Lähde

XVII.

Niin kuluu Markuksen elämä, niin kuluvat vuodenajat, ne seuraavat toinen toistaan hitaasti ja rauhallisesti, ne tulevat ja menevät ilman suurta melua. Mutta ne tuudittavat hänet rauhaan — hiljaiseen tyytyväisyyteen, joka kestää kauan ja joka on elämän syvin tarkoitus, sen palkka omalle itselleen, jonka se mielellään antaa. Sillä olemassaolo ei ole synkistynyt kohti ilottomuutta, epätoivoa ja kuolemaa, se on kirkastunut kohti iloa, kiitollisuutta ja toivoa. Se on kaikki olemassaolon palkkaa, joka on kätketty syvälle sen omaan helmaan.

Tuolla ylhäällä vuorella istuu nyt Markus ja tietää tämän samalla tavalla kuin varpunen ja on yhtä tyytyväinen kuin se. Hänellä ei tosin ole laiskan päivät, hän ei voi istua kädet ristissä omassa mukavuudessaan. Ei, hänen täytyy liikkua alinomaa, hänen täytyy olla aina menossa kokoamassa elämänsä tarpeita. Ja totta kylläkin, ettei hän asu hienosti — on niitä, joilla ulkonaisesti on paljon paremmin kuin hänellä asuntoon, vaatteisiin ja ruokaan nähden, joiden hyvinvointi on toista kuin hänen. Niin kylläkin, mutta Markuksella on sisäistä omaisuutta, ja sitä on hänellä enemmän kuin useimmilla muilla. Hänellä on sitä, joka antaa elämälle enemmän tarkoitusta kuin kaikki ulkonainen. Hänellä on iloa, luottamusta ja toivoa, hänellä on kestävyyttä, voimaa ja valoa. Hän saa sen vuorista, joilla hän elää, hän ottaa sen maasta ja mullasta ja pusertaa sen itse luonnosta. Hän istuu ja tuntee yhteyttä kiven kanssa, ympärillään olevan kanervan kanssa, meren ja kaikkeuden kanssa. On kuin se sanoisi: katsele kuvaasi minussa, katso minuun, huomaa minut! Ja sen Markus tekee. Hän kulkee ympäri ja ottaa oppia siitä ja kaikesta, mikä elää ja versoo ja on olemassa. Hän ottaa oppia ilman linnusta, metsän puusta, veden kalasta. Niin, merenpohjan äyriäisiltäkin Markus oppii. Hän näkee, miten ne riitelevät, näkee, että ne suorastaan silpovat toisiaan pienen ruokapalan tähden.

Niillä ei ole sen enempää järkeä, ajattelee Markus ja pudistaa päätään, ei, mutta on hyvä, että meillä on enemmän järkeä. Ja kuitenkin, ajattelee hän edelleen, kuitenkin teemme itse samoin.

XVIII.

Ja Markuksen päivät painuvat mailleen, nyt lähenee hänen elämänsä loppuaan. Sillä hän ei tullut vanhaksi, viisikymmentäviisi vuotta tai niille vaiheille, hän eli vielä kaksi kesää sen jälkeen kuin nuotta ja puutarha olivat tulleet valmiiksi. Ensimmäisenä keväänä hän kylmettyi pahasti ja pitkäaikaisesti, ja siitä kai kehittyi keuhkotauti, kuten niin usein käy.

Oli hyvin sateinen kevät — niin, sinä keväänä satoi niin paljon, että tie Klevenistä Mæstadiin oli yli viikon ajan veden alla eikä ollut jokamiehen käytettävissä. Koko tasangon peitti lammikko, ja kun juuri silloin sattui olemaan lähetysjuhlain aika — ne suuret juhlat rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen antoi kolehdiksi sata kruunua — niin täytyi palkata lauttamies, joka kahlasi merisaappaissa edestakaisin ja kantoi ihmisiä yli sitä mukaa kuin heitä sinne saapui. Karel aloitti tämän toimen, hän otti naiset syliinsä ja kantoi heidät yli varovaisesti, kuin olisi kantanut sytytettyjä kynttilöitä. Tietysti Anders ei voinut sietää, että vain Karelilla oli tuollainen hieno toimi, ja niin ryhtyi hänkin kantamaan ja tarjoutui avuksi samalla tavalla. Siinä he kulkivat ja kahlasivat molemmat ja olivat niin ystävällisiä kuin taisivat. Ero heidän välillään oli vain siinä, että kun Karel otti kenen tahansa, niin Anders koetti sovittaa niin, että hän sai vain kauneimmat ja nuorimmat tytöt kantaakseen. Ja kun Karel kulki vakavana ja säädyllisenä, niin Anders vilkuili viekkaasti kuin ahne kettu. Sitten ryhtyi Markuskin auttamaan, ihmisiä tuli vähitellen niin paljon, että heitä oli mustanaan odottamassa vuoroaan. Mutta nyt olivat nuo toiset kaksi tavanneet tuttaviaan ja menivät tiehensä ja jättivät Markuksen yksin. Ja kun Markus kerran oli aloittanut, niin hän ei katsonut voivansa lopettaa kesken, vaikk'ei hän ollutkaan puettu tämän mukaisesti. Sillä hänen saappaansa olivat kerrassaan kehnot, ne vuotivat kolmesta neljästä kohden ja olivat kokonaisuudessaan loppuunkulutetut. Hän oli ajatellut syksyksi saavansa uudet — se riippui vain kalaonnesta, onnistuisiko hänen nuotallaan saada paljon kaloja. Sitä odotellessaan hän kuitenkin vielä kulki vanhoissa ketineissään ja kasteli jalkansa melkein joka päivä. Ja sinä päivänä, jolloin lähetysjuhlat olivat, hän teki sen niin perinpohjin, ettei hän voinut muuta kuin sairastua. Ja päälliseksi hän istui ylhäällä lehdossa, istui kannolla useita tunteja läpimärkänä vyötäisiin asti, se oli niin hullua kuin olla saattoi. Mutta täällä oli niin monta, jotka puhuivat, niin paljon kuultavaa ja nähtävää, että aika kului aivan huomaamatta. Ja kun lopuksi haettiin kolehtia ja tullimies kulki ympäri hattu kädessä ja Kristen otti sata kruunua ja pani hattuun kuin ei mitään — no, silloin Markus unohti itsensä kokonaan eikä edes muistanut muuttaa vaatteita, kun vihdoin tuli kotiinsa. Hän oli nähnyt niin paljon omasta mielestään suorastaan uskomatonta. Häntä oikein pyörrytti — hyvät ihmiset, sata kruunua! Kristenin täytyi olla upporikas, kun hän saattoi antaa rahojen mennä sillä tavalla. Ajattelehan, ottaa sata kruunua ja antaa niiden luistaa toisen hattuun…

Seuraavana päivänä Markus oli sairas, hän yski niin, että sitä oli vaikea kuulla, ja hänen selkäänsä särki ja korvissa humisi. Lisäksi hän tunsi pyörrytystä, hän hikosi vähimmästäkin, ja niskakin oli alkanut jäykistyä. Nyt olisi Markus mieluimmin mennyt vuoteeseen, ja jos hänen puutarhansa olisi ollut kyllin pitkällä, olisi hän poiminut muutaman salvianlehden ja keittänyt ensin kupin kuumaa teetä ja maannut päivän tai pari. Mutta ei, oli liian aikaista, siemenet olivat vasta tulleet maahan ja olivat juuri alkaneet orastaa, teeksi ei niistä ollut. Ja vaikka hänellä olisi ollut teeksikin, niin ei hänellä kuitenkaan olisi ollut aikaa hoitaa itseään. Lienee juuri ollut kevätvaikeuksien aika, ja hänen varastonsa olivat aikoja sitten loppuneet, ei ollut jäljellä huulikaloja eikä ainoatakaan savustettua makrillia. Lisäksi sattui sinä vuonna olemaan vähän kaloja, vesi oli niin kylmää, että kalat pysyttelivät syvällä, ne välttivät tulemasta pinnalle. Siitä syystä Markus oli alituisesti merellä, hän ei voinut pysyä sisällä, vaan puuhaili alinomaa veneessään. Hän veti uistinta ja koetti siten välttää puutteen, niin kauan kuin makrilli oli lähellä maata. Niinpä hän ei välittänyt yskästä, vaan kalasti yhtä väsymättömästi kuin ennenkin.

Tämä oli niin hullua kuin olla saattoi. Kylmettyminen tuntui saavan säännöllisesti ravintoa ja se tarttui häneen yhä lujemmin. Niin hän kulki ja yski alituisesti paksu huivi kaulan ympäri kiedottuna; hän koetti sillä hillitä yskää. Ja kun joku huomautti hänelle siitä tai tahtoi neuvoa häntä, viittasi hän vain luotaan kädellään tai käänsi vähän päätään.

— Ei se mitään, sanoi hän, — se ei merkitse mitään, se on ohi kesäksi, kunhan tässä taas on tullut hiukan lämpöisempää.

Mutta se ei mennyt ohi kesäksi. Eikä sitä voinut odottaakaan, sillä tavalla kuin Markus itseään hoiti. Sillä nyt oli makrilli aivan rannalla, nyt oli oltava varuillaan ja pidettävä nuotta valmiina, jos mieli sillä jotakin saada. Niin valvoi Markus saarella aikaisesta aamusta myöhään yöhön, ja kun kesäyö oli kylmä, hän istui ja paleli niin että hampaat loukkua löivät. Tämä oli tietysti taas hullua, ja lisäksi hän eli kahvista ja mustasta leivästä eikä saanut kunnon ruokaa suuhunsa pelkästä innosta ja työhalusta. Eikä nuotanvetokaan onnistunut, makrillia oli tavallista vähemmän; kun hän välillä yritti, niin hän saattoi saada vain jonkin kymmenen. Mutta kuta huonompi onni hänellä oli, sitä uutterammaksi ja innokkaammaksi hän tuli. Hän saattoi olla merellä pari kolme vuorokautta yhtä mittaa. Hän siirsi nuottaansa paikasta toiseen eikä voinut lopettaa. Hän uskoi nyt kerta kaikkiaan nuottaansa, se oli hänen toivonsa ja luottamuksensa. Jos en nyt tänään onnistunutkaan, ajatteli hän, no, toiste sattuu paremmin. Ja jos hän ei saanut mitään Sølvske-lahdesta, niin saa hän varmaan Hummersundista, ei vain saanut väsyä kesken.

Siten pahenivat hänen asiansa niin toisella kuin toisellakin tavalla. Markus kävi huonon näköiseksi — kahvi ja leipä eivät ole sairaan ruokaa — hänen kasvonsa tulivat keltaisiksi, ja yskä tuli yhä kovemmaksi ja vaikeammaksi. Olisipa hän nyt välillä koettanut vähän vetää uistinta kuten muutkin ja hankkinut itselleen sillä vähän tuloja, mutta ei, hän oli niin innostunut nuottaan, että hän laiminlöi kaiken muun sen tähden. Siimalla ja muulla sellaisella kalastaminen oli hänestä vain ajanhukkaa, siitä tuli niin vähän, ei se mitenkään kannattanut. Nuotta sitävastoin, se oli jotakin toista, saattoi lähteä merelle köyhänä ja palata kotiin rikkaana miehenä. Jos nyt satunnaisesti olikin rahoitta, jos olikin otettava vähän vastakirjalla — nuotalla korjattaisiin kaikki. Yksi onnistunut heitto, niin oli velka maksettu, kaikki oli hyvin, kaikki onnettomuus ohi. Ei tarvinnut tehdä itseään köyhäksi jokaisen voipalan tähden, jonka otti laskuun. Ei tarvinnut juoda kahvia mustana ja keittää sitä aina vanhasta porosta. Ei, hän saattoi mennä puotiin ja istuutua, kuten Kristen teki, ja vain näyttää sormellaan. Tuota haluan ja tuota. Ja eikö teillä ole parempaa voita? Hyvä, antakaa minulle sitä kimpale ja pala suolattua sianlihaa…

Tietysti olisi näinkin voinut käydä, mutta niinpä ei käynytkään. Pakostakin täytyi mennä niinkuin hän oli odottanut, onnettomuudet kasvoivat ja yhä uusia tuli. Markus huomasi sen hyvin, hänen oli vaikea saada välttämättömimpiä tarpeitaan, häneltä puuttui varoja talvipuiden ostoon, puuttui rahoja saappaisiin ja veroihin. Mutta siitä huolimatta hän pysyi rohkeana ja lohdutti itseään ajattelemalla tulevaisuutta. Minä korvaan kaiken, hän ajatteli ja jatkoi nuotanvetoa kuten ennenkin, kaikki kääntyy kyllä hyväksi.

Sillävälin upeili puutarha rotkossa talon edessä, siellä kukkivat tulpaanit ja muut kukkaset. Sen hän oli todellakin onnistunut saamaan valmiiksi, hän oli käynyt Marian ja Tinan luona ja mitä kaikkia he nyt olivatkin, kylän naiset, oli ollut hankkimassa itselleen sipuleita ja siemeniä. Hän oli saanut myöskin rabarberijuuren ja jonkin pienenpienen karviaismarjapensaan, jotka olivat rivissä pitkin muuria ja näyttivät menestyvän hyvin. Ja mikä parhainta — luumupuukin oli tullut, miltei hänen mittaisensa puu. Se oli kitunut Katarinan leveiden syreenien varjossa, Markus sai sen neljästä turskasta. Nyt se seisoi hänen puutarhassaan, seisoi kaiken keskellä tulpaanien ympäröimänä. Näytti siltä, kuin se olisi tyytyväinen muutokseen, se oli täynnä uusia versoja ja nuoria lehtiä, jotka liehuivat iloisesti ja vilkkaasti tuulessa ja viittoivat ja huiskuttivat päivät päästään. Mutta se seisoikin auringossa ja antoi sen lämmittää itseään latvasta juureen asti, voi sanoa kautta vuoden.

Tämä puutarha oli Markuksen ilo. Niin pian kuin hänellä oli vain hetkinenkin aikaa, oli hän siellä järjestämässä ja sievistämässä kaikin tavoin. Ihmiset, jotka olivat ylhäällä tarkkaamassa ilmaa, saattoivat joskus nähdä hänet ryömimässä ympäri ja katsomassa, oliko kaikki kunnossa. Hän oikein nuuski kaikkea — niin, jos saa uskoa ihmisten puheita, niin hän taputteli kukkiaan, siveli niitä käsillään ja oikein hyväili niitä. Ja mitenkä hän varjelikaan niitä rikkaruohoilta ja kaikelta! Ei ainoakaan ruohonkorsi saanut pistää esiin mullasta, ei ainoakaan ahomatara, Markus ei kärsinyt mitään. Täällä olikin kaikki kuin pestyä, ei kuten tavallisesti ulkona, vaan niinkuin sisällä, olisi voinut laskea voileipänsä maahan ja ottaa sen yhtä puhtaana taas ylös — vaikkapa voipuoli olisi ollut alaspäin.

Kaikki tämä tuotti runsaasti hedelmää. Markus sai nauriita ja porkkanoita, kokonaisen korin kumpiakin, hän sai sipuleita ja rabarberia ja dilliä. Luumupuu sensijaan ei tuottanut mitään, kuten oli odotettavissakin ensimmäisenä vuonna, ja karviaismarjapensaat olivat vielä pieniä. Mutta sitten hän sai aikalailla salviaa, sitä riitti hänelle yli talven teeksi. Hänestä tuntui, kuin se olisi auttanut yskässä, vahvistanut ja puhdistanut verta. Niin hän pääsi käymästä lääkärissä ja apteekissa, pääsi maksamasta suuria summia yskäntipoista ja muista lääkkeistä.

On vaikeata käsittää, miten Markus selviytyi sinä talvena. Ensinnäkin oli hänellä vähän puita kotona, ja lisäksi olivat hänen ruokavaransa perin huonot. Vähän makrillia hänellä oli — ja lisäksi puutarhan tuotteet, mutta ne olivat pian kulutetut. Niin täytyi hänen olla alituisesti merellä ja koettaa onneaan toisten istuessa kaikessa rauhassa kotonaan ja välillä vain vähän huvikseen soutaessa merelle. Siellä hän oli myrskyssä ja pyryssä, siirtyi paikasta toiseen ja pyydysti. Hän taisteli elämästä kädet kohmeisina ja ruumis pakkasesta hytisten. Ja välillä hän oli etsimässä puita, toi kotiin pölkyn tai kaksi, jotka hän pilkkoi ja kuivasi uunin päällä — niin oli hänellä puita muutamaksi viikoksi eteenpäin. Sillä tavalla hän elätti itseään ja pysyi hengissä, kunnes talvi oli ohi.

Mutta kun muuttolinnut alkoivat tulla — kun kevät taas oli vaikeimmillaan, kaksin verroin suuremmin vaatimuksin kuin edellisenä vuonna, niin silloin Markus ei enää kestänyt. Ja niin hän meni eräänä päivänä Kristenin luo — tuon mahtavan Kristenin, tuon rikkaan Kristenin, joka oli yhdellä kertaa uhrannut sata kruunua pakanalähetyksen hyväksi — niin hän seisoi Kristenin edessä lakki kädessä ja pyysi niin kauniisti vähän apua. Kristen ei saanut vihastua hänelle, ei ottaa pahakseen, mutta hän tarvitsi niin kipeästi vähän apua, sen verran että selviytyisi kesään asti ja voisi jälleen aloittaa nuotan vedon. Hän ei ollut edellisenä vuonna päässyt eteenpäin, kaikki oli mennyt taaksepäin, ja sen lisäksi tuli tämä sairaus. Ei niin, että se nyt häntä kiusaisi, mutta hän vain pysyi kivulloisena eikä päässyt voimiinsa, kun hänellä ei ollut kunnolla syötävää. Hän ei jaksanut oikein voittaa sairauttaan — lyhyesti, eikö Kristen tahtonut olla niin hyvä. Hän maksaisi takaisin joka pennin, Kristenin ei tarvinnut sitä pelätä, Kristen voisi saada pantiksi hummerimerrat ja nuotan, jos hän tahtoi. Ja sitten Kristenin piti antaa anteeksi, että hän häiritsi häntä tällaisella, mutta maakauppias oli kieltänyt häneltä luoton, ja silloin ei kaikki ollut oikein tolallaan…

Kristen kuunteli tätä seisoaltaan, hän seisoi ja siveli partaansa kömpelöllä ja lihavalla kädellään. Hän teki sen niin omituisesti — näytti kuin hän olisi silitellyt itseään, hyväillyt kasvojaan kaikessa rauhassa. Hän antoi Markuksen puhua loppuun, tuntui siltä kuin hän olisi kuullut sitä ilokseen, hän näytti suorastaan hyväntahtoiselta siinä seisoessaan. Markus huomasi sen, ja hänessä heräsi toivo, hän muisti sitä päivää rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen oli antanut niin runsaasti hattuun, antanut ventovieraille ihmisille. Mutta ei, kun Kristen aukaisi suunsa, oli vastaus sittenkin kielteinen.

— Minä en lainaile, sanoi hän, — ja jos lainaisinkin, Markus, niin en missään tapauksessa sinulle.

Hän veti suunsa ivallisesti irviin:

— Et sinä tuosta niinkään toivu.

Markus koetti vielä parista muusta paikasta, mutta ei, oli mahdotonta saada apua. Heillä ei sattunut olemaan, sanoivat he, tai heiltä ei riittänyt; joka tapauksessa oli vastaus taaskin kielteinen. Vapaakirkon Maria antoi kruunun — mutta mitä apua siitä oli? Niin täytyi Markuksen myydä nuottansa, ja se koski häneen niin syvästi, että hän siitä asti tunsi itsensä murtuneeksi. Nyt hänen voimansa heikkenivät nopeasti, hän tuli väsyneeksi ja alkoi hikoilla ja paneutui silloin tällöin päiväksi makuulle. Ja myöhemmin kerran kesällä hän tunsi pistoksen rinnassaan, joka sitten kiusasi häntä varhaisesta myöhäiseen. Tämä pistos ei tahtonut häntä jättää, oli kuin häntä olisi pistetty neulalla rintaan, se haittasi häntä kaikilla tavoin. Niin hän ei voinut tehdä muuta kuin paneutua lopullisesti maata ja järjestää kaiken sen mukaan. Ja mitä hän nyt olikin ajatellut ennen, mitä hän oli ajatellut Kristenin sanoista, silloin kun hän pyysi Kristeniltä apua — kun Maria sitten eräänä päivänä pistäytyi häntä katsomaan, niin hän oli täysin selvillä siitä, ettei hän enää nousisi.

— En toivu, sanoi hän, — Kristen oli kyllä oikeassa.

Ja kun Maria tahtoi lohduttaa, niinkuin ihmiset niin mielellään tekevät, ja rohkaista häntä vähän, niin hän pudisti hiljaa päätään:

— Ja se voi olla samantekevääkin.

Sinä vuonna kukki luumupuu. Se oli ihana keväällä, sen saattoi nähdä ulos salmelle asti, se loisti rotkosta kauas ja muistutti valkopukuista enkeliä. Nyt oli siinä vihreitä raakileita, jotka riippuivat piilossa lehtien välissä ja kasvoivat ja kypsyivät päivä päivältä. Markus saattoi nähdä sen penkiltä, jolla hän makasi katsellen läpi ikkunan ja valmistautuen viimeiselle matkalleen. Ja tietysti hän sen näkikin, vaikka hänen katseensa muuten pyrki mielellään etäämmälle — yli luumupuun latvan, pilvien väliin ja vielä kauemmaksi. Niin, siinä makasi Markus penkillään ja katseli ihmetellen taivasta ja ajatteli, miten kummallista oli, että hän pian seisoisi Jumalan edessä.

XIX.

Herra, ajatteli Markus itsekseen, minusta tuntui ensin, kuin tämä olisi ollut hiukan liian aikaista, että olisit voinut säästää minua vielä hetken. Mutta nyt ymmärrän sinun viisaan aivoituksesi, nyt ymmärrän, että oli aika, ja kiitän sinua, että muistit minua. Sillä nyt en olisi enää kauemmin suoriutunut, olisin joutunut vaivaistaloon, minusta olisi tullut hylkiö, olisin saanut kuljeksia kunniattomana, eikä minusta olisi vähääkään välitetty. Ja siksi kiitän sinua, Herra, että tahdot ottaa minut luoksesi ennen sitä etkä anna sen tapahtua minulle. Voi olla, että olisi ollut onnellista elää, jos olisin ollut terve kuten ennen ja olisin saanut pitää nuottani, mutta minähän saan elää nytkin. Olemassaoloni ei lakkaa, pääsen vain täältä, pääsen palvelemasta ruumista ja pääsen tästä tuskallisesta pistoksesta ja alituisesti rintaa kalvavasta yskästä. Minä pääsen vain uuteen paikkaan, missä on kaikin tavoin parempi olla kuin täällä, minä vain vaihdan olotilaa, vaihdan pahan ikuiseen hyvään…

Niin makasi Markus penkillään ja puhui Jumalalle ja rauhoitti itseään. Ja sitä mukaa kuin päivät menivät, hän alistui yhä täydellisemmin kohtaloonsa ja tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Hänen mieleensä johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka antoivat hänelle rohkeutta ja lohtua, kaikenlaisia mielikuvia maailmasta. Hän ei maannut tässä kuolevana, hän ei ollut elämänsä lopussa, niin hänestä tuntui, vaan hän seisoi elämän selvityksen edessä. Nyt aukeaa hänelle kaikki, hän saa nähdä kaiken, ymmärtää kaiken katoovaisen, kaiken hyvän, hämärän, itse ikuisuuden. Side otetaan hänen silmiltään, syvyydet aukeavat hänelle, ei ole enää mitään salaisuutta, vaan kaikkialla kirkkautta ja valoa, minne hän katsoneekin. Jokainen hänen vastoinkäymisensä, jokainen kolaus, jokainen häviö — hän saa nyt tietää syyn, saa tietää, miksi ja mitä varten ja enemmänkin. Jokainen kysymys, joka on ollut hänellä mielessään, jokainen ilmestys — saa nyt vastauksensa. Niin, kaikki saa nyt vastauksen — olkoon sitten vaikka kysymys siitä, mikä kala oli koukussa silloin, kun häneltä oli mennyt kivi Kalvenin luona; sekin nyt selviää hänelle. Hän oli aina ollut siitä pahoillaan, oli tuuminut, olikohan se ollut ruijanpallas, mutta saattoi olla, ettei se ollut se. Ehkä se oli vain rausku, niin ettei siinä ollut mitään surtavaa.

Maria ja muutkin kävivät häntä välillä katsomassa, he olivat hänelle ystävällisiä ja avuliaita, puhuivat hänen kanssaan ja koettivat häntä auttaa. Joskus Markus vähän puhui heille, mutta tavallisesti hän makasi aivan hiljaa ja vain katsoi uneksien eteensä. Väliin valtasi hänet väsymys, silmät menivät kiinni itsestään, hän makasi puoliunessa tyynyllään, kesäpäivän katsellessa sisään ikkunasta ja täyttäessä pienen tuvan valolla. Valo tunkeutui läpi hänen silmäluomiensa, hän makasi ja näki sen sinisenä — sumuna joka siirtyi paikasta toiseen hänen ympärillään täynnä liiteleviä helmiä ja ajelehtivaa kultapölyä, hienoja, leikkiviä, loistavia hiukkasia. Mutta ei, se ei ollutkaan enää sumua, vaan vettä, silmänkantamattomiin vain sinistä, kirkasta vettä kaikkialla. Ja helmet — ne olivatkin pelkkiä kaloja, ne leikkivät valossa, joka tunkeutui veden läpi loistavana vyönä. Ja oli kuin hän itsekin, olisi maannut siellä, levännyt syvällä pohjassa ja luonut läpitunkevan katseen eteensä. Aivan niin, hän oli Malmin edustalla, tuossa on valkoinen kivi, jonka hän niin usein oli nähnyt vesikiikarissaan ja jota hän piti merkkinä kun laski pyydyksiään. Mutta että täällä oli niin runsaasti kaloja! Ja miten monta lajia täällä olikaan, niitä ui pyrstöään huiskuttaen toinen toisensa ohi, harmaa- ja valkoturskia ja koljia ja ruijanseitejä, neljän, viiden kilon painoisia kaloja ja vielä painavampiakin. Totta tosiaankin, eikö joukossa ollut molvakin! Mistä se oli tullut tänne? Molvahan elää syvässä vedessä, seitsemääkymmentä syltäkin syvemmässä — no tämän paikan hän panee mieleensä, täältä hän yrittää huomenna. Ei katsohan, tuossa ui parvi pikkusiilejä, ne uivat rivissä kuin sotilaat, marssivat ohi kuin sotajoukko. Huiskis, kaikki kääntyvät yht'aikaa, kääntyvät samalle puolelle, viimeinen samalla kuin ensimmäinen, kääntyvät silmänräpäyksessä kuin yksi ainoa kala. Mikä saa ne nyt pysähtymään — ne tekevät sen kaikki yht'aikaa. On kuin ei siinä olisikaan monta oliota, ne ovat kuin saman ruumiin osia, jokin näkymätön voima sitoo ne toisiinsa. Mitä ensimmäinen parvesta tekee, sen tekee viimeinen samaan aikaan. Ne ajattelevat ja tuntevat ja toimivat yhdessä, niillä on yksi tahto, yksi ajatus, yksi tajunta ja yksi järki. Ne kääntyvät vielä kerran, kiitävät valtavana vilahduksena vedessä, niin että Markuskin hätkähtää — ei, se olikin vain ikkuna, joka on auki ja heiluu saranoillaan ja johtaa auringonsäteet suoraan sisään. Eikä hän makaakaan vedessä, vaan penkillä seinän vieressä, makaa kuin elämänsä reunalla ja tietää, että pian hän kuolee. Ja oven ulkopuolella kukoistaa maailma, elää meri raikkaampana ja sinisempänä kuin koskaan ennen. Kuulehan, tuolla kirkuu tiira salmessa — tuskainen toivo kulkee hänen lävitsensä ja herättää elämänhalun uudelleen. Hän ei voi muuta kuin nojautua hiukan ja katsoa vähän ulos ikkunasta. Kas vain, miten saari on kaunis tänään loistaessaan vedessä ilon ja rauhan asumuksena. Katsohan merimerkkiä, miten se helottaa! Se oikein huojuu ilmassa kuin jonkinlainen kirkko vasten sineä. Ja tuolla välähtää pilvien alla, lintu siellä kääntyy tuulessa niin että sulat loistavat kuin kiiltävä hopea…

Hänestä tuntui niin surulliselta, ja hän paneutui jälleen tyynylleen ja itki. Kun hän oli itkenyt hetken, otti väsymys hänet valtoihinsa. Niin hän makasi taas horroksissa ja uneksi ja katseli kuvasarjaa, joka kiiti hänen ohitsensa kuin hiljainen virta. Ja samalla heikkenivät hänen voimansa — sillä joka kerta, kun hän palasi tajuihinsa, oli hän entistään kuihtuneempi. Mutta samalla kuin hän kuihtui, oli kuin jokin olisi kasvanut hänen sisässään ja saanut ravintoa siitä, mikä hävisi. Oli kuin hänessä olisi tapahtunut jokin täyttyminen, kun hän siinä makasi lihan lain alaisena. Sillä lihan laki ei ollut ainoa, oli myös täyttymyksen laki, jota kohti koko luomakunta kulki. Kun Maria välillä kumartui katsomaan, nukkuiko hän — niin Markus makasi selällään ja katsoi suoraan läpi katon, läpi huoneen ja salaperäisyyden ja näki hetkessä kaiken sellaisena kuin se oli. Niin, sinä hetkenä hän kohosi yli kaiken ja oppi ymmärtämään ikuisuuden. Hän näki millaiseksi ihmisten elämä oli aiottu, miten he istuivat pöydässä ympäri maapalloa ja aterioivat, söivät ja joivat. Se oli aiottu veljesateriaksi, onnellinen ken sen siksi ymmärsi, se oli aiottu rakkausateriaksi, joka liittäisi heidät kaikki yhteen ennen suurta eronhetkeä. Ja heidän istuessaan ja syödessään ja juodessaan lähetti ikuisuus kutsumaan heitä ja nouti heidät luokseen ja otti heidät pois. Niin, toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun ja heidän täytyi luopua kaikesta. Kaikki saivat kutsun ja kaikkien piti poistua. Nyt oli Markus saanut kutsun, nyt oli hänen vuoronsa lähteä matkaan. Saattoiko hän lähteä rohkeana, saattoiko hän nousta iloisena tuoliltaan ja seurata kutsua luottavaisena ja uskovana? Niin, hän oli vain heikko ihminen, Herra, anna hänelle anteeksi, jos hän alkoi pelätä, jos pimeys kammotti ja herätti hänessä tuskaa.

Viimeisenä elinpäivänään hän makasi ja tutki sielunsa syvyyksiä — saattoiko hän antaa anteeksi, niinkuin kirjoitettu oli ja erota ihmisistä kantamatta kaunaa. Hän muisteli heitä, toista toisen jälkeen, kaikkia, jotka olivat häntä polkeneet, kaikkia, jotka olivat työntäneet hänet luotaan ja olleet hänelle tylyjä kaiken aikaa. Suutari, voiko hän antaa anteeksi suutarille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi suutarille, se oli oikein kelpo mies. Entä Kristen, voiko hän suoda anteeksi Kristenille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi Kristenillekin. Ja hän makasi siinä ja tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi ja tuli muistaneeksi profeetta Eliasta, joka otettiin taivaaseen palavissa vaunuissa. Nyt otettaisiin Markuskin taivaaseen, häntä noutamaan ei tosin tullut mitään vaunuja, mutta sehän olikin samantekevää. Sillä tapa ei tullut kysymykseen, vaan päämäärä, päämäärä, joka on ollut, yhä on ja tulee aina olemaan…

* * * * *

Ihminen tulee maailmaan — henki laskeutuu maan päälle, nostattaa tomupilven ympärilleen, peittyy tomuun ja laahaa sitä mukanaan. Kun sen aika täällä alhaalla on täyttynyt, heittää se jälleen tomuverhonsa yltään ja palaa ikuisuuden helmaan.