XI.
Syksy lähenee nyt hiljalleen.
Silmäillessään ulos ikkunastaan Markus näkee väriloiston, joka päivä päivältä tulee yhä kauniimmaksi. Tunturi hehkuu ja loistaa punaisena, kanerva on puhjennut tuhansiin pieniin kukkiin ja antaa päivälle uuden hohdon. Se huojuu siinä tuulessa ja auringossa — mätäs mättään vieressä yli koko vuoren. Keskellä vehreyttä on hopeanharmaata kosteutta, varvut täynnä pienenpieniä helmiä, ylhäältä latvasta alas juureen asti, niin että koko mätäs loistaa punaisena. Ja miten kaunista ja hienoa se on, niin hentoa, niin heleätä, niin eloisaa, niin kevyttä — mutta samalla kovaa, kestävää ja sitkeää. Tuulkoon miten paljon tahansa, satakoon vettä tai rakeita — kanerva säilyy aina yhtä hyvänä. Kanerva hehkuu ja palaa ja nauttii elämästä ja onnesta. Pouta ja sade ovat kummatkin hyvät — kanerva viihtyy missä ilmassa tahansa, ja mikä sää tahansa on sille hyvä.
Kaiken tämän punan vastakohtana aaltoilee meri sulavan raikkaana ja sinisenä. Ja missä tunturi kuvastuu mereen, siellä kohtaavat toisensa punainen, sininen ja vihreä muodostaen niin kauniin näyn, ettei sitä voi kyllikseen katsella. Ne sulavat yhteen, suhisevat ja sointuvat kaikissa äänilajeissa, niin että luulee miltei kuulevansa niiden soinnun. Ja syvällä ihmisen sisimmässä soi sama sävel, soi elämänilo, rohkeus ja usko. Jos silloin kohottaa katseensa, niin se kiitää äärettömään syvyyteen. Kesä on mennyt. Ilman on vallannut selkeys, yli maan lepää puhtaus ja loisto, joka on kuin tuulahdus uudelta rannikolta. Katsohan vain lipputankoa tuolla vuorenharjalla, se on kuin ohut neula vasten sineä. Katsohan prikiä ulkona Akerø-satamassa, siinä voi erottaa jok'ainoan köyden. Ja katsohan Knudin vaatenuoraa, joka pingoittuu vinosti talosta — se muistuttaa repeämää taivaassa, on kuin siihen olisi lyöty hieno rako…
Nyt on hummerinpyynti ovella, vanhat sumput ja merrat on tarkastettava, paikattava ja laitettava kuntoon, ja uusia on tehtävä. Mutta ensin on huolehdittava talvisista puista, voi tulla myrsky ennenkuin huomataankaan, ja sitten ei enää saadakaan puita kotiin. Sillä ne täytyy noutaa syvältä sisämaasta Vallesvær-vuonosta. Täytyy lähteä niin kauan kuin on tyyntä ja kaunista; kun alkaa tuulla, on mahdotonta niitä tuoda, sentähden Markus valmistautuu heti matkalle ja jättää kaiken muun siksi aikaa. Hän laskee rahat kaapissaan — kymmenen kruunua sylestä — ja sitten hän menee Knudin luo ja lainaa vanhan lautan päiväksi. Se on kylläkin hyvin kallis — puoli kruunua pelkästä lautasta — mutta siten hän saa puut kotiin päivässä eikä hukkaa niin paljon aikaa. Se on muuten raskasta työtä, lautta on iso ja airot raskaat, lisäksi Markus on yksin, niin että hänen täytyy soutaa molemmilla airoilla edestakaisin, mutta siitä huolimatta sujuu matka.
Väylän varrella on luonto kaunista, vesitie vie sisämaahan alituisesti vaihdellen ja kiemurrellen. Mutta miten se vaihtelee ja kiemurteleekin — aina on matkan varrella kanervaa. Se seuraa rantoja molemmin puolin antaen vedelle ruusunpunaisen hohdon. Ja miten paksuna ja runsaana se kasvaa! Siihen voi paneutua nukkumaan ja tuntea olevansa kuin kotoisessa vuoteessaan. Ja kuinka se hohtaa auringossa ja päivänvalossa! Sitä ei saata verrata mihinkään, maa ei milloinkaan ole niin kaunis kuin kukkivan kanervan sitä koristaessa. Ei mutta katsohan, tuolla loistaa koivu kallionkielekkeellä, se ihan nyökkii rannalla — niin täällä on kyllin katseltavaa ympärillä. Mutta vaikkakin vesi on suolaista merivettä, niin ei täällä ole kuin merellä, kaikki on aivan erilaista. Aina saaria myöten on kaikki toisin, ne eivät ole paljaita ja harmaita, ei, ne ovat vihreän maan, väliin kokonaisen metsänkin peitossa. On suorastaan ilo nähdä tämä kaikki, ja jos alus olisi toisenlainen, niin voisi jo luulla olevansa huvimatkalla…
Puut ovat valmiiksi ladottuina rannalla, mutta Markuksen täytyy itse mitata ne. Siihen kuluu vähän aikaa jo siihenkin, täytyy ottaa joka halko käteensä ja panna se kauniisti ja huolellisesti paikalleen, ellei tahdo pettää itseään. Sylen pakkaamiseen tarvitaan taitoa, siihen tarvitaan huolellisuutta ja tottumusta, joka sormenpäässä pitäisi olla silmä, on meneteltävä viisaasti ja ovelasti. Ei ainoatakaan halkoa saa panna umpimähkään, ei, jokaisen täytyy sopia toisiin, liittyä muihin niin tiiviisti kuin suinkin. On tarkastettava ja aherrettava, kuta enemmän aikaa siihen voi panna, sitä parempi; kun tulee pakkanen, niin näkyy kyllä, onko osannut pitää puolensa. Kun halot sitten vihdoinkin on mitattu valmiiksi, on ne saatava lautalle ja ladottava niin hyvin kuin mahdollista — se on taas kiusallista aherrusta. Jokaisen halon täytyy mennä käden läpi ja ne on taas ladottava varovaisesti. On pakko käyttää tila niin tarkoin, että saisi mukaansa jokaisen tikun. Kun puut sitten vihdoin ovat lautalla, on heti lähdettävä matkalle kotia kohti niin nopeasti kuin suinkin. Lautta ei näet ole suinkaan tiivis, varsinkaan nyt, kun se kulkee niin syvällä — ei saa hukata aikaa, ellei tahdo upota.
Jospa edes saisi istua kunnolla, mutta ei, täytyy kyyröttää niin ahtaassa kuin suinkin. Ei ole tilaa muulle kuin haloille, lisäksi on lautta niin syvällä, että pyyryt lyövät polviin heti, kun nostaa aironlavat vedestä. On soudettava vain käsillä, käsivarret ja jalat ovat vain haittana, tuntuu kuin olisi liian monta jäsentä, ne ovat toistensa tiellä ja vain harmiksi toisilleen. Lyhyesti sanoen, ei pääse oikein soutamaan, ei voi kiskoa voimakkaasti, täytyy enimmäkseen istua saamattomana tuhdolla ja molskia vedessä kuin naisväki. Tämä on oikea koettelemus eikä suinkaan niitä pienimpiä. Jos konsuli kaupungissa tietäisi, miten täytyy väliin ponnistella, mutta konsuli ei tiedä mitään sellaisesta. Konsuli saa halkonsa siltaansa saakka, soutamatta ainoatakaan vetoa itse; konsuli istuu alituisesti omassa mukavuudessaan, palveluttaa itseään ja voi hyvin. Istuisipa hän tunninkin täällä…
Uh, tämä puiden kuljetus on kuolettavaa, siitä tulee oikein surumieliseksi. Murhaajalle voisi olla sopiva rangaistus ponnistella ja soutaa — se olisikin kova rangaistus. Ja sellaista täytyy ihmisen kestää, ihmisen, joka ei ole tehnyt vähintäkään pahaa! Jokaista jäsentä särkee niin kuin selkäranka olisi keskeltä poikki. Mitähän konsuli tekee sillä välin? Hänellä on aivan toisin, suurenmoista, hän ehkä lepää ja laiskottelee sohvallaan, juo kahvia ja polttaa sikaria — kunpa saisi edes hetkeksi vaihtaa hänen kanssaan!
Mutta ei, täällä ei ole ketään konsulia, jonka kanssa voisi vaihtaa, ja jos täällä olisikin, niin hän ei tahtoisi, mikä kylläkin voi olla järkevää. Sillä täällä ei ole vehnästä, on vain mustaa leipää, niin karkeata ja mustaa kuin se voi olla. Eikäpä kukaan syö mustaa leipää, kun voi saada vehnästä. Vain silloin kun ei ole valitsemisen varaa, täytyy tyytyä mustaan leipään. Mutta miksi toisten täytyy tyytyä mustaan leipään, kun toiset saavat alituisesti syödä vehnästä…
No, ja nyt alkaa vielä tuulla, ja tietysti väärältä suunnalta — niin, eikö ole kuin noiduttua väliin! Nyt on tuullut lännestä koko viikon, mutta juuri kun siitä olisi hyötyä, kääntyy tuuli aivan vastaiseksi. Puhutaan kärsivällisyyskokeesta, mutta jos tämä ei ole kärsivällisyyttä kysyvää, niin ei sitten mikään. Kuinkahan kauan konsuli jaksaisi soutaa, jos hänellä olisi tämä kiusa kestettävällään?
Kahviaika on jo aikoja ohi, kun Markus vihdoin saapuu perille. Hänen koko ruumiinsa on hervoton, käsivarret ovat kuin poikki, ja selkä — älkäämme puhukokaan selästä, se puhuu kyllä omasta puolestaan. Lisäksi Markus on niin kahvinjanoinen, että kieli oikein palaa suussa, mutta kaikesta halusta ja himosta huolimatta täytyy hänen hillitä itsensä ja taas vain ryhtyä työhön. Ole hyvä ja toimita halot maihin — ettei lautta uppoa! Ei se mitään auta, vaikka käsivarsia särkeekin, vaikka selkäranka onkin poikki kolmesta, neljästä kohden — halot täytyy saada lautalta ja joutuin, niinkuin sanoisi yks-kaks-kolme.
Hih hei…
Sillalla kolisee ja kalisee, Markus käy kiinni molemmin käsin ja heittää halot, kaksi kerrallaan, maihin. Siinä on mäntyä ja koivua ja haapaa, kustakin lähtee sille ominainen ääni, kun se putoaa kasaan, niin että voi kuulla, mitä lajia se on. Männystä lähtee kumea jymähdys, koivusta iloinen ja kirkas kalahdus — haloissa on oikein sointu, on kuin erikoinen sävel pyrkisi niistä ilmoille. Haapa sitävastoin on käheä, toisin sanoen epämusikaalinen, se on niin kehnoa ja hataraa eikä kelpaa muuksi kuin keittopuiksi. Ohoi, pois tieltä, lapset, tässä tulee pölkky, joka on kuuden vertainen!
Vasta kun puut ovat maalla, voi hetken ajatella itseään. Mutta vain hetken, sillä puut eivät voi jäädä sillalle sulkemaan tietä ihmisiltä. Ei, siitäpä syntyisi hälinä! Siksi on taas oltava sillalla ennenkuin on syönyt suunsa tyhjäksi, ei ole aikaa hukattavissa, jos tahtoo saada puunsa kotiin ennen iltaa. Hevonen? Ei, siitä ei tule mitään, eipä suinkaan, itse hän saa olla hevosena ja kauniisti taivuttaa selkänsä vielä kerran. Ei auta, vaikka olisi kuinka uupunut, tässä on kantolauta ja köysi, käy vain käsiksi…
Niin kulkee Markus ja laahaa puita, kunnes tulee hämärä. Hän kulkee sillalta rotkoon ja rotkosta sillalle, kulkee siinä kuin vuorolaiva, ja raahaa vähitellen puut kotiin. Matka ei juuri ole pitkä, mutta se on raskas, on kuljettava ylämäkeä. Lisäksi on kulku vaivalloista, on astuttava varovaisesti, jottei kompastuisi halkeamiin ja kiviin. Muutamin paikoin on kalliossa portaat, silloin polvet alla vapisevat, silmissä väliin oikein mustenee. Ja samalla köysi syö olkapäätä, kalvaa siihen yhä uusia haavoja, niinkuin kiusaisi häntä espanjankärpänen, ja lopuksi syntyy oikein rakkoja. Sill'aikaa tulee ilta. Joka kerta kun Markus pääsee ylös kalliolleen, hän katsoo hämärtyvää hiljaisuutta, joka tulee yhä syvemmäksi. Saaret katoavat varjoon, aukot ja raot sulkeutuvat, puut ja talot katoavat näkymättömiin. Maa häviää pimeyteen, ja vesi tunturin ympärillä kohoaa tehden siitä vähitellen saaren.
Sarana narahtaa, säppi kolahtaa, Markus sulkee vajan oven. Hän on saanut työnsä valmiiksi ja seisoo talonsa edessä hetkisen hengähtämässä. Kanervapuna hymyilee hänelle mäenrinteeltä, se peittää tunturin kuin punainen usva ja luo ystävällistä valoa ympärilleen. Ja kun Markus hengähtää ja oikaisee selkäänsä, valtaa hänen mielensä kiitos ja ylistys. Jumalan kiitos, että se on tehty, ajattelee hän, ilo lämmittää hänet perin pohjin, hän tuntee syvää tyydytystä kaikkeen, hiljaista kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, joka on järjestänyt kaiken niin hyvin. Eikö ole lohdullista ajatella, että tämäkin kaikki on nyt tehty? Miten hyvältä tuntuukaan seistä täällä tunturilla ja antaa huminan ja tuulen hyväillä itseään ja nähdä siunattu kanerva ympärillään. Mikä rauha vallitseekaan mielessä, miten varmaksi ja turvalliseksi tunteekaan itsensä! Nyt voi talvi tulla, nyt hänellä on millä ottaa se vastaan, makrillia suolassa ja puita vajassa, tulkoon vain milloin haluaa.
Markus pyyhkäisee hien otsaltaan ja luo tyytyväisenä katseensa kohti taivasta. Tähdet tuikkivat, silloin tällöin näkyy ilmassa viiruja, hiljaisia, sinertäviä hyvänilman merkkejä. Markus tulee yhtäkkiä ajatelleeksi:
Huomenna hän ottaa onkensa ja soutaa saarille onkimaan huulikaloja. Hän on omasta mielestään ansainnut loman, on puuhannut ja uurastanut puiden haussa, niin, todellakin, eikö hän niin ole tehnyt? Huulikalat voivat sitäpaitsi maistua, päät ovat kuin hienointa hilloa, ja liemi…
Markus maiskuttelee suutaan ja nousee varovaisesti taloaan kohden. Ja kun hän sulkee oven jäljessään, tuntee hän liemen maun suussaan ja päättää toteuttaa aikomuksensa.
Huomenna kalastetaan ainoastaan huulikaloja, se on päätetty.
XII.
On kirjoitettu ja sanottu, että huulikala on kuin sika kalojen joukossa, ja kun vain tuomitsee ulkomuodosta, niin se on aivan oikein ja totta. Mutta jos syventyy asiaan — jos vakavasti käy kalaan käsiksi ja tutkii sen ominaisuuksia, niin jää jäljelle kovin vähän yhtäläisyyttä. Sillä niin lihava, täyteläs ja pyöreä kuin huulikala voikin olla — se on kuitenkin kauttaaltaan niin täynnä ruotoja, että helposti menettää kaiken halunsa siihen. Ja mitä siasta sanottaneenkin — niin se on ainakin siinä suhteessa moitteeton eläin, ettei siinä ole sen enempää luita kuin on tarpeen. Voi huoletta ottaa eteensä ja syödä, ei tarvitse istua ja tunnustella kielellään ja tarkastaa joka palaa, ennenkuin sen nielaisee. Mutta huulikala sitävastoin — no, ei suinkaan ole tarkoitus millään tavoin moittia luojan tekoja, luojan työt ovat tietysti hyvät — mutta huulikala olisi voinut tulla toimeen vähemmilläkin ruodoilla kuin sille on annettu. Nyt ne pilaavat lihan ja vähentävät kalan arvoa. Siinä on liiaksi perattavaa, kärsimättömät eivät millään muotoa saa siitä tolkkua. Se on heistä liian vaivalloista. Eikä heillä ole aikaa istua ja noukkia ruokaansa ja syödä sitä pala palalta, ja niin on tehtävä sen, joka syö huulikalaa. Sillä ruotoja ei ole vain paljon, ne ovat lisäksi kovia ja teräviä kuin lasi- tai terässirut. Ja kun sitä lisäksi on paha perata, niin ei naisväki juuri tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, ja siksi ei sitä juuri paljoksi arvioida.
Sentähden huulikala ei ole mikään haluttu kala, ihmiset eivät siitä juuri välitä, he syövät sitä paremman puutteessa tai käyttävät sitä hummerinsyötiksi. Vain joku erikoistuntija, jolla on aivan toinen käsitys asioista, voi joskus olla eri mieltä. Hän antaa huulikalalle sille tulevan arvon, suuremman kuin useimmille muille kaloille. Hän osaa käyttää sitä tuoreena, vähän suolattuna ja suolaisena. Hän tuntee kalan perinpohjin, sen sisimpiä ominaisuuksia myöten. Hän onkin alituisesti matkassa onkineen, niin pian kuin vain pääsee lähtemään. Hän asettuu pariksi kolmeksi päiväksi saarelle, hän rakentaa tulisijan ja keittää ruokansa taivasalla ja kulkee ja iloitsee yksikseen. Hänellä on korvo ja suolaa mukanaan, ja hän valmistaa kalansa sitä mukaa kuin hän ne saa. Ja kun päivän työt, ovat lopussa, hän sytyttää tulen ja panee kahvipannun kiehumaan tarkaten ilmaa ja tuulta. Niin, katsohan nyt vain Markusta, hän istuu ja oikein juhlii saarella ja elää mielestään herroiksi kuin itse keisari.
Täällä on kuin toinen maailma, hiljainen, hyvä ja rauhallinen maailma, joka ei muuta muutosta tunne kuin vuorokauden, tuulen ja sään vaihteluja. Sinne voi tulla milloin tahansa — saari on aina ystävällinen ja tarjoaa aina suojaa. Se on siinä kuin maailman äärenä, sen takana on ihmisten kuumeinen maa, edessä alkaa toinen, ääretön maailma, itse ikuisuus. Se viittailee sinessä ja tuulessa, se humisee mereltä ja pilvistä — oi, ei ole suurempaa iloa elämässä kuin saada istua syyspäivänä saarella, rauhassa ja yksinään, ja kalastaa huulikaloja. Markus nauttii olemassaolostaan, hän laulaa ja puhuu ääneen välillä, ei kukaan voi kuulla häntä täällä. Hän istuu yksin ja hallitsee saarta, istuu kallionkielekkeellä, jota meren kuohuvat aallot huuhtelevat. Hän istuu niin siunatun mukavasti ja kääntää selkänsä koko maailmalle paiskatessaan siinä huulikaloja kalliolle ja katsellessaan, miten ne potkivat ja sätkyttelevät. Hänen takanaan on kasa, joka loistaa vihreänä, ruskeana ja kuparinvärisenä kasa räpytteleviä eviä ja kiiltäviä suomuja. Silloin tällöin heittäytyy aalto ylös pitkin kallionseinää, vesi kuohuilee valkoisena untuvana hänen ympärillään. Ja hänen edessään levenee meri, se levenee eteenpäin ja molemmille sivuille ilman alkua ja loppua. On kuin itse äärettömyys olisi avattu hänen eteensä. Markus istuu sen kynnyksellä, istuu siinä, missä nöyrät istuvat, missä koko luomakunnan pitäisi olla.
Mutta eikö aika joskus käy pitkäksi ja eikö ole väliin yksinäistä?
Ei, aika kuluu aivan liian nopeasti. Ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin ei täällä saarella ole lainkaan yksinäistä, täällä on päinvastoin aivan tarpeeksi seuraa. Täällä on tuuli, joka leikkii kanervikossa ja viuhuu kallionhalkeamissa ja kuivissa korsissa. Ja täällä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä saarelle ja joilla on poikasia ja munia. Täällä on merilokkeja ja tiiroja, täällä on haahkoja, rantaharakoita ja vikloja. Ne ovat kaikki eläviä olioita, ajattelevia luotuja, niinkuin ihminen itse. Ne taistelevat ja riitelevät ravinnosta, ne koettavat aamusta iltaan tyydyttää ruumiinsa tarpeita. Niiden elämä on sattuman varassa, ne käyttävät hyväkseen merta, luottavat kallioon ja rakentavat hiekalle — mitä muuta tekee oikeastaan ihminen itse? Ja jos linnut eivät riitä, niin on täällä lampaita, ne ovat uskollisia, kärsivällisiä eläimiä, ystäviä, jotka palvelevat ihmistä. Mutta niiden kanssa ei voi puhua. Puhua — mitä pitäisi sitten puhua! Jos täällä maailmassa puhuttaisiin vähemmän, niin varmasti päästäisiin pitemmälle. Puhumalla ei onnea saavuteta, puhe ei ole muuta kuin turhaa hälyä. Voit muuten puhua lampaillekin, niiltä saa yhtä järkeviä vastauksia kuin useimmilta ihmisiltä…
Niin istuu Markus kallion kolossa saaren uloimmassa kärjessä ja onkii vapa kaarena laineitten aurinkoisessa kisailussa. Hän iloitsee sydämensä pohjasta, hän katselee taivasta, merta ja hymyilevää sineä ympärillään. Hän seuraa katseellaan lintua, joka liitää hänen ohitsensa, kiveä, joka lojuu odottaen rannassa, ja auringonpaistetta, ja kiitos valtaa hänet. Kaikki tämä on häntä varten, hänen tarvitsee vain avata sydämensä, niin se kohtaa hänet lempeänä ja rauhallisena. Ja silloin ei Markus voi muuta kuin virittää ylistyslaulun maalle, ei kuuluvina säkeistöinä, vaan sisäisinä sävelinä ja sanoina.
Kuinka suloista onkaan elää, hän ajattelee, kuinka ihmeellinen maailma on! Miten sininen on meri, miten loistava taivas, miten hyvältä ja raikkaalta tuntuu hengittää ilmaa! Ja kuinka luonto on täynnä rauhaa, miten kaikki ympärillä laulaa ja hymyilee! Ja itse voi yhtyä rauhaan, liittyä muihin ja laulaa mukana! Niin, miten käsittämättömän suloista on syntyä ja saada kokea niin paljon, niin kirjavaa vaihtelua kuin elämä on…
XIII.
Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, jotka hänestä kuluvat aivan liian nopeasti. Hän asustaa kallionjyrkänteen alla ja nukkuu merimerkissä ylhäällä kalliolla; sen seinästä puuttuu yksi lauta, niin että siitä voi pujottautua sisään. Merilinnut herättävät hänet aikaisin aamulla, hän astuu esiin kello neljä, ennenkuin aurinko vielä on noussut merestä, ja menee sytyttämään tulisijaansa. Ja ennenkuin hylje on lähtenyt luodoltaan, hän istuu jo mukavasti valkean ääressä kuppi kuumaa kahvia kädessään ja hörppii sen sisäänsä niin nopeasti kuin suinkin. Ja auringon noustessa saarten takaa nousee hänkin kiveltään ja ottaa onkensa, vasunsa ja kaikki tarpeensa. Sillä juuri nyt on oikea hetki, nyt tulee tuulenpuuska mereltä ja panee sen lainehtimaan. Kuulehan, laineet loiskuvat kalliota vasten juuri huulikalojen tavallisella olinpaikalla, nyt niitä on helppo saada, niille voi tarjota mitä tahansa.
Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, kauempaa hän ei uskalla viipyä — hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Sillä kotona on kyllin työtä odottamassa, siellä on narua ja säleitä — kaikkea mitä tarvitaan hummerimertaan, eivätkä ne valmistu itsestään. Työhön on ryhdyttävä, kuta pikemmin päästään pyyntiin, sitä parempi — niinpä Markus ottaakin vaarin ajasta. Merituulen laulaessa hänen korvissaan — hänen päänsä yhä humistessa saaren tuulesta ja merenloiskinasta vasten kalliota hän tarttuu vasaraan ja sahaan. Hän sovittaa säleitä yhteen, hän istuu kivipaadella oven edessä ja veistää ja vuolee, niin että lastut lentävät. Hän kiertää katajasta renkaita, niin isoja, että käsi menee niiden lävitse — pari joka mertaan ja sitten hän kutoo päälle verkon, vetää sen laidasta toiseen suurina, karkeina silmuina. Hän kutoo sitä käsissään kävyn lentäessä edestakaisin, on kuin hämähäkki olisi siinä työssä. Näin pitkälle työ sujuu hyvin ja helposti, näin pitkälle voi kuka tahansa päästä, jollei peukalo ole aivan keskellä kämmentä. Mutta nyt on nielu sovitettava, ja nielu juuri onkin tärkeä. Nielun sovittaminen hummerimertaan ei ole jokamiehen työtä. Sillä nielu ei saa olla liian suippo, mutta ei myöskään liian matala ja leveä, eikä se saa olla keskellä mertaa tai toisaalta liian korkealla yläreunassa. Lisäksi on hapaan pingoittaminen tärkeätä. Yksi ainoa lanka voi merkitä paljon, sen tulee olla oikealla paikalla taitavasti kiinnitettynä. Mutta missä on oikea paikka — no, ei saa ilmaista liikaa, ellei aio opettaa toisia, kalastajia on paljon. Lisäksi on tärkeätä, että kivi on sopiva. Ensimmäinen mikä käteen tulee ei suinkaan kelpaa, ei, sen täytyy olla niin litteä kun suinkin, muuten ei hummeri tule kunnolla alas asti, vaan jää istumaan kivelle ylös nieluun, josta se tuli sisään. Se istuu siinä nielun tasalla, eikä voi olla sitä huomaamatta, ja kun se on syönyt kyllikseen, kiittää se ruoasta ja lähtee tiehensä. Ja jos nielu on liian syvä tai merta vähän liian lyhyt, niin käy yhtä hullusti. Sillä silloin ei hummerin tarvitse mennä edes sisään — se voi istua nielussa niinkuin papukaija renkaassa ja syödä mielensä mukaan. Oi, siinä on satoja salaisuuksia, satoja pikkuseikkoja, jotka on otettava huomioon ja jotka vain taituri tuntee.
Kun merta sitten vihdoin on valmis, on hankittava kohoja ja nuoraa. Viimeksimainittu on muuten helposti saatavissa — vähän meriruohoköyttä, niin se on valmis; vaikeampaa on saada kohot kuntoon, sillä kohot täytyy tehdä kevyestä kuusipuusta, muuten ne eivät kannata köyttä, vaan imevät itseensä suolavettä ja vaipuvat pohjaan. Ja kun kuusia on niukalti lähistöllä, on usein vaikea saada tarpeeksi puuta — niin, ihmisten on väliin mentävä kylään ostamaan sitä puusepältä. Tietysti voi käyttää korkkia, jos kellä sitä on, mutta kuinka monella on sitä tarpeeksi? Onneksi ei Markukselta puutu kuusta, hän korjasi talteen kokonaisen suuren tukin siihen aikaan, kun hän kesällä kalasti ankeriaita, ja niin on hänellä nyt puuta kohoiksi pitkäksi aikaa. Ei kukaan tee hienompia kohoja kuin hän, ne on kauttaaltaan höylätty sileiksi ja lisäksi maalattu valkoisiksi, ja lopuksi on niihin kaiverrettu M, joka vielä on täytetty ruusunpunaisella värillä. Eikä kukaan tee hienompia mertojakaan, menehän vain joskus katsomaan! Ne ovat rivissä vajassa ja ovat kuin hienointa korityötä, samalla keveitä ja kestäviä. Ja kuinka kauniita ne ovat, miten siistejä kaikilta puolin, ihan joka kolkasta — alkaa oikein tehdä mieli ryömiä sisään. Niin, Markus taitaa tehtävänsä, se on varma — katsohan vain noita kahdeksaa tuossa pitkin seinää. Niillä sopii pyydystää ulkona merellä, ne eivät kaadu kumoon, vaikka meri alkaakin lainehtia pohjaa myöten, sitähän varten niissä on pitkä poikkipuu.
Kun nyt kaikki on kunnossa, sivellään vanhoja vähän tervalla, jotteivät langat mätänisi, ja uudet pannaan joksikin päiväksi veteen. Tehtäviä on niin että vilisee — ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, tiedä miten paljon tehtävää kalastajalla on, ennenkuin hän voi täydellä todella ryhtyä pyytämään. Hummeriarkkujen täytyy olla kunnossa ja syöttien valmiina — voi, tehtäviä on monenlaisia. Ja samalla hänen on kalastettava omiksi tarpeiksi, jotta hänellä olisi mitä syödä, ja lisäksi on hänen koottava syöttejä…
Kysyhän, onko Markuksella työtä!
Hän on maalla ja merellä, hän veistelee, hän tervaa, hän punoo köyttä. Ja väliin hän on kaukana metsässä etsimässä katajaa ja tammea mertapuiksi, hän näet tarvitsee uusia mertoja. Sitten hän keittää itselleen ruokaa ja parsii sukkiaan — niin, hän ei voi kulkea laiskana kuin mikäkin maankiertäjä, sillä hänellä on aivan liiaksi tehtävää. Ja sitten hän soutaa kiireesti kaupunkiin, hän tarvitsee messinkilankaa tai narua; työ seuraa toista.
Hummerinpyydystyksen alkaessa on satamassa ja vuonossa vilkkaampaa kuin milloinkaan muulloin. Jo kauan ennen auringonnousua kolistellaan ja puuhaillaan taloissa, juostaan pitkin portaita ja paiskotaan ovia valon loistaessa kamarista tai keittiöstä, missä naisväki valmistaa lähtöä. Melutaan ja touhutaan loppumattomiin, huudetaan saappaita ja hörpitään kahvia — kuulehan vain Andersia ja Karelia, noita kahta! Ja kuulehan Aanonia ja Torvaldia, he juoksevat ympäri kuin päättömät kanat ja kaakottavat ja huutavat ja haukkuvat toisiaan kilpaa. Se kuuluu väliin ylös Markuksen tuvalle asti, kun hän istuu puhaltamassa kahvikuppiinsa; on sellainen hälinä, että luulisi tuomiopäivän tulleen, on kuin tuli olisi päässyt irti. Ja minkä tähden he hosuvat? On luvatonta aloittaa pyydystys ennen kello kahdeksaa, niin että aikaa on kyllin. Niin kylläkin, mutta on saatava hyvät paikat, valittava ne ennenkuin naapuri ehtii, oltava ensimmäisenä ottamassa. Miksi muuten naapurin tarvitsee kalastaa? Hänellä on kyllin rahaa ja kaikkea, hän voi todellakin niin hyvin, että hän voisi pysyä kotonaan ja antaa toisten pyydystää, toisten, jotka todella tarvitsevat vähän ansiota ja ponnistelevat jokapäiväisen leipänsä edestä. Mutta annahan olla, hänessäkö olisi sen verran rehellisyyttä, sen verran luonnetta! Kaukana siitä, hän on päinvastoin pikkumaisista pahin. Hän ei suo toiselle mitään, hän ajattelee vain itseään koko päivän ja haalii itselleen kaiken, minkä voi. Pahuksen naapuri! Ja niin alkaa elämä taas:
— Katsohan, etkö löydä villanuttuani — ja sitten minun rantikkaani, kuuletko!
— Öljyhousut, huudetaan — tiedänkö minä, hitto vie, missä sinun öljyhoususi ovat?
Juostaan, huudetaan, lennetään kuin mielettömät. Ja väliin aukeavat ovet, ja he juoksevat ulos varhaiseen aamuun, Torvald ja Aanon ja Karel ja Anders — koko sataman miesväki öljyhousuissaan ja leveissä vöissään. He tulevat kompuroiden pitkin kujaa jaloissaan raskaat saappaat, niin että talot vapisevat — tätä on suurenmoista nähdä. Jos he muulloin ovat kapeita ja pieniä, solakoita todellisuudessa — niin he ovat nyt aivan neliskulmaisia, ovat kuin jonkinlaista sotaväkeä. Katso, miten leveitä he ovat keskiruumiistaan, ja katso heidän hartioitaan! Niin, suutarikin, joka tavallisesti on pientäkin pienempi, niin että hänet luulisi voivan puhaltaa kumoon — niin, hänkin näyttää nyt suorastaan tyhmänrohkealta. Ja katsohan tullimiestä, katso Kristoferia! Itse Goliath ei ollut suurempi eikä näyttänyt vaarallisemmalta. Väliin lähtee joku vaimoista auttamaan miestään soutamisessa, muuten on heillä enimmäkseen nuoria poikia mukanaan. Vaimo? Kyllä kai, kuhnailija, josta ei ole muuhun kuin sulkemaan ikkunat…
Kuluu aikaa, ennenkuin päästään lähtemään, täytyy käydä luhdissa ja ullakolla, aitassa ja pesutuvassa, vajassa ja kellarissa — kaikkialla. On tuhannen tehtävää, kaikenlaisia ylimääräisiä töitä. Ja lopuksi hummerimerrat, jotka ovat kasoina pitkin siltaa ja satamaa ja jotka on kunnolla lastattava veneeseen. Se on jo suuri taito sekin, toiset tekevät sen niin kätevästi, että heidän pitäisi saada palkinto. Pitäisi saada mukaan niin paljon kuin suinkin, mutta samalla täytyy huolehtia siitä, että itsekin sopii veneeseen. On suunniteltava ja koeteltava ja pantava ne niin, etteivät ne luista, otettava huomioon merran muoto ja laatu ja ladottava ne niinkuin rakentaisi muuria. Tuolla Karel lähtee merelle lasteineen, hän soutaa voimiensa takaa — ja aivan hänen jäljessään tulee Anders soutaen niin että vesi nousee kuohuna kokassa. Heidän välillään on alituinen sota, nyt on kysymyksessä kumpiko ensin pääsee perille ja voi ottaa toiselta paikat ja ikäänkuin työntää hänet syrjään. He istuvat ja purevat hammasta ja kiusaavat itseään minkä voivat, on kuin he soutaisivat henkensä edestä! He eivät tiedä suurempaa iloa maailmassa kuin saada tehdä toisilleen kiusaa, aamusta iltaan he toivovat toisilleen kaiken maailman onnettomuudet. Jos maailmassa ei olisi muita kuin he kaksi, niin he sittenkään eivät tahtoisi elää sovussa, vaan taistelisivat ja riitelisivät kaikesta. Pois tieltä, tuolla tulee suutari juosten, hänellä ei ole edes vielä syötitkään merroissa, hän juoksee ympäri kädessään syöttipytty ja sitoo syöttejä niin nopeasti kuin voi. Toiset eivät ole niinkään pitkällä, he kurkottavat kalasumppuunsa ja haavivat sieltä syöttejä.
Kristofer, tullimies, on myöskin matkassa mahtavana kuin Goliath. Toisten mielestä ei tullimiehellä olisi siihen oikeutta, tullimies saa palkan valtiolta, hän tyytyköön siihen. Sitäpaitsi hän tekee kylliksi kiusaa nuuskiessaan arkut ja kojut, jos vain joku on käynyt Skagenissa. Hän haalii todellakin tarpeeksi itselleen, vaikka hän pysyisikin poissa täältä — hän voisi nyt edes täällä jättää toiset rauhaan. Mutta ei, Kristofer on kaikesta huolimatta mukana, hän kulkee ympäri tärkeän näköisenä, on kuin tarkastaja ja päällysmies. Kukaan ei tosin ole häntä siihen virkaan pannut — Kristofer on itse itsensä siihen asettanut — mutta kun Kristofer on valtion virkamies ja kantaa valtion messinkiä lakissaan, niin jokaisen täytyy koettaa sietää häntä parhaan taitonsa mukaan. Kristofer on tosin huono kalastaja, hänen mertansa ovat suorastaan hullunkuriset, nielu niissä on iso kuin kärrynpyörä, niin ettei vahinko suinkaan ole suuri, vaikka hän tuleekin mukaan. Ja jos nyt joskus niin hullusti käy, että hän jotakin saa — no, hänen sumpussaan ei ole lukkoa. Kantta sopii nostaa ja tarkastaa hiukan sisällystä, kun Kristofer illalla on mennyt levolle. Kristoferiltä ei mitään oteta, vaan valtiolta, sillä Kristofer on valtion virkamies. Ja jos nyt muuten Kristoferilta otettaisiinkin — niin ei sitä voi sanoa varkaudeksi. Kuinka paljon Kristofer onkaan ottanut toisilta! Hän on ottanut monin kerroin rahaa, suuria rikkauksia suorastaan. Ja ajattelehan mitä hän on ottanut! Rommia ja geneveriä ja akvaviittia, hienointa mitä pulloissa on — väliin kokonaisia kanistereja. Hän on pysynyt ilmaiseksi viinassa, niin että sitä on riittänyt hänelle vuodet umpeensa — niin, se kiusan Stoffer! Varkauttako — johan nyt. Hän on verottanut toisia niin kauan, että olkoon hyvä ja alistukoon nyt kerran hiukan toisten verotettavaksi.
Jotakuinkin kello seitsemän ovat kaikki veneet valmiina laskemaan. Niitä on ylt'ympäri vedessä, pitkin lahtia ja niemiä, vuonoissa ja salmissa — niin, aina Reier-luodolle asti. Siellä on laajat matalikot, ja siellä hummerilla on mitä parhaimpia kiviä ja koloja. Kalastajat istuvat ja odottavat kukin paikallaan, mertakuorma päätä korkeammalla — on suorastaan ihme, etteivät ne siitä joskus kellahda kumoon. He istuvat ja koettavat säilyttää tasapainon — katse suunnattuna suoraan keulaan ja mälli keskellä suuta — ja kun he istuvat näin odottamassa, katselevat he kateellisina ympärilleen tarkaten naapureitaan. No, Knud on tänään Paulenissa, ja tullimies Brynesteinin luona — niin, olkoon se heille opiksi. Ja Kristen on asettunut Langholm-salmeen — hm, hänellä on muuten runsaasti mertoja, tuolla samaisella Kristenillä Langholm-salmessa. Ja kas, maakauppias tuolla — varjelkoon, eikö hänellä ole kaksi venettä perässään, jotka molemmat on lastattu kukkurapäilleen, se saa toiset oikein raivostumaan! Kourat puristavat aironpyyryjä, silmät iskevät tulta. Ja kaiken tämän kestäessä kuluu aika, viisari lähenee päämäärää, lähenee hitaasti minuutti minuutilta…
Mihin on nyt Markus sillävälin hävinnyt? Markukselle on kyllin tilaa, miten paljon muut leventelevätkin — meri on niin siunatun suuri. Markus on asettunut Sølvske-lahteen, missä hänellä on erinomainen paikka. Hänen tarvitsee vain soutaa kaaressa luodolta ja laskea pitkin rantaa, kunnes hän on Garpholmin luona. Sitten hän soutaa läpi Bly-salmen ja ohi Kalvenin niemen, siitä voi hän alkaa jälleen laskea. Hänellä on hyvä pohja pitkin matkaa, paasia ja lohkareita ja laakeata kalliota. Hänen täytyy vain vähän kiirehtiä, että hän ehtii ennen muita salmesta, silloin hänellä on yksin paikat hallussaan niin pitkälle kuin häntä haluttaa.
Kellon lähestyessä kahdeksaa saavat silmät yhä enemmän eloa. Markus näkee selvästi paikaltaan, miten ne kulkevat tarkastaen ympäri, ne pistävät väliin kuin pitkät piikit. On kuin epäluulon henki hiipisi veneestä veneeseen, he oikein vartioivat toisiaan, ettei kukaan vain laskisi mertojaan liian aikaisin. Silloin tällöin nousee joku nähdäkseen yli luodon, onko naapuri aloittanut. Naapuriin ei näet ole luottamista, hän aloitti neljänneksen liian aikaisin edellisenä vuonna. Ei, niin he istuvat taas hiljaa ja kurkottavat ja vilkuilevat ympärilleen. Ja Brynesteinin luona seisoo tullimies veneessään komentamassa ja valvomassa lakia. Hän seisoo kello kädessä ja kasvot käännettyinä lounaaseen kuin punaiseksi maalattu keulapuomi. Väliin hän kohottaa hiukan päätään ja katsoo uhkaavasti ympärilleen…
Läiskis, siinä putosi ensimmäinen merta.
Heittäkää, huudetaan ylt'ympäri, on tosin liian aikaista, mutta heittäkää, heittäkää kuuluu kaikkialta. Ei, ei, sanoo tullimies vihaisena ja huitoo käsillään, mutta kukaan ei ole häntä huomaavinaan. Täällä on yht'äkkiä alkanut vaarallinen näytelmä, mertoja sataa, airot kalisevat, on kiirettä ja kiivasta touhua, loiskinaa ja läiskinää, ja pyydyksiä lasketaan kilpaa. Kiiruhda, huudetaan, heitä, heitä! Ja niin vierivät merrat mereen, käsivarret heiluvat ja kädet huitovat — on kuin joka veneessä olisi tuli irti. Tullimies on hetken hiljaa ja katselee — hän taistelee itsensä kanssa, niin että parta tutisee, ei, hän työntää kellon taskuunsa ja käy käsiksi mertakasaan, hänkin. Ja läiskis, siinä hän laskee vehkeensä mereen yhtä uhattuna ja luvattomasti kuin joku muukin…
Oikeastaan tämä on hullua. Mertaa ei saisi heittää siten, vaan se pitäisi laskea kauniisti ja huolellisesti — kiikarin ja laskukiven avulla, jos niin tarvitaan. Mutta tänään saa mennä miten menee, täytyy ennen kaikkea turvata itselleen paikat, saada merrat mereen tavalla millä hyvänsä. Vaikka ne sitten joutuisivat nurinpäin, niin ne saavat olla siinä, kunnes niiden luo palataan. Hummeri ei karkaa, se osaa kyllä odottaa; naapuri sensijaan ei odota, vaan kiiruhtaa edelleen niin pian kuin voi: Souda, Ole Jakob, souda, kuuletko! Anna mennä, Tuomas, niin pääsemme Peder Emilin edelle! Puuhaillaan, touhutaan, riidellään kaikkialla, kiiruhdetaan Paulenista Bedstefarsgrundiin, Kvervenistä Gaaseniin ja vielä kauemmaksi. Ja samalla kuin puuhaillaan, touhutaan ja riidellään, liukuvat veneet kukin suunnalleen kohti omaa päämääräänsä. Ja jokaisesta heitetään mertoja, heitetään alituisesti. Ja taakse jää meri täyteen kohoja, ne keinuvat pitkin niemiä ja vuonoja, ympäri luotojen ja merimerkkien, lahdissa ja salmissa. Niitä sataa, lisääntyy, vilisee kaikkialla, ne loistavat vedessä kaiken värisinä kuin linnut.
Voi kestää kauan, ennenkuin pääsee kotiin, varsinkin jos on paljon mertoja laskettavana ja täytyy useasti luovia. Jos vielä on huono ilma, jos tuuli on vastainen ja meri lainehtii, niin saa usein koetella kärsivällisyyttään. Vene voi jo sinänsä olla raskas — ja ajattelehan nyt, kun se on täynnä mertoja, joihin tuuli tarttuu ja ponnistaa vastaan. Istutaan tuhdolla ja vedetään ja ponnistellaan — niin että käsivarret puutuvat. Joka lihasta jännitetään — ja sittenkään ei vene nähtävästi liiku. Markus on koettanut niin monta kertaa, hän on istunut rankkasateessa ja tuulessa, taistellut meren kanssa ja uurastanut tuhdolla, kunnes on menettänyt kuulonsa ja näkönsä. Hän on istunut ja keinunut veneessään ja taistellut mertojensa kanssa kaukana ulkona, kunnes hämärä on yllättänyt hänet. Tämä kerta kaikkiaan kuuluu hänen tehtäviinsä, se kuuluu asiaan. Mutta siitä huolimatta on hummerinpyydystys suosittua, ihmiset pitävät siitä. Se innostuttaa ja saa ihmiset liikkeelle, pyydystetään koko sielulla ja ruumiilla. Ja jos pyytäjä palaa myöhään kotiin ja ilma on ollut huono, niin vasta kun hän on päässyt sisään ja saanut kuivat vaatteet ylleen ja ruokaa sisäänsä, vasta silloin hän virkistyy ja tulee hyvälle tuulelle. Hän muistaa pikkuseikkoja myöten kaiken, mitä on tapahtunut, muistaa miten hän voitti naapurinsa ja otti häneltä parhaimmat paikat, muistaa miten hyvin hän on kaikesta suoriutunut. Lisäksi on niin suloista tietää, että kaikki merrat ovat ulkona ja kokoovat ja tuovat saalista taloon. Ne tekevät siellä hiljaisuudessa työtä, pyydystävät alinomaa. On kuin olisi turvattu pitkiksi ajoiksi, ei tarvitse pelätä mitään. Vaikka sekatavarakaupan lasku olisikin suuri — hummeri selvittää kaiken loistavasti. Se on niin hyvä kaveri, ettei kukaan satamassa voi itselleen parempaa toivoa. Se saa kalastajan hyvälle tuulelle, hän ottaa takin naulasta ja lähtee ulos juttelemaan vähän. Tuolla nurkalla kävelee juuri Anders, hän on hyvällä tuulella, hänkin, eikö hän käykin tohveleissa ja pitkä piippu kädessä, käy ja tepsuttelee ja vetää savuja ja puhaltelee niitä hyväntuulisesti ilmaan. Vanhasta tottumuksesta suuntautuu kulku sillalle — aivan oikein, siellä seisoo koko joukko väkeä keskustellen, ilakoiden ja nauraen. Siellä on Aanon ja Torvald, siellä on Kristen ja Knud ja monta muuta. He juttelevat siitä kuka aloitti, kenen on syy, että kaikki muut heittivät mertansa liian aikaisin. Edellisenä vuonna oli syy Karelin, sitä edellisenä Trulsin. Mutta kenen mahtoi olla syy tänä vuonna? Niin tulee suutari lentäen ja osoittaa Knudia ja sanoo syyn olleen hänen. Mutta siihen ei Knud tahdo myöntyä: merta putosi itsestään, sanoo hän, tuulenpuuska vieritti sen mereen, ja niin alkoivat toiset laskea. Syy ei suinkaan ollut hänen, häntä moitittiin aivan syyttä…
Tirskutaan ja ryitään ja tehdään pilaa.
— Mene ja sano, tuumivat he viekkaasti.
— Etkö itse laskenut!
— Mene hemmettiin, sinä punakarvainen kettu!
— Ei, sinä olet niin viaton, että…
— Ajattelehan, olisiko hän voinut sitä estää, ei!
Viekastellaan ja pistellään ja väliin purskahdetaan nauramaan. Hihi, hahaha, iloa kestää myöhään yöhön.
Nyt on kiire käsissä. On tosin tehtävä työtä, mutta sellaista työtä, josta ei kukaan tahdo olla poissa ja josta riittää iloa joka päivä. On kysymyksessä koota kotiin, korjata oman työnsä hedelmiä — ei mitään iloa voida verrata siihen. Tietää itse kaiken ansainneensa, saa kiittää omaa järkeään ja varsinkin omaa ahkeruuttaan kaikesta minkä korjaa! Silloin tuntee leikkuumiehen iloa, syvintä iloa maan päällä — ei mikään ole niin kestävä ja rikas kuin se. Markus on pystyssä, kun kukko kiekuu; hän ei voi nukkua jännityksestä edes auringon nousuun, vaan pujahtaa virkkuna nopeasti vaatteisiinsa. Mitä on Herra antanut viime yönä, montako hummeria hän saanee nostaa? Ja millainen mahtaa olla ilma, ajattelee hän ja varjostaa käsillään silmiään ja katsoo ulos ikkunasta, onkohan kirkasta, niinkuin eilen ennusti? Kyllä, kirkasta on ja tyyntä, tähdet kuvastuvat mereen muistuttaen palavia liekkejä. Voi niitä hyviä siunattuja tähtiä! Markus tulee oikein kiitolliseksi niille, niin iloiseksi ja pirteäksi sisintään myöten. Hän kulkee hymisten edestakaisin lattialla, hän puhuu lopuksi ääneen itsekseen. Nyt menemme ulos kokemaan, sanoo hän ja maiskuttaa tyytyväisenä suutaan, tule, niin tepastelemme matkaan, ukko Markus. Hän paiskaa oven kiinni jäljessään ja lähtee astumaan alas tunturia; klak, klak, kaikuu kalliosta, ja klak kuuluu vastaus talonseinästä. Nyt hummeri syö aamiaista, menemme sitä hiukan häiritsemään. Markus kulkee läpi sataman, niin että askelet kajahtavat taloista. Hän on iloisin ihminen maan päällä, Herra, anna hänelle anteeksi.
Sitten hän tyhjentää veden veneestä, loiskis, loiskis, ja irroittaa köyden keulasta ja lähtee merelle. Vesi on hienon virvatulen peitossa, se loistaa keltaisena, ja kun Markus laskee ja nostaa aironsa, niin se sammuu syttyen uudelleen.
— Sinäkö se olet, Karel? kysytään takaa.
— Ei, vastaa Markus, — minä se vain olen.
Meriruoho rannalla humisee hiljaa, kun meren laineet sitä huojuttavat. Skibsheia kohoaa hänen edessään — huippu hohtaa hämärässä aamuvalossa, joka ilmaisee päivän juuri koittavan. Ja valon kasvaessa ja levitessä taivaalle, sen vaihdellessa mitä hienoimmissa värivivahduksissa, niin, herkimmän aamuhetken koittaessa ja varjojen ja aaveitten hävitessä — Markus soutaa merralta merralle, hän kulkee kuin korjuumies pellollaan ja kaivaa sen sinistä multaa. Hän kaivaa syvälle ja hän kaivaa matalalle joka paikalla, jonka hän on itselleen merkinnyt. Ja hänen kaivaessaan multaansa ja kootessaan ja turvatessaan elämäänsä hänen mielensä kirkastuu kuin lapsen. Hänestä tuntuu, kuin hänen kohtalonsa olisi parempi kuin kenenkään muun maan päällä, hän tuntee olevansa melkein kadehdittava, ikuinen kiitos ja kunnia Herralle…
XIV.
Hummeri menee varsin mielellään mertaan, olisi synti sanoa muuta. Se ei ole lainkaan epäluuloinen; jos vain syötti on kyllin houkutteleva, niin kaikki on sen mielestä kunnossa, se ryömii muitta mutkitta sisään. Se ei tee kuin kettu, joka vainuu ja nuuskii ja kiertelee kaukaa, ei, sillä ei ole ketun luonnetta. Mutta sillä ei ole myöskään ketun väriä, se tulee punaiseksi vasta kun se joutuu pataan, siihen asti se on musta kuin piki. Siksi se on hiukan outo, oikein pelästyy, kun sen ensi kerran näkee — — neekeri, ajattelee itsekseen. Lisäksi se on niin erikoisen näköinen, siinä on jotain amerikkalaista, jotain hienoa ja herkullista, joka maistuu teräkseltä ja samalla ilmaisee voimaa. Katsohan sitä vapaana pohjassa jonakin päivänä, katso sitä vaalealla hiekalla meriruohon keskellä! Se tulee sakset koholla edessään kuin kaksi valtavan suurta rautanyrkkiä, se muistuttaa nyrkkeilijää, siinä tulee maailmanmestari Jim tai Sam. Ja sitten? Koeta ottaa se haaviin, ruumis vetäytyy taaksepäin kuin vieteri — se työntyy eteenpäin kuin kuula ja on poissa silmänräpäyksessä.
Hummeri ui nimittäin erinomaisen hyvin, jotavastoin merikrapu ei sitä taitoa ole oppinut. Kävelyssä sensijaan hummeri jää jälkeen, sen jalat ovat heikot, ne ovat vain ryömimistä varten. Mutta niinpä se kulkee kasvot edellä — täysin avoimella ja rehellisellä tavalla, jotavastoin merikrapu ryömii salakavalasti sivu edellä muistuttaen salamurhaajaa tai jotakin senkaltaista. Merikrapu onkin itse asiassa alhainen eläin jota ei voi verrata hummeriin, lukuunottamatta juuri makua. Se on suorastaan epämuodostuma, alhainen, luonteeton olio, orja, ryöväri, pahantekijä. Sen huomaa pian, jos ne joutuvat yht'aikaa mertaan. Sillä siellä hummeri ei voi liikkua, ja sitä käyttää merikrapu hyväkseen. Vapaudessa se jää alakynteen ja ymmärtää pysyä piilossa, mutta oven sisäpuolella se on voitolla. Se juoksee edestakaisin merrassa hummerin istuessa hiljaa jossakin nurkassa — ja vips, siinä se on hummerin vieressä ja leikkaa siltä toisen saksen. Niin on hummeri käsipuoli, se on menettänyt puolet arvostaan Klips, siinä putoo toinenkin. Kun sitten pyyntimies kokee merran, on jäljellä vain runko raukka, jonka yhtä hyvin voisi laskea mereen.
Hummerin sakset eivät ole samanlaiset, kuten kaikki tavallisesti luulevat. Toinen on ruhjontasaksi ja toinen sahasaksi, kummallakin on oma muotonsa ja tehtävänsä. Mutta kumpiko niistä on oikea ja kumpi vasen? Se on aivan sattuman varassa, siinä ei ole mitään tarkkaa sääntöä, toisella on niin, toisella näin. Jos niin tahdotaan sanoa, on kahdenlaisia hummeria, jotka ovat aivan yhtä hyviä, oikea- ja vasenkätisiä, aivan niinkuin meillä on kaksi mielipidettä, kaksi puoluetta, jotka näyttävät kyntensä kumpikin omalla tavallaan. Koko ero on vain ulkonainen — aivan niin on meilläkin — sisäisesti ne ovat samannäköiset, aivan samanlaiset. Molemmat pitävät rasvaisesta ja niillä on yhtä hyvä ruokahalu, ne ajavat molemmat samaa saalista ja syövät sen molemmat yhtä himokkaasti. Ero on vain siinä, että toinen ottaa saaliinsa oikealla ja toinen vasemmalla saksellaan. Sitäpaitsi ne leikkaavat yhtä hyvin ja pitävät yhtä hyvin kiinni saaliistaan.
Meillä on lisäksi puolue, joka ei kuulu oikeistoon eikä vasemmistoon, vaan on näiden kahden välissä muka pitämässä niitä tasapainossa — no, älkäämme viipykö siinä. Tässä sanottakoon vain lyhyesti, että hummerienkin joukossa on sellaisia, jotka samalla tavalla poikkeavat säännöllisyydestä. Niillä on kahdet sahasakset, mikä nyt lieneekään siihen syynä, ne ojentavat ne kummallekin puolen ja ovat kuin itse vanhurskaus. Huomattakoon, että niillä aina on vain sahasaksia. Ei ainoallakaan vanhurskaalla ole vielä ollut pelkkiä ruhjontasaksia, mitä siitä nyt sitten ajateltaneenkin. Mutta jos uskaltaa päätellä sahasaksien tehtävästä, jona on saaliin pyydystys ja kiinnipitäminen, niin eivät vanhurskaat juuri ole niitä, jotka täällä maailmassa vähimmin itsestään huolehtivat tai joilta jotakin puuttuu.
Hummerit elävät kaksittain, mies ja vaimo samassa talossa. Niin, voihan sitä sanoa taloksi, ne asuvat kaikenlaisissa koloissa pohjassa, joihin vain voi ryömien päästä. Kalastaja näkee ne tarkastaessaan vesikiikarillaan pohjaa. Ne istuvat usein kolon aukossa tuntosarvet kaaressa esillä, nauttivat yhdessä ja katselevat ulos. Ne istuvat aivan kuin ihmiset käsivarret ristissä ja oikein ojentuvat eteenpäin kyynärpäihinsä nojautuen ja tarkkaavat maailmaa ympärillään, seuraavat liikennettä ja kaikkea mitä tapahtuu. Tuolla nukkuu kirjava simppu vatsallaan päivällisunta katsellen tylsästi eteensä, tuolla ryömii pyöreä merisiili yli laakean kiven. Sillä ei ole jalkoja eikä käsiä, se kulkee piikkiensä avulla, laahaa itseään eteenpäin hiuskarvan leveyden verran kerrallaan aivan kuin kangeten kiveä. Tuossa livahtaa seiti ohi — kunpa vain saisi sen käsiinsä, seiti maistuu hyvältä. Pyydyssaksi kohoaa puoleksi — ei, seiti kääntyy sivulle, siitä näkyy enää vain vihertävä loiste ja se katoaa veteen kuin sammuva valo. Mutta odotahan vähän, tuolla tulee maneetti, se työntää rihmansa pitkin koloa ja kietoo ne meriruohoon ja kaikkeen mitä on lähellä. Nyt tulee noille kahdelle ikkunassa kiire, ne ojentavat saksensa esiin ja särpivät sisäänsä niin pian kuin taitavat. Kalastaja näkee tämän kaiken kiikarissaan ja tarkkaa kaikkea pikkuseikkoja myöten. Hän huomaa pariskunnan kolossa, huomaa, miten ne istuvat ja kurkistelevat, miten ne syövät maneetin ja kaiken muun. Mutta tarkimmin panee hän muistiin itse paikan. Tänne asetan merran, hän ajattelee, täällä voi olla varma ainakin kahdesta.
Kokenut hummerinpyydystäjä ottaa sentähden tarkoin selvän hummerista ja panee mieleensä kaiken minkä hän näkee. Hän tietää, että tässä on pariskunta, ja jos hän nyt esimerkiksi saa koiraksen pyydykseensä, jatkaa hän rauhassa pyydystystä samalta paikalta, kunnes on saanut leskenkin. Koiras- ja naarashummeri ovat muuten hyvin toistensa näköiset, kaupunkilaisen olisi vaikea sanoa kumpi on kumpikin. Mistä sitten kalastaja sen näkee? Se on varsin yksinkertaista — naarashummerilla on leveämpi pyrstö.
Kun hummerista nykyjään maksetaan hyvin, niin ne eivät ole pieniä summia, jotka kalastaja nostaa merestä hummerinpyydystyksen aikana. Rahaa tulee oikein satamalla, sitä kertyy läjä laatikkoon ja kaappiin, rahalipas tulee yhä raskaammaksi, niin että lopuksi se on vietävä pankkiin. Hummeri on muuten jo sinänsä kaupaksikäypä, sitä käytetään vaihtorahana ja maksuvälineenä maalla ja kaupungissa ja otetaan vastaan yhtä hyvin kuin paperirahaa. Ero on vain siinä, että paperirahassa täytyy olla vesileima, mutta hummerin täytyy olla ilman sitä. Se saa sen väliin vaihtaessaan kuorta, selkään nousee rakko, joka tavallisesti aiheuttaa sen kuoleman. Vesileimainen hummeri ei sentähden »mene», mutta jos siinä ei ole mitään vikaa, vaan sakset, jalat ja kaikki ovat täydessä kunnossa, niin se käy samasta kuin valtion raha. Sillä voi saada vehnäjauhoja ja sokeria, vaikka koko säkin, jos tahtoo. Siksi voi usein kuulla puhuttavan tähän tapaan:
— Minulla ei tänään ole keltaisia seteleitä, voitteko sensijaan ottaa vastaan mustia?
Ja yhtä usein kuuluu vastaus:
— Kyllä, mustat ovat kyllin hyviä, tuokaa vain niitä niin paljon kuin haluatte.
XV.
Alkaa sataa. Yhä useammin tuulee, ilmapuntari heiluu ja häilyy, sää on yleensä perin oikullinen — sen alituista vaihtelevaisuutta ei voi väärin ymmärtää. Usein on illalla kaunista ja selkeätä — seuraavana aamuna sataa, tuulee ja meri lainehtii vaahtopäisenä silmänkantamiin…
Sade voi kylläkin ikävystyttää, varsinkin jos sitä kestää kauan, mutta myrsky, on vielä pahempi. Pyydykset pilaantuvat, siima sekaantuu, merrat pohjassa kaatuvat, ne liukuvat ja pyörivät ja häviävät jäljettömiin. Merelle ei voi lähteä, se mylvii ja ulvoo monen sylen syvyydeltä, aallokko lyö pitkin niemiä ja kallioita — se on uhkaava varoitus, jonka kaikki ymmärtävät. Ole hyvä ja pysy kotonasi, odota kunnes tuuli on väsynyt, taistellut aikansa ja mennyt levolle. Tätä voi kylläkin kestää kauan — voi mennä neljä, viisi päivää ja kauemminkin, syysmyrsky on pitkäaikainen. Ja koko ajan on kalastaja huolissaan pyydyksistään. Hän naputtaa ilmapuntarin lasiin, pudistaa päätään ja koettaa uudelleen. Hän kulkee levottomana edestakaisin tuvassaan ja kuuntelee tuulen ja meren ulvontaa, silloin tällöin hän pysähtyy hetkeksi ja luo puolittain epäilevän katseen ylöspäin — eihän tuuli vain vie kattoa? Ei, niin ei nyt kylläkään käy, mutta kattokivi sitävastoin voi mennä. On mentävä aittaan katsomaan, eikö siellä olisi uutta. Ja sitten on noustava tikapuita ja ryömittävä sukkasillaan ja asetettava se paikoilleen, ennenkuin alkaa sataa. Jos kotona sattuu olemaan hiukan sementtiä, niin voi sen sillä kiinnittää, niin on siitäkin turvassa.
Sitten tulee pari aurinkoista päivää — tuntee jo mielensä lämpenevän ja luulee myrskyn vähän asettuvan — mutta ei, taivas meneekin uudelleen pilveen. Ja nyt sataa viikko toisensa jälkeen, sataa niin että lehdet mätänevät oksilla ja maat ja suot ovat kokonaan veden vallassa. Markus istuu tosin ylhäällä kuivalla kalliolla, mutta kun hän vain katsoo ulos ikkunasta, kohtaa sama märkyys hänenkin silmänsä, minne hän katsoneekin. Kaikkialla vain lätäköltä ja lammikoita, siellä täällä on oikein pikku järviä, joissa kanervapensaat kohoavat yli pinnan muistuttaen pienen pieniä punaisia saaria. Polku — tuolla virtaa sen kohdalla puro liristen ja loristen jokaisessa pienessä kolossa, ja sammal kalliolla paisuu kuin sieni.
Sill'aikaa on kalastus vähitellen lakannut. Se on vähentynyt vähentymistään, saalis on tullut yhä pienemmäksi, melkein kaikki ovat lakanneet kalastamasta. Kun ennen sai hummerin joka merralla, saa nyt yhden joka kymmenennellä tai kahdennellatoista, saalis on vähentynyt päivästä päivään. Niinpä ei enää kannatakaan pitää kaikkia mertoja ulkona, se ei maksa vaivaa, ajattelehan vain, että ne kaikki täytyy syöttää. Lisäksi menettää vielä mertansa, ne mätänevät meressä, ne häviävät ja hukkuvat. Sentähden ne otetaan ylös toinen toisensa jälkeen — — lopuksi on vain jokunen harva jäljellä, ja niitä muutetaan paikasta toiseen. Hummerinpyydystys on niin mieluista tehtävää, että sitä koettaa pitkittää mahdollisimman kauan, täytyy olla jotakin puuhaa, päivä on liian pitkä sinänsä. Voihan joskus jotakin eksyä mertaan, jos onni on suotuinen, kuka tietää…
Nyt on maallikkosaarnaajan aika. Hän tulee matkalaukkuineen, ottaa esiin kirjansa ja silmälasikotelonsa, hän ei koskaan jää tulematta. Nyt hän kuuluttaa kokouksiin iltaisin, kokouksiin, jotka kestävät myöhään yöhön. Hän nousee opettamaan ihmisiä, selittämään korkeimman sanaa. Juuri sitä ja sitä on Jumala tarkoittanut. Ja kun sade piiskaa ikkunaruutuja, kun koko luonto on alakuloinen ja harmaa, niin saarnaaja seisoo puhujalavalla ja tekee kaiken vielä alakuloisemmaksi ja harmaammaksi. Pappi ei ole mitään häneen verrattuna, papilta puuttuu henkeä ja kaikkea muuta. Saarnaaja sitävastoin on itse Jumala — hän voi nähdä ihmisistä selkäpuoleltakin, ovatko he kääntyneitä, väittää hän, ja kurittaa heitä synnin- ja häpeäntunnolla. Siinä he istuvat ja painavat päänsä maata kohti ja koettavat laittaa selkänsä hyvään asentoon ja näyttää jumalisilta takaapäin. Hyvä on, että on pimeä, ajattelevat he, kun he vihdoin myöhään yöllä kompuroivat kotiin, ei ole helppoa tietää, onko selkä oikeassa asennossa.
Markus on usein rukoushuoneessa, hän menee kiittämään Jumalaa hummereista ja muusta, mitä nyt sattuu olemaan — sitäpaitsi alkaa jokailtainen kotona istuminen ajanpitkään ikävystyttää. Mutta mistä tuo johtuneekin, Markus ei ole mikään tarkkaavainen kuulija, harvoin hän jaksaa seurata alusta loppuun asti. Hän tosin istuu hiljaa ja kauniisti, niin ettei kukaan voi huomata sitä päältäpäin hänestä, mutta sisimmässään hän kuluttaa aikansa ajattelemalla muita asioita. Miten rumaksi onkaan rukoushuone maalattu, ajattelee hän, katsohan vain seiniä, pylväitä ja penkkejä, joilla istutaan! Ei ainoatakaan puhdasta väriä, pelkkää umbraa, ruskean ja harmaan sekoitusta, niin surullista ja kolkkoa kuin suinkin. Ja täällä pitäisi Jumalan olla, tämän pitäisi olla hänen asuntonsa maan päällä — totisesti, kunpa niin olisikin. Kyllähän Markus tietää varsin hyvin, että tämä on oikea väri — rukoushuoneenväri, jos niin tahdotaan sanoa — mutta mistähän siihen on tultu? Taivas ei ole maalattu umbralla, taivas on sininen ja taivas on punainen, niin, taivaalla nähdään väliin kaikki värit lukuunottamatta rukoushuoneenväriä, eivätkä ne loukkaa ketään. Jumala maalaa oman talonsa ilon väreillä, kullalla ja helakanpunaisella, mutta ihmiset käyttävät umbraa ja harmaata. Se näyttää hurskaammalta heidän mielestään, on kuin siinä olisi enemmän henkevyyttä, eikä sillä ole niin maallista leimaa. Mutta mikä on tämän aiheuttanut? Sanotaanhan Sionin kaupungista, että sen kadut ovat pelkkää kultaa; siinä ei ole sanaakaan umbrasta. Mistä on sitten johduttu umbraan? Markus miettii miettimistään eikä lainkaan huomaa missä on. Hänestä tuntuu lopuksi, kuin hän istuisi saarella auringon noustessa ja onkisi huulikaloja ja näkisi, miten meri tulee häntä vastaan syli täynnä tuulta ja valoa. Niin, jospa ihmiset tietäisivät, kuinka kaukana Markuksen ajatukset ovat, miten hän miettii muita asioita. Kunpa olisi kesä, hän ajattelee ja kohottaa katseensa ja näkee saarnaajan ja herää unelmistaan — tätä tuskin jaksaa sietää. Kunpa olisi taas kesä, niin voisi mennä kävelemään ja poimimaan kukkia ja kuuntelemaan lintujen laulua, eikä tarvitsisi istua kuten nyt ja ottaa vastaan raamatun sanaa kuin myrkkyä.
Niin, sillä myrkkyä tämä on. Se pakottaa ihmisen pelkäämään ja opettaa hänelle kaikkea mikä on synkkää. Se ei kohota häntä iloisena valoa kohti, vaan painaa hänet orjuuteen ja tomuun. Ihmisestä tulee arka orja, joka ryömii nelinkontin Jumalan eteen ja katsoo häntä vältellen kuin peloissaan oleva koira. Se opettaa ihmisen viekkaasti teeskentelemään, opettaa hänet pettämään itseänsä. Mutta ennen kaikkea se opettaa hieromaan kauppaa Jumalan kanssa, tekemään hyvää palkan tähden tai suorastaan ostamaan itsensä vapaaksi. Ikäänkuin hyvä kaipaisi palkkaa!
Kun Markus vihdoin illalla tulee kotiin, on hänen mielensä niin raskas, että häntä tuskin voi tuntea. Hän istuu pitkän aikaa tuolillaan ja tuijottaa eteensä, kaikki tuntuu niin toivottomalta ja synkältä. Hän meni mieli kevyenä ja valoisana kuulemaan vähän hyvää Jumalasta saadakseen lohtua ja lämpöä — ja sitten hän palaa kotiin kuin sairas. Hän meni ilahduttaakseen Jumalaa ja näyttääkseen, miten hän iloitsi hänessä — nyt hän istuu alakuloisena ja miettii eikä jaksa edes nostaa päätään. Hän meni luottavaisena kuin lapsi — nyt hän istuu hiljaa ja pettyneenä ja hämillään tuvassaan. Jumala on tietysti oikeamielinen ja viisas, ei pidä ymmärtää Markusta väärin, ei hän tahdo riidellä Jumalan kanssa, Jumala kyllä tietää mitä hän tekee. Ja tietysti Markus iloitsee hänessä — Markus on aina iloinnut Jumalassa — hän ei vain voi auttaa sitä, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi ennen ollut parempi. Hänestä on suorastaan käsittämätöntä, että Jumala voi olla niin ankara, niin vailla kaikkea ymmärtämystä.
Mutta jos Markuksen luona vuorella on synkkää, niin ei alhaalla kylässä ole sen valoisampaa. Päinvastoin, ihmiset ovat siellä kovin huolestuneita, huoataan ja nyyhkitään loppumattomiin, niin että se kuuluu talosta toiseen. Mutta Markus istuu yksin ja taistelee hiljaisuudessa itsensä kanssa, jota vastoin muut istuvat yhdessä ja valittavat tavallaan avoimen oven edessä. Toinen tietää että toiset näkevät hänet — ja koettaa olla sen mukaan. Hän alkaa teeskennellä kääntynyttä, lopuksi kaikki näyttelevät. Ja välillä veisataan virsiä tai rukoillaan avoimen ikkunan edessä, jotta naapuri näkisi. On kuin toinen tahtoisi näyttää toiselle, miten syvästi henki on vaikuttanut häneen, näyttää, että jumalanpelkonsa nyt on todellista. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he puhuvat kilpaa ja oikein koettavat saada toisensa vaikenemaan. Sitten he menevät kumpikin suunnalleen ja epäilevät toisiaan ja puhuvat itsekseen pilkallisesti toisistaan. Vai aiot sinä narrata Jumalaa, hyvä, mutta minua et petä niin helposti. Ja he muistelevat naapuriensa vikoja ja juoksevat ympäri niitä kertomassa. Mokomakin tahtoo käydä kristitystä, hohoi! Tuollainen, joka pyydystää alamittaisia hummereita ja vie ne kotiinsa ja syö.
Mihinkä tämä johtaa? Se johtaa itserakkauteen, joka on enemmän kristillisyyden vastaista kuin mikään muu. Ja itserakkautta seuraa suvaitsemattomuus, joka taas synnyttää tuomitsemishalua ja ylpeyttä ja kaikkea, mikä pahaa on. Sen sijaan että eläisivät sovussa keskenään, he vihaavat toisiaan salaa ja vaanivat toisiaan alinomaa. Jos lähimmäinen on tehnyt pienen synnin — voi, miten heidän silmänsä loistavat, he iloitsevat sisimmässään ja juoksevat kertomassa muille hänen onnettomuudestaan. Jos hänen taas on käynyt hyvin, jos hän on päässyt arvoon ja kunniaan — Herra varjelkoon heidän suutansa. Hyvästä he ymmärtävät kyllä vaieta, Herra antakoon heille anteeksi, niin monta kuin heitä onkin, hekö vahingossa auttaisivat toisiaan kunniaan, kohottaisivat lähimmäisensä tuumankaan itsensä yläpuolelle…
Sillävälin taukoaa myrsky. Sen voimat loppuvat vihdoinkin, se uupuu, heikkenee ja kuolee. Sade lakkaa ja tuuli vaikenee — eräänä iltana syttyvät tähdet taivaalla, ne loistavat pimeässä kuin kultaiset valot. Markus näkee ne läpi akkunan maatessaan hereillä penkillään, hän kuuntelee pauhinaa mereltä ja huomaa, että myrsky on ohi. Hän makaa ja tuntee itsensä onnelliseksi, hänestä tuntuu kuin tähdet lupaisivat hänelle jotakin, kuin ne puhuisivat hänelle ja tahtoisivat hänen parastaan. Luo ylös katseesi, Markus, sanovat ne, täällä on valoja maan ulkopuolella, useita valoja, valtavia valoja — suurempia kuin koskaan ennen olet nähnyt. Ja usko vain meitä, sanovat ne, me olemme lopultakin todellisempia ja kestävämpiä kuin teidän valonne alhaalla maan päällä. Markus makaa selällään penkillä katsellen ylös ja ymmärtäen kaiken. Hänessä ja hänen ympärillään vallitsee selkeys, hän hurmaantuu, hän ikäänkuin kohoaa paikallisuuden ja ajallisuuden yläpuolelle, rajattomaan puhtauteen ja rauhaan. Alakuloisuus häviää hänestä, hänen mielensä sulaa, siinä itää ja versoo. Ja välillä hän kuulee maininkien kohinaa, kuulee mereltä pauhinaa ja kiehuntaa, se tyyntyy tunti tunnilta sen jatkaessa kulkuaan maata kohti…
Aamulla on tunturi huurteessa — kiiltävässä pölyssä, joka leikkii auringossa milloin punaisen milloin sinisen hohtoisena. Se on varma ja luja jalan alla ja se siirtää kulkijaan turvallisen ja kotoisen tunteen, ikäänkuin se sanoisi: sinä ja minä, me kaksi. Ihmiset kuulevat sen alas rantaan ja tulevat hyvälle tuulelle ja päästävät elämänilonsa ilmoille — kun Markus on syönyt ja menee ulos, kuulee hän, miten puhutaan ja nauretaan. Hihi, kaikuu iloisesti, tuntuu niin siunatun hyvältä, kun saa nauraa. Silloin muuttuu kaikki samassa silmänräpäyksessä, unohdetaan selkä ja kaikki muukin ja aletaan puhua järkevästi — luuletko, että turska syö tänään? Ja niin ymmärtää maallikkosaarnaaja, ettei häntä täällä enää tarvita, ja hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Ja kun joku poika vie hänet veneellä satamasta, järjestävät kalastajat jo siimojaan ja rysiään ja valmistautuvat aloittamaan pyynnin uudelleen. Maailma, joka äsken oli nurinkurin, jossa kaikki oli vinossa, jossa vain valitettiin ja voivoteltiin, se maailma on taas päässyt entiselle tolalleen.
Markus seisoo vuorenharjalla ja katselee, hänen pitäisi oikeastaan jäädä kotiin tänään, hänen rysänsä ovat käyneet niin harmaiksi — mutta ei, vuonossa on niin kaunista, että hänen täytyy päästä mukaan, hänenkin. Katsohan vain, miten merimerkki loistaa saarella! Ja katsohan, miten sininen on Kvalsund, ja Kniven ja Kværven ja Merlespikeren! Kaikki on herännyt uuteen eloon ja iloitsee jälleen, tätä on mahdoton vastustaa…
Miten hyvältä tuleekaan turska maistumaan, hän ajattelee soutaessaan läpi Paulenin, — niin, turska on nyt hyvää. Se ei ole enää vetistä, sininen on siitä hävinnyt, sen liha on nyt liidun valkoista, kun se lojuu siinä viipaleina vadilla, se maistuu hummerilta tai lihavalta naudalta.
XVI.
Niin kuluu aika, niin menevät päivät. Tulee kuunvaihe ja auringonkierto, tulee joulu ja uusi vuosi — mutta yhä vain kestää kaunista säätä.
Sillävälin on Markus myynyt hummerinsa, ostanut havaslankaa ja köyttä kaupungista ja alkanut kutoa nuottaa. Hän on tosin epäröinyt, tämä on ollut hänestä kovin uskallettua, hän on kysynyt itseltään monet kerrat, oliko tämä oikein tehty, voiko hän puolustaa tekoaan — niin, sillä häneltä menivät viimeisetkin rahat. Ja eihän hän voinut nähdä tulevaisuutta, voisihan sattua kaikenlaisia onnettomuuksia. Voisi sattua, ettei kalansaalista tulisikaan, niin hullusti oli käynyt ennenkin, ja sitten hänen olisi ostettava vastakirjalla, hänen, joka oli tottunut käyttämään käteistä, ja kerjättävä maakauppiaalta melkein joka päivä. Tai voi ehkä tulla kallis aika, voi syttyä sota tai tulla tulva — ei kukaan voi sellaista tietää. Tai hän voisi sairastua, saisi maata varattomana, hänelle ei riittäisi edes ruokaan puhumattakaan lääkäristä tai lääkkeistä. Kaikki tämä on saanut hänet miettimään, on kuin se olisi varoittanut — katsohan eteesi, Markus, mitä teet. Mutta samalla hän on muistanut, miten paljon nuotta voi tuottaa. Katsohan vain Aanonia ja Torvaldia, he tulivat suorastaan rikkaiksi edellisenä vuonna. Olkoonpa vain, että onnistuminen on sattuman varassa, mutta tämä onnistuminen sattuu joka tapauksessa usein. Ja kalastajan täytyy siihen luottaa, koko hänen työnsä täytyy olla sattuman varassa! Mitä muuta on hummerinpyydystys? Mitä muuta on kalastus rysillä ja siimoilla? Lopuksi hän on kiertänyt ympäri ja tarkastanut taloa, kaivanut perunalaatikkoaan ja nuuskinut kalatiinujaan — jättäisikö hän nuotan sikseen vai eikö? Sitten hän on nostanut päätään, kyllä hän sittenkin uskaltaa, miten sitten käyneekin…
Ja nyt hän istuu mäellään ja solmii ja sitoo niin lujaan kuin voi. Pieni tupa on täynnä lankaa, sitä riippuu seinillä ja katossa, sitä on vyyhtinä pöydällä ja penkillä ja sitä kiertää ristiin rastiin naulasta naulaan. Ja kaiken keskellä istuu Markus ja kutoo, kunnes hän tavallisesti itse kehräytyy vyyhdeksi. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuillessaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä kertyy kuin pienen pieniä pitkähköjä ruutuja, ne liittyvät kilvan toisiinsa, niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, ja niitä vilisee ja niitä lisääntyy päivä päivältä. Tämä on tavallisesti iltatyötä. Lamppu sihisee pöydällä, kun lanka äänettömästi luistaa sormien välissä pehmeänä ja liukkaana, niin että siihen on helppo tarttua. Siinä istuu Markus uuninnurkassa ja katsahtaa silloin tällöin tupaan ja puhuu pari sanaa itsekseen. Joskus tuntuu kuuluvan vastaus uunista, jossa talvipuut palavat; oikein, sanoo se, aivan oikein. Väliin syntyy oikein keskustelu, Markus kyselee ja uuni vastaa. He ymmärtävät toisensa täydellisesti, he ovat niin hyvin mukautuneet toisiinsa, ettei kukaan voisi paremmin sopeutua. Me saamme kyllä kaloja tällä, sanoo Markus. Niin, ajattelehan, vastaa uuni. Koetamme Sølvske-lahdessa tai ulkoa Sandvig-saaren luona, siellä on erinomainen paikka. Niin uunistakin, uuni on samaa mieltä. Tai me voisimme soutaa ulos Hudsundiin koettamaan sen ulkopuolelta, Markus levittää sormissaan silmukkaa ja katsoo ylös kysyvän näköisenä. Aivan niin, uuni on taas samaa mieltä, uuni on aina samaa mieltä. Koettaa vain Hudsundista, sanoo se, Markus saa varmasti kaloja sieltä…
Aamuisin on Markus merellä kokemassa rysiään tai muita kalavehkeitään. Väliin hän yrittää uistimella, väliin hän onkii. Ongella on muuten kylmä istua, varsinkin jos hänen täytyy istua hiukan kauemmin. Ilma on kylmää, on pakkanen — usein nousee vedestä kiemurrellen sumua, joka vähitellen siirtyy rannoille ja maalle. Jos onni on ollut hänelle suotuisa, soutaa hän kaupunkiin — penikulma sinne ja penikulma takaisin — niin on suurin osa päivästä mennyt. Puutarhaa ei myöskään saa unohtaa, ja kun meri heittää rannoille joukoittain levää — väliin kokonaisia valleja — niin käy täyttäminen nopeasti. Lisäksi kaikki tuhka — nyt kun ehtimiseen lämmitetään, ei sekään ole niin vähäistä.
Niin, vihdoin loppuu kaunis ilma. Vedestä nousee yhä enemmän usvaa, ilma on täynnä sumua ja pilviä, niitä kertyy tasangoilta ja mereltä. Ja eräänä päivänä alkaa sitten sataa lunta — tasaista, hienoa ja hiljaista pyryä, jota kestää tunti tunnilta, kunnes lumi vähitellen peittää maan, peittää meren, peittää saaren, peittää vuoren ja kanervan ja kaiken. On kuin vuono tulisi yhä pienemmäksi, talot katoavat, ihmiset katoavat, maailma luisuu pois, kutistuu ja häviää — häviää jonkinlaiseen valkoiseen unelmaan.
Jäljelle jää vain kolea hiljaisuus, syvä äänettömyys kaikkialle. Ja keskellä äänettömyyttä istuu Markus, istuu ja kutoo sisällä tuvassa, kunnes hän itse on kuin kala verkossa. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuilussaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, valuu kilvan taivaan valkoisen lumen kanssa ja kasaantuu kokoon päivästä päivään. Hän istuu yksin talven keskellä, istuu kuin tuntosarvi vuoren ylimmällä huipulla ja tavoittelee lohtua ja uskoa…