language: Finnish

LABYRINTTI

Romaani

Kirj.

ÉDOUARD ESTAUNIÉ

Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

Havreen saapuvassa postissa oli marraskuun 27 p:nä 192… kirje ja iso paketti, jotka molemmat oli osoitettu herra André Cabrièsille Paris-laivalle. Niissä oli seuraava merkintö:

Erittäin kiireellinen. Jollei kirjeensaajaa tavata, lähetettäköön edelleen Brooklyniin, 127, Waverley Avenue, U.S.A. Lähettäjä: Jean Pesnel, Cambaleyres'in linna (Ylä-Loiren departementti).

Herra André Cabriès oli todella Paris-laivan matkustajien joukossa ja sai laivan kannella molemmat postilähetykset. Tarkastettuaan niitten osoitteet hän jätti ne hyttiinsä ja lähti sitten kannelle. Hän varmaan ajatteli, ettei kirjeeseen tarvinnut heti vastata, ja tahtoi välttämättä nauttia kauniista näköalasta Ranskan rannikon alkaessa häipyä taivaanrannan taakse.

Paris oli kulkenut jo useita tunteja avointa merta, kun André Cabriès päätti lukea kirjeen, joka odotti hänen pöydällään. Siihen oli kirjoitettu seuraavaa:

»André, veljeni, rakas veljeni, sinä olet päättänyt lähteä, ja minä en sinua pidättänyt. Me sanoimme toisillemme hyvästi väkinäisesti hymyillen, lausuimme joutavia sanoja, jotka eivät sointuneet hermostuneisiin eleisiimme, ja vakuutimme näkevämme toisemme pian jälleen, vaikka samalla tiesimme, ettei se voisi pitkiin aikoihin toteutua. Olisin halunnut säilyttää mielessäni ainakin kasvojesi muiston; me emme uskaltaneet katsoa toisiamme suoraan silmiin, ja katseemme karttelivat toisiaan. Niin me erosimme kuin vihamiehet; mutta olisivatko vihamiehet voineet tuntea sellaista eron tuskaa? Tuona hetkenä, samoinkuin kaikkina edellisinä, meidän välillämme vallitsi täydellinen hämminki. Millainen ilme olikaan katseessasi junan lähtiessä liikkeelle! Sinä heilutit kättäsi jäähyväisiksi, mutta minä luin selvästi piirteistäsi, joiden luulit pysyvän aivan kylminä… Vihollisilta, sanon sinulle, vihollisilta me näytimme… Me!

Veljeni, voivatko muutamat päivät, muutamat hetket häivyttää olemattomiin vuosien sarjan ja sen, mitä olet minulle ollut sinä, rakas veljeni, oman sieluni poika?

Muistelkaamme. Avatkaamme menneisyyden kirja. Odotinko minä, kunnes molemmat olimme jääneet orvoiksi, alkaakseni sinua rakastaa? Äitini kuoltua, kun isäsi vielä eli — hän, joka oli tullut minun isäni sijaan — minun olisi pitänyt lähteä talosta, mistä kaikki näytti minua karkoittavan, ja miksi olisinkaan jäänyt, ellen olisi jo päättänyt tehdä sinusta miestä?

Muistelkaamme vielä… Kenen luo jäit, kun isäsi oli vuorostaan kuollut? Kuka on sinua kasvattanut, tukenut ja vaalinut? Ja kuka on puolestaan osoittanut minulle hellyyttä, jonka muistaminen saa mieleni kuohuksiin?

Vihollisiako siis? Mahdotonta… Kilpailijoitako?… Enintään olentoja, joiden välille on painunut yö ja jotka ovat loukanneet toisiaan tahtomattaan. Olkoon, ettemme voi enää elää yhdessä; meitä yhdistävä side on sittenkin lujempi kuin valitsemasi maanpako. Minä en tunne senvuoksi katkeruutta sinua kohtaan.

Asiat ovat sitäpaitsi toisin kuin ajattelet. Sinä luulit toimivasi vapaasti, mutta olitkin vain vieraitten voimien leikkikalu. Ammuttu kuula voi urallaan kohdata voimattomia esteitä, jotka tuskin ollenkaan sen kulkua hidastuttavat. Sinun seikkailusi on vain seuraus eräästä toisesta, jota et aavistakaan ja joka on minun seikkailuni.

Ajattelehan muuten. Kolme olentoa seurustelemassa toistensa kanssa, kaikki aivan suoria, rehellisiä ja vilpittömiä. Katselipa kuinka tarkkaavasti tahansa, heissä ei voi havaita vähintäkään halpamaista ajatusta. Vaikka pyörremyrsky on avannut heidän edessään kaipauksen portin, ei yksikään heistä ole suostunut astumaan siitä sisään. Kuinka siis voisimme selittää nykyisen, ellei olisi jokin tuntematon, heidän tahtoaan voimakkaampi seikka, jonka saaliiksi he ovat joutuneet?

André, rakas veljeni, sen, mikä tässä seuraa, ei pidä mitenkään muuttaa päätöksiäsi. Lähde siis pois, lähde etsimään meren takaa rauhaa, jota toivon meille kaikille, mutta kuule sitä ennen totuus. Se paha, mitä olet ollut vähällä tehdä, on merkityksetöntä; minä olen varsinainen syyllinen.

Syyllinen… tuo on liian ankara sana. Eikö ihminen voi tietämättään aiheuttaa onnettomuutta ja joutua itse sen ensimmäiseksi uhriksi? Jospa voisi aavistaa, kuinka arvaamattomiin seurauksiin johtaa teko, joka saattaa määrättynä hetkenä näyttää oikealta tai puolustettavalta. Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää, että on myrkkyjä, joiden vaikutusta ei voida mitenkään ehkäistä?

Ihminen valehtelee kerran ja joutuu sitten valehtelemaan loppumattomiin… Ennen tuota hetkeä kaikki oli kirkasta ja helppoa; sen jälkeen täytyy kulkea kuin haparoiden voimatta päästä takaisin valkeuteen. Ja mikä pahempi, minä olen luonut varjoa ympärilleni, hairahdukseni on tullut tarttuvaksi. Luulin uivani yksin yössä, mutta kaikki, mikä tuli lähelle vanavettäni, suistui ja hukkui siihen. Sinä et ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin sen, että olet tullut likelle minun kulkemaani uraa. Sinä ehkä ylpeilet siitä, että olet toiminut omin neuvoin, sillä ihminen kuvittelee aina toimivansa vapaasti ja hänestä tuntuu nöyryyttävältä ajatella liikkuvansa virran viemänä. Millainen erehdys! Virran pyörre oli tuonut sinut luokseni, ja kohdattuani sinut minä loukkasin sinua samoinkuin muita!

André, rakas veljeni, mitäpä, jos yrittäisimme viimeisen kerran surmata valhetta, koska se riistää minulta sinutkin?

Sinä saat tämän kirjeen keralla paketin. Se näyttää sinulle elämäni. Lue se, ja koettakaamme palata totuuteen! Siinä on tunnustettu kaikki, mitään salaamatta, kuten varmaan huomaat, ja teeskentelemättä mitään katumusta, josta ei voisi olla mitään hyötyä. En ole jättänyt mitään pois, luullakseni, enkä ole mitään peitellyt. Minun täytyy niin menetellä voidakseni varmasti hälventää pimeyden, joka meitä toisistamme erottaa. Minun täytyy tehdä niin varsinkin siksi, että sieluni olisi jälleen puhdas ja vailla kaikkia himmentäviä harsoja.

Lue ja huomaa ensinnäkin, että väliintulosi oli tapaus, joka sai aikaan ratkaisun, mutta että päätös olisi ollut samanlainen siitä riippumatta. Olipa maa, jonka halki virta juoksee, millainen tahansa, virta päätyy sittenkin aina mereen.

Kuule vihdoin kaikkein vakavin opetus, mitä olen sinulle milloinkaan antanut. Teot elävät. Vähäisinkin hairahdus on kuin särö maljakossa. Sen voi saada näkymättömäksi, mutta sen paljastaa pieninkin kosketus, ääni, joka ei ole enää entinen.

Arvostele vielä oman kärsimyksesi nojalla, mitä minä olen voinut kärsiä, ja syleilkäämme toisiamme, veljeni…

Näkemiin, André. Milloin näenkään sinut jälleen, rakas veljeni?…

En pyydä mitään vastausta. Mitä hyödyttävätkään moitteet? Minä olen tuominnut itseni jo aikoja sitten! Pyytäisinkö anteeksi? Sinä et voi antaa minulle anteeksi, ja kykeneekö hän, josta asia riippuu, vakuuttamaan minulle, että olen todella anteeksi saanut?

Varmuuden onni, valoisan päivän hurma, palaatko milloinkaan?

Hyvästi!»

Kirjettä seurannut kertomus on liitetty tähän. Lausuttua pyyntöä noudattaen André Cabriès ei vastannut siihen mitään.

I.

Jos tahtoo ymmärtää teon, josta kaikki johtui, täytyy palata alkuun asti. Kunniallinen ihminen poikkeaa oikealta tieltä ainoastaan ratkaiseviksi katsomiensa syitten vuoksi, ja juuri tämä erottaa hänet ilmeisestä rikollisesta. Minun tulee mainita omat syyni, ei sen vuoksi, että tahtoisin niillä itseäni puolustaa, vaan siksi, että varmaan tottelisin niitä vieläkin, jos minua vaadittaisiin alkamaan jälleen alusta.

Elämääni vallitsee yksi ainoa tapaus.

Isäni François Pesnel, vuonna 1823 perustetun, Puyssä sijaitsevan pankin Pesnel & Kumpp:n omistaja, joutui vararikkoon vuonna 1881. Tuo on varsin pieni seikka maailmankaikkeuden kannalta, mutta se riittää määräämään ihmisen kohtalon.

Olin kolmentoista vuoden ikäinen. Ennen onnettomuutta olin onnellinen lapsi, joka piti rikkauttaan luonnollisena asiana, ja onnettomuuden tapahduttua opin tuntemaan köyhyyden, mikä ei merkitse mitään, ja tietämään, mitä on tahrattu maine, joka tekee kaiken rauhallisen elämän mahdottomaksi. Siitä hetkestä lähtien minua on vallinnut yksi ainoa ajatus: vääryyden korjaaminen.

Vääryyden — minä käytän tätä sanaa tieten taiten. Isäni näet ei ollut ainoastaan oppinut ja viehättävä mies, kaikkein älykkäin ja kunnollisin, mitä olen milloinkaan tuntenut: hän ei ollut koskaan tehnyt mitään varomatonta tekoa! On kirjoitettu, että suuri joukko vähävaraisia ihmisiä joutui hänen uhreikseen, mutta mitä muuta voinkaan sanoa hänestä kuin että hän itse on ollut ensimmäinen uhri heidän joukossaan? Hän joutui pankkien yleisliitossa sattuneen kriisin uhriksi, mikä antoi raharuhtinaille tilaisuuden panna kaikki putipuhtaaksi omaksi hyödykseen. Temppu on yksinkertainen ja varmasti tehoisa. Ihmisiä säikähdytetään, niin että he hyökkäävät pankkiluukuille; samalla lakkautetaan luotto, ja kilpailija sortuu. Kelpaa saada kilpailija pois tieltä, eikö niin, vaikka siinä joutuvat tuhon omiksi muutamat yksityishenkilöt ja vaikka viaton joutuu kuolemaan.

Sellainenkin seikka näet on asioitten alkuna, ja minun täytyy sitä lähemmin selittää. Lähtiessään Puystä isäni oli uhrannut kaikki, maat ja mannut, arvopaperit, vieläpä pöytähopeatkin. Kun saavuimme Parisiin, meillä oli tuskin niin paljon, että voimme maksaa ennakolta kuukauden vuokran asunnostamme Caulaincourt-kadun varrella. Ja koska oli vielä peittämättä suunnilleen 1,800,000 frangin vajaus, niin neljä vuotta tämän surkean poislähdön jälkeen isäni kuoli, sananmukaisesti onnettomuutensa surmaamana.

Hän kuoli suruun, se huomattakoon, ei häpeään! Ja vielä kuollessaan hän tahtoi korvata ja rakentaa jälleen, ja tämä hänen tahtonsa on siirtynyt minuun!…

Ne olivat hirmuisia hetkiä, joiden etäinen kaiku soi yhä sielussani. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän isäni kutsui minut luokseen, katseli minua pitkään, kuin ennakolta arvioiden kunnollisuuttani, jonka toivoi oman kuntonsa veroiseksi, ja sanoi sitten:

— En jätä sinulle muuta kuin pesäluettelon ja selonteon veloista. Lupaa pyhästi asettua paikalleni ja tehdä mitä on tarpeen velkojen maksamiseksi.

Minä lupasin.

Tiesinkö tuota valaa vannoessani luopuvani perheonnesta, omasta kodista, kaikesta, mikä vähänkin viittaa tunne-elämään? En. Sensijaan näin häikäisevän selvänä erään seikan, nimittäin sen, että nuoruuteni oli loppunut. Semmoinen järkytys terästää tahtoa; minun tahtoni ei ole siitä lähtien milloinkaan horjunut, olen tahtonut ehdottomasti korvata ja korjata.

Tähän minun tulee liittää murheellinen tunnustus. Olen tehnyt väsymättä työtä kaksikymmentä vuotta voimatta saavuttaa tarkoitustani. Olen epäonnistunut.

Mitäpä muistelisinkaan tuosta ajasta muuta kuin että se sai minut ottamaan vastaan avun, jota eräs toinen minulle tarjosi? Tuota ajatellessaan joutuu välttämättä uskomaan, että jokin salaperäinen tahto johtaa meitä vaivaisia olentoja. Kun äitini meni jälleen naimisiin ja kun veljeni André syntyi maailmaan, minä vuodatin raivon kyyneliä; kun sitten, kuoleman tehdessä yhä työtään, huomasin joutuneeni hoivaamaan kuusivuotiasta orpoa, niin tulin tuntemaan häviön ensimmäiset tuskat. Kuinka turhia ovatkaan kaikki inhimilliset otaksumat: tämä veli, tämä orpopoika toi pelastuksen tullessaan! Sivuutan lähemmittä kuvailuitta sen seikan, että olen tehnyt Andrésta tiedemiehen, että olen sivistänyt hänen sydäntään ja kamalan sodan aikana vapissut, kuin hän olisi ollut oma poikani. Mutta palattuaan tuosta kauheasta leikistä hän päätti ryhtyä puolestaan edistämään hyvitystä, joka oli vain hyvin etäisessä suhteessa häneen, ja puhdistamaan nimeä, joka ei ollut hänen oma nimensä. Tuntien syvää myötätuntoa onnettomuuttani kohtaan hän tarjosi minulle ensimmäiset ansiot, joita Amerikka saattoi hänelle suoda, ja se on ruhtinaallinen korvaus. Sen korvauksen minä olen saanut, ja senjälkeen ei ole muuta tehtävää kuin kumartaa ja olla vaiti.

Kahdenkymmenen vuoden työ on siis mennyt hukkaan, mutta lopultakin on lohdullista ajatella, että toinen, taitavampi ryhtyy suorittamaan tehtävää minun sijassani. Siinä asian ulkonainen puoli. Mitä sisäiseen elämääni tulee, en paljasta sitä nyt enempää kuin ennenkään. Päivä päivältä olen elänyt yhä uudestaan viimeiset isäni kanssa viettämäni hetket. Kykenemättä jättämään sikseen draamaa, johon kunniamme oli hukkunut, ja tietämättä mitään parempaa askartelua olen koettanut saada selkoa sen perimmäisistä syistä. Olen saanut vielä maistaa maanpaon katkeruutta, sillä päätettyäni olla palaamatta kotiseudulle, jollen voisi palata sinne pää pystyssä, kotiseutuni pysyi kiellettynä maana. Siinä kaikki, älköön siihen mitään lisättäkö.

Niistä yksityisseikoista, joita olen saanut selville näitä asioita tutkiessani, mainitsen sentään kaksi, jotka ovat arvoltaan hyvin erilaisia, ja teen sen siksi, että ne kuuluvat siihen, mikä seuraa.

Ensimmäinen seikka valaisee omituisella tavalla sitä, mitä yleensä nimitetään sukulaissuhteeksi.

Isälläni oli sisar, rouva de Castérac, joka asui siinä paikassa, missä tätä nyt kirjoitan, Cambaleyres'issa, Puyn lähellä. Mieleeni on jäänyt vain pienen, laihan, mustapukuisen naisen kuva. Se on lapsuuden muisto, sillä meidän Parisissa ollessamme rouva de Castérac ei antanut itsestään enää mitään elonmerkkiä. Aluksi minä kyselin hänestä, mutta isäni oli vaiti ja äiti näytti vihaiselta. Minä väsyin yrityksiin! ja unohdinkin hänet kokonaan, kunnes sattumalta sain tietää, miksi vanhempani olivat niin salaperäisiä. Syy oli seuraava.

Rouva de Castérac oli tyytymätön veljensä avioliittoon ja oli katkaissut kaikki suhteensa häneen, puhtaita liikesuhteita lukuunottamatta. Vähän ennen vararikkoa, kun isäni luuli vielä pelastuvansa ja varmaan olisi voinut pelastua, eräs henkilö vaati hänen pankistaan heti paikalla 200,000 frangia. Täytyi tyhjentää kassa ja antautua tuhon omaksi. Isäni osoitti ihailtavaa häveliäisyyttä jättämällä mainitsematta, että henkilö, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, oli hänen oma sisarensa, rouva de Castérac.

Toinen seikka koskee välittömästi tunne-elämää ja on sanomattomasti mieltäni haavoittanut.

Puyssä sijaitseva talomme, jossa isovanhempani ovat kuolleet ja jossa minä olen viettänyt viimeiset onnelliset päiväni, oli saanut uuden nimen, sitä sanottiin Vararikkoisten taloksi.

»Mitä?» voidaan tuohon sanoa. »Eikö siis Puyssä ole sittemmin sattunut muuta vararikkoa?»

Niin on laita. Ihmiset tuskin ihmettelevät, jos varas riistää heidät putipuhtaiksi, mutta harvoin me annamme anteeksi taitamattomalle, joka epähuomiossa tyrkkää meitä niin, että kukkaromme putoaa veteen. Ellei isäni olisi ollut kunnon mies, olisi häneen kohdistuva katkeruus varmaan ollut ohimenevämpää.

Voiko muuten kuvitellakaan maailmassa olevan mitään paikkaa, missä asiain jälkimainingit voisivat tuntua niin kauan kuin juuri Puyssä? Sulkiessani silmäni näen sen punaiset katot, jotka ovat kuin laavavirta jostakin kuolleitten tulivuorien keskellä sijaitsevasta yksinäisestä toimivasta tulivuoresta, näen sen jyrkät vuoririnteet, jotka eristävät sen muusta maailmasta, ja ajattelen: »Missä piirissä voisivatkaan kaikua paremmin pienimmätkin äänet? Mitä voisikaan noissa asunnoissa olla muuta kuin väkivaltaisia sieluja, jotka eivät voi unohtaa?»

Enkö kuulu itsekin syntymästäni tuohon maanpaikkaan, missä kaikki on pelkkää vastavaikutusta, musta maankamara ja etelän kirkas taivas, vehmaat ylängöt ja kivinen nummi, heleät kirsikkapuut ja kitukasvuiset männyt?… Mitä ihmettä, minähän yritin vastikään pitkillä puheilla selittää menneisyyttä, joka oli ennen varsinaista tapahtumaa! Mutta senhän voi selittää kahdella sanalla. Samoinkuin kaikki rotuni ihmiset olen minäkin elänyt intohimosta ja kärsimyksestä. Sieluni ei ole muualle siirrettynäkään voinut muuksi muuttua: se on säilynyt väkivaltaisena eikä kykene vieläkään unohtamaan. Kun tämän tietää, niin muu johtuu itsestään, ja tarjoutuvaan kohtaloon voi olla yksi ainoa ratkaisu. Käykäämme siis asiaan kiertelemättä, katsokaamme kohtaloa suoraan kasvoihin sellaisena kuin se ilmaantui näkyviini ja sellaisena, miksi sen sitten muovasin. Tosiasioita ennen kaikkea! Ja sitten… Sitten tuomittakoon minut miten hyväksi nähdään! Tuomio ei koske seurauksia: se, mikä on auttamatonta, kulkee kulkuaan.

Toukokuun 20 p:nä 192… sain seuraavan kirjeen:

Bourdoin, Puyn notaari.

Hyvä herra,

Teitä pyydetään hartaasti saapumaan viipymättä toimistooni keskustelemaan asiasta, joka koskee Teitä.

Kunnioittaen…

Kolme päivää aikaisemmin olin saatellut rautatieasemalle Andrén, joka lähti Amerikkaan. Vaikka ero tuntui meistä katkeralta, liittyi siihen kumminkin niin paljon toivorikkaita suunnitelmia, että surumme siitä lieventyi.

Luettuani tuon kirjeen, ensimmäisen, jonka olin saanut Puystä moneen vuoteen, aavistin uuden myrskyn uhkaavan suunnitelmiani. Minä vapisin ja menetellen niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee olevansa aseeton tai liian heikko, päätin olla siitä välittämättä, toisin sanoen jättää sen vastaamatta.

Kului viikko. Sitten saapui uusi kirje, jonka myös tähän jäljennän:

Bourdoin, Puyn notaari.

Hyvä herra,

Saatuani tehtäväkseni ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, joissa Teidän läsnäolonne on välttämätön, olisin Teille erittäin kiitollinen, jos kauemmin viivyttelemättä saapuisitte heti toimistooni.

Kunnioittaen…

Nuo sanat »oikeudellisiin toimenpiteisiin» näyttivät leimuavan kuin soihtu keskellä väritöntä proosaa. Minä tietysti tunsin asioiden vanhentumista koskevat säännökset ja tiesin siis, ettei mikään menneisyyteen kohdistuva vaatimus voinut johtaa laillisiin seurauksiin. Mutta kuka voi minulle vakuuttaa, ettei joku paremman puutteessa yrittäisi jälleen nostaa häpeänhälinää katsoen asian joutuneen liiaksi unohduksiin? Eihän siihen kuluisi muuta kuin asianajajalle suoritettava maksu, aivan mitätön seikka, sillä onhan kosto kultaa kalliimpi. Minä aioin nyt vastata kirjeeseen ilmoittaen, etten aikonut lähteä matkaan ja pyytäen selitystä, mutta samassa minut siitä pidätti ajatus, että isäni nimi saattoi laiminlyöntini vuoksi jo olla häpäistävänä jossakin oikeussalissa.

Lähtisinkö siis? Olin kuvitellut monenlaisia palaamismahdollisuuksia, mutta tämä oli varmaan kaikkein katkerin.

Sivuutan tässä sisäisen taistelun, joka nyt seurasi. Tärkeä on ainoastaan sen päätös. Minä astuin junaan samana iltana ilmoittamatta notaarille tulostani ja ottaen mukaani vararikkoa koskevat asiakirjat. Eräs elämäni vaihe oli päättynyt, mutta sittenkin uskoin varmaan, etten tulisi viettämään yötä Puyssä, vaan että palaisin sieltä kohta takaisin kaksi vuorokautta matkustettuani. Sellaisia ennakkolaskelmia järki tekee. Logiikka on varman erehtymisen taito.

Aamulla saavuin perille, sydän kipeänä ja muisti täynnä kuvia menneiltä päiviltä. Muistin yhteen kasautuneitten talojen rykelmän, muistin pienet kadut, jotka kiersivät kuin linnoituksen vallihaudat, muistin portaat ja muistin keskellä katua olevat viemäriojat. Aluksi en nähnyt muuta kuin uuden kaupungin, missä oli rumia rakennuksia toinen toisensa vieressä, loivassa kaaressa kulkevan puistokadun varrella.

Edessäni oli kuva ajan työstä. Neljäkymmentä kulunutta vuotta oli siis muovannut muistojeni kaupungin aivan toisenlaiseksi? Epäilemättä oli samoin ihmismielten laita. Mitä jälkeä täällä olikaan draamasta, joka nyt varmaan askarrutti yksin minua? En tiedä, kumpi oli ensi hetkenä voimakkaampi, ikävyyskö, jonka sai aikaan näky ilmetessään aivan toisenlaisena kuin odotukseni, vai huojennus, jota tunsin ajatellessani semmoisen unohtamisen mahdolliseksi. Valitettavasti tulin kohta huomaamaan, että tuo oli vain hetken leikkiä. Rautatieasemalta lähdettyäni jouduin heti tiedustelemaan eräältä ohikulkijalta notaarin osoitetta.

— Bourdoinin toimisto? Se on kaupungissa, Virastotorin varrella, aivan vastapäätä suurta autiota taloa, jota sanotaan Vararikkoisten taloksi… Sen näyttää teille kuka tahansa…

Henkilö, jolta olin tiedustellut, antoi minulle vielä neuvoja, miten parhaiten kaupunkiin pääsisin, mutta minä en niitä enää kuunnellut. Mies, joka oli minua siten neuvonut, oli aivan nuori, hän kuului sukupolveen, jolla ei ollut tietoakaan minun ikäisteni asioista. Huomasiko hän, kuinka vapisin häntä kuunnellessani?

Olin siis luullut Puyn muuttuneen, mutta huomasinkin ensimmäisestä sanasta, että se oli yhtä tuima kuin ennen. Olipa vielä odottamattoman hieno seikka, että lakiasiaintoimisto, johon minut oli kutsuttu, sijaitsi vastapäätä taloa, jota en olisi halunnut ollenkaan enää nähdä. Kerran alettuaan kohtalo syytää täysin käsin yltäkylläisyyttään.

Minä lähdin nousemaan kaupunkiin.

Siellä ei ole yhtään rakennusta, ei yhtään valtaväylää, joka voisi rikkoa sen entistä muotoa. Kuinka hyvin tunsinkaan jälleen kaikki, matalat portit, jotka paksuun seinämuuriin avautuen suojaavat ulkopihoja, missä kukaan ei näytä milloinkaan liikkuvan kuinka hyvin tunsinkaan nuo korkeat rakennukset, jotka kaikki pyrkivät kohoamaan niin ylös, että saisivat näkyviinsä kappaleen lakeutta! Nimiä sukelsi muistiini, minä tunsin jälleen nekin, se ja se asui varmaan tuolla, eräs toinen vielä kauempana… Minä yksin saavuin, mahdottomana tuntea, aivan entiselläni.

Mitäpä siis voi tehdä muuta kuin jännittää tahtoaan ja pitää kasvoillaan liikkumatonta naamaria? Mieleni saattoi kapinoida miten ikinä halusi, kun vain pääni oli pystyssä! Virastotorilla uskalsin kulkea vallikäytävän yli kääntämättä katsetta kohti taloa, jonka tiesin siinä olevan, ja kun kirjuri, joka luuli minua satunnaiseksi asiakkaaksi, tiedusteli nimeäni, lausuin aivan tyynesti:

— Pesnel Parisista.

Mutta millaisen katseen mies loikaan minuun! Vaikka hän hillitsi itseään viran puolesta, näytti hänen ilmeensä kuitenkin osoittavan, että minun kerallani oli Bourdoinin toimistoon astunut Pesnelin vararikko, joka vihdoin oli muuttunut havaittavaksi asiaksi, eläväksi niinkuin menneisyys, joka nyt nousi lakkaamatta eteeni.

Olin tuskin ehtinyt lausua vastaukseni, kun minua pyydettiin astumaan huoneeseen, missä odottamaton sinuttelu minua säpsähdytti.

— Vihdoinkin!… Olen odottanut sinua joka päivä ja aloin jo pelätä, ettet uskaltaisi tulla.

Etten uskaltaisi! Bourdoin lausui tuon ensi sanoikseen. En muuten tietänyt, kuka tämä Bourdoin oikeastaan oli. Parisissa hänen nimensä ei ollut tuonut mieleeni mitään. Täällä sitävastoin, vaikka miehestä oli tullut isovatsainen ja liukasteleva asianajaja, minä auttamattomasti tunsin hänet siksi heiveröiseksi ja nokkelaksi pojaksi, jonka kanssa olin leikkinyt palatessani lukiosta kotiin.

Oli muuten aivan turhaa kehoittaa minua olemaan pelkäämättä, sillä eräs nimi sai minut äkkiä säpsähtämään.

— Castérac'in asiakirjat, tuokaa ne heti…

— Kyllä, herra, minä tuon.

— Mitä? virkkoi Bourdoin. — Etkö tietänyt, että rouva de Castérac on kuollut? Minua jo ihmetytti, ettet ole surupuvussa.

Minä vastasin:

— Niin, minulle ei ollut asiasta ilmoitettu… Oletko vaatinut minua lähtemään tälle matkalle, jolle minun ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä, vain ilmoittaaksesi minulle tuon seikan?

Bourdoin kohautti olkapäitään:

— Miksipä en?

Minä jatkoin:

— Mitä tätiini tulee, on minusta jokseenkin yhdentekevää, elääkö hän vai onko kuollut. Joutuessaan aikoinaan valitsemaan sukunsa kunnian ja vahingonvaaran välillä hän valitsi niinkuin valitsi; Jumala ehkä antaa hänelle anteeksi… Minä en.

— Joutavia! lausui jälleen Bourdoin. — Maailma on mennyt eteenpäin! Miksi muistelet juttuja, jotka ovat niin vanhoja, etteivät enää mitään merkitse?

Vastaanko tuohon? Se on turhaa, sillä kirjuri laskee tuomansa paperikäärön pöydälle, ja yht'äkkiä se, mikä on ollut pelkkää vihjailua, aavistelua ja pilkahtelua, muuttuu todellisuudeksi, sanoiksi ja selvyydeksi. Nimi Castérac, joka on siihen piirretty leveällä pyörökirjoituksella, tulee väliimme! kolmanneksi, se on ainoa tärkeä: Bourdoin ja minä näytämme nyt vain sivuhenkilöiltä.

Minä näen, kuinka Bourdoin tarttuu ahnaasti paperikääröön, avaa sen nauhat ja alkaa heti etsiä jotakin asiakirjaa. Hän oli tosiaankin nykyaikainen notaari, hän välitti tunteista niin vähän kuin suinkin mahdollista ja syventyi kulloiseenkin tehtäväänsä niin innokkaasti kuin muurahainen löytäessään hyvän saaliin.

Minä puolestani olin äkillisen mielijohteen ajelemana ja — miksi en sitä tunnustaisi? — epämääräisen pelon vallassa. Olin varmaan kuin kaksintaistelussa oleva henkilö, joka odottaa vastustajansa pistolin laukeamista, ennenkuin ampuu itse.

Löydettyään vihdoin, mitä etsi, Bourdoin kohotti päätään:

— Ennen kaikkea pyydän sinua korjaamaan, jos saamissani tiedoissa on jotakin korjattavaa. Isäsi François Pesnel on kuollut Parisissa maaliskuun 21 p. 182… Onko oikein? No niin… Äitisi taas on kuollut vuonna 189—… en ole voinut saada täsmällisempää tietoa ajasta, eikä se muuten ole tärkeätäkään. Hän oli toisissa naimisissa, eikö totta?… Hänen toinen miehensä, Hippolyte Cabriès…

— On hänkin kuollut, lisäsin minä. — Menneisyyteni on kuin hautausmaa.

Bourdoin teki välinpitämättömän eleen. Semmoiset sanat semmoisessa asiassa tuntuivat hänestä varmaan pikemmin naurettavilta kuin asiaankuulumattomilta. Hän jatkoi:

— Näistä seikoista käy ilmi, että olet asiakkaani rouva de Castérac'in veljen François Pesnelin ainoa jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ja koska rouva de Castérac ei ole milloinkaan tehnyt laillista testamenttia eikä ilmaissut haluavansa sitä tehdä, on sinua nyt pidettävä todennäköisenä perijänä. Minä sanon todennäköisenä… toisti hän korostaen… Mutta otaksun, että aivan kohta — kunhan poistetaan sinetit, joita on käskystäni asetettu aivan umpimähkään — tämä todennäköisyys, tai, jos niin tahdot, tämä väliaikaisuus muuttuu lopulliseksi varmuudeksi. Ymmärrätkö nyt, että sinun kannatti astua junaan?

Nojaten taaksepäin tuolissaan hän odotti vastaustani. Jos hän väijyi jonkinlaista heijastusta mielenliikutuksesta, jota otaksui saaneensa aikaan, niin hän varmaan pettyi. Minua askarrutti tällä hetkellä yksi ainoa seikka. Uhraamatta etäisintäkään ajatusta tuolle perinnölle, josta hän näytti kovin ylpeilevän, minä mietin: »Jumalan kiitos! Tällä kertaa ei ole kysymys isäni nimestä, ja minä olen suotta säikähtänyt.»

— Mitä arvelet? virkkoi Bourdoin. — Sinä et sano mitään. Eikö sinulla ole mitään kysyttävää?

Minä vastasin aivan vilpittömästi:

— Ei mitään.

— Eikö edes mitä tulee perinnön suuruuteen?

— Ei edes siihenkään nähden, sillä katsoen seikkoihin, joihin äsken viittasin ja joiden merkitystä minä yksin kykenen arvostelemaan…

— Ennenkuin niistä puhut, keskeytti taas Bourdoin, — salli minun lausua vielä yksi sana. Tätisi, kuten sanoin, oli asiakkaitani. Minä toivon, että sinäkin myöhemmin… Huomaa muuten, että antaessani sinetöidä olen jo toiminut sinun eduksesi.

Minä katselin häntä ivallisesti, tahtomattani. Tuommoinen asiakkaitten himoitseminen ei tosin minua kovin ihmetyttänyt, mutta siitä puuttui sentään tavanomaisia valmisteluja. Hän ymmärsi ja puri huultaan:

— Minä keskeytin sinut, suo anteeksi… Mutta syistä, jotka tunnet…

Minä jatkoin:

—… Minusta näyttää varmalta, että rouva de Castérac, joka tiesi minun voivan tulla kysymykseen perijänä, olisi mieluummin hävittänyt omaisuutensa kuin suostunut jättämään sitä minulle. Haluaisin vain tietää, mihin jokeen hän on upottanut säästönsä jotka olivat hänelle varmaan sitä arvokkaammat, kun niitä ei suinkaan ollut paljon. En kumminkaan ole kovin utelias tuota tietämään. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei asia minua koske.

Bourdoin hymyili kaksimielisesti.

— Älä solvaa tätiäsi. Hän ei pitänyt huolta sukulaisuussuhteista, hän ehkä laiminlöi niitä hiukan, mutta omaisuuttaan hän hoiti aivan moitteettomasti.

Samassa hän tarttui puhelimen kuulotorveen:

— Halloo… Halloo… 382, neiti… Onko herra tuomari itse puhelimessa?… Niin, se Castérac'in juttu… Minä tulen autolla teitä hakemaan… Käymme siellä edestakaisin, eihän siihen kulu kuin enintään tunti… Siis nyt heti, hyvä.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Koska tätisi on asunut aina vain Cambaleyres'issa, en ole katsonut tarpeelliseksi sinetöidä muualla.

— Muualla? Oliko hänellä siis omaisuutta muuallakin?

Nyt Bourdoin joutui ensimmäisen kerran hämilleen.

— Mitä, etkö sitäkään tiedä? Etkö ole sitä kuullut? Tuo talo… tuossa vastapäätä…

Minä nousin seisomaan:

— Ethän tarkoita?…

Hän nyökkäsi.

— Kyllä… niin on laita… Mutta älä huoli pelätä, hän osti sen kaikessa hiljaisuudessa… toimistoni suoritti oston herättämättä mitään joutavaa huomiota… Sitäpaitsi…

Hänen äänensävynsä muuttui, hän puhui jälleen hilpeästi:

—… Sitäpaitsi, hyvä veli, sinä et toivottavasti tee tunneasiaksi semmoista, missä tunteet eivät ollenkaan tule kysymykseen. Se, mikä on tehty, on tehty. Pidetään nyt huolta vain nykyisestä: enemmän kuin miljoonan arvosta hyviä tiluksia, hitto vieköön, maksaahan se vaivan.

Tuo määrä kaikui kuin torventoitotus.

— Enemmän kuin miljoona! toistin minä tuntematta mitään mielenliikutusta. Olihan siinä, se täytyi tunnustaa, millä kelpasi ostaa takaisin Vararikkoisten talo. Vahinko vain, ettei ostaja ollut tullut sitä ristineeksi uudestaan.

Bourdoin virkkoi:

— On mahdollista, että rouva de Castérac tahtoi jättää sen huvin sinulle.

— Minä epäilen hänen tunnonvaivojaan vielä enemmän kuin hänen perintöään.

— Minä puolestani uskon, että hän on antanut asioiden mennä menojaan, kuten ihmiset ainakin eläessään. Joka tapauksessa on varminta lähteä katsomaan. Eikö lähdetä?

Hän oli noussut seisomaan. Minä mutisin:

— Totta puhuen olisin jättänyt niin ikävän tehtävän sikseen. Se on hyödytöntä ja mieletöntä.

Mutta hän ei enää kuunnellut, vaan vei minut mukanaan.

Toimiston läpi kulkiessani huomasin kirjurin katseen. Äskeinen mielenkiinto oli väistynyt selvän matelevaisuuden tieltä. Ehkä hän ajatteli samoinkuin Bourdoin, että menneisyys on ollut ja mennyt, ja halusi hänkin tarjoutua minua palvelemaan?

II.

Tahtoessani nyt kuvailla, mitä vielä tapahtui tuona päivänä, jonka oikeastaan olisi pitänyt muodostua minulle unohtumattomaksi, huomaan, että aika on peittänyt sen harsolla, joka on kyllin tiheä salatakseen minulta enimmät yksityiskohdat, mutta ei riittävän tiheä peittääkseen huomattavimpia kohtia. Minä siis näen siitä nyt vain eräitä hetkiä. Tässä ovat tärkeimmät.

Ensin eräs maisema…

Auto kuljettaa meitä, rauhantuomaria, Bourdoinia ja minua, nopeasti kohti Cambaleyres'ia. En tiedä edes missä se sijaitsee. Lähdettyämme me kuljimme äskettäin rakennetun pitkän esikaupungin halki, missä näkyi joka puolella uusia rakennuksia, vaateliaita kaikessa rumuudessaan ja likaisuudessaan, kuten ainakin esikaupungeissa, jotka sijaitsevat varsinaisen kaupungin laidalla kuin meren rantaan ajama hylkytavara. Mutta sitten, kun olimme vihdoin päässeet siitä ulos, alkoi tie kulkea viheriöivien rinteiden välissä ja kirkkaan Borne-joen rantaa. Tämä vuorivirta, joka juoksee milloin nopeasti, milloin hitaassa kaaressa, huokuu ohikulkiessamme omia tuoksujaan, joita hengitän mielelläni, sillä on kuin tuntisin ne jälleen. Muistan hengitelleeni niitä lapsena. En ollut koskaan myöhemmin kohdannut noita tuoksuja, joissa tuntuu yhtyvän tasaisin annoksin niittyjen makea mehu ja vesikasvien kirpeä hengitys. Vanhat muistot nousevat äkisti esiin häipyäkseen jälleen pois. Minä tahtoisin pidättää kiitävän ilman. Tahtoisin pysähtyä. Ikäänkuin toivoen voivani siten pysähdyttää nopeasti kulkevan auton käännän päätäni… ja näen.

Siellä on Puy, kokonaisena, haaveellisena aamuauringon valossa, sellaisena kuin silmäni olivat sen muinoin nähneet ja sellaisena, miksi olin maanpakoni aikana sen usein kuvitellut. Etualalla kohoo Espaly kuin linnoitus. Näköpiirin rajalla ylenee musta kynttilä, jonka kärjessä on pieni liekki: Aiguilhe-vuori huippuineen. Niiden välissä on Corneille-vuori kuin pappi punaisessa kaavussaan. Kaikkia muita ylempänä kohoaa katedraali. Siinä on ihmeellinen runoelma, johon ovat sepittäneet säkeitä luonto ja ihminen. Kirkon kolme jättiläisovea ovat kuin kolme ammottavaa suuta, jotka näyttävät huutavan…

Minä näen… Tuo kaikki ilmaantuu näkyviini vain hetkeksi, sitten on tiessä äkkimutka… Kaikki katoaa.

Sitten ei ole muuta tehtävää kuin säilyttää silmiensä pohjassa tuo unohtumattoman kaunis näky, istua jälleen paikallaan välinpitämättömänä todistajana, joksi itseni katson saatuani kuulla, miksi olemme menossa Cambaleyres'iin. Tarvitsisihan minun vain avata syliini asetettu paperikäärö saadakseni asioista täyden selvyyden. Pesnelin vararikkoa koskevat asiakirjat eivät tulleetkaan kysymykseen sillä tavalla kuin olin otaksunut, ne hälventävät mielestäni kaikki vaaralliset kuvitelmat.

Tuomari ja Bourdoin juttelevat vieressäni. He juttelevat maakunnan asioista, jotka eivät ole missään tekemisissä tämän matkan kanssa ja ovat siitä sitä kauempana, koska kaikki kuitenkin ajattelevat vain yhtä ja samaa. Minä en kuuntele. Minua ahdistaa eräs kysymys: onko isäni aikoinaan käynyt Cambaleyres'issa? Minua ihmetyttää, etten voi tuohon vastata, ja samoin minua kummastuttaa, että eräs elämäni vaihe, jota olin päättänyt olla muistelematta niin monien vuosien kuluessa, tuntuu nyt mieleeni palatessaan omituisen suloiselta.

— Cambaleyres! sanoo Bourdoin.

Se sijaitsee vuoren rinteellä samoinkuin useimmat tämän seudun pienet aateliskartanot. Se on luultavasti kuulunut aina Castérac'in suvulle ja on ollut heidän vähäisen varallisuutensa paras osa. Tänne alas voi nähdä ainoastaan metsäisen laakson yläpuolella olevan kallioperustan, jonka yläpuolella kohoaa pitkä suojamuuri. Näyttää siltä, kuin tuo ihmisten asumus olisi vapaaehtoisesti vetäytynyt omaan kuoreensa. Tuolta ylhäältä varmaan näkyy koko ylänkö. Mutta ympärysmuuri on yhä edessä, se sulkee joka puolelta pienenlaisen puiston, sen keskellä olevaa torneilla varustettua rakennusta tuskin näkyy. Portin molemmilta puolilta kuuluu kahlekoirien kiivasta haukuntaa. Me ajamme ruohottunutta lehtikujaa kärsimättömien oksien alitse. Auto pysähtyy keltaiseksi rapatun julkisivun eteen. Me olemme perillä, mutta ennenkuin astun maahan, katselen vielä ympärilleni.

Minua ei tosiaankaan mikään ihmetytä. Rouva de Castérac'in talo oli sellainen kuin olin odottanut, puolittain vallasnaisen, puolittain maalaisnaisen asumus. »Miljoonan arvoiset tilukset», oli Bourdoin selittänyt, mutta eihän täällä näe valoa eikä taivasta, ja kuinka surulliselta täällä tuntuukaan, ei siksi, että täällä on käynyt kuolema, vaan vain siksi, ettei täällä näytä olevan mitään elämää.

Kuullessaan meidän saapuvan eräs vanha nainen kiiruhtaa luo. Bourdoin hyppää ensimmäisenä maahan.

— Hyvää päivää, Rosa, me tulemme sinettien vuoksi. Tunnettehan herra Tourtedos'n, rauhantuomarin? Tässä on herra Jean Pesnel. Avatkaa heti, näillä herroilla on kiire.

Vanhus katselee minua tarkkaavasti ja pitkään, ennenkuin noudattaa kehoitusta.

— Herra Jean on isänsä näköinen, sanoi hän, tuntijan äänellä, niinkuin ainakin iäkkäät ihmiset arvostellessaan jotakin kauppatavaraa.

Isäni! Kas niin, tämä odottamaton huomautus tekee ikävän asian helpommaksi kuin olin luullutkaan. Se, mikä on minua niin kauan rasittanut, häipyy jälleen pois, ja minä painun aikoja sitten unohtuneisiin raikkaisiin hetkiin, aikaan, jolloin me olimme vielä onnellisia.

— Joudutaan! sanoo Bourdoin, — herra Tourtedos'lla on kiire.

Miksi tässä johtuukaan yhtäkkiä mieleeni eräs kuva, jonkinlainen koomillinen välikohtaus, jota kumminkaan en voi väistää?

En näe talon ovea, vaan näen Tourtedos'n astelevan edessäni ja erotan ihmeekseni tarkoin hänen ääriviivansa. Hänen hartiansa ovat luisut, sääret väärät, lyhyen vartalon ympärillä heiluvat nutun liepeet; herra Tourtedos on epäilemättä kunnianarvoinen henkilö ja menestyy hyvin virkaurallaan. Hänen kunnianarvoisuuttaan lisäävät pitkä parta, hiukset, jotka ovat kuin liimatut puolikaljuun päälakeen, ja hänen sanansa, jotka hän lausuu pikemmin itkien kuin puhuen. Ja minä huomaan hänen olevan ristiriitaisten tunteitten vallassa: hän on mielissään siitä, että on osallisena tärkeässä raha-asiassa, pahoillaan siitä, että huomaa sittenkin suorittavansa ikävää tehtävää, tyytyväisenä siitä, että saa rikkoa kotirauhaa naisen luona, joka eläessään olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja haluaa salaa päästä hyviin väleihin perijän kanssa, olipa tämä kuka tahansa. Bourdoin on antanut hänelle asiasta liian vähän tietoa, ja niin hän, kulkiessaan eteenpäin ja pyytäessään joka ovella anteeksi, että menee virkatehtävänsä vuoksi edelläni, ei varmaankaan arvaa, että minä yksin olen täysin välinpitämätön kaikkeen nähden, mitä voi seurata.

Sitten on muistissani aukko, sitten toinen kuva, joka tuo samalle levylle Bourdoinin ja Tourtedos'n.

Me istumme kaikki kolme lipaston edessä. Korkeasta ikkunasta lankeaa huoneeseen vihertävä valo valaisten kaikkien kasvoja. Huone on muuten niin suuri, että vastakkaisella puolella oleva rouva de Castérac'in sänky näkyy vain epämääräisesti, kuin jokin ruumisalttari. Mielenkiinnottomat tutkitut asiakirjat, jotka ovat yhdessä kasassa, lipaston kannella, muodostavat sitävastoin sietämättömän valkoisen väriläikän.

Bourdoin istuu tanakkana tuolillaan tyhjentäen järjestelmällisesti laatikoita. Hänen oikealla puolellaan kurkottaa uteliaana kaulaansa Tourtedos, lasit nenällä. Minä olen vasemmalla puolella, kauempana; ei tee mieleni edes katsella, niin vieraalta tämä koko toimitus minusta tuntuu. Voinpa vannoa, etten ollut siihen saakka tullut ajatelleeksikaan, mitä voisi tapahtua. Minusta tuntui päinvastoin siltä, kuin olisin siihen kivettynyt; en luule tunteneeni muuta kuin unettomuudesta ja taannoisista pahoista aavistuksista johtuvaa väsymystä.

Yhtäkkiä Bourdoin huudahtaa:

— Salalaatikko!

Tourtedos sanoo asian ymmärtäen:

— Salalaatikko on siitä hyvä, että se on aina samanlainen.

Lipaston kansi näyttää tosiaan liikkuvan. Kun sitä hiukan vetää, ilmaantuu näkyviin kaksi pituussuunnassa olevaa laatikkoa.

— Nyt minä luulen, että saamme asiasta selkoa, sanoi Bourdoin ottaen ensimmäisestä laatikosta kellastuneen käärön.

Tourtedos kumartuu vikkelästi katsomaan. Minä en liikahdakaan. En voi kumminkaan olla seuraamatta Bourdoinin sormien kärsimättömiä liikkeitä hänen yrittäessään mitä pikimmin avata kääröä. Minä ajattelen:

— Jumalan kiitos, tämä ikävä juttu tulee päätökseen.

Bourdoin huudahtaa jälleen, saaden minut säpsähtämään:

— Seteleitä!

— Kas vaan! sanoo Tourtedos.

Seteleitä… lisää seteleitä…

— Sallitteko, että lasken ne? kysyy Bourdoin.

Tourtedos sanoo:

— Niin oikein. Minä sanelen, se käy helpommin.

Sitten kuuluu numeroita: 10,000… 12,000… 30,000… 60,000…

Minäkin astun tahtomattani lähemmäksi näkemään, ei papereita, vaan käsiä, jotka niitä pitelevät; ja ne ovatkin näkemisen arvoiset!…

Merkillinen näky. Noiden miesten kädet ovat yleensä hyvin erilaiset: Bourdoinin kädet ovat pulleat, lyhyenlaiset, jäykkien kalvosimien välissä kuin kukka suppilossaan, Tourtedos'n kädet ovat pitkät, kynsissä on surureunus ja rystysissä karvoja, jotka pörhistyvät koskettaessaan paidan pehmeätä kalvosinta. Mutta nyt en voisi niitä toisistaan erottaa, niin nopeasti ne siinä kopeloivat, sieppovat ja vapisevatkin! Nuo hermostuneet kädet näyttävät kylpevän seteleissä, jotka eivät ole kummempia kuin muutkaan, nuo ahnaat kädet punnitsevat kuviteltua kultaa, päästävät irti käydäkseen vain taas kiinni, ne ovat kuin pelipankin hoitajan kädet, jotka nauttivat hekumastaan vielä nähdessään omaisuuden menevän menojaan.

— 120,000!

— Peijakas, kuinka korkealle tämä nouseekaan?

Kuinka korkealle tosiaan, sillä seteleitä tulee yhä kuin sataen, ja ne ovat noille molemmille miehille kaikkien halujen ja kaikkien toiveitten elävä vertauskuva… Seuratessani käsien leikkiä minä arvaan, että varkaat käsittelisivät rahoja aivan samoin, samanlaisen hurmion vallassa, ja minut valtaa inho, sillä ellei Pesnelin pankista olisi aikoinaan vaadittu talletusta takaisin, niin näitä rahoja ei kukaties olisi olemassakaan.

— Mihin sinä menet? kysyy Bourdoin huomatessaan minun äkkiä väistyvän taaksepäin.

— Älkää koskeko niihin! varoittaa Tourtedos.

Molemmat ovat kääntyneet minuun päin, ja heidän kätensä lepäävät yhä vielä, sormet harallaan, aarteen päällä, jonka he olivat luulleet joutuneen vaaraan.

Minä vastaan:

— Enhän… enhän minä minnekään… aioin vain siirtää tuolia.

Bourdoin, joka ei luota minuun, jatkaa tuimalla äänellä:

— Hiukan kärsivällisyyttä! Tahdoitpa tai et, minun täytyy menetellä tässä varovasti. Eikö ole enää seteleitä, herra tuomari? Lasketaan siis yhteen.

Vaitiolo.

— 2,100,000.

Tourtedos toteaa:

— Kaksi miljoonaa… Niin…

— Eikä vieläkään mitään testamenttia jatkaa Bourdoin.

— Voitte kiittää onneanne… aloittaa Tourtedos kääntyen minuun päin.

— Odottakaahan vielä, keskeyttää Bourdoin, täällä on vielä laatikko…
Viimeinen.

Hän sanoi: viimeinen. Hän onkin oikeassa. Hänen suorittamansa tutkimuksen jälkeen ei varmaankaan löydy enää mitään. Millainen hitaus seuraakaan käsien vilkkaita liikkeitä? Minäkö tässä nyt muutun kärsimättömäksi? Oliko Bourdoin ehkä oikeassa väittäessään, että ihmiset ovat eläessään huolimattomia? No niin, varokaamme pyörrytystä, minä en tahdo kuulua niihin, joita raha päihdyttää. On mahdollista, että olin aikaisemmin toivonut olevani rikas, mutta olin niin toivonut, Jumalan kiitos, vain siksi, että olin tahtonut korvata.

— Laskuja… mutisee Bourdoin puoliääneen.

Mutta pyörrytys, jota vastaan taistelen, tuntuu äityvän. Tahtomattani katselen kaukaa laatikkoon, joka tyhjenee. Nyt jo paistaa pohja. Kuinka monta paperia siellä on vielä tarkastettavana? Ehkä kymmenen.

— Ah, kirjekö?… Ei, minä erehdyn, sekin on vain jokin lasku. Rouva de
Castérac harrasti varmaan enemmän järjestystä kuin varovaisuutta.

Tourtedos pilailee:

— Onpa ihme, ettei tuosta ole ollut aavistustakaan. Tuommoinen aarre saatavilla — hän sieppaa samassa setelitukon käteensä, ikäänkuin todella muuttuisi kuvittelemakseen varkaaksi — yksinäinen talo, jossa asuu vain naisia… Vahtikoirista huolimatta täällä olisi varmaan tapahtunut salamurha!

Kukaan ei vastaa tuohon synkeään sanaan. Bourdoin, joka on päättämässä tutkimustaan, näyttää aikovan vaatia hiljaisuutta. Tuntuu tosiaan siltä, kuin ei huoneessa olisi enää ketään, tai kuin vainaja, jonka kätköjä tässä kaivellaan, olisi ilmestynyt ja jäädyttäisi sanat meidän, kutsumattomien vieraitten huulille.

— Siinä kaikki, sanoo vihdoin Bourdoin.

Minä vastaan hämmästyneenä:

— Mitä siis on vielä tehtävänä?

Otaksun näet, että tässä täytyy vielä jotakin tapahtua. Minusta tuntuu mahdottomalta, että asia on nyt lopussa.

Bourdoin katselee minua ihmeissään:

— Ei mitään!

— Ei siis minkäänlaista määräystä, jatkaa Tourtedos. — Tämä on kerrassaan yllättävää. Minä, hyvä herra, hankkisin teidän sijassanne heti kassakaapin.

Kun en vieläkään oikein ymmärrä, huudahtaa Bourdoin:

— No niin, etkö käsitä? Minä olin oikeassa! Täällä ei ollut testamentista jälkeäkään, ja sinä olet perillinen!

Mitä sitten tein, ei ole mitenkään mainitsemisen arvoista. Muistan vain, etten tuntenut tyydytystä enempää kuin hämmästystäkään. Minusta tuntui, kuin olisin elänyt aivan tavallista elämää ja ottanut samalla osaa seikkailuun, joka vaati mitä suurinta tarkkaavaisuutta. Sydämeni oli niin kylmä, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta minä olisin käyttäytynyt aivan samoin siinä tapauksessa, että olisin otaksunut asiain kääntyvän tälle tolalle.

Päätin sitten jäädä Cambaleyres'iin Bourdoinin kanssa. Auton piti viedä
Tourtedos heti pois ja tulla myöhemmin hakemaan minulta tietoja.

Minä kuuntelen välinpitämättömänä tuomarin jäähyväispuhetta.

— Parhaat onnittelut, hyvä herra. Toivon hartaasti, että meillä tulee olemaan onni saada nähdä teidät vakinaisena asukkaana tällä seudulla, missä nimenne on niin hyvässä maineessa…

Eikö hän siis tiedä, että minä olen Jean Pesnel, vararikkoisen poika?

Rosa puolestaan saa käskyn järjestää jotakin aamiaiseksi. Hymystä päättäen hän pitää luonnollisena, että minusta tulee hänen emäntänsä jälkeläinen. Ja kun pyydän laittamaan itseäni varten kuntoon huoneen, hän ehdottaa heti rouvan huonetta. Minun kieltäydyttyäni hän sanoo, että neidin huone olisi ehkä sopivampi.

— Kuka on neiti?

Bourdoin vastaa Rosan puolesta:

— Eräs seuraneiti, joka oli tätisi luona kaksi viimeistä vuotta, mutta ei ole täällä enää. Hän oli muuten aivan moitteeton ja poistui hautajaisten jälkeisenä päivänä. Minä maksoin hänelle mitä hän oli saamassa.

Nämä ovat pikkuseikkoja, sanon sen vieläkin, jotka eivät mitään merkitse, auttavat vain sisäistä levottomuuttani hajautumaan tuloksettomiksi tahdonponnistuksiksi. Jättämäni menneisyyden ja alkavan nykyisyyden välinen side kutoutuu vasta myöhemmin, kun ateria on valmis ja Bourdoin ja minä istumme pöydässä. Mutta silloinkin löydän pikemmin vain vaikutelmia kuin tosiasioita.

Ensinnäkin muistan, kuinka ateria alkoi… Kotikaupunkiin palaamisesta johtunut mielenliikutus oli minua järkyttänyt. Jäseniäni pakotti, silmäluomet tuntuivat raskailta. Nyt minun ei tarvinnut enää toimia, vaan sain sulkea silmäni niin pitkäksi ajaksi kuin halusin.

Eräs toinen vaikutelma, jota minun on vaikea määritellä. Minusta tuntuu, että tästä lähtien olen täällä kotonani. Siitä huolimatta on kaikki se, mitä ympärilläni näen, minulle vierasta. Tavallisimmatkin esineet ovat muodoltaan outoja. Minä odotan joka hetki näkeväni, että sisään astuu joku, joka kysyy minulta, miksi olen tänne tullut. Oloni tuntuisi paremmalta missä hotellissa tahansa.

Niinpä minun onkin, kaikista penkomisistamme huolimatta, mahdoton myöntää, että rouva de Castérac on hyväksynyt minut perijäkseen. Sitä vastustavat ne ainoat intohimot, joita tiedän hänessä olleen, sukulaisiin kohdistuva viha ja varovaisuus liikeasioissa. Saadakseni varmuutta kysyn Bourdoinilta:

— Väitätkö siis yhä, että minä tulen perimään?

Hän hypähtää tuolillaan:

— Saako äsken löytämämme raha sinut päästä pyörälle? Minä ryhdyn jo tänä iltana toimenpiteisiin, joita perinnön haltuunotto edellyttää!

Minä väitän vastaan:

— Mutta miten selität…

— Ettei rouva de Castérac ollut tehnyt testamenttia?

Bourdoin naurahtaa.

— Hyvä veli, aivan samasta syystä me löysimme äsken jostakin laatikosta, toisin sanoen sellaisesta paikasta, johon on typerää mitään tallettaa, kaksi miljoonaa käypää rahaa. Tätisi — miksi sitä nyt enää salaisin? — oli itse itaruus. Saituri — minä tarkoitan oikeata saituria — haluaa käsin koskettaa kultaansa eikä tee koskaan testamenttia, sillä testamentin tekeminen merkitsee lahjoittamista… Kuoleman jälkeen asia on toinen… mutta oletko huomannut, kuinka vähän on semmoisia ihmisiä, jotka tulevat ajatelleeksi, etteivät he voi kuolemansa jälkeen hallita omaisuuttaan?

Sitten hän lisäsi äkkiä:

— Minä otaksun, että sinä, jolla on täysi syy menetellä toisin, toimitat jo tänä iltana täältä pois nuo rahat, sillä Puyn asukkaat, joille Tourtedos on kertonut uutisen, suunnittelevat varmaan ryöstöä.

Minä en vastaa. Se, mitä hän sanoo, on loogillista. Koska rouva de Castérac oli ollut itara, voi hyvinkin lyödä vetoa siitä, että hän oli kuollut tekemättä testamenttia. Minä siis olen täällä isäntä, minulle kuuluu kaikki, maat ja mannut ja selvä raha…

— Näetkö unta? kysyy Bourdoin, jota vaitioloni ärsyttää. — Minä odotan sinun määräyksiäsi.

Harso, joka on estänyt minua selvästi näkemästä, väistyy vihdoin syrjään; on kuin aalto minua kohottaisi. Minä juoksen hakemaan Parisista tuomiani papereita ja heitän ne pöydälle:

— Määräyksiäni? On maksettava takaisin, tuhat tulimmaista!…

Kaksikymmentä vuotta, minä olen taistellut kaksikymmentä vuotta saadakseni elää tämän hetken! Olin kuvitellut sen toisenlaiseksi, mutta mitäpä siitä. Se johtuu sattumasta eikä omista ponnistuksistani, mutta eihän sekään haittaa! Ja olisinko voinut arvata saamaani vastaustakaan?

— Maksaa takaisin! Mitä ihmettä!… Kenelle? Puolet saamamiehistä ovat hävinneet, heidän perillisensä eivät välitä koko asiasta. Mitä muihin tulee, ovat he jo aikoja sitten siirtäneet ne erät voitto- ja tappiotilille eivätkä niitä ajattelekaan. Yhtä hyvin voisit pelkän kunnian vuoksi herättää eloon muistoja, jotka ovat rauhallisesti menossa hautausmaahan!

Minä katselin Bourdoinia. Hänen närkästyksensä ei ollut teennäistä, hän piti tarpeellisena puolustaa etujani ja aivan luonnollisena, että menneisyys muuttui minulle hyväksi afääriksi. Hän päätti puheensa:

— Ei tässä sovi ruveta romanttiseksi! Olkoon tätisi esimerkki ainakin siinä suhteessa sinulle opiksi! Ellei hän olisi menetellyt sillä tavalla kuin tänä aamuna moittien mainitsit, niin kukapa tietää, olisitko tänään…

Minä en salli hänen päättää lausettaan:

— On tosiaan mainiota, että voidaan käyttää rouva de Castérac'in rahoja korjaamaan, mitä hän oli hävittänyt. Uusi sukupolvi, uudet tavat…

Hän vastaa:

— Oletko tullut ajatelleeksi, että jos tottelisin sinua, niin täytyisi myydä osa tiluksia, kun kaikki maksut on sitä ennen maksettu?

— Myytäköön kaikki, jos on tarpeen!

— Miksi ja kenen tähden, hyvä Jumala!

— Kunnian tähden, se riittää.

Sitten olemme molemmat vaiti. Tuntuu siltä, kuin ympärillä olevat esineet olisivat alkaneet näyttää vieläkin vihamielisemmiltä. Minä aavistan niiden kapinoivan; mutta ketä vastaan, Bourdoinia vai minua?

Bourdoin kohauttaa vihdoin olkapäitään:

— Kauniit tunteet tulevat kalliiksi. Onnellinen se, joka voi nauttia sellaista ylellisyyttä!

Minä vastaan:

— Raha ei ole ainoa maksuväline. Isäni on maksanut hengellään!

Hän vakuuttaa:

— On melkein aina väärin turvautua yleviin lauseparsiin. Pienikin kivi voi kaataa sen, jonka katse on tähdättynä taivaaseen

— Minä vaadin, että jo tänä iltana…

— Olkoon menneeksi, tänä iltana; sinua totellaan.

Samassa tuntuu, kuin aalto jälleen nousisi ja veisi minua mukanaan. Eilen, niin tosiaankin, vielä eilen minä harhailin Parisissa, vapisin ajatellessani matkaa kuvitellen olevani vanha mies, jonka ponnistukset ovat kuluttaneet loppuun ja joka ei ole saanut tehtäväänsä suoritetuksi. Oi isäni, tehtävä on suoritettu!

— Minä sinua vaivaa? kysyy Bourdoin.

— Ei mikään… sinä et voisi sitä ymmärtää.

Ei mikään muu kuin se, että minä avaan ovet selko selälleen, niin että ilo pääsee sisään. Ei mikään muu kuin että nautin ensimmäisestä syleilystä, jonka se minulle suo…

Pysähtykäämme siihen. Se oli huippukohta. Se, mitä sinä päivänä muuta tapahtui, ei ole mainitsemisen arvoista.

III.

Tapahtumat vaativat meitä aina niihin sopeutumaan, olkoot ne sitten onnellisia tai onnettomia. Äkillinen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen oli hetkeksi järkyttänyt tasapainoani. Vasta seuraavina päivinä aloin jälleen selvästi tajuta todellisuutta.

Olin päättänyt jäädä Cambaleyres'iin yöksi, en niinkään niiden muodollisuuksien vuoksi, jotka edellyttivät läsnäoloani, kuin totellen jotakin epämääräistä halua, joka yllytti minua uhmaamaan paikan vihamielisyyttä. Kun palasin illalla, saateltuani Bourdoinin kaupunkiin, odotti Rosa minua, ei enää niin virallisena kuin aamulla, vaan jo tutunomaisena.

— Minä olen pannut kuntoon neidin huoneen. Olen sytyttänyt lieteen herraa varten hyvän tulen, joka ei olekaan täällä liikaa.

Kiitostani odottamatta hän sitten lisäsi:

— Sitähän minä jo ajattelinkin, että herra tänne tulisi rouvan sijaan! Minä en ole herraa tuntenut, mutta hänen isänsä oli niin hyvä mies! Minä olen aina ajatellut, että rouva teki väärin, kun ei ollenkaan veljestään välittänyt, mutta eihän rouvaa sopinut vastustella… Ja hyvin kumminkin kävi.

Ystävällistä jaarittelua, joka tuntuu tavallaan pyytävän anteeksi, että talo ottaa minut niin jurosti vastaan. Minä suostuin kehoitukseen ja lähdin heti katsomaan huonettani. Sinne johtivat keskimmäisessä tornissa sijaitsevat vanhat kiertoportaat. Ensimmäisessä kerroksessa on tasanne, josta lähtee kummallekin puolelle rappeutunut ja polveileva käytävä. Neidin huone oli kauempana lännen puolella. Sinne mentäessä Rosa perehdytti minua paikkoihin.

— Tässä huoneessa asui herra kreivi eläessään. Rouva nukkui sen jälkeen mieluummin alakerrassa, entisessä salissa… siinä, missä olitte tänä aamuna. Tässä on vielä asumaton huone… työhuone…

Unohtaen, ettei illalla ja ikkunaluukkujen ollessa kiinni voinut mitään nähdä, hän avasi jokaisen mainitsemansa huoneen oven, heilutti sitten kädessään pitelemäänsä lamppua, siunasi pimeitä suojia pirskottamalla niihin hiukan valoa ja lähti taas eteenpäin.

Vihdoin saavuimme pyöreään huoneeseen, jota valaisi liedessä räiskyvä risuvalkea.

— Totisesti, huudahdin minä, — neiti ei ollut valinnut huonosti.

— Ei se ollut hän, sanoi Rosa, — vaan rouva, koska näet tämä on pieni ja helppo lämmittää. Rouva nähkääs oli tarkka.

Hän olisi voinut puhua enemmänkin, mutta minä en häntä kuunnellut, sillä katseeni kiintyi äkkiä ikkunan edessä olevaan pöytään.

— Ah, tunteeko herra sen?… Se on huutokaupasta… entisiltä ajoilta…

Minun lapsuuteni pöytä! Toisissa olosuhteissa olisin voinut joutua epätoivoon löytäessäni sen Cambaleyres'ista, mutta tänä iltana tuo hylkyesine tuntui minusta anteeksipyynnöltä, jolla talo koki palauttaa kunniaani. Minä koettelin vanhaa huonekalua kädelläni, kuin olisin hyväillyt jotakin kallisarvoista esinettä.

Rosa vaani pienimpiäkin liikkeitäni ja jatkoi:

— Rouva oli ostanut vielä joukon vanhoja kirjoja. Ne on pantu tuonne alas, siihen huoneeseen, joka oli ennen herra kreivin konttorihuone. Jos herra haluaa niitä nähdä…

— Kiitos, toiste.

Minusta tuntui epämieluiselta ajatella palaamista tuohon alakerran huoneeseen. Olisi ollut kiusallista nähdä Rosan mainitsemia pyhiä jäännöksiä niiden nykyisessä paikassa.

— Ne tietenkin myytiin aivan pilkkahintaan, ja rouva oli ajatellut…

— Hyvä on, Rosa, lähdetään tästä aterialle.

Hän ei vaatinut enempää ja antoi minun järjestää mielin määrin asemalta tuodut matkatavarani.

Tuli ilta, ja minut valtasi, en tiedä miksi, samanlainen tukala tunne kuin alussa. Ne toisiaan seuranneet mielenliikutukset, joiden vallassa olin ollut, olivat minua varmaan uuvuttaneet, ja mahdollista myös, että Rosan itsepintainen halu puhua rouvasta oli siihen vaikuttamassa.

Tuntui siltä, kuin palvelijattaren jaaritellessa hänen emäntänsä olisi palannut jotenkin takaisin kotiin. Hän oli siinä ja kysyi minulta, mitä minä tein talossa, jonka ei olisi pitänyt milloinkaan tulla omakseni. Ei paljoa puuttunut, ettei hän minua kerrassaan ajanut pois. Samalla minä ajattelin häntä. Millainen hän oikeastaan oli, vain ikävä, vaiko suuripiirteinen? Kasvaessaan määrättyyn mittaan intohimo muuttuu kauniiksi. Rouva de Castérac'in itaruus näytti uhmanneen vahingonvaaraa, se oli toisin sanoen kyennyt voittamaan itsensä, vieläpä siinä määrin, että se näytti kauniilta: siinä oli saituutta ja uskallusta, kolikon säästämisestä koituvaa hekumaa ja riemua siitä, että saa nelinkertaisena takaisin kultarahan, jonka kohtalosta on ollut levoton, siinä oli Harpagon, joka jättää rahalaatikkonsa vaaraan pelipöydän ääressä.

Vihdoin nousin, tuon näyn karkoittamana. Rosa keskeytti ateriointinsa.

— Minä toivon, ettei herra voi huonosti?

Minä tein kieltävän eleen.

— Eihän siinä, päätti hän, — ollut muuta kuin hyvää, sillä herranhan hyödyksi se kaikki tulee.

Niihin sanoihin tämän illan seurustelu päättyi. Minut valtasi sellainen uupumus, että todellisuus tuntui jälleen väistyvän pois. Täysi tietoisuus palasikin seuraavana aikana vain vähitellen, tajunnan huomaamatta siirtyessä vaiheesta toiseen. Silloin kokemani tunteitten kehitys oli loogillista, mutta se näytti minusta niin hämmästyttävältä, että pidin sitä useasti pelkästä sattumasta johtuvana!

Minä näen esimerkiksi nyt jälleen ensimmäisen heräämiseni neidin huoneessa. Olin nukkunut sikeästi, kertaakaan heräämättä. Yht'äkkiä avaan silmäni. Ikkunaruuduista en näe harmaata julkisivua, jonka olin aina tottunut näkemään, vaan puun, joka ojentaa minua kohti oksiensa komeata varjostinta. Yksivärisen seinäpinnan sijaan on tullut vanha kukkainen seinäpaperi, johon repeytymät luovat juoviaan. Ympärilläni on pelkkiä vieraita huonekaluja, mutta ikkunan edessä on pöytä, jonka olin nähnyt viimeksi ollessani kolmentoista vuoden ikäinen… Epäröiden kuuntelen hiljaisuutta. Missä olenkaan? Pitkä epäröinti… sitten ihmettelen, havaitessani mieleni keveäksi… Vihdoin herään lopullisesti: tänään Puyssä varmaan liikkuu uutinen, että Pesnelin poika korvaa isänsä aikaansaaman vahingon! Mielessä ilo, joka on melkein kuin kuumetta, minä pukeudun. Ajattelen yhtä ainoata asiaa: tahdon jouduttaa sitä jumalaista hetkeä, jolloin kaikki on tehty, ja lähteä senvuoksi tapaamaan Bourdoinia. Ajattelinko olevani kotona täällä? En hetkeäkään. Sen muistan jo siitä, että lähtiessäni, kun olin ilmoittanut, etten aikonut palata aamiaiselle, Rosa kysyi:

— Eikö herra ehkä halua avaimia?

— Mitä avaimia?

— Käydäkseen talossa siellä kaupungissa.

— Minä olin tosiaan unohtanut, että oma talonikin kuului minulle.

— Mielelläni, antakaa ne tänne.

Niin minä lähdin menemään kuunnellen huvikseni kädessäni olevien avainten helinää, lähdin niinkuin matkustaja hotellista, aikoen palata vasta yöksi tilapäiseen majapaikkaani.

Tuntia myöhemmin saavuin Virastotorille, astelin kohti lakiasiaintoimistoa ja olin aikeissa mennä sinne, kun jokin sisäinen varoitus minut samassa pysähdytti. Mitä, enkö koettaisi käyttää saamiani avaimia? Kääntäisinkö nyt samoinkuin eilen pääni toisaalle ja kulkisin ohi?

Minä käännyin takaisin. Se oli juhlallinen hetki: en ollut enää yksin, isäni käveli vieressäni; kattojen tuolta puolen, Adhémar-kadun takaa, hymyilivät meille sinertävät kukkulat. Minä astuin kerrallaan portaitten kolme askelmaa ja otaksuin, että loistava hyvityksen hetki oli nyt tullut.

Mutta mitä kertoisinkaan siitä, mitä sitten seurasi? Kaikkialla vain tyhjiä huoneita ja rumia paljaita seiniä. Permantoa peitti niin paksu tomukerros, että tuntui, kuin olisi astellut tuhkassa. Ikkunankaihdinten raoista, joihin hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan, virtasi sisään kelmeätä valoa. Minä tahdoin nähdä jälleen oman huoneeni. Selittäköön asian ken osaa, mutta kuolema, joka oli muuttanut esineet niin toisenlaisiksi, oli vahingoittanut muistianikin, niin että epäröin tietämättä, kumpi kahdesta huoneesta oli ollut aikoinaan minun huoneeni.

Olin siis luullut eläväni vain muistoja varten, mutta nämä muistot, jotka olivat jo aikoja sitten rauenneet olemattomiin, eivät nekään olleet enää muuta kuin harhakuvitelmaa! Vedin masentuneena oven jäljessäni kiinni ja kiiruhdin Bourdoinin luo.

Millaisin omituisin sanoin minua siellä tervehdittiinkään! Hän oli nähnyt minun tulevan kotoa:

— Miten on laita? kysyi hän. — Huomasitko nyt, että olisi ollut joutavaa lakan tuhlausta, jos olisin sinetöinyt tuolla vastapäätä?

— Unohdus oli tosiaan sinetöinyt ne paikat paremmin.

— Unohdus! Sinähän saat minut ihan nauramaan… Kukapa ei unohtaisi? Sinä itse ensimmäisenä. Voisitko enää tänään ajatella samalla tavalla kuin eilen? Ei ehdi kulua viikkoakaan, kun huomaat, että sukulaisissasi oli hyviäkin puolia, ja puhut sievästi tädistäsi. Ja sitten ei muuta kuin käydään työhön.