Bourdoin erehtyi huomatessaan mielenliikutukseni ja sanoi säpsähtäen:
— Hyvä veli, jollei kysymyksessä ole muu kuin mielesi rauhoittaminen tulevaisuuden varalta, niin asia on helposti autettu, ja minä teen nyt lopuksi, mitä sinä olisit voinut tehdä heti.
Hän sieppasi testamentin käteensä. Paperi ei heti revennyt, minä kuulin sen rutisevan.
— Mitä teet? huudahdin minä.
— Näethän sen: minä tässä vain järjestän.
Nyt noudatin pikemmin vaistoani kuin järkeäni. Tartuin äkkiä hänen käsiinsä:
— Anna se minulle, heti!
— Miksi?
— Jos otaksumme, että joku toinen on ennen minua lukenut nämä rivit huomaamatta enempää kuin minäkään, etteivät ne mitään merkitse…
— Joku toinen? Ylen omituisen sattuman vuoksi kuuluu tähän asiaan ainoastaan vaimosi, ja etkö vastikään kehoittanut minua ilmoittamaan hänelle? Ei, vanha veikko, riittäkööt nämä mutkat. Minä unohdan tällä kertaa olevani notaari ja puolustan sinua ystävänäsi niitä vastaan, toisin sanoen itseäsi vastaan!
Samassa hän repi paperin palasiksi. Oikein tajuamatta, miten oli tähän päätökseen tultu, minä sitten näin paperipalasten lentävän paperikoriin; pari keveätä kaistaa leijui ilmassa kuin kaksi keltaista perhosta häviten sitten nekin.
— No niin, virkkoi Bourdoin, — etkö edes kiitä minua? Mitä uneksit?
Riittää, että on aikaisemmin tehty… tyhmyys, jota laki ei vaatinut.
Pahoitteletko nyt, että sinulta on riistetty tilaisuus sitä jatkaa?
Hän ei sittenkään saanut tukalaa tunnettani häipymään. Minä tosin tunsin eräänlaista iloa siitä, ettei testamentti enää ollut aineellisesti olemassa, mutta samalla minussa oli hämärä tunto siitä, että sen tuhoisa vaikutus oli ennallaan. Kaiken olisi oikeastaan pitänyt kirkastua, mutta sisäinen yöni olikin pimeämpi kuin koskaan ennen.
Sitten lankesi tähän synkeyteen äkkiä valonsäde. Minä sanoin hiljaa, epäröiden:
— Lain yläpuolella on kenties…
— Rakkausko? Se on vaarallinen alue!
— Ei, vaan jotakin muuta.
— Sanohan minulle, mitä!
Mutta tuosta valonsäteestä sukeutui jo suuri päivä, joka häikäisi minua. Minä en vastannut mitään, vaan lähdin ovelle:
— Hyvästi, sanoin minä, — jonakin päivänä… en tiedä milloin…
Olin huomannut, ettei tekoni ollut ollenkaan muuttunut. Bourdoin oli tosin hävittänyt paperin, ja lainkirjain saattoi nyt olla minun puolellani, mutta Alicen ja minun välillä säilyi yhä valhe!
XII.
Minä palasin Cambeleyres'iin jalkaisin, vaikka oli jo tullut yö — se ei paljoa merkinnyt verrattuna yöhön, joka jälleen verhosi mieleni pimeään.
Muistan, kuinka nopeasti kuljin katuja alas. Tiellä melkein juoksin, näytti siltä, kuin olisin paennut, ja minä pakeninkin todella minkä voin, pakenin omantuntoni leppymätöntä tuomiota, jossa eivät nyt enää tulleet kysymykseen mitkään pettävät viisastelut.
Eiliseen saakka, jopa tähän hetkeen saakka, minua olivat hypnotisoineet lainmukaisuus ja oikeus, olin päättäväisesti jättänyt punnitsematta tekojeni sisäisen arvon. Nyt, kun niitä peittäneet verhot oli revitty rikki, ne näyttäytyivät minulle täydessä alastomuudessaan, ainoana valaisijanaan siveyslaki, joka ei siedä mitään kiertelyitä. Testamentti oli mitätön ja revitty, ja kävi ilmi, etten ollut mitään varastanut. Mutta minä olin pitänyt testamenttia pätevänä ja olin suostunut varastamaan Alicelta! Sitä seikkaa ei käynyt mitenkään lieventäminen. Elämä, joka on paljon säälimättömämpi kuin lakikirja, ei olisi missään tapauksessa siihen suostunut. Missä suhteessa olikaan Bourdoinin toimenpide tai oma tosiasiallinen epäitsekkyyteni muuttanut asian lähtökohtaa, toisin sanoen rakkauteni alkuperää, jota vioitti laskelma? Draamani edellytyksissä ei siis ollut tapahtunut mitään muutosta, tätä lukuunottamatta: jos testamenttia ei olisi hävitetty, olisin voinut vielä väistää tunnustusta, olisin voinut heti panna paperin takaisin rukouskirjaan, mutta nyt, kun en tietänyt, millainen selko Alicella saattoi asiasta olla, täytyi jo tänä iltana ehdottomasti selittää, miksi se oli kadonnut. En voinut enää olla puhumatta.
Merkillinen muutos! Olin käynyt Bourdoinin luona, olin toiminut aamusta alkaen vain päästäkseni tuohon tunnustukseen, ja nyt, kun se tuli välttämättömäksi, pelkäsin sitä, näin siinä vain vaaroja.
Minä kuljin eteenpäin. Milloin kuvittelin seuraavaa keskustelua Alicen kanssa, milloin tuomitsin itseäni. Minä huohotin, sydäntäni kouristi, ja minun oli mahdoton ratkaista, kumpi oli hirmuisempi, tuo odotettu ratkaisu vai oma tuomioni. Jos olen milloinkaan tarkoin mitannut omaa sieluani, niin se tapahtui varmaan tuona hetkenä. Kunniallinen ihminen, joka nähdään sellaisessa kriisissä, vaikuttaa kaamealta.
Vihdoin näin Cambaleyres'in valot. Niiden näkeminen, jonka olisi pitänyt kiihtää mielessäni liikkuvia tunteita, vaikutti omituisen hairahtuman vuoksi päinvastoin niitä häivyttävästi. Noiden monien säikyttävien kuvien sijaan tuli yht'äkkiä toisenlainen, ja minä tulin ajatelleeksi:
— Sittenkin hän odottaa minua!
En erehtynyt. Näin jo kaukaa hänet seisomassa kynnyksellä, varmaan levottomana odottamassa minua, kun olin viipynyt niin kauan. Järkeni kavahti valveilleen vielä kerran, yritin saada selville, mitä jälkeä hänen kasvoissaan oli niistä varjoista, jotka olin nähnyt aamulla. En nähnyt enää mitään. Joudutin askeliani kuin kohmettunut kulkija, joka näkee hyvästä majapaikasta vilkkuvan liesitulen, juoksin häntä kohti ja suljin sanaakaan sanomatta hänet syliini.
— Ah! lausui hän hämmästyneenä. — Mitä onkaan tapahtunut?
Minä vastasin hämmentyneenä:
— Löydän sinut jälleen! Saamme olla yksin… uudestaan…
— Pelkäsitkö, että olin lähtenyt pakoon?
— Pelkäsinkö… en oikein tiedä… ollessaan kaukana ihminen pelkää aina.
Mielessäni salaa kytevä ilo sai minut tänä hetkenä unohtamaan tuskan, josta olin vapautunut, ja samoin sen, joka minua odotti, ennenkuin ilta ehtisi kulua loppuun. On hurmioisia hetkiä, jolloin täytyy ihmetellä, kuinka sydän voi sykkiä särkemättä kammioitaan. Minä kysyin:
— Mitä olet itse tehnyt minun poissaollessani?
— Olen valmistellut lähtöä, sillä mehän lähdemme täältä jo huomenna.
— Huomenna tai myöhemmin, milloin haluat…
— Kaikki on valmiina.
— Kaikki voi jäädä paikoilleenkin.
— Ei, minä olen pitänyt asioista huolta ja olen palkannut palvelijat, sillä onhan itsestään selvää, että Rosa jää tänne.
Minä hämmästyin:
— Aiotko luopua Rosasta?
— Täytyyhän jonkun jäädä Cambaleyres'iin. Miksi hänet täältä karkoittaisin?
Miksi katselinkaan häntä tuona hetkenä? Sillä kertaa näin aivan selvästi tuon tuskin huomattavan hämmingin, joka oli ahdistanut mieltäni joka päivä. En nähnyt unta; se oli olemassa! Oliko kääpiö puhunut totta vakuuttaessaan Alicen sietävän Rosaa vain kiitollisuudesta? Kuumeeni laskee heti, olen jälleen kylmäverinen:
— Miks'ei, sanon minä, — ja ehkä mieluummin erottaisit hänet kokonaan palveluksesta?…
Hän teki vain välinpitämättömän eleen:
— Mitä ajatteletkaan! Rosa on kiintynyt taloon, älkäämme riistäkö häneltä sitä iloa. Tulehan; ateria odottaa.
Näyttää siltä, että hän haluaa välttämättä lopettaa lyhyeen kiusallisen asian käsittelyn. Ei, minä en ole erehtynyt, hänen katseensa ei ole enää niin kirkas kuin tavallisesti. Ateriallakin, minun syödessäni mitään virkkamatta, hän puhuu vain Annasta.
— En tosiaankaan ollut häntä tuntea… Hän on lauhtunut, melkein ymmärtäväinen!
— Ja kuinka opinhaluinen! huudahtaa Rosa. — Hän pyysi minulta paahtovanukkaan reseptiä!
Kuinka kääpiö onkaan osannut koskettaa Alicea tuohon kohtaan? Eikö Rosa ole antanut hänelle mitään muuta kuin ruokareseptejä? Kuunnellessani tuota keskustelua se käsinkoskematon, jonka olin luullut saavani kiinni lennosta, muuttuu ilmiselväksi. Tämä mieltäni vainoava ajatus imee vähitellen itseensä lähestyvän selityksen. Vielä äsken, kun minun piti puhua — oliko se oma menneisyyteni vai tuo tuntematon, jota tahdoin hävittää? Nyt minun on mahdoton kestää kauempaa:
— Mitä, jos lähdemme ulos? Ota viittasi, ja lähdetään…
Minä tartuin Alicen käsivarteen ja vein hänet mukanani.
Yö oli säteilevä. Askeltemme alta kohosi tuoksuja, kostean lämpimiä kuin ilma itse. Päittemme päällä hohteli vanhojen puitten tummien lehvien välitse kirkas rata, jonka tähtivälke näytti kuvastelevan meidän kulkemaamme lehtokujaa. Puiston portilla, nurmikolla, oli valoläikkä, kirkas kuin vedenkalvo. Oikein tietämättä, minkätähden, me kuuntelimme sen kutsua ja ohjasimme kulkumme sitä kohti.
— Eilen raivosi myrsky, tänään on haaveellinen ilta, lausuin minä hiljaa, levottomana Alicen vaitiolon vuoksi.
Mutta vaitiolo jatkui yhä lisäten tukaluuttani. Meidän lähestyessämme valoisaa läikkää lähestyi samalla ratkaiseva hetki, jona minun täytyisi vaitiolo lopettaa. Luonnon rauhan ja tuuliajolla olevien ajatusteni ristiriita tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa. Minusta tuntui myös, että sanat, jotka aioin lausua, saisivat tahtomattani sisäisen merkityksen, joka ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Alice äkkiä.
Olimme vihdoin saapuneet valoisaan paikkaan. Olin niin syventynyt omaan tuskaani, etten ollut sitä huomannut. Katseemme kohtasivat toisensa, kumpikin hämmästyen toisen levottomuutta.
Minä änkytin:
— Etkö sano sinäkin?…
Hän teki torjuvan eleen:
— Varokaamme houreita, Jean, ne vaanivat onnellisia!
— Ah! virkoin minä, — nyt on varmaan minun vuoroni kokea pyörrytystä katon reunalla! Miksi tuntuukaan minusta toisinaan, kuin et enää olisi semmoinen? Toiset ovat muuten huomanneet samaa. Olipa se houretta tai ei, sisaresi sanoi tänä aamuna…
Minä huomasin Alicen salaavan väristystään.
— Anteeksi, keskeytti hän, — salli Annan mennä menojaan; älkäämme hänestä enää välittäkö!
— Olkoon niin, unohtakaamme, että hän on täällä käynyt. Mutta koska hän näytti sinusta — sanoit sen aterian aikana — niin ymmärtäväiseltä, niin kuinka voisinkaan olla levollinen, kun tiedän hänen varman uskovan, että salaat minulta jonkin surun? Minä lievennän asiaa, sillä hän puhui pahempaa. Sisaresi näet vakuutti tänä aamuna, että minä pidän onnena tahallista ja alistunutta kiitollisuutta.
Alicen jälleen liikahdettua minä lisäsin:
— Ei, myöhemmin, salli minun ensin keventää sieluani, sitten voit joko tallata sen jalkoihisi tai ottaa sen jälleen omaksesi, miten haluat… Jospa mieltäni ei olisi tehnyt levottomaksi mikään muu kuin sisaresi! Alice, rakkaani, kuinka voinkaan saada selville, mitä piilee mielessäsi, jonka pienimmistäkin ajatuksista minulla oli ennen täysi selko ja joka nyt näyttää minustakin olevan täynnä jotakin salaperäistä? Minulla ei ole opastajanani mitään muuta kuin sanoja semmoisia kuin äsken lausumasi »varokaamme», joista en tiedä, eivätkö ne ole vielä enemmän oman salaisen surusi kaikua kuin yrityksiä tyynnyttää minun levottomuuttani… Sinä käännyt pois? Olenko ehkä oikeassa?… Jos niin on, malta mielesi, minä rukoilen sinua! Mitä hyödyttää, jos olet selittänyt minulle, että rakkaus perustuu luottamukseen, kun itse pelkäät osoittaa luottamusta ensimmäisen tuulenhenkäyksen koskettaessa meidän rakkauttamme? Ja koska puhuit houreesta, selittäkäämme tämä; se on varmin keino puolustaa itseämme elämää vastaan, sillä elämä kadehtii aina iloja, jotka ovat suurempia kuin se itse!
Ennenkuin menemme kauemmaksi, huomattakoon, kuinka vilpittömästi vetosin Alicen rehellisyyteen vaihtaen osat ja käyden itse väärentämään totuutta. Intohimon vaikuttaessa ihmisen olemus kahdentuu, normaalitajunta häviää ja syntyy toinen, joka ei tiedä mitään epämieluisesta menneisyydestä.
Minä olin tuona hetkenä omituisessa tilassa. Tuntui siltä, kuin olisi mieltäni kuohuttavien ristiriitaisten tunteitten peitossa joku näkymätön ahdistaja käynyt kurkkuuni; ponnistukseni ei olisi ollut suurempi, jos olisin aikonut huutaa ja olisin saanut kuuluville vain heikon kuiskauksen.
Alice oli kuunnellut sanojani erittäin tarkkaavaisesti. Kun olin lopettanut, hän vain pudisti päätään.
— Jean parka! huokasi hän. — Kuinka taitavasti yritätkään tärvellä keskinäistä luottamustamme!
Sitten hän väistyi hiukan taaksepäin, niin paljon, että joutui varjoon, ja sanoi:
— Tekisit viisaasti, jos jättäisit nuo turhat huolet. Eräitä vieraita ei pitäisi koskaan päästää luokseen, ei edes käymäänkään.
Uhkaa aina vaara, että he jäävät olemaan. Tee niinkuin minä; minä otan sanoistasi vain kaiken sen rakkauden, jota ne ilmaisevat; kun ihmisellä on se, mikä nyt on meidän omaamme, niin mitä hyödyttää katsella taakseen?
— Taakseen? toistin minä epäröiden.
— Pitäisikö minun esimerkiksi lakkaamatta muistella aikaa, jolloin kärsin täällä voimatta toivoa tulevaisuudelta mitään? Minulle on tärkeä yksi ainoa päivä, se, jona sinä tulit minua puhuttelemaan, ja nykyhetki riittää, koska se ei kaipaa mitään itsensä ulkopuolelta!
Minä jouduin tahtomattani jonkin voiman vietäväksi.
— Sinä erehdyt; toisinaan sattuu, että menneisyys sekaantuu vielä nykyhetkeen.
— Sinä vain luulottelet.
— Esimerkiksi tänään…
— Huomenna se on jo unohtunut; älä ajattele sitä enää!
— Jos niin tekisin, niin sydämeni pakahtuisi.
Ääneni oli värähtänyt. Ollenkaan asiaa suunnittelematta jouduin astumaan tielle, jonka luulin olevan vielä kaukana, ja Alice huomasi varmaan myös, että lähestyimme jotakin ratkaisevaa, sillä kehoitettuaan aikaisemmin minua luopumaan rasittavista mietteistäni hän vaati nyt, että puhuisin selvemmin.
— Ovatko ne ikäviä asioita? kysyi hän huomattuaan, etten lisännyt mitään.
Minä tyydyin tekemään karttelevan eleen.
— Miksi et jatka?
Vaikka hän oli varjossa eikä liikahtanut, täytyi sittenkin huomata vastustamaton pelko, joka äkkiä häiritsi hänen väkinäistä rauhaansa.
Samassa kuului tieltä rattaitten rätinää.
— Ah! huudahdin minä, — tuleeko sieltä vielä joku meitä häiritsemään?
Vastaamatta mitään Alicen kysymykseen riensin portille, avasin sen ja katselin pimeään. Alice oli seurannut minua.
— Annan lähdettyä saapuu ehkä veljesi…
Minä vastasin tuijottaen pimeään:
— Mitä pelkäisit, vaikka se olisikin hän?
Kun ihminen, olipa hän kuka tahansa, saapuu sydänyöllä, niin se herättää aina jonkinmoista ahdistavaa levottomuutta, mutta tällä kertaa minä siunasin, että niin kävi. Se hetki, jona täytyi puhua ja tunnustaa, siirtyisi kenties tuonnemmaksi… Kului muutamia hetkiä.
— Se on vain joku talonpoika, sanoi Alice, joka oli ennen minua matkustajan erottanut.
Talonpoika, niin tosiaan… ja minä ymmärsin, että toivoni oli turha. Me seisoimme siinä kuten ennenkin, minä ajatellen, että viittaus menneisyyteen oli riittänyt kerrassaan muuttamaan Alicen toiseksi, hän valmiina kyselemään minulta äänellään ja eleillään. Mutta nyt me odotimme, kuin sanattoman sopimuksen mukaan, kunnes häiritsijä olisi ehtinyt ohi.
Hän ilmaantui näkyviin. Ohjakset valtoimina, varmasti luottaen siihen, että juhta kuljettaisi hänet kotiin, hän torkkui istuimellaan, meitä näkemättä, ja nyykähti joka sysäyksellä eteenpäin, kuin syvään kumartaen. Sitten pyörien narske loitontui, ja jälleen vallitsi hiljaisuus pimeässä, missä olimme.
— Mikä on asia, jota et voi unohtaa, sydämesi siihen pakahtumatta? kysyi Alice ikäänkuin keskustelumme ei olisi häiriytynyt.
Olin onneksi saanut aikaa malttaa mieleni. Yritin puhua huolettomaan sävyyn:
— Kenties jokin joutava seikka, joka vaivaa mieltä vain sen vuoksi, että muistuttaa jostakin. Olen tullut tuntemaan täti de Castérac'in, josta minulla ei ollut aavistustakaan, enempää kuin nähtävästi sinullakaan…
Kuullessaan nimen Castérac Alice näytti jälleen muuttuvan välipitämättömäksi. En tiedä, miksi tuo välinpitämättömyys näytti minusta liian selvältä ollakseen todellista. Minä jatkoin:
— Tänä aamuna, kun järjestelin kirjoja, tuli käteeni eräs tätini kirjoittama konsepti…
Olin huomaavinani, että Alice hiukan liikahti.
— … Niin, konsepti, ei mitään enempää… toisin sanoen paperi, jossa ei ollut mitään päivämäärää ja joka oli unohdettu tai pantu piiloon jäljennettäväksi jonakin päivänä, jota ei milloinkaan tullut…! Kaikesta huolimatta se osoitti minulle, kuinka tuo nainen on ollut sinuun kiintynyt omalla karulla tavallaan. Eikö hän aikonut tehdä sinusta perijätärtä? Tunnustanpa luulleeni ensihetkessä, että kysymyksessä oli oikea testamentti, ja siitä syystä kiiruhdin Bourdoinin luo… Bourdoin, joka suhtautuu omalla erikoisella tavallansa ihmisten tunteisiin, tietenkin nauroi ääneen mielenliikutukselleni. Mutta minut se oli saanut vapisemaan… se vapisuttaa minua vieläkin… Jos otaksumme, että tätini olisi toteuttanut ajatuksensa, niin sinä olisit saanut periä, minä en olisi palannut tänne enkä olisi koskaan tullut sinua tuntemaan! Kuinka vähästä riippuukaan ihmisten kohtalo! Jos paperiarkkiin olisi lisätty joitakin merkkejä, niin onnemme olisi jäänyt toteutumatta…
Ääneni sammui. Alice kuunteli tarkkaavasti ja näytti olevan valmis kuuntelemaan kuinka kauan tahansa. Minä puolestani en ainoastaan ihmetellyt, että olin voinut kertoa asian keskeytymättä, vaan minusta tuntui kerrassaan vaikealta pysähtyä. Päästyäni kerran vauhtiin teki mieli toistaa, mitä olin sanonut, teki mieli vakuuttaa sitä enemmän, mitä vähemmän uskoin onnistuvani.
— Omituinen juttu, eikö totta?
Minä aloin nyt kysyä, koska Alice oli itsepintaisesti vaiti.
Hän vastasi kuin kaiku:
— Omituinen…
Minä sanoin:
— Eikö näytä siltä, kuin kuolleet ohjaisivat eläviä? Tarjotessani sinulle taannoin Cambaleyres'in noudatin vain omaa haluani, mutta itse asiassa olinkin ehkä vain vainajan tahdon tottelevainen väline.
Kuten huomaamme, lakkasin epäröimästä ja lausuin seikkoja, jotka voivat minut langettaa. Kun valhe jatkuu, näyttää siltä, kuin se järjestyisi itsestään totuuden muotoiseksi. Mutta sitten minusta tuntui, kuin ukonvaaja olisi iskenyt, Alice päätti vihdoin puhua ja kysyi:
— Miksi kerrot minulle tuon vasta tänä iltana, jos kerran sen löysit, kuten puheestasi ymmärsin, jo tänä aamuna?
Melkein samat sanat kuin Bourdoinin lausumat, toisin sanoen: sama epäilys!
— Sinä unohdat, että Anna oli kaiken aikaa sinun seurassasi. Olihan tuo seikka, joka koskee vain meitä.
Valhe yhä järjestyi, vaikka ääneni ei kyennyt sitä täysin seuraamaan, vaan ilmaisi jo levottomuutta.
— Miksi muuten kiiruhdit Bourdoinin luo? Olisihan ollut paljon yksinkertaisempaa repiä yhdessä tuo… konsepti.
— Bourdoin on pitänyt siitä huolen…
Alice säpsähti.
— Ah, Bourdoin… Sinulla siis ei enää ole…
— Olisitko halunnut siihen tutustua?
Hän epäröi:
— Enpä suinkaan… Mutta olisihan ollut hauskaa… Nyt se on tehty; ei viitsitä enää siitä puhua.
Hänen äänensä hiljeni hiljenemistään, ja lauseita erottivat toisistaan yhä pitenevät vaitiolot. Minusta tuntui, että hänen ajatuksensa vähitellen vetäytyi jonnekin, mihin minä en voinut sitä seurata. Kun hän lopetti, oli hänen katseensakin siirtynyt minusta pois ja kiintynyt maahan.
Minä odotin, hämilläni tuon loitontumisen vuoksi; sitten astuin hänen luokseen:
— Alice!
Hän näytti säpsähtävän hereille.
— Mitä vielä? Onko sinulla jotakin lisättävää?
— Alice, toistin minä, — missä oletkaan ja minkätähden tuon paperin hävittäminen niin kovin mieltäsi hämmentää?
— Sinä erehdyt, minä en enää sitä ajatellut.
— Siinä tapauksessa myönnä, että alakuloisuutesi liittyy siihen jollakin minulle tuntemattomalla tavalla, ja uskalla puhua suoraan.
Hän kohotti päätänsä hitaasti, kuin olisi nostanut jotakin taakkaa:
— Jos se on sinusta tärkeätä, niin miksi sen salaisin? Ajattelin tässä, mistä johtuu, että niin vähäpätöinen seikka, joka ei edes jätä mitään jälkeä, pakahdutti sydäntäsi — käytän omaa sanaasi — niin, että tahdoit ehdottomasti sen minulle tunnustaa.
En tiedä, kumpi oli minussa voimakkaampi siinä häntä kuunnellessani: iloko, että vihdoin törmäsin määrättyyn vastukseen, vai pelko, että jälleen valehtelisin. Minä vastasin sentään empimättä, minun ei ollut nytkään vaikea liikkua kuviteltujen väitteitteni sokkeloissa.
— Olen arvostellut aivan väärin tätiäni, ja senvuoksi minusta näytti tarpeelliselta asiaa korjata saamalla sinut arvostelemaan tasapuolisesti hänen muistoaan. Olenko ollut väärässä, ja arvosteletko yhä samoin menneitä kovia kokemuksiasi nyt, kun tiedät, millaiset tarkoitukset ovat olleet niiden pohjana, olkoonpa, etteivät ne ole päässeet toteutumaan?
Alice antoi katseensa painua alas:
— Oletko aivan varma siitä, että olet noudattanut vain tuota halua?
Ennenkuin vastasin, kumarruin hänen puoleensa yrittäen tutkia hänen kasvojansa. Huomasin niissä niin odottamatonta jäykkyyttä, että epäröin.
— Epäilemättä! huokasin minä kumealla äänellä.
Hän teki todella murheellisen eleen:
— Haluaisin ymmärtää sinua, mutta en voi.
— Mitä siis ajattelet?
Mutta hän piiloutui jälleen ikävään äänettömyyteen.
— Luuletko, että tuo konsepti ehkä oli oikea testamentti ja että sinun etusi…
Hän huudahti:
— Raha! Älä puhu siitä! Kunpa olisin estänyt sinua sitä minulle antamasta!…
— Koska etusi tuntuvat sinusta nyt niin vähän merkitseviltä, niin mitä hyötyä on siitä, että muistelet lahjaksi saamaasi Cambaleyres'ia?… Älä keskeytä, minä luulen asian nyt ymmärtäväni, minä ymmärrän sen varmaan! Etkö ajatellut vastikään, että minä olen kenties aina tietänyt tätini aikomukset ja olen ehkä sen vuoksi lähtenyt sinua etsimään?…
— Jean! Jean! Sitä en ole milloinkaan uskonut!
— Niin, et ole sitä uskonut, mutta olet siis sitä ajatellut. Entä sitten, vaikka olisi niinkin laita!
Minne olinkaan menossa? Halu päästä vihdoin solvaamaan sitä tavoittamatonta, minkä tunsin hänessä olevan, sai minut lausumaan sanoja, joista ei itsellänikään ollut oikeata tietoa. Tällä hetkellä uskalsin mitä hyvänsä, uskalsin lausua vaikka totuuden! Minä jatkoin:
— Jos niinkin olisi, että olisin sinut valitessani aluksi totellut jotakin vierasta vaikutinta, niin voisiko se estää, että olet tänään, huomenna ja aina minun rakastettuni? Mitä se haittaisi, sanon vieläkin, jos tuo entinen ihminen on lakannut elämästä ja jos toinen hänen sijaansa astunut kaipaa hellyyttä, niinkuin janoinen kasvi juo virvoittavaa sadetta?
Hän oli sulkenut silmänsä, kenties voimatta sietää valoa, jota sanani asiaan levittivät, ja änkytti:
— Niin tosiaan… mitä se haittaisi.
— Kas niin! Tunnustat sen itsekin! Tuleeko minun nyt vannoa ja vakuuttaa, että tuo otaksuma on mieletön, ettei minulla ollut ennen tämän päivän aamua tietoa mistään, että minun tarvitsi vain nähdä sinut rakastuakseni sinuun?…
Hän toisti yhä:
— Niin tosiaan… niin tosiaan…
— Riittävät jo nämä pyhyydenloukkaukset! Ihme on edessämme. Minä rakastan sinua. Huomaatko, kuinka se on yksinkertaista, ehdotonta ja ihmeellistä? Sinä ilmaannuit näkyviin, minä olin siinä, ja sinä otit minut valtoihisi! Minä rakastan sinua. Muuten, jos ihmeitä selitettäisiin, olisivatko ne muuta kuin jokapäiväistä todellisuutta? Ne ovat Jumalan lahja, sanoinselittämätön salaisuus, joka paljastuu ihmisille. Kun niitä tapahtuu, ihmiset polvistuvat ja kiittävät. Kiittäkäämme mekin tänä ensimmäisenä ja viimeisenä tuskan hetkenä tuosta ihmeellisestä hyvästä työstä, syleillen toisiamme, sydämet liittyen yhteen paremmin kuin koskaan ennen…
Jumalainen hetki: nyt, kun ilmaistavana ei enää ollut muuta kuin autuus, josta elin, tulvivat sanat huulilleni iloisesti ja vapaasti. Miksi olisinkaan niitä estänyt? Olinhan selittänyt kaikki, ilmaissut kaikki, ja, kuten minusta tuntui, häivyttänyt kaikki olemattomiin!
Minä astuin Alicen luo mieli täynnä sulaa riemua. Hän vaipui syliini.
Kuulin hänen sanovan hiljaa:
— Olet oikeassa, se on ihme…
Samassa hänen suunsa etsi huuliani, olimme ehtineet siihen kohtaan, missä ei enää tiedetä, ollaanko raatelevia petoja vai haaksirikkoisia, joita liittää yhteen vaanivan äärettömyyden herättämä kauhu.
Minä sanoin lempeästi, riemuiten:
— Tule, on jo myöhä…
Me lähdimme takaisin Cambaleyres'iin, jonka öinen haamu näytti tavallista ivallisemmalta, kohti Rosaa, joka odotti meitä ovella sukankudin kädessään, etäältä meihin pälyillen… Oi ihmettä, nyt, kun luulin lopullisesti hävittäneeni menneisyyden, kykenin lausumaan vain lapsellisia sanoja ja huokailin:
— Kuinka paljon tähtiä tänä iltana!
Alice vastasi:
— Onkohan meillä kaupungissakin näin hiljaista?
— Hiljaisuus on meissä itsessämme — kunhan vain olemme yhdessä.
— Hyvää iltaa, herra ja rouva…
— Hyvää iltaa, Rosa…
Kuinka ihanaa onkaan palata asuntoon, missä meitä odottaa rauha, nousta kahden portaita, joiden kierre näyttää jatkuvan aina taivaaseen saakka… Sitten saavumme käytävään, ja huoneemme avoimesta ovesta näemme vaiteliaasti kutsuvan valkoisen läikän. Astun eteenpäin, mielessä riemullinen tunne siitä, että vihdoinkin olen vapaa. Sydäntäni sykähdyttää lähestyvä onni. Millainen korvaus, ja kuinka tulemmekaan toisiamme rakastamaan!
Mutta sitten kuulen Alicen sanovan:
— Saanko muuten tietää ainakin, mistä sinä sen konseptin löysit?
Hän puhui kieltämättä edelleen aivan huolettomasti! Joku toinen voisi varmaan luulla, että lapsellinen jaarittelu yhä jatkuu. Minä vastaan samoin:
— Mistä sen löysin? Maasta, permannolta luullakseni, säilytyssuojasta… Ymmärräthän, olin kaivellut paljon vanhoja vihkoja… paljon kirjoja… se oli ehkä lentänyt jonkin välistä. Miksi muuten tuota seikkaa tutkisimme? Eihän sillä ole enää mitään merkitystä; se on vain vanhaa pölyä…
Me aloimme katsella toisiamme. Näytti siltä, kuin olisimme palanneet joltakin pitkältä matkalta emmekä olisi toisiamme tunteneet. Yksikään sanani ei tuntunut vaaralliselta, mutta minä tunsin jokaisessa niistä piilevän jotakin selittämätöntä, outoa. Johtiko siis valhe järjestyessään vähitellen ratkaisuun?
— Pölyä… niin kyllä…
Alice yritti hymyillä ja astui sisään. Minä ihmettelen nyt, miten häntä seurasin — tuo käsittämätön oli palannut…
XIII.
Kaupunkiin lähdettiin seuraavan päivän iltana.
Me lähdimme Cambaleyres'ista sitä lopullisesti jättämättä. Olisi siis ollut joutavaa sitä kaivata. Mutta olipa ihminen kuinka huolellinen tahansa, viimeisten valmistelujen huvia hän ei missään tapauksessa voi välttää. Alice nousi varhain. Minä samoin. Sitten seurasi paljon joutavaa hommaa ja puuhaa, jota joudutti halu ehtiä valmiiksi määrättyyn aikaan. Lähtöhetkemme ei ollut määrätty, mutta me pidimme kiirettä siitä huolimatta. Vaikka en asiaa itselleni tunnustanut, ei minusta suinkaan ollut epämieluista, että monet tehtävät estivät meitä tutkimasta toisiamme. Niin kului koko päivä niissä puuhissa, Rosaa neuvottaessa, valikoitaessa, mitä piti ottaa mukaan, mitä jättää.
Lähdettyäni Rosaa etsimään löysin hänet säilytyssuojasta, missä hän parhaillaan latoi laatikkoon kirjoja, jotka olin edellisenä iltana valikoinut. Alice oli siinä hänen vieressään pitäen huolta valvonnasta, joka oli aivan tarpeetonta. Sanottuani Rosalle, mitä halusin, minä poistuin mitään tuosta välittämättä. Olin omituisessa mielentilassa. Yöllisestä epätoivosta ei näyttänyt olevan enää jälkeäkään. Minä varoin huolellisesti tutkimasta Alicen kasvoista, olinko huoneeseen palatessamme ollut ohimenevän harha-aistimuksen uhrina, ja menettelin niinkuin eräät sairaat, jotka tietävät olevansa auttamattomasti hukassa: kieltäydyin huomaamasta sen kriisin oireita, jota kuitenkin lakkaamatta ajattelin. Tieto, että pääsisin takaisin lapsuuteni kotiin, sai minut hetkellisesti haltioitumaan, niin etten ajatellut mitään muuta.
Kun olimme saaneet matkatavarat kuntoon ja lähdimme vuorostamme, eikö minusta silloin tuntunut, että noustessani vaunuihin, joiden piti neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpaon jälkeen viedä minut takaisin kotiin, matkassamme oli mukana eräs toinen, joka istui siinä aivan lähellä meitä? Näkymättömän läsnäolon vaikutelmaa, joka toisinaan liittyy todellisen elämän tapahtumiin, on vaikea kuvailla. Silmämme eivät huomaa mitään, mikään hulluus ei hämmennä ajatustamme, me hyväksymme edelleen vain tuttujen aistien todistukset, mutta siitä huolimatta tiedämme varmasti, ettemme pety, voisimme osoittaa paikan, missä tuo tuntematon on, melkein pelkäämme siihen törmäävämme.
Isäni, jota olin niin vähän ajatellut viimeksikuluneina viikkoina, oli nyt tullut seuraamme. Minä ymmärsin Alicen vaitiolon. En virkkanut itsekään mitään. Me olimme muuttuneet sivuhenkilöiksi, hän ja minä, kunnioittavaksi saattueeksi, joka vei isäntää kotiin, mistä häntä ei olisi pitänyt milloinkaan karkoittaa. Arvasiko hän, kuinka kalliin hinnan olin maksanut, jotta hän nyt pääsi takaisin? Tulisiko hän kiitollisuuden osoitukseksi ainakin karkoittamaan uudesta asunnostani tuon selittämättömän väärinkäsityksen, joka uhkasi rakkauttamme? Onnetonta! Tuo salaperäinen varjo, jonka luulin meitä seuraavan, ei minulle vastannut. Kun saavuimme perille illan suussa, havaitsin sen hävinneen, ja niin sain tykyttävin sydämin vapaasti nauttia minua varten varattua pettymystä.
Perilletulo tuotti todellakin vain pettymystä. Oven eteen on keräytynyt tuntemattomia ihmisiä — uudet palvelijamme, jotka tulivat auttamaan meitä autosta — ja katosta lankee sähkölamppujen häikäisevä valo esineisiin, jotka olin aikaisemmin tottunut näkemään öljylampun hillityssä valossa. Matkan varrella olin sulkenut silmäni ja palauttanut mieleeni vanhan valaistuksen, huonekalut ja askelet, mutta nämä seinät, vaikka niihin ei ole koskettu, ovat muuttuneet suhteiltaan, ja vanhat huonekalut, jotka ovat vielä jäljellä, johtavat sitäkin enemmän ajatuksen niihin, jotka ovat hävinneet. Mitä askeliin tulee, niin tiesinhän, etten niitä enää kuulisi.
Yht'äkkiä huomaan olevani yksin myös kaipaamassa sitä, minkä aika on vienyt pois. Alice ei edes minua ymmärtäisi, jos yrittäisin siitä puhua. Mahdotonta on herättää toisen ihmisen mielessä menneisyyttä, jota hän ei tunne. Menneisyys on meissä itsessämme. Se on raja, joka eristää meidät omaan piiriimme, erottaen meidät hellän kiintymyksemmekin esineistä. Kuinka menneisyyteni yksinäistääkään minua tänä iltana!
Alice, joka oli seurannut minua, kun harhailin huoneesta toiseen, yrittää taistella aavistamaansa pettymystä vastaan, mutta ei siinä onnistu:
— Miten onkaan, sanoo hän hiljaa, — eikö sinusta enää tunnu siltä, kuin tulisit kotiin?
Vastaukseni viipyy, sitten minä yht'äkkiä unohdan, että hän on minulta mitään kysynyt, en näe enää mitään ympärilläni. Edessäni on jälleen, samoinkuin eilen, tuo jokin tuntematon, olen siitä aivan varma. Se ilmenee kysymystä säestelevässä hymyssä, sitä osoittaa väsynyt suu, silmät, joiden alla näkyvät tummat renkaat; onpa se muuttanut äänensävynkin kerrassaan toisenlaiseksi! Koetinpa miten tahansa olla välittämättä sen olemassaolosta, yrittipä Alice sitä minulta salata kuinka taitavasti tahansa, se on sittenkin tuossa edessämme, se on hän, oikea isäntä!
Sitten vastaan jotakin, en tiedä mitä; minut valtaa vastustamaton halu paeta, ja minä menen ovelle:
— Lähden hiukan kävelemään torille, se oli suurimpia huvejani ennen vanhaan, lapsena. Minä kenties kuvittelen, että olen jälleen lapsi… — sanon, selittääkseni omituista lähtöäni.
Alice vastaa, yhä samaan hämmentyneeseen sävyyn:
— Mene, mene, minä korvaan täällä niitä, jotka silloin sinua odottivat.
Nuokin sanat kaikuvat kuin ennustus: sen, joka korvaa vainajia, täytyy itse olla vainaja…
Ehdittyäni ulos aloin kävellä mietteissäni pienen torin laitaa. Se tuntui minusta jälleen tutulta: akaasiat olivat yhtä hintelät, suihkulähde pulppusi, ja talojen julkisivut olivat ennallaan. Tuossa oli seinäkomerossa Neitsyt Maarian kuva, toisen ohi kulkiessaan näki pihan, joka oli koristettu irvinaamakuvilla, ja viraston rautaristikoissa oli jokaisessa keskellä pieni sydän (Bourdoinin talo koristettu sydämillä, millaista ivaa!). Kaikki oli jäänyt entiselleen, kaupungin äänet, kattojen yläpuolella leijuva savu. Ne, jotka olivat lapsuuteni aikana täällä eläneet, olivat useimmat ehtineet jo kuolla, mutta olivatpa heidän jälkeläisensä keitä tahansa, ihmiselämän soitto säilyy yhä samana.
Vaivainen tori ei kumminkaan voinut mieltäni tyynnyttää. Päätin karttaa muistoja, jotka olivat hyödyttömiä tai pettäviä, ja ajattelin nykyhetkeä, ajattelin, mistä se johtui ja mihin se tulisi meidät viemään. Kunpa voisi saada selville, miksi tuo käsittämätön on palannut! Minä harkitsin sanoja, jotka näyttivät kutsuneen sen takaisin:
— Saanko muuten tietää, mistä sen konseptin löysit?
— Maasta, permannolta luullakseni, säilytyshuoneesta…
Ellei Alice mitään tietänyt, niin mitä merkitsi vastaukseni? Ja jos hän tiesi, niin mitä merkitsi, mistä se oli löydetty, kun kerran olin sanonut sen löytäneeni? Ajatukseni joutui harhateille. Juuri siksi, että olin valehdellut vakaumuksesta, en voinut keksiä, mitä olisin voinut lisätä kertomukseeni. Minä luulin, että se oli tehnyt menneisyyden selväksi, siis asiaankuulumattomaksi, että se oli menneisyyden hävittänyt. Jatkaessani näitä tutkisteluja jätin vihdoin sikseen oman osani ja aloin syyttää Alicea todellisesta vääryydestä. Sitten tämä vääryys sai kohta mieleni kuohuksiin.
Siinä on käännekohta. Kaksi päivää aikaisemmin, kun sieluani samoinkuin ruumistani oli piiskannut syysmyrsky, olin huokaillut ajatellessani, että Alice oli suostunut tulemaan omakseni vain kiitollisuudesta, mutta jos hän olisi silloin tullut luokseni, olisin polvistunut hänen eteensä ja pyytänyt häneltä anteeksi, että olin häntä epäillyt. Nyt sitävastoin, vaeltaessani tällä torilla kuin vanki vankilan pihalla, minussa alkoivat väristä oman rotuni tunnot, ja suruni muuttui vihankaunaksi. Minä rakastin yhä vielä intohimoisen sydämen koko voimalla, mutta rakkauteni oli nyt ärtynyttä, se vaati tilintekoa ja tuntui voivan helposti vaihtua vihaksi. Voiko ihminen muuten selvästi tietää, onko kysymyksessä rakkaus vai viha, jos hän elää intohimoisesti, ja olisimmeko me selviytyneet tuskastamme ilman intohimoa?
Kun sitten päätin palata sisään, oli kaikki muuttunut, vaikka ulkonaisessa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään, vaikka meidän olisi pitänyt teoreettisesti olla lähtökohdassamme. Minä olin yhä rakastaja, hän oli vieläkin rakastettu, mutta mieltäni kuohutti salainen katkeruus. Minä olin lakannut kerjäämästä ja hän kenties tekemästä minulle oikeutta.
Kuinka selvästi muistankaan sanat, jotka heti osoittivat meidän kummankin uutta suhtautumista. Vain neljä lausetta, ja kuilu avautui eteemme.
— Luulin jo, että unohduit ulos, sanoi Alice. — Oliko sinusta niin hauskaa olla yksin?
— En minä sinua jättänyt. En minä lakannut enemmän kysymästä kuin sinä vastaamasta.
— Ne kysymykset ja vastaukset ovat houreesi kaltaisia, ja ne sopii samoin unohtaa.
— Tuleeko samoin unohtaa ne kuukaudet, joina se on ollut elämäni sisällyksenä?
Alice sijoittui mitään virkkamatta lieden viereen, minä istuuduin toiselle puolelle. Samassa paikassa, jossa olin nähnyt äitini hymyilevät kasvot, näin nyt vieraan, joka epäilemättä asettui tähän asumaan. Katselin nyt vain lieden etualalla punertavia hiiliä, jotka olivat kuin katkenneen ketjun renkaita. Sehän oli elämämme kuva: hehkuvia ja erillisiä renkaita. Kuka olikaan tehnyt rikoksen? Ja voiko ymmärtää, että ensimmäinen kotona viettämäni ilta saattoi merkitä onnettomuuden alkua?
Sitten kului kahdeksan tai kymmenen päivää… Astuessani ensimmäisiä askelia tällä kärsimyksen polulla minä kompastun enkä osaa enää laskea. Etäältä katsoen tämän ajan kaikki tapahtumat sulautuvat alinomaiseen tuskaan, joka kiihtyy kiihtymistään jokapäiväisten tekojen ja aivan yksinkertaisten sanojen peitossa.
Samoinkuin Cambaleyres'issa oli rakkautemme ravintona täälläkin tuo sanoinselittämätön, mutta se ei ollut enää sama asia, ja siksi rakkautemme ei voinut enää siitä elää, vaan alkoi siihen riutua.
Mitä huomasikaan Alice minussa? Näkikö hän, kuinka jatkuva tuho vähitellen teki lopun luottavasta hellyydestäni, mitenkään vähentämättä intohimoani? Alice näytti vuoroin selittämättömän masentuneelta tai levottomalta tai joutui äkillisen innostuksen puuskan valtaan, samalla ilmaisten jonkinlaista sääliä. Minä puolestani tunsin itseni useimmiten pettyneeksi, en koskaan uupuneeksi, ja odotin sitä ohimenevää tuokiota, jona saavuttaisin taas entisen luottavan rauhan. Mutta sensijaan törmäsin lakkaamatta tuohon käsinkoskemattomaan. Se alkoi esiintyä vaateliaasti, se uhmasi minua, enkä minä aina tietänyt, mitä se oikeastaan oli!
On sanomattoman tuskallista, kun ei voi milloinkaan saada asiasta selkoa, vaikka kuinka haluaisi. Ollaan kahden huoneessa, jutellaan, tuntuu siltä, kuin oltaisiin täysin syventyneinä lausuttuihin sanoihin, mutta samalla tiedetään varmaan, että sanat putoavat kuin lehdet puusta, joka ei enää anna niille mehuaan, ja huone, joka näyttää liikkumattomalta, kiitää virran viemänä kohti tuntematonta merta. Tuuliajolla olevaa mieltä ahdistaa, vaihdetaan merkityksettömiä sanoja, ja kuinka vihamieliseltä tuntuukaan vaikeneminen, koska siinä piilevät varsinaiset kysymykset! Jos olisimme aina voineet välttää vaikenemista, Alice ja minä, niin olisimme ehkä voineet kuvitella, ettei ollut tapahtunut mitään vakavaa. Mutta me vaikenemme, ja Alicen kasvot ovat heti kuin kuvastin, joka heijastelee onnettomuuttani, ja omat rypistyneet kasvoni ilmaisevat milloin moitetta, milloin rukousta. Mitä kauemmaksi ehdimme, sitä taajemmassa on näitä autioita vaitiolon taipaleita. Ne leikkaavat armotta tiemme poikki, palauttavat joka kerta sen, joka pyrkii pakoon, ainoaan todellisuuteen, siihen ainoaan, jota aistimme milloinkaan kykenevät tajuamaan.
Puhuin vast'ikään alinomaisesta tuskasta. Niin, sitä minä tosiaan sain kokea. Edessäni oli olento, jota katselin, jonka olisin voinut sulkea syliini, jonka pieninkin toive oli minulle käsky, mutta pyrkiessäni hänen luokseen törmäsin toiseen näkymättömään olentoon, jota ei voinut tavoittaa ja jonka sielu jäi selittämättömäksi. Mitä hän tahtoikaan, tuo toinen? Aikaisemmin olin voinut otaksua, että hän askarteli menneisyydessä, tuossa menneisyydessä, joka oli kerta kaikkiaan tunnettu ja kuvaeltu; minä puolestani olin unohtanut testamentin ja valheeni, haeskelin löytämättä ja paremman puutteessa odotin…
Alice odotti samoin. Uskallan vannoa, että kumpikin hartaasti rukoili jonkinlaista ratkaisua, koska elämä olisi muuten käynyt meille mahdottomaksi. Kun epävarmuus on äitynyt äärimmilleen, on sitä mahdoton enää sietää: siihen joko kuolee tai sitten asia selviää. Mutta harvoin arvaamme ennakolta, minkä tien sallimus valitsee johtaakseen päämäärään, ja kaikkein luonnollisin keino tuntuu yllättävältä.
Eräänä iltapäivänä, katsellessani ulos torille, näin Bourdoinin talon edustalla hoikan hahmon, joka sai sydämeni säpsähtämään.
Minä avasin ikkunan ja huusin:
— André!
Mies kääntyi. En ollut erehtynyt; hän se oli.
XIV.
En ryhdy tässä kuvailemaan vaikutelmia, jotka olivat niin lyhytaikaisia, että tuntuu siltä, kuin olisi tuulenpyörre kiitänyt sielussani. Hetkeä aikaisemmin olin kuulunut siihen määrättyyn elämänpiiriin, jonka avioliittoni oli luonut, kaikki aikaisempi näytti häipyneen pois, välitön kärsimys sulki minulta maailman, enkä minä muistanut muuta milloinkaan tunteneeni. Nyt, nähdessäni Andrén, tajusin äkkiä, että olin elänyt muualla, että toisenlaiset seikat olivat saaneet mieleni levottomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin todellisen olemukseni. Tunsin vapautuvani, ja pyörtymyksestä toipuneen haavoittuneen tavoin uskoin voivani jonkin ihmeen nojalla herätä lopulliseen hyvinvointiin.
En ehtinyt ajatella, miksi André oli asianajotoimiston edustalla, olin vain iloni vallassa ja kiiruhdin torille. André, joka ei ollut aluksi minua tuntenut, lähti hänkin juoksemaan minua vastaan… Minä avasin sylini:
— André! Veljeni!…
Me syleilimme toisiamme sanaakaan virkkamatta. Minä olin onnesta päihtynyt. Olisi voinut luulla, että minä olin palannut matkalta ja että minä, joka olin jättänyt veljeni, nyt pyysin häneltä anteeksi. Toinen oli pelkkää iloa, toinen näytti pikemmin hämmästyneeltä kuin säteilevältä, mutta olisinko tullut tuota ajatelleeksi kiihkeän mielenliikutuksen tilassa?
— André! Veljeni!… Kuinka tuletkaan näin… antamatta ennakolta tietoa!…
— En tietänyt vielä eilen illalla, pääsisinkö lähtemään. Oli niin paljon asioita Pariisissa…
— Ja nyt olet täällä, tässä olemattomassa paikassa, en tiedä mitä etsimässä, vaikka sinun pitäisi olla jo minun luonani!
— Lähdin juuri tapaamaan ainoata henkilöä, jonka nimen tiedän, kysyäkseni häneltä, miten Cambaleyres'iin päästään.
— Sen olisit voinut kuulla asemalla; saithan sieltä Bourdoinin osoitteen!
— Mutta mistä johtuu, Jean, että tapaan sinut täällä?
— Niin, sinähän et tiedä… Miksi et ole ilmoittanut minulle osoitettasi, ja miksi olivatkaan kirjeesi — en tahdo mitenkään moittia — yhtä lyhyitä kuin harvinaisiakin… Minulla ei ollut mitään keinoa ilmoittaa sinulle, että Cambaleyres on sinua odottanut ja on odottamiseen väsynyt. Katsohan: tuossa on talo!
— Mikä talo?
— Isäni talo, lapsuudenkotina sinun omasi nyt heti… Se varmaan sinua kutsui, kun lähdit Bourdoinia etsimään; meitä ohjaa aina jokin. Olen asunut siinä pari viikkoa, mutta jos nuo kivet osaisivat hymyillä, näkisit varmaan, kuinka ne ovat muuttuneet sinun tultuasi; enhän ole sitä enää tuntea!
Hän ei näyttänyt seuraavan ajatustani, vaan oli hämmingin vallassa, jota kaikki selitykseni vain lisäsivät. Minä virkoin kärsimättömästi:
— Miten onkaan, olisiko Amerikka värjännyt sinut omalla värillään, ja näytätkö sinä nyt aina mieheltä, joka on nääntymässä liikeasioittensa painon alle?
— Minulla on paljon työtä.
— Kas niin, veikkoseni, nyt pitää unohtaa New York. Täällä pidetään lomaa! Missä ovat matkatavarasi?
— Hotellissa.
— Miksi niin! Miksi ei matkatavaratoimistossa?… Mutta olkoot missä tahansa, kyllä ne haetaan.
— Kiitoksia, uskoin varmaan, että tarjoaisit, mutta…
Katseemme kohtasivat toisensa, ja hän punastui:
— Mutta koska asutte täällä Puyssä, niin minun sopisi ehkä yhtä hyvin asettua hotelliin, en häiritsisi niin kovin… millään muotoa.
Asianajotoimiston ikkunaan ilmaantuvat kasvot estivät minua torjumasta tuota typerää väitettä. Kirjuri oli varmaan kuullut äänemme, oli kohottanut päätänsä ja vakoili meitä. Minä tartuin Andrén käsipuoleen.
— Tulehan nyt.
— Minne?
— Minne muualle kuin meille?
— Luuletko, että käy päinsä…?
Hän suostui tulemaan mukana, sillä hän arvasi, etten missään tapauksessa häntä kuuntelisi. Ehdittyäni siihen alakerran huoneeseen, jossa olin ollut nähdessäni hänet, kehoitin häntä astumaan sisään, suljin sitten oven ja väänsin avainta. Samana hetkenä, jolloin aioin vaatia häntä selittämään omituisen epäröintinsä, käyttäydyin siis itse tavalla, joka näytti sen oikeuttavan. En olisi kuitenkaan voinut toisin tehdä. Minä tottelin konemaisesti virikkeitä, jotka näyttivät järjettömiltä, mutta olivat sitä vastustamattomampia.
— Ja nyt me olemme kahden kesken!
Hän oli jäänyt seisomaan, hän näytti huolestuneelta vieraalta, joka on salaa viety johonkin kiellettyyn paikkaan ja joka varoo vartijan ilmaantumista.
— Ensinnäkin istu, ole hyvä. Näyttää totisesti siltä, kuin pelkäisit istuutua… ja sitten kuuntele minua… niin, vaikka sisustus on uusi, on asukas yhä entisellään ja on odottanut sinua yhtä hartaasti kuin ennen. Toivon muuten, ettet ole sitä koskaan epäillyt.
Hänen huulensa liikahtivat tuskin huomattavasti.
— Palaatko ehkä muuksi muuttuneena?
Hän teki laimean torjuvan eleen:
— Missä suhteessa ja minkätähden?
— Kuinka sen tietäisin! Olet niin vähän kertonut minulle elämästäsi siellä. Sinun äänesi sävy on toisenlainen, ilmeesi samoin. Amerikka on ehkä sinua pidellyt pahoin tai tuottanut sinulle pettymystä. Siinä tapauksessa, ja jos et ole päässyt toivomiisi tuloksiin tai jos se ei enää sinua miellytä, on helppo jättää se sikseen. Minä puolestani iloitsen siitä, että voin kehoittaa sinua vapaasti odottamaan elämänoloja, jotka sopivat sinulle paremmin. Vielä enemmän: minusta tuntuu ikävältä ajatella, että voit lähteä takaisin. Koska ajat ovat muuttuneet, käyttäkäämme seikkaa hyödyksemme välttääksemme joutavaa erossaoloa. Tässä on tapahtunut riittävästi uhrauksia puolelta ja toiselta. Ymmärräthän?
Minä siis etenin etenemistäni… Olin unohtanut alkuperäisen vaikutelman. Kuvittelin jälleen, että edessäni oli nuorukainen, jonka kenties teki mieli pyytää anteeksi jotakin kepposta ja jolle piti heti vakuuttaa hyväntahtoisuuttaan. Hänen hymynsä viipyi hiukan, sitä pahempi, mutta minä uskoin varmaan houkuttelevani sen ilmi; kiintymykseni kyllä pitäisi siitä huolen. Minä jatkoin:
— Sinä jäät tietenkin tänne vähäksi aikaa, kunnes ehdit järjestää tulevaisuutesi. Muista myös, että sinun pitää heti käydä selvittämässä hotellilaskusi ja että sinut otetaan täällä vastaan vain koko kuormastoinesi. Myöhemmin…
Hän ei vieläkään liikahtanut eikä vastannut mitään, ja niin minä keskeytin puheeni. Puhuessani hotellista huomasin äkkiä selviävän erään seikan, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Haaveen lentoa seurasi vihdoin katkera todellisuus. Ei epäilemistäkään: olin yllättänyt Andrén tiedusteluretkellä; hän oli luultavasti päättänyt lähteä jälleen pois Puystä minua kohtaamatta, jos saadut, avioliittoani koskevat tiedot eivät tuntuisi tyydyttäviltä. Siksi hän oli saapunut salaa, siksi hän oli ollut niin hämillään, kun olin hänet yllättänyt, ja siksi hän hämmentyi yhä enemmän minua kuunnellessaan…
Ääneni sävy muuttui nähtävästi katkeraksi:
— Myöhemmin… tai oikeastaan ennemmin sopisi minulle antaa… tai oikeammin minä vaadin selitystä erääseen seikkaan, joka minua ihmetyttää. Mistä johtuu, että kohtaan sinut, jonka olisi pitänyt rientää suoraa päätä luokseni, menossa notaarini luo, joka sivumennen sanoen on kaikkein viimeinen henkilö, jota tapaamaan otaksuin sinun menevän?
Hän kääntyi äkkiä minuun päin:
— Enkö sinulle jo selittänyt…
— Että aioit kysyä häneltä tietä Cambaleyres'iin? Puhu semmoista muille, veikkoseni; minua et petä. Entä kirjeesi… Luuletko ehkä, etten ole huomannut niiden uutta sävyä? Ne eivät ole olleet ainoastaan harvinaisia, vaan myös lyhyitä… niin lyhyitä, ettet ole edes maininnut, milloin Havreen saapuisit!
Hän yritti vielä väittää vastaan:
— En voinut New Yorkissa enempää kuin Pariisissakaan päättää lähtöäni ennenkuin aivan viime tingassa.
Minua kiidätti nyt oma kiihtymykseni, enkä minä huolinut enää ollenkaan hillitä itseäni:
— Älä sano enää mitään; mitä hyödyttävät joutavat lorut meidän kesken? Koska totuus tuntuu sinusta hankalalta, autan sinua yhdellä sanalla esteen yli: sinä muutuit mustasukkaiseksi heti Alicen ilmaannuttua minun elämääni. Siinä on syy! Mustasukkaisuus on mielentila, josta sen vallassa olevalla ihmisellä itsellään ei ole tietoa, mutta jonka muut näkevät pitkän matkan päähän. Sinä olit tottunut olemaan ainoa ystäväni, sinä et siedä, että kolmas tulee väliin, luulet joutuvasi hylätyksi… Ikäänkuin ei sydämessä voisi olla samalla kertaa kahta kiintymystä, jotka ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä! Mutta mustasukkaiset ajattelevat asiaa harvoin niin tarkoin. Mustasukkaisuus ei muuten ole pelkkää kärsimystä, se on myös tyhmyyttä ja tekee ihmisen ilkeäksi. Niin on käynyt sinun… Älä huoli väittää vastaan; olen jo nähnyt silmistäsi, että osun oikeaan… Kukapa tietää, etkö otaksunut Bourdoinin luota löytäväsi aseita häntä vastaan, joka mielestäsi on voinut minut vain pettää, koska on varastanut sinun sijasi? On hyvä häntä uhitella, mutta vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut häntä vihata tuntematta mitään tunnontuskia!
Hän oli kuunnellut tähän saakka pää painuksissa; hän oli varmaan odottanut tätä kaikkea, lukuunottamatta sitä, että niin rohkeasti kävin haavaan käsiksi. Viimeiset sanani häntä säpsähdyttivät.
— Mitä omituista onkaan siinä, että olen halunnut, ennenkuin toisemme kohtaamme, saada tietää uudesta elämästäsi hiukan yksityiskohtaisemmin kuin itse olet siitä kertonut? Veljesten kesken sellainen uteliaisuus on täysin puolustettavissa, ja turha on sen perustelemiseksi tehdä väkivaltaa tunteilleni. Mitä tunteisiini muuten tulee, saakoot ne nimen, jonka tahdot niille antaa, sillä nimestä vähät. Voinet sentään myöntää, etten minä, jollen voi rakastaa jotakuta tuntematonta ihmistä, myöskään voi häntä vihata.
Minä katselin häntä säälien:
— Sanasi osoittavat, kuinka syvästi olet kärsinyt; onneksi on lääke lähellä; mutta ei Bourdoinin luona!
Samassa astuin ovelle. André huudahti:
— Odota, minä rukoilen sinua!
— Emmekö ole päässeet selville pääasiasta?
— Minä tahtoisin vuorostani saada puhua… ehkä kysyä…
En voinut olla säpsähtämättä.
— Kysyä! Mitä sitten?… Mutta olkoon, kunhan pidämme kiirettä.
Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni:
— Veljeni, minä tahdon kysyä yhtä ainoata asiaa, silmästä silmään… vannon sen, ainoata asiaa, jota pidän tärkeänä ja joka saa minut levottomaksi: oletko onnellinen?
Mitä olikaan tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä niin painavaa, että se tuntui raskaammalta kuin molemmat olkapäälläni lepäävät kädet, että ääni, joka sen lausui, viilsi mieltäni kuin avunhuuto?
Minä toistin:
— Onnellinen?
Sitten huomasin, että aikaa kului tahtomattani, aikaa, jonka kuluessa varustauduin vastaamaan — vaikka ainoaksi vastaukseksi jäi vain pelkkä tosiasia, että olin siinä.
Vihdoin tein ankaran ponnistuksen ja lausuin äänellä, joka pyrki olemaan iloinen:
— Sekö hyöty minulla on kaikista kirjeistäni! Et ole luultavasti niitä lukenut…
André pudisti päätänsä:
— Minä en välittänyt lauseparsista.
Olin huomaavinani hänen sanoissaan jonkinlaista sääliä, joka vaikutti kuin hyökkäys, ja sanoin:
— Oikeasta onnesta ei kerrota eikä sitä tunnusteta!
Hän teki pettyneen eleen.
— Oikeata onnea ei myöskään tarvitse punnita, kun on vakuutettava, että se on olemassa.
— Milloin olet nähnyt minun niin tekevän?
Hän käänsi päänsä pois:
— Minun tarvitsi vain asiaan koskettaa, niin äänesi muuttui. Et edes itse sitä huomannut!
— Pelkkää mustasukkaisuutta: sinä toivoit niin olevan ja uskoit sen!
— Äänesi vapisee vieläkin!
Hän ei näyttänyt minua uhittelevan, vaan surkuttelevan. Astuin hänen luokseen: olisin mieluummin sietänyt solvauksia.
— André, jos sanojeni sävy muuttuu, jos ääneni vapisee, niin se johtuu siitä, että pelkään sinulle ilmaista rakkautta, joka on ottanut minut kokonaan valtoihinsa.
— Minä puhun vain onnesta; rakkauttasi en epäile.
— Jos kiittäisin onneani, niin syventäisin haavaasi; en tahdo olla rikas mies, joka soivaa köyhän köyhyyttä!
Mutta samassa minut sai horjahtamaan peloittava vastaus:
— Köyhyys on arvokkaampi kuin eräänlaiset rikkaudet. Minä vapisen ajatellessani, millaisen hinnan sinä kenties maksat omastasi.
— Mistä hinnasta puhut, André?
Minä kumarruin häntä kohti huohottaen ja tartuin hänen käsiinsä. Oliko edessäni veljeni, jonka saapumisesta oli kulunut tuskin tuntiakaan ja joka ei tietänyt mitään uudesta elämästäni, vai oliko tässä käsittämätön todistaja, joka tunsi valheeni? Elämässä on hetkiä, jolloin sisäinen olemuksemme heijastuu ulkomaailmaan niin voimakkaasti, ettemme enää voi erottaa, mikä kuuluu toiseen, mikä johtuu toisesta.
— André, sinä et ole oikeassa, en salli sinun jättävän puhettasi kesken. Sinä puhuit hinnasta. Mitä hintaa tarkoitat?
Nyt oli minun vuoroni odottaa silmästä silmään ja tuntea kuluvan ajan, joka ei näyttänyt milloinkaan loppuvan. Vihdoin Andrén silmäluomet painuivat alas:
— Oi Jean, lausui hän hiljaa, — minä toivoin, että paremman puutteessa ja kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt, saisit kokea ainakin kiitollisuutta!
Kiitollisuutta! Sehän oli kääpiön sana!
André huomasi säpsähdykseni:
— Mitä tulinkaan vielä lausuneeksi semmoista, joka mieltäsi kuohuttaa? Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin olla vaiti tai hyödyttömästi toisiamme haavoittaa? Huomaathan sentään, kuinka huolellisesti koetan olla kajoamatta siihen, mikä ei välittömästi koske sinua! Äsken syytit minua mustasukkaiseksi. Olenko ollut mustasukkainen? En ainakaan sillä tavalla kuin kuvittelet. Ei, minä en tiedä itsekkäästi ajatelleeni omaa kohtaloani, en ole milloinkaan epäillyt sinua. Mutta kuinka olenkaan sensijaan vapissut sinun onnesi vuoksi! Sinä puhuit kirjeistäni, mutta omat kirjeesi minua kerrassaan peloittivat. Ne olivat tietenkin täynnä intohimon huumausta, mutta samalla tuntui siltä, kuin niissä olisi piillyt jokin salaisuus ja jokin murhe, jota et voinut minulle ilmoittaa. Miten olisinkaan mieltäni tyynnyttänyt ollessani täältä poissa? Sen saattoi tehdä ainoastaan täällä joku sivullinen, ja minä riensin empimättä tuonne, — hän viittasi Bourdoinin taloon. — Mutta kuinka mieltäni ahdistikaan ja kuinka hartaasti samalla toivoin saavani kuulla, että kuvitelmasi olivat minun pelkoani pätevämmät! Nyt minun on turha käydä kyselemään! Valitettavasti tiedän, mikä olisi vastaus!
Pidätetty nyyhkytys tukahdutti vähitellen hänen sanansa; viimeksi lausuttuja tuskin kuulin. Kun hän lopetti, oli vihani haihtunut. Olin jälleen tyyni ja huomasin vain kaksinkertaisen vääryyden, joka uhkasi erottaa meitä toisistamme. Mutta jos sydämeni lakkasikin Andréta syyttämästä, niin kuinka voin saada hänet sen uskomaan? Millä keinoin voi päästä koskettamaan sieluun, joka on päättänyt olla mitään uskomatta? Minua masensi hetkisen ajatus, että oli aivan mahdotonta karkoittaa vaiheillamme liitelevää murhetta. Sitten johtui mieleeni eräs ajatus. Lähdin avaamaan ovea sanaakaan virkkamatta.
Kuullessaan avaimen kääntyvän André näytti säpsähtävän hereille.
— Minne menet?
En ollut kuulevinani, astuin portaisiin ja huusin:
— Alice!
— Mitä ajatteletkaan! Odotahan ainakin niin kauan, että ehdimme tyyntyä!
Mutta minä huusin jälleen hänestä välittämättä:
— Alice!
Äänessäni oli varmaan erinomaisen tuskallinen sävy, sillä Alice kuului kiireesti lähtevän.
— Mitä nyt, Jean?
— Tule pian alas! Täällä joku odottaa sinua!
Sitten käännyin sanomaan Andrélle:
— Miellyttäköön se sinua tai ei, onhan ainakin varmaa, että hän yksin voi antaa sinulle haluamiasi tietoja?
Ymmärsikö hän, mitä tarkoitin? En tiedä. Nähdessään Alicen tulevan hän oli yht'äkkiä väistynyt huoneen perälle. Alice pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. He katselivat toisiaan kuin lumoutuneina.
Sitten seurasi vaitiolo, eräs niitä liikuttavia ja pyhiä tuokioita, joina aika tuntuu seisahtuvan.
— Kas niin, sanoin minä, — astukaahan lähemmäksi! Alice on tosiaan odottanut sinua riittävän kauan, André! Hän on nyt tullut, Alice! Syleilkää toisianne kuin veli ja sisar, ja haihtukoon teidän kummankin pelko tähän ensimmäiseen lämpimään suudelmaan!
Mainitessani Andrén nimen näin Alicen kalpenevan. André oli kuin jähmettynyt nähdessään hänet, jota oli luullut vihaavansa.
Jälleen pyhä hiljaisuus. He katselivat toisiansa yhä. Siten ihminen yrittää vallata jotakin tuntematonta kokien käsittää sitä yht'äkkiä kuin salaman valossa, koska ei ole ollut tilaisuutta pitempiin tarkasteluihin.
Minä puolestani katselin heitä! Näen heidät vielä nyt, tätä kirjoittaessani, samanlaisina kuin silloin ja muistan omituisen, järjettömän, iskevän vaikutelman — semmoisena sitä ainakin pidin. Äkkiä teki mieleni huutaa:
— Kuinka nuoria he ovatkaan!
Minun edessäni oli voittoisa nuoruus, nuoruus, joka loistavan kehyksen tavoin sai sitä paremmin näkymään vanhan taulun kaikki tummat kohdat Vain se seikka, että he molemmat olivat siinä edessäni, sai oman ikäni tuntumaan minusta arvaamattomalta taakalta. Minua olisi voinut tosiaan luulla kihlautuneitten isäksi, eikä äskeinen kehoitukseni olisi loukannut, jos olisin siten kehoittanut heitä vahvistamaan kihlauksensa.
Seurasi hetki, jota ajatellessani en vieläkään tiedä, toiko se minulle välittömästi murhetta vai iloa. André astui vihdoin luo kuin magneetin vetämänä ja sanoi hiljaa:
— Rouva…
Alice ei vieläkään liikahtanut, vaan seurasi hänen tuloansa tarkkaavasti ja kuin peloissaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi aavistanut ja samalla pelännyt jotakin tulevaa kohtaloa. Niin voimakas mielenliikutus sai minut lopulta ihmettelemään: mitä André oikeastaan oli hänelle? Mitä saattoikaan merkitä meille, pitikö hän tuosta sattumalta luoksemme saapuneesta lankomiehestä vai ei?
— Rouva…
André tuli yhä lähemmäksi. Hänen ilmeensä ei ollut enää päättäväinen, hän hymyili nöyrästi kuin ihminen, joka pyytää anteeksi. Hänen lähestyessään Alicen otsa painui hitaasta alas ja näytti samalla kutsuvan häntä luokseen.
Niin olin näkemässä tätä ensimmäistä suudelmaa, johon olin itse kehoittanut.
Minä kuulin Alicen äänen:
— Älkää nimittäkö minua rouvaksi; olenhan teidän sisarenne, jota toivon teidän oppivan kunnioittamaan niinkuin hän kunnioittaa teitä.
André vastasi:
— Minä koetan totella niin hyvin kuin voin.
Sitten tuntui siltä, kuin ympärillämme väikkyvä salaperäinen olisi äkkiä hävinnyt. Emme olleet ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun huone oli jo niin autio kuin olisimme siitä poistuneet. Muutamat minuutit olivat sananmukaisesti ilmaisseet sielujemme syvän olemuksen!