—Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä annan eron tulla.

Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein kuulumattomasti sanoi:

—Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle.

Isäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti:

—En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun minä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan, ja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja tuumataan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä osannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui hyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä saanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa kallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei tartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti.

Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei se ehkä enää sovellukaan hänelle.

Seuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli Tuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen. Hän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan. Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut leikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti, ettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa.

—Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä.

—En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin antautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua halventaa, puolusteli Laara viattomana.

—Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä sanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa.

Ujoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa pakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä tuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät nuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän. Muutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta päässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan täytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja kummasteli, että ken täällä on.

—En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää.

Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi:

—Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee.

—Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta.—Mutta tuo Tuomas minusta on kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa emännällekin työtä.

—En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan.—Kyllä minä ennätän nämä työt.

—Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta.— Vaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei tarvitse palvelemista pelätä.

—En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien.

—Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta.— Saattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän ruuasta rupeaisi huolta pitämään.

Laara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin huolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi hän:

—Ettäkö minä… Odottakoon, vaan elköön pitkästykö.

Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä. Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi mihinkään luuloon.

V.

Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon, jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui Laaran sinne.

—Mitä teillä oli siellä tuvassa?

—Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti
Laara.

—Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa, että tietää olla ilvehtimättä.

Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää ja naputteli siihen sormillaan.

—Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään,— että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota … hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.

Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:

—Vai niin, vai niin… Kuka se olisi?

—Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit ruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista.

—Hm, hm, vai niin … no, kukahan tuo on?

—Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä niinkuin vanhempata.

Tuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä hävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti.

—Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas, koettaen olla maltillinen.

—Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista.

—Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii puhua, arveli Tuomas.

—En kuuntele, epäsi hän.—En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani keltään, enkä kysy nytkään.

—Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas.

—Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin.—Minä olen sen päättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti.

Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei hän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta vasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi.

Laara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella häntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi töiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan leukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä letkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät, olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi kääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa. Koko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut alkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi kaivata juomista.

—Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi
Tuomasta.

—Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko tämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten astioista enkä sikain.

Samassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se meni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret säihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi:

—Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken syönnin astiat pestä.

—Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö tuotakaan pestynä koko talvena.

Ei hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia toisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty, niin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan puhdistamaan.

Äskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt lempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä huoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa vaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään.

Jonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä siihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran välillä.

Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa, mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua. Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.

Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.

Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi, nykyinen rohkeus apunaan:

—Mitäpä kuuluu?

—Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista.—Se tuo on tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia, mitenkä yksinäisyydestä päästään.

—Eikö enempää kuulu?

—Vähänkö tämä on kerrakseen?

—Vähän se on, leventeli Tuomas.—Minulle kuuluu enemmän.

—Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä itse muusta huoli.

—Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.

Laara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle kahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti hän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti Karvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle tarjottiin.

—Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen.—Ota, kun tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä omaiseltasi.

—Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan.—Vai niin, vai oikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se taisi oikeastaan olla, vai mitenkä?

—Jospa annettaisiin olla.

—No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia. Hävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on sen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen tappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä näkemään, sitä juoksu…

Laara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan kunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella.

—Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten.—Etkö sinä ujostele puhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet ymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla.

—Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi Tuomas.—Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea pojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä kunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi … näin … (hän käänsi selkänsä) ja näin…

Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut lopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja sitä kyytiä taas kylään.

Kamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen hiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi isäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna. Asianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja virkkoi:

—Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.

—Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.

Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.

—Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa.—Nyt ovat paperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon Tuomas vaikka mitä konstia.

Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut mitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä solvausta.

—Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen nyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä minä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä.

—Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut, lohdutteli isäntä.

—Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen mieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa.

—Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä.

Tuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin palatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun siinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut hänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei se siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna.

Häidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat, etteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran omaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan.

VI.

Laara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei ole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän käskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut seuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei Tuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä sanoi muillekin: »tehkää, jos kehtaatte.» Siitä seurasi, että työt edistyivät hitaasti.

Joutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan väliä, meni miten meni.

—Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin takein käteensä.

Laara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä sai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen huomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla ruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat äänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi mies virkkoi:

—Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä.

—Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas.

—Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä.

—Jospa lienen ollut.

—Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan elähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään, houkutteli isäntä.

—Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla.

—Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä ahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla vähän erehdystä tuossa naimiskaupassa.

—Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua, muisteli Tuomas.

—Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä.

—Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas.—Ja nyt taitaisi olla parasta, jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa muualta.

—Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.

—Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas lähtemään.

—Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle osalle, jos sitä pelkäät.

—En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi.

—Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus.

Tuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä mainitsematta.—Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä useammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä ei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina muistutti.

Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen oloa hauskemmaksi.

—Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä pahoilla mielin Laaralle.

—Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta.

—Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja tässäkin kotona?

—Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on tänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin, ja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin erittäin se olisi mennyt, kehui Laara.

—Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti isäntä.

—Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin Tuomas.

—Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu.

—Mitä niistä muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin, että pysyy useampia vuosia.

—No, kun sinä luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan mennä, kun sen mieli tekee, taipui isäntä.

—Mitäpä hänestä pidättelee, vahvisti Laara mielissään.

Isäntä rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnön määrää. Asianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa edellä yhä ärtyisämpi ja käski pysyä aivan erillään heidän asioistaan. Perinnön määräksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden päästä, ja toinen osa sitten isän kuoltua, jos niin kävisi, ettei sitten sopisi tulla kotipaikalle asumaan. Tätä takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti vastaan. Hän tahtoi, että Tuomas pitää kerralla erottaa, ennen maksaa enemmänkin ja ottaa muualta velkaa.

Kun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti renkipojan kyytiin veljensä luokse asti. Ero tapahtui aivan syrjäisten huomaamatta. Isälleen hän heitti kättä lyöden hyvästit ja mieli pyrki murtumaan, mutta äitipuolta ei näyttänyt muistavankaan.

TOINEN OSA

I.

Oli puoliksi valoisa kuutamoyö, keskitalvella, noin kymmenen vuotta viimeisestä. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen välitse mäen takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme lasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat pihanpään rakennuksessa äidin, Laaran, kanssa, mutta tämä ei ollut nyt kotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siellä myöhään yöhön. Isäntä oli vanhuuden takia käynyt aivan kykenemättömäksi mihinkään. Hän makasi sängyssä tupakamarissa, ja hänellä täytyi olla piika alituisena hoitajana, varsinkin yön aikoina. Päivällä Laarakin hoiteli vanhusta, mutta yönseutuina hänen tarvitsi hoitaa lapsiaan. Hän asusti tuolla uudessa rakennuksessa, erillään muista, jottei lasten itku vaivaisi isäntää. Tällä syyllä ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen oli Laara tuon rakennuksen alkuaan teettänytkin. Isännän oli aikoja sitten täytynyt heittää kaikki hänen valtaansa ja huolekseen, eikä talon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sillä Laara oli osannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen, keinolla jos ei toisella.

Ei talon mies milloinkaan ole niin ahkera työn tekijä kuin hänen silloinenkin isäntärenkinsä, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara käyttää talon hyödyksi. Nytkin kaupunkiin lähtiessään oli lupautunut tuomaan viinipullon, ja silloin sitä ei taaskaan saanut uni pitkäksi aikaa valtaansa. Akkunan lähellä se nukkui ja aina vähän perästä nousi katsomaan, eikö jo Laaraa näkyisi tulevaksi.

Kuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun hän taaskin heräsi tähystelemään kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen edestä olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksinään, katsoi pihanpään akkunaan, näkyisikö sieltä tulta, mutta kaikki oli pimeätä. Hän aikoi lähteä talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut riisumapuuhaan, kun huomasi sieltä lähtevän miehen, joka varovasti varpaisillaan meni toiseen rakennukseen päin ja ovesta sisään. Tarkalla tähystelyllä oli Elias ennättänyt huomattavimmista merkeistä, niinkuin koosta ja parrasta, päästä tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan puuska värisytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui hän paikalleen ja tähysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eivätkö otakaan. Viimein alkoi näkyä himmeätä valoa, mutta se oli jossain suojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate.

Eliaksen mieli yhä musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui mieleen odotettu viinapullo.

Naulasta sieppasi hän pienen nutun päälleen, sitaisi nahkaisen tuppivyön vyölleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrjäisen hevosta ei näkynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja löysikin huoneiden takaa. Tämä piilotteleminen lisäsi epäluuloa. Hän ei voinut uskoa, että Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin kaivelemaan reen nurkista ja—olipahan. Asiain toisella lailla ollessa olisi tämä uskollisesti täytetty lupaus synnyttänyt suurta kiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi hän pullon kainaloonsa, aivan kuin ystävän käden, jolta toivoo hyviä neuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa ruvennut irtautumaan ehyenä, täytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt seurasi kulaus kulauksen perästä, ja vaikka aine lienee parastaan tehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielestä kovin hitaalta. Vähäinen osa enää hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisivät korvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, että nyt ei painele mikään käsissä. Lähtöryypyn otti hän vielä, heitti sitten pullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hypähteli hän kohoksi ja puristeli nyrkkejään. Veitsen huomasi unohtuneen käteensä, mutta ajatteli että antaa sen olla siinä, se saapi nyt olla siinä. Hän hypähti uudella innolla, huitoen käsillään, ja yritti hihkaista oikein lujasti, mutta muisti, että talossa on muitakin. Hän muutti päätöksensä ja käveli hiljaa pihan päähän, nyrkit puristettuina. Ensimmäisen huoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lisäsi vaan kiihkoa ja samassa potkaisi hän niin, että huono lukko rämpsähti ja ovi meni selälleen. Elias hyppäsi heti sisään ja karjaisi:

—Täälläkö te, sen vietävät, olette!

Huoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin ystävällisessä asennossa juomapöydän ääressä ja hätäisinä ylös hypätessään kaatoivat lampun kumoon. Elias oli ennättänyt nähdä tulen valossa Karvosen ja lähti nyt käsi suorana töytäämään sen kimppuun, mutta rymähtikin pimeässä pöytää vasten. Tähän vastukselliseen pöytään suuttui hän myös ja lähätti sen menemään toiselle puolen huonetta.

—Elias! Oletko sinä tullut hulluksi! koetteli Laara kieltää niin kovasti kuin jaksoi.

—Asetutko hyvällä! kuului toinen ääni samasta nurkasta.

Se vain kiihdytti Eliasta ja hän töytäisi ääntä kohti. Kuului pimeässä mitä karkein kirous ja raskas käden putoaminen. Samassa parkaisi Laara surkeasti.

—Minut lyötiin puukolla läpi! valitti hän sanoilla.

—Nyt sinä teit pääsi edestä! ärjäisi Karvonen ja ryntäsi estämään toista lyöntiä.

Mutta Elias oli jo pois pakenemassa. Hänen vimmansa asettui heti, kun hän kuuli, kehen lyönti sattui. Yhä jatkuva valitus- ja avunhuuto pani hänet juopuneenakin aavistamaan mitä hirveimpiä seurauksia. Hän muisti lyöneensä niin ankaralla kädellä, että siitä ei seuraa muu kuin kuolema sille ja hänelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta hän lähti juoksemaan umpipeltoa rantaan päin, jossa kaatuili lumen peittämiin ojiin, niin että avonilkassa oleva toinen kenkäkin jäi sinne. Lumisena ja toinen jalka paljaana jatkoi hän matkaansa pitkin lammen rantaa. Hämärä paleltumisen pelko lienee neuvonut etsimään ihmisasuntoa, ja hän alkoi suunnata kulkuaan Lamminpään mökkiä kohti.

Mökin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessa, kun Elias haparoi ovesta tupaan ja päästyään sisäpuolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta joukot säikähtivät luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat kauhistuksissaan ylös. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen, mutta eivät mitenkään voineet käsittää, mikä sen tuohon toi tuommoisessa tilassa: lunta povellus täynnä, kädet ja jalat punaisina kuin hanhen räpylät, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen oli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silmät öllöttivät tajuttomina päässä. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei ainoata vastausta tullut.

Aamupuolella yötä lähti mökin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta. Siellä tapasi hän joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan hirveästä tapahtumasta, joka keskellä hiljaista yötä alkoi kuulua korviin ja jota asiaa tuntemattomat eivät vähääkään käsittäneet. Isäntä oli hälinästä tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut:

—Voi noita poloisia, miten ne elävät ja telmivät. Menkää joku hakemaan tohtoria.

—Entäs jos emäntä kuolee, oli piika hätäillyt.—Eikö sitä Eliasta pitäisi mennä jälestä ajamaan, kun se kuuluu kadonneen?

—Ei minusta ole mihinkään, itsepähän tietävät asiansa, oli isäntä huokaillut.—Hyvä kun antaisivat rauhassa olla, etteivät tulisi tänne.

Renkipoika olikin heti mennyt lääkärin hakuun ja muut joukot jäivät tukkeamaan haavaa hämähäkin kinoilla ja millä parhaiten osasivat. Puukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selkälihakseen, johon oli tullut pitkä haava, mutta ei syvä. Lyöjän käsi oli pimeässä mennyt ohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myös valitti pakottavan.

Karvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. Hän oli ollut kaupungissa ja tavannut siellä Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen asian toimittaakseen, luullen että hän sitten taipaleella tavoittaa. Mutta kun Laara oli lähtenyt ennen, ei hän tavannutkaan kuin lähellä Kuhjolaa. Hän oli vain hyvin vähän aikaa ennättänyt lämmitellä, kun kuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen ovelta, mutta tämä särki huonon lukon ja kaatoi pöydän, jolloin valkea sammui, ja sitten pimeässä alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui Laaraan.

Kuuntelijat epäilivät yhtä ja toista kohtaa selityksestä, mutta kun saivat mökin Piatalta kuulla, että Elias oli siellä tunnotonna juovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen päivän tuloa lähti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siitä pahempaa. Mitään hätää ei näyttänyt olevan, kun haava oli saatu tukkeutumaan, vaikka kyllä säikähdys ja verenvuoto veivät heikoksi.

Laara otti mökin Piatan vähäksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa olla muissa töissä ja siivoilla huoneita lääkärin tulolle.

—Sinne teillekö se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysellä varovasti, kun he olivat jääneet kahden.

—Sinne se jäi lattialle makaamaan, selitti Piatta.

—Sanopas, Piatta, sille, että minä olen kieltänyt, ettei puhuisi kellekään mitään eikä tulisi enää meille, vaan menisi jonnekin ulommaksi pakoon, niin jospa tämä painuisi siihen.

—Saapikohan se siinä mökillä ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi?

—Olkoon muutamia päiviä, vaan sano sitten, että menee pois, niin eivät ihmisetkään pääse puhumaan niin paljon tästä, neuvoi Laara.

—Pitääkö sille mennä heti sanomaan?

—Mahtaisiko tuo olla vielä selvinnyt. Jos kumminkin pistäyt katsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta lihaa ja voita ja joku leipä sinne mökillesi viemisiksi.

Piatta ymmärsi anteliaisuuden tarkoituksen ja lähti hyvillä mielin toimittamaan.

* * * * *

Päivän tullen joutui lääkäri. Hän oli nuori mies, vasta päässyt väliaikaiseksi ja lääketieteensä ohella harras maakansan tapojen tutkija. Tuommoinen tapahtuma, että renki haavoittaa palvelustalonsa emäntää, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli hän jo kysellyt renkipojalta, mutta tämä ei näyttänyt kertovan läheskään kaikkea, mitä tiesi.

Perille tultua täytyi tärkein työ ensin toimittaa, puhdistaa haava, ommella ja laittaa kääreihin. Piatta puuhasi vettä ja leikkeli kääreitä toverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi lääkäri kysellä, millä tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman mukaan kertoi Laara pääkohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain päin sivuseikat, kertomalla lisäksi, miten se renki tuli heille keskellä yötä, paleltumaisillaan, ja kuinka he säikähtivät ja millä lailla se sitten jäi sinne retkottamaan tiedottomana.

Piatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan lääkärille selittää:

—Se on varmaan päästä pilalla se Elias. Minun täytyi ihan lähteä sanomaan, kun se siellä päätään pitelee ja voivottelee. Tohtori sen kaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mikä sillä on.

—Onko tästä pitkä matka sinne mökille? kysyi lääkäri.

—Eihän tätä matkaa ole kuin pari kolme viittaväliä, selitti mies.

—Jospa minä lähden tutkimaan mikä sitä vaivaa, sanoi lääkäri nousten istuimelta.

Piatalle tuli hätä käteen ja hän koetti saada lääkäriä kääntymään, kun siellä on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja tämmöinen matka ja monta muuta syytä. Vielä kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo menivät.

—Kun tuo ei tohtorille mitään kertoisi, hätäili Laara.

—Sitähän minäkin pelkään ja olisin estänyt, kun en saanut varoittaa käydessäni, makasi silloin vielä niin älytönnä.

—Menepäs, jos nyt vielä ennättäisit, kehoitti Laara.

Arvelematta lähti Piatta perästä, mutta toiset kerkesivät mennä jo siksi pitkältä, ettei niiden edelle ennättänyt, varsinkin kun ujous esti täyttä juoksua ottamasta. Lääkäri sen lisäksi sanoi tahtovansa mennä edeltä huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkillä otsa kämmenten varassa, mutta kun hän huomasi herrasmiehen astuvan sisään, meni hän pelosta niin paljon hämmingille, ettei tuntenut, kuka se oikeastaan oli.

—Hyvää päivää, sanoi lääkäri.—Mitäs täällä mies miettii?

—Elkää, hyvä vallesmanni, minua, en minä tahallani lyönyt, päästi
Elias rukoukset.

Piatta jouduttautui Eliakselle selittämään, että tohtori tämä on eikä vallesmanni.

—Kyllä minä saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan, sanoi lääkäri.—Vaan mitäs sinä oikeastaan ajattelit, kun löit puukolla?

—En minä muista. Mutta eihän se toki kuolle siitä.

—Hyvä olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mikä sinut juopuneenakaan pani sillä lailla syyttömästi liehumaan.

—Syyttömästikös ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysellä vähemmin peloissaan.

—No, mitä syytä sinulla oli potkia ovia hajalle?

—Mitäs ne ottivat avaimen pois ovelta.

—Eikö sitä saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen tulevan.

—Ei ne kuulleet minun tulevan, väitti Elias.

—Niin minulle on kerrottuna.

—Teille on valehdeltuna kaikki nurinpäin, vaan minä en oikein tiedä, rupeanko puhumaan.

—Elä suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta.—Sinä itse sanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa.

—Muistan minä muut, vaan en lyöneeni muista, väitti Elias.

—Et tarvitse puhua mitään, epäsi Piatta.—Sinä et ole oikein järjelläsikään.

Piatan sotkeminen jo harmitti lääkäriä ja hän sanoi:

—Jos olisitte ääneti, kun minä tältä kysyn.—Niin, mitenkä olikaan tämä asia, onko sinulla mitään puolustusta teollesi?

—Ei muuta, ehätti Piatta vielä väliin, kuin että humalassa on sellainen raivohurja.

—Enkä ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle.—On minulla muitakin puolustuksia.

Lääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan puolustuksiaan.

—Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi
Elias tunnustamaan.

—Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei paljaallakaan kädellä.

—Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla lyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja juomassa, kiihtyi Elias puhumaan.

—Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen.

—Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä … siltä se näytti, kun sylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun tulevan.

—Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat miten hyvänsä?

—Kuuluu se minuun, väitti Elias.—Minä en olisi siinä talossa ollut näin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran kanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee.

—No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan.

—Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä työtä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman nimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut sellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi se Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä juotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin.

Nyt oli jo lääkäri selvillä, minkälainen asia tässä olikin kysymyksessä, eikä hän voinut olla myhähtäen sanomatta:

—Kylläpä se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidettä.

—Niin se on ollut, vahvisti Elias,—eikä siihen ole minun syyni yksistään. Hän on aikonut uskollisesti pitää lupauksensa, mutta sitten näyttää tuommoista. Kuka siitä ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta työtä, että silmät nurin päässä… Ei se nyt minusta huoli, eikä se olisi huolinut ennenkään, se on vain pitänyt narrinaan ja työmiehenään. Ennenkin minä olen sitä epäillyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyvänsä sanassaan.

—Jospa se olisi pysynytkin, säesti lääkäri.

—Pysyköön tahi ei, mutta minä en olisi silloin katsonut lyödessä, vaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa.

—Kumpaisenko puolelta se teidän yhteys alkoi? kysyi lääkäri.

—En tiedä, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan emäntä kaiketi jo ensi vuotta ollessani alkoi puhua keplotella, että tämä Eliashan näkyykin olevan kuin taitavin isäntä, kyllä tämä vielä sattuu pääsemään isännäksi. Sillä lailla se puhua veilotti usein, ja kun minä menin kesällä yksinäni pyhäaamuina lammesta kaloja käestelemään, niin se tuli useita kertoja sinne rannalle hyvissään kiittelemään, että Eliaksesta joka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kesällä piimävelliä keitellä. Siihen aina lisäsi, että ei ole hänen miehestään, kun on niin vanha, vaan eikö tuo kohta kuolle. Siitähän se minullekin tuli mieleen ajatus, että jospa tässä pääsen isännäksi, ja aloin jo koetteeksi teetellä lempeäni, ja kun se ei siitä näyttänyt pahastuvan, niin siitähän se sitten on tämmöiseksi mennyt.

Piatan oli vaikea kuunnella ja vielä vaikeampi pitää suutaan kiinni, kun hänen parhaan auttajansa ja ystävänsä asiat tuolla lailla levitetään noin arvokkaan miehen eteen. Jos vielä Laara luulee, että hän on ollut yhtenä ilmoittelemassa. Hän ei voinut enää hallita itseään.

—Etkö sinä, Elias, häpeä nostellessasi tuommoisia soimauksia emännän päälle. Sinä et saa niitä kuitenkaan toteen, vaan emäntä sinut panettaa linnaan puukottelusta ja noista herjauksista.

—Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias.—Mutta sitten minä vasta rupean puhumaan, ei tämä vielä ole ollut mitään. Antaa tulla Laaran oikeuteen minun päälleni kantamaan, niin sitten hän vasta kuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee, mikä hän on.

Lääkäri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun jättää puhevuoron
Piatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni.

—Sinä et voi Karvoselle mitään, tenäsi Piatta,—vaan se on nähnyt sinun lyövän emäntää, ja tässä olet sanonut sen tohtorille ja meille jokaiselle, niin että on vieraitamiehiä.

—Sinäpä et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena Piatalle.—Sinut minä ensimmäiseksi epään pois, sinä kuitenkin puhuisit vaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu, milloin piimää, milloin leipää, ja ollut sen postina ja asiamiehenä kylällä kuuntelemassa, mitä siellä puhutaan.

—Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja löi polveensa. Sinä elä tule minua sillä lailla haukkumaan. Minä en heitä tätä kysymättä ja tohtori on siihen vieraanamiehenä, niin että minä en heitä kysymättä. Pankaa, tohtori, muistiinne, mitä tämä sanoi minusta.

Lääkäri ei viitsinyt enää kuunnella, vaan nousi ja mennessään sanoi:

—Kyllä ansaitsee panna muistiin ja mennä oikeuteen. Puhukaa vaan lisää. Hyvästi!

Toiset jäivät riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta suopeammaksi ja lähestyen Eliasta alkoi nuhdellen selittää, minkälaisen tyhmyyden tämä teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten hän kertoi Laaran terveiset, että se ei vedä oikeuteen, jos pitää kaikki salassa, ja sanoi saattavansa tehdä nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut, sitten kun aika joutuu.

—Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias.

—Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sinä et ollut hiljaa.

—En usko ollenkaan, alkoi Elias epäillä.—Ei se nytkään muuta kuin viekoitteleisi minua. Mitä varten hän alkoi pitää yhteyttä muiden kanssa?

—No, elä nyt enää puhu niistä muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti.

—Mitenkäs minä muuten sanoisin, kun tulevat minua lyönnistä syyttämään?

—Sano nyt tästäpuoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta.

—Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt heitettiin?

—Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut.

—Olkoon vaikka, vaan odottanuthan minä olen ja tehnyt työtä kuin hullu, ja nyt ne menevät muiden hyviksi.

—No, kyllä se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta.

Hän varoitti vielä kerran Eliasta ja lähti taas Kuhjolaan.

II.

Sillä aikaa kun lääkäri viipyi mökillä, oli Laaran mieli hyvin levoton, ja nyt lääkärin tultua takaisin koetti hän arvata, oliko siellä tullut mitään ilmi. Hän ei rohjennut kysyä mitään, pelkäsi sitäkin, että lääkäri itsestään aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi painautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli.

Mitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha merkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin ennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa lääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi kysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä luona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan. Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä vieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa taskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään puheisiin.

—Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri.

—Matti, vastasi poika.

—Vakava nimi sinulla on, kun Matti.

—Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi.

—Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on?

—Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika.

—Miksikä se ei tule tänne?

—Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa.

—Onko se kipeä?

—En minä tiedä.

—Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta.

—Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin katsomassa, esitti lääkäri pojalle.

—No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle.

Tämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei rohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin huono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata siinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas puhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko nostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi siinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein se joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna.

—Mitä ne siellä … virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään.

—Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki, läähätti Piatta.

Laara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi:

—Aivanko kaikki?

—Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta.

—Mistä se puhui?

Piatta muisteli pääkohtia ja aina liitti, että »kyllä minä tein valeeksi ja käskin olla hiljaa, mutta ei se totellut». Laara painoi päänsä tyynyyn ja vesissä silmin vaikeroi:

—Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja häpäistä.

—Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta.

—Malttaako se olla puhumatta, kun on…

Sanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista.

—Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta pelastuskeinoa.

—Kuka sille ilkeää mennä siitä puhumaan? epäili Laara.

—Minä koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyöne, uhkasi Piatta.

Laara ei kieltänyt eikä käskenyt; hyvä olisi ollut, miten vaan saisi pahan painumaan.

Lääkäri istui parhaillaan isännän kamarissa. Kaikki voimansa pani vanhus noustessaan pitkältään. Säälitti nähdä, kuinka vaivalloisesti nousu kävi ja miten neuvottomana hän sitten istui. Puhetaito oli maatessa yhä vähentynyt, niin ettei hän näin arvokkaalle vieraalle osannut aluksi sanoa mitään, hämillään vain rykästeli.

—Kuulin tältä nuorelta mieheltä, että isäntä on vuoteen omana, niin tultiin katsomaan, aloitti lääkäri keskustelun.

—Onhan tässä pitänyt olla jo monta vuotta, sanoi isäntä huoaten.

—Oletteko koettanut mitään parannuskeinoja?

—Mitäpä niistä enää … pois joutaisin, vaan ei näy…

—Kuinka niin? Liika nuoria ovat vielä nämä pojat.

—Niinpä ovat… Ei minusta ole enää…

—Emännällekin sattui tuommoinen tapaus.

—Niin kuuluu… Paraneekohan se?

—Kyllä se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekö te paneta kiinni sitä rikoksen tekijätä, ettei ennätä paeta?

—Tehkööt miten tahtovat, kun tietävät asiansa. Minulta saavat olla ja elää … huonosti tai hyvästi … ei minusta ole enää…

—Istuminen taitaa teitä vaivata, olkaa pitkällänne, kehoitti lääkäri.

—Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle.

Lääkäri meni koettelemaan veren kulkua käsissä ja kuunteli hengitystä sydänalan kohdalta.

—Kuuleeko siitä mitään? kysyi isäntä.

—Jotain siitä kuulee, sanoi lääkäri naurahtaen.

—Mitenkä kauan tohtori luulee minun elävän?

—Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole yhtään mahdotonta, että elätte samalla lailla vielä useita vuosia.

—Vielä useita vuosia! huokasi isäntä tämän kuultuaan.

—Miksikä niin? sanoi lääkäri tekeytyen vähän nuhtelevaiseksi.—Minusta näyttää, että teitä hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos elämän aikaa on suotuna, niin ei sitä pidä katua, voittehan siltäkin selältänne antaa neuvoja.

—Niinhän se oikein olisi, kun eivät minun tähteni syntiä tekisi, sanoi isäntä vapisevalla äänellä.

—Mitenkä syntiä tekisi? kysyi lääkäri.

Isännän liikutus lisääntyi, kun hän selitti:

—Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllyttää vielä pahempaan, kun ei kuolema tule…

—Ei isännän pidä sillä lailla ajatella, rauhoitteli lääkäri.—Luulen, ettei teille tee kukaan mitään pahaa ja sitä paitsi on väärin toivottaa kuolemaa.

Isäntä oli vaiti, hän jo katui, että oli hairahtunut puhumaan. Pitkällinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei hänen elossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntejä, oli hän jo kauan ikävöiden odottanut oman kuolemansa lähestymistä. Lääkärin muistutuksesta kääntyi syytös itseä kohti ja heräsi ajatus, että jos hän itse onkin tehnyt eniten syntiä tuolla toivomisellaan. Lääkäri huomasi isännän pahan mielen ja antaakseen hänen jäädä rauhaan meni heittämään hyvästiä. Taas isäntä teki vaikeita ponnistuksia päästäkseen vähän koholle hyvästiä antamaan.

—Kykeneeköhän Laara maksamaan teille? muistui hänen mieleensä.

—Olkaahan siitä huoleti, rauhoitteli lääkäri,—kyllä ne semmoiset asiat saadaan soveltumaan. Hyvästi vaan! Koettakaa nyt pysyä iloisella mielellä, huolehtiminen lyhentää ikää.

Ruoka oli laitettu lääkäriä varten pihanpäähän suurimpaan huoneeseen, nyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi mennä käskemään. Piika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenkään uskaltanut, mutta kyllä Piatta. Hänestä se oli haluista, ehkä ennättäisi kuunnellakin oven takana. Mutta lääkäri tuli jo ovessa vastaan; siinä sai ilmoittaa ruualle pyynnön ja samassa olla opastajana.

—Täällä on saatu mateita, ihastui lääkäri nähdessään nostannaisen madevadin pöydällä.

—Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen.—Miten lienee tuo piikatyttö osannut keittää.

—Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri istuutuessaan.—Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee hukkaan tuolla lailla.

—Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan.—Kun on keittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi, vaan jos emäntä itse olisi kyennyt… Tokko siellä tohtorin kotona saapi mateita?

—Harvoinpa niitä…

—Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa tohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se emäntä laittaa, kun tuosta paranee… No, jo sille sattui tuon juopon hurjan tautta onnettomasti… Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen puheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet leviäisivät ympäri pitäjätä… Tokko se piika on älynnyt tuoda sianlihaakaan pöytään.

—Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan rupatuksesta.

—Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan, mitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua.

Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron, jotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan kukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi mielenkin puoleensa.

—Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään?

—Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin.

—Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään.

—Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille.

—Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta.—Sietää sille antaa, kun se Elias teki semmoisen.

Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa.

—Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan.

—Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä. Täällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on saanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä.

—Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi sanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin.

Piatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa, mutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa, kun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista laskisi kaiken maailman tietoon.

Lääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja hän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille odottelemaan.

—Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä.

—Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta siltä näytti.

—Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista pahastua.

—Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara,—mutta jos se Elias alkaa jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten… Ota Piatta ja vie nämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä mailta.

—Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta.

—Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt hyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni.

Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota tuttua polkua mökilleen. »Tuolle ruojalle ne täytyy antaa … jos vielä juopi nämäkin … mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla…» Hän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle kutisivat kämmeneen.

III.

Elias katosi niiltä kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja antoi lautamiehelle käskyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta Eliasta ei löytynyt. Laara toivoi tällä lailla juorupuheiden loppuvan, ja kun ei muuten päässyt siitä selville, neuvoi hän Piatan kylällä liikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tietää, mitä Karvosen emännällä olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta sukkanauhaa kaupitsemaan. Hän kierteli koko kylän, ja kun ei pitänyt kiirettä, ennätti tietoja karttua sievä läksy. Karvolan emännän puheita ei sanonut uskaltavansa eikä ilkeävänsä kertoakaan kaikkia, ne olivat niin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia.

—Mitenkä se sanoi? kyseli hän vihan ja uteliaisuuden vallassa.

—Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta.—Ensin oli tapausta surkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyllä minä sen ymmärsin, kun sanoi, että olisi siinä tullut lähimökin akoille suuri vahinko, jos puukko sattui vähän syvempään, vaan kyllä hän olisi laittanut pidot koko kyläkunnan köyhille siitä ilosta.

—Oliko siinä muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneenä.—Minä kysyisin perään, koska hän tahtoisi ihan tappaa minut.

—Oli siinä montakin, yhdistyi Piatta tuumaan.

—Ja saisi se siitäkin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, että on sillä nyt rahaa jaella niille … en ilkeä sanoa niin rumasti … ei sen nyt tarvitse nälinkuoliaana kutjastella talosta taloon työtä kyselemässä.

Siitäpä jo Laara tuohtui pitämään aika saarnan Karvosen emännän kunniaksi. Hän tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niiltä ei kuitenkaan saa pidetyksi mitään salassa eivätkä ne heitä hampaistaan.

—Kuka niille kaikki kirjoitellee. Minä en tästä puoleen välitä mistään mitään, minä elän niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mitä.

Piatta itsekin pelkäsi joutuvansa hylätyksi ja katui sitä, kun hourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin vielä jäljellä toisia tietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan.

—Lieneeköhän totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti
Piatta.

—Mitäs sillä on? kysyi Laara äreänä.

—Sanoivat surkutelleen isäänsä, että sillä muka olisi niin paha olla täällä, että on aikonut luokseen hakea.

—Saisi tulla, niin nähtäisiin, onko hänellä täällä valtaa, tarttui Laara entistä kiivaammin tähän asiaan.—En hätäile, vaikka tulisivat kaikki omaiset ja sama määrä syrjäisiä minua hammastamaan.

Piatta näki, ettei sekään kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi kertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto saapunut.

—Näkihän tuon jo tyttönä ollessa, ettei se vanhaksi elä, sanoi Laara äänellä, joka ei osoittanut surkuttelua.—En minä uskonut sen näinkään kauan elävän. Eipä ne ihmiset sanoneet sillä haittahyvän olleen olla, niin on kuulunut, että köyhyyden partaalla ne ovat pyörineet siellä eri paikalla ollessaan.

—Niinpä ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta,—ja nyt puhuivat siellä, että isänsä ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta evästään etsimään, kun kuuluu etukäteen saaneen perintönsä ja ne ovat nyt kaikki menneet.

—Joutaa mennä, virkkoi Laara.—Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas silloin poikana ollessaan.

Omat harmit vähän haihtuivat, kun löytyi jokukin, joka oli luisunut alemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvillä mielin hymähteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa. Mikä hänellä on hätänä? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mikään, eikä ollut puutetta.

Pöyhkeänä ja välinpitämättömänä maailman puheista hallitsi hän talouttaan. Hän laitatti uhalla hyvästi isännän kamariin kaikki kohdat, keitti joka päivä eri keitot nähdäkseen, osaako nuo ihmiset vielä parempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan.

Keväämmällä talvea, kun Tuomas tuli katsomaan isäänsä, jonka oli kuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mitä parhaiten ja sitten julkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa.

—Niinkö se nyt näyttää, ettei isäntä tule täällä kotonaan toimeen?

Laaran sananheitosta ymmärsi Tuomas, että tässä on ehkä juoruakkain hyvää työtä, ja virkkoi:

—Mitäs puhetta se on?

—Eipä ollut muka tietävinäänkään, sanoi Laara ylpeästi.—Isännällähän täällä kuuluu muutamain mielestä olevan niin huono hoito, että on aiottuna pois hakea. Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.

—No, nytpä minä kummia kuulen, ihmetteli Tuomas.—En toki ole sanallakaan siitä puhunut. Saat, hyvä emäntä, siltä huolelta maata yösi rauhassa. Minä tulin vaan vanhaa isääni katsomaan, enkä missään muussa tarkoituksessa. Usko vaan niitä juoruakkojasi.

Vanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja hän alkoi kiellellä:

—Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on täällä käynyt.

Laara ei saanut vielä kyllikseen sanotuksi, mutta hän helpotti, kun tuli ajatelleeksi, että jos hän hyvinkin lienee valehtelijain narrina, ja kun isäntä näytti pahastuvan. Hän muutti kohtelutapaansa ja kysyi:

—Ulkonako sitä seisotetaan tuota hevosta, eikö sitä talliin saa viedä?

—Miten tuo olisi, jos minä tästä lähtisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun ei äitipuolen sana kuulostanut erittäin ystävälliseltä.

—Elä nyt ennen yötä, virkkoi vanhus rukoilevasti.

Tuomas ei houkututtanut enempää. Isän iloton elämä perhehuolien alla ja lisääntynyt, kuolemaa ennustava voimain väheneminen herättivät sääliä, niin että entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli isännän entinen lihavuus lisääntynyt pöhöttymisestä, raukeat silmät näkyivät syvästä lihasten varjosta, eikä liikuntavoimia ollut sanottavasti. Siinä hän makasi kuin hengittävä lihamöhkäle.

Kahden jäätyä ei isällä ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista, kun he olivat luonnostaankin vähäpuheisia eikä toinen jaksanutkaan. Kauan istui Tuomas allapäin ajatuksissaan.

—Siirrypä lähemmäksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla äänellä.

Tuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse.

—Tulit toki sinä käymään, sanoi sairas ilosta liikutettuna.—Ne tytöt eivät käy minua katsomassa enää milloinkaan … ne pelkäävät…

—Ei ne isää pelkää, lohdutteli Tuomas.—Mikä muu mahtaisi olla esteenä.

—Olisin minä toivonut käyvän… Et ottanut vaimoasi tänne ja lapsiasi…

—En arvannut, vastasi Tuomas yhtä surumielisenä.

—Niin … jos eivät näekään minua elävänä… Ehkä se kuolema lähestyy … mikäs se muu noin turvottaa … koettelepas…

Osaaottavaisesti kopeloi Tuomas pöhöttyneitä jalkoja ja käsiä. Hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi, ettei isän elämän loppu mahda olla kaukana. Nuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein yht'aikaa vierähti vedet kumpaisenkin silmistä, ja sitten seurasi pitkä äänettömyys.

Iltasella tahtoi sairas, että Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan huoneeseen. Kumpainenkin aavisti tämän olevan viimeisen yhdessäolon. Vanhus näytti odottavan sitä, ettei muut enää heitä häiritsisi, ja kutsui sitten Tuomaan lähelleen istumaan.

—Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus.

Tuomas vähän säpsähti, hän ei oikein käsittänyt nimitystä »Laaran lapset».

—Sitä minä, oikaisi vanhus, että ne jäävät ehkä miten jäävät… Jos sinä katsoisit, että heistä tulisi oikeita ihmisiä.

—Niin, vaan se äitinsä… Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenkä sanoisi.

—Ethän sinä vihanne niitä? sanoi vanhus rukoilevalla surumielisyydellä.

—Niitäkö lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selittämään.—Sitä minä, että jos Laara ei salli minun niistä huolta pitävän.

—Niin, no, jos ei sallisi, vaan minä pelkään, että … jos se ne … heittää … maailmaan … minkälaisen sattuu…

Selitys keskeytyi, kun täytyi vielä vanhuuden tuottaman haudan partaalla murehtia pienistä lapsista … lapsista, joita oli syntynyt vielä silloinkin, kun ei enää isän jalka kyennyt omin varoin astumaan. Tuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen sitä jatkoi: