XVIII.
Vaistomaiset eleemme ilmaisevat aina mielessämme tapahtuvaa taistelua. Tuskin olin ehtinyt portaisiin, kun pysähdyin. Äkkiä sukelsi sekasortoiseen mieleeni omituinen kysymys:
— »Minkätähden menen nyt heti puhumaan Alicelle Andrén lähdöstä?»
En osannut antaa siihen mitään järjellistä vastausta. Asia, joka oli aluksi näyttänyt aivan välttämättömältä, muuttui sitä harkitessani mielenkiinnottomaksi. Siitä huolimatta pysyin päätöksessäni.
Eräs toinen seikka sai minut lopullisesti ymmälle. Tiesin nyt varmaan, ettei kiduttavalla mustasukkaisuudellani, olkoon se kuviteltua tai todellista, olisi huomenna enää mitään ravintoa. Mutta tämä ajatus ei minua ollenkaan ilahduttanut, vaan päinvastoin peloitti, kuin olisin omin käsin takonut jonkin uuden onnettomuuden, joka uhkasi vyöryä ylitseni.
Sellaisissa ristiriidoissa ilmenee varmaan järjen kosto, kun se on laiminlyöty ja sen asemesta on noudatettu hetkellisiä aavistuksia. Minä lähdin taas kohta eteenpäin.
Kello oli suunnilleen neljä. Huomaan saapuneeni porrastasanteelle, missä on jo pimeä, sitten käveleväni kädet ojennettuina kuin sokea, ollenkaan ajattelematta, että voisin sytyttää sähkölampun. Minä etenen hitaasti, tuntuu siltä, kuin nauttisin viivyttelystä pimeässä, joka oli oman epävarmuuteni havainnollinen kuva. Tietämättä vieläkään, miksi olen tämän päätöksen tehnyt ja mitä hyvää siitä saattaa olla, saavun vihdoin Alicen huoneen ovelle ja avaan sen koputtamatta.
Alice ei ollutkaan mennyt makuulle. Hän lepäsi nojatuolissaan, silmät suljettuina. Minä astuin huoneeseen niin hiljaa kuin suinkin mahdollista ja kuuntelin. Alicen hengitys kiihtyi toisinaan, toisinaan taas hävisi kuulumattomiin. Nukkuiko hän? Äkkiä hänen silmäluomensa avautuivat. Hän näki minut eikä ilmaissut minkäänlaista hämmästystä. Hän olisi yhtä hyvin voinut odottaa tuloani. Hän ei myöskään tehnyt mitään elettä, ja hänen huulensa pysyivät mykkinä. Hänen liikkumaton olemuksensa tuntui lausuvan minulle:
»Jos kerran et tuo mitään uutta, miksi tänne tulet?»
Minä änkytin:
— Minä häiritsen sinua.
Hän pudisti päätänsä.
— Kuinka voit?
Hänen päänsä liikahti jälleen kuin vastatakseen: »Mitäpä siitä!» Hän varmaan jo tiesi, kuinka vähäpätöistä se oli meille molemmille tänä hetkenä. Minä jatkoin:
— Suo anteeksi, että häiritsen sinua. En voinut enää odottaa ja halusin antaa sinulle asiasta tiedon.
Hän taivutti päätänsä niinkuin ainakin henkilö, joka luulee ennakolta asian arvaavansa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän sitten hiljaa, kun en enempää sanonut.
— Ei mitään vakavaa. André vain äsken ilmoitti lähtevänsä pois huomenna. Hänen täytyy palata Pariisiin, ehkä New Yorkiinkin, eikä hän tule enää tänne takaisin.
— Onko hän saanut tiedon vasta äsken?
— Luultavasti.
— Hyvä ystävä, minä ymmärrän, että se tuottaa sinulle surua, mutta mitä voimmekaan tehdä muuta kuin tyytyä siihen? Olen koko ajan aavistanut, että se päättyisi siten ennemmin tai myöhemmin.
— Etkö siitä mitään muuta ajattele?
— Mitä muuta voisin siitä ajatella?
— Minä luulin… pelkäsin… Koska sinä siihen suostut, emme huoli puhua siitä enempää. Suo anteeksi, että tänne tulin. Minä tottelin järjetöntä päähänpistoa.
Lausuin sanani yksitellen. Yritin tarkastaa hänen ilmeitänsä hämärässä huoneessa. Mutta mitään ei näkynyt, olkoon se sitten johtunut todellisesta välinpitämättömyydestä tai siitä, että hän aikoja sitten oli arvannut, mitä tulisi tapahtumaan, ja kykeni hyvin itsensä hillitsemään.
— Järjetöntä… miksi niin?
Alice toisti lauseeni jälkiosan, kuin kaiku.
Sitten hän jatkoi:
— Minusta näyttää päinvastoin luonnolliselta, että ilmoitat minulle heti asian, joka sinua kiusaa tai kiduttaa.
Nyt oli minun vuoroni toimia kaikuna:
— Luonnolliselta… niin tosiaan.
Lyhyt vaitiolo.
— Mitä enemmän asiaa harkitsen, sitä varmemmin uskon, että yksin totuus antaa oikeuden elämään.
Tuo sana vaikutti minuun kuin isku; mutta Alice sulki jälleen silmänsä eikä sitä huomannut. Minä odotin hetken peläten näkeväni, että ne taas aukenisivat vaatiakseen »sitä totuutta, joka yksin antaa oikeuden elämään» ja joka oli minulta kielletty. Sitten hiivin hiljaa ovelle ja poistuin.
Portaissa kohtasin Andrén.
— Minne menet?
Kysyin itseltäni samassa, eikö hänkin ollut aikonut mennä tapaamaan
Alicea.
— Huoneeseeni; minun täytyy varustautua lähtemään… ymmärräthän?
— Aivan oikein.
Me yritimme hymyillä.
— Toivon olevani valmis ennen päivällistä, sanoi hän vielä.
Hän oli varmaan keksinyt tuon tekosyyn, jottei tarvinnut olla kahden kesken minun kanssani. Olin siitä hänelle melkein kiitollinen.
— Niinkuin tahdot, minä menen alas. Tiedäthän, mistä minut tapaat.
Olin yksin päivälliseen saakka. Aivojani herpaisi omituinen väsymys. En vieläkään oikein tajunnut nykyisyyttä. Olin kuin unennäkijä, jota hänen herättyään yhä vainoaa horrostilassa jokin kuva jatkaen unennäköä, ja toisinaan mutisin:
— Totuus… yksin totuus…
Mutta se oli vain konemaista toistelua, aloitettu ajatus ei päässyt päähän.
Kun palvelija tuli kutsumaan aterialle, en olisi voinut sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut. Olinko ollut horroksissa? Ehkä. Nyt nousin säpsähtäen:
— Onko rouvaa jo kutsuttu?
— Rouva on jo ruokasalissa herra Andrén kanssa.
Sydäntäni kouristi kamalasti. He siis olivat tavanneet toisensa ja olivat varmaan sanoneet jäähyväiset kahden kesken! Siitä huolimatta hymyilin vielä kerran.
— Hyvä. Minä tulen.
Ajatus alkoi soida aivoissani ivallisesti: — Totuus… yksin totuus…
Missä se olikaan? Olkoon missä tahansa, tämä painajais-uni päättyy huomenna!
Ruokasalin ovella minä pidin tahallani melua: halusin keskeyttää heidän keskustelunsa, mutta en tahtonut heitä yllättää. Olipa heidän välillään mitä tahansa — toistan sen vieläkin — emmekö nyt olleet saapuneet perille? Minä ajattelin, että ateria muodostuisi kiusalliseksi, mutta se oli aivan tavallinen ateria, missä ei mikään seikka muistuttanut, että se oli viimeinen yhteinen ateriamme. Alice sanoi olevansa yhä sairas eikä juuri koskenutkaan ruokiin. André söi vähän. Kaikesta huolimatta jokainen yritti näyttää huolettomalta. Keskusteltiin vain Puystä tai jokapäiväisistä asioista. Eron tunnelma liihoitteli päittemme päällä, me ajattelimme vain sitä, ja siksi oli helppo karttaa kaikkea, mikä olisi voinut johtaa siitä puhumaan.
Kun jälkiruoka oli syöty, nousi André ensinnä ja uskalsi vihdoin asiaan kajota.
— Tiedättehän, sanoi hän Alicelle, — että juna lähtee varhain aamulla. On siis viisainta, että järjestän kaikki valmiiksi tänä iltana, ja varsinkin pyydän teitä huomenna olemaan häiriytymättä.
Sitten hän lisäsi hiljaisemmalla äänellä ja luultavasti tahtomattaan:
— Milloin tulenkaan takaisin?
Minä kuulin Alicen sanovan hiljaa:
— Se… riippuu teistä itsestänne… ehkä piankin…
André katsahti minuun. Vaikka näytti siltä, kuin hänen katseeseensa olisi sisältynyt pyyntö, en virkkanut mitään.
Seurasi lyhyt kohtaus, joka muistissani liittyy tarkoin siihen kuvaan, joka minulla on heidän ensimmäisestä kohtauksestaan.
He olivat nousseet. Näytti siltä, kuin he olisivat jälleen yrittäneet toisiinsa tutustua. Salaperäinen liikutus kiihti heidän hengitystään. Ja minä näin Andrén astuvan Alicea kohti, aivan samoin kuin kerran ennen. Minä odotin, että Alice taivuttaisi taas päätänsä; ajatteliko hän ehkä niin tehdä? Mutta sitten André äkkiä pysähtyi, he suoristautuivat kumpikin.
— Olen onnellinen, että olen tullut teidät tuntemaan, sanoi Alice koruttomasti.
— Minä puolestani, vastasi André, — en milloinkaan unohda, että veljeni saa kiittää teitä suuresta onnestaan.
— Hyvästi, André.
— Hyvästi, Alice.
Minä kuuntelin ja vaanin, mutta en huomannut mitään sen enempää. Ah, totuus, totuus!
XIX.
André lähti seuraavana aamuna seitsemän aikaan.
Kelmeä päivä alkoi koittaa. Junan ympärillä tanssivat lumihiutaleet hukuttaen huminaansa ympäristön vähät äänet. Toisinaan vain kuului vasara kalahtavan pyöränakseliin, ja tuo terävä ääni tuntui pakkasessa sietämättömältä.
Tuntia aikaisemmin olimme kohdanneet toisemme, André ja minä, alhaalla portaissa. Oli vielä yö. Me tervehdimme toisiamme hiljaisella äänellä. Olimme kuin henkilöitä, jotka vuorotellen valvovat ruumispaarien ääressä. Talo ei ollut muuten milloinkaan näyttänyt niin tyhjältä. Siihen oli kenties syynä hän, vainaja…
Sitten kiusallinen kulku liukkaita katuja pitkin synkässä ympäristössä, vierellämme mustat seinämuurit ja jalkojen alla valkoinen lumipeite. Me astelimme vieretysten, meitä erottivat toisistamme ajatuksemme, ja me yritimme salata itseltämme kumpikin oman asiamme, hän rakkautensa Aliceen, minä sen, että karkoitin hänet luotani.
Vihdoin saavuimme asemalle, joka vielä oli hämärän peitossa, ja kiiruhdimme kohti vaunua. Asemasillalla liikkui siellä täällä matkustajia. Toisinaan kuului jokapäiväisiä sanoja, joiden tarkoituksena oli johtaa harhateille lähellä maleksivien kuuntelevien uteliaisuus. Mekin lausumme semmoisia sanoja hiiskahtamattakaan siitä, mikä mieltämme liikuttaa. Todellinen sydäntäsärkevä tragedia jää yhä ilmaisematta. Sitten kuuluu vihellys, ikkunaan ilmaantuvat kasvot, punainen lyhty häipyy sumuun… ja sitten raiteet jäävät tyhjiksi tai oikeammin osoittavat etäisyyden äärettömyyttä, ja mieleeni nousee murhe, sillä minä jään… Minä kuulun niihin, joiden elämässä ei tapahdu mitään muutosta.
Minun pitäisi nyt tuntea itseni vapaaksi ja tyytyväiseksi, mutta tunnenkin onnettomuuteni musertavan painon. Olen karkoittanut veljeni karkoitettuani sitä ennen kääpiön enkä tunne mitään kevennystä nyt enempää kuin silloinkaan. Kertoessani näistä asioista kysyn itseltäni, mikä sokeus minua esti silloin heti huomaamasta, ettei voinut olla toisin laita, koska Alicea ja minua erotti yhä tuo salaperäinen erimielisyys. En ollut lakannut syyttämästä toisia, ja nytkin unohdin syyttää itseäni. Minä poistuin asemalta, mielessä Andrén lähdöstä johtuva ikävä tunne, jota ei suinkaan lievittänyt myrskyksi kiihtyvä pohjatuuli.
Lunta satoi yhä. Ihmiset ja esineet näyttivät siihen hukkuvan. Kaikki, mitä silmäni näkivät, tuntui minusta haaveelliselta. Toiselta puolen vain oma haaveeni tuntui todelliselta, ja minä kysyin itseltäni: »Kohtaanko jälleen tuon selittämättömän?» Kiduttavasta tunteesta huolimatta tahdoin siirtää tuonnemmaksi hetken, jolloin saisin vastauksen; Breuilin-torille saavuttuani en lähtenytkään ylemmäksi kaupunkiin, vaan aloin astella takaisin. Mutta tuskin olin ehtinyt Saint-Jeanin etukaupungin kulmaan, kun luulin pyörtyväni: Alice tuli asemalta minua vastaan…
Hän!
Aluksi epäröin. Eikö sopimus ollut sellainen, että hän jäisi huoneeseensa ja että illalla sanotut jäähyväiset olisivat lopulliset?
Hän! Ehkei hän ollut voinut vastustaa kiihkeätä halua nähdä vielä kerran hänet, jota rakasti; hän oli kenties ajatellut voivansa palata takaisin ilman että tiesin hänen lähteneen ulos. Hän tunsi nyt vuorostaan minut, mutta tuli minua kohti ollenkaan epäröimättä.
Äkillinen järjetön raivo tuhosi kerrassaan järkeni. Olin näkevinäni ylikäytävän ja kaksi ihmistä, joista toinen heittää suuteloita ohiliukuvaan junaan ja toinen heiluttaa kättänsä junan ikkunasta, kuin korjaten talteen suudelmat. Välittämättä tekoni mahdollisista seurauksista syöksyin Alicen luo ja tartuin säälimättä hänen käsivarteensa:
— Sano heti, mitä täällä teet! Minne menet ja mistä tulet?
— Ah, sanoi hän, — vihdoinkin löydän sinut! Olin asemalla saakka ja olin ihan epätoivoinen, kun en sinua tavannut!
Hän näytti tosiaan pitävän odottamatonta ilmaantumistani aivan luonnollisena. Hän ei edes huomannut käteni karkeata puristusta. Luulin hänen teeskentelevän.
— Sinä et petä minua, ketä olisitkaan etsinyt tähän aikaan muuta kuin…
Hän päätti lauseeni:
— Muuta kuin Andréta, niinhän ajattelit, huomaan sen selvästi.
— Sitä suurempi syy uskaltaa sanoa totuus!
— Sitä suurempi syy uskoa minua, kun vakuutan etsineeni vain sinua!
— Olisithan yksinkertaisesti voinut odottaa, kunnes tulin takaisin!
— Ei, on olemassa tunteita, jotka eivät tyydy odottamaan. Jollei suostu heti, niin ne pakenevat koskaan enää palaamatta!
— Tekisi mieli ymmärtää…
— Tarpeetonta! Kaikki tulee selväksi aivan pian. Siksi lähdinkin sinua tapaamaan.
Puhuessaan hän katseli ympärilleen. Vasta nyt huomasin hänen sanojensa käskevän sävyn. Tuntui siltä, kuin häntä olisi ohjannut joku minulle tuntematon henki. Minä kysyin:
— Etsitkö jotakin?
— Ajuria, jotta voimme lähteä Cambaleyres'iin.
— Tässä ilmassa!
— Se ei merkitse mitään.
— Mitä sinulla on siellä tekemistä?
— Tahdon olla siellä kanssasi kahden kesken.
— Onhan talomme tässä lähempänä.
— Täällä minulla ei ole auttajaa, joka odottaa minua siellä.
— Tarvitsetko Rosan apua?
— Lähtekäämme.
Hän oli vihdoin huomannut ajurin ja kutsui sitä luo.
— Lähtekäämme, sanoi hän jälleen, nousten vaunuihin.
Minä tottelin, neuvoin ensin ajuria ja astuin sitten vaunuihin. En ollut oikein selvillä siitä, mitä tapahtui. Tämä odottamaton kohtaus laimensi vihani. Minua sokaisi yhä ohimenevä hulluus, mutta se oli nyt toisenlaista.
Seurasi matka, joka oli yhtä epätodellinen kuin kaikki, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Olimme tuskin ehtineet ulos kaupungista, kun jouduimme lumimyrskyyn. Tuntui siltä, kuin olisimme tunkeutuneet johonkin valkoiseen seinään, joka väistyi, mutta ei auennut. Pyöristä lähtevä hiljainen ääni hukkui lumeen ja tuntui kuuluvan jostakin kauempaa. Elleivät vaunut olisi huojahdelleet, olisi voinut luulla niiden pysyvän paikoillaan. Minä istuin Alicen vieressä, ja minun tarvitsi vain kumartua koskettaakseni hänen huuliaan; halusin vain yhtä — olla liikkumatta — mielessäni oli yksi ainoa vaikutelma — pelkäsin tätä paluuta, jonka syystä minulla ei ollut selkoa, vaikka se peloitti minua ikäänkuin olisin syyn jo tietänyt!
Alicen mielen jännitys näytti lauenneen. Hänet oli varmaan vallannut väistämättömän tehtävän suorittamisesta aina johtuva kevennys. Kun ratkaiseva teko on vasta suunniteltu ja mahdollinen, noudattaa sydän huimaavaa rytmiä, mutta tuskin on ehtinyt siirtyä tekoon, kun tuntee muuttuneensa pelkäksi välineeksi, ja rauha palaa.
Kun Cambaleyres alkoi näkyä, kysyin:
— Aiotko viipyä kauankin, vai pidätänkö ajurin?
Hän vastasi:
— Katsotaan ensin, onko Rosa kotona.
Hän astui vaunuista ja huusi:
— Rosa! Rosa! Oletteko siellä?
Keittiöstä kuului ääni vastaavan:
— Tietysti olen täällä! Kuka tällaisella sudenilmalla ulos lähtee?
— Ja saako täällä aamiaista?
— Varmasti!
— Anna siis ajurin mennä menojaan.
— Mutta paluumatkaa varten…
— Siihen kyllä keino keksitään! Menköön hän vain, se on parempi!
Tällä sudenilmalla, kuten Rosa sanoi, voi käydä niin, ettemme pääsekään takaisin kaupunkiin. Olkoon menneeksi, minä tottelen jälleen. Alice oli mennyt sisään.
Kuinka tämä asumus ottaakaan ihmisen vastaan vettä tihkuvine seinineen ja jäisine räystäineen aamun kelmeässä valossa! Onko mahdollista, että olemme eläneet täällä elämäni onnellisimmat päivät? Ennenkuin astun kynnyksen yli, luon silmäyksen puistoon. Siellä vallitsee sama alakuloisuus, puut ovat muuttuneet kummituksiksi. Ja mennessäni sisään huomaan, että liikumme kumpikin, Alice ja minä, aivan äänettömästi, niin paljon lunta on tarttunut anturoihimme. Emme suinkaan me ole palanneet Cambaleyres'iin; haamut ovat tulleet meidän sijaamme. En voi myöskään uskoa, että me puhumme. Eikö tuo, mitä kuulen, ole kuin painajaisunessa kuultua?
— Tulta… niin… huoneeseen, tietysti, mutta ensin siihen, missä minä aikaisemmin asuin… nykyiseen säilytyshuoneeseen…
Minä huudahdan:
— Tiedäthän, että säilytyssuoja…
— Minä pyydän sinua, lähde mukaan!
Alice antaa meille käskevän merkin. Rosa ja minä painamme päämme alas. Unessa ei voi vastustella; me näemme unta kaikki kolme!… Unta on myös pelko, joka valtaa minut astuessani huoneeseen, sekasortoiseen ullakkosuojaan. »Neidin» muistot ovat sieltä jo aikoja sitten hävinneet, ja rouva de Castérac'in rukouskirjassa on vain uskonnollisia kuvia. Jos hengitykseni kiihtyy, jos minun on pakko vetää keuhkoihini ilmaa kuin olisi povellani raskas taakka, niin eihän se johdu siitä, että Alice pakottaa minut lähtemään tuohon suojaan, joka ei herätä minussa vähääkään mielenkiintoa. Se johtuu pikemmin siitä, että tähän ympäristöön palattuani löydän samalla omasta itsestäni sarjan tekoja, jotka ovat tapahtuneet sen piirissä. Äkkiä muistan, että ennen Andrén tuloa oli mielessäni jokin toinen seikka — ja että se seikka on yhä ennallaan. Se ei ole milloinkaan hävinnyt olemattomiin, mutta minä en ole sitä enää huomannut. Näyttämölle astuu valhe; minne se minut johtaa?
Sitten tehdään yksinkertaisia eleitä, kuten tavallisesti sydäntäsärkevinä hetkinä. Sytytetään tuli, tuodaan tuoleja. Alice selittää Rosalle:
— Aamiaiseksi mitä tahansa! Se on aivan samantekevää!
Minä istun kumarassa lieden luona, ja näyttää siltä, kuin olisin syventynyt vain liesitulen hoiteluun. Talon ympärillä viheltää pohjatuuli kuin hyökkäykseen kutsuen, ja ikkunoita pieksevä lumi näyttää uhkaavan sulkea minut iäksi tänne. Vihdoin Rosa pujahtaa pois; ovi painuu hänen mentyään kolahtaen kiinni. Nyt olemme siellä, mihin Alice oli tahtonut minut viedä niin kiireesti, ja kahden kesken!
Minä nousen äkkiä ja käännyn Alicen puoleen, joka on ottanut tuolin aikoen siihen istuutua.
— Sanotko minulle nyt?…
— Tulehan tänne viereeni…
Kului lyhyt hetki. Minä tottelin.
— Ja sitten pyydän, ettet kysy minulta mitään. Ennakolta asiaa ajatellessani puhuminen tuntui minusta kovin helpolta, mutta nyt huomaan valitettavasti, että täällä täytyy ponnistella samoinkuin muualla.
En vaatinut häntä puhumaan. Katselin hajamielisen näköisenä tulta ja katselin itse asiassa vain omaa pelkoani. Sen edessä oli kaksi tietä, toinen kohti menneisyyttä, toinen tulevaisuuteen johtava: takanani oli valhe, edessämme André. Kumpaa tietä tulisin kulkemaan?
Odotin yhä. Vihdoin Alice nousi. Hän oli varmaan unohtanut, että oli kutsunut minut luokseen.
— Minne menet?
— En minnekään… Haeskelen vain kaukaisia kuvia…
Hän jatkoi mietteissään:
— Kun ensikerran astuin tähän huoneeseen, miksi en yhtään aavistanut, mikä minua täällä odotti? On olemassa paikkoja, jotka ovat kuin ennakolta meille määrättyjä. Vaikka olet muuttanut tämän huoneen toisennäköiseksi, olen aina täällä käydessäni ajatellut, että joku täällä väijyy minua tahtoen suistaa kohtaloni uraltaan.
Hän ehkä odotti jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä katselin vain itsepintaisesti tulta, toisin sanoen katselin molempia teitä.
— Lapsellista, eikö totta? Koetetaan ajatella jotakin muuta… Sujuiko kaikki ilman mitään vaikeuksia tänä aamuna?
En tehnyt mitään elettä, tyydyin vaan nyökkäämään. Otaksuin valinnan tapahtuneen, otaksuin, että olimme tulleet puhumaan vain hänestä, ja kalpenin lämpöisestä liesitulesta huolimatta.
— Tiedätkö tarkoin, mistä syystä hänet niin pian kutsuttiin takaisin?
— Sanoinhan sinulle jo… liikeasiat…
— Ne olivat aivan odottamattomia…
— Liikeasiat ovat aina semmoisia.
— Ovatko ne niinkin odottamattomia, ettei tiedä niistä mitään kahta tuntia aikaisemmin?
En voinut olla kumeasti huudahtamatta:
— Kuinka kovin sinä valitatkaan tuota lähtöä!
— Niin teen.
— Miksi?
— Siksi, että jään ilman neuvonantajaa.
— Enkö minä ole täällä?
Me aloimme puhua yhä hitaammin.
— Sinä olisit tuomari ja asianosainen, se ei ole sama.
Kekäle, johon tartuin hiilipihdeillä, hajosi rätisten, mutta minä jäin samaan asentoon. Ulkonaisesti ei mikään ilmaissut tunteitani. Sitten kuulin hiljaista ääntä. Alice oli taas alkanut kävellä.
On uskomatonta, kuinka selvästi ihmisen askelet voivat toisinaan puhua. Kuunnellessani takaani kaikuvia epätasaisia askelia, joiden ääni toisinaan äkkiä taukosi, voin niistä lukea paremmin kuin kasvoista sen kiistan, jossa rakkauteni varmaan oli pelin panoksena. Omituista, että tiesin Andrén olevan kysymyksessä; mutta samalla aavistin, että huone, jossa olimme, heräsi salaperäiseen elämään. Oli selvää, ettei sillä ollut mitään osaa meidän keskustelussamme, ja minä odotin tahtomattani, että se puuttuisi asiaan.
Nyt Alice pysähtyi. Oliko se väsymystä, vai oliko hän tehnyt päätöksen? Yritin olla vähän aikaa huomaamatta tuota pysähdystä. Pidätin hengitystäni ja toivoin hänen alkavan jälleen kävellä, mutta niin ei tapahtunut. Sitten hiljaisuus alkoi vaikuttaa yhä valtavammin, hiljaisuus, jossa tuntui tuomion peloittava majesteetti. Vaikka halusin yhä olla vaiti, tunsin samalla, etten voinut kauan näin jatkaa, käännyin hitaasti katsomaan, mitä tapahtui, ja jähmetyin siihen hämmästyneenä.
Alice seisoi huoneen nurkassa pitäen kädessään rouva de Castérac'in rukouskirjaa ja katsellen minua.
— Tästä kirjastahan sinä sen löysit?
Hän odotti, kunnes tein myöntävän eleen, ja nyökkäsi itse vuorostaan. Näytti siltä, kuin olisimme pelänneet liian nopeata puhetta; nyt, kun eteemme avautui toinen oikea tie, meidän kummankin mielen valtasi äärimmäinen epäröinti.
—… Ja etkö sinä, kun löysit sen… konseptin, luullut samoinkuin minä, että kysymyksessä oli todellinen asiakirja?
Minä nyökkäsin jälleen.
— Olisinko muuten vienyt sitä heti Bourdoinille? sain lausuneeksi sammuneella äänellä.
— Niin tosiaan… ainoastaan notaarit voivat huomata semmoiset yksityisseikat… emme me…
Hän piteli rukouskirjaa vielä vähän aikaa käsissään käännellen sitä joka puolelle, kuin olisi hänkin tahtonut temmata siitä irti jonkin vastauksen. Sitten hän tuli luokseni ja lausui rauhallisesti:
— Jean, se ei ole suinkaan minun vikani, kuka hyvänsä olisi tehnyt samoin; suo minulle anteeksi, että olen epäillyt.
Minä lisäsin niin hiljaa, että hän tuskin sitä kuuli:
—… Ja epäilet vieläkin…
Hän kohautti olkapäitään sanomattoman väsyneesti:
— En tiedä… tai oikeastaan, nyt harso väistyy syrjään. Monen viikon aikana olen uskonut, että tämä asia uhkasi meidät erottaa, mutta tänä aamuna minä päinvastoin ymmärsin, että se oli ollut vain tekosyy; se, mikä meidän molempien kesken on sietämätöntä, on valhe.
Minä toistin:
— Valhe… niin…
— Siksi, jatkoi hän, — päätin tulla tänne näyttämään sinulle, miten oikeastaan oli itseni laita, ja ensimmäisenä hävittämään tuon esteen. Minun mielestäni meidän tulee kulkea loppuun saakka, mutta minua pitäisi auttaa…
Olin siinä yhä liikkumattomana, vaikka minusta tuntui kuin äkillinen raivoisa myrsky olisi temmannut minut mukaansa. Mistä valheesta hän puhuikaan? Minun valheestaniko vai jostakin toisesta, jota en vielä tuntenut? Kuinka merkillistä, että olin mustasukkaisuuden vallassa eläen luullut menneisyyden hävinneen olemattomiin.
— Mitä tarkoitat puhuessasi loppuun saakka kulkemisesta?
Hän painoi katseensa alas:
— Tarkoitan, ettemme salaa mitään… ei sitäkään, mitä mielessäsi piilee…
Minä nousin kiivaasti. Ajatus, että hän tiesi asian ja kenties oli jo minut tuominnut, nosti mieleeni epätoivon. En halunnut joutua häviölle puolustautumatta, vaan päätin itse hyökätä ja syyttää!
— Jos joku tässä tulee kysymykseen, niin varmaan sinä itse, jonka salamyhkäisyys on jo monta päivää minua kiduttanut. Ensinnäkin: milloin olet saanut tuon tietää?
Alice ei ollenkaan epäröinyt; hän tiesi hyvin, mitä »tuo» merkitsi. Kohtalokasta paperia ei ollut enää olemassa, se oli revitty ja heitetty rikkaläjään, mutta sittenkään emme kumpikaan, niin, kumpikaan emme uskaltaneet mainita sitä oikealla nimellä!
— Minä löysin sen sattumalta, neljä päivää ennen Annan tuloa.
Hän luuli huomaavansa, etten oikein uskonut.
— Minä vannon, sanoi hän kiihkeästi, — etten aavistanut mitään. En enää muista, miksi tulin tähän huoneeseen. Ja miksi käsittelin rukouskirjaa? Minusta tuntui, kuin olisi kättäni ohjannut unissakävijän varmuus. Ja kuinka mieleni keventyikään, kun olin sen löytänyt! Minä ajattelin: »Hän tahtoi lahjoittaa minulle Cambaleyres'in, ja miksi en ottaisi sitä vastaan arvelematta, koska se muutenkin olisi tullut omakseni. On tärkeätä, että Jeanin luulo säilyy, ja siksi on parasta hävittää tämä paperi!» Aioin niin tehdä ja olisin tehnyt, mutta samassa nousi mieleeni julma, sydäntäsärkevä ajatus… Tuntui siltä, kuin tuo paperi olisi heittänyt sen vasten kasvojani! Samassa tunsin joutuneeni häviölle ja pakenin pois… asetettuani kirjan paikoilleen ja jätettyäni sen sisällyksen koskematta…
Minä änkytin:
— Siis sinäkin!
Hän ei nähtävästi tuota kuullut, hän oli syventynyt omaan kertomukseensa:
— Sitten seurasi uuvuttava taistelu… Sinun ei suinkaan pidä luulla, että heti paikalla hyväksyin tuon ajatuksen, joka oli alkanut mieltäni ahdistaa. Mutta minä olin monta kertaa aikaisemmin ihmetellen kysynyt itseltäni hellyytesi syytä, ja se oli jäänyt selvittämättä! Olin kysynyt itseltäni lakkaamatta: »Kuinka hän on voinut tulla elämääni? Hän tunsi minut vain siksi, että olin hoitanut erästä hänen vihaamaansa sukulaista, mutta riensi siitä huolimatta luokseni! Hän ei voinut minua todella vielä rakastaa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi välttämättä lahjoittaa minulle omaisuuden!» Ja sitten ilmaantui yht'äkkiä selitys: jos sinäkin olit nähnyt tuon saman paperin… jo ennen! Jos kosintasi oli ollut vain keino… Vapisetko? Sinä ymmärrät… Tuon ajatuksen paperi minulle antoi! Mieluummin olisin tahtonut kuolla! Olinhan saanut kokea rakkauttasi, ja nyt täytyi äkkiä huomata, että se oli ollut vain leikkiä, sanatonta velanmaksua tai etujen yhteenliittämisen lunnas! Olin lukevinani sen kasvoistasi, sillä sinäkin muutuit siitä lähtien toisenlaiseksi — mikä kamala yhteensattuma sen lieneekään aikaansaanut. Kun lepäsit etkä tietänyt kenenkään itseäsi katselevan, oli ilmeesi tuskallinen; näytti kerrassaan siltä, kuin olisit ponnistellut itsesi uuvuksiin, kuin et olisi kyennyt enää jatkamaan harhakuvitelmaa, jonka vallassa olit yrittänyt minua pitää. Anna puolestaan…
— Anna! Sitä minä ajattelinkin!
— Sinä karkoitit hänet ja teit oikein, mutta miksi et samalla karkoittanut tuota ajatusta, vaan juurrutit sen minuun kerrassaan vastustamattomalla voimalla!
Minä huudahdin käheästi:
— Minäkö? Minäkö! Minäkö sen tein!
— Sinä sen teit! Muistahan vain, mitä tapahtui iltapäivällä Annan lähdettyä. Me kävelimme puistossa illalla. Yht'äkkiä luulin näkeväni unta. Sinä puhuit samanlaisesta löydöstä, konseptista, kuten sanoit… Konseptista. Sinulla siis ei ollut tietoa alkuperäisestä! Millainen onnentunne tulvahtikaan mieleeni! Olit siis kumminkin minua rakastanut? En enää epäillyt ihmettä, uskoin, että se oli olemassa, että se oli minua varten… Mutta sitten, kun kävin tutkimassa löytöpaikkaasi, mikä onnettomuus ja tuska! Me olimme nähneet saman paperin, sinä ja minä, mutta sinä olit pitänyt sitä vain konseptina ja olit sen repinyt!
Alicen ääni tummui:
— Ymmärrätkö nyt: siinä oli kaksi todistajaa: sinä puhuit arvottomasta paperistapa minä tiesin mitä tiesin enkä enää epäröinyt. Ja koska olit pettänyt minut kerran, miksi et olisi voinut pettää minua aina?
Hän varmaan odotti, että olisin vastaan väittäen keskeyttänyt hänen puheensa. Minä olin paikalleni jähmettynyt enkä kyennyt sanomaan muuta kuin:
— Niin tosiaan…
Ja tuntui vielä, kuin nämä sanani eivät olisi niinkään vahvistaneet hänen esityksensä loogillista kulkua kuin tunnustaneet tosiasian, jota ei enää käynyt kieltäminen. Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka aikana Alice hengähti.
— Entä sitten?… Sitten minä kärsin… miten onkaan, en näe enää selvästi… On hetkiä, jolloin ehdottomasti sinua syytän, ja toisia, jolloin sydämestäni toivon, ettet ole syyllinen! Esimerkiksi eilen, kun tuo notaari tuli luoksemme, kuinka viekkaasti pitikään menetellä saadakseni hänet mihin tahdoin ja kuinka yritinkään selittää hänen kaksimielisiä vastauksiansa! Erään tuokion tultua tunsin mieleni rauhoittuvan. Vaikka lakimieheltä ei sovi odottaa muuta kuin puolinaistotuuksia, tuntui hän sanovan minulle koko totuuden. Mutta sitten tulit sinä, ja hämminkisi sai mieleni jälleen levottomaksi… Sanon vieläkin, että aloin tajuta asioita selvästi vasta tänä yönä, tai oikeammin tänä aamuna. Nousin heti ja kiiruhdin luoksesi. Kuule, Jean, se, joka on valehdellut, tekee anteeksiantamattoman rikoksen, jos valehtelee yhä edelleen! Pelastaja on totuus, Jean. Olipa miten tahansa, välkähtäköön se esiin ja vapahtakoon meidät! Minä olen rikkonut meidän kesken vallinneen vaitiolon ja rukoilen sinua, kädet ristissä, tekemään samoin. Jättäkäämme kaikki kiertelyt; minä suostun mihin tahansa, kunhan ei tarvitse enää epäillä!
Luulen esittäneeni täsmällisesti Alicen lausumat sanat, mutta miten voisin ilmaista hänen äänensä sävyn? Aivan pian kuuntelin ainoastaan sitä. Alicen jatkaessa puhettaan tulin välttämättä huomaamaan, että hänen äänessään värisi läsnäoleva jumalainen rakkaus, jonka luulin menettäneeni. Sen, mitä hän minulle sanoi, olisi oikeastaan pitänyt hävittää kaikki hellyys hänestä itsestään, mutta hänen jokainen sanansa päinvastoin huusi minulle, että hän rakasti minua yhä! Huumauksen vallassa ja valmiina antautumaan uusiin toiveisiin kuuntelin hänen sanojansa unohtaen, mistä aiheesta ne johtuivat, ja riemuiten vain siitä, että havaitsin omakseni hänet, jota en ollut toivonut enää voittavani takaisin, koska eräs toinen oli hänet vallannut. Selvittäköön ken haluaa sydämen epäjohdonmukaisuudet! Nyt, kun naamio oli pudonnut kasvoilta, oli tuo käsittämätön selvinnyt, ja minä olin unohtanut sen olemassaolon! En sitä enää pelännyt, ja minusta tuntui, että pelkkä viittaus saisi sen karkoitetuksi. En vastannut mitään, vaan nousin Alicen kutsuessa, menin hänen luokseen ja suutelin hänen väriseviä huuliansa:
— Sinä hupsu! Olet paljon kärsinyt mitään sanomatta.
Hänen päänsä painui olkapäätäni vastaan. Minä luulottelin jälleen vallitsevani uudestaan löytynyttä onneamme ja jatkoin kiihkeästi, ilmaisten omaa lämmintä rakkauttani:
— Sinä hupsu, miksi teitkään niin, kun olisi tarvinnut vain katsoa silmiini huomataksesi, että ainoa vaivani oli pelko, että menettäisin sinut! Se pelko on kalvanut mieltäni monta viikkoa, siitä saakka kuin itse muutuit. Katso ja näe! Elämäni alkoi vasta sinun kanssasi. Minä olen vain heijastus, pieni uskollinen varjo, joka häviää sinun hävitessäsi. Sinä olet ihmeellinen ja ainoa nykyisyyteni, ja kaipauksenikin kohdistuu yksin sinuun; olkoon aikaisemmin ollut mitä tahansa, koska sinua ei ole ollut!…
Minä kuulin hänen toistavan:
— Aikaisemmin…
Minä suljin kädelläni hänen suunsa estäen häntä jatkamasta:
— Vaikene, älä tärvele tätä hetkeä, jolloin mieleeni tulvii valo, vihdoin vapautuneena pimentävistä usvista! Kuinka mieletöntä, että olet raadellut itseäsi ja että olemme luulleet menettävämme toisemme tuon kuolleen asian, tuon menneen ja mitättömän vuoksi, josta meidän täytyy sanoa, ettei sillä olisi mitään merkitystä, vaikka se olisi todella ollut olemassa!
— Sinä peloitat minua, Jean!
— Mitä vielä sanotkaan? Alammeko jälleen etsiä jokaisesta sanasta luulotellun pelkomme ravintoa?
— Sinun sanasi: vaikka se olisi ollut!…
— Olenko ne lausunut?
— Nuo sanat lausui eilen minulle joku toinen, ja minä kieltäydyin niitä uskomasta! Mutta nyt lausut sinä… sinä…
Hän käänsi minuun päin kasvonsa, jotka olivat jälleen hämmentyneet, ja vetäytyi kauemmaksi. En häntä pidättänyt, ja kuinka olisin voinutkaan pidättää, kun tunsin uuden levottomuuden sananmukaisesti käyvän kurkkuuni? Jos joku toinen tosiaan oli puhunut siten menneisyydestä, niin joku toinen sen siis tunsi!
— Joku eilen?… Saanko edes tietää tuon odottamattoman… uskotun nimen?
Hän ei vastannut.
— On liian myöhäistä peräytyä, huudahdin minä, — sinun täytyy se sanoa!
Ei vastausta.
— Ei ole monta nimeä valittavana, se on joko Bourdoin tai André; kumpi heistä?
Ei vieläkään mitään vastausta.
—… Ja koska Bourdoinin onnistui melkein täydellisesti sinut tyynnyttää…
Ääneni oli muuttunut käheäksi ja tukehtui nyt kerrassaan. Minäkään en voinut puhua loppuun saakka!
Niin tuli jälleen asiaa vallitsemaan omituisen käänteen vuoksi hän, jonka olin luullut lopullisesti siitä erottaneeni, ja samoinkuin emme olleet uskaltaneet taannoin mainita nimeltään testamenttia, emme uskaltaneet kumpikaan mainita hänen nimeänsä! Pyörryttävä silmänräpäys. Olin liidellyt korkealla ilmassa, nyt makasin maassa ruhjottuna. Kaikki, mitä oli tapahtunut, oli luultavasti vain komediaa. Minä, houkkio, olin antautunut mielenliikutuksen valtaan, ja tarkoituksena oli vain eksyttää jäljiltä mustasukkaisia epäilyksiäni! Tuo siis oli syynä siihen, että Alice oli heti aluksi puhunut hänestä! Mutta nyt vastustaja, Jumalan kiitos, vihdoin hyökkäsi esiin piilostaan: nyt ei mikään teeskentely voinut enää saada minua väistymään, ja minä kyllä osasin rikkoa vaitiolon, koska se kerran oli välttämätöntä!
— Millä oikeudella onkaan André uskaltanut sinulle puhua asiasta, joka koskee vain meitä molempia? aloitin minä saaden tuskin sanoja suustani.
— Moititko häntä siitä, että hän on sinua puolustanut?
— Minua niin hyvin puolustaessaan hän aikoi sitä paremmin varastaa sinut minulta!
— Se, mitä sanot, on mieletöntä, Jean!
Mutta minä jatkoin leppymättä:
— Mihin olemmekaan joutuneet! Ainoa seikka, jota et ole sanonut, on se, että sydämesi on toisen oma! Ja koska niin on, mitä merkitsee, vaikka olen löytänyt testamentin, ennenkuin sinuun tutustuin ja ennenkuin valhe oli alkanut myrkyttää elämääni ensimmäisestä kohtauksestamme lähtien!
Alice ojensi kätensä:
— Jean, sinä hourit! Tämä on unennäköä!
— Minä en näe unta. Sinä vaadit totuutta. Kiitä Andréta, joka on sen sinulle ilmoittanut, samalla antaen sinulle vapauden!
Minä kuulin nyyhkytyksen, sitten ikkunaa rummuttavan lumisateen ja vihdoin liedeltä kekäleen vihellyksen. Aivoihini tulvi sekasortoinen joukko kuvia, kuin kuoleman hetkellä. Näkyväinen maailma häipyi pois, samoin Alice, en enää tietänyt, olinko vielä elossa.
Sellaiset tuokiot jäävät lähtemättömästi mieleen.
Siinä oli ensinnäkin vapautuksen kirpeä vaikutelma, tietoisuus siitä, että lumous oli rikottu, että palaisin ihmisten joukkoon. Nyt ei tarvinnut enää menetellä varoen, minua ei enää ahdistettu, olin vallannut itselleni oikeuden nauttia päivän valkeutta samoinkuin muut. Kuinka rauhoittavaa! Mutta samalla pelkäsin joutuvani jonkin uuden harhaluulon uhriksi, pelkäsin, että tämän taistelun jälkeen, josta lähdimme molemmat kuolettavasti haavoitettuina, vihollinen tulisi päättämään päivämme! Tässä näet oli todella päättymässä taistelu, meidän kahden vilpittömän olennon ja erään paperin tai oikeammin erään vainajan välillä käyty taistelu, ja kuka voi minulle vakuuttaa, että vainaja oli nyt tyytyväinen?
Sitten sukelsin taas todellisuuteen ja kauhuun… Olinhan olemassa ainoastaan sanoin selittämätöntä rakkautta varten, en voinut käsittää tulevaisuutta, jossa minulla ei sitä olisi, ja nyt olin typerän vihan valtaamana tuhonnut tuon ihmeen yhdellä sanalla! Kauheata, ettei voi tehdä tekemättömäksi tuota mitätöntä, joka on häipynyt ilmaan ja joka säilyy niin kauan kuin elämme, onnettomuuteni takeena!
Kuinka kauan seisoimme siinä vastatusten ja epätoivon niin eristäminä, ettemme enää toisiamme nähneet? Ehkä muutamia sekunteja. Todellinen aika mittaa vain sielun toimintaa, ja meidän sielujemme liike olisi yhtä hyvin voinut täyttää tunteja.
Yht'äkkiä kuulin hiljaista valitusta.
— Alice! sanoin minä niin tuskallisesti kuin olisin nähnyt hänen pakenevan ja olisin lausunut nimen yöhön hänen jälkeensä.
Sitten menin hänen luokseen, polveni taipuivat, ja minä kirosin totuutta samoinkuin olin aikaisemmin monta kertaa kironnut valhetta:
— Alice, voitko arvata, mistä tuskasta vapaudun ja mikä toinen tuska minua odottaa nyt, kun kaikki on tunnustettu?
Nyyhkytys kuului jälleen häntä tukehduttavan:
— Minne olemmekaan menossa?… lausui hän soinnuttomalla äänellä.
Pääni painui alas.
— Minne tahdot…
Hän sanoi vielä samaan murheelliseen sävyyn:
— Kuinka voisinkaan? Minä taistelen pimeässä…
Minä vastasin huohottaen:
— Entä minä!
— Sinä puhuit tuskasta; minä tiedän oman tuskani.
— Minä tiedän, kuinka kauheata on kadottaa sinut!
— Minä, kuinka kauheata on epäillä. Sinä et enää luota minuun. Oletko koskaan minua rakastanut?
Minä tein hurjan eleen:
— Olen sinua rakastanut ja rakastan sinua vielä niin, että olen valmis sinusta luopumaan, jos onnesi on muualla, vaikka siihen menehtyisin!
Hän lausui vuorostaan vapisten:
— Minä niin, että annan sinulle anteeksi tuon epäilyksen, joka jälleen nousee!
Niin me puhuimme, vuorotellen valittaen tuskaamme, ja mieltämme ei polttanut niinkään menetetyn kaipuu kuin halu löytää se jälleen…
Minä sanoin:
— Alice rakkaani, sinä et ole huomannut muuta kuin ensimmäisen valheen, mutta minä olen valehdellut lakkaamatta, koska olen sinua rakastanut, ja se on paljon pahempaa. Joutuu kuuntelemaan, puhumaan, punastumaan. Kaikki muuttuu. Ei ole enää muuta tuttua kuin pelko ympärillä, pelko, jolle kurja tarkkaavaisuus tuo yhä uutta ravintoa, pelko, joka on melkein täydellisen tuhoutumisen veroinen. Kuinka olenkaan pelännyt Bourdoinia, Andréta, kaikkia… Ja kuinka pelkäänkään yhä sinua, kun minua katselet, kun kuuntelet ja kun ehkä kieltäydyt ymmärtämästä, kuinka kaikkeen tuohon oli syynä pelko, että menettäisin sinut.
— Jos en olisi samoin pelännyt, Jean olisinko niin paljon kärsinyt? Minä luulin totuuden pelastavan, mutta se onkin vienyt lopullisesti harhaan. Minä kuljen kuin sokkeloissa.
Samassa hän katsoi minua silmiin. Hän oli vaiti. Minä olin polvillani hänen edessään ja katselin häntä. Se oli sanatonta keskustelua, jossa aluksi ilmeni ainoastaan murheemme, mutta johon kohta sekaantui polttavia muistoja. Vähitellen kasvojemme ilme vaihtui. Sitten ne äkkiä jäykistyivät, ja jatkuva vaitiolo tuntui vain auttavan meitä paremmin ymmärtämään. Vaihtamiamme sanoja ei kuultu, mutta ne sytyttivät mielemme tuleen. Ne eivät enää syyttäneet eivätkä valittaneet, niitä valaisi menneen hurman liekki, ne tunkeutuivat lihaamme, kiidättivät tultansa autioihin sydämiimme jättäen niihin vain vastustamattoman kutsun.
Minä nousin äkkiä ja suljin hänet syliini: 23 — Labyrintti.
— Alice!
— Jean!
— Suostutko aloittamaan elämän uudestaan?
Vastaukseksi hän vain painoi päänsä alas.
— Epäilyksiä lujempi, huudahdin minä, — lujempi kuin valhe, joka oli meidät toisistamme erottaa, on anteeksiantavien hurmioisten hetkien ihana side.
Hänen huulillansa väikkyi omituinen hymy.
Samassa kuului koputettavan.
— Aamiaiselle! huusi Rosa.
— Alice!
— Jean!
— Lunta on tullut niin paljon, että tiemme on tukossa. Etkö pelkää… jäädä tänne?
— Jos niin tahdot.
— Ja kerrassaan… poistua Puystä? Siellä meitä vaanivat liian monet kuvat. Odottakaamme, kunnes ne kuolevat!
— Odottakaamme.
— Mutta sinähän itket!
— Ei se mitään… Vain sekin eräs mennyt kuva. Sanoithan, että kaikki alkaa uudestaan.
— Myös epäilys?
Kuulemaani huutoa en unohda koskaan:
— Voi, enhän tiedä! Minusta tuntuu, kuin ei mikään olisi muuttunut ja kuin sittenkään emme voisi enää koskaan olla, mitä olimme!
Sen jälkeen ei mitään, vain ratkaisu, joka ei mikään ratkaisu ole, elämä… Rakkaus huumaa meitä samoinkuin ennen. Näyttää siltä, kuin olisimme unohtaneet, hän tunnustukseni, minä iskemäni haavan. Kuvat, joita pelkäsimme, näyttävät kuolleen; talven lumivaippaan verhoutunut Cambaleyres suo meille kahdelle tyyssijan. Näennäisesti kaikki on koskematonta, meitä kiidättävä elämä virtaa entisessä uomassaan, mutta Alice oli oikeassa: me emme ole enää entisemme.
Arvaamaton seikka. Totuus ei ole surmannut valhetta. Se ei kykene sitä surmaamaan. Kädet ovat valheesta tahmeat, ja vaikka yrittää pestä niitä puhtaiksi, niin jälki jää, ja onnettomuus alkaa uudestaan.
Uskooko Alice minua, kun torjun arvelut ja vakuutan hänelle hiljaisella äänellä ennenkokematonta kiintymystä ja hellyyttä? Ja tiedänkö itse, antaako hän minulle anteeksi, tiedänkö silloinkaan, kun luulen sen varmimmin tietäväni?
Tuskaa ja iloa vuorotellen. Yli-inhimillinen onni, joka on ollut meidän, tulee luo ja väistyy taas pois. Me harhailemme labyrintissä, johon meidät sulki ensimmäinen valheeni. Kuuluu kutsuvia huutoja, riennetään luo, mutta aina osutaan eri poluille, ei kohdata toisiansa eikä enää tiedetä, kuten sanoi Alice.
Isäni kunnia näyttää olevan pelastettu; ainakin Bourdoin niin ilmoittaa. André on nähtävästi päättänyt poistua maasta lopullisesti viivyttyään kauan Pariisissa. Jos hän toivoi, että hänet kutsuttaisiin takaisin, niin tapahtuiko se Alicen tähden vai minun tähteni?… Näyttää siltä, kuin…
Mutta vähät siitä, mitä kaukana tapahtuu. Täällä on myrsky temmeltänyt puistossa tuivertaen sekaisin kaikki pensaat. Tänään on rauhallista kuin kalmistossa. Lumisesta hikiliinastaan vapautuneina ojentavat oksat latvojansa seesteiselle taivaalle. Isojen puitten käsivarret näyttävät kutsuvan kevättä. Onnelliset puut, te tiedätte varmaan, että kevät tulee! Labyrintissä, missä me harhailemme, raivoaa yhä myrsky. Saammeko vielä kerran nähdä vihreät lehvät?
Kenties…