Lähde

language: Finnish

LÄHDE

eli Kirje Markus kalastajasta

Kirj.

GABBIEL SCOTT

Suomentanut

Ada Norna

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

I.

Ihminen tulee maailmaan, hän vaeltaa ympäri tomussa, elää, ponnistelee ja taistelee aikansa, häntä kohtaa sairaus, vääryys ja puute. Sitten hän kuolee, joutuu unohduksiin ja sekoittaa tomunsa hiljaa maan tomuun. Hautaristissä saattaa olla nimi Markus, mikä Markus se oli?

* * * * *

Markus oli muuttanut satamaan samana vuonna kuin »Fiskeren» ajoi matalikolle Tronderø-saaren luona, jos joku sen muistaa. Ihmiset olivat heti selvillä siitä, että hän oli äärettömän typerä, ja kun hän vielä oli köyhä, niin he katsoivat häneen yli olan. Niin, Markus oli kaikkea muuta kuin teräväpäinen, se on sekä totta että varmaa, mutta häneltä ei suinkaan puuttunut ymmärrystä eikä järkeä, niin että ihmiset olisivat voineet tyytyä pitämään huolta itsestään. Tietystikään hän ei ollut kuten sinä tai minä, mutta mehän nyt olemmekin harvinaisen viisaita, eikä hän ollut edes niin viisas kuin Kristofer, Marian vapaakirkkoon kuuluva tullimies, jota ei kukaan kunnioittanut. Niin, suutarikin, jota Jumala ja kaikki ihmiset sortivat, tunsi kuuluvansa paremmistoon. Markus, sanoi hän ja vihelsi, en tarjoa hänelle tuolia, jos hän tulee luokseni, annan hänen seistä oven pielessä. Minkälainen talo Markuksella on? Se on vanhan Reginan olutpanimo; eukko kävi kauppaa siellä, missä luotsivanhin nyt asuu. Minä en tahtoisi asua siinä mistään hinnasta. Markus maksoi siitä kuitenkin yhdeksänkymmentä kruunua, tasan yhdeksänkymmentä, niin totta kuin minä elän, ja kaksitoista kruunua talonsa paikasta. Ja sitten hän heti purki sen ja muutti sen rotkoon — pitäkää kiinni minusta, nauran itseni kuoliaaksi — ja rakensi siihen pienen eteishuoneen, jotta se näyttäisi talolta, hahahahaa! Ja nyt Markus luulee asuvansa linnassa, nyt hän leikkii oikein talonomistajaa, rakentaa aitoja ja vaikka mitä voi sinua suurta narria…

Hyvä, Markuksen rakennukset olivat kunnossa, ne näyttivät surkean pieniltä, eivätkä juuri todistaneet hyvinvointia. Mutta hyvinvointi ei ole kaikki kaikessa täällä maailmassa, järjestys ja ahkeruus on myöskin jotakin, puhumattakaan tyytyväisyydestä. Täällä maan päällä ei vain anneta niin paljon arvoa järjestykselle ja ahkeruudelle kuin hyvinvoinnille, ja tyytyväisyyttä tuskin pidetään minään hyveenä, vaan ennemmin köyhyyden merkkinä, joka ei oikein sovi paremmille ihmisille. On ero yksinkertaisen ja hienon välillä, sarka ja siirappi ja musta leipä ja silli maistuvat torpparista hyvääkin paremmalta. Markuskin oli tavallisesti puettuna sarkaan, jonka sinisen kotitekoisen värin haju tuntui jo kauas, ja söi lisäksi kelpo lailla siirappia ja mustaa leipää, niin ettei häneltä siinäkään suhteessa mitään puuttunut. Mutta siirappi ja musta leipä ovat myöskin ruokaa, joskaan ne eivät ole hienoa ruokaa, ja mökki on myöskin talo, vaikka se onkin pieni talo. Joka tapauksessa Markus oli hyvin tyytyväinen eikä katunut kauppaansa. Siinä seisoi hänen talonsa rotkossa punaisessa puvussaan, josta erottui vain vihreä ovi, ja näytti melkein ruusulta. Siinä oli oikein piippu katolla ja keittiö ja kamari. Voiko enempää toivoa? Ja edessä oli portaiden muotoinen hakattu paasi, ulottuen aina ylös kynnykseen asti, oikein kaunis ja hieno kivi, jolle sopi astua. Tietysti ei siinä ollut käsipuita eikä muuta sellaista, mutta mitä niillä olisi tehty? Markus ei tarvinnut tukea ei ulos eikä sisään mennessään, Markuksella oli niin hyvät jalat kuin kenellä muulla tahansa. Ne eivät olleet millään tavoin hauraat, ei kuten isoisä Børrellä, joka meni horjuen seinästä seinään alas satamaan eikä kyennyt itse jalkojaan pysähdyttämään, kun ne kerran olivat tulleet käyntiin. Hänen täytyi ensin nojautua johonkin tai tarttua kiinni jostakin — ellei, niin jalat kulkivat edelleen ja veivät hänet veteen tai tuleen, aivan miten sattui. Ei, Markuksella oli verraton ruumis, ja joskaan pää ei ollut yhtä hyvä, niin se oli kuitenkin oikealla paikalla ja näytti erinomaisen kauniilta siinä. Silmät olivat siniset ja lempeät ja niiden katse järkähtämätön, ja parta meni korvasta korvaan ja oli kuin ruskeata, pehmeätä ja kiiltävää pörröä ympäri leuan. Tukka oli lisäksi verrattoman, taipuisa ja muistutti eräänlaista hienoa silkkiä — oikea hienonhieno tytöntukka, joka kihartui heti, kun se tuntui vähänkin kostealta. Ihmiset muuten tiesivät tämän, ja kun Markus tuli alas satamaan, sattui usein, että Truls tai Kristen nostivat luvatta hänen hattuaan. He sanoivat, ettei heillä ollut ilmapuntaria muassaan, ja sormiellen tukkaa he vetivät sitä, koettaen, tiesikö se kaunista ilmaa vai mitä.

No, Truls ja Kristen saattoivat sen tehdä, he olivat niitä suuria satamassa; heillä oli osuutensa maailman taloudessa, niin, he olivat hyvin tärkeitä tekijöitä. Niinpä kyllä, mutta Markuskin oli jotakin, ei hänkään ollut syrjässä. Kun maa pyöri, seurasi Markus mukana, hän ei suinkaan jäänyt jälkeen, vaan matkusti yhtä pitkälle kuin toisetkin. Hänellä oli ehkä yksinkertaisempi paikka, hän istui taempana kuin Truls ja Kristen, mutta hänellä oli aivan sama vauhti ja hän pääsi yhtä hyvin perille kuin he. Luoja ei halveksinut häntä, hän ei ollut millään tavoin syrjäytetty, tähdet kuuluivat myöskin Markukselle, hänellä oli niitä yhtä monta kuin Kristenillä, ja hänellä oli niihin sama oikeus kuin muilla. Kristenillä oli ehkä hiukan enemmän omaisuutta täällä maan päällä, hiukan enemmän irtaimistoa. Mutta mitä se oli tähtiin verrattuna? Kun hän ja Kristen kerran täältä lähtisivät, niin mitä he jättäisivät jälkeensä?

Kristen jättäisi jälkeensä vähän enemmän tomua, vähän enemmän multaa ja vähän enemmän ruostetta…

II.

Pieni kivitasku tulee lentäen ja istuutuu paadelle Markuksen oven eteen. Se tulee säännöllisesti joka aamu; sillä on pesänsä siinä lähellä, rotkon seinässä, eikä se uskalla lentää liian kauas siitä. Tjek, tjek, se visertää ja istuu ja iloitsee elämästä. Sillä ei juuri ole ääntä, mutta se laulaa kuitenkin. Ja väliin se hiukan viekoittelee: juv juv juv juv, se muistuttaa pienenpientä haukkuvaa koiraa.

Tjek, tjek!

Markus havahtuu unestaan ja katsoo kelloa, joka tikuttaa naulassa — täsmälleen puoli neljä. Eipä ole varaa nukkua kauemmin, jos aikoo saada jotakin tehdyksi tänään. Täällä on kyllä tehtävää, jokapäiväinen taistelu ja huoli asettavat loppumattomia vaatimuksia. Niin pian kuin on saanut yhden työn valmiiksi, odottaa jo toinen ja kolmas — ne ammottavat kuin padat ympärillä, ja ne pitäisi ehdottomasti täyttää. Voi olla alituisesti toimessa, ja kun on päässyt rivin päähän, saa alkaa alusta taas. Ei ole hetkenkään pysähdystä, ei mitään voida tehdä niin valmiiksi, ettei sitä tarvitsisi tehdä toistamiseen. Ei voi pysyä erillään elämästä niin kauan, että ehtisi hetken hengähtää. Kaikki palaa alituisesti entiselleen ja on tehtävä taas uudelleen. Kaikki vaatii huolta ja hoitoa, olkoonpa se vaikka vain veitsen terä, kaikki ikäänkuin kiertää itseään ja kuluu ja vaatii uudistusta. Täällä maan päällä on ikuinen kiertokulku, ikuinen kuluminen ja ikuinen käyttö. Siitä syntyvät tuhannet vaikeudet, jotka on voitettava, jos tahtoo säilyä, jotka lykkäytyvät päivä päivältä eivätkä anna hetkenkään lepoa tai rauhaa. Eilen oli palomuuri korjattava, huomenna on ankeriasmerrat selvitettävä. Menneellä viikolla oli tilitettävä pankkiin, tulevalla viikolla tahtoo kauppias omansa. Ja aina on huolehdittava ruoasta, ruokaa aikaisin ja ruokaa myöhään, ruokaa neljä, viisi kertaa päivässä…

Markus on noussut polvilleen penkille ja sytyttää tulen uuniin, hän ulottuu juuri ja juuri sinne, kun hän venyttää itsensä oikein pitkäksi.

Niin, alituisesti ruokaa, ruumis vaatii sitä alituisesti. Enemmän, sanoo se lakkaamatta, enemmän ruokaa, enemmän lämpöä, enemmän vaatteita, enemmän jalkineita. On kysymys ruumiin tarpeista, kaikki kiertää ruumista. Kelvoton ruumis on mestari ja herra, se vaatii osansa vähentymättömänä, olkoon ihminen vaikka kuinka pieni ja köyhä. Ja jos sen vaatimuksia ei heti täytetä, seuraa rangaistus samassa, omistaja saa kärsiä nälkää ja puutetta. Niin, niin. Niin se on…

Markus huokaisee, niin että tulitikku sammuu.

Ruumis ensimmäiseksi ja ruumis viimeiseksi. Sillä on mutkansa, ja se pakottaa ihmisen alituisesti raatamaan. Ei hyödytä vastustaa, ruumis on sellainen orjaisäntä, ettei sille ole vertaa maailmassa — — no, nyt leimahtaa tuli uunissa, missä mitta karkeaksi jauhettua kahvia on valmiina pannussa eilisestä saakka. Sekin on ruumista varten — kaikki on sitä varten. Ruumis on kuluttaja, jonka vertaista ei toista, suursyömäri, mässääjä, tuhlaaja — suuria voimia pannaan liikkeelle vain sen mieliksi. Ei ainoakaan mies soutele vuonossa, ei ainoakaan laiva purjehdi merellä minkään muun vuoksi. Mutta vaikka se onkin sellainen kuin se on, niin ei se voi mitään omasta voimastaan, yksin se on voimaton. Tätä ankaraa herraa täytyy tukea, sen täytyy joka päivä saada voimaa maasta voidakseen pysyä pystyssä. Sillä tavalla pakotetaan ihminen tekemään työtä, olemaan vatsansa orjana aamusta iltaan. Ehkä se on julkeasti sanottu, mutta ihminen ei ole mikään vapaa luoma, kuten niin usein sanotaan ja kirjoitetaan. Ihminen ei ole vapaa maan päällä, hän on kahlehdittu kirveeseen ja lapioon, airoihin ja tuhtoon ja tuhanteen muuhun esineeseen. Hänen täytyy alituisesti tehdä työtä, raataa pää maahan painuneena, jos hän tahtoo ehtiä katsomaan ylöskin…

Miksi kaiken täytyy olla näin, minkätähden on näin paljon vaikeuksia?

Markus huokaisee taas hiljaa.

Jumala on sen niin järjestänyt, se on elämän kulku, se on tomun kohtalo, jota ei kannata valittaa. Kohtalo ei tosin ole kaikille samanlainen, toinen pääsee helpommalla kuin toinen, mutta se on taaskin vaikeus, joka on vain korkeimman asia. Täällä istuu nyt Markus olutpanimossa, eikä hänellä ole kyllin tilaa liikkua — se on hänen osansa elämässä. Täällä täytyy hänen elää ja viihtyä, täällä on hänen paikkansa maan päällä. Niin, hänen kohtalokseen oli määrätty olla Markus ja kestää se…

Minkälainen ilma on tänään, niin, miltä nyt oikeastaan näyttää — tuuleeko yhä vai onko tyyni?

Markus työntyy ikkunan luo pitkin sängyn reunaa ja painaa päänsä lasiin. Oi, on kaunista, ilma on ihana tänään, se on sekä kalan että kalastajan mieleinen — kuulehan vain, miten tiira kirkuu salmessa. Ja ilma on niin selkeä ja sininen, että sen tuntee oikein sydämessään, se oikein elää tuolla ulkona ja värisee lämmöstä ja elämänilosta. Markus tulee mieleltään iloiseksi, kun hän siinä katselee lasin takaa. Tätä voi todella sanoa kultaiseksi aamuksi. Auringonpaiste tunkeutuu kaikkialle kuin silkki ja hyväilee merta ja saarta ja kaikkea. Kuule, nyt kirkuu tiira taas. Varmaankin on vuonossa silliä, tänään on kalastettava. Saappaat, missä hänen saappaansa ovat? Markus saa yhä enemmän tehtävää, hän juoksee ympäri pienen pienessä tuvassaan ja järjestää ja valmistaa. Hän korjaa vuoteensa penkillä, ottaa esiin saviastioita ja kattaa pöydän. Sillä välin alkaa kahvi tuoksua, ja pian istuu Markus ja puhaltaa kahviin, hörppien sen niin pian kuin voi.

Kahvi on hyvää varhain aamulla, se tekee väliin ihmeitä. Se antaa rohkeutta ja hyvää tuulta ja leviää mielihyvänä läpi ruumiin. Markus huomaa, miten hyvä hänen on olla, kun hän istuu siinä kuppi kädessä, eikä hän tahtoisi vaihtaa kohtaloaan kenenkään kanssa. Hän ei todentotta ole suorastaan rikas, mutta hän ei tarvitse vaivaisapua, hän tulee hyvin toimeen omin voimin. Jok'ikinen esine tuvassa on hänen, eikä siellä ole niinkään vähän esineitä, jos ne kaikki tahtoo luetella. Onpa siellä arvokkaitakin esineitä — katsohan vain karahvia tuolla pöydällä. Se on mitä hienointa sinistä lasia, koristettu helmillä ja kultaisilla renkailla, se kaunistaa koko tuvan loistollaan ja on samalla kukkamaljakkona. Niin, se ei ollut mikään arvoton karahvi, se oli maksanut paljon rahaa, jos siitä nyt kerran tahtoi kerskua! Ja sitten oli kaappi nurkassa ja hylly seinässä ja pöytä tässä — viimeksimainittu tosin vaikeutti pääsyä pois penkiltä, mutta sitten se olikin vastineeksi uusi. Sen lisäksi oli oven vieressä peili ja kuva Goliatin kuolemasta — eikä sekään ollut arvoton. Hän ei tahdo edes mainita pesukaappia; mitä maksavatkaan pesukaapit nykyään? Ei, Markuksella oli kaikki hyvin, kuten sanottu, hänellä oli kyllin taloustarpeita, täällä ei todentotta ollut niistä puutetta. Tosin ne veivät tilaa ja pakottivat hänet tekeytymään pieneksi — hänen täytyi liikkua varovaisesti, jollei hän tahtonut töytäistä jotakin — mutta mitä hän tekisi tilalla? Talon ulkopuolella oli sitä kyllin, jos tahtoi liikkua. Ja täällä oli puhdasta ja sievää — täällä oli sitäpaitsi harvinaisen mukavaa, puolueettomasti katsoen. Ei, Markus oli tyytyväinen kohtaloonsa. Olkoon, että hän joskus oli pienessä pulassa, että hän väliin joi kahvinsa mustana tai että häneltä puuttui kahvipapuja — ei ollut silli sanottua, että pulaa kestäisi kauan. Ihminen voi parantaa osaansa, ei ollut ketään, joka olisi sen estänyt tai kieltänyt jollakin tavoin. Hän kalasti viime vuonna kahdellakymmenellä merralla, hän voi valmistaa kymmenen lisää ja kalastaa kolmellakymmenellä tänä vuonna…

Niin on Markus lopettanut ateriansa — Jeesuksen nimeen kiitos ja amen — ja hän kiirehtii lähtöään. Hän ottaa eteisestä pohjaongen ja paiskaa oven kiinni jäljessään, sitten hän ottaa avaimen ja panee sen räystäskouruun. Aivan oikein, ilma on verraton. Markus hiukan maiskutelee suullaan, hän maistelee ilmaa siinä kulkiessaan. Hän ei tupakoi, hän ei koskaan tupakoi — mitäpä hän tupakoisi? Tupakoimisella ei mitään ansaitse, ja ilma on sitäpaitsi puhtaampaa kuin savu. Hänen edessään kimaltelee meri, se on siinä kuin isossa padassa, jonka yksi sivu on auennut salmeen päin. Rotko kulkee vinosti alas ohi kallioitten ja sivuuttaa myöskin kauppiaan portaat.

Ihmeellinen aamu tänään!

Talot sinisten varjojen välissä hymyilevät toisilleen auringonpaisteessa, valkoisina, vihreinä, punaisina ja keltaisina, aina omistajan mielen mukaan. Muutamat ovat kaksivärisiäkin — etusivu vaalea ja takasivu tumma; väliin on katon pääty suojuslaudalla reunustettu, ikäänkuin kehystetty. Täällä ei todellakaan ole kahta samanlaista taloa, kullakin on oma leimansa ja tapansa ja oma ulkomuotonsa. Toisissa on matalat pieniruutuiset ikkunat, ja ikkunoilla piikkisiä pallokaktuksia, sadankin vuoden vanhoja. Ne ovat hyvin ystävällisen ja hauskan näköisiä. Toisissa on jäljestäpäin laitetut, aivan liian suuret lasi-ikkunat täynnä verenpisaroita ja myrttejä. Näyttää siltä, kuin niillä olisi silmälasit, ne muistuttavat vanhoja naisia, jotka tuijottavat älyttömästi eteensä. Niin, täällä on kaikenlaisia taloja, yksi- ja kaksikerroksisia, toisissa on ullakko ja toisissa otsikko. Tuolla on Marian talo vuorenharjan suojassa; vapaakirkolliset käyttävät sitä huoneistonaan, sinne on sitä varten asetettu penkkejä ja tuoleja. Ja Andersin ja Karelin talo, joka on kuin mikäkin ilve satamassa kaikkien pilan ja naurun esineenä! Siinä on oikeastaan kaksi yhteen rakennettua taloa, jotka kerran olivat suorastaan suurenmoiset. Mutta sitten omistajat riitaantuivat, ja senjälkeen he eivät ole voineet sopia — eivät edes talon ulkoväristä. Niinpä he maalaavat kumpikin puolensa erilaisiksi ja pilaavat kokonaisuuden parhaansa mukaan. — Niin, ihmiset osaavat oikutella.

Onpa täällä joukossa taloja, joissa on kaidepuulla varustettu kuisti ja villiviiniä ja mustia, hollantilaisia kiviä katolla. Ne ovat hyvinvoipien laivurien koteja, jotka koristavat koko sataman ja joihin liittyy vielä sileillä kivillä laskettu laituri. Siten asuu Kristen ja siten asuu Truls. Heillä on runsaasti maallista hyvää, niin ettei heidän tarvitse mistään huolehtia, he kuljeksivat ympäri rantakivillä korutohveleissaan ja syljeksivät mereen. Silloin tällöin he kastavat luudan veteen ja vetäisevät sillä kerran pari kynnystä, tai he veistävät tammesta veneeseensä uuden naapin. Niin, Kristen ja Truls, he voivat hyvin…

Messinkinupeissa ja säpeissä, lipputankojen päissä ja muratin lehdissä säkenöi ja kiiltää. Portaiden pielessä kultasade huojuu loistaen riippuvine terttuineen, ja siellä täällä näkyy puutarhatilkkuja valkoisen säleaidan tai orapihlajan ympäröiminä. Niissä upeilevat kaikenlaiset kasvit, pionit, kultaesikot ja liljat, orvokit ja tuhatkaunokit neilikat ja tulpaanit, katinnauriit ja koiranruoho. Markus pysähtyy ja katsoo yli aidan, niinkuin hän on tehnyt niin usein ennenkin. Miten paljon sama maatilkku voikaan tuottaa — miten voikaan kasvattaa kaikki nämä värit! Kuinka maapalasta, niin vähäisestä ja köyhästä, voikaan versoa niin runsas sato! Että hiekka ja savi voivatkin tuottaa kaiken tämän upean loiston! Markus vain murisee ihmetyksestä ja antaa silmiensä harhailla ympäri.

Täällä on ihmeitä kyllin, keskellä ruusupenkki, missä näkinkenkien kidat ammottavat, sen ympärillä kirjavia orvokkeja, ikäänkuin kirjavan renkaan sulkemina — on kuin itse sateenkaari olisi pudonnut maan päälle ja mennyt tuhansiksi siruiksi, jotka ovat juurtuneet ja alkaneet itää! Ja pitkin muuria, aivan puutarhan sisimmässä, kukoistaa upeana krassi; se riippuu ja heiluu ilmassa kuin olisi pantu tuulettumaan; se on vihreintä, mitä Jumala on luonut. Täällä on myöskin keittiökasvitarha, on ylenmäärin salaattia ja lisäksi salviaa ja ruoho- ja purjolaukkaa, täällä on persiljaa ja porkkanoita, on nauriita ja dilliä. Ja aivan nurkassa, etelään päin, missä vettä tihkuu alas kalliolta, seisoo rabarberi ja huojuttaa auringossa lehtiään, raskaita ja paksuja kuin kivet. Markus hän seisoo ja katselee katselemistaan eikä voi irroittaa silmiään tästä kaikesta. Täällä on kaunista ja täällä on hyödyllistä, silmille ja nenälle, vatsalle ja suulle. Hän katselee salviaa, joka kukoistaa ja on kuin kokonainen kotiapteekki: siinä on lääkettä joka lehdessä. Hän katselee rabarberia, joka siinä kasvaa ja paisuu ja on kuin pieni ruokahuone: siinä on ravintoa jok'ainoassa varressa.

Mahdollisesti hänen ajatuksensa olivat harhailleet, mutta tänään ne joka tapauksessa pysähtyivät ja kiintyivät tänne kasvitarhaan ja hän mutisi itsekseen: Jos minäkin koettaisin muokata samanlaisen pienen kasvitarhan ylös kalliorotkoon? Se oli kylläkin huimaava ajatus, hän tunsi punastuvansa ja pelästyvänsä omaa rohkeuttaan, mutta ajatus ei kuitenkaan hellittänyt. Kaikki tämä kasvamassa siellä, kaikki tämä ihanuus muutettuna ylös kalliolle — siitä syntyi niin kaunis kuva, että Markusta oikein värisytti. Hän voisi saada marjoja, hän voisi saada kukkia — niin, vieläpä pienen luumupuun, joka loisi varjoa puutarhaan, kun aurinko poltti pahimmin päivällä. Ja kun tulisi ilta, voisi hän istua keskellä upeutta ja ikäänkuin sulaa siihen ja tarkata jokaista huppua, joka puhkeaa. Hän voisi asettaa sinne penkin, niinkuin vapaakirkon Marialla oli, ja istua luumupuun alla ja katsella, miten se kukoistaa ja kantaa hedelmää. Jos häntä sitten joskus huvittaisi, niin hän voisi pistää luumun suuhunsa, kysymättä keneltäkään lupaa. Jos hän tuntisi jonkin taudin olevan tulossa, kuten kylmettymisen tai luuvalon, niin hän voisi ottaa lehden salviasta ja keittää itselleen kupin oivallista teetä…

Kello lyö neljä Kristoferin luona, sen kuulee aina maakauppiaan talolle saakka, missä kissa makaa ja uinailee portailla. Markus säpsähtää siinä seisoessaan ja lähtee jatkamaan matkaansa pitkin kujaa — rakkaat ystävät, onko kello todella niin paljon? Ja hän, joka tänään on luvannut turskaa Kathrinelle ja valkoturskaa maakauppiaalle, niin, sellaista se on, katsella kukkia ja haaveilla melkein kuin nainen. Puutarha kalliolla — turhaa haihattelua. Voivatko kukat nyt jo kasvaa kalliolla, voiko ruokaa itää paljaalla kalliolla? Niin tosiaankin, siellä rotkossa ei ole lapion täyttä multaa. Siellä ei ole muuta kuin kiviä, kiviä pohjalla ja seinissä, vieläpä haurasta harmaakiveä. Eipä niinkään, isä Markus, et saa nostaa nokkaasi liian korkealle, etpä ole kuitenkaan kuninkaaksi tullut, luuletpa voivasi tulla miksi hyvänsä.

Ja niin on Markus tullut sillalle, missä veneet ovat rivissä ja keinuvat hiljaa vitjoissa tai köydessä — keulanuoran vuoroin höltyessä ja pingoittuessa. Toiset ovat vihreitä, toiset valkoisia — siellä on joukossa myöskin vernissattu vene, joka on arvokkaan ja uuden näköinen, se on ikäänkuin hienompaa lajia. Ja siellä on iso, vaaleanharmaa haapio, jossa on kalasumppu ja tervattu pohja, se on Markuksen vene. Siinä ei ole juuri mitään nähtävää, se ei loista, ei paista, eikä siinä ole edes vaivaista reunusta, jolla se voisi komeilla. Mutta se ui niin hienosti vedessä, se on harvinaisen kevytsoutuinen ja vankka, eikä se ole madonsyömä. Hienompaa kulkua, kuin sen, ei saa nähdä.

Kestää hyvän aikaa, ennenkuin Markus istuu airoissa, hänellä täytyy ensin olla syöttiä. Mutta hänen tarvitsee vain vetää nuorasta, joka riippuu paksuimmassa paalussa, niin nousee sieltä kori, jossa on simpukoita. Siinä on hänelle pitkäksi aikaa syöttiä, sinisimpukoita, suuria kuin mitkäkin. Ja jos kori jonakin päivänä tyhjentyisi, tarvitsee hänen vain ottaa se mukaansa ja koota uusi varasto Sandvig-saaren rannoilta ja sen lähistöltä. Onneksi on siellä kyllin simpukoita; niitä on oikein ryhmittäin, tarvitsee vain ammentaa tuohisella — niin, jos on matalaa, ulottuu väliin kädelläkin.

Niin soutaa Markus ulos merelle auringonpaisteessa, tiiran kirkuessa luodolla ja ruskolevien rannoilla loistaessa. Hänen edessään salmessa ui pyöriäinen puhaltaen vettä joka kerta sukeltaessaan esiin — on kuin siinä pyörisi rasvainen kerä, joka tämän tästäkin sukeltautuu näkyviin. Se ui yhtä nopeaan kuin Markus soutaa, sukeltelee ja vierii yhä eteenpäin. Vesi on jo aikoja sitten alkanut kukkia, on kuin siinä olisi hopeapölyä, joka jakaa auringonloisteen leveiksi juoviksi ja nielee sen siniseen usvaan.

Risholmen liukuu hitaasti ohi ja sitten Sværtingen ja Kuskjær ja Kniven — yhä jatkaa Markus soutamistaan. Vasta ulkona Ternerabenen luona hän hiljentää vauhtiaan ja vetää airot veneeseen, tässä on turskalla tapa oleskella, ennenkuin se menee matalalle lihomaan. Ja miten nyt lieneekään — täällä ulkona Ternerabenessa turskassa ei juuri ole matoja. Se on pyöreä ja lihava ja terve, eikä sen vatsassa ole mitään loiselukoita, kuten turskilla tavallisesti on kesäisin. Se ei kuljeksi ympäri pää painuneena ja ruumis kuihtuneena kuin tylsämielinen eikä näytä kivikalan tai valkoturskan tai merikissan ja sillin sekamuodolta. Ei, niskasta se on leveä kuin kämmen ja vatsapuolelta se suippenee kumpaankin päähän, ja sen pää on pieni, kolmikulmainen ja tumma.

Markus on ottanut hankatapin paikoiltaan ja asettanut syöttikupin sen tilalle. Hän aukaisee simpukan veitsellä, kuten hän on tehnyt niin usein, ja syöttää koukun tottuneesti. Pitäisi olla vaimo hänelläkin, ajattelee Markus ja kietoo hienoa ompelulankaa syötin ympärille, pitäisi olla tuollainen pitkätukkainen nukke, ellei muun niin tukan tähden. Silloin hänellä olisi aina kyllin hiuksia, eikä hänen tarvitsisi lankaan tuhlata rahojaan. Plump, sinne pulahti lyijy paino veteen, se putoaa kierrellen pohjaa kohti, vetäen esteettä siiman perässään…

Niin on nytkin, kuten aina ennen — onko tänään hyvä vai huono onni, onko kala oikeassa vireessä eikä turhaan kitsaile elämällään, vaan täyttää arkailematta velvollisuutensa?

III.

Kalastajan elämä voi näyttää yksitoikkoiselta syrjästäkatselijasta. Siinä hän istuu veneessään vuodet läpeensä, päivän toisensa jälkeen, kaikenlaisessa säässä, varhain ja myöhään, istuu ja puuhailee siimansa kanssa, kunnes hän vihdoin alkaa puutua. Sillä kalastakoon hän siimalla tai hapaalla, uistimella, rysällä, merralla tai nuotalla — niin riippuu kaikki aina langasta. Jos lanka ei ole kunnossa, jos siinä on silmukoita tai solmuja, jos silmukka rysässä on ratkennut, niin seuraa heti rangaistus. Paha solmu peloittaa kalan, ratkennut silmukka päästää sen ulos merrasta, ja kummassakin tapauksessa tulee huono saalis. Lyhyesti sanoen, kalastajan elämä on tarkoin kytketty lankaan, jolla hän kalastaa — ellei lauseparsi olisi niin kulunut, niin voisi sanoa, että se on enemmän langan varassa kuin kenenkään muun täällä maan päällä. Se tuottaa hänelle hänen ruokansa ja välttämättömät elämäntarpeensa. Se on hänen elämänsä ehto ja väline, hänen ensimmäinen työkalunsa, yhtä tärkeä kuin se kerran oli metsästäjälle, silloin kun vielä metsästettiin nuolella ja jousella. Mutta kun metsästäjä on vaihtanut työkalua ja hankkinut itselleen pyssyn ja muita metsästyskapineita — kun metsästäjä on ollut edistyksen mies ja, suoraan sanoen, kytkenyt salaman pyssynpiippuun, niin on kalastaja pysynyt langassaan, kuten hänen esi-isänsä jo tuhat vuotta ennen häntä. Hän sitoo silmukkansa tänä päivänä, niinkuin ne sidottiin Kristuksen aikaan, ja hän laskee lankansa samalla tavalla kuin opetuslapset laskivat omansa Gennesaret-järveen. Hän on ollut ihmeellisen uskollinen perinnölleen, hän on isästä poikaan siitä huolehtinut, suvusta sukuun läpi aikojen. Ja hän on myös yhtä kärsivällinen kuin uskollinenkin, lanka on opettanut hänet taipumaan ja odottamaan, hän ei ole suotta istunut sen vieressä ja tarkannut ilmaa, tuulta ja kaikkea mikä vaihtelee. Hän ei ole turhan takia matkannut pienen pienessä aluksessaan kahden syvyyden välissä. Se on jättänyt syvät jäljet hänen mieleensä ja koskenut häneen aina sisimpään asti. Hän tietää, miten oikukasta elämä on, hänhän on enemmän kuin kukaan muu rakentanut toivon ja onnen varaan. Hän laskee lankansa siniseen syvyyteen, tietämättä, mitä syvyys kätkee, hän ponnistelee eteenpäin, apunaan koko sukunsa kokemus. Hän tarkkaa virtaa ja kuuta, taivaan pilviä ja tuhansia muita seikkoja; hän koettaa selittää mykän puhetta ja lukea tulevaisuuden kirjoittamatonta kirjaa. Mutta aina sulkeutuu syvyys katseelta, ja silmien edessä on pimeys. Hän ei näe päämäärää niinkuin useimmat muut ihmiset, hänen jokainen yrityksensä on hapuilemista pimeydessä, hän on heittäytynyt onnen varaan ja harjoittaa ammattiaan mustassa yössä.

Mutta juuri se, että hän tekee työnsä sokeudessa ja leikkii onnella joka hetki — juuri se saattaa hänen ammattinsa valoon, joka kohottaa sen arkipäiväisyyden yläpuolelle. Odottamaton onni voi jonakin päivänä häntä kohdata, syvyydellä on rikkauksia yllin kyllin; jos onni on myötäinen, niin se voi suoda aarteen, joka vapauttaa huolista pitkiksi ajoiksi. Siinä on jännitystä ja ikuista taikaa, se poistaa yksitoikkoisuuden ja täyttää mielen haaveilla ja toiveilla.

IV.

Kello kahdeksan Markus taas valmistautuu soutamaan kotia kohden. Mutta ensin hän vetää lakkinsa silmille, jotta lippa suojaisi paremmin auringolta, ja sitten hän ottaa syötin koukusta ja heittää sen anteliaasti mereen. Kala on ollut niin nopsa tänään — olkaa hyvä, siinä pieni palkka vastineeksi ja kiitokseksi tältä kerralta. Sitten hän kiinnittää koukun varovaisesti, jatkaa matkaansa ja lisää vauhtia.

Kaksi maneettia uiskentelee vedessä, toinen kirkkaan sininen, toinen punainen. No, sininen on kylläkin viaton, vain kappale lasia, joka sulaa käsiin ja joka on aivan viattoman tyttömäinen, mutta punaisesta on vaikeampi selviytyä. Se ei ole vain myrkyllinen ja polttava eikä vain kirvele kuin itse rikki, vaan siitä on lisäksi vielä vaikea päästä eroon sen pitkien rihmojen tähden. Ne voivat olla hyvin sylenkin pituisia, jopa pitempiäkin. Täällä se kuljeksii kaikkialla, kuten pyrstötähti maailman avaruudessa. Ero niiden välillä on vain se, että pyrstötähti on hyvin varuillaan, jottei sen pyrstö vain kiintyisi mihinkään. Maneetti sensijaan törmää kaikkea vastaan ja kiintyy kaikkialle. Se on sen tähden kalastajan kiusa, haitta ja este ja ikuinen harmi. Se täyttää aika-ajoin kaikki siimat, niin että kalastaja saa tuntikausia ammentaa niitä paljaalla kädellään, sohria myrkyssä kyynärpäitä myöten. Se värjää merrat punaisiksi, tunkeutuupa niiden sisäänkin ja on kuin mikäkin puuro säkissä, kun kalastaja vihdoin on saanut mertansa ylös. Se ei jätä ainoatakaan siimaa, varsinkin jos siinä on solmu, ja limaa riippakiven köyden syntisesti. Tämä on kylläkin ymmärrettävää, sillä riippakiven köysi on ruohosta ja hyvin terävä, niin että kaikki, mikä ajelehtii, tarttuu helposti siihen. Katsopa vain, miltä Markuksen köysi näyttää! Se muistuttaa Atlantin merikaapelia, se on kietoutunut paksuun limaan, johon sormet ihan sekaantuvat. Mutta Markus ei siitä tänään välitä, hän on niin taivaallisen iloinen saaliistaan ja tarttuu maneettiin rohkeasti käsin; hän antaa touvin kulkea kylmästi kouransa läpi ja katselee sitä edessään kuten kohoa. Pahinta sille itselleen, ajattelee hän, jakaantua tällä tavalla, siitä ei ole paljoa jäljellä, kun se ehtii perille sinne, minne sen on matka. Ja aina se on yhtä iloinen, mitä sille elämässä tehtäneenkin! Ei tosiaankaan näytä siltä, kuin se välittäisi ruumiistaan tuon taivaallista. Siinä suhteessa se on suurenmoinen esimerkki, esikuva sinulle ja minulle. Älä välitä ruumiista, se sanoo, ruumis on ikuisesti ja aina tiellä, se on esteenä eteenpäinpyrkimisessä, haittana, ristinä. Ei, ruumiista ei ole mihinkään. Muutoin on maneetillakin tehtävänsä, jos siitä nyt haluaa puhua, se ei ole halveksittava, sillä on kyllin tehtävää, kuten kaikilla jumalanluomilla maan päällä. Herramme ei ole luonut sitä turhan tähden, se pitää veden terveellisenä kuumaan aikaan, pitää sen puhtaana taudeista ja muusta sellaisesta; se on kuin siivilä meressä, se vetää itseensä kaiken maailman lian, joka tekee meren epäterveelliseksi kaloille ja muille eläimille. Sitäpaitsi se on kalojen ravintona — valkoturska syö maneettia aika-ajoin niin runsaasti, että se antaa sen ylen samassa kuin sen irroittaa koukusta. Niin, maailma on ihmeellisesti luotu, järjestetty suurella huolella ja viisaudella; kaikki on suorastaan käsittämättömän tarkoituksenmukaista. Olkoonpa se sitten pientä tai suurta, kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä oman minänsä ulkopuolella. Ei mikään ole vain itseään varten, vaan on samalla jotakin muille; maailmassa vallitsee ihmeellinen riippuvaisuus — — no, tuolla on taas riippakivi näkyvissä, se vierittää päältään paksun vellin, joka leviää kuin savu vedessä. Markus on ollut savipohjalla tänään, niin ettei ole lainkaan ihmeellistä, vaikka täällä onkin niin runsaasti kampeloita. Niin, eikö hän ollutkin tullut liian pitkälle länteen, ennenkuin pääsi oikealle paikalle, jossa hän on kyyröttänyt niin usein ennen. Tämä ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun virta teki hänelle tämän kepposen.

Noin tuntia myöhemmin on Markus onnellisesti myynyt suurimman osan kaloistaan ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Kaikki on tänään mennyt kuin kuumille kiville, ihmiset ovat kyllästyneet makrilliin, joka on ollut vakinaisena ruokana viime ajat, nuottavene ei ole edes ollut satamassa, vaan on mennyt suoraan Kristiansandiin. Ja niin he ovat tulleet sensijaan Markuksen luo, sekä Kathrine että Tina ja Torvald, sekä Trulsin vaimo että Kristenin akka, kaikki, joilla itsellään ei ole aikaa mennä kalaan — niin, he ovat seisoneet parvittain laiturilla ja mairitelleet häntä pitkät ajat ja kiemailleet pienen edun tähden. Sinä ymmärrät, Markus, eikö niin? Oi, he ovat olleet niin herttaisia ja lempeitä, sanat kuin sokeria ja puhe hunajaa. Sitten he ovat iskeneet silmää ja nimittäneet häntä kalastajista ensimmäiseksi: Markus on aina ensimmäinen, ovat he sanoneet ja pyytäneet häneltä kalan tai pari kaupanpäälliseksi. Markus ei ole ahne, sen minä tiedän, ei, hän, Markus, tekee kauppaa kätevästi, hän ei petä. He ovat melkein hyväilleet häntä, ovat työntäneet toisensa syrjään ja näyttäneet puolta tai koko kruunua. — Katsos, Markus, otahan tämä! He ovat kumartaneet hänelle kuin itse keisarille ja, suoraan sanoen, tehneet kaikkensa kalan tähden. Niin, se ruoka, se ruoka…

Mutta kotona Markus panee oven säppiin ja tyhjentää rahakukkaron pöydälle. Hän laskee kerran ja laskee toisen, siitä tulee hänen mielestään niin suuri summa, ettei hän voi uskoa silmiään. Mutta niin se kuitenkin on, hän saa laskuistaan saman summan, tulee aivan samaan tulokseen: kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä. Ei ole epäilystäkään, pienet ja suuret, hopea ja kupari yhteenlaskettuina tulee siitä todellakin melkein neljä, ja lisäksi on hänellä kalaa itselleen päivälliseksi. Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä ammennettu suoraan merestä, mikä onnen sattuma! Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä, se on niin hieno päiväpalkka ongella, ettei Markus muista koskaan sen hienompaa saaneensa. Ja kun hän on tarkkaan sulkenut ne lippaaseen, joka on oikealla nurkkakaapissa, ja saanut perunapadan tulelle, perannut kalan päivälliseksi ja valmistanut kaiken — hän tulee niin erinomaiselle tuulelle, että hän alkaa laulaa penkillään istuessaan. Totta kylläkään se ei kuulu oikein kauniilta eikä se mene aivan oikeinkaan, mutta Markus ei voi oppia laulamaan; Markus on kalastaja eikä muuta, halpa, mutta iloinen ja tyytyväinen mies. Ja ilo pääsköön nyt kerran esiin, ilmetköön jonkinlaisina sävelinä. Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen, laulaa Markus ja vilkaisee pataan. Se on vanha kalastajalaulu, jonka hän osittain muistaa ja on omasta päästään täydentänyt:

    Torsken er graa og hvillingen hvid
     og enes godt i en gryde,
    og makrellen vandrer fra evig tid
    om vaaren mod land för at gyde.
     Men laksen er far og laksen er kar,
    han omsvømmer verdens ende,
    mens rognkjeksen ikkun forblir hvor hun var
     — saa er det indrettet for hende.

    Og langen er lang og lyren er bred
     og flyndren flad som en brikke.
    Og silden er baade blank og fed,
    men rødsnegen tør som en stikke.
     Og bergnebben lever i splid med hverand,
    og stjæler til alle tider —
    i sjøen saa er det just som paa land
     at skabningen kives og strider.

    Og koljen er kjendt for sin evarte flek
     og for hun er god at skrabe,
    men bedst som hun er der, saa er hun væk,
    og saa kan en sidde og gabe.
     Det sam' er tilfælde med pigen paa jord,
    kun at hun har flekken for inden.
    En mand er en mand og et ord er et ord,
     men pigen omskifter som vinden.

    Horngjelen er ogsaa av god bonitet
     især med det første han kommer.
    Han ligner paa aalen rent udvortes set
    og varsler altider sommer.
     Blaastaalen er derimod kuns til pynt
    og har saa vær't alle dage,
    han skinner nok pent, men ter sig tyndt,
     naar en skal til at smage.

    Katfisken har det sig omvendt med,
     om synet end ikke forlokker,
    det samme kan siges at finde sted
    med knurren og flere slags rokker.
     Av aalen og ulken, de to overett,
    saa vinder den første prisen,
    den giver en helt ud sagt ypperlig ret,
     mens den andre kan koges til grisen.

    Herav uddrages en lære det kan,
     som alle bør lægge paa mindet:
    i sjøen saa er det just som paa land,
    sku ikke fisken paa skindet.
     En skal bestandiger se sig om
    hvad en gjør og lar være.
    Forhast dig ikke med nogenslags dom —
     det er en ypperlig lære.

S Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen
         ja hyvää samassa padassa,
        ja makrilli vaeltaa ikuisista ajoista
        keväisin rannalle kutemaan.
         Mutta lohi on vaari ja lohi on mies,
        se ui ympäri maailman ääriä,
        kun taas rasvakala vain pysyy paikoillaan
         — niin on sen elämä järjestetty.

        Ja molva on pitkä ja lyyraturska leveä
         ja kampela litteä kuin tarjotin.
        Ja silli on sekä kiiltävä että lihava,
        mutta rautakala kuiva kuin tikku.
         Ja huulikalat elävät riidassa keskenään
        ja varastavat kaikkina aikoina —
        meressä on aivan kuin maalla,
         luomakunta riitelee ja taistelee.

        Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään
        ja että sitä on hyvä raapia,
        mutta juuri kun se on käsissä,
        on se jo poissa, ja niin saa istua ja töllistellä.
        Samoin on tytön laita maalla,
        hänellä on musta pilkkunsa vain sisässään.
        Mies on mies ja sana on sana,
        mutta tyttö on vaihtelevainen kuin tuuli.

        Nokkahauki on myös hyvää lajia,
         varsinkin aivan tuoreena.
        Se muistuttaa ankeriasta päältäpäin katsottuna
        ja ennustaa aina kesää.
         Sinikala sensijaan on vain silmänruokaa
        ja on ollut niin aina,
        se loistaa kyllä kauniisti, mutta onkin laiha
         kun sitä pitäisi maistaa.

        Merikissan laita on päinvastoin,
         sen ulkomuoto ei juuri viekoittele,
        ja samaa voidaan sanoa useista rauskuista.
        Ankeriaasta ja kivikalasta, noista kahdesta,
         voittaa edellinen palkinnon,
        siitä tulee suorastaan oivallinen ruoka,
         jotavastoin toista voidaan keittää sialle.

        Tästä voidaan oppia totuus,
         joka jokaisen pitää panna mieleensä:
        meressä on aivan kuin maalla,
        älä katso kalaa suomuista.
         Pitää aina katsoa ympärilleen
        mitä tekee ja jättää tekemättä.
        Älä hätiköi koskaan arvosteluissasi —
         se on oivallinen oppi.

Tähän kuului tosin vielä yksi säkeistö, säkeistö meren ruijanpaltaasta, joka oli kaikkien muiden esimies, mutta siitä oli hänellä muistissaan niin vähän, että sitä oli mahdoton paikata: Mutta ruijanpallas on ensimmäinen ja esimies meressä, — mitenkä sitä jatkaisi? Siitä oli unohtunut yksi, kaksi, kolme säettä, ja sitten se jatkui: paistettava pannussa pippurin kera. Mutta saada se sopimaan edelliseen, niin että säkeistöt sointuisivat yhteen, eikä paikkaaminen näkyisi liiaksi, se näytti liian vaikealta tehtävältä. Ei, runo sai tyytyä yhdenlaiseen kampelaan, vaikkakin se oli niistä pienin — sai olla ilman ruijanpallasta, muuta neuvoa ei ollut. Oli muuten sääli ruijanpallasta, sillä olisi hyvin voinut olla säkeistönsä silläkin; joka tapauksessa se ansaitsi muutaman sanan yhtä hyvin kuin lohi ja molva, vaikka se olikin harvinaisempi.

No, kun Markus on aterioinut, heittäytyy hän hetkeksi penkille, ennenkuin hän alkaa pestä astioitaan. Mutta miten onkaan, lepo ei tahdo saada häntä tänään valtoihinsa, hän on aivan liian virkku, liian iloisella ja rohkealla mielellä. Hän tuntee kuin suurta sisäistä lämpöä, hän lepää ja nauttii olemassaolostaan ja on täysin tyytyväinen kaikkeen. Ja siinä maatessa hänen katseensa kiertää ympäri tupaa, se kiintyy esineeseen toisensa jälkeen, hän makaa siinä kaiken omansa keskellä ja nauttii siitä. Tuolla nurkassa on nyt hänen kaappinsa, jossa rahalipas on säilyssä; missäpä ei sellaista tarvittaisi. Jos on jotakin piilotettavaa — mistä muiden ei tarvitse mitään tietää — niin tarvitsee vain panna se sinne ja kiertää kerran avainta. Kaappi ei lörpöttele kenellekään, olkoon tupa vaikka kuinka täynnä väkeä, kaappi pysyy aivan kiinni ja on vaiti aivan kuin sen tuleekin. Olkoonpa kaappi täynnä kiviä tai rahaa, niin se on aina aivan saman näköinen, kaappi ei muuta ilmettäkään, ei anna mitään vihiä siitä, mitä sinne on kätketty. Jos nyt joku tulisi, niin voisiko hän nähdä siitä, että siinä oli lipas täynnä rahoja? Ja tuo sininen karahvi pöydällä — ei suinkaan ollut sitä ihmistä maan päällä, joka ei sitä häneltä kadehtisi! Siinä se seisoi paksut kultarenkaat kaulan ympärillä ja koristi pöydän ja koko tuvan ja oli sitäpaitsi hyödyllinen esine — seisoi ja säteili ilon väriä, millainen ilma ulkopuolella olikin. Ja niin ihmeellisen hyvin se säilytti veden! Sinivärillä mahtoi olla edullinen vaikutus, muutoin sitä ei voinut ymmärtää, sen täytyi antaa vedelle jonkinlaista voimaa — —

Ei kukaan voi nähdä, missä onni on tai mitä se seuraa, sillä ihmiset eivät nyt kerta kaikkiaan ole samanlaisia. Jos Trulsin ja Kristenin täytyisi vaihtaa Markuksen kanssa, jos he saisivat rotkon asuinpaikakseen, saisivat nurkkakaapin ja rahalippaan, saisivat sinisen karahvin ja kaiken — niin he vain istuisivat ja valittaisivat ja näyttäisivät siltä, kuin heitä olisi suorastaan kohdannut onnettomuus. Onni ei näet ole mitään ulkonaista, joskin siltä voi näyttää, vain keino on ulkonainen. Onni on jotakin hyvää ihmisen sisimmässä, ja se riippuu ennen kaikkea ihmisestä itsestään. Ihminen voi elää ylellisyydessä, hänellä saattaa olla kaikki, mitä hän voi toivoa maailmassa — ja sittenkin hän tuntee itsensä usein vähemmän onnelliseksi kuin se, joka täpärästi tulee toimeen ja kärsii puutetta jok'ainoa päivä. Sillä onni on mielen kyky, joka ei ole likikään yhtä suuri kaikilla, vaikka jokaisella onkin siihen sama oikeus. Usein tämä kyky on pilattu, mieli on korvaamattomasti vahingoittunut eikä sitä enää voi ylläpitää. Se etsii sensijaan tyydytystä välikappaleesta, kun se jo aikoja sitten on menettänyt tietoisen päämäärän.

Mutta Markuksen mieli ei ole turmeltunut. Markuksella on intoa yllin kyllin. Hänellä on tietysti surunsa, omat vaikeutensa — huolensa, jotka pitävät hänet hereillä, niin ettei yöstä väliin tule lainkaan loppua — mutta mieli on yhä turmeltumaton ja terve. Siihen ei suinkaan ole pienin syy tyytyväisyys, se on kuin hapantaikina, se pitää mielen puhtaana sairaudesta ja muusta sellaisesta, joka voisi vahingoittaa sitä sisintä myöten. Sillä tyytyväisyys on onnen kehto, tyytyväisellä on avoin mieli, syvä ihmisymmärtämys ja kirkas katse, joka ikäänkuin kuvastaa suurta luontoa ja kokoaa kaiken kauniin ja hyvän tiedustelematta arvoa tai hintaa. Katso, siksi on tyytyväisellä iloja, joista ei vaativainen mitään tiedä, siksi on hänellä niitä niin paljon ja siksi hän näkee niin paljon valoa vähäpätöisessäkin. Siksi on hänen onnensa niin kestävä — kas, siksi Markus lepää penkillään ja on kiitollinen kaikesta, mitä hänellä on, eikä voi nukkua ilosta. Hän lepää ja tuntee tervettä mielihyvää itse olemassaolosta, lepää ja kasvaa yhteen maan kanssa ja tuntee kaikessa kuuluvansa siihen. Ja tämän ohella alkavat hänen ajatuksensa juosta edestakaisin, hän näkee kaikenlaisia näkyjä ikäänkuin hän selailisi kirjaa. Hän näkee meren aamulla varhain, näkee itsensä ankkurissa Ternerabenessa nostamassa kalaa. Hän näkee turskan toisensa jälkeen nousevan — hitto, kuinka se tänään syö — ruskeita ja keltaisia sekaisin, mutta kaikilla on leuassaan terävä pujoparta, millaisia ne sitten muuten lienevätkin. Hän näkee itsensä laiturin vieressä vaihtamassa saalistaan kupariin ja hopeaan, näkee kasvoja ympärillään ja kaikki herttaiset ilmeet ja katseet — se saa hänet oikein ääneensä nauramaan! Hän näkee itsensä soutamassa Lillesandiin tiedustelemaan havaslankaa sieltä, hän on ansainnut niin suuret rahat, että hän miettii nuotan hankkimista…

Mutta siinä samassa hän näkee puutarhan ja siellä sievän luumupuun ja rabarberia ja marjaterttuja, salviaa ja kukkia. Se oikein rehoittaa rotkossa ja levittää väriloistoa laajalti ympärilleen, tänne on poikkipuolin pystytetty kivimuuri ja sisäpuolelle on koottu multaa. Ja keskellä kaikkea luumupuun alla istuu hän itse valkoiseksi maalatulla penkillä ja kuuntelee humalan suhinaa ympärillään, tuntee, miten ilma on täynnä ruusuntuoksua ja makeata kuin hunaja…

Tämä kaikki on vielä selvänä hänen edessään, kun hän jo on tarkastamassa rotkoa — olisiko se mahdollista, mitä? Hän kulkee ympäri ja katselee ja suunnittelee, tarkkaa asemaa satamaan päin ja laskee missä muurin pitäisi olla ja muuta sellaista. Se käy päinsä, siitä ei ole epäilystäkään, vieläpä se käy päinsä aivan erinomaisesti. Muurin tulee vain olla kyllin korkea, koska maan luonnollisesti täytyy olla vaakasuorassa, jottei vesi valu pois. Se käy päinsä, käy päinsä, loistavasti! Juuri tässä pitää muurin olla, tämä on kuin sitä varten, tässä kallioseinä pistäytyy hiukan ulos, niin että muuri saa siitä tukea. Niin, juuri tässä on erinomainen paikka; tässä se varmaan menestyy, sen täytyy menestyä!

Rotkossa on hiukan tunturilta vierineitä kiviä, niitä on siellä täällä sen pohjalla, kaikenmuotoisia. Markus katselee ja valitsee niistä pienen lohkareen, joka on kallion suojassa. Hän vetää sen aurinkoon, niin että siira yhtäkkiä jää asunnotta, panee molemmat kätensä sen alle ja vierittää sitä eteenpäin.

Kas niin, tuossa se on paikallaan, siinä se on ja aloittaa työn, se on ensimmäinen vakava askel.

V.

Markus muurasi melkein koko kuukauden.

Kävi nimittäin pian ilmi, ettei rotkossa ollutkaan kylliksi kiviä, ei lähimainkaan sitä määrää, mikä tarvittiin. Sitäpaitsi olivat monet niin pieniä, että ne eivät kelvanneet muuksi kuin täytteeksi ja tiivistykseksi, ja se hidastutti työn vauhtia. Sillä laajalti ympärillä olivat tunturit paljaita, voisi sanoa, että ne olivat puhdistetut kaikesta, mikä oli kiveä. Muut olivat aikaisemmin tehneet kuten hän nyt, olivat koonneet itselleen niin kauan kuin täällä oli ollut jotakin otettavaa. Niin täytyi lähteä noutamaan etäämmältä, kulkea ylt'ympäri vuoristossa tai soutaa saarille etsimään, kiertää rantoja löytääkseen jotakin. Sillä tavalla vei jok'ainoan kiven perille saattaminen pitkän ajan, sillä eihän riittänyt, että se tuotiin veneellä, se oli myöskin saatava veneestä ylös. Ja kun hän oli työssään yksin ja tie laiturilta koko matkan kohosi, ei kivi saanut olla liian suuri — ja siksi tarvittiin useampia kuin muuten. Hän lastasi tosin veneen hyvin joka kerta, kun oli ulkona etsimässä, mutta melkein joka kivi oli niin raskas, että se vaati eri matkan. Niin täytyi hänen kulkea sillan ja rotkon väliä ja kantaa kivet ylös käsissään, aivan kuin ne olisivat olleet lapsia, kantaa jokainen erikseen läpi sataman niin varovaisesti kuin suinkin. Useastakin syystä hän kantoi säännöllisesti kivet iltaisin, kun ihmiset jo olivat menneet levolle. Päivällähän oli aina kalastettava, ja ellei ollut kalastusta, niin oli jotakin muuta — joka tapauksessa jäi hänelle niukasti aikaa sivutoimiin. Lisäksi oli iltaisin vilpoista — no niin, totta puhuen — hän pääsi siten tekemästä tiliä satamalle ja kuulemasta ihmisten nenäkkäitä huomautuksia jokaisesta pikku kivestä, jonka hän kantoi heidän ohitseen. Mistä olet varastanut tuon, mitä? Et suinkaan ole ollut minun saarellani? Linnoitustako sinä rakennat vai oletko louhinut ja löytänyt kultaa? Ja joku veti häntä takinhihasta ja viivytteli häntä kaiken maailman turhilla lörpötyksillä kiven hänen sylissään käydessä yhä raskaammaksi. He huvittelivat tekemällä hänelle kiusaa ja nauroivat, he vilkuttivat naapurilleen, että tämäkin katsoisi, ja viivyttelivät häntä niin kauan kuin taisivat. Miten mahdottoman voimakas sinä oletkaan, Markus, he sanoivat ja luulivat, ettei hän heitä ollenkaan ymmärtänyt, ja jotkut tunnustelivat hänen lihaksiaan ja olivat ihailevinaan niitä. Mutta Markus ymmärsi perin hyvin heidän tarkoituksensa — ivan ja kiusan ymmärtämiseen ei tarvita niin erinomaista päätä — hän ymmärsi, että he vain tekivät hänestä pilaa ja huvittelivat hänen ja kaiken hänen touhunsa kustannuksella. Mutta miksi he melkein kaikki sen tekivät, miksi he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alituisesti olivat hänen niskassaan, huvittelivat ja nauroivat aina hänen kustannuksellaan — no, se oli yhdentekevää. Eihän sitä voinut kestää iäti, kerran he vielä makaisivat selällään ja vaikenisivat eivätkä voisi sanoa sanaakaan niin suulaita kuin olivat olleetkin. Kerran olisi ilo lopussa niinkuin harmikin, paras kun ei ollut tietävinäänkään…

Kivet tulivat vähitellen paikoilleen, ne liittyivät hitaasti toisiinsa, joskin joukossa joskus oli jokin vastahakoinen, joka ei siihen millään muotoa tahtonut sopeutua. Mutta sentähden ei saanut antaa perää, vastahakoinen oli voitettava, pakotettava alistumaan ja nurisematta palvelemaan yhteistä hyvää. Täytyi keksiä mihin ja millä tavalla kivi oli pantava, niin ettei se ollut vastaan vaan myötä. Usein oli oikein tutkittava; Markus kiersi sitä, tarkasteli ja suunnitteli, hän käänsi ja väänsi. Ei ollut epäilystäkään, ettei lurjuksessa olisi etuja, sitä oli vain käytettävä niin, etteivät ne menneet hukkaan tai vahingoittaneet kokonaisuutta. Etuja ei saanut hajoittaa, vaan ne oli koottava, käytettävä päämäärän hyväksi ja toteuttamiseksi.

Sillävälin kesäyö valtasi ympäristön, salmi hämärtyi, satama hiljeni. Linnut ulkona saarilla vaikenivat, ajallinen meni ikäänkuin levolle. Itse aika lakkasi olemasta. Kun Markus vihdoin loi katseensa ylös maasta, kohtasi hän itse iankaikkisen katseen. Se oli hiipinyt hänen luokseen hänen huomaamatta mitään, se katseli häntä kaikkialla ja seurasi hänen työtään. Sitä ei voinut käsittää, mutta hänen siinä yksinään seistessään tuntui siltä, kuin olisi häntä ympäröinyt ystävällisyys, kuin hän olisi yhtynyt johonkin, joka tahtoi hänelle sanomattoman hyvää. Se oli siinä ja sillä oli asiaa hänelle — hiljaista asiaa tomulle ja maalle, se teki hänet osalliseksi johonkin etäiseen ja salaiseen päämäärään.

Niin antoi Markuskin työn jäädä ja pani vasaran ja lapion syrjään, avasi oven ja pujahti sisään. Hän hapuili eteenpäin pöydän ja penkin välitse, jottei töytäisi mitään; tupa oli yhä täynnä pimeyttä, ja jok'ikinen esine oli kuin nukahtanut. Useimmiten Markus nukahti heti, mutta väliin saattoi tapahtua, että väsymys piti häntä jonkun aikaa hereillä. Hän makasi, ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässään hänen yhä taistellessaan kiviensä kanssa saadakseen muurinsa pystyyn. Henki on altis, mutta liha on heikko, se oli todella erinomainen sananparsi. Henki olisi tahtonut valmistaa muurin vähemmässä kuin päivässä, se olisi tahtonut siirtää kokonaisen kiviröykkiön kerrallaan ja liittää sen yhteen kädenkäänteessä. Mutta lihalla ei ollut sitä voimaa kuin hengellä, se ei voinut suorittaa hengen vaatimuksia, liha on uppiniskainen orja, joka oli ruoskittava työhönsä eikä koskaan saanut mitään valmiiksi. Hän makasi ja muisteli työtä tuolla ulkona, kunnes hän tuskastui kelvottomaan lihaan ja lupasi itselleen kelpo selkäsaunan. Huomenna se saisi tuntea toista, huomenna se ei pääsisi pakoilemaan, ennenkuin se olisi täyttänyt velvollisuutensa…

Mutta sitten saattoi hänen mieleensä juolahtaa ajatus: mitähän varten hän oikeastaan ponnistelee, kenenkä tähden hän näkee vaivaa ja laittaa kuntoon ja koristelee näin?

Hän ei voinut estää sitä, että hän tunsi tyhjyyden ympärillään ja huomasi, miten alakuloisuus oli vallannut hänen mielensä. Mutta hän karkoitti sen heti luotaan ja palasi todellisuuteen. Saattoi tuntua yksinäiseltä istua täällä ylhäällä tuulessa ja uurastaa, mutta kunhan vain puutarha tulee valmiiksi, niin… Sitäpaitsi ei täältä ollut pitkä matka ihmisten luo, jos hän joskus kaipaisi hiukan seuraa. Markus ei suinkaan ollut erakko, satama oli hänenkin asuntonsa alla, ja siellä oli kyllin ihmisiä. He tunsivat itsensä ehkä hiukan suuremmiksi kuin hän, heillä oli enemmän jalkojensa alla, ikäänkuin enemmän tallattavaa. Niinpä niin, mutta he kuuluivat samaan seurakuntaan, Kristen ja Markus ja Truls, he asuivat samassa maankolkassa ja olivat tehdyt samasta tomusta. Markus asui vain hiukan korkeammalla, vain hiukan lähempänä tähtiä…

Hiljaa humisi tuuli talon ulkopuolella, ikuisuus painautui vasten ikkunalasia ja loi syvän katseen sisään.

VI.

Muuri näytti erinomaisen kauniilta, kun Markus vihdoin sai sen valmiiksi, varsinkin kun sitä oli hiukan maalattu, jottei kosteus pääsisi läpi. Mutta niin hyvältä kuin se näyttikin ja niin pitkälle kuin hän työssään oli päässytkin — vielä oli hyvä joukko jäljellä, niin, enemmän kuin hän koskaan oli ajatellutkaan. Se selvisi hänelle oikein vasta silloin, kun hän alkoi täyttää sitä mullalla, hän ymmärsi ottaneensa suorittaakseen tehtävän, mihinkä ei jokainen olisi ryhtynyt, että hänellä oli edessään työ, joka vaati aikaa ja kärsivällisyyttä pitkän pitkät ajat. Sillä mullan laita oli samoin kuin kivien, multaakaan ei ollut saatavissa, tunturi ympärillä oli alaston ja paljas, niin paljas, että vain kanerva voi siinä kasvaa, niinkuin se siinä huojui tuulessa ja koristi karua kalliota. Ihmiset olivat sitäpaitsi hänen kimpussaan heti, kun he huomasivat, mitä hän puuhaili, ja kielsivät häneltä luvan, ennenkuin hän oli sitä pyytänytkään. Sinä et ota multaa minulta, he sanoivat, minun täytyy saada lehmäni laitumelle ja tarvitsen joka mättääni. Niin täytyi vihdoin tehdä samalla tavalla kuin kivien hankkimisessa: koota kaukaisilta paikoilta, pitää varansa silloin, kun vesi oli matalalla, ja kaivaa pohjamultaa matalista lahdista, joissa sitä oli paksuina kellukkeina — hän kaivoi sitä pusseihin ja ämpäreihin ja kuljetti kotiin niin hyvin kuin taisi. Ja lisäksi oli hänen otettava talteen kaikki mikä voitiin käyttää tähän tarkoitukseen, kuten kalojen ja muiden eläinten sisälmykset ja kaikenlaiset jätteet, perunankuoret, tuhka ja vaaterievut — ne eivät juuri täyttäneet sanottavasti, mutta ne antoivat maalle enemmän voimaa ja muuttuivat itse vähitellen mullaksi.

Jos Markuksella nyt olisi ollut kyllin aikaa, jos hän olisi voinut kuten Truls tai Kristen järjestää kaiken mielensä mukaan — kysymättä kelloa — niin olisi työ sujunut kuin leikki. Mutta Markuksella oli päinvastoin paljon, työtä, sillä ankeriaan pyydystys oli juuri alkanut, ja hänen oli viekoiteltava ankeriaat kokoon niinkuin aina tehdään, ennenkuin pyydykset lasketaan. Ja kun ei voi viekoitella ilman silliä, eikä silliä saa ilman vataa, niin oli pidettävä silmällä tiiraa, kuunneltava sen kirkumista ja muutenkin kaikin mahdollisin tavoin oltava niin varuillaan kuin suinkin, sillä heti kun silli tuli lahteen, oli vata laskettava; eihän ollut sanottua, että sen vierailu tulisi pitkäaikaiseksi, ja Jumala ties', milloin se taas uudestaan tulisi. Ja sitäpaitsi oli huolehdittava jokapäiväisestä kalastuksesta, oli hankittava oma ruokansa ja väliin keitos toisillekin — ei, päivä oli liian lyhyt eikä sietänyt mitään sivutoimia. Mutta kun muuri nyt kerran oli valmis, niin ei Markus tahtonut antaa perään, niin mahdottomalta kuin työ saattoikin näyttää. Päinvastoin, hän teki työtä innokkaammin kuin koskaan ennen. Hänessä oli herännyt itsepintainen päätös voittaa vaikeudet ja näyttää pystyvänsä siihen. Oli kuin hän ei olisi sallinut itsestään sanottavan, että hän oli ryhtynyt työhön, jota ei kyennyt suorittamaan. Ja niin hän otti pussin käsivarrelleen joka kerta, kun hän astui askeleenkin ulos ovesta. Lyhyesti, hän ei koskaan mennyt tyhjin käsin, minne hän sitten menikin, vaan käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja toi joka matkaltaan jotakin mukanaan. Tällä tavalla työ sittenkin edistyi, joka päivä antoi lisänsä puutarhalle — vähän multaa rotkosta salmessa, vähän sahajauhoja, vähän sammalia, vähän santaa tai ruskolevää. Varsinkin viimeksimainittu oli hyödyllistä, sillä ruskolevä säilyttää kosteuden, niin että maa ei niin helposti kuivu. Lisäksi se on erinomaista lannoitusainetta, josta varsinkin peruna pitää, mutta myöskin rabarberi ja kaali ja muut vihannekset. Niin, jos ruskolevää ei olisi, niin moni saaristolaistalonpoika saisi yhtä hyvin kuin Markuskin heti lopettaa viljelyksensä.

Mutta nyt Markus siis pyydysteli ankeriaita…

Eipä se juuri ole mikään taito, mutta se vaatii tarkkuutta ja kalojen elämän tuntemista. Lisäksi täytyy tuntea seutu ja tietää millainen pohja on, sillä ankerias ei viihdy likimainkaan kaikkialla. Se ei ole mikään seuraa rakastava kala, kuten tiedetään; se ei koskaan liiku parvissa tai joukoissa lukuunottamatta osaa kasvuajasta, jolloin sitä sanotaan lasiankeriaaksi; se vaeltaa silloin maata kohden. Sentähden se on syöteillä viekoiteltava kokoontumaan, jos mieli saada hyvä saalis, ja koska ankerias pitää sillistä, niin pannaan niitä syöteiksi sinne tänne veteen, missä kalastajalla on merkkinsä. Ankerias, jolla varmaan on jonkinlainen hajuaisti, löytää pian syöttipaikoille, ja niin ne kokoontuvat himokkaina odottamaan lisää. Kun niitä näin on viikon ajan viekoiteltu ja saatu ne innostumaan ja totutettu ne olemaan paikoillaan — silloin kalastaja muuttaa eräänä kauniina päivänä menettelytapaa ja panee salakavalasti sillin mertaan, ennenkuin laskee sen veteen kuten ennen. Ankerias ehkä vähän kummastelee — tämähän ei ole sopimuksen mukaista. Mutta kun se on nuuskinut mertaa ulkoapäin ja huomannut, että ruoka on sisässä ja että sinne vie aukko tai ovi — kun se on päässyt selville tästä kaikesta, niin se tuntee itsensä heti taas turvatuksi. No, kaikki on kunnossa, tämä on vain uusi menettelytapa, tällä kerralla onkin kysymys huvimajasta — ja samassa se pujahtaa iloisesti sisään. Aivan oikein, täällä vilisee ruokaa, täällä on oikein katettu kuin jollekin seuralle, kas vain, tämähän olikin helppoa. Ja ankerias menee iloisena heti pöytään ja syö hyvällä ruokahalulla; se herkuttelee huvimajassa ja voi paremmin kuin koskaan ennen elämässään. Kapea suu avautuu ja sulkeutuu, terävä pää pöyhii ruoassa ja valitsee parhaimman ja mieluisimman; se nielee, niin että sen ruumiissa näkyy miten ruoka kulkee, se oikein hymyilee hyvinvoinnista. Tämä huvimaja on todellakin hieno, tänne se tulee usein, se on varmaa. Ja ankerias syö syömistään ja heiluttaa hiljaa pyrstöään, syö, niin että rasva tihkuu nahasta, ja on kohta kuin makkara, niin täyteläinen ja hyvä. No, niin on makkara vihdoin täyteen ahdettu, kiitos ja kunnia ruoasta, se on ravittu ja tahtoo mennä vähän ulos, se on kuin ihminen, ja sillä on ihmisen tavat. Mutta tuhat tulimmaista, missä on ovi? Se etsii sieltä, täältä; ei, kaikkialla on verkkoseinää. Rakkaani, mitä tämä merkitsee, olihan niin helppoa tulla sisään. Se pujahtelee edestakaisin merrassa ja etsii pientä aukkoa, se tuntee levämetsän hajun ulkopuolella ja huomaa, että seinä on jotenkin ohut. Mutta ei, täältä ei voi löytää aukkoa, kaikkialla on vain samaa huvimajaa, minne hyvänsä tuleekin. Ja täällä on vielä niin surkean pimeätä, niin kiusallisen hämärää, että täytyy koko ajan hapuilla eteensä kulkea umpimähkään, kuten keväisin, kun on jäästä sokea ja tarvitsee ruokaa. Eikö tämä ole noiduttua? Onko joku ehkä sulkenut oven? Ei, tänne ei enää tulla, tämä oli kerrassaan sietämätön pesä, hyi häpeä, miten kehno paikka. Ei, parempi on toinen menettelytapa ilman huvimajaa ja turhaa touhua, ennemmin ottaa ruokansa mäeltä, niin voi mennä, kun haluttaa. Mutta samapa se, pian kai tulee sen verran valoisampaa, että voi ottaa näön avukseen…

Nyt sopii kalastajan olla siellä, nyt on hänen aikansa täpärällä, jos hän tahtoo saada saaliinsa kotiin. Olkoon merta kuinka hyvä tahansa, aukko niin ahdas ja taidokas kuin suinkin — heti kun tulee valoisa, pujahtaa ankerias tiehensä. Tietysti sinne voi jäädä joku myöhäinen, joku ahne, joka ei ole syönyt kyllikseen tai joka juuri on tullut sisään, mutta suurin osa tahtoo ehdottomasti mennä. Ankeriaskalastajan täytyy sen tähden nousta jo aikoja ennen kuin tähdet sammuvat taivaalla. Kello oli tuskin vielä kahta aamulla, kun Markus nousi makuupenkiltään ja tavoitteli housujaan ja kenkiään. Voi voi, miten uninen hän olikaan väliin, hän haukotteli niin, että korvissa naksahti, ja saattoi tuskin pitää päänsä pystyssä. Kahvia —, mene, mene niin pitkälle kun pippuri kasvaa, ei, niin hyvin eivät asiat todellakaan olleet, että olisi saanut kahvia, ennenkuin meni ulos. Sai olla iloinen, kun sai nukkua niin kauan kuin suinkin oli varaa. Kunpa hänellä sentään olisi ollut naisväkeä talossa — heillehän kahvinkeitto kuului, ja he saivat sen kyllä valmiiksi milloin hyvänsä. He eivät välittäneet ponnistuksistaan ja vaivoistaan, eivät kysyneet aikaa tai hetkeä niin pian kuin oli kysymys kahvitilkasta. Niin, hänellä pitäisi olla vaimo, se olisi mukavaa monessakin suhteessa. Ei, hän oli ehkä jo liian vanha, ja lisäksi hän oli hiukan liian vähissä varoissa sellaiseen — sillä vaimo tulisi hyvin kalliiksi, jos mieli pitää hänet ruoassa ja hepeneissä.

Satama on niin hiljainen näin aamulla varhain, että joka askel kajahtelee taloissa — kulkekoon Markus miten varovaisesti tahansa, sittenkin kuuluu siltä, kuin hän kulkisi kolistellen, hänen askeleensa tuntuvat monta kertaa raskaammilta kuin muulloin. On kuin kaikki olisi toisenlaista kuin päivällä, ilma on kaikuvampaa ja herkempää, tunturi valppaampi — ken siellä, näyttää se kysyvän. Vesikin on toisenlaista, se uneksii kuin vaipan peitossa, se on kuin ajelehtiva varjo; yö on paneutunut siihen nukkumaan ja tunturi kohoaa siitä kuin haamu. Mutta samassa kuin astutaan veneeseen, syntyy uudelleen levottomuutta, pohja ja airot kolisevat niin että itsekin hätkähtää — kuka siellä, kuuluu taas kysymys. Vasta kun kalastaja on istuutunut tuhdolle ja saanut airot veteen ja liukuu merelle — vasta silloin palautuu entinen hiljaisuus.

Markus istuu mielellään ja katselee, se on niin viehättävää yötunneilla, ei saata kyllikseen katsella. Tietysti kaikki on entisellään, ei mikään ole toisin, kalkkilaiva ei ole siirtynyt paikaltaan, salmi ei ole tullut entistään leveämmäksi — näyttää vain siltä siksi, ettei siitä voi saada yleissilmäystä. Maa sukeltautuu vähitellen esiin, niemeke siellä ja kukkula täällä; täytyy istua ja olla tarkkana, jos tahtoo nähdä missä on. Odottakaahan hiukan, tässä pitäisi olla kivi, älkäämme soutako sitä päin, niinkuin tullimies teki kerran viime vuonna. Hän kellistyi tärähdyksestä selälleen veneessä, ja lisäksi vene sai siitä sellaisen sysäyksen, että se hypähti pystyyn ja rupesi vuotamaan kuin kori. Ei, älkäämme tehkö kuten Kristofer — ottakaamme se niin levollisesti ja ilman touhua, että tiedämme millä puolella kari on. No, tuolta se tulee hiljaa näkyviin veneen vasemmalta puolen, niinpä niin, kylläpä oli lähellä…

Loiskis, kuuluu lahdelta, missä valkoturska leikkii ja hyppii vedessä koko yön. Vesi aukaisee silmänsä ja katsoo ylös, katse laajenee laajenemistaan — ei, nyt se makaa taas sokeana ja torkkuu pinnan peitossa kuten ennenkin.

Markus soutelee lahdelle päin, kunnes hän vihdoin on Stang-saaren luona — sitten hän hiljentää vauhtiaan ja katselee ympärilleen. Täällä tulee vähitellen matalampaa, meriruoho vihannoi kuin niitty vedessä, se ulottuu pohjasta yli pinnan ja tarttuu joka vedolla airoon. Tässä on ensimmäinen rysä, merkkipalikka uiskentelee ruskolevässä kuin nukkuva lintu. Markus saa sen airolleen ja tarttuu ruohoköyteen ja hilaa rysän ylös.