
—Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä kantamaan, sanoi Laara.
—On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet.
Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun viereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika ja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun reunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama yksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti laskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle.
Iäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua mieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa, ja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen:
—Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee.
Vastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen.
Laara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt tupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja sitten toisten päitä silitellen puheli:
—Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään.
Joku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi:
—Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä?
—Ei noita ole näkynyt.
—On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan.
—Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo tulemaan, puhui Laara paheksuen.—Jos lienevät mielestään niin hyviä, ettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa viimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja huono.
Laara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan itkun vallassa hän jatkoi:
—Totta se on ollut niistä paha eläessä, kun ei kuoltuakaan tulla katsomaan.
Pienimmätkin lapset alkoivat itkeä mukana, kun näkivät äitinsä itkevän. Pian se meni Laaralta ohitse, kun hän lopetti koskettelemisen ja alkoi pyyhkiä lastensa silmistä vesiä.
Tuvan perällä oli kaksi pitkää pöytää pääkkäin, jotka olivat katetut pitkillä, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja pöytään. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pöydät eivät tahtoneet tulla täyteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei tahtonut ottaa käskemättä sitä arvoa itselleen, että menisi ensi pöytiin, kun eivät kumminkaan kaikki mahtuneet yhdellä kertaa.
Puolivälissä saattoi olla ensi pöytäläisten syönti, kun Tuomas ajoi vaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan vastaan ja kehoitti menemään kamariin. Siellä ei viipynyt Tuomas sen enempää aikaa kuin että ennätti turkin heittää pois. Hän tuli kohta tupaan ja käteltyään muutamia tuttaviaan meni isänsä arkun vierelle, joka avonaisena seisoi rahien päällä. Hän nähtävästi aikoi hallita tunteitaan, mutta väkisin vierähti vesikarpalo toisensa perästä kasvoja myöten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan.
—Siinä se on nyt ukki, sanoi tämä osoittaen lapsilleen ruumista.
Laara tuli pyytämään kamariin juomaan lisää kahvia.
—Kyllä tässä vielä ennätetään, sanoi Tuomaan vaimo.—Tulin vaan näille lapsille näyttämään ukkia, kun ovat harvoin nähneet ennen ja nyt viimeisen kerran.
—Niin, antaa vaan lasten katsoa, eihän sitä kohta näekään, puhui Laara ja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja.—Hyvin se ikävöi lapsiaan ja oli niille hyvä. Pienimmätkin kun menivät sen sängyn luokse, niin se aina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten päitä ja puheli: »pikku piika, pikku piika» ja »kaimamies, kaimamies».
Hän alkoi hyrskähdellä itkusta. Tuomas katsahti siihen ynseällä syrjäsilmäyksellä ja meni vähäksi aikaa pois tuvasta.
Viime pöytäläisten syöntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat lapset, niin ettei Laaralla ollut enää siinä suhteessa mitään moittimisen syytä. Pääasiana niillä taisi kumminkin olla isänsä katsominen, sillä he tekeytyivät muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin hitaita kaikille kehoituksille, että Laara jo takanapäin tuskaili, että hän vähän välittää mokomista omaisista, joille ei mikään kelpaa oikealla.
Ruokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi matkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja sianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa.
—Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit.
—Paneehan oman oriin, neuvoi Laara.
Tuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla oriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle.
—Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi.—Vaan tarvitsisi sille ajomiehen, jos haluttaa tulla.
—Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen.
Tuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja hän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma hevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina silloin, kun arkku kannetaan ulos.
Omaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi nostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi matkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas istuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi värssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman poikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun ajajaksi.
V.
Hyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja samoin kaikki entisen emännän lapset olivat niin epäkohteliaita, että menivät hautauksen päätyttyä sieltä suoraan kotiinsa. Sen ne tekivät yksistä neuvoin, eikä Laaran arvo antanut ruveta heitä hyvin nöyrästi pyytämäänkään. Ori, jolla ruumis vietiin, jäi Reitun paluutettavaksi.
Vieraita odotti täyteläiset ruokapöydät. Viinaa oli matkalla aina vähän päästä maistettu, mutta syötyä vasta alkoi oikea juominki. Laara kehoitti vaan antamaan. Häntä yhä harmitti tuo omaisten ylenkatsominen, mutta kyllä muiden vierasten täytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja juotuaan ne eivät jouda muistelemaan sitä, minkä nuo omaiset tekivät. Iltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yöksi kieltelemisessä. Niistä ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan huomaamatta, ryyppiessä ja poristessa, niin etteivät ne muistaneet yrittääkään lähteä.
Unteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylös, kun kahvin kantaja meni herättelemään. Miehille ei monelle tämä lämmin eine ensinkään kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilinä kuului pään pohjista, aukenivat silmät ja suu vetäytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen jälkeen alkoi vieraita yksi toisensa perästä mennä kotiinsa. Kuivatun emäntää ja isäntää pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat hänelle ikäänkuin omaisia.
—Kyllä sitä nyt jo pitää lähteä, päätti Kuivatun emäntä, jonkun aikaa viivyttyään.—Siellä kotona hevosia tarvitaan, tässä kohta rekikeli pettää.
—Samapa se on meillä, sanoi Laara.—Näissä hautajaispuuhissa on mennyt paljon aikaa, ja etimäisen niityn heinät ovat vielä siellä, eikä ole ajajata kolmannelle hevoselle.
Hän ajatteli vähän ja kääntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen lähtöä.
—Eikö tämä Reittu joutaisi parina päivänä ajamaan tuota oritta, tässä kun olisi niin kiire niiden heinäin veto.
—Miten tuo olisi? arveli tämä katsahtaen tovereihinsa.—Minulla ei ole työvaatteita täällä mukana.
—Löytyy meiltä vaatteita, ei niistä tule puutetta.
—Jää vaan työhön, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun isäntä, jolta
Reittu odotti myönnytystä.
Asia oli silloin sovittu. Vanhat menivät kotiinsa, ja Reittu jäi työmieheksi.
Samana päivänä laittoi Laara joka miehen heinään ja sitä tekoa joka päivä, varhain aamusta myöhään iltaan. Välituntia eivät saaneet kuin siksi, että syödä ennättivät. Laara tiesi nyt olevansa yksinään isäntänä, ja hän tahtoi näyttää miten aloitetaan, olipa vielä huvittavaakin nähdä, kuinka aikamiesten täytyi nousta ja mennä, vaikka niitä väsytti. Tätä vauhtia olisi ollut ehkä enempikin aikaa, mutta hän kuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: »nyt tässä ahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yönsä ilman hyppimättä ja ovia potkimatta.»
Silloin täytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin.
Reittu ajatteli heinäin vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli vaatteitaan.
—Olisi tässä vielä työtä, esitteli Laara.—Kalanpyynti kohta joutuu ja pyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata?
—Kyllähän minä osaan, vaan pitäisi asiain tähden liikkua muualla, esteli Reittu.
—Ne ei mahda olla niin tärkeitä, korjaa vaan, kyllä palkkasi saat.
—No, pitänee noita korjailla, taipui Reittu.
Verkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ääressä hän istua nuukotti pitkät päivät. Selkää se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskellä rupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan käskenyt levähtämään, vaikka huomasi, miten Reittu olkapäitään kohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran työmieheksi joutunut. Näkyi se itsekin ymmärtävän asemansa, oli aina masentuneella mielellä ja näytti kiirehtivän mitä pikaisimmin työtänsä päätökseen. Mutta verkkotyön loppumisesta ei ollut tietoa, sillä Laara toi rihmoja ja käski kutomaan uusiakin.
—En minä joutaisi enää näitä uusia kutomaan, selitti Reittu melkein rukoilevasti.
—Mitä ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti.
—Eihän ne ole erikoisia, myönnytti Reittu. On vaan joillekin asiata, ja ne saattavat suuttua, jos en käy puheella.
—Onko ne velka-asioita? kysyi Laara totisena.
—Niitähän ne olisivat.
—Saamisiako vai…
—Ei kuin…
—Niinpä ne ei sitten paljoa puhumalla pienene, enemmän edistää, kun teet työtä. Ja jos haluavat, niin käykööt ne täällä.
Laaran puhe kuulosti Reitusta vähän osanottavaiselta, niin että hän uskalsi ajatella apua.
—Kun minä löytäisin semmoisen, joka rupeaisi auttamaan, viittasi hän.
—Onhan sinulla rikkaita omaisia, muistutti Laara.
—Ei ne enää rupea.
—Odottakoot sitten velkamiehet.
—Ei ne odota. Muutamalta on jo työtuomio tulossa, valitti Reittu.
—Mene sitten työhön; kun tulevat noutamaan, sanoi Laara melkein iloiten toisen ahdingosta.
—En tuonne lähtisi. Ennen minä tekisin vaikka teillä työtä, jos saisin auttamaan.
—Ettäkö minun pitäisi ruveta maksamaan?
—Sitähän minä tässä ajattelin, tai takaukseen.
—Mahtaisi olla yhtä paljon maksaa tai taata; mutta mitenkä minä kelpaan? sanoi Laara teeskennellen.
—Kyllä ne velkamiehet luottaisivat.
—Saattaisivat velkamiehet luottaa, vaan antaisiko se nyt arvo myöten turvautua semmoiseen kuin minuun. Parempiahan niitä ennen piti olla.
—Niin no, mitä niistä vanhoista muistellaan. Täällä näkyy käyvän miten milloinkin, puhui Reittu ikäänkuin anteeksi pyytäen.
—Niin se näkyy käyvän, sanoi Laara mahtavasti.—Ylpeästi sitä ennen mentiin tämmöisten ohitse, ei katsottuna päinkään, eikä luultuna, että apuakin siltä vielä tarvitaan.
—Ei nyt noita muistella, pyyteli Reittu syyllisenä.—Enkä minä voi pakottaa, satuin vaan tässä sanomaan, kun puheeksi kiertyi.
Laara ajatteli sanoneensa tarpeeksi tällä kertaa ja oli tyytyväinen.
Reittu alkoi toden teolla laittautua lähtemään.
—Niinkö ahtaalle ne asiat panevat, että täytyy heittää kesken tuo verkkotyö? kysyi Laara.
—Pitää tästä lähteä muilta kyselemään.
—Onko se miten suuri summa?
—Siinä sadan markan paikoilla.
—Kun tuo ei sen suurempi ole, niin pysyhän työssä, sanoi Laara avuliaan mahtavana.
Tämmöinen lupaus tuntui Reitusta jotenkin nöyryyttävältä, mutta kun työtuomio oli tulossa eivätkä omaiset ruvenneet auttamaan, oli se otettava vastaan.
—Kyllä minä sen maksan takaisin, sanoi hän kiitoksen asemesta.
Laara ei ollut sitä kuulevinansakaan. Hän tiesi lupauksellaan olevan voimaa pysyttämään miestä nöyrästi työssä, ja jos ei siltä näyttäisi, niin onpa vielä aikaa peräytyä.
Uutena miehenä tarttui Reittu käpyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi sulia paikkoja, alkoi hän laitella pyydyksiä veteen. Kalastusta oli kevätkesäkin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita töitä. Melkein peloitti, jos sattui päivän loma tulemaan, se kun ei näyttänyt olevan Laarasta suotua. Eikä liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua tuohon säännölliseen työntekoon, eivätkä velkamiehetkään taas ahdistaneet. Mutta vielä niitä kumminkin oli jäljellä, ja kun ne saivat kuulla, että yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin parhaana työaikana uhkailla työtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin täytyi mainita Laaralle tästä pulasta.
—Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne yhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara.
—Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena.—Vaan ne hakevat tuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa, ja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran isänperintöä, niin niillä viimeistä.
—Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et näy muiltakaan saavan ja tässä on paras työaika käsissä, niin jospa minä vielä hätäisempiä velkamiehiäsi suoritan.
Paljon enemmän luuli Reittu saavansa houkutella, mutta pääsikin näin vähällä. Hän oli nyt rauhassa. Ensimmäisenä miehenä hän liikkui niityllä, kun Laara oli uskonut työn johdonkin hänen huolekseen. Mieli muuttui iloisemmaksi ja vähitellen vakaantui ajatus, ettei tässä ole hätääkään, kun tekee työtä, ja sitä sai tässä paikassa kylliksi. Ei tullut vaatteestakaan puutetta, niitä teetettiin talosta tarpeen mukaan ja pyytämällä sai rahaakin siksi, etteivät rahan tuntomerkit aivan unohtuneet. Reittu jo ajatteli elämäänsä mitä parhaimmaksi, olla vaan tämmöistä enemmän aikaa. Mikähän tuosta seuraisi, jos olisi yrittää? ajatteli hän. Jos suuttuu ja käskee pois, niin pikaisemmin pääsee velasta.
* * * * *
Talven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja keväämpänä, muutamana sunnuntaina, hän jo ilmaisi sen Laaralle.
—Vai niin, sanoi tämä ruveten hyvin totiseksi.—Vai semmoisia sinä tulet puhumaan. Luuletko sinä minun olevan niin miehen puutteessa, että sinut ottaisin. Elä luule siltä, jos olen antanut olla tässä työssä ja auttanut pakkotyöhön joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa tuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden.
—En minä tahtoisi omaisuutta, enkä tuhlaisi, jos saisinkin, selitti
Reittu nolostuneena.
—Vai et tahtoisi omaisuutta. Sitähän sinä olet ikäsi hakenut. Mitäs muuta sinä Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta?
—Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siinä muuta ollut.
—Vai niin, että satuit, oikaisi Laara.—Mikä se satutti muu kuin tavaran toivo silloinkaan. Etpähän sattunut köyhempiin, mikäs siinä oli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi ollut nykyinen omaisuus, niin ehkä sitten olisin ollut jotain mielestäsi, vai mitenkä?
Reittu joutui pulaan, miten vastata.
—Eihän se ole minun vikani yksinään, jos on ottaessa ollut perintökin vähän mielessä, sanoi hän viimein.
—Niinpä se täytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti.—Luulisi nyt olevan huolettomat päivät, kun on ollut niin viisas, että on osannut muiden mukaan ottaa rikkaan.
—Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu.—Köyhähän minä nyt olen, kun en osannut säästää.
—Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pistävästi.
—Osaisin toki. Enkä minä pyrkisikään haltijaksi, tekisin vaan työtä ja kysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan.
—Mahtaisit kysyä! Kysyitkös Miinalta?
—Eihän siitä ollut neuvonantajaksi, eikä miksikään, se kun oli niin kitulias alusta pitäin ja huononi aivan lopen, kun yritti sen yhden kerran lapsen tekoon.
—Sinä et taitanut ottaessasi tietää sen terveyttä, pisti Laara.
Reittu ymmärsi selvästi, että nyt syötetään ennen edessä olleita, mutta eihän siitä auttanut pahastuminen. Oli pyrittävä sovintoon korjailemalla entisiä ja laskemalla loppuja leikiksi.
—Tiesinhän minä sen, vaan otetuksi tuo tuli, tunnusti hän kuin häpeissään.—Toisin se asia olisi ollut tehtävä, kun olisin ymmärtänyt. Silloin jos käännyin Laaraan, niin talona oltaisiin ja…
—Elä tule minua pilkkaamaan, keskeytti Laara.
—En minä pilkkaa, vakuutti Reittu,—se on ihan totta. Ja minä puolestani näytän sen todeksi, jos nyt sovittaisiin yhdeksi taloksi.
—Kauankohan tuohon olisi, kun tulisi toinen tuuli ja alkaisit juoda lellittää?
—No en joisi, teki Reittu lupauksia.—Saisit vaikka kaulan katkaista, jos humalassa näet. Oletko nähnyt kertaakaan tässä-olon aikana?
—Milläpä varoillasi sinä olisit juonut. Ja ehkä olet koettanut kannatella, että saisit minut paremmin petetyksi, vaan et minua petä.
—Se on aivan väärä luulo, että minä siinä toivossa olen ollut juomatta, vakuutti Reittu.—En toki pitkään aikaan osannut enkä uskaltanut ajatellakaan sinnepäin, kun näytit niin ylpeältä ja arvokkaalta.
—Olenko minä nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan?
—Eipä sillä, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siinä luulossa, että meistä nyt yksi talo tulee, niin siitähän minä sain alkua. Ja kyllä me nyt sovitaan ja näytetään, että niin se menikin.
—Ei sittenkään, sanoi Laara ylpeästi päätään heittäen.—On minusta ihmiset ennenkin niin paljon tyhjää puhuneet, niin puhukoot vaan lisää, ettei jäisi mieli pahaksi.
Niillä puheillaan heitti Laara kosijamiehensä, joka jäi yksinään aprikoimaan, miten kävikään tämä yritys. Tahtoi vähän karvastella mieltä nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei se aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. Hän uskoi varmasti, että kyllä se siltä rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi ruvennut hänen syrjäisen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain siitä, ettei hän silloin nuorena ymmärtänyt ottaa, kun olisi niin helposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa viittausta sieltä sulhasmatkoilta. Nyt se niitä kostaa, eikä ole ihmekään.
Hyvä merkki oli Reitun mielestä se, ettei Laara käskenyt pois, ja hän päätti niin kauan pitkittää, kun se tekee toisen taikka toisen. Hän oli niin tunteittensa hallussa, etteivät ajatukset joutaneet mihinkään muuhun syrjäytymään. Sekä palveluksella että ahkeruudella tahtoi hän pyrkiä toiveensa perille. Mutta keskellä rupeamatakin sattui toisinaan, että työpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran läheisyyttä.
—Loppuiko sieltä työ? kysyi kerran Laara tällaisessa tapauksessa.
—Ei sieltä työ loppunut, selitti Reittu vähän häpeissään muistutuksesta.
—Mikäs siellä tuli?
—Ei mitään. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan.
—Niinkö harvoin sinä olet nähnyt, että oikein ikävä tulee? kysyi Laara nauraen.
—Ikävä tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena.—Sinä kun et sano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan työntekoa haitata.
Uteliaana odotti hän vastausta, nähdäkseen onko se taas miten vihainen. Mutta pelko oli turha, sillä Laara pysyi aivan naurussa suin, kun sanoi:
—Jokohan tuo siitä tulisi. Eikö lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten luultavasti joutaisi niin työpaikat kuin minäkin minne hyvänsä.
—No saat olla varma, että minä aina rakastan ja tottelen sinua, vakuutti Reittu kiihkeästi ja tahtoi vahvikkeeksi syleillä Laaraa.
—Elähän nyt noin … kielteli tämä, sysäten pois luotaan. Sinun pitäisi sitä ennen heittää ikipäiviksi entiset tapasi ja ihan varmasti totella minua joka asiassa.
—No, se on varma. Ja jos sinä käskisit vaikka… Sanoessaan teki hän toisen hyväily-yrityksen, joka onnistui paremmin.
—Heitä jo, sattuu vielä lapsia tänne tulemaan, husitti Laara.— Niillekin sinun pitäisi olla kuin omille lapsillesi eikä sormellakaan koskea minun luvatta.
Kaikki nämä lupasi Reittu monin kerroin.
—On tämä sittenkin minusta niin vastenmielistä, epäröi Laara.—Minä en saisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pitäisi toinen laittaa.
—Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu.—Silloin vain on nimeksi, kun kuulutetaan ja vihitään, ja Kuivatun isäntä saadaan, siksi aikaa.
Laaralla ei ollut enää mitään muistuttamista, ja silloin se oli päätetty.
Nyt aukeni Reitulle eteen uusi elämä, jossa oli kaikkia niitä, mitkä hän luuli jo menettäneensä. Taloinen mies ennallaan, omaisuutta ehkä niin paljon kuin ennenkin, ja mikä vielä enemmän: tuommoinen pulskaksi paisunut leski-emäntä omana.
VI.
Alkoi olla vuosi kulunut isäntävainajan kuolemasta. Siihen aikoivat jouduttaa uuden avioliiton alkamisen, ja Reittu meni sitä ennen pyytämään entistä appivaariaan väliaikaiseksi holhoojaksi lapsille.
Reitun ollessa siellä tuli mökin Piatta Kuhjolaan ja ilmoitti supakalta Laaralle, että hänellä olisi kahdenkesken sanottavaa, hyvin tärkeätä asiata. Laara vei Piatan pihanpäähän ja kysyi uteliaana:
—Mitä se oli se asia?
Rauhattomana vilkui Piatta kupeelleen, etteihän sattune olemaan kuulevia, ja alkoi:
—Se entinen renki Elias tuli sinne mökille ja houkutteli minut teiltä kysymään, saisiko hän tulla puheille käymään nyt iltasella, tai milloin soveltuisi.
Laaran kulmat vetäytyivät ryppyihin ja kasvoille ilmestyi vihan leima.
—Mistä se on tullut tänne? kysyi hän.
—Etelä-Suomessa sanoi olleensa töissä, selitti Piatta.
—Mitä varten se on nyt tänne tullut?
—En kysynyt sitä. Sanoi vaan tahtovansa puhutella.
—Mutta minulla ei ole mitään puhumista hänen kanssaan. Menköön vaan samaa tietä, jota on tullutkin.
—Niinkö minä sille sanon? kysyi Piatta, aikeessa lähteä.
—Niin saapi sanoa, vahvisti Laara.—Vaan jos luulee jääneensä vähälle palkalle, niin saakoon lisää.
Hän otti setelirahan ja käski viedä Eliakselle.
Piatta meni mökilleen, mutta pian hän palasi sieltä, tuoden rahan takaisin.
—Eikö sille kelvannut? kysyi Laara kummastellen.
—Niin sanoi, ettei hän ole tullut tänne rahan puutteessa.—Ja näkyi sillä olevan, kun kukkaronsa avasi.—Puheelle sanoi pitävän päästä, vaikka mikä olkoon.
—Mutta siitä ei tule mitään, tenäsi Laara.—Minä olen sen päättänyt, ettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se päätös pitää.
—Vaan jos minkä tekee suutuksissaan, hätäili Piatta.—Se sanoi niin lujasti, että hänen täytyy päästä puheelle.
—Samapa se, sanoi Laara vihan välähdys silmissä.—Hennon minä puhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen.
Piatta alkoi jo mennä, mutta mökille päästessä tapasi hänet Laara.
Rohkeasti astui hän tupaan ja meni sivulleen katsomatta peräpenkille istumaan. Elias luuli entisen ystävänsä olevan paremmallakin päällä ja meni tarjoomaan kättä.
—Samapa tuo on, virkkoi Laara ynseästi päätään heittäen ja tuuppasi vihaisesti kättä.—Ei tuossa puukko liene.
Elias peräytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja huultaan pureksien vastaili:
—Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myöten.
Seurasi vähän ajatuksen aikaa. Laara halusi mitä pikimmin päästä pois ja kysyi:
—Tätä nolottamista vartenko minua tänne niin väkivetoon haettiin?
—Nolotetaan, jos ei puhetta löytyne, vaan löytyipä sitä ennen, sanoi
Elias entisessä asennossaan istuen.
—On minulla muutakin tekemistä kuin puukkojunkkaria tässä palvella.
—Lopeta jo pois tuo puukkopuhe, virkkoi Elias kärsimättömänä ja kääntyi Laaraan päin.—Eikö meidän välillä muuta olekaan? Tokko sinä muistat mitään niistä entisistä? Nyt minä tulin päättämään sitä asiata, jota luvattomasti ainehdittiin. Lopetetaan nyt luvullisesti.
Vihan vallassa kohosi Laara seisoalleen ja pikemmin huusi kuin puhui:
—Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä, pidä sinä kitasi kiinni, muuten minä vedän oikeuteen lyönnistä. Tämä asia ei ole vielä ennättänyt vanhentua.
—Vai ei ole ennättänyt vanhentua, sanoi Elias katkerasti naurahtaen.—
Vanhentuneetko ne meidän muut välit ovat, vai mitenkä?
—Etkö sinä kuule, ryökäle, että meillä ei ole mitään muita välejä!
Sinä et ole mikään kuuluva minuun!
—No niin se oikea ihminen puhdistaa itsensä. Vai en minä ole mikään kuuluva. Enkö siihenkään tyttöön ole mikään kuuluva…?
Nyt jo nousi Laaran viha ylimmilleen. Nyrkkiä puiden syyteli hän mitä peloittavimpia uhkauksia ja lähestyi syrjittäin ovea. Vihan kamaltamat olivat kasvot, kun hän vielä ovelta jälkeensä saneli. Ei niistä jäänyt entiselle ihailijalle suloista kuvaa mieleen.
Enpä minä sitä tuommoiseksi uskonut, ihmetteli Elias Laaran pois mentyä.—Mutta kylläpä se on… Mielelläni minä hennon olla hänestä erilläni, vaan on tuo niin ilkeätä, kun on se…
Piatta joutui heti pitämään Laaran puolta ja moittimaan Eliasta. Mutta tämä ei kärsinyt kumpaakaan.
—Se nyt on sillä lailla, että minun pahoistani pääsee tämä puolikunta, jos vaan omistaan, sanoi hän päättäväisesti nousten ylös.—Päivä karahkan kiertää, ennenkuin tämmöistä miestä näkyy näillä mailla. Hyvästi!
Tämä katkera hyvästin heitto ei paikalle jääneitä ensinkään surettanut. Melkein heti meni Piatta viemään tästä tietoa Laaralle, jolle se oli niin hyvä sanoma, että hän keitti sanantuojalle kahvit.
Pannun lämpimänä ollessa palasi Reittu holhoojan tiedustelusta Kuivatusta. Mielellään oli isäntä suostunut ja luvannut vielä itse käydä tuon asian toimittamassa valmiiksi. Nyt olivat jo Laarankin puolelta estelyt loppuneet, kumpainenkin tahtoi virkailematta asian päätökseen. Häätkin saavat jäädä laittamatta, niissä menisi vain varoja ja aikaa. Viivyttäviä esteitä ei heidän naimisessaan ilmestynytkään, kaikki meni aikomusten mukaan. Vanhin poika vaan tuli tiedosta hyvin pahoilleen ja koetteli lapsellisilla keinoillaan, niinkuin itkulla ja syömättömyydellä, saada äitiään estetyksi, mutta sai palkakseen vitsaa.
VII.
Toista vuotta yhteenmenon jälkeen saapui Laaralle hänen syntymäpitäjästään näin kuuluva kirje:
—Koska vanhempanne, itsellinen Juuso Määttä ja hänen vaimonsa, ovat joutuneet kunnan varoilla elätettäviksi ja koska olemme varmalta taholta tietoon päässeet, että te oletten varallinen, niin kehoitamme teitä, vaivaishoitosäännön mukaan, pitämään huolen vanhempainne vastaisesta elättämisestä, jos tahdotten riitoja välttää. N—— kunnan Esimies.
Uteliaana, melkeinpä hyvillä mielin ensin katseltiin kirjeen ulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyvä mieli, ja loppuun päästyä hän oli aivan harmissaan.
—Kuka nyt olikaan tuo kirjeen lähettäjä ja mitä se on siinä toimittavinaan? kysyi hän ylenkatseellisesti.
Reittu luki uudestaan ja selitti, että se on semmoinen kunnan valitsema mies ja käskee elättämään vanhempia.
—Ymmärrän minäkin tuon verran, sanoi Laara.—Mutta mitäs on tuo »varmalta taholta tietoon päässyt», eikö siinä mainita mitään muista lapsista?
—Totta ne ovat köyhiä, niin se ei sentähden puhu niistä, selitti
Reittu.
—Vaan ei siitäkään tule mitään, että minä rupean heitä yksinäni elättämään. Elättäkööt ensin ne, jotka ovat siellä, taikka elättäköön kunta. Ei minulla ole vanhempieni perintöä yhtään penniä, eikä siitä pitäjästä ansaittuakaan, ja mistä he nyt ovat tietävinään, että olen varakas. Tuota minä olen pelännyt, enkä ole antanut sinne mitään tietoa, vaan ovatpahan urkkineet.
—Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pitää vastata, että se on valetta.
—Sinne vastataan, päätti Laara varmasti.—Ja se vastaus pitää kirjoituttaa osaavalla miehellä, maksakoon minkä hyvänsä. Mene aivan tänä päivänä hakemaan tänne sihteeri Toiminen, syntynee tuo siltä, joka kuuluu tuomarillekin kirjoittavan.
—Sattuisiko joutamaan tänne? arveli Reittu.
—No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siellä. Ensin pitää panna, että minulla ei ole penniäkään vanhemmiltani saatua ja mikä vähän luullaan nyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eikä minun.
—Eihän se kumminkaan sillä lailla menne? huomautti Reittu, katsoen asiaa omalta kannaltaan.
—Kuuntelehan, eläkä sotke, tiuskaisi Laara.—Eihän siihen vastaukseen tarvitse kirjoittaa, että se jaossa tulee sillä lailla menemään, kunhan panee, että minulla ei ole mitään, kaikki on isäntävainajan lasten— jospa panisikin, että nuorimpain lasten.—Ja sitten, että ei minulla ole varoja sinne lähettää, ja jos tänne tuovat, niin kerjäämään ne täälläkin joutuvat, eikä niitä vieraassa pitäjässä kukaan elätä.
Moneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisivät muistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa sai hän tarpeen varalta mukaansa ja päälliseksi kovat varoitukset, ettei saa penniäkään hukata muuhun ja että pitää tulla takaisin, niin pian kuin asia on toimitettu.
Myöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut vielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi yksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin toimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä, Laara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan alaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy, ajatteli Laara harmissaan.
Toisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo kartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti ja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti sitä.
—Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen? tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi.
Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut syrjäileminen, täytyi seisoa suorana.
—Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara.—
Näytä rahat tänne!
Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia lantteja.
—Tässäkö ne ovat kaikki?
—Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää.—Sille sihteerille piti ensiksi hakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon valitti olevan.
—Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut.
—Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan millekään.
—Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla yhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan kirjoitetuksi ja lähetetyksi?
—Tuli se, vaan vasta iltapäivällä.
—Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa?
—Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se kirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan.
—Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta sen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi.
Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset hiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se elämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä. Mutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa.
Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike pysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti, sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän väliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan.
Lammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä tuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti ryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain niittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä varokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet ja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä tukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa ilmoittanut.
Seuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi toisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään, mihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli ollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä se syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä lammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan metsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia ajatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle mieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden elättämiseen yhä enemmän pakotetaan.
Mökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä. Huomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun istuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi.
—Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin säikähdettiin, virkkoi Laara.
—Ei tässä ollut mitään, selitti mökin mies.—Tuolla peremmällä olisi emännälle puuta istua.
—Enpä minä ole tullut tänne istumaan, eikö täällä liene muitakin istuvia kylliksi. Sitä minä tahtoisin kysyä, kenenkä luvalla täällä pidetään alituista viinan-kauppaa.
—Kuka sitä on sanonut, että täällä on viinan-kauppa?
—Sitä on sanonut jos kuka, ja näinhän minä omilla silmilläni, mitenkä viinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan.
—Siitä ei ole myötynä yhtään tippaa, väitti mies.—Annoin vain pari varpaisryyppyä tälle isännälle.
—Vai varpaisten nimellä täällä vielä viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne syntymisestä on jo puoli vuotta. Kyllä minä teille ensi käräjissä näytän, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa se on tämäkin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rötkä!
Reittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi kintereillä ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa.
—Vieläkö sinä nytkin kykenet tekemään tyhjäksi, ettet käy juomassa… Nouse, nouse siitä veräjästä, eläkä kompuroi… No niin!… Siinä se nyt on silmillään… Laittaudutko pian seisoallesi…
Samassa tempasi hän kauluksesta koholle.
—Elä, elä, äännähti autettava, aloittaen uutena miehenä matkansa.
—Tiedä se, että jos vaan vielä tulet tänne, niin panen sinut tultuasi pönkän taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mitä minä sanon, vai niinkö tajutonna sinä töllötät?… Elä mene siihen vesilätäkköön … tältä puolen…
Laara tarttui päävaatteeseen ja pyöräytti siitä toiselle suunnalle, jolloin Reittu taas älähti: »elä, elä». Koko metsämatka oli yhtäläistä jupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lisäksi alituisia tielläpysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen tuntuvia.
Veneen luokse ehdittyä alkoi syksyinen ilta hämärtää. Laara komensi miehensä veneen perään ja kävi itse airoihin. Mutta peränpitäjässä ei ollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se kääntyili aivan väärille suunnille.
—Elä sinä heittiö kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara.
Perämies oli tekevinään neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi toisaanne päin.
—Ja tästä matkan kulusta ei tule mitään, tuskaili Laara heittäen airot käsistään ja nousi ottamaan melaa pois.
Reittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sitä väänsi ruumistaan sivullepäin, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja horjahti pää edellä lampeen. Vene kaatui siinä samassa. Kiireinen uikahdus ennätti päästä Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli iskenyt kätensä veneen laitaan ja pysytti päätänsä koholla vedestä. Juopuneenakin valtasi hänet kauhistus, kun Laaraa ei näkynytkään, mutta kohta kumminkin kohosi pää vedestä ylös ja kädet hapuilivat puolitietoisesti.
—Ui tännepäin, kehoitti Reittu.
Laara ei käsittänyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui hänen kätensä yhtymään veneestä irtautuneeseen tuhtolautaan, johon hän vaistomaisesti tarttui ja alkoi turskua vettä suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo Reittukin älysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua.
Kului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niillä oli pelko, että jos Laara on jo ennättänyt hukkua, kun ei sen ääntä kuulunut, eivätkä he hätäpäissään muistaneetkaan panna oman venheensä tappia kiinni, jonka vuoksi myöhästyivät enemmän. Hätäpaikalle ehdittyään näkivät he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja riensivät häntä ensiksi auttamaan. Hän olikin jo niin voimaton, että oli tietämistä veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara kokkatuhdolla. Hän alkoi olla täydessä tajussaan, mutta ei saanut vilulta ja rykimiseltä paljon mitään sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun piika lähti kädestä taluttamaan, äänsi hän ensi kerran:
—Voi voi … kun on vaikeata … tuo rykiminen .. kun meni vettä … henkeen.
Pihaan päästyä nousi hän omin apuinsa lämmittelemään tuvan uunille, jonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan.
—Ei sattunut saunakaan lämpiämään, sanoi Laara.
Piika juoksi heti viemään puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se oli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan lähteä, valitti päätänsä raskaaksi, se voisi löylyssä vain pahentua, eikä enää vilustanutkaan niin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan tultua ja keitti sen lisäksi maitoa. Näillä lämmitti Laara itsensä ja meni sitten vuoteelleen kamariin.
Reittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja vältelläkseen Laaran seuduilla olemista kylpi ensin pitkään ja meni sitten tuvan uunille maata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti.
Laaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. Hänen vasempaan kylkeensä oli kovimmissa yskän kohtauksissa pistänyt ja joskus hartioihinkin, joka teki yön levottomaksi. Aamupuolella hän jo nukkui jotenkin rauhallisesti ja noustuaan vähän myöhemmin kuin muut lähti liikkeelle talouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. Tämä oli mennyt heti päivän valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi olla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne.
—Sinä et enää välitä minusta mitään, vaikka hukkuisin taikka muuten kuolisin sinun tähtesi, nuhteli Laara.
—Minkä minä osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu.
—Vaan kun et tullut yölläkään katsomaan, vaikka minun rintaani pisti, etten saanut nukkua kuin vähäsen, ja nytkin vielä tuntuu syvään hengittäessä.
—Enhän minä jaksanut.
—Ethän sinä jaksanut, kun… Hui! … minua rupeaa kylmä karsimaan.
Tule syömään sieltä.
Kiireesti he lähtivät tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei herennyt värisyttämästä sielläkään. Reittu katseli jo asiaa huolellisemmin ja esitteli, että jos olisi ottaa suuhun jotain lämmittävää, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois sisältä.
—Jopahan se viina säilyisikin meidän talossa.
Tämä jo koski Reitun omalletunnolle, niin että hän kesken syönnin pisti hatun päähänsä ja lähti semmoista kyytiä lammen rannalle päin, että siinä näyttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja suoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan, viilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sitä otti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin seassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko täytyi kumminkin heittää muille ja asettua sairastamaan.
Puolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eikä rohdot. Yskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemmäksi ja kuuluvammaksi. Poskille kohosi sairaalloinen puna, silmäterät näyttivät suuremmilta ja kokonaisuudessaankin rasvaisen kiiltäviltä. Iltasella kasvojen puna lakastui, ne kävivät lamaantuneiksi. Yskä ja pistokset vaivasivat melkein koko yön, ja yskökset muuttuivat ruosteen karvaisiksi.
—Kyllä taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen päivän aamuna.—Minä lähden tohtorilta kysymään neuvoa.
—Kunpa sinussa olisi senkään verran … kun minun sinun tähtesi kärsiä tämmöistä…
Reittu olisi lähtenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, että katsottaisiin vielä huomiseen asti. Hän luuli tulevansa paremmaksi, kun saattoi juoda vähän maitoa. Mutta iltapäivällä yskä ja pistokset kiihtyivät ja illan suussa hän oli yskään läkähtyä. Huulet muuttuivat mustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat.
Nyt olisi ollut saatava lääkärin apua mitä pikimmin, mutta edessä oli pimeä syksyinen yö ja syrjätiet kulkea. Tämä yö olikin jo pitkä, sillä Laaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka rykäisylle pisti paljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierellä, ollakseen jollain tavalla lievennyksenä.
Päivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin taikka ainakin lääkkeitä.
Mutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen) oli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi iltamyöhällä niin täyteen »ladattuna» punssilla, ettei hänestä ollut työlle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli unisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla pääsi apteekkiin.
Jo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut olla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi minkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja.
Vedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka hän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän punaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella olisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa.
—Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui vartijana, silmät punaisina valvomisesta.
—Se on tuommoista, selitti piika.—Viime yönä jo houraili ja välistä päivälläkin.
Laara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi:
—Nyt ne ovat tuolla … elkää tulla tänne … menkää sinne mökillenne … minä maksan ennen sinne … ei kun ne tulevat … minua hävettää, kun tietävät että olette vanhempiani … noin huonot vaatteet … minä ennen … menkää, menkää…
Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi kaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin matkalla.
—Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään.
—Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea.
—Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti?
—Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille selitin.
Piika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli nostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei tämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he viimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei auttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa.
Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat. Koko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä näkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset, valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi houreisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi:
—Elä nouse, isäntä, sinne ylös … minä olen ihan syytön … se on ihan valetta se luulo … elä lyö sillä puukolla … siinä ei ollut kuin yksi näkijä … vaan Piatta ei sano … se … on … se … on…
Jännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti tässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina. Aamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen ympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne käsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista liikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät itkemään kuin yhdestä suusta.
Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi enää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin perästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka nytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli kalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle.
* * * * *
Muutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat lapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli multaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian paljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä:
»Sä kuolo viet mun elämään.»