Labyrintti

VI.

Tarkoitukseni on sivuuttaa seuraava aika tai ainakin useimmat silloin sattuneet seikat. Ne ovat sivuasioita, pelkkä kehys, joka ei sinänsä ole tärkeä. Muuten ei nähtävästi mikään millään tavalla yllättänyt, kaikki seikat näyttivät vain auttavan suunnitelmaani. Kulku ei olisi voinut tapahtua nopeammin eikä noudattaa suorempaa uraa.

Sensijaan puhun tässä itsestäni. Jollen niin tekisi, niin aloittamani draaman avain olisi kadoksissa eikä sen tapahtumia voisi ymmärtää. Ei pidä suinkaan otaksua, että tunsin asiat alun pitäen niin selvästi kuin nyt; ne ovat mielessäni kirkastuneet vasta pitkien aikojen kuluttua: tunteitten kehitys alkaa tulla havaittavaksi vasta tultuaan päätökseen ja vasta kun on liian myöhäistä.

Kun olimme lopettaneet keskustelumme pengermällä, oli koko olemukseeni tullut suuri rauha, yht'äkkiä ja auttamattomasti kuin lumivyöry. Minä olin yht'äkkiä vapautunut kaikesta tuskasta ja kerrassaan hautauduin hiljaisuuteen. Sellainen vaikutelma on sekä ruumiillinen että sielullinen. Hetkeä aikaisemmin oli ohimoissani tuntunut puristus, kurkkuni oli ollut kuiva. Nyt tuntui pääni aivan keveältä ja teki mieli laulaa.

En miettinyt, mitä oli tapahtunut, ennenkuin illalla, tultuani huoneeseeni hotelliin.

Huone oli säällisen siisti; nojatuoli, jossa istuin, ei tarjonnut mitään mukavuutta, edessäni oli keikkuva pöytä, seinäpaperit olivat vanhat, pesupöytä vaivainen; mutta enpä tiedä, onko kaikkein upeimmassakaan huoneessa milloinkaan tunnettu suurempaa iloa.

Oli kulunut tasan vuorokausi siitä, kun olin saanut tietää asian; minusta oli tuntunut, kuin olisin elänyt kokonaisen vuoden, mutta nyt olin, Jumalan kiitos, joutunut takaisin lähtökohtaan; mikään ei ollut muuttunut, minä olin vain päättänyt mennä naimisiin neiti de Vaubajourin kanssa.

Olin päättänyt ottaa hänet vaimokseni, enkä edes ajatellut, epäröisikö hän, ennenkuin ehdotukseeni suostuisi; olin siitä varma, niinkuin olemme päivän laskiessa varmoja siitä, että meille koittaa jälleen aamu. En myöskään pohtinut kysymystä, tulisimmeko toisiamme rakastamaan. Ainoa kysymys, joka kannatti tehdä, oli aivan toisenlainen: takasiko tämä naimisiinmeno, että pelastaisin sekä oman tehtäväni että varsinaisen perijättären oikeudet? Luovuttamalla vaimolleni rouva de Castérac'in omaisuuden ja maksamalla omaisuusyhteyden vallitessa takaisin jo kuluttamani summat katsoin täyttäväni omantunnon ja velvollisuuden vaatimukset. Jäljelle jäi vielä kysymys, oliko odottamattoman sallimuksen siten yhteenliittämien ihmiskohtaloitten onni taattu. Minä vastasin toisesta. Mitä tuli toiseen, omaani…

Minä kohautin olkapäitäni. Tosiaankin soma kysymys! Muinoin olin isääni totellen suostunut uhraamaan elämäni toivottomaan työhön; nyt vaadittiin samaa uhrausta, mutta tulos oli varma. Sopiko minun siis estellä? Eikö pitänyt mieluummin siunata sattumaa ja olla kiitollinen! Olisihan se voinut saattaa minut antamaan nimeni jollekin mitättömälle naiselle; sallimuksen minulle suoma nainen oli ilmeisesti vilpitön, kunniallista, vaikka ei kunnioitettua sukua, ja kadehdittavan kaunis. Eikö meillä kummallakin, yhtäläisen hyvän tahdon vallitessa, ollut oikeus ilman mitään vaateliaisuutta luottaa siihen, että liittomme muodostuisi sopusointuiseksi?

Siten nykyisen hetken rauha tuntui pitenevän tulevaisuuteen, niinkuin varjot pitenevät auringon laskiessa. Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen, ja tämä seikka näyttää minusta nyt, aikojen kuluttua, selittämättömältä, tai oikeammin: se vaatii selitystä.

Sellaisena kuin silloin olin, en tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi rakkauteen perustuvaa avioliittoa; voinpa sanoa, etten oikeastaan käsittänyt, mitä rakkaus yleensä merkitsee.

Mitä sisältyikään menneisyyteeni tunne-elämän kannalta katsoen? Muutamia harvoja seikkailuja, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään, aistien hetkellistä hehkua, jota kukaan ei voi välttää, silloin tällöin nautinto, jota en ollut koskaan vakavasti kaivannut. En siis aavistanutkaan, että saattoi olla olemassa intohimoja, jotka voivat vallata ihmisen koko olemuksen ja kumota kaikki muut olemassaolon edellytykset, ja jos olisin voinut semmoista kuvitella, olisin sitä samassa säikähtänyt. Ihminen ei kaipaa eikä pahoittele mitään eläessään tyhjyydessä. Olin tietysti tavannut rakkautta kirjoissa, mutta niissä tuo sana merkitsi vain seikkoja, jotka sinänsä olivat sangen arkipäiväisiä. Olin tyytynyt pelkkiin mitättömiin seikkailuihin, joista intohimo oli suljettu pois, ja elämä oli suvainnut vahvistaa mielipidettäni. Siitä johtui epämääräinen ylenkatse ja vaivainen luulo, että liitelin yleisten heikkouksien yläpuolella.

Tunnustan mielelläni, että tuon entisen olennon muisteleminen — vaikka hän oli ollut kerran oma itseni — on minusta tuskallista. Toiselta puolen on kumminkin varmaa, ettei tähän menettelyyni sisältynyt mitään itsekkyyttä eikä erinomaista elottomuutta. Sydämeni sykki samoinkuin muiden ihmisten, mutta minä tavoittelin yksinomaan erästä korkeampana pitämääni tarkoitusperää. Tämä tehtävä oli vanginnut minut niin kokonaan, etten ollut milloinkaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Olin enintään sitä harkinnut loitolta pitäen sitä eräänä yhteiskunnallisena tekona, jolla oli ilmeinen kantavuus, jonka vaarat määrittelin ja jonka velvollisuudet tiesin, mutta jonka iloista minulla ei ollut aavistustakaan.

Ihmetteleekö kukaan nyt enää edellä kuvailemaani erinomaista riemua? Se oli köyhän mielen iloa, olkoon menneeksi. Mutta se ilo oli minun mielessäni. Kuohuttaako tuo muisto minua nyt? Tarkastellessaan olemuksensa peräkkäisiä vaiheita kuka hyvänsä voi joutua kuohuksiin samasta syystä.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki näytti osoittavan, että minun täytyi pitää suunniteltua liittoa onnellisena keinona erilaisten etujen yhteensovittamiseksi; sitä osoitti sekä täydellinen levollisuuteni kosintaani nähden että se yksinkertainen tapa, jolla päätin sen viipymättä toteuttaa. Jos olin ensimmäisessä kohtauksessani Alicen kanssa hetkittäin tuntenut salaperäistä vetovoimaa, niin jo seuraavalla kerralla toimin kuin mies, joka kiinteästi tarkkaa peliä eikä laiminlyö vastustajansa ilmeitten tutkimista. Unohdinpa siinä vielä kerrassaan menettelyni varsinaisen vaikuttimen: minä aioin naida neiti de Vaubajourin enkä edes kysynyt itseltäni, mikä minua siihen pakotti.

Jo seuraavana päivänä palasin Sairaalakadulle. Alice oli yksin kotona. Olin vähällä noudattaa kärsimätöntä haluani ja pakottaa hänet äkkiä päätökseen. Maltoin sentään mieleni ja tyydyin siihen, että kuluisi vielä päivä. Kun Alice yhä kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin, vastasin hänelle:

— Olkoon menneeksi, minä koetan parempaa keinoa.

— Pelkään, ettette onnistu.

Minusta tuntui samassa, että jo mahdollisuus päästä pois tästä ympäristöstä oli häntä jossakin määrin suostuttanut. Mitä haaveellisempi jokin toive on, sitä katkerammaksi se muuttaa todellisuuden, jonka haltuun se meidät jättää. Alice kysyi minulta sitten, milloin aioin lähteä.

— Minä en lähde; olenhan luvannut pitää huolta teistä.

Kävin talossa vielä kolme kertaa, mutta nyt kohtasin toiset Vaubajourit. Selvää oli, että oleskeluni Brioudessa ja alinomaiset käyntini alkoivat perhekuntaa hermostuttaa. Herra de Vaubajour heilutteli jalkojaan ja sovitteli lauseitaan näyttäen odottavan, että lupaisin hänelle jonkin kilisevän lahjan. Kääpiö, joka oli rohkeampi, uskalsi sanoa:

— Haluttaako teitä liehitellä sisartani? Saatte uskoa, etteivät parisilaiset tavat tässä tehoa.

Olin jo heittää kaiken toivon, että ilmaantuisi suotuisa tilaisuus, kun se viikon kuluttua ilmaantui, vieläpä niin, että kiireellinen kosintani ei suinkaan mitenkään loukannut, vaan näytti kerrassaan välttämättömältä.

Kesäkuun 21 p:nä aioin jälleen käydä vierailulla ja lähdin hotellista, kun samassa näin etäällä Alicen. Minut huomattuaan hän lähti heti tulemaan luo. Arvasin, että hän oli minua odottanut, menin hänen luokseen, näin hänen tuskallisen ilmeensä ja huudahdin:

— Mitä on tapahtunut?

Hän sanoi hiljaa, hämminkiään salaamatta:

— Ei oikeastaan mitään, mutta sentään niin paljon, että katsoin olevan syytä teille siitä ilmoittaa.

— Lähdetään siis paikkaan, missä saamme olla rauhassa tungettelijoilta.

Hän suostui. Edessämme oli ulos lakeudelle johtava tie. Me lähdimme sitä kulkemaan, ja minä kysyin jälleen:

— Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi tahallaan epämääräisesti. Kiitti aluksi hänelle osoittamastani mielenkiinnosta. Se oli oudostuttanut hänen omaisiaan, ehkä enemmän kuin oli syytäkään. Ehkä se oudostutti muitakin. Minä en voinut parisilaisena arvata, kuinka uteliaasti vierasta henkilöä tarkasteltiin Briouden laisella pienellä paikkakunnalla. Pieninkin seikka antaa aihetta pitkiin selityksiin, mitätön sana johtaa heti otaksumiin, joissa ei ole jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Näytti siis suotavalta, ja Alice melkein rukoili minua, etten pitkittäisi oleskeluani täällä ja osoittaisi huomaavaisuutta, joka voitiin selittää vastoin omia toivomuksiani.

Vasta myöhemmin sain tietää, kuinka ankara sisarusten kesken sattunut kohtaus tämän epämääräisen selityksen pohjana oli. Mutta johtuipa se mistä tahansa, se tuli joka tapauksessa avukseni kehoittaen minua palaamaan Cambaleyres'iin viipymättä.

Minä vastasin aivan tyynesti:

— Mikä teitä säikyttää, Brioudeko vai… nuo toiset?

— Ehkä molemmat.

— No niin, sanoin minä, — tämähän sopii mainiosti. Ennenkuin eroamme, sallinette, että ilmoitan teille, mihin tuloksiin olen päätynyt. Uskon varmaan tällä kertaa onnistuneeni.

Hän teki torjuvan eleen, mutta hänen vaitiolonsa osoitti, että hän suostui kuuntelemaan. Aloitin siis vihdoin:

— Ehdotukseni näyttää teistä ensinnä vain uskaliaalta vedonlyönniltä, mutta siitä huolimatta toivon, että hämmästyksen häivyttyä siihen suostutte; se näet on kaikkein järkevin meitä yhteenjohtaneen sattuman tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta koettakaamme aluksi tehdä lyhyesti tiliä asioista. Siten luomme valoa tiellemme. Vaikka en teitä tarkemmin tunne, uskon sentään, että asia voidaan helposti saattaa päätökseen. Minä tiedän, että olette vilpitön, hienotunteinen, rohkea; toiset käyttävät hyväkseen teidän työtänne, hienotunteisuutenne pannaan kovalle koetukselle, vilpittömyytenne törmää esteisiin, jotka tekevät nykyisyyden kiusalliseksi ja tulevaisuuden epävarmaa pahemmaksi. Verrattuna siihen ympäristöön, missä elätte, näyttää yksinäisyyskin kadehdittavalta. Siitä johtui, että taannoin pakenitte tätini luo, ja siitä johtuu, että aivan pian varmaan taas lähdette maanpakoon tietämättä ennakolta, muodostuuko olonne siellä siedettävämmäksi kuin omaistenne luona.

Hän kuunteli mietteissään. Hän ei väittänyt vastaan. Minä jatkoin:

— Mitä minuun tulee… te ette tietenkään tunne elämääni. Olen teidän silmissänne vain ohikulkija. Mutta olenhan kumminkin heti aavistanut ja ymmärtänyt teidät, ja ettekö siis siitä huolimatta usko, että olen yhtä vilpitön kuin te? Voitte luottaa sanoihini, kun lisään, että olen aina ollut yksin samoinkuin te, ettei minulla ole velvollisuuksia ja että hyödyttömyyteni minua rasittaa. Sanoin teille taannoin, että olitte herättänyt minussa auttamishalun. Saan sitäpaitsi kiittää teitä siitä, että elämälleni on vihdoin löytynyt tarkoitus. Sen puuttuminen tuntui vielä äsken jäätävän sydäntäni, minä pelkäsin joutuvani jälleen kokemaan tyhjiä hetkiä. Ja siksi tulin ajatelleeksi jotakin aivan yksinkertaista, minkä tahdon ilmaistakin aivan yksinkertaisesti. Ettekö luule, että me kaksi onnetonta voimme yhdessä saavuttaa tyynen onnen?

Hän seisahtui äkkiä. Hän näytti katselevan suoraan eteensä, äärettömyyteen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt tai kuin hän, havaitessaan yhtäkkiä uuden pelastumisen mahdollisuuden, olisi pelännyt, että sekin oli pelkkää haavetta.

— Tyynen onnen… toistin minä. — Tiedän hyvinkin, että tarjoukseni on aivan keskinkertainen. Vanha mies, jonka sydän puhuu kömpelösti pyrkiessään ilmaisemaan todellista hehkua. Te sitävastoin itse nuoruus, jolla on täysi oikeus uneksia suuresta rakkaudesta. Muitten aarteitten puuttuessa lasken sentään jalkojenne eteen varman kiintymyksen, uskollisen mielen ja sen vakuutuksen, että te, lahjoittaessanne itsenne minulle, saatte kiitollisesta, hartaasta huolenpidostani korvauksen, jonka suorittaminen päättyy vasta kuollessani. Tiedän varsinkin voivani tarjota teille lahjan, joka on verraton kaikkien niiden mielestä, jotka ovat meidän tavallamme siitä haaveksineet saamatta sitä milloinkaan omakseen, nimittäin varman sopusoinnun tai vielä oikeammin rauhan… rauhan, joka tulee kestämään, jos ehdotukseeni suostutte, yhtä kauan kuin yhteinen elämämme, rauhan, joka takaa meille vaivaisille yksinäisille keskinäisen hellyyden tukea, rauhan, jota olette hartaasti kaivannut ja joka nyt rukoilee teitä tulemaan luokseen, luottamaan lupaukseen, uskomaan varmasti, että pääsette satamaan…

Minä lopetin puheeni.

Hän seisoi siinä yhä liikkumatta katsellen näköpiirin rajalle. Huomatessani, ettei hänen katseensa ollut tähdätty mihinkään, uskalsin tarttua hänen käteensä, joka ei vastustellut, ja painaa siihen huuleni. Se oli arka, kunnioittava suudelma, semmoinen kuin sen tulikin olla, toisin sanoen hyvityksen alku pikemmin kuin tunnustuksen päätös. Sitten odotin, mitä hän sanoisi. Minulla oli toivoa, sillä hän ei ollut ainakaan kieltänyt; oli vain yhä vaiti. Vihdoin katseemme kohtasivat toisensa. Luulin näkeväni hänen silmissään pelkoa, että hänen täytyisi herätä näkemästään unesta.

— Jos olette viisas, sanoin hiljaa, — niin palaamme nyt isänne luo. On hyvä… hyvä kaikille… saada Brioude mitä pikimmin rauhoittumaan.

Minä tartuin hänen käsivarteensa. Hän hymyili hiukan.

— Tulkaa! sanoin vielä.

Nyt hän totteli, ja niin lähdimme takaisin kaupunkiin vieretysten, enempää puhumatta…

Olen yrittänyt kuvailla kohtausta yhteen menoon; yksityiset sanat olisivat vain himmentäneet sen väriä. Mutta lopetettuani kuvaukseni, herätettyäni eloon hetken, joka tuli vallitsemaan niin monia muita hetkiä, huomaan joutuvani hämmingin valtaan.

Mitä? Onko mahdollista, että turvauduin tuollaiseen kylmään puheeseen tahtoessani valloittaa hänet omakseni? Olivathan sen kaikki käänteet älykkäitä ja kylmiä, kuin olisi ollut kysymyksessä kauppasopimus. Ja olinko uskaltanut puhua vilpittömyydestä! Merkillinen lähtö tuntemattomaan maahan, missä kohtalolla oli varattuna meille niin paljon järkytyksiä. Minä puhuin tyynestä onnesta, ja hän oli vaiti, minä esitin vain tarjoukseni järkevää puolta, ja hän oli nähtävästi niin väsynyt, että olisi liittynyt millaiseen kumppaniin tahansa vain päästäkseen pakenemaan. Merkillistä tässä on se, että tuo kaikki tapahtui juuri silloin, kun hän oli päättänyt luopua, maksoi mitä maksoi, yhteisestä elämästä omaistensa kanssa. Minunkin olisi pitänyt nauttia varman pelastuksen riemusta, mutta huomiotani ei herättänyt mikään muu kuin taivaan synkkyys. Kuvittelin vihdoin täsmällisesti määritelleeni sen tunteen rajat, jota tottelin; en ollenkaan huomannut, että vastustamaton mielenliikutus oli lakkaamatta ääntäni värisyttänyt!

Saman päivän iltana sattui Vaubajourin palatsissa hullunkurinen ja kiusallinen kohtaus.

Otettuaan ehdotukseni vastaan niin arvokkaasti kuin soveliasta oli herra de Vaubajour katsoi olevansa velvollinen minulle selittämään, ettei hän ollut aikonut milloinkaan erota tyttärestään. Kiinnittämättä ylen suurta huomiota vaivaiseen aatelittomaan nimeeni hän piti tarpeellisena, että semmoinen epäsäätyinen avioliitto korvattaisiin, niin että hänen vertaisensa pitäisivät sitä oikeutettuna. Entä miten kävisi Annan, joka nyt jäisi yksin hänen luokseen?

Vastaukseni katkaisi lyhyeen hänen aloittamansa kerjäämisen.

— Tyttärenne voi kyllä pitää huolta tarpeistanne, sillä tarkoitukseni on antaa hänelle huomenlahjaksi rouva de Castérac'in koko omaisuus.

Ukko näytti kalpenevan ja poistui sitten salista. Palatessaan hän toi mukanaan Alicen ja laski hänen kätensä käteeni sanoen:

— Lapseni, minä annan teille siunaukseni.

Sitten hän sulki tyttärensä syliinsä:

— Rakkaani, kaitselmus suo sinulle onnea yltäkyllin, kiittäkäämme sitä.

Siinä näyttävät olleen kihlajaisemme! Tulivat sitten toisetkin, oikeat kihlajaiset, Jumalan kiitos! Mutta minun, sokean, täytyi sitä ennen syntyä jälleen päivän valkeuteen.

Näyttää myös siltä, että elämä tuona iltana miellytti minua, niinkuin se ainakin miellyttää ihmistä, joka saavuttaa tarkoituksensa; mutta mies, joka joutui tuota kokemaan, on niin varmasti kuollut, ettei minulla ole hänestä mitään muistoa.

VII.

Seuraavana aamuna herättyäni näin kirkkaan taivaan, edellisen päivän pilvet olivat hajaantuneet, ikkunasta tulvi sisään auringonvalo. Avasin ikkunan ja hengittelin ilmaa, joka tuntui tavallista kevyemmältä, ymmärsin sitten, että keveys oli minussa itsessäni ja johtui siitä, että avioliittoni oli päätetty asia. Minua ihmetytti, että sallimus, joka ovelasti virittää ansoja kaikille teillemme, sentään jättää käytettäväksemme sangen yksinkertaisia pelastuskeinoja. Minä menin kihloihin kuin jollekin vaarattomalle retkelle. En luule milloinkaan niin varmasti uskoneeni, että olin laskenut ankkurin suojattuun satamaan, vaikka juuri tällä hetkellä oli nousemassa myrsky, missä käsivarteeni tarttuva tuska oli tuleva todelliseksi morsiamekseni!

Edellisenä iltana, kun kaikki sydämelliset vuodatukset olivat ohi, herra de Vaubajour, joka piti aivan yhtä kovaa kiirettä kuin minä itse, oli ilmaissut haluavansa saattaa asian päätökseen vähääkään viivyttelemättä. Minä puolestani päätin palata heti Cambaleyres'iin mainiten tekosyyksi, että antaisin siellä toimittaa tarpeellisia korjauksia, mutta todellisuudessa aikoen antaa Bourdoinille hyödyllisiä ohjeita.

Olin siis tänä samana aamuna lähtemässä asemalle, kun Alice ilmaantui minua saattelemaan, kääpiö seurassaan. Minä aavistin, että hän oli tullut toivoen voivansa ilmaista minulle kiitollisuuttaan, ja sitäpaitsi minusta tuntui, että hän halusi keskustella kanssani jostakin hänen mieltään vaivaavasta seikasta. Hänen täytyi valitettavasti olla vaiti, koska läsnä oli tuo karsas todistaja, joka katsoi hyväksi tungetella. Vasta asemalla Alice sanoi:

— Näkemiin, ja älkää unohtako, että minulla on teille vielä jotakin vastattavaa…

Sitten kätemme viittoivat hyvästi, ja juna lähti liikkeelle vieden minua sitä kohti, mitä itsepintaisesti nimitin normaaliseksi elämäksi.

Heti perille saavuttuani kävin puhuttelemassa rakennusmestareita ja lähdin sitten aikaa voittaakseni suoraa päätä Virastotorille.

Matkalla sinne nautin siitä, että tunsin itseni täysin järkeväksi. Päättynyt kriisi oli jättänyt ainoaksi jäljekseen tuskin tietoisen halun menetellä kaikin puolin järjestelmällisemmin kuin tavallisesti. Minä aioin ryhtyä omaisuuden järjestelyyn, jonka olisi pitänyt huomauttaa minulle, millainen vaara uhkasi. Mutta minä pidin sitä pelkkänä tavallisena muodollisuutena, jollaista vaatii sisällykseltään ja sanamuodoltaan minulle aivan yhdentekevä laki. Ohikulkijat eivät voineet tietenkään havaita minussa mitään muutosta, ja itseäni tutkiessani huomasin, että oman itseni laita oli samoin. Lähinnä seuraavien vaikutelmien olisi oikeastaan pitänyt horjuttaa tätä varmuutta, mutta niin ei suinkaan käynyt.

Ensiksi Bourdoinin luona.

Jätän kertomatta, kuinka tämä kelpo mies hämmästyi kuullessaan, että olin löytänyt neiti Vaubajourin ja että lisäksi aioin mennä hänen kanssaan naimisiin kuluvan kuun aikana. Kun sitten mainitsin avioehdon, niin pila näytti hänestä jo liialliselta ja hän muuttui jälleen asialliseksi, kuten notaarin sopii:

— Hyvä veli, avioliitto käy vielä päinsä — muutamat ihmiset haluavat välttämättä ilmoittaa viranomaisille kaikkein vähäpätöisimmätkin kepposensa — mutta jos maksat ennakolta, niin teet takaisinvaatimisen mahdottomaksi, ikuisiksi ajoiksi! Ei kulu kahta vuotta, kun jo kiroat minua siksi, että olen asiaan suostunut.

Tuo oli kieltämättä vain viisaan miehen puhetta, minun ei tarvinnut siitä loukkaantua, mutta sittenkään en voinut olla vastaamatta:

— Kiitos neuvosta. Voinhan lähteä tästä puhuttelemaan jotakuta virkaveljeäsi, joka ei tahdo tehdä minusta onnellista vastoin tahtoani niinkuin sinä!

Hän nousi. Hän ei ollut odottanut semmoista puheensävyä:

— Pelkään, että olet ihan hullu!

— Olinpa tai en, kirjoitatko paperin?

— Olkoon menneeksi. Onhan kahden vuorokauden kuluessa riittävästi aikaa harkita, kirjoittaako nimensä asiakirjan alle vai ei.

— Alistu sitäpaitsi myöntämään, etten ole hullu enkä sokaistu.

Sokaistuksi hän ei ollut minua sanonut, mutta koko hänen käytöksensä sitä huusi, ja minä puolestani en nyt enää sietänyt kenenkään muun ihmisen ajattelevan, että olin voinut valita Alicen mistään muusta syystä kuin hänen itsensä tähden…

Hiukan myöhemmin Cambaleyres'issa.

Rosa säteili iloa nähdessään minun odottamatta saapuvan ja huudahti:

— Minä kun luulin, ettei herra palaisikaan!

Minä vastasin heti:

— Kyllä minä palaan ja aion vielä asuttaa talon entistä paremmin; minä nain neiti de Vaubajourin!

Vaitiolo. Vanhan naisen kasvot vetäytyivät tuskin huomattaviin ryppyihin. Bourdoinin iva oli helpommin siedettävää kuin tuo jäykkä naamio ja sen sanaton moite. Minä suutuin ja jatkoin karheasti:

— Jos suunnitelmani ei teille sovi, Rosa, niin teidän täytyy ajatella siirtymistä muualle.

Vaitiolo jatkuu, ja sen kuluessa huomaan, että olisin tyytyväinen, jos sanani kävisivät täydestä ja toinen poistuisi talosta. Rosa tosin ei ole minulle epämieluinen, mutta hän on joka tapauksessa aikaisemmin tuntenut seuraneidin. Rosan lähdettyä ei kenelläkään täällä olisi semmoista muistoa.

Vihdoin livahtaa vastaus hänen hampaittensa lomitse:

— Koska tuo henkilö on sopinut herralle, niin hän sopii minullekin.

Rosa kääntyy pois. Mieleeni jää kauna häntä kohtaan koko oleskeluni ajaksi juuri siitä syystä, että hän tahallaan on enempää puhumatta.

Nämä olivat alkuvaikutelmia, joiden, kuten sanoin, olisi pitänyt paremmin minulle kirkastaa syvää tunnetta, jota tottelin. Mutta ne häipyivät pois. Niiden varsinaisen tarkoituksen tajuamiseksi olisi vaadittu henkistä vapautta, jota minulla ei ollut, ja olisi myös vaadittu, ettei illalla sattunut draama olisi tullut niitä häivyttämään…

Sitten palasin näennäisesti entisiin oloihin: haaveksin puitten alla, aterioin ruokasalissa. Aavistinko, mikä minua lähestyi? Hiljainen puisto, muratin peittämät muurit, rajoitettu näköala, kaikki masensi mieltäni. Olisin halunnut taikasauvalla karkoittaa noista kivimuureista uhoavan lohduttomuuden. Oli tosiaankin aika tuoda tänne muurarit! Ihminen luulottelee aina, että hänen tarvitsee vain muuttaa olioitten muotoa muuttaakseen itseään, mutta olioitten muoto on valitettavasti vain oman mielemme heijastumaa!

Päivällisen päätyttyä oli jo pimeä, mutta minä aioin siitä huolimatta suunnitella huomenna tehtävät muutokset ja lähdin yläkertaan Rosan kanssa. Me harhailimme huoneesta toiseen, kummallakin kynttilä kädessä. Näin suotta vaivaa ajatellessani, miten järjestäisin nämä suojat toisin; tuntui siltä, kuin rakennus olisi seiniensä lujuuteen ja lukumäärään luottaen uhmannut suunnittelemaani hyökkäystä. Paremman puutteessa sopi sentään vaihtaa huoneitten käytäntöä. Meidän huoneemme tulisi olemaan keskellä, se, jota sanottiin neidin huoneeksi, jäisi säilytyshuoneeksi; samoin tulisi alakerrassa rouva de Castérac'in huoneisto entiseen käytäntöön, iso sali keskellä, pieni sali ja työhuone kummallakin puolella.

— Mitä teemme kirjoille? kysyy Rosa, joka on siihen saakka kuunnellut minua mitään virkkamatta.

— Me kannamme ne huomenna yläkertaan, ne voivat varsin hyvin olla säilytyshuoneessa. Ja nyt jättäkää minut.

— Kyllä, herra, minä menen tieheni.

Olin siis kymmenen päivän kuluttua samassa paikassa, valaistuksena aivan samaan kohtaan sijoitettu lamppu, ja katselin erästä rukouskirjaa…

Minkätähden minun tekee yht'äkkiä mieli jäädä? Tottelenko kuin pahantekijä salaista viettiä sen vaatiessa minua jälleen kokemaan kohtausta, joka aikoi muovata elämäni aivan toisenlaiseksi ja josta nyt tiedän, ettei se tule onnistumaan? Mieleeni ei johdu, että näytelmä voi uudistua, eikä siinä kyllin: minä en huomaa, että jo sitä tottelen; mieleni on täynnä riemua!

Minä riemuitsen siitä, että olen voittanut tuon paperin, joka tahtoi vainajan nimessä estää työni ja joka siitä huolimatta on avullisena pelastettaessa François Pesnelin kunniaa! Huuleni vetäytyvät hymyyn. En voi olla astumatta kirjan luo. Samoinkuin kymmenen päivää sitten otan sen jälleen, selailen sitä ja katselen ivallisesti, kauan aikaa, sivujen 162 ja 163 välissä olevaa kokoontaitettua paperiarkkia… koskematonta… ja merkityksetöntä.

Merkityksetöntä! Mikä oivallinen sana! Kaikki, mitä määräävät nuo rivit, joiden sisällyksen hyvin tunnen, vaikka näen sen vain paperin läpi, tullaan toteuttamaan, ja myös kaikki se, mitä ne kieltävät tekemästä, tulee kulkemaan kulkuansa. Minä olen vuorostani kohtalon herra! Yhdentekevää tästä lähtien, onko rouva de Castérac'in testamentti olemassa vai eikö, hävitetäänkö se vai säilytetään! Ja minä ajattelen:

»Siitä syystä siis tahdoin jäädä tänne yksin; minusta tuntui, että nyt täytyi hävittää se, mitä ei enää tarvita.»

Minä lausun ihan ääneen:

— Nyt se poltetaan.

Minä sanon tuon… mutta en liikahdakaan. Jospa tyytyisin olemaan liikahtamatta, mutta minä vapisen.

Ajatelkaamme asiaa: kymmenen päivää sitten oli velvollisuuteni epäröidä, repisinkö tuon paperin, sillä siihen sisältyi tahto, jonka minä voin jättää täyttämättä; mutta nyt sama tahto on täytetty. Miksi siis olen niin levoton kuin aikoisin murhata jonkun elävän ihmisen? Mikä salaperäinen voima herpaisee käteni kohta, kun aion siihen tarttua?

Minä kyselen ja etsin, ikäänkuin en vielä vastausta tietäisi. Samalla kiintyy huomioni kaikenlaisiin joutaviin seikkoihin: huomaan esimerkiksi, että sivu, jolla paperi lepää, on yhä sivu 163 ja että noiden kolmen numeron summa on tasan 10. Mietin vielä:

— Huomenna, kun toimitan kirjat yläkertaan, täytyy pitää tuota silmällä. Minusta on hyvin tärkeätä, että kaikki kuvat pysyvät paikoillaan. Eikö olisi tosiaan viisasta panna siihen ympärille nyt jo illalla kuminauha tai nuora?

Olen etsivinäni kuminauhaa ja pidän senvuoksi aivan luonnollisena, että lasken kädestäni hetkeksi esineen, jota on hankala pidellä, ja asetan sen takaisin siihen paikkaan hyllyssä, missä se oli aikaisemmin. Kas niin… Käsivarteni suorittaa täsmälleen saman liikkeen kuin kymmenen päivää sitten, mutta minä en suorita liikettä loppuun, kuten kymmenen päivää sitten, vaan pysähdyn. Kuin lattiaan naulittuna minä vihdoin ymmärrän, etten tule hävittämään, etten tahdo hävittää tuota kirjoitusta, joka oli aikaisemmin edustanut vainajaa ja nyt edustaa valhetta, jonka varassa aion elää. Olin luullut draaman jo päättyneen, mutta se olikin päinvastoin alkamassa!

Ah, tässä minä pyydän, että minuun luotetaan! Tämä hetki oli, sen vannon, ensimmäinen tietoinen kosketus tekoni todellisuuteen. Kun olin Briouden pengermällä yhtäkkiä aavistanut mahdollisuuden pelastaa meidät molemmat, olinko silloin arvannut epämääräisestikään, millainen hinta oli maksettava tästä pelastuksesta? En suinkaan. Vielä edellisenä iltana, kun ukko Vaubajour ihmetteli anteliaisuuttani, mitä olinkaan mielessäni kokenut muuta kuin kevennystä siksi, että olin vapautunut aikaisemmin auttamattomasta tilanteesta? Tullakseni tietämään, että kavaltajan ja minun välinen ero koski vain saaliin laatua, tullakseni huomaamaan, että olin jättänyt naisen omaisuuden varastamatta, koska minusta oli tuntunut helpommalta varastaa hänen luottamuksensa, olin odottanut tätä iltaa, joka toisti aikaisempaa kokemustani, olin ottanut testamentin jälleen käteeni aikoen sen hävittää, ja se oli heittänyt vasten kasvojani selittävän sanan: valhetta!

En muista enää tarkoin, miten sitten menin huoneeseeni. Selvisikö minulle jo tuona hetkenä, että kerran valheeseen antauduttuaan joutuu sen saaliiksi voimatta toivoa pelastusta, ettei myrkytetyn lähteen vesi, jos kerran olen sitä maistanut, saa enää milloinkaan takaisin raikasta makuansa, vaikka itse totuus tulisi auttajaksi? Joka tapauksessa vakuutan, että kyselin unettoman yön kuluessa itseltäni vilpittömästi, eikö olisi parempi lähteä takaisin Parisiin, jättäytyä jälleen niiden toiveiden varaan, joita veljeni oli minulle ilmoittanut, ja jättää Cambaleyres laillisen omistajan haltuun. Sitten nousi tuskaiseen mieleeni erään toisen tuskan muisto. Mitä olikaan tulevaisuus, jota aioin väistää, verrattuna menneisyyteen, joka oli surmannut isäni? Mikään muu syy ei tullut kysymykseen… niin ainakin luulin, ja minä torjuin pelastuksen ajatuksen niinkuin torjutaan kiusaus. Mieleeni tuli suuri hiljaisuus. Minä olin valinnut…

Kaksi vuorokautta myöhemmin palasin Brioudeen, ja kihloissaoloaika alkoi.

Tästä ajasta, joka olisi voinut olla kaunis, on mieleeni jäänyt alinomaisen painajaisen ja yhden suurenmoisen hetken muisto. Mutta kuinka pitkä tie olikaan kuljettava, ennenkuin saavutin tuon hetken!

Olin tuskin ehtinyt takaisin, kun valhe kietoi minut verkkoihinsa tehden minusta uhrin, joka huohotti tuskissaan, valmiina rukoilemaan armoa.

Saapuessani asemalle huomasin odottamattoman käänteen: mieleni oli jälleen keveä. Sen oli varmaan saanut aikaan maisema, jonka hymyilevät ääriviivat olivat aivan toisenlaiset kuin Cambaleyres'in karu uhkeus, ja lisäksi vaikutti ehkä myös ennenkokematon tunne että joku minua odotti. Olin tuskin ehtinyt sanoa Alicelle pari sanaa, kun kärsimykseni alkoi. Hän sanoi minulle:

— Kun en saanut olla kahden kesken teidän kanssanne ennen lähtöänne, en voinut vapaasti lausua ajatustani minun hyväkseni suunnittelemastanne uhrauksesta, mutta toivon sentään, että olette isäni antamasta suostumuksesta huolimatta arvannut, etten puolestani ole asiaan suostuvainen. Olen syvästi liikutettu, mutta en voi hyväksyä menettelyä, joka ilman mitään oikeutta riistää teiltä omaisuutenne ja sitäpaitsi tuntuisi minusta ikävältä.

Tuo siis oli asia, jonka olin aavistanut, kääpiön meitä saatellessa! Silloin olisin voinut vastata aivan tyynesti, mutta nyt, elettyäni illan Cambaleyres'issa, en voinut muuta kuin punastua ja änkyttää. Minä vastasin:

— Kysymyksessä on sitoumus, joka varmaan on ollut välttämätön, jotta isänne suostui antamaan teidät vaimoksi aatelittomalle; älkää viitsikö sitä enää ajatella. Sitäpaitsi asia on jo päätetty ja allekirjoitettu.

Vastaukseni ei koskettanut asian ydintä, se näytti vain kiertelevän valhetta; minä valehtelin vain puolittain, mutta valehtelin.

Niin kävi seuraavillakin kerroilla keskustellessamme. Olen tässä kertonut tuosta kohtauksesta. Mutta niissä oli kaikissa samanlainen viekkauden sivumaku. Me pyrimme lähemmäksi toisiamme, herätimme eloon menneisyyden ja vainajat, näytimme halukkailta luovuttamaan toisillemme sielumme. Uskon varmaan, että hän antoikin minulle sielunsa, mutta minä yhä sovittelin sanojani; sattui tutunomaisuuden puuskia, jotka hämmästyttivät, tai vaitioloa, joka oli sitä kiusallisempaa, koska se säikähdytti.

Kuinka voisinkaan kuvailla epämääräistä vaikutelmaa, jonka jokainen päivä toi mukanaan? Havaitsemalla eräitä olioita ihminen havaitsee oman mittansa. Se olento, joka nyt ilmaisi minulle itseänsä, herätti minussa samalla kertaa hämmästystä, ihmetystä ja pelkoa. Alicen sanat olivat aina koruttomia, ja juuri niiden koruttomuus minua rasitti. Kun hänen katseensa osui minuun, huomasin siinä sellaista uskollisuutta, että teki mieli pyytää häntä katsomaan toisaalle. Hänen lähdettyään kaipasin aina kärsimystäni ja halusin nähdä sen uudistuvan. Kuinka monet kerrat ajattelinkaan hänen luotaan lähdettyäni vuorotellen, miten vapautuisin tästä sietämättömästä tilanteesta, olisiko mahdollista tehdä tunnustus ja kuinka mahdottomalta tuntui, että siten pienenisin hänen silmissään.

Merkillistä, etten tuona aikana milloinkaan yrittänyt analysoida omaa kiintymystäni. Tiesin olevani huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen, ja hän puolestaan oli yhä pidättyvä ja arka silloinkin, kun osoitti luottamustaan. Kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella keskusteluamme aavistamatta, että olimme kihlautuneet. Mutta kuinka kiihkeän hartaasti pyrinkään säilymään hänen silmissään miehenä, joka väitin olevani, toisin sanoen miehenä, jonka oli luonut valhe. Tuntui siltä, kuin tuo valhe olisi kutonut välillemme lujan verkon, johon tahtoni jäi riippumaan. En olisi toiminut enkä puhunut toisin, jos olisin vapaaehtoisesti päättänyt vahvistaa itsestäni antamaani väärää kuvaa.

Mutta ajan pitkään alkoi sentään käydä ilmi, etten mitenkään kyennyt näyttelemään valitsemaani osaa koko elämäni aikana. Vähitellen kiteytyi aivoihini ajatus, että tunnustus oli välttämätön. Se muuttui aivan pian minua vainoavaksi ajatukseksi. Sitä tulivat tukemaan omituiset syyt. Minä ajattelin:

»Varsinaiseen valheeseen tekisin itseni syypääksi, jos solmisin avioliiton, ennenkuin olen asian selvittänyt. Niin kauan kuin Alice on vielä vapaa, ei vaitiolostani ole vahinkoa. Kukapa tietää, eikö ehdoton vilpittömyys, joka näyttää kaikki tuhoavan, olisi kaikkein paras keino liittomme vahvistamiseksi?»

Ajattelin vielä:

»Isälläni oli oikeus uhrata oma poikansa; onko minulla vuorostani oikeus uhrata olento, joka ei ole missään suhteessa häneen ja joka ei edes tiedä, mistä syystä hänet uhrataan?»

Nuo olivat, kuten sanoin, omituisia syitä, sillä niissä tuli kysymykseen ainoastaan Alice. Jos minulle olisi silloin sanottu, että olin tietämättäni päässyt satamaan jo aikoja sitten, kuinka olisinkaan kohauttanut olkapäitäni semmoiselle uutiselle! Mutta kenellä onkaan tietoa omassa sydämessä tapahtuvista muutoksista?

Niin saapui hääpäivän aatonaatto.

Minä heräsin tuona päivänä masentunein mielin. Huomasin saapuneeni vähin erin äärimmäiselle rajalle, jonka tuolla puolen valehteleminen muuttuisi anteeksiantamattomaksi solvaukseksi sekä Alicea että itseäni kohtaan. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen päätin puhua.

Olimme ottaneet tavaksi lähteä kävelylle illan tullen. Valitsin sen hetken peloittavaa tunnustusta varten. Vapisen vieläkin ajatellessani, kuinka panin vaaralle alttiiksi yhdellä iskulla isäni muiston ja omaa olemustani täyttävän onnen.

Näen, kuinka lähdimme Sairaalakadulta kaupungin ulkopuolelle. Meitä katsellessaan Briouden asukkaat varmaan kadehtivat onneamme. Mutta Alice näytti tavallista vakavammalta, ja minäkin varmaan ilmaisin mieleni levottomuutta. Tuntui siltä, kuin olisimme aavistaneet ne vakavat hetket, jotka olivat tulossa.

— Ellei teillä ole mitään määrättyä paikkaa, mihin haluatte lähteä, sanoi Alice, — sallikaa minun johtaa.

Minä nyökkäsin. Tuntui mieluisalta paeta viimeisen vaitiolon suojaan, äärimmäiseen pakopaikkaan, josta jokainen askel minua karkoitti ja jonka takana odotti tuntematon. Samalla pidin silmällä Alicea. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hänen ryhdissään oli eräänlaista outoa päättäväisyyttä. Tuli ilmi uusi olento, jonka edessä päätökseni kerran vielä uhkasi luhistua. Torjuakseni heti heikkouteni minä änkytin:

— Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeitä seikkoja, joista en voi olla enää puhumatta.

Hän vastasi lauhkeasti:

— Samoin minä. Mutta odottakaamme, kunnes ehdimme perille; minusta tuntuu, että molemmat saamme siitä rohkeutta.

Minä huomasin vihdoin, että salaperäinen päämäärä, jota kohti astelimme, oli vain sama tie, jolla olin kuukautta aikaisemmin tarttunut hänen käteensä viedäkseni hänet takaisin sanatonna ja myöntyväisenä. Lieneekö johtunut sattumasta vai tahdosta, missään tapauksessa emme olleet siellä sen koommin käyneet.

Levottomuuteni kiihtyi. Paluu lähtökohtaan näytti minusta symbolilta. Minä kuvittelin Alicen tietämättään minulle ilmaisevan, etteivät kuluneet päivät merkinneet mitään. Vielä äsken olin nähnyt noissa päivissä kamalaa tuskaa, nyt näin niissä pelkkää ihanuutta.

— Muistatteko? kysyi hän.

Minä keräsin rohkeuteni.

— Muistan; olette oikeassa, tämä on ainoa paikka, missä voin teille esittää tunnustukseni.

— Minä pyydän teitä… sallikaa minun aloittaa.

Katsellen taivaanrannalle, samoinkuin ensimmäisellä kerralla, hän sitten lausui kirkkaalla äänellä, jossa vähitellen tuntui hänen sielunsa värähtely:

— Kun puhuitte minulle tässä, ei huulilleni noussut yhtään kiitosta, minä vain kysyin itseltäni, näinkö unta ja mikä ihme teidät toi elämääni juuri silloin, kun olin aivan epätoivoinen. Eikö ole oikein, että saatte samassa paikassa kuulla, suostunko ehdotukseenne?

Minä aioin jälleen keskeyttää.

— Minä pyydän, älkää pelästykö, vaan kuunnelkaa nyt loppuun saakka niinkuin minä kuuntelin silloin. »Kuka hän on?» kysyin silloin itseltäni. »Miksi hän tulee?» Nyt sen tiedän… Turvataksenne huomispäiväni katsoitte tarpeelliseksi osoittaa jalomielisyyttä, joka sai minut hämmingin valtaan. Mutta se ei ole minulle pääasia, sillä minä kiittäisin teitä siitä, että olette minut valinnut, vaikka jäisimme molemmat puille paljaille. Te lupasitte minulle myös rauhan, ja se on jo tullut, sillä omaiseni lauhtuvat; mutta elämän leikki on monimuotoista; vähänkin ponnistellen voin kuvitella, että olisin saavuttanut rauhan ilman teidän apuanne…

Hänen silmäluomensa painuivat alas, ja hänen puheensa muuttui kuiskaukseksi.

— Ei, jos sydämeni nyt on tulvillaan, niin se johtuu muista syistä. Niitä on mahdoton vastustaa, ja ne ovat ainoat, joista ette ole mitään maininnut. Te olette minulle osoittanut, millainen voi olla vilpitön sydän. Se on järkyttänyt koko olemustani. Olisinko voinut, ennenkuin teidät kohtasin, aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin kohoo aito rakkaus ja millaista antaumusta piilee sen pidättyväisyydessä? Aikaisemmin en vaatinut paljoa muilta ihmisiltä; nyt vertailen, asetan ankaroita vaatimuksia ja ymmärrän, millainen ihme on tullut minun osakseni. Minä voin antaa vastalahjaksi ainoastaan oman elämäni. Ottakaa se. En pyydä sitä milloinkaan takaisin. Olen teidän kaikesta sydämestäni ja sielustani.

Kuinka voisinkaan kuvailla sitä tuskaa ja hurmaa, joka kuohutti mieltäni hänen jatkaessaan puhettaan? Jokainen hänen lausumansa sana teki valheeni entistä selvemmäksi ja jokainen päihdytti minua tuntemattomalla musiikilla, pakottaen minua unohtamaan. Eikä siinä kyllin. Minä löysin uuden maailman, uusi kirkkaus hälvensi entiset muodot asettaen niiden sijaan ainoan hyvän, ainoan päämäärän, jota kannatti kaivata. Ja nyt minä yht'äkkiä ymmärsin, että tämä kaipaus oli ohjannut minua ensimmäisestä hetkestä lähtien, olkoot tekosyyt olleet millaisia tahansa. Sen tyydyttämiseksi olin valmis uhraamaan kaikki, ja samoin olin valmis hyväksymään mitä tahansa mieluummin kuin särkemään kuvaa, jonka varaan rakastettuni rakensi oman haaveensa. Olinko elänyt aikaisemmin? Nyt ei ollut näkyvissä muuta kuin hänen onnensa ja oma onneni. Kaikki muu oli hävinnyt olemattomiin.

— Nyt on teidän vuoronne, mitä tahdoittekaan tunnustaa?…

Hänen silmänsä katselivat nyt minua kiinteästi. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi paahtanut ihoani. Minä epäröin. Hänen sielunsa oli edessäni kuin avattu kirja, ja minä tiesin, että hän odotti minun sanovan jotakin samanlaista. Olisin mieluummin kuollut siihen paikkaan kuin sanonut mitään muuta. Totellen sanoin selittämätöntä vaistoa vein huuleni lähelle hänen huuliansa. Olimme siinä kuin kuilun partaalla, ja mielessäni kuului varoittava huuto:

— Varo kostoa!

Mutta kuinka olisinkaan sitä kuunnellut? Toinen ääni huusi:

— Olkoon, sinä rakastat häntä!

Ne olivat todelliset kihlajaisemme. Minä sain vihdoin kokea rakkautta.

VIII.

Sitten seuraa ihana pysähdyskohta, sanoin kuvaamaton, jonka muisto saa minut epätoivoon, koska se on ollut ja mennyt… Minä epäröin, tekee mieli olla siitä puhumatta, mutta jos sivuutan sen antamatta edes heikkoa kuvaa paratiisista, jossa olen elänyt, niin voitaisiinko ymmärtää tuskaa, joka nyt minua raatelee?

Cambaleyres'iin saapui kaksi rakastavaista. Nuo sanat ilmaisevat kaikki.

Niinkuin puitten silmut avautuvat yhtenä keväisenä yönä, oli kaikki kylmyytemme sulanut, arkuutemme haihtunut pois. Meidän vaiheillamme väikkyi nyt vain yhteinen riemu, ja me elimme nykyhetkessä uskoen varmaan, että sen häviävään tuokioon tyhjentyi iäisyys.

On yhtä mahdoton kuvailla täydellistä onnea kuin täydellistä terveyttä. Ne ovat kumpikin liian luonnollisia ihmiselle. Hän pitää niitä luonnollisena etuoikeutenaan ollenkaan tutkimatta, onko tuo etuoikeus ehkä liiallista vaateliaisuutta, ja hän huomaa nauttimansa ihmeen vasta sen kadottua.

On mahdollista, että olin jo aikaisemmin kuvitellut sellaista onnea, mutta kuvitelmani olivat olleet vain irvikuvia, olin tuntenut vain sen, mikä niissä on itsekästä, en ollut aavistanutkaan, kuinka suuressa määrässä ne voivat olla lahjan luontoisia. Nyt vasta sain kokea täydellisen antaumuksen, pyrkimyksen toteutumattomaan yhtymykseen, sielun kaipauksen, joka on tuskallinen kuin alkava kuolonkamppailu ja jossa ruumiitten yhtymys tuntuu vain sielujen lopullisen yhtymyksen esteeltä. Luulin, että minä olin ennen muita tämän kaiken kokenut, ja nimitin tätä rakkaudeksi, ikäänkuin ei ihminen rakastaessaan menisi paljoa kauemmaksi sitä nautintoa, joka sammuu hetken elettyään.

Kahden rakastavaisen saapuminen, se oli alku.

Rosa voi mielin määrin osoittaa äreätä ynseyttä, jonka arveli pahimmin meitä loukkaavan; meidän silmämme eivät häntä nähneet. Koko Cambaleyres oli muuttunut toiseksi. Se oli nuortunut, sen valkoiset seinälaudoitukset ilahduttivat alakerran synkeyttä. Yläkerran seinissä hymyilivät heleäväriset verhot. Puistossa oli karsittu puita ja suoritettu puhdistustöitä. Ulko-ovelle oli kaikessa kiireessä järjestetty kaksi kukkakoria, jotka olivat täynnä kukkivia ruusuja. Mutta eikö se olisi ollut ilman näitä uudistuksiakin aivan samanlainen, koska se vain heijasteli sisäistä riemuamme? Sen säilynyt ympärysmuuri sulki yhä itsepintaisesti näköpiirin, mutta meidän haaveemme liitivät yli kaikkien esteitten omassa loihtuisassa piirissään.

Kaksi rakastavaista, sanon minä, mutta he nousivat nopeasti yhä korkeammalle — koska rakastivat toisiaan. Useinhan sattuu, etteivät niinsanotut rakastavaiset todella toisiaan rakasta!

Kuinka se tapahtui? On mieletöntä yrittää tavoittaa käsinkoskematonta ilmestyshetkeä. Ihminen näyttää elävän yhä vielä kaipauksensa kuumeessa, mutta häntä kiidättää jo eteenpäin toinen ihanne, ja heti sen aavistaessaan ihminen on perillä…

Mieleeni on jäänyt eräs muisto.

Olimme lähteneet puistosta, nousseet ylemmäksi ja astelimme Chasse-Fézac'iin johtavaa tietä. Edessämme levisi tuleentuneita ohra- ja ruispeltoja, jotka ulottuivat aina Mont de Bariin ja Durandes'iin saakka. Vasemmalla puolella kiemurteli unelias Margeride näköpiirin rajalla, kuin käärme. Vehmaista viljapelloista huolimatta tämä tuulten pieksemä ja vuorten vangitsema maa uhosi omaa kirpeyttänsä.

Alice käänsi äkkiä päätänsä:

— Hyvä Jumala, millainen ihme onkaan takanamme!

Takanamme oli tosiaankin noussut näkyviin suunnattoman laaja näköala.
Me katselimme sitä rinteeltä, käsi kädessä.

Kuinka kaunis oletkaan, sinä pyhä kotiseutu, missä laaksot, sammuneet tulivuoret ja kukkulain jonot yhtyvät jumalaiseksi säveleksi päivän loihtuisassa valossa! Onko Umbria ihanampi? Kaikkialla laulavaa viheriää, riutuvaa sinipunaista, keltaista, johon sekaantuu kuparin vivahduksia, kaikkialla vuorten rinteillä metsiköitä, puroja, jotka painuvat somerikkoon, ja vainioitten yllä väikkymässä pehmeitä, sinisiä varjoja, kuin hienon hameen laskoksia.

Alice kysyi:

— Onko tuo tuolla Mezne-vuori? Se on keskeltä koverrettu, ikäänkuin olisi ollut tarkoituksena, että nouseva aurinko pääsisi pikemmin näkyviin?

Minä aioin vastata: »On.» Mutta maisema hävisi yhtäkkiä näkyvistäni. Se oli muuttunut jollakin tavalla epätodelliseksi, eräänlaiseksi taustaksi, johon värit ja viivat piirsivät yhtä ainoata kuviota. Ihana ilma, jalkojemme alta ruohosta nousevat tuoksut, värisevien lehtien etäinen musiikki, monimuotoinen näköpiiri ja itse taivaskin näyttivät nyt olevan maailmankaikkeudessa vain taustana kahdelle siinä vierekkäin seisovalle olennolle, meille.

Meille, meille yksin! Maailmassa ei ollut enää muita kuin me! Ja minä lausuin puoliääneen:

— Saada olla yhdessä!

Alice puristi kättäni. Tuntematon onni tulvahti sydämeeni. Minä pelkäsin sen häipyvän heti tultuaan.

— Saada olla yhdessä… niin kauan kuin elämme!… toistin minä.

Käsi kiitti minua jälleen siitä, että olin ymmärtänyt. Rakkaus, joka oli aikaisemmin täyttänyt meidän hetkemme, tahtoi nyt täyttää meidän sielumme. Alkoi kaunis retki…

Saanko tuon ymmärrettäväksi, ja kykenenkö kuvailemaan, kuinka tiemme johti yhä ylöspäin? Kaipaus ei ollut milloinkaan ennen ollut syvempi, mutta sen yläpuolella liiteli nyt pelkän läsnäolon aikaansaama alinomainen ja kirvelevä tunne. Me tunsimme, että meidän, voidaksemme yhä olla onnellisia, täytyi säilyä aina niinä kahtena olentona, joiden yhtyneet siluetit äsken näytin. Se oli yhä samaa intohimoa, mutta se välitti nyt jo paljon vähemmän tyydytyksestään ja oli vapautunut nautinnon itsekkyydestä.

Meitä yhdistivät näkymättömät siteet, ja meistä tuntui sietämättömältä olla erotettuina. Kun olin Alicen luona ja kun vain hänet näin, souti suonissani ihmeellinen hekuma. Aikaisemmin oli sanoissamme ollut vielä jonkinlaista väkinäistä sävyä, nyt ei tuntunut enää yhdessäkään ponnistusta, kaikki olivat muuttuneet koruttomiksi ja kirkkaiksi, Alicen muotoisiksi. Ne lausuivat samaa kuin Brioudessa, mutta me emme niitä samoiksi tunteneet; ne olivat muuttuneet vilpittömiksi, ja me lausuimme ne toisin.

Eräs kaikkein rakkain hetki määräsi päiviemme rytmin. Se oli melkein aina illalla. Me lähdimme hiljalleen Cambaleyres'ista harhaillaksemme vainioilla umpimähkään. Ei näkynyt ketään kulkemassa, kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kahden kesken, päittemme päällä taivaan valtava holvi, edessämme rajattomat näköalat — meistä tuntui, kuin olisimme vaieten vallanneet omaksemme maan päälle vuodatetun onnen ja olisimme muuttuneet omaksi onnelliseksi maailmaksemme, joka uhmaa toista maailmaa, ja nautimme jumalaisen hellyyden ääretöntä kyllyyttä.

Kaiken kaipuun, kaiken yhdessäolosta johtuvan riemun yläpuolella oli sanomaton hellyys! Vihdoinkin saan kokea oikeata rakkautta! Kuinka kuljimmekaan kohti huippua! Minulla oli nyt yksi ainoa huoli — hänen ilonsa. Avatessani sylini en niinkään ajatellut, kuinka hurmaavaa oli painaa hänet poveani vastaan, kuin toivoin hänen saavan kokea auvoisaa onnea. Jos joskus tavoittelin täydellistä yhtymystä, jos toisinaan taivutin pääni kohti kuilua, jonka turha houkutus on kidutusta, niin se johtui siitä, etten ollenkaan ajatellut omaa itseäni, vaan näin ainoastaan rakastettuni ja ajattelin, kuinka äärettömän hellästi häntä piti tuuditella. Hehkuvaa hellyyttä, jonka liekki poltti pois tuleen syttyneen sydämeni viimeisenkin kuonan, hellyyttä, joka toisinaan houkutteli minusta esiin sanoja, jotka olivat kuin huutoja, toisinaan taas upotti minut odotukseen tai sai ajattelemaan, mitä Alice saattoi toivoa…

Seurasi aika, jota on turha yksityiskohtaisesti kuvailla.

Haave, todellisuus, kaikki suli yhteen. Alice kysyi minulta eräänä päivänä:

— Oletko sinä sama henkilö, joka käveli Brioudessa ja keskusteli kanssani niin vakavannäköisenä?

Minä vastasin:

— Sinäkö olet se, joka kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin?

Hän oli muuttunut nauravaksi, hilpeäksi; minä näytin huolettomalta, keveältä. Meitä yhä ihmetytti, että kuuluimme toisillemme, ikäänkuin olisimme nauttineet jotakin kiellettyä etuoikeutta. Muistimme ei kantanut ensimmäistä suudelmaa kauemmaksi, ja me uskoimme varmaan, ettemme olleet milloinkaan eläneet erossa toisistamme. Kun niin pitkälle on päästy, ei ulkomaailma merkitse enää mitään. Sinä suunnilleen kolme kuukautta kestäneenä aikana, jonka elimme tuon hurman vallassa, ulkomaailman vaikutelmat pyrkivät turhaan meihin tunkeutumaan. Mikään niistä harvoista tapahtumista, jotka toivat siitä viestejä, ei kyennyt rakkauttamme häiritsemään. En kumminkaan voi sivuuttaa niitä vaieten, sillä niiden seuraukset ilmenevät aivan pian, ja kuinka säälimättömästi!

Tässä on eräs niistä.

Me istuimme talon edustalla; Alice luki. Minäkin olin ottanut käteeni kirjan, jonka lehtiä yritin käännellä kykenemättä kiinnittämään katsettani yhteenkään riviin. Äkkiä kuului lehtokujan hiekka narskahtelevan askelten alla. Minä nousin katsomaan, kuka siellä tuli, ja näin postinkuljettajan.

— Kirjeitä kaikille! ilmoitti hän, riemastuneen näköisenä, kuten ainakin mies, joka kantaa täyttä laukkua.

Hän ojensi kaksi kirjettä, toisen Alicelle, toisen minulle. Alice otti kirjeensä ja sanoi:

— Se on sisareltani Annalta.

Minä näin omassa kirjeessäni Yhdysvaltain postimerkin.

— Tämä on veljeltäni Andrélta.

Me hymyilimme kumpikin ja salasimme kumpikin pahoittelumme, että yhdessäoloamme oli häiritty. Kummallakin oli viesti kädessä ja mielessä epämääräinen pelko.

Minä sanoin hiljaa:

— Sisaresi ei varmaankaan anna sinulle anteeksi, että olet onnellinen.

Hän vastasi:

— Mitähän veljesi ajattelee sinun onnestasi?

Kuinka usein aloitimmekaan siten yht'aikaa lauseita, joita emme lopettaneet, koska oli ennakolta selvää, miten ne päättyivät. Mutta jos noihin kysymyksiin ei kuulunut mitään vastausta, niin siihen täytyi sentään olla jokin muu syy, sillä me näytimme ylen mietteliäiltä.

Millainen kateus mahtoikaan jäytää kääpiötä nyt, kun hän tiesi, että hänen sisarensa oli rikas ja oli päässyt lopullisesti pakenemaan kotoisesta helvetistä! Kykenemättä sietämään toisten ihmisten iloa hän varmaan hautoi mielessään ajatusta, miten häiritsisi meidän onneamme…

Mitä Andréhen tuli… Minun täytyi salata mielessäni tuntuva säpsähdys. Kuinka paljon harvemmin hän kirjoittikaan naimisiinmenoni jälkeen! Kuultuaan Castérac'in perinnöstä hän oli aluksi ilmaissut todellista iloa. Sitten oli sen sijaan tullut väkinäisyys, joka muuttui viikko viikolta yhä selvemmäksi. Se oli ehkä kateutta. Hän oli tottunut tähän saakka olemaan ainoa läheinen sukulaiseni, ja nyt hänen luultavasti oli vaikea suostua siihen, että väliimme tuli vieras. Minä yritin turhaan kertoa hänelle Alicesta. Mitä enemmän hänestä kerroin, sitä ehdottomammin hän vältti mainitsemasta häntä vastauksissaan.

— Mitä sisaresi kirjoittaa? kysyin jälleen, kun Alice oli lukenut kirjeensä.

Hänen puhtaassa katseessaan oli tuskallinen ilme.

— Hän haluaa tavata minut ja aikoo käydä täällä.

Minä painoin pääni alas salatakseni levottomuuttani.

— Entä veljesi?

— Hänkin aikoo palata kotiin.

— Tännekö?

— Ensin Pariisiin… sitten tänne; se on selvää.

Näytti siltä, kuin minun olisi ollut vaikea hyväksyä sellaista mahdollisuutta.

— Minusta tuntuu, kuin en enää ymmärtäisi omaisiani, ja minä moitin siitä itseäni, virkkoi Alice, katse suunnattuna johonkin kaukaiseen kuvaan.

— Minun omaiseni eivät varmaankaan ymmärrä minua, sanoin minä.

— Kuinka kaukaisilta he minusta näyttävät!

— Kuinka lähellä oletkaan sinä!…

Siitä ei puhuttu enempää. Jos sattumalta johduimme ajattelemaan noita ikäviä vierailuja, niin nykyinen hetki, Jumalan kiitos, heti karkoitti ne ajatukset.

Eräs toinen, aivan toisenlainen tapaus.

Eräänä päivänä olimme Puyssä. Alice oli jo kauan aikaa mielellään käynyt kaupungissa. Sinne saavuttuamme hän tavallisesti erosi minusta sanoen lähtevänsä ostoksille, jotka eivät herätä miehissä mielenkiintoa, ja kun se vaiva oli nähty, lähdimme yhdessä seikkailemaan vanhojen katujen sokkeloihin.

Nyt puheenaolevana päivänä vanhojen katujen sielu näytti tahtovan koskettaa meidän sieluamme enemmän kuin tavallisesti. En luule, että olimme milloinkaan tunteneet semmoista vanhojen muistojen voimaa.

Ylätorille saavuttuamme ehdotin, että pysähtyisimme hetkeksi, astuin kaidepuun luo ja aioin jäädä siihen katselemaan laajaa kattomerta, jonka hyöky pieksee Mont Anis'n juurta, mutta Alice ei suostunut jäämään.

— Tämä paikka, virkkoi hän iloisesti, — muistuttaa minulle liiaksi erästä toista pengermää, missä hämmästyneenä kuuntelin erästä tuntematonta, joka ei ole vielä näyttänyt minulle omaa taloansa.

Mitään virkkamatta olin tosiaankin johtanut kävelyretkiämme niin, ettemme koskaan osuneet Virastontorille.

— Olkoon menneeksi, vastasin minä, — lähdetään siis sitä katsomaan…

Enkö minä tahtonut kaikkea, mitä hän tahtoi?

Ei kulunut viittä minuuttia, kun jo olimme perillä. Mitä ihmettä! Kuolleen talon kaikki ikkunaluukut olivat auki, ja se kuhisi kuin mehiläispesä. Kummassakin kerroksessa oli laulavia työmiehiä, vajasta vedettiin huonekaluja, ja siinä oli käynnissä samanlainen uudistus kuin Cambeleyres'issa. Entinen rakas järjestys säilyy, mutta lisäksi tulee uutta, minkä ihanuutta minä yksin kykenen arvostelemaan.

— Tunnusta pois, etten ole näin nuoreksi emännäksi onnistunut niinkään huonosti, sanoo Alice riemuissaan. — Täytyihän ajatella talviasuntoammekin!

En tiedä, miten häntä kiitin; sensijaan muistan tahtomattani katsahtaneeni Bourdoinin toimistoon ja samassa sävähtäneeni niinkuin ainakin jonkin unohtuneen seikan muistuessa mieleen.

Niin, olin unohtanut… kerrassaan… rakkaus on sikäli käsittämätöntä, ettei se siedä mitään muuta vierasta ajatusta.

Mutta mitä se oikeastaan merkitsi kaiken tämän jälkeen? Se mitätön seikka…

Minä olin käskenyt pitää säilytyssuojan, missä rouva de Castérac'in kirjat nyt ovat, suljettuna ja olin pannut avaimen erääseen omassa huoneessani olevaan laatikkoon.

Eräänä aamuna, kulkiessani käytävässä, teki mieleni katsoa, noudattiko
Rosa määräystäni. Vastoin kaikkea odotusta avain oli ovessa.

Minä ajattelin:

— Millä keinolla voin suojella itseäni tuolta siivoamisvimmalta?

Sitten raotin ovea, näin, ettei huoneessa ollut ketään, suljin oven kiertäen avainta kahteen kertaan ja vein avaimen takaisin siihen paikkaan, missä sen olisi pitänyt säilyä.

Siinä kaikki.

Ulos tultuani menin Alicen luo. Emme ole koskaan viettäneet kauniimpaa päivää. Minä rakastin…

IX.

Mieleeni on jäänyt täsmällinen muisto hetkestä, jona tuo mitätön seikka jälleen ilmaantui.

Saman päivän iltana olimme kahden kesken, Alice ja minä. Kumpikaan ei virkkanut mitään. Yht'äkkiä huomasin hiljaisuuden, sitten havaitsin tarkkaavani omaa mieltäni pysähdyttääkseni siihen nousevia ajatuksia. Vihdoin otin esiin kelloni ja katsoin, kuinka myöhä oli: kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Tuo oli merkityksetön liike, mutta se ennusti tuhoa, sillä täydellinen onni on ollut ja mennyt, kun aika jälleen havaitaan.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut, jotta semmoinen kumous oli voinut syntyä? Ei mitään muuta kuin että eräs avain oli väärässä paikassa — aivan arkipäiväinen seikka perhe-elämässä. Mutta usein tarvitaan vain kevyttä kosketusta, jotta vanhassa haavassa alkaa jälleen tuntua kipu. Se, mitä olin nimittänyt mitättömäksi seikaksi, oli nyt tuhonnut riemuisan varmuuteni kiinnittämällä huomioni mahdollisiin seurauksiin. En ollut tästä lähtien enää täysin rakastettuni oma, osa huoliani kuului tästä hetkestä yksinomaan itselleni.

Sanoin olevani hiukan väsynyt ja nousin.

Alice kysyi ihmeissään:

— Oletko ehkä sairas?

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta puhuessani olin huomaavinani, että hänen hämmästyksensä oli jollakin tavalla suhteeton verrattuna tapahtumaan. Sellaisiin vaikutelmiin voi luottaa; jos jättää ne huomioonottamatta, niin se johtuu siitä, ettei halua antaa niille havainnollista olemassaoloa, jonka puuttuessa on helpompi pitää niitä merkityksettöminä.

Yö kului; minä nukuin sikeästi. Edellisenä iltana tuntemani ikävyys oli nyt muuttunut semmoiseksi tukaluudeksi, etten enää tuntenut itseäni. Oli kuin olisin keikkunut oksan latvassa, alinomaa peläten, että tuulenpuuska heittää minut maahan. Puolustaakseni itseäni yritin järkisyillä selittää pelkoani — minä näet todella pelkäsin — ja tämä tajuntani rajalla vaaniva pelko sieppoi ohikiitäviä ajatuksiani suunnatakseen ne kaikki kohti menneisyyttä, jonka luulin tuhonneeni, mutta joka oli ollut vain hetken peitettynä.

Pelon selittäminen järkisyillä johtaa aina sen alkuperän tutkimiseen. Pakotin siis itseni tarkastelemaan oman pelkoni syitä, toisin sanoen tuota mitätöntä seikkaa.

Joku oli äskettäin käynyt säilytyssuojassa. Mokomakin juttu, olinko minä ketään kieltänyt sinne menemästä? Lukemattomat tekosyyt, joilla ei ollut mitään tekemistä levottomuuteni kanssa, voivat oikeuttaa semmoisen menettelyn. Vielä enemmän: jos otaksumme, että Alice oli mennyt sinne hakemaan jotakin kirjaa, niin selvää on, ettei kysymyksessä ollut mikään rukouskirja. Mitä Rosaan tuli…

Yhtäkkiä ajatuksissani tapahtui jyrkkä käännös. Rosasta minä vähät välitin! Tärkeätä oli vain tämä: Alicen ei pitänyt millään muotoa saada tietää, että olin hänelle valehdellut. Valheeni oli sitäpaitsi kuollut asia, minä en tuntenut siitä minkäänlaista omantunnon soimausta, mutta toisaalta en myöskään tahtonut suostua siihen, että se estäisi minua saavuttamasta onneani. Jos olin tähän saakka luullut olevani täysin turvattu, niin nyt huomasin olevani sattuman armoilla. Uskoin yhä edelleen, ettei mitään semmoista ollut sattunut, mutta kahle oli jälleen taottu kiinni: minä aloin jälleen pelätä.

Lähdin hämmentyneenä omaan työhuoneeseeni. Minun teki mieli olla yksin ja askarrella, taistella alkavaa ahdistusta vastaan. Joukko vastaamattomia kirjeitä lepäsi pöydällä. Päätin vastata niihin ja tartuin ensimmäiseen, joka käteeni osui.

Sen oli kirjoittanut Bourdoin, joka ilmoitti, että toimenpiteet isäni kunnian puhdistamiseksi oli aloitettu.

Elämäni tarkoitus näkyi saavutetun jo kaksi vuorokautta sitten, mutta minä en ollut ajatellutkaan siitä iloita! Pääni painui alas, olisin mielelläni pyytänyt anteeksi isältäni. Ihminen voi siis uhrata kunniankin jonkin ihanteen vuoksi ja saatuaan tuon ihanteen toteutumaan kääntää sille selkänsä? Uskomattomalta tuntuva epäjohdonmukaisuus sai minut tarkastelemaan ainoastaan sen minulta vaatimia uhreja. Ajatukseni käänsi jälleen pois nykyhetkestä semmoinen pelon hyöky, että laskin kynän kädestäni ja jätin kirjoittamatta kiitoskirjeen Bourdoinille. Huomaamatta, että olin vastikään istuutunut, nousin taas paikaltani ja lähdin Alicen luo, joka askarteli salissa. Mutta tultuani hänen luokseen huomasin heti, että hänenkin kasvoissaan oli huolestunut ilme, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt.

— Mikä sinua vaivaa? kysyin sanomattoman levottomuuden vallassa.

Hän näytti heräävän unesta:

— Ei mikään… tänään on minun vuoroni olla hiukan väsynyt… niinkuin sinä olit eilen…

Mitään vastaamatta menin ikkunan luo ja katselin puistoon rummuttaen kärsimättömästi ikkunanruutua. Olimme kahden kesken kuten tavallisesti, ja hänkin oli muuttunut!

Hetken kuluttua Alice virkkoi:

— Kuinka pitkä aika on siitä, kun veljesi sinulle viimeksi kirjoitti?

Minä vastasin päätäni kääntämättä:

— Noin kaksi viikkoa. Toivottavasti hän antaa meille tiedon tulostaan… jos hän vielä meitä muistaa.

— Aivan varmaan!

— Minä pelkään, ettei niin ole laita.

— Ainakin minä ajattelen paljon häntä.

Minä käännähdin yrittäen saada selville, mitä tuossa odottamattomassa lauseessa piili. Alice puolestaan kohotti päätänsä, ikäänkuin olisi odottanut elettäni saadakseen asiaa lähemmin selittää.

— Olen kysellyt itseltäni jo joitakin aikoja, jatkoi hän, — inhoaako hän minua vai onko valinnut yksinkertaisemman keinon jättämällä minut kerrassaan huomioonottamatta. Joka tapauksessa on seikkoja, joita hän ei anna minulle anteeksi.

— Mitä seikkoja ne ovat?

— Etkö luule esimerkiksi, että olisi hyvä hänelle sanoa, etten millään tavalla vaikuta sinun… raha-asioita koskeviin päätöksiisi?

Minä kohautin olkapäitäni.

— Olkoon André muuttunut kuinka paljon tahansa, hän on sittenkin täysin epäitsekäs.

Alice huokasi:

— Juuri niin, siitä syystä hänellä onkin oikeus vaatia paljon toisilta.

Sitten hän syventyi jälleen työhönsä:

— Usko minua, tekisit viisaasti, jos ilmoittaisit hänelle vaikuttimesi… varsinaiset vaikuttimesi…

Viimeiset sanat, vaikka ne lausuttiin aivan hiljaa, jyrähtivät mieleeni kuin raskaat kivet. Mitä epäilyksiä tai mitä varmuutta niissä saattoikaan piillä? Minä tutkin silmänräpäyksen ajan Alicen kasvoja. Ne olivat tyynet kuten tavallisesti, niissä huomasi enintään kevennystä, joka seuraa arveluttavalta tuntunutta tunnustusta. Ei, pelkoni oli aiheeton, rakkautemme oli yhä vikautumaton. Minä astuin Alicen luo ja kohotin hänen rakkaita kasvojansa. Hän sanoi hiljaa, ihmetellen kiihkeyttäni:

— Loukkasinko sinua noilla sanoillani?

Minä sopersin:

— Etkö tiedä, että varsinaisia vaikuttimia ei ole enempää kuin yksi… että rakastan sinua!

Minä painoin huuleni hänen huuliinsa, ja minusta tuntui, kuin olisin siten torjunut luotamme jotakin epämääräistä, mikä meitä uhkasi. Elämä tulisi alkamaan taas uudestaan, ja onni tulisi säilymään.

Kului päivä, sitten toinen. Uskoin varmasti tukahduttaneeni pelkoni. Mutta jo se seikka, että tarkkasin omia ajatuksiani, osoitti, kuinka horjuvilla perustuksilla rauhani oli. Toisena hetkenä pelkäsin, toisena olin tyyni, ja todellisuudessa elin epävarmaa aikaa, joka toi mieleeni liian paljon ristiriitaisia tunteita ja josta täytyi vapautua, koska se muuttuisi aivan pian sietämättömäksi. Kolmannen päivän aamuna avasin laatikon, jossa säilytyssuojan avain oli, etsiäkseni jotakin esinettä. Mutta olisinkohan kiinnittänyt katsettani tähän metallikappaleeseen, jollei tuon mitättömän seikan ilmaannuttua sydämeni olisi lakkaamatta esittänyt sanattomia kysymyksiänsä?

Seisoin siinä hetken, mielessä levoton aavistus, että tuossa lepäsi vastaus ahdistaviin kysymyksiin. Sanoin itsekseni: »On hyvä sulkea ovi, mainiota, jos sitä ennen katsoo, ettei huoneeseen jää ketään ihmistä; mutta onko syytä jättää tutkimatta, mitä jälkeä on jättänyt henkilö, joka on huoneessa käynyt?» Jatkoin vielä: »Kuka estää minua tekemästä nyt sitä, minkä tekemättä jättämistä pahoittelen? Esineet ovat yhä samoissa paikoissa.» Asiaa tarkemmin harkitsematta tartuin vihdoin avaimeen, hypistelin sitä, panin sen takaisin, otin jälleen. Yht'äkkiä lakkasin mitään ajattelemasta. Halu saada selkoa oli temmannut minut kerrassaan valtoihinsa, minä uskoin varmasti kulkevani kohti vapahdusta. Kourani sulkeutui. Olin lakannut vastustamasta kohtalon kutsua.

Mitä meninkään etsimään säilytyshuoneesta? Paremman puutteessa varmaa tietoa, ettei mihinkään oltu koskettu — ei edes rukouskirjaan. Tuo oli mieletön ja vaarallinen halu, mutta kuka tuleekaan ajatelleeksi seurauksia, kun on joutunut intohimon valtoihin?

Avain kääntyi lukossa, ovi avautui työntäessäni; minä katsahdin ympäri huonetta ja pysähdyin samassa, mieli keventyneenä. Ilmeisesti ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Huoneessa vallitsi entinen järjestys. Kirjat, pikku esineet ja arkut olivat siinä, mihin olin ne jättänyt; niistä oli enintään pyyhitty tomua höyhenviuhkalla.

Tuo ei kumminkaan tuntunut minusta riittävältä. Astuin kirjojen luo ja otin rukouskirjan katsoakseni, oliko testamentti yhä paikoillaan.