Hän sanoi: »Sinä puhut sievästi tädistäsi.» Täytyykö siis täälläkin kohdata tuo vainaja? Aluksi minä kuuntelen vain puolella korvalla, iloni on tärvelty. Sitten kuulemani uutiset vähitellen häivyttävät pois tukalan tunteen…
Aamusta alkaen oli toimistossa käynyt väkeä saamassa tietoja. Ei ollut kulunut kahtatoista tuntia asian ilmoittamisesta, kun huhu kierteli kaikkialla Puyssä saaden ihmiset kuumeeseen. Bourdoin ehdotti minulle, että järjestettäisiin asia lyhyintä tietä ilmoittamalla sanomalehdissä saamamiehille. Kuinka ihanaa olikaan julistaa suunniteltua hyvitystä kaikkiin neljään ilmansuuntaan, ja millaisessa ilon hurmiossa olinkaan toimistosta lähtiessäni ja astellessani jälleen katuja, joita voin nimittää omikseni! Nyt ei tarvinnut enää arasti silmäillä rakennusten julkisivuja. Kohdatessani ohikulkijan kohotin päätäni, ja minun teki mieli huutaa: »Minä olen palannut, ettekö tunne minua?» Olin kerrassaan unohtanut, että minua odotettiin Cambaleyres'iin illalla, ja tiesin vain varmaan, että jokin outo onnellinen sallimus, jonka alkuperästä muuten en paljoa välittänyt, oli suonut minun elää hetkiä, jollaisia en ollut koskaan ennen kokenut ja jotka eivät varmaan enää milloinkaan palaisi!
Mielessäni vaihteli, kuten huomaamme, lakkaamatta kiusallinen hämminki ja lapsellinen ilo. Mutta eikö heiluri, joka tyrkätään äkkiä liikkeelle levostaan, heilu oikeaan ja vasempaan kuin hurjistunut peto? Vähitellen sen heilunta kumminkin hiljenee, ja vihdoin se jälleen jää tasapainoon. Samoin oli minun laitani: minäkin olisin varmaan päässyt tasapainoon, jollei olisi sattunut tuota seikkaa…
Kului yksitoista päivää, jotka olivat kaikki tämän päivän kaltaisia, täynnä samanlaista häilyntää, joka vaimentui vaimentumistaan.
Minä lähdin joka aamu kaupunkiin kiihkeästi haluten nauttia siellä samaa hurmiota ja huomaamatta, että sen lumous oli jo haihtumassa.
Joka ilta palasin Cambaleyres'iin, ja vaikka yhä vielä itsepintaisesti tyydyin tuntemaan vain puutarhan, ruokasalin, käytävän ja makuuhuoneen, alkoi paikka sittenkin salaa minua kiehtoa. Silmäni tottuivat sen esineisiin. Jutteleminen Rosan kanssa ei tuntunut minusta enää niin ikävältä. Aloin jo virittääkin keskustelua.
Niin olin esimerkiksi utelias tietämään, mistä syystä rouva de Castérac oli jättänyt Puystä ostamansa talon autioksi. Sellainen tuhlaavaisuus soveltui huonosti hänen saituuteensa. Rosa ei kumminkaan osannut vastata minulle mitään.
— Ehkä rouva teki niin siksi, että hänestä tuntui pahalta tehdä toisin? virkkoi hän mietteissään.
Hän saattoi olla oikeassa: kukapa voi milloinkaan päästä selville kaikista ihmismielen epäjohdonmukaisuuksista?
Koska olin monta kertaa ollut huomaavinani, ettei Rosa pitänyt neidistä, kehoittelin huvikseni häntä asiasta juttelemaan.
— Mitä tehtäviä neidillä täällä oli, ja kuka hän oikeastaan oli?
Rosan vastauksissa tuntui ilmeistä kaunaa ja katkeruutta. Lääkäri oli vaatinut ensimmäisen taudinkohtauksen jälkeen ottamaan neidin hoitajaksi. Onneksi oli rouva, joka oli neitiin luottanut enemmän kuin oli soveliasta, sentään sijoittanut hänet yläkerrokseen. Sitten neiti, jolle ei oltu annettu hänen toivomaansa arvoa, oli yrittänyt komentaa keittiössä, vaikka ei ymmärtänyt niistä asioista mitään. Nuo ajat olivat nyt, Jumalan kiitos, olleet ja menneet, ja neiti oli kaukana täältä…
— Kuinka kaukana?
— Brioudessa… sukulaistensa luona.
— Keitä ovat hänen sukulaisensa?
— He ovat olleet aikoinaan rouvan puolison tuttavia.
— Ettekö tiedä heidän nimeään?
— Se on luullakseni Vaubajour… köyhtynyttä aatelia… Eipä olisi kannattanut olla niin olevinaan…
Mitä enemmän ajattelin omaa tulevaisuuttani, sitä selvemmin kuulin sisäisen äänen:
— Maksaako vaivaa etsiä kaukaa sellaista, mikä on käsin kosketettavissa? Etkö ole päässyt satamaan, etkö ole kotonasi?
Merkillistä elämän ironiaa: minä päätin kuunnella tuota ääntä ja jäädä Cambaleyres'iin, kun samassa ilmaantui tuo seikka. Myrsky nousi juuri silloin, kun luulin harhailuni päättyneen: täsmälleen kesäkuun 12 p:nä. On päivänmääriä, jotka jäävät muistiin ainiaaksi. Minä en unohda tuota milloinkaan…
Kuinka ikävää onkaan, ettei ihminen kykene aamulla noustuaan lukemaan taivaan pilvistä päivän kohtaloita. Ehkä sentään sinä päivänä, jolloin kuolen, aamurusko näyttää minusta tavallista kauniimmalta.
Tuona kesäkuun 12 p:nä minä näin herätessäni kauniin päivänpaisteen, puitten lehvät kylpivät valossa, maa huokui hyviä tuoksuja. Bourdoinin toimenpiteet Puyssä edistyivät mieleni mukaan. Cambaleyres'issa talo tuntui vain odottavan hetkeä, jolloin ottaisin sen haltuuni. Minä en enää vastustellut monia hiljaisia viittauksia, vaan sanoin Rosalle:
— Tänä iltana minä luullakseni voin olla vapaa. Käyttäkäämme, jos niin haluatte, tätä tilaisuutta alakerran tarkastamiseen ja koettakaamme saada se asuttavaan kuntoon.
Rosa nauroi, niin että kaikki hampaat välkkyivät, sillä hän uskoi varmaan, ettei hänen tarvitsisi enää jäädä ypöyksikseen:
— Totta kai, kaikki on jo siivottu, eikä herran tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin pääsette asumaan mukavammin. Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Minä palasin kaupungista jo vähän ennen kuutta… Tuollaisia merkityksettömiä pikkuseikkoja jää valitettavasti mieleen, ne ovat pysähdyspaikkoja portaitten ylimmässä osassa. Eikö muuten ole hyvä merkitä kaikki muistiin, koska tästä lähtien menettelyni tuomitseminen voi riippua jostakin pienestä yksityiskohdasta?
Kun saavuin perille, tuntui minusta kuin Cambaleyres, kaikki ikkunaluukut avoinna, olisi minulle hymyillyt.
Rosa tuli heti minua tervehtimään ja sanoi iloisesti:
— Herra siis vihdoinkin asettuu oikeaan huoneeseensa! Kyllä rouva oli oikeassa: alakerrassa on parempi asua!
Minä vastasin samaan sävyyn:
— Lähdetäänpä katsomaan!
Minä lähdin hänen jäljessään rouva de Castérac'in entiseen huoneistoon, josta nyt kenties tulisi oma tyyssijani.
Se ei ollutkaan niin avara kuin olin luullut. Siinä oli kaikkiaan vain kolme huonetta.
Keskimmäinen huone oli yhä samanlainen kuin sinä päivänä, jolloin Bourdoin oli rikkonut sinetit. Minä astuin siihen tällä kertaa arvelematta. Ihailin kauniita seinälaudoituksia, Rosa tarkasteli huonekaluja, puhui pöydän korjaamisesta, nojatuolien päällystämisestä ja muista joutavista asioista. Minä en kuunnellut, olin vain ylen tyytyväinen, kun vuode ei enää näyttänyt ruumisalttarilta ja lipastokin oli muuttunut aivan tavalliseksi huonekaluksi. Olin varmaan arvannut oikein: vainaja oli väistynyt pois.
Oikealla puolella oli toinen, pukuhuoneena käytetty suoja. Vilkaisin siihen vain ohimennen.
Vasemmalla oli kolmas huone. Sitä oli aikoinaan käytetty pienenä salina, mutta nyt se ei ollut missään erityisessä käytännössä.
Olin tuskin astunut kynnyksen yli, kun katseeni kiintyi ikkunasta avautuvaan näköalaan. Siitä näkyi puiston keskikäytävä, ja se olikin koko tässä valtavan suuressa asumuksessa ainoa, joka tarjosi avarampaa näköalaa. Olipa näköpiiri kuinka vaatimaton tahansa, se vaikuttaa aina vapauttavasti.
— Tosiaankin, huudahdin minä, — olitte oikeassa, Rosa! Tämä on paras paikka koko talossa. Mutta eikö täällä ole kirjoituspöytää?
— Sitä ei pidä puuttuman! vastasi Rosa. — Minä tuon pöydän alas heti. Herra tulee vielä huomaamaan, kuinka mukava tässä on asua. Tästä pääsee suoraan käytävään. Ja mitä kirjoihin tulee…
Minä käännyin katsomaan. Huoneen kalustona oli Pius XI:n muotokuvan alle sijoitettu rukoustuoli ja muutamia kirjahyllyjä.
— Mitä kirjoihin tulee, niin ne ovat oikea tomun pesä. Olisin vienyt ne ullakolle, jollen olisi ajatellut, että herra ehkä tahtoo pitää omat kirjansa.
Sydäntäni kouristi äkillinen liikutus. Kuinka olinkaan voinut unohtaa, että osa isäni kirjoja oli täällä minua odottamassa? Kohtalon julmaa leikkiä vai lempeyttä: Cambaleyres oli onnellisempi kuin Puyssä sijaitseva kotitaloni; se lupasi yhä palauttaa minulle menneisyyttä.
Astuin sitten hyllyn luo, mutta maltoin mieleni ja sanoin:
— Ei, enpä huoli… mieluummin… päivällisen jälkeen tulen takaisin.
Niin sanoessani luulin ja uskoin varmaan menetteleväni siten vain siksi, että halusin päästä vapaaksi todistajana olevasta Rosasta.
— Tehkää niin, herra. Minä tuon kohta pöydän ja tuolin… ja katan sitten pöydän. Kun sitten lähdimme huoneesta, hän lisäsi:
— Herra ei voi kuvitellakaan, kuinka rauhallista täällä on! Rouvakaan ei koskaan rukoillut missään muualla kuin täällä…
Minä palasin huoneeseen kello kahdeksan.
Tämän illan pienimmätkin tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin kokisin ne jälleen. Muistan esimerkiksi, että oven avattuani kylmä ilmavirta oli sammuttaa kädessäni olevan lampun: Rosa oli unohtanut sulkea ikkunan. Tuskin huoneeseen tultuani olin sitten kuulevinani askelia viereisestä huoneesta, siitä, missä oli toimitettu sinetöiminen. Minä luulin, että siellä oli Rosa, ja menin sinne, mutta ilmeisesti olinkin luullut askeliksi illan kosteudesta johtuvaa narahtelua seinälaudoituksessa, sillä en nähnyt huoneessa ketään. Sitten sijoitin lampun pöydälle ja aloitin tarkastuksen.
Ensinnä luin kirjojen nimiä vain umpimähkään. Otaksuin tuntevani niistä useimmat. Se oli erehdys; minä huomasin jälleen, kuinka muistot olivat häipyneet olemattomiin. Nuo hoidottomassa asussa olevat nidokset näyttivät minusta kaikki samanlaisilta. Mitkä niistä olivat peräisin kotoani? Mitkä kuuluivat Castérac'eille? Minä seisoin siinä neuvotonna kauan aikaa, kunnes otin ensimmäisen käteeni osuvan…
Se oli eräs Charles de Bernardin romaani. Sen kansilehteä rumensi nimikirjoitus. Yritettyäni turhaan saada selkoa alkukirjaimista panin kirjan takaisin paikalleen ja otin käteeni erään sidotun kirjan. Otaksuin, että kannet paremman puutteessa muistiani virkistäisivät.
Sidotut kirjat olivat rukoustuolin vieressä, sekaisin rukouskirjojen ja muiden hartauskirjojen kanssa.
Käteeni osunut kirja oli nimeltään »Kuvaus vanhasta ja nykyisestä Kreikasta, kirjoittanut J. de Marlès». Sen vanhanaikuinen kansi oli viehättävä ja naurettava. Mutta sekään ei palauttanut mieleeni mitään muistoa, enempää kuin se palkintoseppeleestä jäänyt laakerinlehti, jonka löysin kirjasta selaillessani sen kuvia.
Aloin joutua kaamean alakuloisuuden valtaan. Oliko se alakuloisuutta vai epämääräistä tunnetta lähestyvästä tapauksesta? Me aavistamme sangen usein tulevaisuutta, mutta tajuamme sen vasta jälkeenpäin, kun se on jo muuttunut saavuttamattomaksi menneisyydeksi.
Olipa miten tahansa, minulla oli vielä kädessäni Marlès, kun katsettani veti vastustamattomasti puoleensa mainitsemani hartauskirjojen sarja.
Messukirja on kirjoista kaikkein persoonattomin, mutta siihen sisältyvät irralliset lehdet voivat tehdä sen myös kaikkein elävimmäksi kirjaksi. Totellen yhtä aiheetonta kuin väistämätöntäkin virikettä laskin Kreikan kuvauksen yhtäkkiä pöydälle lampun viereen ja tartuin ensimmäiseen ylettyvilläni olevaan rukouskirjaan, joka oli rivin päässä rukoustuolin vieressä. Totta puhuen valitsin sen varsinkin sen vuoksi, että se näytti olevan täynnä kuvia.
Aloin niitä katsella rauhallisesti, toista toisensa jälkeen. Useimmat olivat vanhoja, muutamat aina seitsemänneltätoista vuosisadalta. Eräs niistä esitti Marian ilmestystä. Enkeli laski siinä liljoilla täytetyn runsaudensarven neitsyeksi puetun Berryn herttuattaren eteen, ja tuosta kaikesta minä tunsin kirjan Castérac'ien omaksi. Siitä huolimatta kääntelin kirjan sivuja. En ollenkaan hätäillyt. Minusta tuntui pikemmin, kuin olisin elänyt tyyntä väliaikaa.
Yht'äkkiä kirjasta putosi kokoontaitettu paperi, keltaista, ohutta paperia, jollaista käytettiin pitkissä kirjeissä ennen vanhaan, kun postimaksut olivat korkeat. Minä kumarruin, sieppasin sen lennosta, otaksuin sen sisältävän joitakin rukouskaavoja ja aioin pistää sen jonnekin lehtien väliin, mutta jätin sen jostakin tuntemattomasta syystä tekemättä. Minä avasin paperin ensimmäisen laskoksen, puhalsin siihen, avasin sen kokonaan, ja näkyviini tuli seuraavaa:
Minä määrään kaiken irtaimen ja kiinteän omaisuuteni kuolemani jälkeen
Alice de Vaubajourille, joka on minua moitteettomasti palvellut.
Kreivitär de Castérac.
Cambaleyres, marraskuun 26 p:nä.
Jos tahtoo olla lempeä ihmisraukoille, tulee katsoa, kuinka väkivaltaiset ovat heidän ensimmäiset eleensä — ne, jotka jäävät melkein aina tekemättä, koska johtuvat ensimmäisestä saadusta iskusta.
Minä kerron kaikki. Edessäni oli lamppu, ja niinmuodoin tulenliekki.
Rukouskirja vapisi käsissäni. Minä johduin ajattelemaan, että noista
neljästä rivistä, jos ne polttaisi, ei jäisi hyppysellistäkään tuhkaa.
Jumalalle olkoon kiitos, etten noudattanut vaistoani.
Seisoin siinä aivan liikkumatta ja jäykkänä. Jos Rosa olisi tullut huoneeseen, olisi hän nähnyt minun tarkastelevan asiakirjaa samoinkuin aikaisemmin Berryn herttuattaren kuvaa samalla kertaa tarkkaavasti ja huolettoman tyynesti. Kätenikään eivät enää vapisseet! Minä vain harkitsin asiaa.
Niin, siinä on kaiken alku ja syy! Alkaessaan harkita joutuu kulkemaan kohti tuntematonta, mikä ei voi olla enää hyvää eikä pahaa, vaan on kuin pettävä tienoo, missä vain oikotiet leikkaavat toisiaan. Saattaa olla jokin mahdollisuus päästä perille, mutta on tuhat mahdollisuutta joutua harhaan!
Sittenkin minä harkitsin…
Minä kuulen farisealaisten päivittelevän. Miksi harkita, kun sopii palata kymmenen päivää taaksepäin? Otaksukaamme, että tuo paperi olisi ollut lipastossa. Olisiko Alice de Vaubajour tunnustettu perijättäreksi? Ilmeisesti. Miten asia siis muuttuu, kun paperi ilmaantuu tänä iltana?
Olkoonpa, ettei ole mitään muutosta tapahtunut; joka tapauksessa asia on tässä uudessa auttamattomassa vaiheessa: perintö on hajoitettu tai — mikä merkitsee samaa — julkisesti luvattu, enkä minä kykene antamaan sitä takaisin.
Kenelle minun muuten pitäisi antaa se takaisin?
Rouva de Castérac näkee hyväksi jättää sukulaisensa puille paljaille luovuttamalla omaisuutensa palvelustytölle, johon hän ei ole kiintynyt ja joka on tyytynyt, kuten uudelleen testamenttia tarkastellessani huomaan, palvelemaan häntä moitteettomasti.
Kuka tuo tyttö on? Kuka voi minulle taata, ettei hän ollut aivan tavallinen seikkailijatar, joka on käyttänyt hyväkseen sairaan heikontunutta ymmärrystä ja tahtoa? Sopiiko painaa päänsä heti alas nähdessään tuommoisen ilkeän kirjoituksen, ollenkaan ryhtymättä tutkimaan henkilöä, jolle se on osoitettu, ja olosuhteita, joissa se on syntynyt? Ajatelkaamme ajatus loppuun saakka: onko tuo mikään testamentti? Sehän on kätketty tai oikeammin se on eksynyt erääseen rukouskirjaan, mistä sen olisi voinut ottaa kuka tahansa… Jos rouva de Castérac olisi todella päättänyt tehdä testamentin, olisiko hän voinut unohtaa semmoisen tärkeän asiakirjan semmoiseen paikkaan? Se on ollut enintään vain aikomus, joka on rauennut tyhjiin. Tai vielä luultavampaa, että hänet on väkisin pakotettu tuohon päätökseen, jonka hän sitten on peruuttanut odottaen tilaisuutta saada kenenkään näkemättä hävittää tuon ikävän asiakirjan…
Asia ei ole vielä päättynyt.
Minä, kuten sanoin, harkitsin ja kysyin itseltäni:
— Mitä olisikaan rouva de Castérac jättänyt jälkeensä, jos otaksumme, ettei hän olisi pelastanut omaisuuttaan särkemällä isäni pankin? Ei mitään… tai mitättömän vähän. Oikea kosto tekee nyt mahdolliseksi puhdistaa nimemme omaisuudella, joka on koottu meidän kustannuksellamme. Voiko olla mitään kohtuullisempaa? Jos on olemassa ketään etuoikeutettua saamamiestä, niin se olen minä! Minun oikeuteni on etusijalla verrattuna jonkun satunnaisen vieraan vaatimuksiin!
Rukouskirja heilui jälleen käsissäni. Seisoin yhä jäykästi paikallani, mutta katseeni oli taas kääntynyt lamppuun. En usko olleeni milloinkaan semmoisessa tuskassa.
Se, mitä sitten seurasi, saattaa tuntua hämmästyttävältä. Yhtäkkiä ajatukseni lakkasi harhailemasta. Samassa muuttui hengitykseni, jota olin varmaan kauan aikaa pidättänyt, taas säännölliseksi, ja minä en oikeastaan huomannut mitään muuta kuin tämän: että olin vielä elossa.
On merkillistä olla elossa semmoisen iskun jälkeen. Ei näe edessään minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta tekee mieli huutaa: »Pahin on ohi, koska olen olemassa!»
Minä elin. Sitä todistaa se, että lakattuani katselemasta lampun liekkiin taitoin rauhallisesti paperin kokoon ja pistin sen huolellisesti rukouskirjan lehtien väliin. Sitten, yhä vielä hätäilemättä, ojensin käteni kohti pöytää, panin kirjan entiseen paikkaan, otin lampun käteeni ja lähdin… hänen huoneeseensa.
Kymmenen minuutin kuluttua minä sananmukaisesti humahdin sikeään uneen. Sattunut seikka oli huomisen päivän valtias. Minä olin tietämättäni jättänyt sen haltuun myös kolmen ihmisen elämän.
IV.
Aamulla herätessäni, kun syvä tiedottomuus väistyi, olin kirkkaan tietoisuuden tilassa ja käsitin täysin selvästi nykyisen aseman sellaisena, miksi olosuhteet olivat sen muovanneet. Olin alkanut asiaa harkita, ennenkuin liikahdinkaan. Arvostelin sitä niin välinpitämättömästi kuin joku sivullinen, jota se ei ollenkaan koskenut.
Kaiken kaikkiaan näytti ensinnäkin siltä, että kaikki jäisi ulkonaisesti aivan ennalleen. Elämällä oli oikeus noudattaa omaa juoksuaan: Rouva de Castérac'in paperi oli entisessä paikassaan. Kukaan ei ajatellutkaan sitä etsiä tänään enempää kuin eilen. Ainoa uusi seikka oli minussa itsessäni: minä en voinut olla tietämättä, että se oli olemassa.
Tunnustettakoon, että sen tiesin… tai, jos niin tahdomme, että sattuma oli tehnyt minusta vainajan valtuutetun. Mutta kieltäydyinkö minä täyttämästä mitään tehtävää joka saattoi tulla suoritettavakseni? En suinkaan, sillä olihan tuo paperi koskematta. Mutta toiselta puolen minun täytyi, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimenpiteisiin, saada varmuus siitä, että ilmaistu tahto oli todellinen tahto eikä vain sairaan myönnytystä, taisteluun väsyneen pelkkää näennäistä suostumusta. Tuon vuoksi ei ollut syytä jättää asiaa julkisesti pohdittavaksi. Minä yksin tunsin alkuperäisen asiakirjan ja tahdoin yksin suorittaa tutkimuksia ja tehdä päätöksiä, vaikka huomaisinkin niiden välttämättömättä poikkeavan lainmukaisesta käsityksestä, joka on ylen usein ristiriidassa kaiken kohtuuden kanssa.
Kuten huomaamme, ei tässä ole vielä ollut kysymystäkään omantunnon soimauksista. Minä en mitään sellaista tuntenut. Se tosiasia, etten ollut paperia heti polttanut, tyynnytti mieleni. Kuinka usein pidämmekään riittävänä, että väistämme jotakin rikosta, ettemme sitä suorita! Oma hyveeni kerrassaan häikäisi minut tuona hetkenä.
Ajatukseni oli nyt tavattoman kevyt. Linnun lento tuskin kelpaa sitä kuvaamaan. En ajatellut, vaan näin. Päätökseni ei johtunut haeskelusta eikä pitkällisestä punnitsemisesta; se ilmaantui, ja minä tottelin sitä.
Minä määrittelin sen sitten näin:
Ensinnäkin tulee olla mainitsematta mitään asiasta Bourdoinille enempää kuin kenellekään muullekaan.
Toinen päätös: ottaa heti selkoa siitä, missä oleskeli tuo seikkailijatar, jonka otaksuin voivani paljastaa. Semmoisessa tapauksessa eivät minkäänlaiset tiedustelut ole henkilökohtaisen keskustelun veroisia. Hyvä maine saattaa usein johtua taktiikasta, ja yleinen sääntö on, että suuret keinottelijat ennen kaikkea koettavat päästä hyvään huutoon julkisuudessa.
Löytääkseni kysymyksessä olevan asuinpaikan päätin aluksi lähteä
Brioudeen, missä tiesin perheen asuvan.
Sen ajattelin riittävän. Uskoin varmaan kohtaavani asianomaisen henkilön ja kohtauksen muodostuvan semmoiseksi, että voisin arkailematta repiä rikki testamentin, joka nähtävästi oli ristiriidassa tekijän todellisen tarkoituksen kanssa. Ellei niin kävisi, jos tuo neiti Vaubajour sattuisi olemaan todella kunnollinen tyttö, niin olisihan vielä aikaa asiaa harkita. Miksi yrittäisin ennakolta ratkaista ongelmia, joita ei ehkä ollenkaan esiintyisi? Nykyisyys riittää, pitäköön tulevaisuus huolen omista tehtävistään!
Minä siis ilmoitin Rosalle lähteväni Parisiin, minne minua kutsui odottamaton asia. Rosa pahoitteli ja päivitteli, mutta minä tyynnytin hänet vakuuttamalla palaavani aivan pian, ja niin minä riensin Puyn asemalle, matkalaukku kädessä.
Sitä ennen tulin ajatelleeksi, että Bourdoinkin varmaan tulisi ihmettelemään häviämistäni. Oli siis viisainta vielä käydä häntä tapaamassa, ja minä tein niin.
Keskustelumme oli lyhyt ja aivan joutava.
Ilmoitettuani hänelle aikovani matkustaa Parisiin lisäsin välinpitämättömästi:
— Tiedätkö muuten, onko rouva de Castérac'in kamarineiti ottanut jo jonkin toisen paikan?
Bourdoin vastasi sanasta sanaan näin:
— Olen luullakseni sinulle jo sanonut, että näin hänet vasta tätisi kuoltua. Se riitti antamaan minulle käsityksen hänen esiintymistavastaan, mutta enhän voi sen nojalla muodostaa mitään varsinaista mielipidettä. Miksi näitä kyselet?
Minä tein välinpitämättömän eleen:
— Siksi, että tulin itseltäni kysyneeksi… ajattelin, että olisi varmaan soveliasta antaa hänelle jokin lisäpalkkio kiitollisuuden osoitukseksi, ja sitäpaitsi tahtoisin saada varmuuden siitä, että kysymyksessä oleva henkilö on sen vaivan arvoinen.
— Voit tehdä niinkuin tahdot, sanoi Bourdoin kuivasti.
— Niinpä kyllä, mutta vahinko, etten tiedä, missä voisin hänet tavata.
Enkö ollut enää varma itsestäni, ja ilmaisiko ääneni jonkinlaista levottomuutta? Bourdoinin katse etsi minun katsettani:
— Sanoinhan jo, että alat noudattaa tätisi esimerkkiä! Ei varmaankaan ehdi kulua kahta viikkoa…
— Pitikö tätini hänestä?
— Tätisi ei pitänyt kenestäkään.
Minusta tuntui, kuin tuo vastaus olisi helpottanut hengitystäni.
— Sitä suurempi syy, selitin minä, — palkita työtä, jonka tekijä on varmaan saanut osakseen sangen kovaa kohtelua. Minä harrastan intohimoisesti tasapuolisuutta.
Niin ihminen lausuu arkailematta ja punastumatta sanoja, jotka eivät ole missään suhteessa ilmeiseen totuuteen. Mutta olisinko muuten voinut syyttää itseäni valehtelijaksi? Tasapuolisuus merkitsee, että oikeudenomistajat saavat kukin laillisen osansa. Ellei minussa olisi ollut mainittua intohimoa, en tietenkään olisi sitten astunut junaan, kun oli niin yksinkertainen asia jäädä Cambaleyres'iin.
Iltapäivä oli jo loppumassa, kun saavuin Brioudeen. Ylä-Loiren departementissa ei matkoja voi mitata kartan mukaan, siellä kuluu tunteja, ennenkuin ehtii naapuripaikkakunnalle.
Kun astuin junasta, oli mielessäni omituinen vaikutelma, että päivä oli vasta alkamassa. Mitä olinkaan ajatellut matkalla? Luultavasti en mitään. Todennäköisesti ei ollut mitään huomattavaa eroa minun ja pääni päällä verkossa olevan käärön välillä. Toisinaan ihmetellään, että ihmiseläin kykenee torjumaan niin suunnattoman määrän voimakkaitakin vaikutelmia. Selitys on varsin helppo. Määrätystä hetkestä lähtien ihmisen mieli tavallaan kiertyy kokoon ja kieltäytyy havaitsemasta ulkomaailmaa enempää kuin itseäänkään, suostuipa kysymyksessäoleva henkilö siihen tai ei. Ihmisen mieli on silloin kuin nukkuva, joka kerää voimia seuraavaa hyökkäystä varten.
Olisin voinut jatkaa tätä lepoaikaa jättämällä tiedustelujen aloittamisen seuraavaan päivään, mutta tuo ei johtunut mieleenikään. Päinvastoin, minua ajoi halu saattamaan asiaa päätökseen, minua huolestutti, että näin auringon jo laskevan, vaikka, kuten sanoin, päiväni tuntui olevan vasta alkamassa.
Briouden asema on autiolla vainiolla kaupungin ulkopuolella, rautatien ja valtamaantien risteyksessä kukkulan juurella, jonka laella kaupunki sijaitsee. Minä menin ensimmäiseen myymälään, jonka matkallani tapasin — se oli luullakseni maustekauppa — ja kysyin, tiedettiinkö siellä neiti de Vaubajourin osoitetta.
Vastaus sai minut ensin levottomaksi.
— Kumman neiti de Vaubajourin?
— Onko heitä siis kaksi?
— On.
— Minä puhun hänestä, joka oli äskettäin Puyssä.
— Hänet te varmaan löydätte isänsä luota.
Kas niin, lintu oli vetäytynyt pesäänsä. Mutta noihin sanoihin »isänsä luota» oli liittynyt kaksimielinen hymy.
Sitten minua neuvottiin, miten minun piti kulkea. Kaupunkiin ehdittyäni minä löytäisin Sairaalakadun, sitä pitkin minun piti nousta suoraan kohti kirkkoa, ja kaksi taloa kirkosta tännepäin näkisin vasemmalla puolella »melkein luhistuneen hökkelin». Siinä oli etsimäni paikka.
— Luuletteko, että minulla on toiveita tavata nyt joku kotona?
— Tyttäret ehkä… isää tuskin.
Se oli kaupunkilaisen typerään kysymykseen annettu maalaisen vastaus, jota jälleen alleviivasi puolittain pilkallinen, puolittain halveksiva hymy. Minulla oli kiire, ja minä lähdin enempää kyselemättä.
Minä astelin nopeasti. En välittänyt maisemasta vähääkään. Ympärilläni levisi hymyilevä ja rajoitettu näköala, aivan toisenlainen kuin Velayn avarat maisemat! Ilmakaan ei tuntunut niin keveältä kuin Cambaleyres'issa. Sairaalakatu näytti minusta aluksi johonkin taloon johtavalta polulta, mutta sitten huomasin sen vähitellen muuttuvan toisennäköiseksi, sen varrelle ilmaantui kallellaan seisovia rakennuksia, ja vihdoin siitä sukeutui hieno esikaupungin katu. Sen päässä kirkon tienoilla oli kolme tai neljä rakennusta, jotka olivat aikoinaan olleet vallasväen asumuksia. Nyt ne homehtuivat siinä kollegiaalikirkon varjossa ja näyttivät kaikki yhtä luhistuneilta. Hiukan epäröityäni astuin eräälle ovelle, tartuin siinä olevaan vanhaan pronssikolkuttimeen ja odotin, että tultaisiin avaamaan.
Melkein samassa hetkessä sai askelten ääni minut kääntymään kirkkoon päin. Näkemäni henkilö oli niin eriskummallinen, että kerrassaan unohdin, ettei minulle avattu. Tulija oli jo nähtävästi iäkäs, mutta hän kulki suorana ja pää pystyssä, olkihattu toisella korvalla, parta ajamatta, hiukset värjättyinä, aikoinaan valkoiset säärystimet ja liivit kermanvärisiksi muuttuneina — sanalla sanoen vanha bulevardikeikari, joka oli eksynyt provinssielämän köyhyyteen ja harhaili nyt autiolla kadulla, yhä vielä rehennellen ja vaanien kuvittelemiaan ihailevia silmäyksiä.
Nähdessään minut, vieraan henkilön, hän muuttui ynseännäköiseksi, ja hänen säärensä jäykistyivät. Sitten hän tuli luo ja lausui erittäin arvokkaasti, jopa kopeastikin:
— Ketä etsitte, herra?
En tiedä, mistä oikea ajatukseni saattoi johtua, miehen käytöksestäkö vai hänen äänestään, mutta minä tiesin varmasti, että edessäni oli herra de Vaubajour. Nyt ymmärsin, miksi maustekauppias oli hymyillyt. Hymyilin itsekin vuorostani, mutta en samasta syystä. Jos isä kerran oli tuommoinen narri, voi helposti arvata, millaista väkeä muut perheenjäsenet olivat.
Minä vastasin, ikäänkuin en olisi tietänyt ketä puhuttelin:
— Eikö tämä ole Vaubajourin talo?
— Vaubajourin palatsi, on kyllä, herra.
— Minä haluaisin puhutella neiti Alice de Vaubajouria. Valitettavasti ei näytä olevan ketään kotona.
— Se ihmetyttää minua, herra. Jos Alice on lähtenyt ulos, kuten usein sattuu, niin Annan pitäisi olla kotona. Koska kysymyksessä ovat tyttäreni, saanko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia?…
— Nimeni on Pesnel.
Hän kumarsi kuivasti. Nimeni ei sanonut hänelle mitään. Hän ei huomannut siitä muuta kuin sen aatelittomuuden. Hänen puheensävynsä muuttuikin kohta huolettomaksi.
— Niin, herra, minä pelkään, että teidän täytyy tulla toiste, myöhemmin. Tyttäreni tietävät, että minä olen tähän aikaan tavallisesti klubissa. Kuljin tästä ohi aivan sattumalta. On siis sangen luonnollista, että hekin ovat lähteneet hengittämään raitista ilmaa.
Puhuessaan hän sentään kaiveli taskuaan vetäen sieltä esiin ensin likaisen nenäliinan, sitten piippukotelon ja parittoman käsineen. Etsitty avain tuli vasta viimeiseksi.
— Minäpä katson kumminkin kaiken varalta, sanoi hän, — onko Anna…
Hän meni ovelle, joka samassa aukeni itsestään. Oviaukkoon ilmaantui ainakin yhtä merkillinen olento kuin herra de Vaubajour.
Siinä oli nuori tyttö, oikeastaan kääpiö, jonka pystyt olkapäät ja kyttyräinen selkä näyttivät uhkaavan musertaa hänen ruumiinsa, joka oli hento kuin hyönteisen. Mutta tuon minä huomasin vasta jälkeenpäin. Ensihetkenä tulin kiinnittäneeksi huomioni vain tytön kasvoihin, joihin tuon onnettoman koko elämä näytti paenneen. Niissä taas huomasi vain vilkkaat, palavat silmät, jotka alinomaa liikkuivat ja osoittivat hermostuttavaa terävyyttä.
— Miksi et vastannut? kysyi herra de Vaubajour minun peräytyessäni säikähtyneenä. — Tämä herra tulee tapaamaan sisartasi.
Minä kumarsin kohteliaasti:
— Jos neiti Alice sattuu olemaan poissa kotoa, niin voisinko ainakin odottaa häntä?
Tytön terävä katse tutki minua:
— Mitä te hänestä tahdotte?
Minä ymmärsin, että täytyi selittää, miksi niin välttämättä tahdoin hänen sisartaan tavata.
— Asia on aivan yksinkertainen. Haluaisin saada häneltä joitakin tietoja tätini, rouva de Castérac'in viimeisestä sairaudesta. Olen tullut Puystä vain sitä varten.
Tuskin olin lauseeni päättänyt, kun molemmissa henkilöissä tapahtui äkillinen muutos. Herra de Vaubajourin silmissä välkkyi iloinen uteliaisuus, hän astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui käsiini.
— Miksi ette sanonut heti, että olette Castérac'eja!… Olen ylen onnellinen saadessani teidät vieraakseni… Castérac oli sukulaisiani. Hänen kälynsä oli nainut Madeleine d'Aygues'in, joka oli itse Vaubajourin sukua. Kuten näette, ei tässä ollakaan kovin kaukaisia heimolaisia.
Minä kuuntelin tarkkaavasti, mutta hämmästymättä. Tuo sukulaisuus, joka muuten oli pelkkää otaksumaa, sopi hyvin mieheen itseensä. Minä ajattelin: »Aivan varmaan puhuttiin sukulaisuudesta samalla tavalla Cambaleyres'issa.» Emme olleet vielä ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun nenääni tuli selvä boheemielämän tuoksu.
— Onko herra siis tullut vartavasten?… virkkoi kääpiö.
— Astukaa sisään! jatkoi herra de Vaubajour. — Voitte tietenkin olla täällä kuin kotonanne. Jos sallitte, jään itse pitämään teille seuraa. Ei haittaa, vaikka myöhästyn klubista — sukulaiset ennen muita.
Kääpiö meni menojaan, herra de Vaubajour viittasi minua seuraamaan itseään, ja paria minuuttia myöhemmin me istuimme isossa asumattomassa huoneessa, joka oli sali. Sen puolihämärässä oli oudonnäköisiä huonekaluja, toiset vanhoja, toiset uudenuutukaisia.
Tultuaan sisään herra de Vaubajour laski pöydälle ainoan käsineensä, oli ilmeisesti ikävissään, kun täytyi pitää vireillä keskustelua, jota varten hänen mielessään ei ollut mitään ajatuksia, ja mutisi jälleen:
— Olkaa huoletta! Alice tulee tuossa paikassa.
— Ei mitään hätää, vastasin minä, — olen niin hyvässä seurassa, ettei sovi valittaa.
— Tekö siis olette perijä? kuului kimeä ääni.
Kääpiö oli istuutunut viereeni ja vaani vastaustani ilkeän kiinteästi.
Minä vain kohautin olkapäitäni kuin sanoakseni: »Mitäpä minä sille voin», tai: »Kukapa tietää?» Sitten käännyin kysymään isältä:
— Neiti Alice on luullakseni ollut kauankin tätini luona?
— Ehkä kaksi vuotta… tai kolme… en enää muista. Kun oli kysymyksessä serkkurukkamme auttaminen, en ollenkaan epäröinyt, kuten varmaan ymmärrätte, vaan luovutin hänelle tyttäreni. Täytyyhän sukulaisten tehdä uhrauksia toistensa hyväksi.
— Siinä toivossa, että saavat hyvän korvauksen! kuului taas tytön ääni.
— Minä myönnän, ettei Alice saanut uhrautuvasta palveluksestaan oikeata korvausta. Serkkuni näyttää muuttuneen luonteeltaan vaikeaksi.
— Jospa ei tarvitsisi muita moittia! kuului taas ääni. — Alice tahtoi vain päästä täältä pois, häntä ei tarvitse surkutella.
— Brioude ei varmaankaan ole iloinen paikka.
Huomatessaan, etten vieläkään vastannut, herra de Vaubajour jatkoi takoen kupeitaan:
— Ei mitään seuraa tietenkään. Entiset suvut ovat hajautuneet mikä minnekin. Ja nämä nykyiset aatteet ovat niin kaukana meidän käsityskannastamme!…
Minä luulin keskustelun päätyvän aivan rauhallisiin ja arkipäiväisiin asioihin, mutta vieressäni istuva tyttö ei siihen suostunut.
— Miten johtui mieleenne tänne lähteä? keskeytti hän taas katsellen minua kiinteästi.
Kykenemättä tällä kertaa peittämään eräänlaista hämminkiä vastasin hänelle:
— Hyvä neiti, minä halusin kiittää sisartanne siitä, mitä hän on tehnyt
Cambaleyres'issa.
Kuultuaan vastaukseni tyttö nyrpisti ylenkatseellisesti huuliaan.
— Jos joku ansaitsee kiitosta, niin varmaan minä, joka jäin kotiin sisareni saadessa elää linnassa oikeata hovielämää.
— Hovielämää, mutisin minä, — se on sentään liikaa.
— Niin, te ette tietenkään tunnusta, että tätinne oli upporikas.
— Anna! huokasi herra de Vaubajour, — ei meidän pidä… Minä pelkään, että vieras saa sanoistasi sen käsityksen…
— Että olisi ollut mukavaa saada osa perinnöstä? Miksi en sanoisi sitä tälle herralle, koska olemme siitä yhtä mieltä, sinä ja minä.
Sitten hän kääntyi kysymään minulta:
— Toivon, etten ole teitä loukannut?
Ollenkaan välittämättä tuosta torailusta, joka lopullisesti vahvisti ensimmäisen vaikutelman, minä vastasin:
— En suinkaan. Saanko otaksua, että sisarennekin on samaa mieltä?
Minä odotin myöntävää vastausta.
— Alice ja minä emme tee toisillemme mitään tunnustuksia, vastasi tyttö kuivasti.
— Missä Alice mahtaakaan viipyä? kysyi taas herra de Vaubajour huolestuneen näköisenä.
Tyttären suorasukaisuus nähtävästi häntä vaivasi. Hän tahtoi noudattaa soveliasta käytöstä, eikä tuo puhe minuakaan paremmin miellyttänyt. Mitä enemmän keskustelimme, sitä suurempaa vastenmielisyyttä aloin tuntea tätä olopiiriä ja näitä ihmisiä kohtaan. Vaikka perheen isä teeskenteli arvokkuutta, näytti hän kumminkin liiaksi kärkkyvän perintöosuutta, joka minulla kenties oli taskussani. Kateellinen ja huonosti kasvatettu kääpiö salasi halujaan vielä vähemmän. Kaikki täällä kerjäsivät tai valehtelivat. Semmoista en tosiaankaan sentään ollut odottanut.
— Nyt kuuluu joku tulevan…
— Luultavasti hän.
Anna nousi, meni nopeasti ovelle ja ulos.
— Jos se on Alice, selitti herra de Vaubajour, — pyydän saada olla ottamatta osaa keskusteluunne. Ystäväni klubissa odottavat varmaan kärsimättömästi.
— Tietysti! Te olette vapaa!
— Sitäpaitsi te varmaan tulette keskustelemaan yksityisluontoisista asioista?
— Emme suinkaan.
— Mutta minä kuulen tytärteni äänet. Nuoriso jättää tosiaan toivomisen varaa. Minun aikanani pidettiin parempaa huolta kasvatuksesta.
Hän pakeni vuorostaan pois. Minä jäin hetkeksi yksin ja kuuntelin tarkkaavasti ulkoa kuuluvaa puhetta. Luulin kuulevani oven takaa kiivaita sanoja — sisarukset siellä varmaan kiistelivät minusta. Sitten herra de Vaubajourin jalo ääni vaati hiljaisuutta. Vihdoin joku tarttui lukon kahvaan. Ovelle ilmaantuu kohta hän, jota olin tullut tapaamaan. Sydämeni ei enää tykyttänyt. Minä odotin tyynesti, otaksuen varmaan tietäväni, miten asia päättyisi.
— Kenen näköinen hän lienee, kysyin vain itseltäni, — isänkö vai tuon tuhkimuksen näköinen?
V.
Minä en ryhdy häntä tässä kuvailemaan.
Liian monet muut kuvat, jotka nekin esittävät häntä, sijoittuvat ensimmäisen vaikutelmani ja nykyisen kuvan välille.
Käsitinkö heti hänet nähtyäni, kuinka kiinteästi kohtalomme tulisivat liittymään toisiinsa? En sitä usko. Sensijaan olen varma siitä, että ensi silmäyksellä huomasin erehtyneeni otaksumissani. Kaikki laskelmani hupenivat kuin tuhka tuuleen, ja kaikki alkoi jälleen alusta!
Nuo sanat ovat epätäsmälliset; tulee sanoa: kaikki alkoi. Olinhan ennen vain uneksinut! Mutta nyt hän ilmaantui eteeni, aivan koruttomana, hiukan ylpeänä, ja loi minuun kunniallisen naisen katseen. Todellisuus häikäisi minut heti, tässä ei auttanut viisastelu; edessäni oli oikea perijätär.
Minä näin tuon, minusta tuntui, kuin maaperä olisi pettänyt jalkojeni alla, teki mieli huutaa… ja minä nousin hymyillen ja käyttäydyin niin kohteliaasti kuin ainakin mies, joka poistuttuaan kohta unohtaa koko vierailunsa.
— Minulle on ilmoitettu, herra, että olette rouva de Castérac'in veljenpoika ja että haluatte puhutella minua. Minua tietysti liikuttaa menettelynne, jonka hyvää tarkoitusta osaan pitää arvossa. Toivon myös, että se sallii minun olla teille joksikin hyödyksi, ja minä jätän varsin mielelläni käytettäviksenne kaikki hallussani olevat tiedot.
Nuo sanat, joita minä varmaan mittasin omilla nopeasti kiitävillä ajatuksillani, tuntuivat minusta sanomattoman hitaasti lausutuilta.
— Älkäämme puhuko hyödystä, vastasin minä tehden torjuvan eleen. — Minä vain sain eilen tietää, että tätini piti seuraanne erittäin suuressa arvossa, ja tulin heti teille siitä ilmoittamaan.
Huomattakoon, kuinka minä sanani sovitin. Kuulija, jolla ei ollut asioista oikeata selkoa, ei voinut niitä pitää muuna kuin tavanomaisen kohteliaisuuden ilmauksena, mutta minä yritin ennen kaikkea olla loukkaamatta totuutta, jonka ilmituloa samalla kovin pelkäsin.
— Hyvä herra, haluni toimia parhaani mukaan ei suinkaan ole ansainnut teidän nyt näkemäänne vaivaa. Joku toinen olisi minun sijassani luultavasti tehnyt työnsä aivan samoin, ei paremmin eikä huonommin.
Hän seisoi yhä ovella astumatta edemmäksi. Hymy lauhdutti kumminkin nyt hänen pidättyvää ilmettään. Vaikka hän ei ollut odottanut tuloani, ei hän kenties sentään ollut pahoillaan saadessaan tutustua Cambaleyres'in uuteen isäntään.
Nähdessäni hänen jäävän siihen paikalleen sanoin hämmästyneenä:
— Haluaisin muuten saada teiltä tietoa menneisyydestä, joka on minulta salattu kenties tuntemienne syitten vuoksi, ja sitäkin enemmän nykyisyydestä, jonka voitte uskoa herättävän minussa mielenkiintoa… enemmän kuin aavistattekaan.
Hymy hävisi.
— Pelkään, etten tuota ymmärrä. Mistä nykyisyydestä on kysymys?
— Teidän nykyisyydestänne, sehän on itsestään selvää.
Lauseeni, jotka yhä asiaa salasivat kumminkaan mitään peittämättä, olivat yhä vielä aivan ihmeellisiä. Kuka tuolla tavalla puhui? Minäkö vai se toinen olento, joka oli äkkiä sijoittunut tajuntaani? Minä näet en ollut ainoastaan kohtelias mies, joka lausui siinä naiselle ystävällisiä sanoja, vaan olin kuin vainottu eläin, joka törmää aitaan, missä oli luullut olevan vapaan tien, ja minä kerjäsin jo itselleni tulevaisuutta, joka tyydyttäisi meitä kaikkia.
Semmoista olemuksen kahdentumista pidetään yleensä mahdottomana normaalitiloissa, mutta kriisin sattuessa se syntyy yht'äkkiä, ja siihen johtaa sama itsensä puolustamisen vaisto, joka saa silmäluomen sulkeutumaan, kun sitä lähestyy tomuhiukkanen.
Olin tuskin ehtinyt lauseeni lausua, kun jo käsitin, kuinka hyödyttömän uskalias se oli. Vastaus ei siis minua ihmetyttänyt:
— Herra varjelkoon, jättäkäämme huomioonottamatta kaikki, mikä koskee vain minua. Pelkkä kiitoksenne riittää minulle. Olen puolestani valmis kertomaan teille rouva de Castérac'in viimeisistä päivistä yksityiskohtia, joita Rosa ehkä ei ole tietänyt kertoa. Milloin haluatte minulta kysellä?
— Nyt… heti, jos se ei ole teidän aikanne väärinkäyttämistä.
Kun ei minua vieläkään kehoitettu istuutumaan, osoitin tahallani tuolia, jossa oli taannoin istunut herra de Vaubajour. Alice ei näyttänyt huomaavan kehoitustani. Hän näytti päinvastoin päättäneen jäädä ovelle ja hän ilmeisesti väijyi siinä jotakin. Mieleeni välähti ajatus, että häiritsin.
— Voin tietysti tulla myöhemminkin, sanoin, — milloin vain haluatte.
Hänen silmiinsä tuli kiihtynyt ilme.
— Ei, herra, sitä parempi, mitä pikemmin se tapahtuu. Mutta… mutta eikö teistäkin täällä ole jäätävän kylmä? Jos meillä olisi puutarha, ehdottaisin, että menisimme sinne, mutta eihän kaupungintalon pengermäkään ole kuin muutaman askelen päässä.
— Lähdetään siis sinne, jos teille sopii.
— Lähdetään.
Hän oli puhunut kovalla äänellä. Hänen hämminkinsä väistyi äkillisen päätöksen tieltä. Ovea avatessani kuulin samalla nopeita askelia ja ymmärsin, että tämä talo kuului niihin, joiden ovilla kuunnellaan. Äkillisen lähtömme yllättämänä kääpiö ei ehtinyt paeta, hän vastasi tervehdykseen! vihaisella silmäyksellä ja tarttui sisarensa käsivarteen:
— Minulla on sinulle sanottavaa; älä mene!
Vastauksesta saattoi kuulla, että tässä oli vilpitön sielu joutunut kateuden ja urkinnan uhriksi:
— Minä pyydän sinua hartaasti, päästä minut… Tulkaa, herra, minä opastan teitä.
Hän vei minut kadulle. Edessämme kohosi Pyhän Julianuksen kirkon ristilaiva kuin vanha varustus näyttäen sulkevan tien. En ajatellut, minne olimme menossa, mietin vain, pää painuksissa, tai oikeammin kuuntelin kaksoisolentoni puhetta.
Älköön luultako, että tämä on vain kuvitteluni tuotetta! Se, mitä silloin kuulin, on nyt mielessäni yhtä elävänä kuin sanat, jotka lausuimme ääneen, ja minä toistan sen tässä yhtä täsmällisesti.
»Katsohan», sanoi ääni, »kaikki osoittaa, ettei hän ole toivomasi seikkailijatar, sitä osoittaa hänen käytöksensä, ryhtinsä, vieläpä hänen halunsa paeta pois tungettelevien omaistensa luota, joka halu kumminkin on luonut sinuun hetkeksi toivoa. Älä kiellä, sinähän uskoit hetkisen, että hän, samoinkuin hänen sisarensa tai isänsä, ajatteli, millä keinoin sinusta parhaiten hyötyisi, mutta hän päinvastoin ajattelikin vain, miten sinua viihdyttäisi. Vertaa omaa rehtiyttäsi hänen vilpittömyyteensä. Jo sen vuoksi sinun pitäisi pyytää häneltä anteeksi… Katsele häntä… Muuten, olipa hän millainen tahansa, eihän se voi estää sitä tosiasiaa, että Cambaleyres'issa on eräässä rukouskirjassa paperi, joka määrää hänet perijättäreksi. Olkoon hän sen ansainnut tai ei, siitä ei tässä ole kysymys. Yhtälön ainoat jäsenet ovat: eräs mies, eräs testamentti. Älä lisää siihen mitään. Olipa miehellä millaisia tekosyitä tahansa, voiko hän repiä rikki testamentin? Jos hän sen tekee, minkä nimen annat hänen teolleen?»
Minä vastasin:
»Entä minkä nimen annan itselleni, jos jätän korvaamatta isäni puolesta ja vielä lisään entistä huonoa mainetta? Olkoon menneeksi, että entisyys jätetään sikseen, mutta voiko herättää entisyyden eloon vain tehdäkseen sen vieläkin vihattavammaksi ja pettääkseen toiveita, jotka olivat jo painuneet unohduksiin? Onko minulla oikeutta epäröidä, kun on tämä valinta suoritettavana?»
Selvää kumminkin oli, että epäröin. Matkan päästä on erinomaisen helppo järjestää tuntemattoman ihmisen kohtaloa, mutta tuo tuntematon oli nyt lakannut olemasta pelkkää teoriaa, joka tekee ongelman asettamisen helpoksi, hän käveli vieressäni, ihmetteli hajamielisyyttäni, hän varmaan kohta minulta kysyisikin… Molempien etujen säilyttäminen olisi edellyttänyt ihmettä, mutta minun aikanani valitettavasti ei niitä enää tapahdu.
— Ettekö ole koskaan aikaisemmin käynyt Brioudessa?
Minä säpsähdin. Minua säikähdytti todellisuus, joka astui siten esiin ollenkaan välittämättä ratkaisuista, joihin se tulisi johtamaan.
— En, neiti, olen täällä ensimmäistä kertaa… ja teidän tähtenne.
— Minä joudun ihan hämilleni. Jonkin korvauksen sentään teille tarjoaa käynti tuomiokirkossa.
Hän katsahti kirkon kuoriin. Sen sopusuhtainen pyramidi sulki kadun, jota pitkin kävelimme ylöspäin.
— Sen vakava, hillitty ja hieno rakenne miellyttää minua. Se on tämän seudun kuva.
— Te rakastatte varmaan tätä seutuakin?
— Tottumus saa kiintymään sellaisiinkin paikkoihin, jotka eivät ole kauniita.
— Onko tämä seutu siis kaunis?
— Kauniimpi kuin luulettekaan, katsokaahan vain.
Me olimme saapuneet tasanteelle, mistä oli vapaa näköala yli seudun. Kaikkialla näkyi poppeleita ja lepikköjä. Allier virtaili rauhallisena viheriän holvin alla. Kaukaisten kukkulain laella näkyi kyliä. Lukemattomista hedelmätarhoista tuntui huokuvan semmoinen ilo, että olin siihen menehtyä. Me olimme siinä kahden kesken, ainoat todistajamme olivat muutamat vanhat puut, jotka loivat lämmintä varjoa ja joiden lehvät lepäsivät äänettöminä.
Minä mutisin hiljaa:
— Eihän tässä tosiaankaan osaa pahoitella, vaikka ei ole omaa puutarhaa…
Hän huomasi sittenkin, että ajatukseni olivat muualla.
— Ymmärrän kyllä, että Cambaleyres'in näköalat miellyttävät teitä enemmän. Palatkaamme siis siihen asiaan. On jo aika.
— On jo aika, toisti ääni mielessäni.
Saatoinko vielä odottaa, vastoin kaikkea järkeä, että todella tapahtuisi semmoinen lakien tai ihmisten elämäin mullistus, josta toivoin itselleni armonaikaa? Hetkisen käteni vapisivat samoinkuin eilen, nyt ne eivät aikoneet polttaa mitään paperia, mutta oliko se vaikeneminen, johon tässä pyrin, arvokkaampaa? Sitten säpsähdin. Minun piti tunnustaa kaikki, mutta ei heti. Kymmenen minuuttia! Minä myönsin itselleni vielä kymmenen minuuttia. Kymmenen minuutin aikana voi mieleeni johtua paljon ajatuksia, ja minähän tarvitsin yhden ainoan pelastuakseni!
Kävellen muka välinpitämättömästi astuin pengermän kaidepuun luo ja nojasin siihen:
— Minä suostun ehdotukseenne, neiti, palatkaamme Cambaleyres'iin.
— Mitä haluatte tietää?
— Tädistäni en nyt halua tietää mitään. Puhukaamme ensin teistä. Saanko tietää, millaisissa oloissa elätte ja mitä suunnittelette?
— Mitä suunnittelen?… Mutta hyvä herra, saanen vastata teille, että aikeeni ovat oma asiani.
Minä punastuin.
— Se on totta, neiti, ja minä pyydän anteeksi varomattomuutta, joka minun täytyy selittää.
Hän painoi päänsä alas mietteissään.
— Ettekö ole itsekin sitä mieltä, että minulle olisi parempi, jos siirryttäisiin toiseen asiaan?
— Syistä, jotka pyydän saada jättää toistaiseksi mainitsematta, vakuutan teille, etten voi menetellä toisin.
En valitettavasti itsekään tietänyt, mitä nuo sanat oikeastaan olivat tarkoittavinaan. Minussa piilevät olennot alkoivat tästä lähtien kiistellä horjuvasta tahdostani, aina taistellen toisiansa vastaan.
— Voitte myös uskoa, jatkoin minä, — että ilmankin noita syitä, joihin viittasin, ja jo ennenkuin olin teihin tutustunut, olin kuullut teistä niin paljon, että se riitti herättämään minussa mielenkiintoa. Ja äsken, puhutellessani omaisianne, jouduin kokemaan iloisen vaikutelman, sillä en ollut aikaisemmin tietänyt, että kiintymyksenne tätiini johtui vähemmän ohimenevästä tarpeesta kuin pyyteettömästä sukulaisuustunteesta.
Hän keskeytti puheeni.
— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Lausuinko ehkä asian epäselvästi, vai eikö ole totta, että teitä liittävät Gastérac'eihin sukulaisuuden siteet?
Hänen kasvoihinsa tuli tuskainen ilme.
— Minä arvaan, herra, että isä-parka on jälleen kaunistanut haaveillaan arkista todellisuutta. Hän ei voi alistua siihen, että näkee minun yksinkertaisesti ansaitsevan elatustani. Ei, Castérac'it eivät ole sukulaisiamme, ja minä sain työstäni Cambaleyres'issa kohtuullisen korvauksen. En puolestani ollenkaan häpeä sitä tunnustaa, ja jos huomenna tarjoutuisi samanlainen tilaisuus, suostuisin siihen empimättä.
Sitten hän lisäsi ilmeisesti ponnistellen ja ilmaisten siten, että olin koskettanut arkaan kohtaan:
— Mutta tehän puhuitte iloisesta vaikutelmasta. Onko teille ehkä kerrottu… muutakin?
Minä kohotin rohkeasti katseeni:
— Ainakin kuului olevan selvää, että lähdettyänne pois kotoa, muka rehellisesti ansaitsemaan, käytitte tilaisuutta hyväksenne saadaksenne hengittää joitakin aikoja… toisenlaista ilmaa.
Tällä kertaa hän ei vastannut mitään.
— Ettekö sano siihen mitään? Olen siis kuullut oikein.
Katseeni liikkui maisemassa. Pengermän alla nousi eräästä savupiipusta keveä sauhu. Olisin hartaasti halunnut haihtua olemattomiin samoinkuin se. Ajattelin kumminkin: »Jos otaksumme, että luovutan omaisuuden nyt heti hänelle, jolle se kuuluu, niin kuinka hän voi suojella itseään isältään ja sisareltaan, joiden kanssa eläminen on hänelle kärsimystä?» Tuo ajatus oli lapsellinen; minä en aavistanutkaan, että se alkoi valaista tietäni!
Sitten, lakattuani katselemasta maisemaa, poistuin kaidepuun luota. Sokea, joka saa näkönsä takaisin ja näkee jälleen auringon, säpsähtää varmaan niinkuin säpsähdin minä nähdessäni taas hänen kasvonsa.
Hän nojasi puun runkoon, aivan rauhallisena huolimatta keskustelustamme, joka kaikin puolin vain hänen mieltään hämmensi tuomatta mitään selvyyttä, ja hän säteili kauneutta, jota en ollut aikaisemmin niin selvästi huomannut. Yhtäkkiä minusta tuntui, että kaikki tuska oli poissa. Tuntui ihanalta, että sattuma oli antanut haltuuni tuollaisen olennon onnen. Tuntiessani olevani hänen kohtalonsa valtias jouduin myrskyisen ja äkillisen hurmion valtaan, ikäänkuin olisin voinut tehdä hetkessä hänen kohtalonsa omakseni.
— Millaisia muistoja teillä on Cambaleyres'ista? kysyin päättävällä äänellä. — Iloisia vai ikäviä?
Hän kohautti olkapäitään.
— En ole sitä koskaan itseltäni kysynyt.
Tyydyn siihen, että olen toiminut niin hyvin kuin olen osannut.
— Mutta olisihan ollut vielä parempi, jos olisi voinut sen itselleen sanoa?
— Se ei ollut tarpeen. Ettekö usko, että velvollisuuteen liittyy oma erityinen ilo?
Minä vavahdin. Oli aivan varmaa, että hän puhui vain itsestään, mutta olisiko hän sovittanut sanansa toisin, jos olisi tahtonut saattaa minut salaisen mielenjärkytykseni valtaan? Minä jatkoin kaikesta huolimatta:
— Miksi ette palaa Cambaleyres'iin… vähäksi aikaa?
Hän kohotti katseensa hämillään.
— Ajatteletteko sellaista?
— Puhuisinko siitä, jos se olisi mahdotonta?
— Palatsinko Cambaleyres'iin… kenen luo?
Minä en vastannut.
— Miten siis?…
Jälleen uhkaava vaitiolo peloitti minua. Otsalleni kihosi kylmä hiki. Minä huomasin samoinkuin hän, että ehdotukseni oli mieletön, mutta jokin salaperäinen vaisto yllytti minua yhä jatkamaan.
— Pelkään, ettette ole oikein ymmärtänyt, sanoin minä. — Kun kehoitan teitä tulemaan Cambaleyres'iin, tarkoitan tietysti, että olisitte siellä emäntänä; minä en aio sinne jäädä.
Palaan pian Parisiin… lopullisesti. Eikö se muuten olisi väliaikainen keino vapautua vaikeuksista… jotka aavistan? En tahdo kehoittaa teitä lausumaan mitään tunnustuksia, voitte olla aivan rauhallinen. Minulle riittää se vähä, mitä olen itse nähnyt. Teidän ei pidä myöskään minua kiittää tästä toimenpiteestä, jonka ainoana ansiona on, että siihen voidaan turvautua, kunnes tapahtuu lopullinen ratkaisu. Tunnustattehan tekin, että sitä sopii ajatella, ja otattehan vastaan suojan, missä voitte odottaa kaikessa rauhassa…
— Mitä odottaa?
Hänen katseensa oli yhä tähdätty minuun, ja minä iloitsin taas siitä, että vallitsin hänen kohtaloansa.
— Mitä?… Sitä en tiedä… Ehkä oman sydämenne puhetta. Onhan avioliittokin eräs ratkaisu.
Hän toisti, ivaansa salaamatta: — Avioliitto, niin tosiaan…
Mutta tällä kertaa tuo sana minut häikäisi. Kun hän sen vuorostaan lausui, ei se ollutkaan enää pelkkä vaaraton sana, jollaisia vaihtavat ihmiset, joilla ei ole mitään toisilleen sanottavaa, vaan se loi eteeni uuden kirkkaan valon. Millainen houkkio Olinkaan ollut, kun en ollut heti huomannut, että pelastus oli juuri siinä! Olin odotellut jotakin ihmettä, mutta minun tarvitsikin vain olla vaiti ja valloittaa hänet! Miksi valitsisinkaan joko välttämättömän omaisuudenluovutuksen tai isäni kunnian pelastamisen, kun elämä teki minulle mahdolliseksi pelastaa ne molemmat?
Kasvojani kirkasti nähtävästi sinä hetkenä niin suuri ilo, että hänen kasvoissaan näkynyt ivan häive samassa hävisi. Hän teki väsyneen eleen:
— Ettekö enää pysy vaatimuksessanne? sanoi hän hiljaa. — Olen usein huomannut, että jonkin ajatuksen lausuttuaan samassa huomaa sen koko mahdottomuuden.
Minä vastasin äänellä, jossa raikui jo voitonriemu:
— Mieletöntä on uskoa, ettei onnea voi saavuttaa.
— Jospa arvaisitte, niinkuin minä, kuinka vähän onnea elämä todella tarjoaa!
— Sitä suurempi syy ottaa nyt vastaan korvaus, jonka se itse tuo.
Vaikka hän ei voinut aavistaa sanojeni todellista kantavuutta, hän ehkä sittenkin yritti niihin uskoa.
— Ei, virkkoi hän vihdoin, — minä olen teille sanomattomasti kiitollinen, mutta en suostu.
Sitten hän lisäsi, yrittäen hymyillä:
— Pelkään sitäpaitsi, että omaiseni jo minua odottavat.
Minä astuin hänen luokseen. Saatuani aavistaa, mitä olin aavistanut, en enää suostunut siihen, että hän minut jättäisi. Minut valtasi ihmeellinen halu vietellä hänen sydämensä odottamatta huomiseen saakka.
— Omaisenneko tässä tulevat kysymykseen! huudahdin minä. — Eroammeko siis nyt, kun emme ole vielä toisiamme löytäneet, vielä toisiimme tutustuneet, eroammeko mitättömien sanojen vuoksi? Luulen aavistaneeni kuka olette; te puolestanne voitte kuvitella, kuinka hartaasti tahdon nyt ja aina olla teidän ystävänne. Tapahtukoon muuten mitä tahansa, nyt, kun tiedän kuka olette, olen päättänyt teitä puolustaa ja sen vuoksi temmata teidät pois siitä piiristä, missä vihdoin joutuisitte uhriksi. Millä oikeudella? Otaksukaamme, että minun tulee hyvittää. Millä keinoilla? Aika ne meille kyllä osoittaa. Ennen kaikkea: älkää säikähtäkö, älkää pelätkö! Jos kiitokset tulevat kysymykseen, niin niitä on lausuttava teille. Minäkään en ole tottunut onneen. Eiliseen saakka olin vain mies-parka, joka suoritti ikäviä velvollisuuksiaan, suoritti tehtäväänsä ypöyksinään ja liikkui maailmassa näkemättä mitään muuta kuin sen säälimättömät velvoitukset. Te olette ensimmäisenä osoittanut minulle, kuinka ihanaa on auttaa. Semmoinen ennenkokematon nautinto saa minut pysymään aikeessani, vaikka se tapahtuisi vastoin teidän tahtoanne!
Jos ääneni yritti olla mitään ilmaisematta, niin katseeni oli varmaan jo sanonut kaikki. Hän oli kuunnellut minua, vuoroin typertyneenä, vuoroin epäröiden ja hämillään. Minun jatkaessani hän kuunteli tarkoin sanojani ja näytti arvailevan, mitä seuraisi. Vihdoin hänen silmäluomensa painuivat alas, vaikka hän yhä hyvin hillitsi itseään. Hän ehkä sittenkin pelkäsi ilmaisevänsä minulle mielenliikutusta, joka sai hänen sydämensä kiihkeästi sykkimään… Kun siis olin lopettanut puheeni, tuntui seuraava vaitiolo meistä molemmista kerrassaan ruumiillista kipua tuottavalta. Olimme kumpikin väikkyneet muutamia hetkiä kaiken todellisuuden yläpuolella. Nyt, kun olimme taas vaiti, aloimme syöksyä takaisin yöhön, takaisin maahan, missä jalka vaipuu kykenemättä astumaan eteenpäin…
Vihdoin hän kohotti katseensa. Hänen suupielessään oli katkera ilme, ja hän sanoi vuorostaan:
— Minun pitäisi tosiaan kiittää teitä, herra, myötätunnosta, jota en suinkaan osannut odottaa ja joka täyttää kaikki toiveeni… paremmin kuin milloinkaan voin lausua. Minä kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka ovat oppineet olemaan kuuntelematta haaveen musiikkia. Minullekin on elämä osoittanut olevansa täynnä arkisia huolia, joiden lomassa vain harvoin pilkahtaa jokin ilo. Älkää siis ihmetelkö, jos teidän odottamaton avuntarjouksenne, vaikka se nähtävästi on täysin vilpitön, näyttää minusta kuuluvan niihin kauniisiin seikkailuihin, joissa ei ole huomispäivää. Tiedättekö muuten itsekään varmasti, ettette joudu puutteellisiin tiedonantoihin perustuvan jalomielisyyden petettäväksi? Te ette tunne minua. Olette saanut vilkaista muutamiin elämäni vaikeuksiin. Riittääkö se, ja ettekö pelkää, että ensimmäisen innon ohimentyä kadutte tarjoustanne? Uskokaa minua, minä en suinkaan ole semmoinen uhri, joksi minut kuvittelette. Olen enintään vain köyhä tyttö, joka kärsii, samoinkuin useimmat kaltaiseni, köyhyyden mukanaan tuomista haitoista. Se saattaa toisinaan olla hiukan kiusallista, mutta ei milloinkaan todellista kärsimystä…
Hänen sammuva hymynsä häipyi nyt pois.
— Sitäpaitsi on silloin tällöin hetkiä, jotka lohduttavat. Tämä hetki on nyt mennyt. Minä en sitä unohda. Se haihduttaa pois sen, mikä Cambaleyres'in muistoissa oli hiukan katkeraa. Kiitän teitä siitä.
Hän nyökkäsi aikoen poistua luotani. Minusta näytti kumminkin siltä, kuin hän olisi epäröinyt. Minä tartuin hänen käsiinsä:
— Haihduttaa pois, sanoitte. Ettekö siis tiedä, että tätini on ollut teillekin erittäin hyväntahtoinen?
Hän pudisti päätään:
— Kyllähän rouva de Castérac vakuutti olevansa minuun tyytyväinen.
— Hän on tehnyt enemmän!
— Mahdollista kyllä, mutta jos hän olikin minuun kiintynyt, ei hän missään tapauksessa sitä ilmaissut.
— Tässä on puhe aivan muusta!
— En enää teitä ymmärrä…
Traagillinen tuokio, jolloin asia oli itsestään noussut huulilleni. Minä mittasin silloin kuin salaman valossa vaihtoehtoa, johon sisältyi tulevaisuus: toisaalla oli totuus, joka vaati hinnaksi tuhoutumiseni, toisaalla oli hänen onnensa ja mahdollinen pelastus minulle. Hetkisen kaikki häilyi ympärilläni. Minä vaapuin siinä tyhjyyden yläpuolella ja tunsin vain oman pyörrytykseni, kun olisi pitänyt asiaa harkita. Sitten tulin tuskallisesti lausuneeksi sanat, joita en suinkaan etsinyt:
— Tätini on jättänyt tehtäväkseni pitää huolta teistä, ja minä teen sen, tahdoittepa tai ette.
— Oh! lausui hän hiljaa. — On tehtäviä, joiden tuntemattomat vaatimukset saattavat olla hyvin raskaat.
— Oletteko itse milloinkaan ajatellut, että niitä pitäisi senvuoksi väistää?
Hän ei virkkanut mitään.
— Huomenna tulen keskustelemaan isänne kanssa, ja me päätämme, milloin palaatte Cambaleyres'iin.
Ajatus, että tulisin jälleen tapaamaan hänen isänsä, ilmeisesti häntä säikytti.
— Odottakaa, olkaa hyvä… myöhemmin annan teille tiedon…
Mutta minä en tahtonut enää häntä kuunnella:
— Ettekö ymmärrä, että jään tänne, kunnes saan teidät pelastetuksi?
Sellainen oli luullakseni ensimmäinen kohtauksemme. Jäätyäni yksin pengermälle käännyin kohti taivaanrantaa ja tervehdin avaruutta. Minun teki mieli kylpeä illan kuulaudessa. Sen valo tuntui tunkeutuvan sieluuni kutsuen minua lepäämään.