Sekin oli yhä entisessä paikassaan. Oivallista. Mitäpä nyt olikaan muuta tehtävää kuin lähteä pois? Siihen yllyttää logiikka, terve järki, viisaus ja kaikki, mutta siitä huolimatta en hievahdakaan… lasken yhteen numeroita, jotka näkyvät kokoontaitetun arkin yläpuolella.
— Kaksi, viisi, yksi…
Minä muistan, että viime kerralla huvikseni yhteenlaskiessani sain tulokseksi kymmenen; olen varmaan laskenut väärin, katsotaanpa uudestaan… Taaskin kahdeksan, kymmenen asemesta.
Veri alkaa nousta aivoihini, korvani soivat. Onhan mahdotonta, että kaksi ja viisi ja yksi… Sitten asia yht'äkkiä selviää, kuten muka toivoin: koska paperi nyt on toisessa paikassa, niin joku on testamenttia käsitellyt! Minä lausun pelästyneenä ääneen:
— Alice, Rosa tai minä — kuka meistä kolmesta?
Samassa, ennenkuin ehdin yrittää mitään vastata, järjetön varomattomuuteni alkaa minua sanomattomasti suututtaa. Eikö ole uskomatonta, että olin kahteen kertaan jättänyt tuon paperin tuhoamatta? Mikä taika sitä olikaan suojellut? Ja miksi en ollut yrittänyt sitä ainakin paremmin kätkeä, pistää johonkin suljettuun kaappiin, viedä jonnekin pankinholviin tai minne tahansa, kunhan se vain olisi ollut suojassa asiaankuulumattomilta? Teen harkitsemattoman liikkeen ja aion nyt vihdoinkin sen hävittää, kun minut samassa hillitsee uusi kysymys:
— Alice vai Rosa?…
Nyt siinä on vain kaksi nimeä, sillä eikö olekin selvää, että minun täytyy pitää itseäni asiaankuulumattomana, koska rukouskirjalle ei ollut mitään sattunut kirjoja siirrettäessä.
Minä jatkoin:
— Otaksukaamme, että Alice — täytyyhän ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon! — otaksukaamme, että Alice on sen löytänyt ja lukenut; koska hän on pannut sen takaisin siitä mitään puhumatta, niin hän on nähtävästi uskonut löytäneensä sen ennen muita. Ja mitä todennäköisyyttä oikeastaan onkaan, että minä olisin selaillut rukouskirjaa aikaisemmin kuin kukaan muu? Vaikka sellaista epäilystä heräisikin, niin puolustuksekseni riittäisi, että paperi on jäänyt tuohon kenen hyvänsä otettavaksi. Jotta tämä puolustukseni säilyisi mahdollisena, on kumminkin välttämätöntä, että jätän kaikki ihan entiselleen… ja — entä sitten?
Koska siis en ollut aikaisemmin uskaltanut testamenttia hävittää, en nyt enää voi edes sitä siirtää toiseen paikkaan! Eikä siinä kyllin: mitä täällä oikeastaan teen? Jos joku minut yllättäisi? Pannaan nopeasti pois kirja ja paperi. Yritinpä mitä tahansa, ne ovat sittenkin minua voimakkaammat! Ja nyt: harkitkaamme asiaa…
— Alice vai Rosa?…
Mahdotonta ratkaista tuota kysymystä. Lähtisinkö heiltä itseltänsä kysymään? Jo ensimmäinen sana saattaisi herättää epäluuloja henkilössä, joka ei ehkä mitään epäile. Onko tyydyttävä pitämään silmällä vain sattumaa, jotakin ohimenevää elettä, jota alleviivaa jokin ilmeen vivahdus? Mutta mitä varmuutta saisinkaan tuosta, ja kuinka voisinkaan suostua odotukseen, jonka päättymisestä ei ollut mitään tietoa? Varmuuden asemesta saattoi ajatella todennäköisyyden harkintaa. Ja samassa vastaus jo ilmaantui:
— Rosa!
Rosa yksin oli voinut huonetta siivotessaan koskea rukouskirjaan. Enkö ollut nähnyt hänen monta kertaa ottavan kirjoja, toisen toisensa jälkeen, ja pyyhkivän pölyä niiden syrjistä?
— Rosa, niin, siinä on kysymyksen ratkaisu.
Kuinka rauhoittavalta se muuten tuntuikaan! Jos näet otaksui, vaikka se ei ollut suinkaan todennäköistä, että hän oli uteliaisuudesta tullut lukeneeksi epähuomiossa pudottamansa paperin, niin puhuisiko hän perinnöstä Alicelle, jota ei voinut sietää?
Mutta jos sittenkin Alice?…
Minä keräsin voimani. Kun ajattelin, että Alice kenties kysyi itseltään tällä hetkellä: »Olenko minä inhoittavan itsekkyyden uhri vai en?» teki mieleni tuskasta huutaa, mutta uskoin myös olevani yhä täysin järkevä ja ajattelin samalla: »Jos hän epäilisi minua, olisiko hän näyttänyt niin rauhalliselta ja puhunut niin tyynesti?» Kuinka ihmeen sokea onkaan ihmis-eläin hetkenä, jolloin se kaikin voimin yrittää olla järkevä! Unohdin, että Alice oli sanonut kolme päivää aikaisemmin, puhuessaan veljestäni: »Sinun tulee mainita hänelle varsinaiset vaikuttimesi…» Minä väitin vastaan: »Jos otaksummekin, että hän asian tietää, eikö se seikka, ettei hän mitään sanonut, merkitse, että hän luottaa minuun ja on päättänyt menetellä ikäänkuin ei tuota olisi olemassakaan?» Tämä ajatus sai jännityksen laukeamaan. Riittihän tämä mielettömyys jo: Alice joko oli tietämätön kaikesta tai ei välittänyt mitään siitä, mitä oli saanut tietää. Millaista huojennusta nyt tunsinkaan! Seisoin yhä keskellä säilytyshuonetta ja yhtäkkiä ihmettelin, että olin siellä: »Miksi olenkaan täällä enkä hänen luonansa, kuten tavallisesti?» Minä hengittelin nyt ilmaa ahnaasti, niinkuin janoinen sammuttaa janoaan lähteellä. En enää huohottanut. Otaksuin jälleen vallitsevani omia aivojani, vaikka ne olivat kuin joustin, joka tottelee ulkoapäin tulevia sysäyksiä ja herpoaa huomaamatta. Sitten en tietänyt muuta kuin yhden ainoan asian: Alice varmaan odotti minua alhaalla. Palasin ovelle, kiersin avainta kahteen kertaan ja lähdin alas…
Alicea lähestyessäni en huomannut muuta kuin hellyyden, joka tuntui hänestä uhoavan. Katselin häntä hänen havaitsemattaan ja lausuin hiljaa, kuin uupunut juoksija:
— Kuinka ihanaa, että saan paeta sinun luoksesi! Olin mieletön, kun en tullut heti.
Hän toisti:
— Heti?… Mistä tulet?
Hänen äänensävynsä olisi oikeastaan pitänyt minua oudostuttaa, mutta minä en huomannut muuta kuin oman onneni, nautin vain siitä, että olin löytänyt hänen luotansa rauhan, jota en ollut uskaltanut toivoa.
— Älä kysy mitään, salli minun ensin levätä tässä… Sinun silmiesi valossa kaikki muuttuu niin rauhalliseksi… niinkuin pitääkin.
Ne olivat varomattomia sanoja, joista koituvan vaaran aavistin heti ne lausuttuani, olematta kuitenkaan huolissani siitä, ettei asiaa sen enempää selitetty. Alicen syventyessä jälleen työhönsä tein mitä olin sanonut: aloin katsella hänen rakkaita piirteitään, joiden tyynen rauhan toivoin palaavan omaan mieleeni.
Yht'äkkiä aloin vapista. Olin huomannut, etten voinutkaan syventyä niiden tyyneen säteilyyn, vaan kysyin itseltäni, olivatko ne tosiaan entisellään, ja havaitsin, että ne olivat toisenlaiset! Se saattoi johtua valaistuksesta. Ulkona oli sää muuttunut rumaksi. Puut näyttivät pukeutuneen mustiin. Ikkunoista tuli huoneeseen kelmeätä valoa… Mutta sittenkin oli kasvoissa jotakin, mitä en kyennyt määrittelemään, mutta joka kuitenkin teki ne oudonlaisiksi. Sitten odotin, en tiedä mitä, ehkä valaistuksen muuttumista tai jonkin ilmiantavan ilmeen häivettä. Näytti siltä, kuin olisin nauttinut jälleen saavuttamaani rauhaa, mutta olinkin vain onneton, jonka pienimpiinkin vaikutelmiin lyö muuntavan leimansa pelko!
Alice kenties aavisti, millainen levottomuus minua ahdisti, ja laski työnsä kädestään.
— En näe enää, tulee varmaan sade…
Minä en hievahtanutkaan, seurailin vain itsepintaisesti pikemmin hänen ajatustensa kuin hänen sanojensa heijastuksia.
Hän virkkoi hetkisen kuluttua:
— Mistä johtuu, että on olemassa hetkiä, jolloin valonpuute tuntuu yhtä katkeralta kuin jonkun ihmisen poissaolo?
Tällä kertaa säpsähdin niin, että hän sen huomasi.
— Mitä tarkoitat?
— Älä säikähdä, vastasi hän huoaten. Kun huomaan nyt asuvani tässä salissa, johon olen niin monta kertaa astunut tykyttävin sydämin, en voi olla tuntematta levottomuutta; en kykene oikein ymmärtämään nykyistä onneani, vaan kysyn itseltäni, mikä suru tulee lopettamaan tämän kauniin unen… Onni on peloittava lahja. Kohottaessani katseeni tunnen leijailevan! kaiken kärsimyksen yläpuolella, laskiessani sen alas huomaan olevani katon reunalla, minua pyörryttää, ja minä pelkään putoavani.
Hän oli puhuessaan katsellut ikkunaan ja näytti silmäilevän vain himmeätä taivasta. Hän lausui sanansa harvakseen ja epäröiden, kuin haaveisiinsa painuneena. Niissä näytti piilevän jotakin huonosti salattua tuskaa, ja minun asiani oli niitä valaista oman pelkoni valolla. Tuo kaikki oli epäilemättä vain auringottoman aamun synkkää heijastumaa. Tyydyin siis yksinkertaisesti kuulemaan, mitä hän oli koruttomasti lausunut, ja vastasin puoliääneen:
— Mitä putoamista voisimme pelätä? Minä rakastan sinua…
— Juuri tämä rakkaus minua peloittaa…
— En tosiaankaan ymmärrä…
Hän teki epämääräisen eleen ja virkkoi sitten, vieläkään minuun katsomatta:
— Kuka minulle sanoo, miksi olet minua rakastanut?…
Jumalan kiitos, minä olin lähellä häntä; hän ei varmaankaan huomannut, millaisen kauhun valtaan hänen kysymyksensä minut sai. Sitäpaitsi hän jatkoi:
— Sinä tulit minun, tuntemattoman, luo… Olisit voinut jäädä tulemattakin… Ja sitten päätit heti — niin sehän minua juuri ihmetyttää — päätit heti jäädä. Ensimmäisestä sanastasi olisi voinut päätellä sinun jo silloin tietäneen, että kohtalomme täytyi liittyä yhdeksi. En itsekään vielä ymmärrä, mikä salaperäinen voima sai minut vaieten suostumaan. Minusta tuntui mieluiselta olla vastustelematta, ja minä uskoin, että jos olisin sitä yrittänyt, olisit vienyt minut kuin saaliin… Kuinka semmoinen seikkailu on mahdollinen? Minkätähden?… Et vastaa mitään… Tiedän kyllä, ettei eräisiin kysymyksiin voi vastata, ja sitä enemmän minulla on syytä pelätä. Koska ihmeellinen yhtymisemme on johtunut tuntemattomasta syystä, eikö täydy pelätä, että tuo sama syy sen sitten mielivaltaisesti rikkoo, yhä vain omaksi huvikseen?…
Minä kuuntelin yhä jäykkänä, yrittäen vain olla mitenkään ilmaisematta yhä kasvavaa kauhuani. Olin paennut hänen luokseen löytääkseni sieltä varmuuden, että hänen luottamuksensa ja hellyytensä yhä kirkastivat elämääni, mutta nyt hänen puheensakin oli muuttunut toisenlaiseksi. Hän ei lausunut ainoatakaan lausetta, joka ei saanut minua kysymään: »Puhuisiko hän toisin, jos asian tietäisi?» Hänen jokainen sanansa työnsi minut takaisin yöhön, ja minun oli kerrassaan mahdoton tietää, olivatko ne itsestään heränneitä epäilyksiä vai halua valaista määrättyä ongelmaa, johon eräs havainto oli antanut aihetta.
Huomattuani vihdoin, että hän oli kääntynyt minun puoleeni, luultavasti toivoen saavansa minulta vastauksen, kumarruin häneen päin ja tartuin hänen käsiinsä.
— En oikein ymmärrä, mitä etsit, vastasin minä tuskin kuuluvalla äänellä. — Mutta jos haluat kysyä minulta jotakin, niin miksi kiertelet? Kysy…
Samalla katseeni etsi hänen katsettaan. Se oli traagillinen tuokio. Siihen saakka olimme olleet toisillemme läpikuultoisia kuin kristalli, nyt tunsin minä ja tunsimme me ensimmäisen kerran, että välillemme oli tullut hiljaisuus, jota rakkaus ei kyennyt karkoittamaan.
— Miksi katselet minua noin?… Minä en tahdo mitään… sopersi Alice voimatta enää sietää mykkää aneluani.
— Sinä olet mieluummin mitään sanomatta?… Olkoon menneeksi; olet varmaan oikeassa. Jääkäämme katonräystäälle.
Minä irroitin käteni hänen käsistään ja menin ikkunan luo. Minun oli vaikea tyyntyä edes sen verran kuin oli välttämätöntä; aamusta alkaen oli mielessäni liikkunut niin paljon erilaisia tunteita, että ne kaikki sekaantuivat toisiinsa.
— Kas, sanoin minä, — vaunut… Kuka siellä mahtaa tulla?…
Alice säpsähti.
— Oletko varma siitä, että ne tulevat tänne?
Minä kohautin olkapäitäni.
— Se saattaa olla leipuri.
Mutta Alice juoksi jo luokseni ja koki saada selkoa tulijasta.
Yht'äkkiä hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme.
— Katsohan… tuolla!… Ah, minulla oli tänä aamuna tosiaan täysi syy pelätä pahinta!
Samassa näin vaunujen talon eteen kääntyessä ajomiehen vieressä kyttyräisen hahmon, joka pyrki suoristautumaan. Kääpiö saapui, ennakolta mitään ilmoittamatta.
Hyökkäyksen, jonka aavistin kaikesta päättäen aivan pian muodostuvan sietämättömäksi tai vahingolliseksi, olisi oikeastaan pitänyt saada minut epätoivoon, mutta se päinvastoin hetkellisesti kevensi mieltäni.
— Toivokaamme, ettei vierailu ole iankaikkisen pitkä! sanoin tyynesti.
— Jos niin tarvitaan, autamme häntä poistumaan.
Alice vastasi hermostuneesti:
— Minä pelkään menettäväni sinut!
Tuntia aikaisemmin nuo sanat olisivat lumonneet sydämeni, nyt niitä epäilin:
— Sanoisiko hän niin, jos tietäisi?
Oi surkeutta, yksi ainoa asia oli varma: minä kärsin sanomattomasti!
X.
Ennenkuin käy tutustumaan kertomukseen kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jotka jouduttivat kohtaloni kulkua, lukija suvaitkoon harkita, miten minun oikeastaan oli tänä aamuna käynyt.
Vielä eilen olin elänyt ihmeen rauhallisena, ja kuinka ihanaa olikaan ollut lukea toistensa silmistä sanomattoman rakkauden pienimpiäkin liikahduksia! Lihan hekumaa korkeammalla on toinen, suurempi hekuma, joka on siinä, että uskaltaa ilmaista kaikkein pienimmätkin ajatuksensa toiselle itselleen. Tuota ihmettä olin ollut kokevinani vielä eilen Alicen seurassa… Ja nyt minut oli yht'äkkiä vallannut pelko, että hänen katseensa oli kenties sittenkin valehdellut huolettomuuden verhon alla, joka näytti ilmaisevan kaikki, ja hän kenties uskoi varmaan, että hänet oli petetty mitä alhaisimmalla tavalla — rahan tähden! Nyt ei ollut enää mikään pidättäminen mahdollinen, nyt täytyi alinomaa pelätä, että epämääräisten sanojen takaa pilkistäisi esiin epäilys. Ja kuinka voisimme itseämme siltä suojella? Oli tosin mahdollista, että olin joutunut mielettömän kuvitelman uhriksi. Mahdollista myös, ettei ollut niin laita ja että Alice sittenkin oli lukenut testamentin. Kummassakin tapauksessa olin oman tekoni vanki, minun täytyi olla vaiti. Jos olisin asiasta puhunut, olisin samalla tunnustanut, että minäkin sen tiesin, ja olisin julistanut itseni syypääksi. Kuinka tuo valhe, jonka olin luullut kuolleen, jo minua kahlehtikaan jättämättä mitään muuta mahdollisuutta kuin nähdä onneni vähitellen luhistuvan tai joutuvan kerrassaan surmatuksi, jos aioin vastustella!
Ei siis ihmekään, että kääpiön ilmaantuminen tuntui näin ollen minusta melkein onnelliselta. Hän tuli kolmanneksi meidän väliimme viivyttämään molemmilta puolilta nousevia epäilyksiä. En ajatellut, kuka oli tullut, ajattelin vain tarjoutuvaa hetken hoivaa. Kohta saadaan kuulla, mitä siitä todella syntyi. En sivuuta ensimmäisiäkään kohtauksia, vaikka ne näyttävät olevan täynnä merkityksettömiä sanoja ja pelkkiä sielunliikkeitä. Odottamaton seikka johtuu aina pienistä syistä. Olisimmeko mekään johtuneet siihen päätökseen, ellei noita sanoja ja liikkeitä olisi ollut?
Tulija saapui meluisasti, niin mahtipontisesti, ettei paremmasta apua.
Rosa ja minä kiiruhdimme ulos, ja Anna heittäytyi Alicen kaulaan:
— Vihdoinkin saan taas sinut nähdä!
Sitten puhetulva, jota keskeyttivät suudelmat.
— En ole ilmoittanut teille tulostani, paha kyllä! Olin oikeastaan aikonut lähteä myöhemmin, mutta sitten alkoi olo yht'äkkiä tuntua niin yksinäiseltä! En voinut sitä kestää, vaan lähdin matkaan… Ja tämäkö se nyt on, se linna?… Eihän se ole paljoa kauniimpi kuin meidän linnamme, ja yhtä keltainen on tämäkin… Vähät minä muuten siitä välitän: kun vain saan nähdä sinut, on samantekevää, vaikka olisin Alaskassa… Jumala, kuinka minun on ollut sinua ikävä! Syleile minua vielä kerta… ja nyt, matkatavarani!
Tämä uusi hyökkäys sai Rosan nähtävästi ihan epätoivoiseksi, ja hän katseli liikahtamatta, kuinka hänen jalkojensa eteen putoili koteloita ja matkalaukkuja, jotka ajomies, juomarahaa toivoen, otti vastaan kääpiön käsistä.
Alice kysyi:
— Kuinka isä voi?
— Isäkö? Minä luulen, että hän voi hyvin. Hän on Pariisissa.
— Onko hän ollut kauan kotoa poissa?
— Viikon… niin kauan, että on varmaan ehtinyt tuhlata ensimmäisen neljänneksen siitä eläkkeestä, jonka sinä hänelle annat. Minä yksin jään aina ilman. Minä saan maistella vain toisten onnea.
Sanatulvan keskeyttää Rosa, joka yhä katselee kääröjä ynseännäköisenä.
— Minne nämä viedään?
— Niin tosiaan, sanoo Alice, — mihin me Annan sijoitamme?
— Olisihan meillä se entinen neidin, tarkoitan rouvan huone, puuhkuttaa
Rosa.
Minä käännyn pois; tuo typeryys hermostuttaa minua.
— Valittakoon mikä huone tahansa, sitä lukuunottamatta. Eihän romusuoja ole mikään huone.
— Lähdetään ylös, sanoi Alice, — saammehan sitten nähdä.
Sitten kuuluu kääpiön ääni, joka portaita noustaessa heikkenee heikkenemistään:
— Mitä! Kiertoportaatkin! Ja minä kun luulin löytäväni oikean lempiväisten pesän! Niin, jos sinulle olisi sanottu ensi kerralla, kun tänne tulit…
Lauseen loppu häipyi kuulumattomiin. Kävi jäätävän kylmä tuulenpuuska, joka sai puut parkumaan. Minua puistatti.
— Syysmyrskyt alkavat, sanoi ajomies kooten suitsiaan. — Minulla ei ole liikaa aikaa, jos aion palata, ennenkuin tulee rankkasade.
— Niin, syksy on käsissä, vastasin minä konemaisesti.
En ollut aikaisemmin huomannut, että puitten oksat alkoivat paljastua ympärillämme. Minussa itsessäni oli yhä kesä, ja minä kuvittelin, että samoin oli laita kaikkialla. Yht'äkkiä tunsin vielä kuolleitten lehtien tympeän hajun. Sekin karkoitti minua pois, minä menin saliin, mihin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat Alice ja vieraamme.
— Miten käy majoituksen… mitä olette päättäneet?
— Anna suostuu nukkumaan yläkerrassa, Rosan huoneen vieressä.
— Hyvä.
Nukkukoon siellä tai muualla, yhdentekevä!
— Herranen aika, huokasi kääpiö imelällä äänellä, — minähän nukkuisin vaikka vaunuliiterissä, kun vain saan olla täällä!
— Kaikki riippuu siitä, kuinka kauan aiotte viipyä.
— Älkää pelätkö, minulla on lippu edestakaisin.
— Emme me pelkää, sanoi Alice.
— Enhän minä viivy enempää kuin kolme päivää, vain niin kauan, että saan nähdä, millaista on teidän onnenne ja millaiset ovat nämä paikat… vaikka totta puhuen…
Terävä katse liikkui ympäri huonetta» jonka teki tavallista synkemmäksi alkanut rankkasade.
— Ei tämä asunto ole mikään hauska, parempaa minä odotin. Saatte kiittää onneanne, jollei se ajan pitkään värjää teitä itseänne samanvärisiksi!
— Ateria on valmiina, virkkoi siihen väliin Rosa ovenraosta.
— Eikä tuo eukkokaan ole ystävällinen…
— Hän on uskollinen, ja se on nykyaikana harvinaista, virkkoi Alice, — hän oli aikaisemmin rouva de Castérac'in palveluksessa.
— Olet siis hänet perinyt? Sitä minä jo ajattelinkin… Sinun sijassasi olisin antanut hänelle matkapassit.
— Miksi?
— Tuulettaakseni paikkoja. Te näytätte minusta kellarissa eläviltä sokeilta.
Alicen vastaus viipyi tällä kertaa vähän aikaa:
— Älä tuomitse Cambaleyres'ia, ennenkuin näet sen aurinkoisena päivänä.
On aina vaarallista luottaa ensimmäisiin vaikutelmiin.
Kenelle hän oikeastaan puhui? Sisarelleenko vai minulle? Mutta minä olin päättänyt, että tämän ajan piti olla levähdysaikaa.
Kohautin olkapäitäni ja lähdin näyttämään tietä ruokasaliin.
Aterian aikana, joka tuntui minusta iankaikkisen pitkältä, kääpiö sai odottamattomalla käytöksellään aikaan uutta tukaluutta. Hän ei enää pistellyt eikä osoittanut sopimatonta uteliaisuutta. Hän käyttäytyi vaatimattomasti, hymyili makeasti ja ilmaisi hyväntahtoisuutta, joka oli yhtä rajatonta kuin hämmästyttävääkin. Hän kiitti ja ylisti keittiötä. Onnellinen olo perheen keskuudessa näytti hänet hurmaavan. Hän vihjaili enintään pari kertaa omaan surulliseen ja yksinäiseen elämäänsä Brioudessa. Se oli yllättävää, Alice lauhtui, muuttui hänkin luontevammaksi ja taipui vihdoin tuohon odottamattomaan viettelykseen. Siinä oli osaksi ilmeistä valloitushalua, osaksi luonnollista mielenkevennystä, ja molemmat seikat johtivat samaan tulokseen, niin että minun täytyi aterian lopulla ymmärtää läsnäoloni häiritsevän, vaikka kukaan ei näyttänyt sitä ajattelevan, vielä vähemmin toivovan. Minä nousin.
— Minne menet?
— Ulos.
— Tuohon ilmaan!
— Sade lakkaa kohta. Teillä on varmaan toisillenne kerrottavaa…
Kääpiö taputti käsiään:
— No, totta kai
Jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin, ei Alice olisi päästänyt minua menemään. Nyt hän sanoi vain:
— Tule pian takaisin, me odotamme sinua täällä.
Tuollaisista vivahduksista voi aavistaa syvällisiä muutoksia. Rauha, jonka olisi pitänyt vieraan läsnäolosta minulle koitua, olikin pelkkää petosta.
Minä lähdin ulos, mieli jälleen murheellisena. Kuljin umpimähkään. Mieleni yksin oli liikkeessä, se vaelsi kohti menneisyyttä, ei puolustautuakseen, vaan mitatakseen tapahtuneen typeryyden syvyyttä.
— Miksi olemme tähän joutuneet? kysyi se itseltään lakkaamatta.
Ja vastaus — sitä pahempi, jos loukkaan — vastaus kuului aina näin:
— Siksi, että olet yrittänyt pysyä kunniallisena.
Otaksukaamme, etten olisi ajatellutkaan mitään lahjoittaa, vaan olisin pysynyt sinä teoreettisena varkaana, jota omatuntoni oli kavahtanut. Silloinhan ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Alice löysikin testamentin. Mutta minä, mieletön, olin sensijaan kuunnellut omantuntoni syytöksiä, olin jotenkin sovittanut toisiinsa ihanteellisen oikeuden ja oman etuni, ja epäilyksenalaista ennakkoluuloa korjatakseni olin mahdollisuuden tarjoutuessa liittänyt toisiinsa perinnön ja oman aiheettoman jalomielisyyteni. Tässä joudumme jälleen ihmettelemään, kuinka kerran alettuaan valehdella joutuu valheen vangiksi. Omatunto ei siis soimannut minua siksi, että olin puolittain valehdellut, vaan päinvastoin siksi, etten ollut valehdellut kerta kaikkiaan!
Yht'äkkiä pysähdyin. Huomasin, että olin tietämättäni saapunut siihen paikkaan, missä olimme, Alice ja minä, yhteisen hurman valtaamina lausuneet:
— Saada olla yhdessä… kuolemaan saakka…
Astuin lähemmäksi vallin reunaa ja yritin löytää näköalaa, joka oli silloin ollut todistajanamme. Kadonnut tarumainen hetki heräsi minussa eloon. Me kuvastuimme jälleen taivasta vastaan samoinkuin silloin, käsi kädessä. Traagillinen muutos: nyt olin yksin. Pilviaallot verhosivat läheisen maiseman, avaruus näytti kutistuneen pieneksi pihamaaksi. Kosteudesta välittämättä heittäydyin maahan, ja minun teki mieli siinä nyyhkyttää kulkurin lailla.
Kokemieni vaikeitten hetkien joukossa tuo oli varmaan vaikein. Samassa herpaisi mieltäni epäilys: Me voimme ihailla ja palvoa jotakin olentoa, antautua hänelle arvelematta, mutta miten saamme hyväilevien sanojen alta ilmi todellisen tunteen vastauksen? Oliko se hellyys, jota olin nauttinut, ollut vapaaehtoisesti annettu lahja vai pelkkää hyvän tahdon ponnistusta, jonka olin nähnyt omien haaveitteni valossa? Oliko Alice milloinkaan minua rakastanut?
En tiedä tarkoin, mitä sitten seurasi. Luulen lähteneeni pakoon. Tuollaiset sanat vainoavat ihmistä, ja hän karttaa niitä kuin pyhyydenloukkausta. Palattuani sisään uskoin varmaan ne karkottaneeni. Mutta ne pysyttelivät nyt tajuntani taka-alalla ja alkoivat luoda minuun epäluuloa, joka oli tuhat kertaa tuskallisempaa kuin se, mitä olin aamulla kokenut. Kuinka kauas olinkaan ehtinyt muutamassa tunnissa!
Tuo epäluulo sukelsi tosiaan heti esiin. Olin tuskin ehtinyt astua puiston portista, kun pensaitten takaa näkyi joku lähtevän minua kohti. Minä tunsin Annan.
— Kas niin, sanoi hän, — oletteko nyt kylliksi kohmettunut? On siinäkin järkeä lähteä niin kauas sadeilmalla!
— On siinä sentään enemmän järkeä kuin jos asettuu teidän tavallanne väijymään oksien alle, vastasin minä ihmetellen itsekseni, oliko hän siinä sattumalta vai todella väijymässä minun palaamistani.
Minä jatkoin:
— Missä on Alice?
Punaisilla huulilla häilyi kaksimielinen hymy.
— Minä jätin hänet lohikäärmeen seuraan ratkaisemaan päivälliskysymystä.
— Kuka on lohikäärme?
— Vanha palvelijatar tietenkin… Se on totisesti sellainen, etten minä voi häntä kauan sulattaa!
Minä kohautin olkapäitäni:
— Toivokaamme, ettei hänen läsnäolostaan johtuva kärsimys kokonaan tuhoa huvia, jota olette vierailustanne toivonut.
— Jospa olisikin vain kysymys minusta! Mutta luuletteko, että Alice sietää häntä sen paremmin?
— Onko Alice puhunut hänestä?
— Ei.
— Kuinka siis?…
Olimme pysähtyneet ja katselimme toisiamme.
— On selvää, ettei sisareni sano siitä mitään, vastasi hän oltuaan vaiti niin kauan, että selvästi huomaisin, kuinka vaikea hänen oli puhua tästä asiasta selvästi, — hän tietää, kuinka suuressa arvossa pidätte tuota piikaa.
— Hän tietää myös, ettei hänen tarvitse tehdä muuta kuin lausua toivomus…
— Juuri niin, ja siksi hän ei tule sitä koskaan lausumaan… Hän on teille liian kiitollinen…
Imelästi lausuttu sana vaikutti uuteen haavaani kuin syövyttävä aine.
Varmaan kalpenin.
— Kiitollinen? toistin hiljaa. — Se on liikaa… tai liian vähän.
Kääpiö alkoi nauraa:
— Ainakin minä olisin tyytyväinen teidän sijassanne. Ei kiitollisuus juoksentele joka kujalla, on harvinaista, että ihmiset sitä sietävätkään.
— Te ette tiedä, että rakastaessaan…
— Luuletteko ehkä, että teidän kuherruskuukautenne tulee kestämään kauemmin kuin muitten ihmisten?
Hän kääntyi taloon päin:
— Katsokaahan noita seiniä! Niiden pelkkä kosteus saa tulen liedessä sammumaan! Jos muuten luulettekaan, että rakkaus vielä teitä vaivaa, toista enempää kuin toistakaan!
Hän oli oikeassa. Samassa tuli Alice meitä etsimään. Kuinka en ollut aikaisemmin huomannut hänen raukeata käytöstään, tuota hajamielistä ja samalla jännitettyä ilmettä, joka näkyi nyt aivan selvästi? Minä riensin häntä vastaan.
— Mikä sinua vaivaa? huudahdin kykenemättä hillitsemään mieleni hämmennystä. — Kun lähdin, et näyttänyt sairaalta, mutta nyt…
— En minä nytkään ole sairas.
— Onko ehkä sisaresi…?
— Erehdyt, hän on ihan muuttunut, melkein hellä… se oli iloinen yllätys.
En voinut väittää vastaan; kääpiö saavutti meidät. Alicekin oli kääntänyt katseensa toisaalle. Päämme päällä sirottelivat tuulen heiluttamat oksat kylmiä pisaroita. Ulkonainen ja sisäinen lohduttomuus yhtyivät toisiinsa yllyttäen meitä pakenemaan pois tästä paikasta, joka oli ollut ihanan hellyyden tyyssija.
— Olemme tehneet väärin, olemme viipyneet liian kauan Cambaleyres'issa, lausuin minä hiljaa, tahtomattani. — Puy on parempi, siellä ei ole näin surullista!
Alice tarttui mitään vastaamatta sisarensa käsivarteen lähteäkseen sisään. Minä seurasin, ja kun näin heidät siinä vieretysten, koitui siitä minulle vielä uutta ikävyyttä. Minusta tuntui äkkiä siltä, kuin olisi poissaollessani tapahtunut jotakin, mistä johtui toisen ilmeinen levottomuus ja toisen kaksimieliset vihjaukset. Mutta mitä oli tapahtunut? En voinut sitä aavistaakaan, tai oikeastaan saatoin odottaa mitä tahansa vieraalta, joka pyrki ahnaasti tunkeutumaan salaisiin kärsimyksiimme ja tarvittaessa mielellään niitä lisäsi. Olin valmis kerjäämään saadakseni tuona hetkenä kuulla jonkin vieraan ihmisäänen. Mutta iltaan saakka kuului vain syysmyrskyn pauhu ja seinälaudoituksen ruske. Ja ulkonainen myrsky oli tosiaan vain heikko kuva siitä, mihin tunsin joutuvani…
Seuraavana aamuna, Alicen vielä nukkuessa, lähdin ulos kuulumattomin askelin. Minut oli vallannut eläimellinen halu hengitellä ulkoilmaa; ihmisestä tuntuu aina siltä, että luonnon kosketus pyyhkii hänen sielustaan pois teennäiset tuskat, jotka estävät häntä näkemästä korutonta totuutta.
Myrsky oli nyt, kuten yleensäkin tässä maanpaikassa, väistynyt etelätuulen tieltä, ja kostean maan yläpuolella hymyili sininen taivas. Oli yhä syksy, mutta siinä ei ollut sitä kuolettavaa synkkyyttä, jonka olin edellisenä iltana kokenut, oli syksy, joka kirjavoi punaisin liekein villit kirsikkapuut ja verhoaa purppuraan täyttyneen elämän kauneuden.
Yritin väistää mieltäni ahdistavia muistoja ja pakotin itseni kulkemaan puistossa kauan aikaa. Sitten muistin, että kääpiö tulisi viipymään vielä kaksi vuorokautta, ja päätin mennä sisään, ennenkuin Alice oli noussut. Luulottelin tahtovani pelastaa hänet liian aikaisesta sisarensa kohtaamisesta. Mutta todellisuudessa noudatin perusteetonta pelkoa ja halusin ennen kaikkea ehkäistä tuota kahdenkeskistä seurustelua, jonka aavistin vaaralliseksi voimatta lähemmin määritellä, miksi se semmoista oli.
Tässä täytyy mainita muutamia paikallisia yksityisseikkoja, jotka ovat tarpeen seuraavan valaisemiseksi.
Seisoessaan Cambaleyres'in pihalla näkee edessään kolme tornia. Keskimmäisessä, kulmikkaassa tornissa ovat portaat. Toiset, pyöreät ja erikokoiset, muodostavat rakennuksen sivuille todelliset siipirakennukset. Vasemmanpuolisessa, sen alakerrassa, sijaitsee keittiö. Siihen tulee valoa kahdesta sivuikkunasta ja viemärin yläpuolella olevasta pienestä kaari-ikkunasta, jonka voi nähdä ainoastaan julkisivun puolelta. Tämän kaari-ikkunan alla ulkopuolella on penkki. Penkillä istuva henkilö voi siis kuulla, mitä sisällä puhutaan. Keittiössä olevat sitävastoin eivät näe penkillä istuvaa.
Koska Alicen ikkunan kaihtimet olivat vielä alhaalla, huomasin nopean palaamiseni aiheettomaksi ja tulin sattumalta istuutuneeksi juuri tuohon paikkaan. Miksi siihen eikä muualle? En tiedä. Mieleeni ei johtunutkaan mikään vakoilemishalu. Mitä hyötyä muuten onkaan selittelystä; asia oli kerta kaikkiaan niin.
Olin tuskin ehtinyt istuutua, kun ihmeekseni kuulin keittiöstä ääniä. Aluksi kuiskuttavia ja sekavia, mutta aivan pian niin selviä, että voin ne tuntea: kääpiö siellä jutteli Rosan kanssa.
Semmoista seuranpitoa olisin kaikkein vähimmin osannut aavistaa. Totta kyllä, ettei jokin uusi epäjohdonmukaisuus paljoakaan merkitse henkilössä, joka aina vain näyttelee. Minulla muuten ei ollut aikaa ihmetellä, kuulemani sanat toivat eteeni toisen, paljon tärkeämmän ongelman.
— Te ette siis voi arvata, kysyi Anna, — miten hän on päässyt jäljille?
— En, neiti, herra on samanlainen kuin rouva-vainaja: vaitelias omissa asioissaan kuin karppi lammikossa.
— Jokin syy siihen sittenkin on! Minä vakuutan teille, ettei hän alussa näyttänyt niin hullaantuneelta… Naimisiinmenon voi vielä ymmärtää, mutta että hän heti tarjosi Puyssä olevan talon ja Cambaleyres'in…
— Onko se mahdollista, myös Cambaleyres'in?
— Ettekö sitä tietänyt, Rosa? Saatte uskoa, että tämä perijä tuntui heti ensimmäisenä iltana haluavan heittää meille koko perintönsä.
Hiilipihdit kuluivat kolahtavan lieden reunaan.
— Cambaleyres! Minä luulin herran puhuvan leikillään, rakastuneitten tapaan…
— Ja minä, Rosa, minä olen varma siitä, että te tekeydytte tyhmäksi; mutta se ei tepsi.
Lyhyt vaitiolo.
— Te epäröitte, Rosa, teillä siis on asiasta selko.
— Pitäisi ehkä etsiä rouvan taholta…
— Mitä vielä, eihän sisareni mitään vaatinut!…
— Kun puhun rouvasta, tarkoitan emäntääni, oikeata rouvaa…
Kun oli ehditty siihen saakka, en voinut kuulla enempää.
— Rosa!
— Täällä, herra!
— Haluan puhutella teitä. Tulkaa tänne, olkaa hyvä.
Olin noussut vapisten. Salamanisku oli tuhonnut eilisen varmuuteni.
Alice ei ollutkaan koskenut testamenttiin, Alice ei tietänyt mitään.
Yksin Rosalla oli siitä selko, Rosalla, josta en ollut välittänyt ja
joka nyt kääpiön vuoksi oli mitä vaarallisin!
Semmoisina hetkinä ajatus kiitää huimaavaa vauhtia. Sinä lyhyenä aikana, joka kului, ennenkuin Rosa tuli, ehdin kokea sanomatonta kevennystä, koska Alice ei asiasta tietänyt, ja täysin arvata, millaisen suunnitelman Anna oli tehnyt päätettyään ottaa asiasta selkoa, maksoi mitä maksoi.
Rosa ilmaantui jurona, katse alas luotuna.
— Mitä herra haluaa?…
— Kenen kanssa puhuitte keittiössä?
— Ah!… Kuunteliko herra?
— Ensinnäkin kiellän teitä vastaamasta mitään rouvan sisarelle, kyselköön hän mitä tahansa.
— Hyvä, herra.
— Sitäpaitsi, kuvittelittepa tietävänne talosta tai minusta mitä tahansa… minä vaadin teitä olemaan mitään tietämättä.
Minä puhuin kylmän vihan vallassa, kykenemättä valitsemaan sanojani; huomasin ne sopimattomiksi vasta, kun itse ne kuulin — liian myöhään voidakseni niitä korjata.
— Mitä Rosan pitää olla tietämättä? virkkoi vuorostaan kääpiö, joka oli rientänyt luo.
Vihan myrsky vei minut mukanaan. Käännyin sanomaan hänelle:
— Tekin? Olkoon menneeksi, selvitetään välit heti paikalla.
Minä jätin typertyneen Rosan siihen ja sanoin:
— Tulkaa!
Olin tarttunut Annan käsivarteen ja vein häntä kohti lehtokujaa, koska pelkäsin hänen huutavan. Hän yritti ivailla:
— Hyi hitto! Näytätte olevan huonolla tuulella tänä aamuna!
Minä toistin vain:
— Tulkaa!
— Ai! sanoi hän, tekee kipeätä.
— Totelkaa siis!
— En minä voi kävellä niin nopeasti.
— Riittäköön; jäädään tähän.
Varmana siitä, ettei Alice voinut meitä nähdä eikä kuulla, sanoin:
— Parhaat onnittelut! Näyttää siltä, kuin Rosan osakkeet olisivat eilisestä lähtien ihmeellisesti nousseet.
Pelkäämättä ja aikoen jyrkästi vastustaa kääpiö iski katseensa minuun:
— Aivan varmaan. Kun huoneet ovat vieretysten, on helpompi tehdä tuttavuutta. Olitte oikeassa, tuo nainen on mielestäni todella kunnollinen!
— Hän on niin kunnollinen, että huomaan teidän heti alkavan käyttää häntä hyväksenne jatkaaksenne Brioudessa harjoittamaanne leikkiä.
— Mitä leikkiä?
Hän uhmasi minua lausuen makeita sanoja. Miten olikaan itseni laita? Ajatus, että tuo tyttö oli alkanut penkoa salaisuuttani, sai minut mielettömäksi. En voinut enää ollenkaan hillitä itseäni, vaan astuin askelen lähemmäksi:
— Vikuroiminen on turhaa, minä kuulin äskeisen keskustelunne. Te ette saa siihen enää tilaisuutta, Rosa enempää kuin tekään. Rosa sen jo tietää, ja te lähdette täältä tänä iltana!
Hän kohautti olkapäitään arastelematta:
— Matkalippuni sallii minun oleskella täällä vielä kaksi vuorokautta; minä lähden ylihuomenna. Unohdatte kokonaan, että olen sisareni luona!
Hän oli varmaan otaksunut saavansa minut saranoiltani tuolla suoralla vihjauksella, mutta se vain vahvisti aikomustani.
— Te matkustatte tänään, koska olen niin päättänyt. Juna lähtee kello kolme, auto tulee teitä hakemaan.
— Menettekö te autoa hakemaan?
— Sen saan puhelimella.
Puhuin niin päättävästi, että hän huomasi tällä kertaa joutuneensa häviölle ja puri huuliaan. Sitten hän oli alistuvinaan:
— Minkä tekosyyn mainitsette Alicelle? Ettehän kumminkaan toivottavasti aio vaatia, että minä hänelle selitän…
— Älkää olko huolissanne!
— Entä minä, mitä minun pitää siitä ajatella?
— Ei mitään. Päätökseni riittää.
Hänen katseensa, joka oli ollut hetkisen harhailevinaan, iski nyt minuun:
— Se riittää tosiaan vakuuttamaan minulle, että muutamat henkilöt ovat teille niin epämieluisia, että se on kaiken kohtuuden ulkopuolella. Jos luulette siten voivanne hillitä uteliaisuuttani…
Minä varmaan kalpenin, mutta olin kyllin ymmärtäväinen katkaistakseni asian lyhyeen:
— Minä aion suojella Alicen onnea yhtä ehdottomasti kuin te tahdotte sen hävittää!
— Mitäpä varjelemista siinä on, huokasi hän, — eihän sitä ole enää olemassakaan.
— Ettehän väitä…
— Että Alice on onneton? En suinkaan, mutta…
Hänen naurunsa tuntui leikkaavan ilmaa.
— Mutta toisinaan sattuu, ettei ihminen tiedä kaikkea… Vieläpä niin, että pääasia jää häneltä tietämättä. Nähkääs, kuinka hyvä minä olen, kun varoitan teitä! Eikö teillä ole muuta ukaasia annettavana? Hyvä. Siinä tapauksessa minulla on vielä jotakin jäljellä. Hauska tavata toiste.
En enää kuunnellut. En edes huomannut, että hän poistui. Hän oli sanonut: »Pääasia jää tietämättä.» Mielessäni olivat nyt vain nuo sanat, jotka loivat vihani sijaan sanomattoman sekasorron. Kuka valehteli? Kääpiökö, väittäessään Alicen salaa kärsivän, vai Rosa, joka puhui ikäänkuin olisi testamentin lukenut. Olinko itsekään eilisestä alkaen ilmaissut yhtäkään todellista ajatusta? Kaikki ympärillämme muuttui ristiriitaiseksi tai vääräksi. Minä tunsin, että minua vei mukanaan liikkuva valhe, kuin vievä hiekka, ja että jokainen vastustusyritys asiaa pahensi. Kunpa pääsisi vapautumaan tästä epämääräisestä tilasta, vapautumaan niistä alhaisista petoksista, joihin onnemme oli hukkumassa, kunpa ei tarvitsisi enää vapista, kunpa saisi puhua!
Yhtäkkiä syntyi sitten valtava, ehdoton päätös. Siihen saakka olin luullut, että minut oli tuomittu vaikenemaan. Se oli mieletöntä menettelyä, sitä noudattaen jouduimme vaaraan tukehtua liejuun. Minä aioin puhua, minun täytyi puhua! Kävi miten kävi, kunhan Alice lakkaisi kysymästä, ja kunhan me molemmat pääsisimme vapaiksi tästä valheesta!
XI.
Aikomukset, jotka vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloihin, tuntuvat välttämättömiltä, ja siksi niiden toteuttaminen on helppoa. Mieleni sekasorto oli vaihtunut yhdessä hetkessä mitä odottamattomimmaksi varmuudeksi, ja se ihmetyttää minua sitä enemmän, kun olin samassa huomannut, kuinka erinomaisen helppo oli toteuttaa tämä päätös. Aikaisemmin olin kopeloinut kuin sokea vankilan muureja toivoen löytäväni jonkin pakotien; nyt olin saanut näköni takaisin, ja edessäni oli vapaa ura.
Oloni alkoi tuntua sanomattoman hyvältä. Minut oli sulkenut syliinsä varmuus, joka osoitti sekä päämäärän, johon tahdoin pyrkiä, että tarvittavat välineet. Kun ihminen on kauan haaveksinut pakoa ja tilaisuus sitten tarjoutuu, hän huomaa ajatelleensa kaikkea jo ennakolta. Samoin olin minäkin selvillä menettelystäni, ennenkuin olin ehtinyt palata sisään, melkein kääpiön kintereillä. Aloin muuten siihen sopeutua hämmästyttävän helposti.
Ensin menin Alicen luo. Hän oli onneksi yksin; sisar ei ollut vielä ehtinyt hänen luokseen. Sanoin heti rauhallisesti:
— Minä keskustelin äsken Annan kanssa. Hän lähtee varmaan tänä iltana.
— Onko hän siis muuttanut mieltänsä?
— On, minun pyynnöstäni…
Minä ehätin jatkamaan huomatessani hänen levottoman ilmeensä:
— Ei ole sattunut mitään erikoista. Myrsky piti minua yöllä valveilla ja antoi minulle tilaisuuden asian harkitsemiseen. On aika muuttaa kaupunkiin. Auringoton Cambaleyres ei ole minkään arvoinen. Tahtoisin lähteä täältä jo huomenna, jos kävisi päinsä.
— Eihän yksi vuorokausi paljoa merkitse.
— Tahdotko, että tunnustan sinulle haluavani olla jälleen kahden kesken kanssasi? Minusta tuntuu samoinkuin sinusta eilen aamulla, että kadotan sinut.
Alice huokasi:
— Toivottavasti Anna ei kosta meille…
— Hän ymmärsi asian eikä ole itsepintainen.
Puhuin vielä Puystä ja siellä minua odottavista muistoista.
— Emmekö voisi nyt viedä takaisin kotiin niitä vanhojen huonekalustojen jäännöksiä, jotka tätini on aikoinaan tuonut tänne?
— Onko siis sellaisia? kysyi Alice, äänessä ihmettelevä sävy, joka ei tuntunut teennäiseltä.
— Olen löytänyt niitä ullakolta. Täällä on myös kirjoja… muistathan… kirjoja säilytyshuoneessa…
Minä tarkkasin hänen kasvojansa. Hän kuunteli, yhä pikemmin hajamielisen kuin uteliaan näköisenä.
— Aion valikoida niitä jo tänä aamuna; haluatko auttaa minua?
Minä otin laatikosta säilytyshuoneen avaimen. Tiesin ennakolta, miten minulle vastattaisiin.
— En voi jättää Annaa yksin, varsinkaan nyt, kun hän lähtee pois.
— Olkoon menneeksi; minä suoriudun siitä yksinkin. Olkoon seurustelu sinulle keveätä!
Minä lähdin saavutettuani mitä halusin, nimittäin tekosyyn löytää testamentin sattumalta.
Kuulen, että minua vaaditaan pysähtymään! Mitä? Eikö vielä äsken ollut kysymyksessä täyden totuuden paljastaminen? Ja nytkö tuleekin sijaan uusi näytelmä ja uusi valhe? Epäilemättä. Totuus näytti minusta tuona hetkenä olevan siinä, että pidin olemattomana kaikkea, mitä elämässäni oli tapahtunut neljän kuukauden aikana. Aioin palata alkutapahtumaan ja toimia entisistä seurauksista välittämättä ikäänkuin teeskennelty löytöni olisi ollut ensimmäinen. Aikomukseni oli löytää testamentti sattumalta, viedä se heti Bourdoinille ja palata sitten Alicen luo, mielessä iloinen tietoisuus, että olin viipymättä tehnyt velvollisuuteni. Jos tuosta aikomuksesta koituikin uusi kuvitelma, niin ainakin asiat tulisivat sen avulla siihen hahmoon, mikä niillä olisi pitänyt aina olla. Niin merkillinen on valheen ansa, että pienimmästäkin vapautumisyrityksestä syntyy vapautumiseen ja valoon pääsemisen harhaluulo. Kuvitellessani siten saavuttavani totuuden olin kieltämättä vilpitön. Sitä pahempi, jollei vilpittömyyteeni luoteta.
Tunnit ennen Annan lähtöä merkitsevät vähän. Minä sulkeuduin suunnitelmani mukaan vähäksi aikaa säilytyssuojaan, pistin tuon peloittavan paperin lompakkooni ja palasin saliin Alicen ja hänen sisarensa luo. En ajatellut mitään. En enää kysynyt itseltäni, kuka oli rukouskirjaa käsitellyt. Mitä merkitsikään enää tänä iltana, oliko sen tehnyt Alice vai Rosa vai he molemmat? Minulle oli tärkeä vain vapautumisen hetki, jolloin ojentaisin paperin Bourdoinille sanoen:
»Ota se ja koeta pitää huolta syyttömästi loukatuista oikeuksista!»
Tilattu auto saapuu vihdoin. On aika lähteä. Minä kysyn Alicelta:
— Lähdetkö mukaan?
Hän epäröi. Minun pitäisi oikeastaan olla huolestunut, sillä hän näyttää yhtä uupuneelta kuin eilen puistossa, mutta sen sijaan kiiruhdan pitämään sitä tekosyynä, jonka nojalla voin jättää hänet Cambaleyres'iin.
— On parempi, että jäät. Asemasillalla sanotut jäähyväiset ovat joutavia jäähyväisiä. Sitäpaitsi minun täytyisi jättää sinut, sillä minun pitää käydä Bourdoinin luona keskustelemassa tärkeästä asiasta.
Kääpiö puolestaan kehoitti:
— Älä millään muotoa vaivaudu minun tähteni! Jää kotiin… sinä et voi hyvin.
— Koska te molemmat niin tahdotte… sanoo Alice hiljaa kääntäen katseensa toisaalle.
— Pidetään kiirettä, olemme hiukan myöhästyneet…
Syleillään toisiaan jäähyväisiksi, Rosa heiluttaa nenäliinaansa, auton ovi paukahtaa kiinni, ja nyt, Jumalan kiitos, vihdoin lähdetään, ja minä toivon saavani tämän viimeisen kylmän kohtauksen jälkeen nähdä jälleen rakastettuni kirkkaat silmät. Suuntautuen kohti tulevaisuutta, joka näyttää olevan käsin koskettavissa, unohdan sen vuoksi matkakumppanini ja sen seikan, että keskustelun täytyy olla ikävä aamuisen kohtauksen jälkeen.
Minut herätti haaveistani iloinen ääni.
— Tunnustakaa, rakas lankomies, että olen sävyisä. En edes sanonut
Alicelle, että ajoitte minut pois.
Minä vastasin jurosti:
— Otaksuitte ehkä, että minä ennättäisin edelle.
— En tottakaan. Tunnustakaamme mieluummin, ettei meillä ollut mitään hyötyä öisestä rankkasateesta. Nyt, kun ilma on tyyni, ehdotan yleistä anteeksiantoa.
Hän oli tarttunut käteeni ja hymyili leppoisasti. Olisin Alicen tavoin tehnyt mielelläni rauhan, koska hän poistui luotamme.
— Entä veljenne, jatkoi hän, — milloin hän tulee?
— Onko Alice sanonut…?
Hän nyökkäsi kylmästi, mutta jatkoi sitten jälleen ystävällisesti:
— Yritän kuvitella, millainen hän on. Kaunis…? Nuori…? Vai minun tyyliäni?
— Jos se teitä huvittaa, tunnustan, etten ole milloinkaan tarkastellut häntä siltä kannalta.
— Oi! huudahti hän, — se oli pelkkää uteliaisuutta! En minä aio häntä naida, saatte uskoa. Tekisi vain mieleni tietää…
Hän oli hetken vaiti, ennenkuin uskalsi jatkaa:
—… Tietää, voiko hän oleskella Cambaleyres'issa kauemmin kuin vuorokauden?
Minä huomasin kysymyksen kärjen ja kohautin olkapäitäni:
— Sillä kertaa asia jää riippumaan Alicesta.
— Aivan oikein. Silloin on tosiaankin sisareni vuoro luulla, että vieras tahtoo häiritä perhe-elämää. Ehkä Alice lähtee teidän edestänne häntä saattelemaan asemalle?
— Mitä sanoisitte, virkoin hämmästyneenä, — jos emme olisikaan tehneet rauhaa?
— Vannoisin, etten tule toista kertaa, ennenkuin…
— Aiotteko tulla toisen kerran?
— Ennenkuin minulle annetaan tieto.
— Alice siis lähettää teille viestin?
— Tai te, miksi ei? Olen aina luottanut siihen, että aika tuo mukanaan oikeuden. On sangen mahdollista, että myöhemmin kaipaatte sitä, mikä nyt tuntuu teistä ikävältä… Hyvä Jumala, olemmeko jo asemalla? Minun tulee junassa teitä ikävä, pidän niin paljon seurasta. Ei teidän kumminkaan tarvitse tulla asemasillalle. Jäähyväiset asemasillalla… kuinka te sen sanoittekaan niin kovin sievästi? Vahinko, että olen unohtanut…
Hänen huolettomissa sanoissaan oli voitonriemun sävyä. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että ihminen lähtee sillä tavalla ainoastaan tuntiessaan voittaneensa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt hävitä näkyvistäni, kun jo unohdin koko hänen vierailunsa.
Mielessäni oli tuskallinen, mutta myös rauhoittava tunne. Muistin samassa, miten olin saapunut tälle asemalle lähdettyäni Pariisista edellisenä iltana ja miten olin kysellyt tietä Bourdoinin luo. Kuinka surkeata olikaan ollut silloin! Mutta nyt ei auttanut, vaikka huolestunut rakastavainen oli hankkinut takaisin nimensä hyvän maineen; siitä huolimatta hän lähti nousemaan katuja aivan yhtä murheellisena!
Mutta Virastontorille saavuttuani näin asianajotoimiston kaksi valaistua ikkunaa, jotka loistivat alkavassa hämärässä kuin elävät silmät ja näyttivät minua kutsuvan. Toivo, että tuo valo tulisi vähän ajan kuluttua lankeamaan rauhallisiin kasvoihini, loi mieleeni ensimmäisen vapautuksen tunteen. Tahto, joka minua sinne ajoi, vahvistui siitä, ja sitäpaitsi lakkasin pelkäämästä. En enää muistanut, millaisia kiertopolkuja olin harhaillut, vaan pidin jo oikeana tietä, jonka äskeiset valheeni olivat keksineet!
Saapuessani jouduin kokemaan pienen vastoinkäymisen. Bourdoin neuvotteli parhaillaan erään asiakkaan kanssa. Kirjuri tarjosi minulle tuolia, mutta minä en istuutunut, vaan kävelin huoneessa edestakaisin kuvitellen askelteni äänen jouduttavan asiakkaan lähtöä.
Kirjuri huomasi kärsimättömyyteni ja halusi minua rauhoittaa.
— Se ei varmaankaan kestä kauan. Kun ovat kysymyksessä teidän juttunne maksut, asia sujuu aina nopeasti.
Hän oli sanonut »teidän juttunne». Kuinka kaukana olikaan Pesnelin vararikko!
Minä kysäisin välinpitämättömästi:
— Onko siellä suurikin saarnamies?
— Melkoinen.
— Kuka hän on?
— Te ette häntä tunne. Saatava on tullut hänelle perinnön kautta.
— Sitä parempi hänelle.
Aloin jälleen kävellä ollenkaan ihmettelemättä, ettei menneisyys herättänyt minussa enää mitään mielenkiintoa.
Kun siis Bourdoinin ovi aukeni, viitsin tuskin vilkaistakaan mieheen, joka huoneesta tuli. Huomiotani herätti vain hänen äänensä. Hän kuului sanovan:
— Tietysti on aina hyvä saada… Mutta olen sittenkin sitä mieltä, ettei poika ole liikeasioissa isäänsä viisaampi.
Bourdoin kuului vastaavan huoneesta:
— Mahdollista kyllä; mutta jos poika olisi ollut liikemies, ette luultavasti olisi saanut nostaa mitään.
Samassa hän huomasi minut:
— Mitä, sinäkö täällä?… Hetkinen, olen heti käytettävänäsi.
Mies meni menojaan. Hänen sormensa olivat täynnä sormuksia, ja hänen kömpelö, raskas astuntansa osoitti hänen kuuluvan niiden kauppiaitten joukkoon, joiden on onnistunut siepata itselleen täysi annos sota-ajan saaliita. Bourdoin tuli hänen jäljessään, selkäranka taivutettuna, niinkuin ainakin, kun oli kysymyksessä huomattava asiakas.
En voi olla hymyilemättä nähdessäni heidän hyvästelyään. Toinen nyökkää alentuvasti, hattua nostamatta, Bourdoin kumartaa pehmeästi ja suoristautuu taas kuin keventyneenä. Sitten hän kääntyy minuun päin, otaksuu, että olen kuullut hänen sanansa ja lausuu iloisesti:
— Kas niin, siinä näet erään uhrisi? Hänkin on niitä, jotka tyytyväisinä pistävät rahat taskuunsa, mutta eivät suinkaan sinua ihaile, koska eivät sinua ymmärrä…
Vastasin hiukan ärtyneenä:
— Minusta tuntuu, että sinä itse äsken…
— Minulla, hyvä veli, on tapana puhua jokaisen kanssa hänen omalla kielellään.
Sitten hän veti työhuoneensa oven kiinni ja lisäsi samassa:
— Se ei muuten estä minua pitämästä omaa mielipidettäni. Sitä pahempi, jos se ei ole kovin ihanteellinen! Elämä ei ole mikään teoreema, vaan sarja sopeutumisia.
— Onko tarpeen tullen tingittävä kunniastakin?
— Jos on kysymyksessä jonkun ihmisen elämän uhraaminen veijarien hyväksi, jotka häntä siitä hyvästä pitävät hölmönä, niin tuon sanottuani mielelläni yhdyn sinuun ja sanon, että kunnia on hyvä asia… Istuhan.
Hän istuutui itse pöytänsä taakse.
— Rakkaus on toinen seikka, tosin aivan toisenlainen, ja joskus se häiritsee ensinmainittua, jos saa asiaa arvostella antamasi esimerkin nojalla…
— Mitä tarkoitat?
— En ole saanut vastausta kirjeisiini, etkä sinä ole käynyt täällä ainakaan kolmeen viikkoon! Olen tällävälin pannut asian käyntiin, olen tarkastanut tilisi, kuuluttanut…
Minäkin istuuduin ja keskeytin hänen puheensa:
— Älä huoli mainita yksityisseikkoja, minä luotan sinuun.
— Minä iloitsen luottamuksestasi, mutta tahtoisin sentään sitä tukea muutamilla täsmällisemmillä huomautuksilla.
— Tarpeetonta. En minä ole sitä varten tullut.
— Mikä siis sinut tänne tuo?
Hän katseli minua tyynesti, ja hänen ilmeensä oli varmaan vain iloinen, mutta minä olin huomaavinani siinä ivaa, joka sai minut levottomaksi.
Minä en vastannut heti. En suinkaan epäröinyt! Mutta käsitin samassa tuokiossa kuinka selvänäköinen oli tuo pieni mies, joka oli tottunut hämmästymättä perehtymään kaikenlaisiin epäilyttäviin yhdistelmiin ja joka arvosteli maailmaa niitten nojalla. Ja sitäpaitsi ihminen, joka aikoo hypätä esteen yli, haluaa melkein aina sitä ennen pysähtyä, vaikka vain sen verran, että saa selville esteen todellisen korkeuden.
Minä sanoin vihdoin hiljaa:
— Minulle sattui tänään omituinen seikka… arkaluontoinen, jopa ikäväkin… Haluaisin kuulla neuvoasi… tai oikeammin, sen ratkaiseminen vaatii luullakseni sinun toimenpiteitäsi.
Bourdoin muuttui erittäin tarkkaavaiseksi ja antoi minun jatkaa esitystäni. Minä tunsin, että oli pidettävä kiirettä, ja vaikka ei mikään maailmassa olisi kyennyt minua pysähdyttämään, en kumminkaan saanut sanojani hyvään järjestykseen.
Ryhdistääkseni itseäni avasin lompakkoni. Olin etsivinäni sieltä paperia, jonka aivan hyvin näin, ja jatkoin:
— Järjestellessäni vanhoja kirjoja, jotka aion tuoda tänne… Niin, sinähän et vielä tiedäkään, mutta tässä sen nyt ohimennen sanon, että me lähdemme Cambaleyres'ista huomenna tai ylihuomenna. Siellä on liian kylmä… Kuten sanoin, järjestellessäni vanhoja kirjoja sain sattumalta käteeni erään rukouskirjan, joka on nähtävästi kuulunut rouva de Castérac'ille. Sen lehtien välistä putosi joukko uskonnollisia kuvia ja niiden joukosta minä hämmästyksekseni löysin erään asiakirjan…
Minä pengoin yhä lompakkoani tuloksetta. Niin tehden sain pitää pääni kumarassa, mikä on erittäin edullista, kun ei halua antaa toisten tutkia omien kasvojensa ilmeitä.
— Asiakirja? toisti Bourdoin.
— … joka on tässä.
Nyt minä arvelematta vedin testamentin esiin ja ojensin sen hänelle. Ollessaan siinä hyppysissäni, tavallisessa valaistuksessa, se näytti muuttuneen aivan jokapäiväiseksi esineeksi, surkeaksi pikkuesineeksi, joka ei kyennyt puolustautumaan ja jonka ainoa huomattava piirre oli sen vanhanaikainen ulkonäkö. Paperin kehno laatu ja sen kellastunut väri eivät olleet koskaan ennen pistäneet niin silmiini.
Bourdoin ojensi kätensä pöydän yli ottaakseen paperin vastaan. Sormemme sattuivat toisiinsa. Hänen sormensa tuntuivat minusta polttavan kuumilta, mikä osoittaa, että olin itse näennäisestä levollisuudestani huolimatta kuin jähmettynyt.
Avattuaan huolellisesti paperiarkin Bourdoin levitti sen eteensä, nojasi käsivartensa polviinsa, painoi vuorostaan päänsä alas ja alkoi lukea.
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus, joka ei minua ihmetyttänyt. Ajattelin sen kestäessä: »Menettelinpä tästä lähtien miten tahansa, joka tapauksessa on nyt eräs toinenkin tuohon tutustunut.»
Se kevensi mieltäni, herätti epäröivää ylpeyttä ja hiukan huimasi päätä. Teko, jota on mahdoton suorittaa toista kertaa, saa omituisen peloittavan luonteen. Ihminen kauhistuu aina huomatessaan syöksyvänsä kohti tuntematonta, mistä ei voi palata takaisin.
Mutta vaitiolo jatkui. Bourdoin oli nähtävästi kerran luettuaan lukenut uudelleen. Nyt hän kohotti katseensa ja tarkasteli minua mitään virkkamatta. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään ihmetyksen ilmettä. Hän ei näyttänyt myöskään haluavan muodostaa mitään mielipidettä tai saada kuulla minun mielipidettäni. Sanon vieläkin, että hän tyytyi vain katselemaan minua. Näytti siltä, kuin hän olisi asian hyvin ymmärtänyt, mutta hänen ilmeensä saattoi merkitä yhtä hyvin: »Sitähän minä odotin» kuin: »Tämähän on sopiva tehtävä toimistoani varten, ja olitpa ystävällinen, kun sen tänne toit.»
Aivan pian minusta alkoi tuntua oudolta olla siten hänen tarkkaavaisuutensa tähystyspisteenä. Tehden liikkeen, jonka piti näyttää koneelliselta, minä työnsin nojatuoliani taaksepäin, ulos lampun valokehästä. Väsyneenä odottamaan kysyin sitten:
— Oletko sen lukenut?
Bourdoin nyökkäsi. Minä jatkoin viipymättä:
— Ymmärräthän, että velvollisuuteni on tässä tapauksessa selvä, ja…
Hän keskeytti puheeni sanoen:
—… Ja meillä tulee vielä kerran olemaan ilo menetellä typerästi.
Minä katsoin häntä pitkään ja hämmästyneenä:
— Ethän tahdo väittää…
Hän keskeytti jälleen:
— En suinkaan, en minä aio mitään, tyydyn vain toteamaan.
Hän oli vaiti lyhyen ajan ja lisäsi kohta:
—… Ja sinä sanot löytäneesi tämän tänä aamuna?
Epäilikö hän? Minä vastasin vastaamista väistäen:
— Tarvitseeko minun sanoa, että tämä löytö oli minulle epämieluinen? Se johtaa ainakin ikäviin… selkkauksiin.
— Sitä en usko, kuului Bourdoinin suupielestä.
En tiedä, miksi olin huomaavinani, että tuo »sitä en usko» koski pikemmin ensimmäistä ilmoitustani kuin sitä, mitä olin sanonut uusista selkkauksista. Päätin ottaa asiasta selkoa ja jatkoin:
— Epäiletkö ehkä käsialaa, eikö se ole rouva de Castérac'in?
— Siinä suhteessa ei ole mitään epäilyksiä.
— Entä sitten?
— Niin, minä en voi olla tässä ajattelematta, kuinka ikävätä on, ettet ole tuonut tätä paperia jo ennen.
En voinut olla vihaisesti liikahtamatta.
— Siinä tapauksessa minulla olisi se täytynyt olla!
—… Ja kun se olisi ollut, olisimme järjestäneet sopimuksen aivan toisin, juuri sitä aioin sanoa, lopetti hän huolettomasti.
Silmieni eteen tuli kuin harso. Hän oli siis ensi hetkestä arvelematta tehnyt tuon päätelmän! Minun täytyi pitää puoliani, ja minä vastasin:
— Sinä erehdyt, ei mikään olisi muuttunut, koska onneksi on laita niin, että olen ennakolta toteuttanut osan siihen sisältyviä määräyksiä. Nyt on vain toteutettava se, mitä on jäljellä. Pyydän siis sinua antamaan tietoa vaimolleni ja keskustelemaan hänen kanssaan, millä tavoin voimme asiamme selvittää, ja minä allekirjoitan sen ennakolta, olipa päätös mikä tahansa.
— Älä nyt huoli pitää niin kiirettä, sanoi Bourdoin; — käsitellään asiaa oikeassa järjestyksessä…
Hän kumartui jälleen lukemaan edessään olevaa paperia:
— Oletko tätä edes lukenut… Oletko tosiaan?… Yllätys näyttää kovin mieltäsi hämmentäneen tai sitten olet liikemieheksi anteeksiantamattoman hajamielinen. Omakätisessä testamentissa täytyy olla ajanmääräys, jossa mainitaan vuosi, kuukausi ja päivä; muuten se on mitätön. Jos semmoisia merkintöjä ei ole, tulee tekstin sisältää ainakin viittauksia, joiden avulla voidaan täydentää puuttuvat kohdat. Tässä on päiväyksenä vain marraskuun 26:s eikä mikään kohta tekstissä anna selkoa, mikä vuosi on kysymyksessä. Se, mitä olet pitänyt testamenttina, on aivan mitätön paperi. En siis suinkaan ilmoita asiasta vaimollesi enempää kuin kenellekään muullekaan, ja vaikka tiedän sinun pitävän sankarillisista eleistä, neuvon sinua sentään lähtemään kaikessa rauhassa takaisin Cambaleyres'iin.
Niin sanottuaan hän nousi, katseli minua taas ivallisesti ja jäi nojaamaan tuolinsa selustaan:
— Miltä nyt tuntuu, vanha veikko, eikö tämä kevennä mieltä?
Minäkin nousin äkkiä:
— Sinä vakuutat… Vakuutatko, että tämä testamentti…
— … on vailla päiväystä ja siis mitätön.
— Mahdotonta!
— Katso itse.
En ollut odottanut kehoitusta, vaan olin jo sitä ennen kumartunut tutkimaan tekstiä. Bourdoin ei puhunut olemattomia. Minä kertasin kuin kaiku:
— Mitätön… aivan selvästi…
Samassa katosivat näkyvistäni pöytä, Bourdoinin työhuone ja Bourdoin itse. Omantunnontuskat, kiduttava taistelu velvollisuuteni ja ankaran oikeuden välillä, äskeinen kärsimykseni, pelkoni, epäilykseni olivat yhtäkkiä muuttuneet mitä joutavimman kidutuksen valhehaamuksi ja pakenivat nyt pois yhtenä joukkiona. Olin siis kokenut kaiken tuon aivan suotta! Kaikki oli ollut joutavaa vaivaa ja harhakuvitelmaa! Paperi oli mitätön!
Hetkisen häilyin mielettömän ilon ja uusiin pettymyksiin viittaavan pelon välillä. Mitäpä, jos Bourdoin petti minua? Olin jo monta kertaa pitänyt tuota paperia lopullisesti tuhottuna, ja se oli joka kerta noussut jälleen eteeni elävänä!
— Oletko siis varma… aivan varma…?