Labyrintti

XV.

Kuinka nuoria he ovatkaan!

Tuo omituinen ajatus liikkui yhä mielessäni heidän alkaessaan keskustella hajanaiseen tapaan, kuten ainakin äsken toisiinsa tutustuneet henkilöt. Alicen mielestä on hyvä, että André jää hotelliin, jos hän itse niin tahtoo. André sanoo olevansa valmis muuttamaan meille. Ei tehdä mitään päätöstä; kaikki jää entiselleen. Mitä vieraan viipymiseen tulee… mutta miksi se asia päätettäisiin heti hänen tultuaan?

— Päätittepä miten tahansa, uskottehan varmaan, että päätöksenne hyväksytään? sanoi Alice.

Päätettiin, paremman puutteessa, iltapäivällä käydä Cambaleyres'issa.

— Pitäisi myös liikkua täällä Puyssä Jeanin kanssa; mitä katedraaliin tulee, voitte luottaa minuun, minä osaan siellä opastaa.

— Onko se teidän valtakuntanne.

— Se on minun näköpiiriäni.

Sitten hän lisäsi, osoittaen torin kulmassa kattojen yläpuolelle kohoavaa valtavaa seinämuuria:

— Katsokaahan!

Kuinka nuoria he ovatkaan! Heidän suupielissään on sama hymy, heidän katseissaan samaa tahallista pidättyväisyyttä. Se selittämätön on hävinnyt Alicen kasvoista, ja Andrén kasvoista huokuu jonkinlainen uusi tyyneys. Miksi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin olisi kiusallista olla kuulemassa heidän keskusteluaan ja näkemässä heidän yksimielisyyttään? Enkö ole itse tahtonut saada sitä aikaan?

Nyt, kirjoittaessani, nämä ensimmäisen hetken vaikutelmat saavat jyrkät ääriviivat, jotka niitä väärentävät. Ne olivat kieltämättä semmoisia, mutta samalla niissä oli eräänlainen himmeämpi, verhottu sävy. Mielessä on varma aavistus, että ne ovat olemassa, ja samalla tekee mieli pitää niitä hillittömän mielikuvituksen sairaalloisina tuotteina.

Mitä tavallisuudesta poikkeavaa onkaan esimerkiksi Alicen huudahduksessa:

— Andrén tulo säikytti minua aluksi, mutta nyt olen siitä kovin iloinen. Minä pelkäsin vihollista ja toivon nyt saavani liittolaisen.

— Liittolaisen? Kuinka sen tiedät?

Hän vain pudistaa päätänsä:

— Sellaiset asiat tietää tunne.

Sanat eivät tosiaankaan paljoa merkitse; niihin voi sijoittaa mitä tahansa ja varsinkin kaikkea, mitä haluaa niissä olevan. Ajatuksia me sitävastoin hengittelemme. Mikään tahto ei kykene niitä keinotekoisesti värjäämään.

Minä kysyn itseltäni:

»Miksi tässä halutaankaan liittolaista?»

Älkäämme huoliko etsiskellä! Minua varmaan vainoaa edellisten päivien ikävyys. On parempi koettaa nauttia kuluvan hetken koko täyteläisyyttä, tuon hetken, jolloin katseeni, siirtyen Andrésta Aliceen, yhdistää ensimmäisen kerran ne ainoat henkilöt, joihin olen eläessäni todella kiintynyt.

Iltapäivällä lähdimme kaikki kolme Cambaleyres'iin, kuten olimme sopineet. Matkaan päästyämme tämä pyhiinvaelluspaikka, missä olimme viettäneet ensimmäisen kauniin ajan, nosti mieleeni arvaamatonta iloa. Ihanain tuoksujen täyttämä ilma leyhyi pitkin matkaa ympärillämme. Me kuuntelimme Bornen loisketta ja Vourzac'in kiivasta kohinaa. Viheriöitä käsivarsia ojentelevat vaivaismännyt näyttivät vuorenpeikoilta, jotka olivat rientäneet puiston rajalle seisoakseen siinä hupaisina vahtimiehinä. Vihdoin tulivat Cambaleyres'in vanhat kellastuneet kasvot näkyviin puitten takaa, jotka eivät nyt enää lehdettöminä sitä peittäneet. Olin kulkenut samaa tietä sata kertaa, mutta en sitä nyt samaksi tuntenut. Kaikki näytti minusta uudenlaiselta, olkoon syynä ollut sisäisen valon heijastuminen tai kuolevan syksyn värileikki.

Kun saavuimme perille, käännyin sanomaan Andrélle:

— Katsele tätä todellisen onnen tyyssijaa, johon olet halunnut tutustua; me olemme asuneet täällä viime päiviin saakka.

Alice lisäsi:

— Siinä on sama rakennus, johon minä aikoinani saavuin; se ei ole yhtään muuttunut kolmessa vuodessa.

André yksin oli vaiti, ja minun sitä ihmeteltyäni hän sanoi hiljaa:

— Mitä tehdä? Eihän minulla ole, niinkuin teillä, muistoja, jotka voisivat luoda elämää tähän erämaahan.

Hän näytti surulliselta.

Palattaessa levisi näkyviimme uusi taikanäytelmä. Tummana kumottavan tuomiokirkon alla valui kuin valtavan isosta suihkulähteestä kattojen punainen virta. Kaikki liekehti, metsät ja lakeus, ja ympärillämme leijui kevyt ilma, jossa tuntuivat katajan ja väriherneen tuoksut.

Alice käveli vieressäni.

— Ymmärrätkö, kysyin taas Andrélta, — miksi niin kovin ikävöin takaisin näille seuduille?

— Ymmärrättekö tänä iltana hiukan paremmin, kuinka ihanaa on tulla takaisin? jatkoi Alice puoliääneen.

Kysymykset jäivät vaille vastausta. Andrén katse oli suuntautunut jonnekin kauas; tuntui siltä, kuin hän ei olisi ensinkään nähnyt tuota ihmeellistä kaupunkia.

Illan tullen hän poistui.

— Siis huomiseen saakka, André, sanoi Alice, mainiten häntä ensimmäisen kerran nimeltään.

Minä huomasin veljeni hämmingin.

— Vastaathan, niinkuin hän haluaa?

— Kiitos, Alice, ja huomiseen asti.

— Haluatteko, että nousemme huomenna tuomiokirkkoon?

— Tietysti!

— Siis päätetty asia!

— Sallitko, että saattelen sinua tänä iltana hotelliin?

Jos niin haluat.

Sanat ovat kuin perhosia; niiden värin huomaa vasta, kun ne johonkin istuutuvat. Ajatellessani Andrén molempia suostumuksia päättelin jälkeenpäin, että ne olivat yhtä kaukana toisistaan kuin ilo ja alistuminen. Miksi kiinnitänkään huomiota vivahduksiin, jotka varmaan ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessani? Mikä muutos onkaan siis tapahtunut minussa itsessäni ja meissä molemmissa, koska ulkona kadulla muutumme heti hajamielisiksi. Me astelemme nopeasti eteenpäin vaihtamatta sanaakaan.

Kadunkulmassa, kun tiedän siinä olevan porrasaskelmia, sanon vain hiljaa:

— Varo!

André vastaa:

— Luuletko minun niin vanhentuneen, että näen huonommin kuin sinä?

Kun olemme ehtineet lähelle hotellia, päätän lopettaa tämän painostavan vaitiolon.

— Haluatko vielä nyt, kun olet tutustunut elämääni, mennä hankkimaan tietoja Bourdoinilta?

Hän kohautti olkapäitään:

— Etäällä ollessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista. Enhän minä pelännyt… en ollenkaan…

Hän pakenee pois, ennenkuin ehdin sanoa mitään, ja kuullessani hänen askeltensa loittonevan tunnen vähitellen ensimmäisen iskun aikaansaaman katkeruuden nousevan mieleen. Hotelli herättää mielessäni minua haavoittaneen epäilyksen muistoa. Tämä on sitä vanhaa ikävyyttä ja hermostumista, jonka ovat saaneet aikaan edelliset huolet; on parasta torjua ne pois, on parasta, että minä, haamun tavoin täällä kulkeva olento, palaan tuohon haamulta näyttävään kaupunkiin. En ollut tietänyt, että omassa kaupunginosassani oli niin heikko valaistus. Ellei olisi ollut tähtiä, jotka välkkyivät näkyvissä olevalla taivaan kaistalla, olisi luullut harhailevansa jonkin katakombin pohjalla. Palattuani kotiin sain kuulla, että Alice oli väsyneenä vetäytynyt huoneeseensa. En lähtenyt häntä tapaamaan. Istuuduin lieden ääreen ja mietin kauan aikaa, mitä huomenna tulisi tapahtumaan.

Seuraavana päivänä André saapui jo kymmenen aikaan.

— Kuten näette, sanoi hän Alicelle, — tulen täsmällisesti kohtaukseen.

He lähtivät tuomiokirkkoon, ja minä katselin heidän menoansa. He kulkivat vierekkäin, Alice kuten ainakin, André tavallista kevyemmin astellen. He olivat kehoittaneet minua lähtemään mukaan, mutta minä olin kieltäytynyt. Miksi olin niin menetellyt, kun jo ajattelin lähteä heidän jälkeensä heidän tuskin ehdittyään ensimmäiseen kadunkulmaan? Ennenkuin päätökseni toteutin, annoin sentään kulua hiukan aikaa. Olin asiaa harkitsevinani, mutta en ajatellut mitään. Kuinka usein luulemmekaan ajattelevamme jotakin, mutta itse asiassa vain epäröimme, jonkin selittämättömän seikan painostamina!

Vihdoin minäkin lähdin ja päätin nousta ylätorille odottaakseni heitä takaisin tuomiokirkosta. Kaikki, jotka käyvät tuomiokirkkoa katsomassa, kävelevät välttämättä lopuksi sen korkealla pengermällä. Minä puolestani rakastan paikkaa niiden muistojen vuoksi, joilla rakkauteni sitä kaunistaa.

Ylätorille pääsee pikimmin kulkemalla Viistoja portaita myöten. Lähdetään astelemaan ylöspäin holvatussa käytävässä, näyttää siltä, kuin edessä olisi loppumaton vallikäytävä; sitten tulee äkkikäänne, noustaan edelleen ylöspäin kahden linnoituksenmuurin välissä, ja taivaalle kuvastuu toisen, maurilaisen muurin otsikko. Seuraavassa käänteessä ei näköala oikeastaan muutu, otsikon sijaan vain tulee kellotapuli. Sitten noustaan aukiolle, mutta viistoon, tavallaan piilossa kivivierun takana, joka päättyy kuorin luona.

Aioin juuri astua aukiolle, kun samassa pysähdyin. Mitä? Joko he ovat kirkossa käyneet! Ovatko edes aikoneetkaan siellä käydä? Nyt he istuivat siinä kivirahilla, niin syventyneinä keskusteluunsa, etteivät olleet edes kuulleet askelteni ääntä tässä autiossa paikassa, joten voin peräytyä heidän huomaamattaan. Seisoin siinä liikkumatta, ja sydäntäni kouristi sanomaton tuska. Alice näytti puhuvan vilkkaasti, André kuunteli tarkkaavasti ja vakavasti, kuten ainakin henkilö, jolle jotakin uskotaan. Ja koko tuo kohtaus tuntui minusta kiusalliselta; se oli kuin sopimuksenmukaisen valheen hedelmä.

Valheen — sepä soma sana minun lausumakseni. Se johtui varmaan mieleeni moraalisen yhteensointuvaisuuden vuoksi. Olin niin kauan lakkaamatta valehdellut, että näin maailman nyt vain omien tuntojeni valossa!

Olipa miten tahansa, minä odotin. Minun teki sanomattomasti mieli häiritä heitä, ja toiselta puolen arkailin. Vihdoin André puristi Alicen kättä kuin vahvistaakseen jotakin sitoumusta, ja he nousivat seisomaan. Olisin mielelläni paennut; sensijaan lähdin piilopaikastani ja astelin heitä kohti.

He eivät ollenkaan hämmästyneet nähdessään minut. Tuntui siltä, kuin he olisivat minua odottaneet. Miksi muuten tässä todistelenkaan vaihtuvien vaikutelmieni oikeutusta? Nyt, kun kohtasimme toisemme, en voinut enää ymmärtää, miksi olin niin kauan; epäröinyt, ennenkuin menin heidän luokseen.

Minä kysyin iloisesti:

— Oliko käyntinne onnistunut?

André vastasi ensin:

— Me loimme siihen vain pikaisen silmäyksen; täytyy käydä uudestaan.

Alice jatkoi:

— Meillä oli parempaa tekemistä.

— En voi arvata.

— Tutustua toisiimme!

André lisäsi:

—… Ja senvuoksi jutella!

Heidän virkeä mielialansa tuntui tarttuvan minuunkin. He nauroivat. Edessämme oli kirkon katettu pylväskäytävä, joka näytti luontevine käärineen olevan kuin alus valmiina lähtemään jollekin kauniille matkalle. Joukko naakkoja kuvioi taivaankantta lentonsa kaariviivoilla. Kaikki ympärillämme tuntui leppoisasti lausuvan meidät tervetulleiksi. Minä vastasin:

— Oletteko nyt ehtineet täysin tutustua? Eikö enää mitään puutu?

— Tietysti, sanoi André, — sinun läsnäolosi… jota kaipasimme.

Nuo sanat, joista hänet jälleen tunsin, häivyttivät mielestäni viimeisenkin epäilyksen.

— Siinä tapauksessa, lapseni, vanhat kivet vaativat korvausta; seuratkaa minua.

André tarttui käsivarteeni, kuten aina ennen, ja kääntyi kysymään
Alicelta:

— Sallitteko, että vien hänet teiltä?

— Kas niin, sanoin minä hiljaa, — oletko siis vihdoinkin huomannut, ettei Alice ole tehnyt mitään pahaa?

Siitä tuli iloinen paluuretki, väliaika, jonka kestäessä ei johdu mieleen kysymys, mihin mennään tai mistä tullaan, eräs niitä tuokioita, jolloin elämän kyllyys saa unohtamaan elämän olemassaolon. Meitä ympäröi keskiaika: kirkon kuori, kastekappeli, hospitsit ja luostarit. Me tiesimme siinä kävellessämme, että lukemattomat ihmiset olivat kulkeneet tästä ennen meitä. Katujen nimet olivat kuin laulua: Saint-Mayol, Grasmanant, Cloître, Bec-de-Lièvre. Siinä me kävelimme palauttaen mieliimme entisiä kirkollisia markkinoita ja valtavia väkijoukkoja, ja kiveyksellä kaikuvat askelemme herättivät meissä niitä seuraavan autiuden pistävää tunnetta.

Séguret-kadulla huomasin kaukaa Bourdoinin, joka seisoi toimistotalonsa kynnyksellä kumarrellen tapansa mukaan jollekulle huomattavalle asiakkaalle. Kun saavuimme hänen ovelleen, oli hän jo mennyt sisään.

Sitten tuli näkyviin oma talomme. André päästi irti käsivarteni:

— Olen ollut luonanne jo kokonaisen vuorokauden. Aika kiitää.

— Emmekö ole sopineet, että jäätte tänne ja että muutatte luoksemme jo tänä iltana?

— Ah, huudahdin minä, — lähdetkö pois hotellista?

— Siltä näyttää.

— Hän on suostunut kaikkeen, mitä olen häneltä pyytänyt, virkkoi Alice.

— Koska nyt tiedän, että kaikki, mitä hän pyytää, on järkevää, jatkoi
André.

He olivat sinä hetkenä lähellä toisiansa. Samoinkuin edellisenä päivänä olimme nytkin huoneessa, jossa he olivat nähneet toisensa ensimmäisen kerran, ja samoinkuin eilen tutkin nytkin heidän kasvojansa, joissa oli tapahtunut ainoastaan se muutos, että niitä kirkasti alinomainen tyytyväisyys. Minun teki mieli sanoa:

»Sepä mainiota!»

Tyydyin pelkkään eleeseen. Onnen, jota minun olisi pitänyt tuntea, jääti jälleen tuo naurettava ajatus:

»Kuinka nuoria he ovatkaan!»

XVI.

André asettui luoksemme asumaan iltapäivällä. Minun olisi pitänyt siitä iloita, koska siten tuli päätökseen eräs kohtaus, joka oli minua syystäkin loukannut. Huomasin kyllä, että joutuisin alkavassa yhteiselämässä olemaan epämääräisen ajan Alicesta erotettuna. Samalla olin huomaavinani, että tämä kotoisten olojen häiriytyminen oli Alicelle mieluinen, ja nämä kaksi syytä riittivät synnyttämään syvää pettymyksen tunnetta.

Niin alkoi uusi vaihe, viimeinen ennen ratkaisua, näennäisesti aivan rauhallinen, mutta täynnä suuria mielenliikutuksia. En tosin tiedä, miten oli Andrén ja Alicen laita, mutta voin varmaan uskoa, että heidän kävi samoin. Omaa sisäistä elämääni ajatellessani muistan kyllä sen yleisen suunnan, mutta huomaan siinä myös niin paljon ristiriitaista tahtomista, että sen eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta. Minun on nyt juuri onnistunut herättää yksityiskohtaisesti eloon ensimmäinen päivä, sillä lähtökohdat jättävät aina selvän vaikutelman. Mutta muuten huomaan voivani merkitä ainoastaan pysähdyskohtia; tien varrella sijaitsevat maisemat eivät vaihtele.

Elettiin siis ulkonaisessa katsannossa säännöllistä elämää, jossa ei tapahtunut mitään huomiotaherättävää. Aamuisin André oli harvoin näkyvissä. Hän kirjoitti tai oli kävelyllä. Aluksi hän usein kehoitti minua lähtemään mukaan. Muutamia kertoja minä suostuin, mutta pian luovuin siitä, ja tuonnempana saadaan nähdä, miksi. Päivällisen jälkeen olimme yhdessä iltaan saakka. Aika kului silloin niinkuin perhe-elämässä ainakin, jokainen askarteli tavanomaisissa toimissaan pakottamatta itseänsä mihinkään kursailuun. Minä luin, Alice teki töitään, André liikkui toisen luota toisen luo. Keskustelut olivat tavallisia, yhdessäolomme oli yhtä ainoata pitkää joutoaikaa, jonka me täytimme alinomaisella puuhalla. Sanalla sanoen: säännöllistä kuin luostarin elämä ja samalla kuin työpajan hyörinää.

Se vaikutti uuvuttavasti, sillä tuon naamion alla piili myrsky; mutta palvelijat enempää kuin satunnainen vieraskaan eivät olisi voineet saada siitä selkoa. Julkisivu osaa valehdella paremmin kuin ihminen!

Mitä minuun tulee, oli mitalin toinen puoli tällainen:

Kun André ja Alice olivat kohdanneet toisensa minun nähteni, tuntui jokin varma vaisto yllyttäneen minua pitämään heitä silmällä. Aluksi katsoin menettelyni vain naurettavaksi tai loukkaavaksi. Mutta aivan pian tulin huomaamaan, että Alice oli ihan erilainen riippuen siitä, olimmeko kahden kesken vai emme. Tuo selvittämätön vaikutelma ei ilmaantunut milloinkaan Adrén läsnäollessa, se oli olemassa yksin minua varten. Lisäksi sain aivan pian varmuuden siitä, että Alicen ja Andrén välille kutoutui sanaton side, mykkä yksimielisyys, jota kaikki todistaa, vaikka ei mikään sitä ilmaise. Alicen lausuma sana oli pätevä: liittolainen oli ilmaantunut!

Liittolaisuus edellyttää aina vastustajaa. Minustako oli tullut vastustaja? Omituinen kysymys, jos ajattelee, että oli ehtinyt kulua tuskin kuukautta siitä hurmioisesta ajasta, jolloin oli mahdoton sanoa, kumpi voitti toisen hellyydessä ja luottamuksessa — tuskallinen kysymys rakastajalle, jonka mieltä raateli tuon ihanuuden kaipaus.

Liittolaisuus ei ole täysin tyydyttävä sana. Heidän suhteessaan oli vielä jotakin muuta. Heidän tahtonsa sointuivat hämmästyttävästi yhteen, ja sitäpaitsi minä aavistin, että tuo sopusointu heitä itseänsä ilahdutti. André ei varmaankaan yrittänyt viekkaasti voittaa itselleen Alicen luottamusta eikä Alice alkanut sitä minulta järjestelmällisesti evätä, mutta sittenkin heissä näkyi aika ajoin oireita, jotka eivät petä. Kuunnellessani heidän sointuvia lauseitansa, nähdessäni heidän pieniä eleitänsä, toisinaan vain heidän katseensa, minä voin hyvin huomata, kuinka he yhä paremmin viihtyivät toistensa seurassa. Jouduttuaan sattumalta toistensa läheisyyteen he nyt tottelivat jonkinlaista keskinäistä vetovoimaa, niinkuin luonnollisesta tilastaan pois joutunut vesi pyrkii aina palaamaan siihen takaisin. Elämä kolmisin oli tuntunut minusta peloittavalta. Mutta minä olin pahoin erehtynyt: tässä olikin vain kaksi ihmistä; minä jäin syrjään ja ulkopuolelle…

Pyydän hartaasti, ettei kukaan ajattele enempää kuin minä itse silloin ajattelin! Ainakaan silloin ei vielä johtunut mieleenikään, että André saattoi todella Aliceen rakastua. Minä luotin heihin samoinkuin itseeni. En epäillyt heidän alkeellista uskollisuuttaan. Mutta karkean petoksen yläpuolella on toinen, pahempi, pahempi siksi, että se on salainen, ja se oli nyt tulossa. André tiesi hallitsevansa omaa vaistoansa, ja se on vaarallinen tieto, joka yllyttää uskaliaisuuteen. Kun ihminen on niin varma itsestään, hän ei ollenkaan arkaile muuttua siksi, joka lakkaamatta ajatusta askarruttaa. Hän kunnioitti naista ja varasti hänen sielunsa! Minun piti näyttää rauhalliselta, puhua tyynellä äänellä, tarpeen tullen iloita sopusoinnusta, jota olin ensimmäisenä vaatinut, mutta niin jouduin alinomaa näkemään ryöstöä, johon ei mikään laki ulotu, seurasin sen kehitystä, olisin voinut sanoa, kuinka pitkä aika vielä kuluisi, kunnes muuttuisin muukalaiseksi omassa kodissani. Nyt olin vuorostani joutunut mustasukkaisuuden kidutettavaksi!

»Mustasukkaisuus», olin huudahtanut Andrélle, »on tila, jossa ihminen on sitä itse aavistamatta!» Tietämättömän puhetta: minä vakuutan sen huomanneeni ja antaneeni sille oikean nimen heti sen ilmaannuttua. André oli tuskin ehtinyt muuttaa taloon, kun tiesin varmasti, mitä hän toi mukanaan. Niinpä ajattelinkin heti: »Kuinka he ovatkaan nuoria!» Se ei ollut, kuten voisi luulla, oman vanhuuteni pahoittelua eikä rikkaamman uhrilahjan kadehtimista, vaan minä olin siten ilmaissut vaaran, jo ennenkuin asianosaiset itse tulivat siitä tietoisiksi. Kun sitten, vuorokautta myöhemmin, Andren muutettua taloon, taas kohtasimme toisemme, Alice ja hän toisella puolella, minä toisella, niin varmaan epäröimättä totesin onnen, jota olin siihen saakka nauttinut, joutuneen varastetuksi ja tungettelijan nautittavaksi.

Minä olin mustasukkainen heti nähdessäni veljeni lähestyvän Alicea ja minä tiesin olevani mustasukkainen. Kunpa taivas olisi minulta evännyt semmoisen selvänäköisyyden! Olisin joutunut vähemmän kärsimään. Voiko kuvitella pahempaa tuskaa kuin nähdä olevansa kahden olennon pettämä, jotka eivät tiedä mitä tekevät ja jotka kumpikin omalla tavallaan ovat kaikkein kalleimpia elämässä? Aluksi lähdin aamukävelylle Andrén kanssa. Toivoin, että entinen veljellinen ja vapaa käytös palaisi itsestään ulkona, kaukana Alicesta. Minä kyselin häneltä Amerikasta, tiedustelin hänen tulevaisuudensuunnitelmiansa tai mitä hyvänsä etäistä tai läheistä seikkaa. Hän vastasi aina vain: »Minä kysyn neuvoa Alicelta… Olen kertonut Alicelle…» Toiselta puolen hän melkein peittelemättä valitti omituisia mielialojani. Enkö huomannut, että joku läheisyydessäni saattoi niistä kärsiä? Mitään nimeä ei mainittu, mutta Alice oli yhä lähellämme. Ei siis ihmekään, että aivan pian luovuin tästä katkerasta leikistä. Nyt aloin karttaa seurustelua ja tarkkasin ainoastaan kasvoja.

Se oli sanatonta kärsimystä. Olin melkein aina heidän molempien seurassa; ellen minä ollut läsnä, he olivat karttelevinaan toisiaan, mutta olisin voinut vannoa, että tuo minulle käsittämätön vaikutelma oli ilmaissut salaisuutensa Andrélle! Minä kidutin itseäni löytääkseni esteen, joka erotti minua Alicesta; Andrén oli tarvinnut vain ilmaantua, ja totuus oli heti hänelle paljastettu!

Aivoissani liikkui nyt haaveellisia suunnitelmia. Eräänä päivänä aioin palata yksin Cambaleyres'iin toivoen, että Alice päättäisi lähteä sinne luokseni ottamatta Andréta mukaansa. Toisen kerran ajattelin kääpiötä. Hän oli sanonut minulle: »Minulla on hyvät silmät; eipä tiedä, vaikka joskus niitä tarvitsisitte.» Minä kaipasin niitä nyt hartaasti ja aloin kirjoittaa kirjettä kutsuakseni hänet takaisin. En sentään lähtenyt, Jumalan kiitos — mitä olisinkaan tehnyt Cambaleyres'issa muuta kuin kärsinyt entistä enemmän? — ja kirjeen minä revin rikki; jos kääpiö olisi palannut, olisin jo tunnin kuluttanut kehoittanut häntä taas poistumaan.

Mutta mitä hyödyttävät nämä vakuutukset? Omituista on kaikissa näissä sekasortoisissa mielenliikkeissä se, etten milloinkaan yrittänyt keksiä niiden syvää syytä. Olin karkoittanut kääpiön, en enää sietänyt Andréta, Alicen ja itseni välille syntyi sanomattoman ikävää vierautta, ja minä olisin ollut aivan ymmällä, jos minulle olisi sanottu, että kaikki johtui itsessäni olevasta ainoasta pahasta. Pidin itseäni vainottuna, syytin kaikkia ja unohdin, että valhe estää elämästä. Tarvittiin vain jokin ratkaiseva seikka, jotta harhaluuloni hälveni, ja millainen haaksirikko siitä syntyikään!

On aika käsitellä sitä. Tästä lähtien minun ei tarvitse esittää muuta kuin pelkkiä tosiasioita. Sanalliset selitykset voisivat vain lieventää todellisuutta, joka oli auttamaton ja jonka tarkoitusta ei mikään epäpätevä selitys voi osoittaa.

Aluksi sattui muudan mitätön seikka.

Oli torstai, marraskuun kuudes päivä. Muistan lumisen aamun, ensimmäisen talvipäivän aamun, ja muistan ilmassa tanssivat hiutaleet, joita kiidätti yöllä jäiseksi jäähtynyt pohjatuuli. Vielä eilen oli eletty kuin Italian taivaan alla, nyt hyökkäsivät päin tuuli, pakkanen ja usvat. Puyssä semmoiset vaihtelut ovat aivan paikallaan.

Huonosta säästä huolimatta André katsoi hyväksi lähteä ulos kuten tavallisesti. Hiukan myöhemmin lähti Alice. Vastoin tavallisuutta he palasivat yhdessä. En kysellyt itseltäni, missä he olivat toisensa kohdanneet, eivätkä he pitäneet tarpeellisena sitä minulle ilmoittaa.

Aamiaisella vallitsi vauhditon mieliala. Lumihiutaleet olivat väsyneet leikkiinsä, kun eivät maahan ehdittyään kumminkaan säilyneet. Kelmeä aurinkokin yritti paistaa ikkunoihin. Puhuttiin säästä, tehtiin epämääräisiä suunnitelmia iltapäivää varten, mutta kaikki tapahtui vain ohimennen.

Kahden tienoissa kuului ovikello soivan. — Tuleeko jo vieraita? virkkoi André. — Olkaa huoletta, vastasi Alice; — me emme tunne täällä vielä ketään.

André kumartui katsomaan ikkunasta:

— Luulen sittenkin, että siellä tulee joku.

Samassa ilmoitti palvelija:

— Herra Bourdoin haluaa tavata rouvaa.

Minä nousin seisomaan, oikein uskomatta korviani:

— Sanotteko, että hän tahtoo tavata rouvaa?

André alkoi nauraa:

— En siis erehtynytkään! Minä näin siellä tulevan pyhäpukuisen herran.

— Hyvä, keskeytti Alice, — pyytäkää häntä saliin.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Hän varmaan pitää velvollisuutenaan käydä meitä tervehtimässä hyvän naapuruuden vuoksi. Tuletko?

Minä en hievahtanutkaan.

— En, sinuahan hän on tullut tapaamaan.

— En tiedä siihen olevan mitään syytä; hän tulee varmaan pelkästä kohteliaisuudesta.

— Mene sentään edellä.

Hän lähti enempää vastustelematta. Hänen mentyään johtui heti mieleeni, etten ollut tavannut Bourdoinia sen päivän jälkeen, jolloin olin vienyt hänelle testamentin. Samalla ajattelin, ettei hän tietänyt, mitä olin sanonut Alicelle, ja ettei keskustelu, jonka kuluessa hän saattoi harkiten tehdä tyhmyyksiä, voinut johtua mistään joutavasta syystä. Samassa jo käsitin, kuinka varomattomasti olin menetellyt, kun en ollut lähtenyt Alicen kanssa, ja nousin, mutta yhä vielä epäröiden.

André, joka ei voinut aavistaakaan, mistä tämä uusi levottomuuteni johtui, oli ottanut kirjan ja selaili sitä. Niin hän teki nyt aina, kun satuimme jäämään kahden kesken. En ollut siitä milloinkaan pahastunut, mutta tällä kertaa se minua ärsytti.

— Jos haluat vielä tavata Bourdoinia, niin nyt on nähdäkseni hyvä tilaisuus, sanoin ivallisesti ja yrittämättä ivaani salatakaan.

Hän kohotti päätään ja vastasi rauhallisesti, kuten aina:

— Miksi et pidä tuosta miehestä? Minusta näyttää, kuin et sietäisi kuulla hänen nimeänsä mainittavan.

Minä vastasin terävästi:

— Kuinka niin? Minun täytyy päinvastoin kiittää hänen intoansa. Hän ei karta liiallistakaan uutteruutta, kuten hänen menettelynsä osoittaa.

— Hänen liiallinen intonsa ei estä häntä missään tapauksessa hyvin hoitamasta asioitasi?

— Ei tietenkään; hän olisi kerrassaan moitteeton, jos olisi hiukan vilpittömämpi ja hiukan vähemmän haalisi itselleen asiakkaita.

Sanojeni sävystä kävi ilmi, etten halunnut tätä keskustelua jatkaa.
André ymmärsi sen ja syventyi taas kirjaansa. Minä hermostuin jälleen.
Minun mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä, millaisessa epäröinnin
tilassa minä olin.

— Mistä puhuitte tänä aamuna, Alice ja sinä? kysyin oltuani hetken vaiti.

— Mistä?… yhdestä ja toisesta…

— Se on epämääräistä.

— Hänestä… sinusta… ja luullakseni Bourdoinistakin.

En voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

— Kuinka niin?… Eihän Alice tunne häntä… tai tuntee vain vähän!

André sanoi:

— Ei tosiaankaan. Hän on nähnyt miehen taannoin, liian hätäisesti ehtiäkseen häntä arvostella, mutta riittävän hyvin kysyäkseen itseltään, kuinka suuressa määrässä häneen voi luottaa.

— Missä suhteessa se voi olla hänelle mielenkiintoista?

— Eikö hän ole sinun neuvonantajasi?

— Eikö se johtune pikemmin… siitä, että Alice odotti häntä luokseen?

André sulki kirjansa ja laski sen pöydälle.

— En luule; uskon varmaan, että on laita päinvastoin.

— Miksi niin?

Hän kohautti olkapäitään.

— Jos erehtyisinkin, niin mitä se voi merkitä?

Lauseemme alkoivat yhä harveta, kuin pisarat rankkasateen jälkeen. Minä änkytin:

— Ei mitään.

Epäröintini oli sentään loppunut, ja minä lähdin ovelle. Mieleeni tuli varmuus, että Bourdoin oli kutsuttu. Andrénkin täytyi se tietää, koska hän kieltäytyi vastaamasta.

— Lähdetkö heidän luokseen? kysyi André.

Hän oli tehnyt tuskin huomattavan eleen, ikäänkuin olisi pelännyt minun lähtevän. Minä käännyin äkkiä häneen päin. Minua ajoi hermostunut halu koettaa saada temmatuksi hänestä irti hiukan totuutta, ja minä tulin huudahtaneeksi:

— Jos vain tahtoisit, voisit yhdellä sanalla kirkastaa minun tieni!

Hänen kasvonsa sävähtivät veripunaisiksi:

— En ymmärrä. Mitä tekemistä sillä on Bourdoinin kanssa?

— Minä ajattelen, onko Alice…

Hän keskeytti äkkiä puheeni:

— Jean parka, sinä luet toisten syyksi selkkauksia, joita on vain omassa mielessäsi. Milloin saatkaan hillityksi tuon sairaalloisen epävarmuuden, joka väärentää kaikki arvot silmissäsi?

Minä vastasin tuskallisesti:

— Missä suhteessa huomaat minulta puuttuvan varmuutta?

— Se on pelkkää aavistusta, vastasi hän huoaten, on liian vaikea tehdä siitä tiliä.

— Eikö Alice ole auttanut sinua oikein aavistamaan?

— Mitä vielä! Miksi sekoitat aina hänet asioihin, joista on paras pitää hänet loitolla, oli miten tahansa?

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tuo »oli miten tahansa» osoitti selvästi, ettei kannattanut jatkaa. Sanoin siis hiljaisella äänellä:

— Olen tosiaankin väärässä, veljeni. Mutta mitä tehdä? Minusta näytti, kuin olisit tänne tultuasi ehtinyt kauas!…

Ennättäen hänen torjuvan liikkeensä edelle, joka ei kyennyt minua vakuuttamaan, lisäsin sitten:

— En suinkaan sinua syytä! Mutta muista, että sinäkin ennen tuloasi otaksuit selkkausten johtuvan muista… on turhaa, että tässä toistan lausettasi: jos minä sattumalta arvostelen asiaa väärin, niin ehkä teemme kumpikin itsemme syypääksi samaan virheeseen.

André oli noussut.

— Veljeni! aloitti hän.

Minä keskeytin:

— Mitä se hyödyttää? Eikö ole tärkeintä, että aina luotan vilpittömyyteesi? Ymmärrä tuo sana niin laajassa merkityksessä kuin parhaaksi näet… Minä jatkan tässä siitä, mistä minun olisi pitänyt aloittaa. Bourdoin näyttää jäävän tänne koko iäkseen.

Sitten lähdin käytävään odottamatta vastausta. En ollut harkinnut puheitani, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että olimme peitetyin sanoin puhuneet vakavasta seikasta. Tämä oli eräs niitä hetkiä elämässä, jolloin ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan kaikkia risteileviä tunteita. Ehdittyäni salin ovelle en ajatellut enää muuta kuin Bourdoinia, ihmetellen, mitä saattoi koskea niin pitkä keskustelu. Olin juuri tarttunut lukon kahvaan, kun kuulin lauseen, joka todisti pelkoni oikeaksi.

— Rouva de Castérac, sanoi Bourdoin, — oli tosiaan henkilö, jolla oli toisinaan omituisia ajatuksia, mutta hän harkitsi aina menettelyänsä sitä tarkemmin, koska tiesi voivansa hairahtua äkkipikaisuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Ovi aukeni. Alice ja Bourdoin seisoivat salissa, Alice aivan kalpeana,
Bourdoin lähtemässä ja parhaillaan kumartamassa jäähyväisiksi.

— Mitä, huudahdin minä, — aiotko lähteä, kun minä tulen?… Suokaa anteeksi, jatkakaa vain keskusteluanne, ja koska puheena oli tätini…

Alice katkaisi lauseeni.

— Herra Bourdoin on suvainnut vertailla omia muistojansa minun muistoihini. Käy ilmi, että olemme aivan samaa mieltä.

— Mistä asiasta olette samaa mieltä? kysyin minä yhtä huolettomasti kuin hän.

— Jätän rouvasi tehtäväksi antaa sinulle siitä tietoa, virkkoi vuorostaan Bourdoin, samalla huomaamattaan silitellen silkkihattuansa. — Vaikka olen iloinen tuttavuutemme uudistamisesta, täytyy sentään muistaa, että minulla on valitettavasti aina kiire.

Huomatessani hänen lähtevän ovelle en epäröinyt sanoa:

— Sallithan ainakin, että saattelen sinua vähän matkaa? Aikomukseni on ollut tulla sinua tapaamaan; asiani on pian kerrottu.

— Jos niin tahdot.

Alice säpsähti:

— Lähdetkö ulos? lausui hän hätäisesti, ja hänen sanojensa sävy muistutti omituisesti Andrén aikaisemmin lausumia sanoja.

— Kysyn vain erästä seikkaa… palaan heti.

Minä lähdin Bourdoinin edellä, joka kumarteli takanani monet kerrat. Koko tämä kohtaus oli kestänyt vain minuutin. Näytti siltä, kuin olisimme kaikki aikoneet paeta. En edes tietänyt, mitä aioin tiedustella, vaikka näytti siltä, kuin olisin ollut pääsemässä perille. Minua tuntui vievän jokin logiikalle vieras voima, joka oli vihdoin saattanut minut oikeille jäljille.

Kun olimme tulleet porrastasanteelle, annoin Bourdoinin mennä edellä. Lievenuttu ja juhlahattu tekivät hänet provinssi-ihmisen näköiseksi ja kerrassaan naurettavaksi. Hän miellytti minua paljon enemmän tavallisessa asussaan. Miksi ihmisen tarkkaavaisuus kiintyykään elämän tärkeinä hetkinä sillä tavalla kaikenlaisiin mitättömiin yksityisseikkoihin? Saavutettuani hänet kysyin:

— Minne menemme?… Sinunko luoksesi?…

Hän pudisti päätään ja löi käsineillään kämmenpohjaansa:

— Minun täytyy tänään käydä monessa paikassa.

— Asiakkaitasi tervehtimässä?

— Jos niin tahdot…

— Ja koska me asumme lähinnä…

— Niin aloitin teistä, aivan oikein.

Minä vastasin leppoisasti:

— Onko tuo aivan totta?

Hän vilkaisi minuun, samoinkuin viime kerralla toimistossaan.

— En ymmärrä…

— Onhan se selvää. Haluaisin tietää, oletko tullut omia aikojasi, vai onko sinua ehkä joku kutsunut luokseni.

— Ahaa, sanoi hän, — sinä luulit… sinä uskoit…

Hän tarttui äkkiä käsivarteeni:

— Jos tuo on asia, josta aiot kanssani keskustella, niin…

Samassa huomasin, ettei hän lähtenytkään kulkemaan vinosti aukion yli, kuten oli näyttänyt aikovan, vaan vei minut sivukadulle, missä olimme näkymättömissä.

—… Niin selvitetään asia, hyvä veli.

Minä vastasin kuivasti:

— Olipa miten tahansa, onko sinut kutsuttu?

Hän kohautti olkapäitään:

— Ellei onnesi mitään muuta kaipaa, niin vastaan: ei. Mutta…

Minä toistin:

— Mutta?…

— Niin, sinun sijassasi menettelisin ikäänkuin vastaus olisi ollut myöntävä.

Hän oli vähän aikaa vaiti, luultavasti toivoen, että keskeyttäisin, mikä ei kuitenkaan tapahtunut.

— On selvää, jatkoi hän, — etten aio sekaantua asioihisi enempää kuin itse haluat. En siis tee mitään tungettelevia kysymyksiä… esimerkiksi siitä, miten olet ilmoittanut vaimollesi taannoin löytämästäsi… paperista. Oletko muuten siitä mitään puhunut vai oletko ehkä asiaa harkittuasi katsonut paremmaksi olla mitään mainitsematta?

Minä toistin hämmästyneenä:

— Parempana? Miten niin?

Hän ei näyttänyt ymmärtävän:

— Oli miten oli, minuun on jäänyt keskustelusta vaikutelma, jota en voi muuksi muuttaa. Rouva Pesnel kysyi minulta tosiaan, eikö tätisi ollut milloinkaan tehnyt testamenttia.

— Ah, lausuin minä sammuvalla äänellä, — entä mitä siihen vastasit?

— Vastasin luonnollisesti, että hän minun tietääkseni pikemmin oli vastahakoinen testamentin tekemiseen ja ettei hän ollut minulle siitä sanaakaan hiiskahtanut.

— Siinäkö kaikki?

— Ei.

— Ah! tulin jälleen äännähtäneeksi.

— Hän vastasi vuorostaan vain: »Kas, mitä kaikkea elämässä voi sattua. Minulla oli siitä asiasta parempi tieto kuin teillä.» Koska en vieläkään tietänyt, mitä sinä ehkä olit kertonut, kiiruhdin korjaamaan: »Minä puhun tässä oikeasta testamentista; mitä suunnitelmiin tulee…» Hän keskeytti: »Eihän se muuten mitään merkitse! Olkoot oikeita tai suunniteltuja, ne olisivat nyt vain vanhaa historiaa.»

— Entä sitten?

— Sitten, hyvä veli, on mahdollista, että jostakin vielä löytyy oikea testamentti, mutta se ihmetyttäisi minua. Rouva Pesnel on ehkä tuntenut… sen taannoisen paperin ja pitänyt sitä pätevänä, koska hän ei ole notaari… Jos niin kävisi, saat uskoa, että olen täysin käytettävänäsi antaakseni hyödyllisen todistuksen, ja olipa asian laita muuten miten tahansa, nyt sen tiedät… Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?

Hän ojensi kätensä:

— Naiset eivät onneksi ymmärrä mitään liikeasioista eivätkä senvuoksi useinkaan kiinnitä niihin huomiotaan. Kuka tietää muistaako rouva Pesnel vielä tänä iltana, mitä on minulle kertonut? Ainakin voin vannoa, ettei hän sitä ajatellut tänä aamuna palatessaan kotiin kauniin nuoren miehen kanssa.

— Tuo kaunis nuori mies on veljeni.

— Parhaat onnitteluni. Voisi pelätä, että hän käyttää väärin vanhemman veljen hupsuutta; mutta eipä siltä näytä. Nuoruus on ihana!

Hän meni menojaan. En yrittänyt enää häntä pidättää. Nyt jouduin hirmuisen ahdistuksen valtaan. Minusta tuntui, kuin olisi Bourdoin vienyt mukanaan kaikki, mitä rakastin.

XVII.

Kaikki, mitä rakastin… Alicen, Andrén. Toinen heistä ei enää uskonut sanoihini, vaan johtui kysymään vieraalta, toinen käytti hyväkseen onnettomuuttani rakentaakseen sen pohjalle oman onnensa! Kuinka hyvin Bourdoin olikaan osannut muutamalla sanalla hälventää harhaluulon, jonka varassa olin voinut vielä siihen saakka elää! Hänen puhuessaan oli totuus pudonnut väliimme kuin raskas kivilaatta. Se kamala komedia, jota olimme kaikki näytelleet, muuttui nyt mahdottomaksi. Tästä lähtien meidän oli mahdoton edes yhdessä vaieta; mutta mitä voisinkaan puhuessani tehdä muuta kuin kehittää onnettomuuttani täyteen määräänsä?

Seisoin paikallani epäröiden; kuolettava epävarmuus ahdisti mieltäni, joka oli joutunut sen leikkikaluksi. Olin kuin kuilun reunalla seisova ihminen, jota huojuttaa raju tuuli. Halusin hartaasti lopettaa kaikki, mutta minua peloitti loppu, joka jättäisi heidät yksin elämään!

Tämän hourailun keskeytti askelten ääni. Pelkäsin joutuvani yllätetyksi ja lähdin jotakin satunnaista kulkijaa paeten horjuvin askelin takaisin kotiin päin.

Taloa lähestyessäni näin yht'äkkiä heidät molemmat. Alice odotti yhä porrastasanteella, André katseli ikkunasta torille. Vaikka he eivät olleet tehneet mitään sopimusta, he väijyivät kumpikin minua otaksuen, että olin saatellut Bourdoinia puhuakseni myös asiasta. Tuon nähdessäni, ja senvuoksi, keräsin yhteen kaiken käytettävissäni olevan tarmon. Ilmeeni muuttui jälleen rauhalliseksi, ja minä astuin Alicen luo:

— Joko keskustelu loppui? kysyi hän.

— Jo.

— Ei se siis kovin vakavaa ollutkaan?

— Ei sen vakavampaa kuin äskeinen vierailu.

Olisi voinut luulla, että nuo sanat lausuttiin vain ohimennen, niinkuin kaksi henkilöä tavatessaan toisensa kadulla sanoo: »Mitä kuuluu?» tai: »Onpa tänään kaunis ilma!» Mutta voimmeko tuosta tapahtumasta lähtien lausua enää yhtäkään sanaa, jossa ei piillyt traagillista kaksinaismerkitystä? Jo lausumamme sanat olivat täynnä semmoista kaksimielisyyttä, sillä katseemme, kohdattuaan toisensa, väistyivät äkkiä syrjään kuin iskun saatuaan. Sanoistamme kävi myös ilmi, ettei kumpikaan meistä antautunut petettäväksi. Minä nousin portaitten kolme askelmaa. Alice virkkoi:

— Menetkö takaisin Andrén luo?

— Menen.

— Siinä tapauksessa voisitte käyttää hyväksenne ilman kirkastumista ja koettaa lähteä kävelylle. Minä lähden huoneeseeni lepäämään.

— Oletko sairas?

— Enpä oikeastaan… päätäni vain vähän kivistää… haluan olla pimeässä…

Minä jatkoin:

— Tai haluat miettiä.

Katseemme sattuivat jälleen toisiinsa, tällä kertaa tahallisesti ja väistymättä.

— Kun päätä kivistää, tekee ennen kaikkea mieli olla mitään ajattelematta; minä epäröin hiukan, tunnustaisinko sen, mutta pelkäsin, että olisit levoton, ja päätin mieluummin odottaa, kunnes palaisit.

Hän yritti selittää, miksi oli yhä vielä porrastasanteella, mutta onnistui huonosti, koska ei osannut teeskennellä. Minä tyydyin tekemään ikävystyneen eleen:

— Ja minä toivoin kuulevani, minkä vaikutelman sait Bourdoinista…

— Mitäpä mielenkiintoista siinä voisi olla!

— Se olisi sitäpaitsi pian sanottu.

Hän ei vastannut, vaan palasi sisään, astui sisäportaille. Sitten hän laski kätensä kaidepuulle ja sanoi:

— Säästä uteliaisuutesi iltaan. Pääni kaipaa tosiaan lepoa; pyydä sinä puolestani anteeksi Andrélta.

Hetkisen vallitsi epäröinti, jonka aikana kysyin itseltäni, aikoiko hän jatkaa keskustelua vai lähteä pois. Toinen halu voitti, ja hän alkoi nousta portaita.

— Alice! huudahdin minä tahtomattani. Huutoni näytti hänet äkkiä pysähdyttävän.

— Mitä?

Hän nojasi kaidepuuhun ja katseli minua. En voinut olla huomaamatta, kuinka kalpea hän oli. Se johtui varmaan hänen mainitsemastaan kivusta, ellei siihen ollut syynä se, että hän pelkäsi sitä, mikä uhkasi meitä molempia.

— Ennenkuin menet, pyydän sinulta vain pientä vaivannäköä, muutamia pian kerrottuja yksityisseikkoja, ja sitten… olet vapaa. Mitä te keskustelitte, sinä ja Bourdoin?

— Emme me… mitään, mitä kannattaisi muistaa. Se oli aivan jokapäiväinen vierailu… ja tulee luultavasti joka vuosi uusiutumaan.

Minä tein hämmentyneen eleen:

— Joka tapauksessa olet senvuoksi sairas… vielä enemmän kuin hämmästynyt!… Sinun on turha sitä kieltää, mielenliikutuksesi ilmaisee sen selvästi, ja mitä minuun tulee…

Hän oli vuorostaan ojentanut kätensä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rukoilevaksi:

— Jean, oi Jean, etkö huomaa, että minun täytyy nyt saada olla yksin!
Kaipaan hiljaisuutta kaikkialla… kodissa… sielussani!

Hänen äänensä hiljeni, niin että se tuskin enää kuului. Äkilliset välähdykset ovat vahingollisia, kun on puheena meidänlaisten olentoraukkojen kohtalo; ne häiritsevät liiaksi hämäryyttä, missä elämme.

— Minä puolestani, vastasin, — olen päättänyt, että vaikenemisen tulee loppua, vaikkapa vain hetkeksi. Noudata minun esimerkkiäni; en voi enää olla vaiti, vaadin sinua puhumaan!

Samalla huomasin, kuinka hänen tuskansa yhä kasvoi.

— Jean, minä en tiedä, mitä ajattelet, mutta tiedän, että on ajatuksia, joita on paras olla ilmaisematta niin kauan kuin suinkin. Jos päästämme ne huuliltamme, myönnämme niille oikeuden elää.

— Miten asia siitä muuttuisi? Eivätkö ne erota meitä toisistamme jo nyt? Mikä hyvänsä on parempaa kuin tämä tuska, joka johtuu siitä, ettemme enää toisiamme tunne! Jos tahdomme pelastaa sinut, pelastaa meidät molemmat, ei ole muuta kuin yksi ainoa tie. Lähtekäämme sitä kulkemaan, vaikka meidän täytyisi edetä nelinkontin ja raadellen itsemme verille!

Olin astunut lähemmäksi. Näin hänen tarttuvan kaidepuuhun ja vapisevan. En ollut ainoastaan sen sisäisen kiihkon uhrina, joka yllytti minua syöksymään kohti lähellä olevaa totuutta! Uskon varmaan silloin aavistaneeni tunnustuksen. Se oli siinä: tuo selittämätön oli paennut, huulet olivat avautumassa. Yht'äkkiä minusta tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt; tilaisuus meni taas ohi. André oli tullut!

Hän oli väsynyt odottamaan ja oli lähtenyt luoksemme.

— Kas niin, sanoi hän, — minne te olette joutuneet? Enkö minäkin saa kuulla notaarin jättämistä vaikutelmista?

— Suokaa te molemmat minulle anteeksi, että siirrän selonteon tuonnemmaksi; kivistävä pääni huutaa nyt armoa, ja minä lähden sitä hoitamaan.

Alice käytti hyväkseen tilaisuutta, joka minut kerrassaan masensi, ja lähti taas nousemaan portaita.

Minä käännyin epätoivoisena sanomaan Andrélle:

— Kuulehan, hyvä veli…

Mitä aioin hänelle sanoa? Ei ole tärkeätä sitä tietää, sillä samassa huomasin heidän katsahtavan toisiinsa, ja se riitti ratkaisemaan kaikki. Alice poistui, mutta hänen uskottunsa oli edessäni. Minä odotin, kunnes kuulin huoneen oven yläkerrassa sulkeutuvan, ja laskin sitten käteni Andrén olkapäälle.

— Tule! sanoin minä äänellä, jonka sointu tuntui kuuluvan jollekulle toiselle, joka oli yht'äkkiä tullut meidän seuraamme.

— Mistä on kysymys? änkytti hän hämmästyneenä.

— Tule, sanon minä!

Minä vein hänet takaisin huoneeseen, josta hän oli tullut, tuohon suojaan, joka oli tähän saakka nähnyt epätoivoista alakuloisuuttani ja jonka nyt vihdoin piti muuttua selvyyden ja kirkkauden suojaksi. Minä suljin oven ja vein hänet ikkunan luo. Olin päättänyt käyttää hyväkseni hänen hämmästystään, uskoen voivani avata ihmissielun tiirikalla — se oli selvää houretta! — ja aloitin:

— Kas niin, nyt ei olekaan laita enää niinkuin äsken. Älä luule, että tyydyn epämääräisiin sanoihin! Sinä pääset täältä vasta sanottuasi kaikki, ja koska Alice on itsepintaisesti vaiti, niin sinun täytyy puhua!

Hän yritti väistyä kuullessaan Alicen nimen. Minä pidätin häntä väkisin, tahdoin tarkoin nähdä hänen kasvonsa, sillä usein sattuu, että silmät myöntävät, mitä suu kieltää. Minä jatkoin:

— Ymmärrätkö? Te molemmat olette muutamia päiviä tietäneet erään asian, jota minä en tiedä. Minä tukehdun teidän salaiseen päätökseenne, joka perustuu vaitioloon. Jospa se uhkaisikin vain minun onneani! Mutta nyt siihen sekaantuu vielä Bourdoin. Kuka voi arvata, kun se mies on mukana, mihin tässä joudutaan? Mitä hänestä tahtoi Alice? Millä oikeudella te hänet tänne kutsuitte? Koska hän on astunut kynnykseni yli, tahdon välttämättä tietää, mitä hänellä oli täällä tekemistä, ja vaadin sinua, joka asian tiedät, sen minulle ilmoittamaan! Kävi miten kävi; minä kyllä vastaan kaikesta muusta!

Odotin vastausta, joka tuli vasta hetken kuluttua, epävarmasti.

— Sinä erehdyt, sanoi André, — minä en ole kutsunut ketään enkä ole semmoinen salaliittolainen kuin väität; se olisi edellyttänyt luottamusta, jota minulla ei myöskään ole siinä määrässä kuin kuvittelet. En voi sinulle mitään ilmoittaa, sillä minullekaan ei ole mitään ilmoitettu.

Hänen äänensä sai yhä varmempaa sävyä — uutta sävyä, samoinkuin oma ääneni — mutta se oli liian myöhäistä. Olin huomannut epäröinnin ensimmäisistä sanoista. Sanoin kiihtyneenä:

— Sitä en myönnä. Sinua tuomitsemassa olet sinä itse, tai oikeammin varomattomat sanasi; kuinka olisi muuten johtunut mieleenikään, että Bourdoin oli tänne kutsuttu?

— Sinä erehdyt, veljeni, minä vakuutan kunniani nimessä, etten tiedä mitään.

— Se on valhetta, minä näin aivan äsken, kuinka toisiinne katsahditte!

— Kuinka voin saada sinut uskomaan vilpittömyyteeni, rakas veli?

— Tunnustamalla kaikki!

— Sinähän sanoit luottavasi vilpittömyyteeni?

— En luota siihen enää!

— Mitä siis hyödyttävät pitemmät puheet? En näe mitään pelastuskeinoa enkä viitsi itseäni puolustaa.

Hän lähti pois, lieden luo, seisoi siinä jäykkänä, silmät lattiaan luotuina, eikä näyttänyt enää mistään välittävän.

Minä ymmärsin, että hän oli malttanut mielensä ja että hänkin pääsi minulta karkuun. Mieleeni iski häviön tunto. Minä horjuin, vaivuin lähimpään tuoliin ja painoin pääni käsiini miettiäkseni.

Voiko ihminen miettiä, kun elämä karkaa pois? Minut valtasi masennus, joka muistutti isäni kuolinvuoteen vieressä kokemaani. Kysyin itseltäni: »Kuka onkaan kadonnut läheltäni, kun olen näin yksinäinen ja epätoivoinen?» Samoinkuin kuolevan vuoteen ääressä huomasin mitä selvimmin kaikki ne ilot, jotka olivat aikaisemmin elämääni vallinneet ja joita ei nyt enää voinut olla, koska olin joutunut yksinäiseksi.

Samassa säpsähdin.

— Jean! kuului André sanovan.

Hän oli palannut luokseni. Hän kumartui, ja hänen katseessaan oli säälin ilme; näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut minua lohduttaa!

— Jean, nyt on minun vuoroni kysyä. Jos en voikaan kysymykseesi vastata, niin huomaathan sentään, että tahtoisin kaikin voimin sinua auttaa? Mutta miten? Kuinka puolustan sinua epätoivoa vastaan, jonka syytä en aavistakaan? Jean, minä rukoilen sinua, torju pois tuo epämääräinen, mikä on jo useana päivänä näyttänyt työntävän minut takaisin joka kerta, kun olen pyrkinyt sinua lähestymään! Selitäthän asian minulle?

Hän puhui nopeasti ja hiljaa. Hänen äänessään oli entisten aikojen sävyä! Kuinka ivalliselta kaikuikaan tuo musiikki, jota en ollut enää kuullut hänen palattuaan ja joka tuli omituisen osienvaihdon vuoksi kuuluville vasta nyt, vaatiakseen minulta tunnustusta, joka itseltäni evättiin. Vastauksen asemesta minä vain kohautin olkapäitäni. Hän ei menettänyt rohkeuttaan, vaan sanoi:

— Kuinka saisinkaan sinut ymmärtämään, että olen yhä entiselläni ja että tahdon osan kärsimyksestäsi! Kuinka hirmuista onkaan ajatella, että sinä ehkä kidutat itseäsi vain jonkin houreen vuoksi, joka häviäisi olemattomiin, jos me molemmat sitä läheltä katselisimme!

Minä nousin ja sanoin kiihkeästi:

— Mistä tuon olet kuullut? Sinä toistat Alicen sanoja!

— Mahdollista kyllä. Eikö hänenkin täydy kärsiä, jos kerran minä olen levoton?

— Riittää jo! Älä tee pahemmaksi kipua, jota väität parantavasi!

— Jean, minä kerjään tässä vain vähän hyvää tahtoa!

— Samaa minä äsken sinulta kerjäsin!

Olin kohottanut katseeni häneen. Silmänräpäyksen aikana oli lauseittemme takaa välkähtänyt ensimmäisen kerran näkyviin se, mikä meitä toisistamme erotti. Hän nähtävästi siitä säikähti, väistyi kauemmaksi ja alkoi sitten kävellä huoneessa edestakaisin, kädet selän takana. Oliko hän käsittänyt, että nämä selitykset jatkuessaan vain meitä raatelisivat, mitään kirkastamatta? Tuo alkoi tuntua minusta varmalta, kun hän taas pysähtyi ja sanoi äkkiä:

— Kunhan edes sanoisit, mistä minua moitit!…

Hän näytti hetkisen ajattelevan, pitikö tätä jatkaa, mutta hänen epäröintinsä oli aivan turha! Ihminen jatkaa aina, kun kohtalo häntä johtaa.

— Niin, arvaanhan sen! Minun saapumiseni… Se on kuitenkin selitettävissä… ajattelehan, että olisit minun New Yorkissa ollessani saanut tietää, että olin mennyt naimisiin jonkun tuntemattoman kanssa, jonka menneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa ja joka kuuluu melkein palvelusväkeen, kuvittele vielä, että avioliiton solmiminen olisi tapahtunut sinun mieltäsi kysymättä ja että lisäksi olisi tullut levottomia ajatuksia herättävä omaisuuden lahjoittaminen — etkö olisi ollut rauhaton ajatellessasi sellaista elämän kumoutumista, jonka näennäiset piirteet herättivät mieleen kuvan seikkailijattaren taitavasti sommittelemasta juonesta? Minä olin levoton, koska rakastin sinua, olin levoton ja halusin saada asiasta tiedon… Sinä yllätit minut, kun olin tutkimusretkellä — se oli vahinko. Mutta ajattelemmeko aina vain tuota loukkausta, ja enkö ole sitä korvannut? Minä olin antanut anteeksi jo ennenkuin tulin Alicen tuntemaan; minulle riitti, että hänet näin! Miksi siis olet niin ankara? Johtuuko muuten mieleesi, että sinäkin olet tuottanut minulle kärsimystä? Ihminen, joka elää jännitystilassa, ei enää havaitse, että toiset sen huomaavat ja että se heitä loukkaa. Sinä olet muuttunut, ole siitä varma. Olkoon menneeksi, ettet enää välitä tulevaisuudestani, ettet halua minua ohjata, kuten ennen, mutta ajattele Alicea, pitäisihän sinun säästää ainakin häntä! Sinua on kohdannut odottamaton onni, olet tavannut jaloimman, vilpittömimmän, sinulle kaikkein läheisimmän sielun, mitä minä tunnen, hän on lähelläsi, hän rakastaa sinua, ja niin hyvin hänen kuin minun tähteni…

Samassa hän huomasi, että minä kalpenin, ja jätti lauseensa kesken:

— Mitä? Joko taas sinua ärsytän? Sitä pahempi, sanani ehkä ovat asiaankuulumattomia, ja sinä ehkä ajattelet: »Millä oikeudella hän tuota puhuu?» Minä koetan kumminkin parhaani mukaan korvata sinulle hyvää, jota olet minulle tehnyt. Tahdon mieluummin puhua kuin nähdä teidän onnenne tuhoutuvan! Jean, tässä ei ole enää kysymys minusta; minä pyydän säälimään vain häntä. Ilmaise vihdoin se paha salaisuus, joka sinua kalvaa, ja karkoittakaamme yhdessä kaikki haamut!

Hän vaikeni. Minä en kyennyt vastaamaan, katselin vain hänen kasvojansa, joiden ilmeestä näkyi, että hän halusi kiihkeämmin pelastaa erästä toista kuin itseään! Arvasiko hän, mihin oli joutunut? Me emme voi milloinkaan mitata intohimoa, joka meidät valtaa. Se tulee kuin hyökyaalto; kun sen näkee, on jo liian myöhäistä, sielu hukkuu.

Katkera hymy vääristi suuni. Minusta tuntui mahdottomalta lausua sanaakaan, mutta siitä huolimatta nousi huulilleni lause, jonka joku toinen tuntui minulle sanelevan, ja äänessäni ei enää soinut viha, se muuttui lempeäksi, melkein myötätuntoiseksi.

— André parka, lausuin minä vihdoin hiljaa, mutta selvästi, — sinä siis rakastat häntä, sinäkin!

Hänen kasvojansa vääristi kauhu, minä kuulin tukahdutetun huudahduksen:

— Mitä sanotkaan?

Katseeni oli yhä suunnattuna häneen, minä tiesin, että se ilmaisi enemmän sääliä kuin katkeruutta, ja minä toistin:

— Sinä rakastat häntä! Et edes huomaa, että puhut minulle vain hänestä!

Seurasi uusi huudahdus, epäselvempi.

— Sekö siis on asia, Jean? Sinä olet uskaltanut, sinä luulet?…

— Minä en luule mitään, minä tiesin sen ensihetkestä!

Hän luopui vastaväitteestä samoinkuin minä äsken, painui tuolille minua vastapäätä, ja syntyi vaitiolo, jäätävä vaitiolo; se peitti meidät hikiliinallaan, jonka alle tavallaan kiteytyivät tulevaisuutemme alkuainekset.

Minä kysyin itseltäni äkkiä:

— Miksi tuon sanoin? Hän ei luultavasti tietänyt häntä rakastavansa; nyt ovat sanani sen hänelle selvittäneet. Mitäpä, jos olen erehtynyt?…

Niin kiihkeä on harhakuvitelman halu ihmisraukassa, että yritin epäillä omaa onnettomuuttani hetkellä, jolloin olin tehnyt sen lopulliseksi.

André puolestaan näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä. Hän kenties tyytyi samoinkuin minä kokemaan pyörrytystä matkalla syvyyden kuiluun; mahdollista myös, että hulluuteni hänelle paljastamat näköalat olivat hänet häikäisseet ja että hän yritti hetkisen saada niistä jotakin toivoa. Ei kumminkaan, nyt hän taas kohotti päätänsä, ja hänen ilmeessään näkyi vaan elämisen tuska. Hän näytti pitkän aikaa odottavan jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä en kyennyt hänelle sitä lausumaan. Sitten hän päätti puhua:

— Koska kerran olet siitä varma, veljeni, niin mitä vaadit minulta? Minulla näet ei ole puolustuksekseni muuta kuin sanoja, ja sinä olet osoittanut, ettet niihin ollenkaan luota. Ja jos niihin nyt luottaisitkin, niin epäluulo syntyisi jälleen huomenna, ja kaikki alkaisi alusta. Mitä siis…

Vastauksen asemesta tein vain välttelevän eleen. Se, mitä hän sanoi, ei voinut minua tyynnyttää. Riippumatta siitä, rakastiko hän todella Alicea, vai olinko minä joutunut mustasukkaisen harhakuvitelman uhriksi, hänen ilmeensä ja sanansa olivat semmoisia kuin olivat.

Vähän aikaa odotettuaan hän virkkoi:

— Jollet sinä huomaa mitään ratkaisukeinoa, niin minä voin tarjota sinulle semmoisen, joka suo sinulle varmuuden, rauhan ja toivottavasti häiriytymättömän onnen. Minun on yhtä mahdotonta tyytyä epäluuloihisi kuin niitä torjua — poistumiseni sovittaa kaikki. Jos niin haluat, lähden… kauas… pitkäksi ajaksi…

Hänen lauseensa jäi päättämättä. Odottiko hän vastaväitettä vai myöntöä? Minä tein taas saman karttelevan eleen. En elänyt enää todellisessa maailmassa. Kuvittelin joutuneeni johonkin toiseen, missä teot ovat olemassa vain hetkellisesti ja häviävät olemattomiin häviävän hetken keralla.

— Ottaen kaikki huomioon se käy päinsä… Se on tietenkin katkeraa, mutta elämä suo harvoin pelkkää nautintoa… Esimerkiksi huomenna… Paras juna lähtee Pariisiin aamulla, eikö totta? Siellä viivyn vain niin kauan, että saan lipun valtamerilaivaan, ja sitten lähden taas retkelle… palaamatta, sen lupaan… jollet sinä kutsu minua takaisin…

Minä kuuntelin yhä. En tajunnut, mitä hän lausui, enkä tietänyt eläväni todellisuudessa.

— Et vastaa mitään! Hyväksyt siis ehdotukseni. Olkoon niin, olet varmaan oikeassa… Kuinka voisimmekaan elää täällä yhdessä, kun kerran… sinuun jää tuo levottomuus.

Minä kykenin vihdoin toistamaan:

— Niin tosiaan, kun se kerran jää…

— Tästä huomiseen saakka pyydän vain yhtä. Säästäkäämme toisiamme. En tahtoisi, että ennen eroamme lausumme toisillemme hyödyttömiä ja syyttömiä solvauksia.

Minä sanoin vielä:

— Älä sittenkään luule, että olen siitä sinulle katkera. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei ihminen hallitse omaa sydäntänsä, ja henkilö, joka kuvittelee sitä johtavansa, huomaa joutuneensa itse johdetuksi, mutta niin myöhään, ettei häntä voi pitää syyllisenä.

— En kaipaa tuota sääliäkään, koska en ole tehnyt mitään, minkä vuoksi sitä toivoisin.

Sanamme hidastuivat vähitellen. Tuntui kuin olisi kieliämme herpaissut lisääntyvä hämminki. Sitten ei enää mitään… olimme jälleen vaiti…

Niin käy aina, kun joku kuolee, ja eikö tässä kuollut meidän kiintymyksemme? Katseemme, jotka eivät voineet enää meille mitään sanoa, harhailivat umpimähkään. Kidutetut sydämemme tavoittelivat ainoastaan unohdusta, joka oli niiltä evätty. On kulunut monta vuotta monine erilaisine tapahtumineen, on toimittu ja ponnisteltu parhaan mukaan; sitten tulee joku ohikulkija ja loukkaa maljakkoa: syntyy hiljaisuus, joka peittää särkyneet sirut kuolinliinalla.

Hiljaisuus oli huoneessa, johon tunkeutui alkava hämärä, ja vielä enemmän meissä itsessämme, niin arkana, että pelkäsimme häiritsevämme sitä hengityksellämme, ja niin raskaana, että se käyristi hartioitamme ja vanhensi meitä hetkessä monta vuotta.

Vihdoin minä nousin.

— Mihin menet? kysyi André nähdessään minun aikovan lähteä.

— Tietysti ilmoittamaan Alicelle, vastasin minä ponnistaen, niin vaikea minun oli lausua tuota nimeä.

Hän nyökkäsi.

—… Sillä sinähän aiot lähteä huomenna?

Hän nyökkäsi jälleen.

— Olemme siis yhtä mieltä… aivan yhtä mieltä.

Tuo sana sai huulillani omituisen merkityksen, tuntui siltä, kuin se olisi ollut kiitos.

Huomasin vielä, että yritin kulkea niin hiljaa kuin suinkin. Ehdittyäni ovesta ulos suljin sen samoin varovasti, jotten loukkaisi hiljaisuutta, joka yhä valvoi kuolleen menneisyytemme vaiheilla… Koko sen menneisyyden, joka ulottui naimisiinmenooni saakka.

Löytäisinkö tuolta yläkerrasta, Alicen luota, onnea, jolle olin menneisyyteni uhrannut?