Lähde

VII.

Sillävälin vaikenee päivä hiljalleen. Tunturi, joka on seisonut kätkettynä pimeyteen ja ollut kuin peitetty salaisuus, tulee harmaanpehmeästi esiin hunnun takaa ja jäykistyy vähitellen todellisuudeksi. Katajapensaat, kivet ja kanerva tulevat toinen toisensa jälkeen näkyviin, tunturi saa taas jokapäiväisen näkönsä ja katselee totuttuun tapaansa merelle. Vielä on alhaalla pohjassa pimeätä, vielä viipyy varjo vedessä ja tekee levämetsän mustaksi kuin yö.

Kuuluu kuin hiljainen huohotus, kun merta tulee pinnalle, vesi särkyy sen ympärillä ja vajoaa taas huokaisten entiseen tyyneyteensä. Markus tarttuu kahvaan ja nostaa merran veneen laidalle — katajanoksista punottu pullo, josta tippuu ja tihkuu vettä — hän on tullut niin käteväksi, hän ei tosin enää ole mikään poikanulikka, mutta siitä huolimatta hän on innostunut. Onkohan siinä tänään elämää vai ei? Kyllä, merrasta kuuluu läiskynää ja litinää, on kuin siellä sisällä olisi oikein pienet tanssiaiset, pyrstöt lyövät kuin rummunpalikat! Tuollainen räiske on muuten ihanaa musiikkia, mutta Markus tietää, ettei se merkitse juuri mitään, kun on kysymys ankeriaista. Sillä siellä on useimmiten kuokkavieraita, ja ne pitävät aina hirveätä melua, suoraan sanoen syntistä hälinää; ankerias itse on mielellään hiljaa, se ikäänkuin jollakin tavoin häpeää seuraansa. Mitä seuraa sillä sitten on? Pelkkää levämetsän roskaväkeä, huulikaloja ja tokanpoikia ja merikrapuja — kehnoa varasjoukkiota kaikki, kutsumattomia vieraita! Millainen sitten oikein on tokanpoika? Se muistuttaa paksua sammakonpoikasta. Huulikalasta emme tahdo puhuakaan, se on niin harmittava, kauttaaltaan niin julkea ja ahne, kun se tietää olevansa turvassa, ja samalla niin lapsellisen viattoman näköinen, että se voittaa meidätkin viekkaudessa. Ja merikrapu, joka ei ole edes kala…

Tappi auki ja merta kumoon — ja niin ulos kaikki, saavi räpytteleviä eviä, jotka hyppivät ja tanssivat, niin että vesi räiskyy. Ja aina välillä luikertaa ankerias esiin, lihava kiiltoankerias, jolla on tylppäkuonoinen terävä pää, vatsanpuolelta kullanvärinen kelta-ankerias — yks — kaks — kolme — neljä — viisi — — hitto soikoon, eikö niitä olekin yksitoista, ja noin käsivarren pituisia! Ne ovat kylläkin enimmäkseen kelta-ankeriaita, mutta kaupungissa ne menevät täydestä, siellä ne ovat kaikki vain ankeriaita, vaikka edellinen suorastaan sulaa suussa ja jälkimmäinen on sitkeätä, se on kuin margariini voihin verrattuna. Mutta mitäpä sika ymmärtäisi seitsentähdestä ja kaupunkilainen ankeriaasta? Kaupunkilainen katsoo vain paksuutta ja tiedustelee painoa ja hintaa ja muuta sellaista, hän ei tiedä mitään ankeriaan laadusta. Hän ei huomaa, että on kahdenlaisia päitä, toiset teräviä ja toiset tylppiä, hän ei tiedä olevan muuta kuin yhtä lajia. Kelta-ankerias ja kiiltoankerias, yö ja päivä, se on hänelle yhdentekevää. Kelta-ankerias, jota kalastaja tuskin syö, ellei hän ole ruoan puutteessa, menee itse konsuliin kuin silava.

Merta on täytetty syöttisillillä ja heitetty mereen kovalla läiskinällä; tästä samasta paikasta täytyy saada jokunen ankerias lisää kaupunkilaisille. Merta ei ole vielä ehtinyt pohjaan, kun Markus jo on matkalla seuraavan luo, valkoturskan yhä hyppiessä lahdessa ja veden yhä uudelleen avatessa hämmästyneen silmänsä. Ja taas tulee hän uudelle merralle — niin jatkuu kokeminen aamuvarhaisella, yhä eteenpäin ja eteenpäin pitkin rantaa soutaa Markus poiketen sinne tänne. Ensimmäinen lokki tulee maata kohti ja liitelee kuin iso koiperhonen yli veneen, siivet kuin kylmästä kankeina, mutta samalla se himoitsee saalista valppaana ja sammumattoman nälkäisenä. Se on syönyt silliä koko viikon saamatta itseään kylläiseksi, ruoka tulee niin pian ulos, ettei joudu saamaan kyllin sisään. Nyt se liitelee matalalla yli salmen, pudistaen ehtimiseen päätään ja katsellen himokkaasti uutta saalista.

Tjek, kuuluu etäältä rinteeltä, siellä istuu kivitasku ja keikuttelee päätään. Tjek, tjek, yö väistyy, ensimmäinen tuulenpuuska laskeutuu veteen puhallettuaan ensin tähdet sammuksiin. Se kutistuu kokoon kuin kylmästä väristen — kun Markus on selvinnyt viimeisestä merrasta, on koko salmi aamusinen vallassa ja kullanhohto tapaa maan. Katso, päivä kiiruhtaa yli maan tuoden valoa ja liverrystä ja kaikenlaisia säveliä, männyt ravistelevat oksiaan ylhäällä vuoren harjalla, lokit muodostavat kuin pilven lahdelle — tri egg, tri egg! Markus soutaa kotiin sävelten kaikuessa kaikkialta, hän soutaa värisäteilyssä, joka leikittelee tunturilla hänen ympärillään. Tunturi kukkii kultaisen punaisena, kivillä kasvaa kultaista sammalta, tulikukkia puhkeaa vuorenseiniin…

Sillalla seisoo Kristofer ja haukottelee, hänen vaimonsa on ajanut hänet ylös kalaan, mutta se on ollut aivan liian aikaista, nyt ei hänestä ole juuri mihinkään. Hänestä ei muutenkaan paljon heltiä, vaikka hän saa maata rauhassakin, siksi laiska hän on, mutta tänään hän on aivan kuitti.

— Hyvää huomenta, Markus, sanoo hän ja jaksaa tuskin pysyä pystyssä, — ei suinkaan onni ole niin suotuinen, että voisit myydä minulle vähän kalaa, niin pääsisin itse lähtemästä merelle?

Ei, Markuksella on vain ankeriasta, hänen pitää lähteä uudelleen siimapyyntiin, kun hän ensin on käväissyt kotonaan.

— Eikö sinulla ole sumpussakaan?

Ei, Markuksella ei ole, hänen on täytynyt hankkia niin monelle,
Nilsille ja Kathrinelle, Marenille ja monelle muulle…

— Ei edes vähäistä simppua?

Markus pudistaa taas päätään; jos hänellä vain olisi…

— Voitko sitten neuvoa minulle jonkin hyvän kalapaikan?

Kyllä, sen Markus voi tehdä, Kristoferin tarvitsee vain soutaa ulos Galteniin ja asettua sen ja merimerkin väliin, niin voi hän vetää miten paljon tahansa. Mutta sitä pitää tullimies liian pitkänä matkana: Jumala varjelkoon, aina ulos Galteniin asti, ei, hän tahtoo ennemmin koettaa Paulenissa, eiköhän sieltä saisi turskaa!

Ja niin soutaa tullimies ulos Pauleniin ja istuu ja ruokkii huulikaloja, sill'aikaa kuin Markus menee kotiinsa ja sytyttää tulen keittouuniin, panee kahvipannun tulelle ja kattaa pöydän. Nyt kahvi ja musta leipä maistuvat, nyt olemme ansainneet sen kaksin kerroin… turska on harmaa ja valkoturska valkoinen. Pusseissa ja tötteröissä rapisee, nurkkakaapin lukko narahtaa ja pöytälaatikko lentää auki ja kiinni. Mutta lohi on vaari ja lohi on mies ja kiertää maailman ääriä! Markus kolistelee tuvassa, minne aurinko esteettä paistaa läpi akkunan, hän hyräilee lauluaan ja järjestelee. Hän ottaa esiin rintasokeria ja juustoa — parhainta mitä talossa on. Vieläpä hän kuorii maidon ruukusta ja saa ainakin teelusikallisen kermaa, hän on loistavalla tuulella siinä puuhaillessaan ja tuntee itsensä onnelliseksi sisintään myöten. Makkaranpätkä? Tule vain mukaan, tänään emme tahdo kitsailla, kaupunkilaiset maksavat. Ja koska kaupunkilaisilla on kyllin rahaa, suomme itsellemme ylimääräisen kahviaterian, eihän voi alituisesti säästää. Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään ja siitä, että sitä on hyvä raapia, ei, katsohan miten kauniisti karahvi loistaa vasten aurinkoa tuolla hyllyllä! Hän muistaa yhtäkkiä olevansa janoinen ja menee kiireesti täyttämään sen, sitten hän kaataa maljaan ja juo. Se maistuu, se maistuu kuin hienoin viini, älkää naurako, niin se maistuu todellakin.

Kun hän on juonut ja syönyt, heittäytyy hän hetkeksi penkille ja ummistaa vain vähän silmiään. Mutta vain vähän, sillä nyt on ankerias pantava laatikkoihin ja lähetettävä ostajille kaupunkiin. Höyrylaiva on täällä täsmälleen kello seitsemän, on kaksi tuntia aikaa järjestää. Ja sitten on kalastettava päivälliseksi, niin ettei tarvitse ostaa ruokaa, ja sitten on hetkeksi mentävä kalastamaan vadalla syöttisilliä ankeriasmertoihin — niin, hänellä on todellakin tarpeeksi työtä. Ja vihdoin on yritettävä makrillia, niitä on nyt alettu pyytää uistimella, eilen niitä oli ulkosatamassa. Oikeastaan olisi veneen pitänyt olla maalla, jotta siitä olisi saanut laasta pois liman, sillä sitä oli kertynyt liiaksi, vene oli aivan vihreänä, mutta sen täytyi jäädä pariksi päivää.

Niin istuu Markus taas tuhdollaan, hän on juuri saanut ankeriaansa matkaan, vuonolaivan savu riippuu vielä ilmassa kuin jonkinlainen pyrstö ulkona saaren lähettyvillä ja näyttää pitkälti laivan väylän. Kaikkialla ympärillä lörpötellään ja nauretaan, naiset tulevat täysinäisin pussein ja tyhjentävät ne mereen, huuhtelevat niitä ja menevät, ja paalun luona, aivan Andersin ja Karelin kaksoistalon edessä, istuu Anders ja viskaa vettä veneestään, niin että sitä räiskyy Karelin veneeseen. Huomenna Karel tekee hänelle samoin, ja niin on piru taas irti.

Mutta uloinna sillalla seisoo vanha Kathrine ja on huolissaan munistaan, hän kun on lähettänyt kaksi tiuta kaupunkiin ja tahtoo nyt puhua jonkun kanssa. Ja kun Markus on lähinnä käsillä, niin tämä saa sen osakseen:

— Eivät ne suinkaan vain töytäile koria laivalla?

Ei, Markus ei sitä usko.

— Niin, sillä se oli täynnä munia, saan sanoa, ja munat eivät kestä kolahduksia.

Markus myöntää, että niin on asian laita, mutta kuitenkin…

— Uskooko hän, että ne tulevat kokonaisina perille?

Sen Markus uskoo aivan varmasti.

Vanhus seisoo vähän mietteissään. — Niin niin, sillä hän tietäköön, että se olisi suuri tappio minulle, jos minun munani särkyisivät!

Niin Markus soutaa jälleen merelle, kuten hän on tehnyt niin monta kertaa ennen. Hän aikoo aina Galteniin asti ja suuntaa kulkunsa lyhyintä tietä Paulenin ohi — totta tosiaan, siellä istuu yhä tullimies ja ruokkii huulikaloja minkä jaksaa.

— No, sinä olet merellä taas, Markus?

Kyllä, Markus on merellä taas.

Silloin on tullimiehellä ilon hetki.

— Et suinkaan tahtoisi hankkia vähän minulle, niin voin samalla lopettaa ja soutaa kotiin.

Tullimies vilkuttaa hiukan silmiään:

— Sinä pyydystät minulle ja itsellesi, Markus, vai?

Harakka räkättää levottomana rannalla lampaat määkivät kuorossa ulkona saarilla veneen soljuessa ohi. Merikotka uhkaa lennosta, ja uloinna Risholmsgrundenissa kelluu merimerkki kallellaan virrassa, pyörien ympäri.

Tri egg, tri egg!

Siinä parveilee silli pitkin Knivenin rantaa, lintuparvi lentää kirkuen yläpuolella muistuttaen valkoista vaahtoa auringossa…

Niin laskee Markus riippakiven ja asettuu onkimaan, aaltojen keinuttaessa venettä ja pilvien liidellessä yli taivaan kuin sineen häipyvät haaveet. Heti hänen takanaan loppuu maa, hän istuu ja keinuu maan äärellä, tässä alkaa äärettömyys, se tulee häntä kohti kuin hopeasiivillä liidellen.

Ja täällä hän on taas huomenna samaan aikaan; päivä menee niinkuin toinen, eikä mitään merkillistä tapahdu. Voi vain sattua, että tuuli kääntyy ja kalan mieli vähän muuttuu, ankerias on enemmän tai vähemmän halukas syömään ja merrat siten enemmän tai vähemmän täydet. Hän on ylhäällä anivarhain joka päivä ja menee levolle vasta pimeän tullen, hän raahaa multaa puutarhaan, hän kantaa pussejaan edestakaisin ja kokoaa maata saarilta ja luodoilta. Silloin tällöin hän oikaisee selkäänsä, huokaisee ja seisoo hetken hämärässä ylhäällä talonsa edustalla katsellen äärettömyyttä ja ymmärtäen huminan avoimin mielin.

Niin kuluvat vuorokaudet, niin kuluu aika. Jokapäiväinen elämä ei ole muuta.

VIII.

Niin, mutta väliin tulee pyhä, siunattu sunnuntai, jolloin voi levätä kaikista vaivoistaan.

Markus makaa kahdeksaan asti, hän herää tosin paljon aikaisemmin, mutta maistuu niin hyvältä, kun saa maata — ja tietää, ettei ole kiirettä nousta. Ei ole mitään mertoja selvitettävinä, ne saavat riippua naulassa, Markus on koko päivän vapaa kalastuksesta ja voi tehdä mitä haluaa. Ulkona rotkossa humisee tuuli, aurinko paistaa vinosti läpi ikkunan, tri egg, tri egg…

Markus makaa jonkin aikaa ja kuuntelee tiirojen kirkunaa, sekin ilmaisee iloa, siinä on jotakin sytyttävää, siinä on koko meren kesäinen riemu. Ja niin kaunis lintu kuin se on — ja niin taitava, sanopas siihen jotakin! Jos se vain näkee allaan pienen kalan, sillin tai katkorapon — heti syöksyy se mereen salaman nopeudella. Läiskis, kuuluu matkan päähän, ja pää ja siivet, jalat ja pyrstö — koko ruumis sukeltaa salamana veteen, niin että syntyy renkaita, aivan kuin kivi heitettäisiin veteen. Mutta katso, tuolla se nousee jälleen näkyviin ja pudistaa vesipisarat päältään ilmassa, ja aivan oikein, nokassa kiiltää jotakin: Lintu on ottanut sillin nokkaansa niin suorastaan käsittämättömän varmasti ja nopeasti, sellaisella ihmeellisellä mestaruudella, että sitä sopii suuresti kummeksua. Akrobaatti sirkuksessa on sukkela, hän voi tehdä kuperkeikan ilmassa, kävellä narua pitkin, seistä hevosen selässä, hän saa siitä kättentaputuksia ja hyvähuutoja, ihmiset heiluttavat hänelle nenäliinojaan ja huutavat. Mutta mitä on hänen taitonsa tiiran temppuihin verrattuina? Ne eivät ole mitään, hän on suorastaan köntys, kehno ja kömpelö, paksu ja raskas tiiran rinnalla, joka osaa paikalleen niin usein kuin se tahtoo. Tai asettukoon yrittämään ja tehköön tempun perässä, ottakoon koko järkensä avukseen. Hän syöksyköön alas korkeudesta suoraan kalan kimppuun, joka ui vedessä; antaa hänen koettaa ottaa se hampaisiinsa, ennenkuin se ehtii siirtyä paikaltaan. Jos hän sen voi, niin on hän parhain maan päällä, ainoa ja ensimmäinen…

* * * * *

Markus pukeutuu tavallisesti nopeasti, mutta tänään hän ei kiirehdi, hän pistää päänsä kokonaan pesuvatiin ja puhaltaa ja puhkuu melkein kuin pyöriäinen. Hän pesee kaulan ja tukan ja korvat, hän vaihtaa vettä monta kertaa ja iloitsee sydämensä pohjasta. Ja kuta enemmän hän pesee ja hieroo, sitä paremmalle tuulelle hän tulee, silmät kilpailevat sinellään karahvin kanssa, hän nauraa hiljaa itsekseen ja nauttii pyhästä ja rauhasta ympärillään. Tukka, joka on märkä pesun jälkeen, ei oikein tahdo taipua kamman mukaan, se nousee heti pystyyn kiharoina, kun hän on näyttänyt sille tien, jota hän tahtoisi saada sen menemään. Se ei koskaan ole yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta kihartukoon vain, saakoon tahtonsa läpi aivan niinkuin se haluaa, täällä ei ole ketään näkemässä, ei kukaan arvostelemassa. Täällä omassa tuvassaan hän voi tietysti olla niinkuin häntä huvittaa — kuule, kahvipannu kiehuu yli laidan, ylös tulelta, ennenkuin poro menee ylitse, siitä raha maksetaan!

Sitten juhlavaatteet päälle, sinistä friisikangasta joka kappale, kello liivintaskuun ja kaulahuivi kauniisti kaulaan. Pari kolme varovaista vetoa harjalla ei suinkaan voi juuri vahingoittaa, mutta täytyy harjata kohtuudella, ettei nukka lähde. Takkia ei tarvita, ellei hän nyt lähde jonnekin, se voi riippua naulassa: on mukavampaa olla paitahihasillaan. Lopuksi pitää kattaa ja panna liina pöytään tai muuten laittaa niin kauniiksi kuin suinkin. Meidän Herramme pitää siitä, että pyhää juhlitaan ja näytetään, miten iloiseksi se tekee ihmisen.

Sunnuntaiaamuna ruoka maistuu paremmalle kuin milloinkaan. Se on kylläkin samaa kuin muulloin — mustaa leipää ja voita ja vähän keksiä jälkiruoaksi, kalaa, juustoa tai jotakin muuta, mitä nyt sattuu olemaan — mutta nyt on hänellä aikaa pureskella ja nauttia joka palasta, jonka hän syö. Markuksella ei ole kiirettä, hän voi istua tuolilla ikkunan ääressä ja katsella yli saarten kauas ulos merelle, katsella miten tuuli kiidättää laivoja, kunnes ne kokonaan katoavat. Tai hän katselee laaksoon, mistä katot pistävät esiin, katselee miten savu nousee piipuista ja häviää ilmaan kuin vaaleansininen nauha. Välistä hulmahtaa lippu, se yrittää hiukan erilleen tangosta, mutta on liian varhaista, tuuli ei tartu siihen, ennenkuin se kääntyy. Tuollainen lippu on muuten kaunis, se esiintyisi edukseen vuoren harjalla punasinivalkoisena, ja täällä on sitäpaitsi aina tuulta. Se voisi upeilla puutarhassa, niin voisi Markus istua juuri siinä, missä hän nyt istuu, ja aina se olisi hänen edessään. Ajatelkaamme sitä, Markus, niin, ajatelkaamme sitä todellakin, sellainen ei nyt kai voi maksaa niin hirveästi…

Jos on saarnasunnuntai ja ilma ja tuuli sen sallivat — sinne on nimittäin hyvän joukon matkaa — niin nostaa Markus usein heti syötyään purjeet ja lähtee kirkolle. Mutta muuten hän pysyy tavallisesti kotona, hän ottaa vain raamatun esiin ja lukee kappaleen kummastakin testamentista ja etsii niistä lohtua parhaan taitonsa mukaan. Vapaakirkossa on kylläkin kokous, mutta Markus ei ole vapaakirkollinen, hänen mielestään melutaan siellä liiaksi, siellä nousevat kaikenlaiset ihmiset puhumaan Jumalasta ja selittämään, niin ettei lopuksi erota sanaakaan. Siellä esiintyy leipuri Tangenista, sama, joka edellisenä vuonna pääsi turvakodista, ja vanha kauppapalvelija, jota on rangaistu varkaudesta, — no niin, heistä on ehkä tullut kunnon ihmisiä, mutta että he esiintyvät ja opettavat muita… Ja siellä puhuu pieni Morten Kuviga, joka viime vuonna pääsi ripille. Ei suinkaan voi olla oikein, että lapsi opettaa aikaihmisiä? Niin niin, raamatussa sanotaan kylläkin, että lasten ja imeväisten suusta — — mutta täytyy toki alaikäisyydelläkin olla rajansa. Ja sitäpaitsi se on pahaksi Mortenille, hän luulee olevansa jotakin hyvin suurenmoista ja tulee kelpaamattomaksi tosi elämään. Ei, on paljon parempi tarttua suoraan sanaan, on kymmenen kertaa parempi tutkia ja ymmärtää se hiljaisuudessa kuin saada se väärin selitettynä. Sillä Morten ei ole vain alaikäinen, Morten on ennen kaikkea tietämätön. Ja viisauden ei pidä lähteä tietämättömyydestä, ei tyhmän suusta.

Jumala…

Markus kohottaa katseensa kirjasta ja antaa sen liitää yli vuorten ja meren, sinne, missä taivas tapaa etäisyyden ja rauhan. On kuin sana viettäisi hiljaista juhlaa; sitä ei voi ymmärtää, on vain taivuttava sen edessä tomuun; se on kohotettu korkealle ajatuksen yläpuolelle, selittäköön Morten Kuviga mitä tahansa, eikä tomu voi sitä täysin käsittää. Ja kuitenkin tahtoo pikku Morten selitellä sitä ja olla kuin jonkinlaisena välittäjänä tomun ja valon itsensä välillä. Mene tiehesi, pikku Morten, sinä olet vain tiellä, varjostat vain, niin ettei valo pääse tunkeutumaan esiin. Mene kotiin äitisi luo, Morten, kiertämään hänen mankeliaan tai auttamaan isääsi puiden hakkuussa.

Jumala on maan ja kaikkeuden lähde, ihmistä ympäröivän tomun alku, valon ja elämän luoja, kaiken olevaisen voima ja kipinä. Hän on myöskin sille muodon antanut, hän on päästänyt maan kädestään ja pannut sen liikkeelle. Nyt se kiertää aurinkoa samalla pyörien hiljaa itsensä ympäri, niin että sen asema muuttuu päivästä päivään. Sillä tavoin vuorottelee täällä yö ja päivä, tulee kesä ja talvi, työ ja lepo. Kaikki on järjestetty suurenmoisella taidolla, kaikki puolet on otettu huomioon, kaikki on ajateltu niin hienosti ja tyydyttävästi, ettei ole ainoatakaan hyönteistä, jolle ei olisi osoitettu sen paikkaa — sen tehtävää tuossa valtavassa voimain käytössä, sen kutsumusta ja päämäärää. Miten on perhosen laita? Mikä sisäinen yhteys onkaan kimalaisen ja kukan, mullan ja puun välillä? Eikö tuuli ja aurinko ja sade ja kaikki ole ihmeellisesti järjestetty? Mutta kaikesta tästä järjestyksestä huolimatta on sittenkin narreja, jotka arvelevat, ettei mitään luojaa ole ollut. Sillä kaikella ei ole mitään alkua, ei mitään luojaa, suurinta luotua ei ole kukaan luonut. Jos sensijaan samat ihmiset saavat nähdä kehnon hummerimerran, niin he eivät epäile hetkeäkään, ettei sillä olisi mestariaan. Heidän ei ole suinkaan tarvinnut nähdä häntä, merta on kyllin hyvä todistus siitä, että hän todella on ollut olemassa. Katso, miten viisaasti se on tehty, siinä on avonaisia silmukoita ja tikkuja, niin että vesi ja valo voivat vapaasti leikitellä siinä. Ja lisäksi on siinä kaksi aukkoa vieraalle, kaksi aivan erinomaista ovea, jotka kyllä päästävät hänet sisään, kun häntä haluttaa, mutta tuskin päästävätkään hänet jälleen ulos. Se on tehty erinomaisen viisaasti, koko merta on nerokas ja todistaa tekijänsä viisautta ja ymmärrystä. Merralla on varmasti luojansa, merta ei suinkaan voi syntyä itsestään? utelee viisas ja hymyilee.

Ja mitä on sellainen merta maailmaan verrattuna? Vähän lankaa ja säleitä sovitettuina yhteen solmuilla ja nastoilla. Sillä on epäilemättä alkunsa, mutta maalla ja tähdillä, koko luonnolla, elävällä elämällä, itse olemassaololla — ei sensijaan ole mitään alkua. Sillä ei ole mitään tekijää, se on syntynyt ilman suunnitelmaa ja järkeä, ilman päämäärää ja tarkoitusta, ilman tahtoa ja henkeä. Se on sattuman leikkiä, se on luonnollinen eikä muuta. Merta sensijaan, kas, se on jotakin muuta. Sillä on selvästi tarkoituksensa, ja se on suunniteltu huolellisesti ja viisaasti, sen on laskettu palvelevan tekijäänsä — sillä on siis epäilemättä mestarinsa. Kaikella pienellä, järjellä käsitettävissä olevalla, yksinkertaisella — sillä on herransa ja rakennusmestarinsa. Suuri, arvoituksellinen, korkea — se on vain sokeata sattumaa. Viisastelevainen ei ymmärrä luomakuntaa, siis ei mitään luojaakaan ole. Suurimmalla talolla ei ole mitään rakennusmestaria, suurimmalla lailla ei ole mitään laatijaa. Ymmärtääkö hummeri, miksi sitä pyydetään?

Ei, sitä ei hummeri ymmärrä, mutta siitä huolimatta on pyydystäjä olemassa…

Kun Markus on kyllin kauan ylentänyt mieltään, vetää hän mielellään takin ylleen, ottaa hatun naulasta ja lähtee kävelemään. Täältä vie tie sisämaahan päin, oikein hieno ajotie, se kulkee talosta taloon kiemurrellen peltojen ja niittyjen poikki. Täällä ollaan tavallisesti kävelemässä sunnuntaisin, varsinkin sellaisena kesäsunnuntaina kuin tänään. Jotkut taluttavat pienokaistaan ja osoittavat kukkia ruohikossa ja kuuntelevat lintujen laulua ympärillä. Miten kaunista täällä on tänään, he sanovat, tällaista ilmaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he pysähtyvät ja keskustelevat ja kertovat kaiken maailman kuulumisia. Joku on jo korjannut viinimarjansa, toisella ovat kirsikat kypsyneet. Oletko kuullut, sanovat he molemmat ja ovat täynnä ihmetystä ja uteliaisuutta. Täällä ovat myöskin Kristen ja Truls kävelemässä, heitä seuraa joukko naisia, heidän vaimonsa, sisarensa, kälynsä ja muut sellaiset, ja he pöyhistelevät itseään kuin kukko tunkiolla. Varsinkin Kristenin tapana on kulkea muiden edellä; näyttää siltä, kuin hänen naisensa eivät oikein uskaltaisi hänen rinnalleen, vaan varmuuden vuoksi pysyttelisivät hiukan jäljessä. Vain kun Kristen pysähtyy puhumaan, kun hän joskus suvaitsee avata suunsa sanoakseen pari sanaa, kokoontuvat he hänen ympärilleen niin nopeasti kuin voivat. Ja sanokoon Kristen silloin mitä tahansa, he tarttuvat hänen joka sanaansa ja nauravat itsensä kuoliaaksi ilosta ja huojuttavat ruumistaan ja huutavat jessus. Niin, Kristen saa paljon aikaan! Ja Kristen pitää siitä, hän haluaa laskea leikkiä ja herättää iloa joka sanallaan. Hän tuntee tyydytystä tuosta naisten hyväilevästä naurusta ja haluaa olla se »joka voi saada jotakin aikaan». Niin hän seisoo ja tuntee tyydytystä ja luulee olevansa suurenmoinen, oikein verraton pilkkakirves. Jos Markus nyt sattuu olemaan ulkona ja Kristen näkee hänet, niin Markus voi panna vaikka päänsä pantiksi siitä, ettei hän pääse huomaamatta ohi. Ei, Kristen asettuu oikein häntä vartoimaan, hänen seurueensa seistessä hänen takanaan. Ja nyt Markus tietää tarkalleen, mikä häntä odottaa, hän on niin usein ennen sen kuullut, että hän osaa sen miltei ulkoa. Nyt hän saa hetken olla peilinä, nyt Kristen voi oikein näyttää, millainen mies hän on.

— Hyvää päivää, Markus, mitä teille nyt kuuluu siellä yläilmoissa?

— Voi jestas! sanovat naiset ja piipittävät kuin hiiret, enempää ei tarvita.

— Kiitos, vastaa Markus sävyisästi eikä ole millänsäkään, — minulle kuuluu vain hyvää.

— Et ole kuullut mitään uutta kuusta — niin, kun asut niin lähellä sitä?

Tämä saa naiset nauramaan täyttä kurkkua.

Markus ymmärtää olevansa pöhkö, vaikk'ei hän oikein käsitäkään mitä tyhmyyksiä hän nyt on sanonut. Mutta Kristen on taas hänen kimpussaan, ennenkuin hän ehtii vastata, tämä kysymys kuusta oli kuin jokin keksintö:

— Sinä, joka tiedät niin paljon, Markus, sinä kai tiedät, miten pitkä matka täältä on sinne?

Ei, Markus pudistaa nolona päätään.

— Minulla ei ole mitään pyydyksiä siellä, hän sanoo, — mistäpä minä sen tietäisin?

Eihän se ole niinkään tyhmä vastaus — mitä hyötyä olisi Markuksella kuusta tai yläilmoista? Markukselle on kymmenen kertaa hyödyllisempää tuntea, miten syvä on Bedstefarsgrund ja monenko sylen pituiset ovat hänen omat siimansa. Mutta siitä huolimatta Kristen virnistelee ja katsoo naisiin ikäänkuin tahtoisi sanoa:

Oletteko koskaan kuulleet moista tyhmeliiniä?

Saattaa niin olla, mutta Markus ei ole luullutkaan olevansa mikään nero. Markus tietää hyvin, mistä hän on kotoisin, tietää, että hän on niitä maan hiljaisia, pienin satamassa, jos niin tahdotaan. Mutta hän ei ole kenenkään tiellä, hän saa kai olla olemassa ja iloita osuudestaan elämässä. Eikö hänen muka ole lupa viettää sunnuntaita, ottaa siitä osansa; hän ei suinkaan häiritse sillä ketään. Miksi Kristenin pitää sitten kiusata häntä? Eihän hän anna Kristenille aihetta siihen, päinvastoin, hän tekeytyy niin pieneksi kuin voi, jos vain toinen on hänen lähellään. Luonnollisestikin Kristen on suurempi mies kuin hän, Kristenillä on oma laiva ja rahaa ja valtaa, kuten näkyy. No niin, mutta Kristen käyttää väärin valtaansa, hän käy häikäilemättä lähimmäisensä kimppuun, hän leventelee enemmän kuin hänellä on lupa. Hän tahtoo alituisesti näyttää ympäristölleen, kuinka mahtava hän on — hän uskaltaa polkea kaikkia. Ei kukaan saa seistä hänen rinnallaan, jos se vain jollakin tavoin voidaan estää, muiden tulee tuntea alemmuutensa ja pelätä häntä. Niin, Kristen tahtoo, että häntä pelätään. Tuntuu siltä, kuin hän sisimmässään tietäisi, että hän voi tulla suureksi vain pelättynä. No, todentotta, hänen toivonsa täyttyy: hänen vaimonsa pelkää häntä, lapset pelkäävät häntä, he eivät ole koskaan niin iloisia kuin Kristenin ollessa hetken poissa. Kristen, jolla on laiva ja rahaa ja joka voisi olla omaisiensa ilo, heidän kaikkien pieni hyväntekijä, hän on vain pelätty kotonaan, kaikkien kiusa varhaisesta myöhään. Kristen, joka olisi voinut luoda iloa ympärilleen, siksi että hänellä on siihen varoja, Kristen, joka olisi voinut keventää niin monen raukan kuormaa — Kristen on ollut vain kylmä ja lisännyt kuormaa, seisonut tiellä ja tehnyt kiusaa…

Puolittain häpeissään Markus jatkaa matkaansa, hän ei muuten oikein tiedäkään, onko hän häpeissään enemmän itsensä vai Kristenin puolesta. Mutta ympärillä on niin kaunista, täällä on niin paljon laulavia lintuja, niin paljon suhisevia lehtiä pitkin tietä, että hän unohtaa kaiken ikävän. Ja kukkain paljous ympärillä! Kukkia Markus ei kerta kaikkiaan voi vastustaa. Ne ovat niin hyviä hänen mielestään, niin puhtaan viattomia täällä maailmassa, niin enkelimäisen näköisiä ja tapaisia. Ja millainen ilme niillä on! Katso vain orvokkeja, joita kasvaa kaikkialla. Ne ovat kuin pieniä, viehättäviä lapsenkasvoja, jotka katsovat hymyillen eteensä. Ja katso päivänkakkaroita ja sinikelloja. Ne ovat kaikki yhtä ihmeellisiä, niin että saa hävetä syvästi siinä seisoessaan. Edellistä reunustavat valkeat kielekkeet, jotka laskeutuvat niin kauniisti kuin hienoin kaulus ja voisivat olla enkelin koristeita. Ja jälkimmäinen on kuin valettu sormen ympärille, joka on kastettu taivaan sineen, ja sitten sievästi leikattu reunoistaan irti ja ripustettu koruksi vihreään korteen. Ja katso orjantappuraa ja ahomataraa, katso lemmikkiä ja maitohorsmaa. Tuollainen muotojen kekseliäs vaihtelu ja värien moitteeton valinta on ollut kautta aikojen oppimisen arvoista. Parhain mestari maan päällä ei olisi voinut suunnitella kasveja kauniimmiksi, vaikka hän olisi saanut tuhat vuotta oppiaikaa. Ja kaiken tämän kauneuden pitäisi muka olla sattuman leikkiä! Kaikki tämä muotoaisti ja väri-ilo, joka todistaa luojansa suuruutta, sekö olisi sokeata sattumaa? Olisiko se, mitä ei parhain mestari maan päällä olisi voinut kauniimmaksi ajatella, siitä huolimatta syntynyt itsestään? Kengät sensijaan, jotka Markuksella on jaloissaan, nuo kuolleet, kömpelöt esineet, jotka kalvavat jalkoja ja synnyttävät haavoja, ne ovat mestarin, vieläpä taitavan mestarin työtä ja tuotetta. Mutta orjantappura, kielo ja sinikello, jotka ovat tehdyt udusta ja helmistä, taivaankalvosta ja itse valosta, ja henkivät hyvää tuoksua ja uhkuvat elämää — ne seisovat siinä hylättyinä ja orpoina eivätkä ole muuta kuin sattuman työtä. Perhonenkin, joka liehuu kukasta kukkaan niinkuin kukkasen oma sielu, on vain sattuman satoa. Se, mikä on kuin ihaninta runoutta, kuin Jumalan kiitävä salama, jos niin voi sanoa, minkä tuhlaileva luoja on sirotellut ympäri sanatonna todistamaan luojansa kykyä — sekö olisi voimattoman sattuman synnyttämää? Se ei oikein käy yhteen, ei mitenkään. Onhan totta, me emme ymmärrä luojaa, emme ymmärrä hänen tarkoitustaan, mutta miksi sentähden kieltää hänen olemassaolonsa? Voiko selittää kenkien syntyneen ilman suutaria? Ei, olisi aivan käsittämätöntä, jos kengät syntyisivät ilman häntä. Mutta vielä käsittämättömämpää olisi, jollei liljalla ja kellokukalla ja perhosella, jotka ovat niin äärettömän paljon kenkiä korkeammalla, olisi tarkoituksestaan tietoista luojaa, kun ei kengiltäkään sitä puutu. Sitä ei kylläkään saata selittää niin, että me voisimme sen täysin ymmärtää — mutta mitä yleensä voidaan selittää? Suutari istuu naskali ja lanka kädessään, me näemme hänen pistävän läpiä nahkaan ja naputtavan kengän kokoon. Se ei tosin ole juuri mikään suuri työ, mutta siitä selviää menettelytapa. Suutari todistaa olemassaolonsa. Me uskomme suutariin kenkien tähden, vaikka kengät ovatkin sellaiset kuin ne ovat. Mutta me emme usko luojaan luomakunnan tähden, vaikka luomakunta onkin vailla vertaansa. Kaukana siitä, me emme usko luojaan niinkuin meidän oikeastaan pitäisi, jos me päättelisimme samalla tavalla. Suutari sensijaan on varmasti olemassa, eläköön suutari, eläköön!

Päivällisen ja päivällisunen jälkeen on Markuksella mieluinen lepohetki; sill'aikaa kuin kahvi on tulella kiehumassa, hän lukee viikkoiset sanomat. Hän istuu, edessään pöydällä pinkka sanomalehtiä, silmäilee ne läpi toisen toisensa jälkeen. Eiväthän ne ole juuri tuoreita, mutta arkipäivinä ei hänelle jää hetkeäkään aikaa lukemiseen, hän joutuu hät'hätää avaamaan ne ja katsomaan, onko niissä oikea numero, ennenkuin hän jo panee ne hyllylle. Siten hän tulee purjehtineeksi perä edellä, se on kylläkin totta ja varmaa, mutta mitäpä siitä… Nehän ovat kuitenkin uutisia sille, joka ei niistä ennen mitään tiedä. Joka tapauksessa Markus istuu ja lukee, hän siirtyy rotkosta ulos avaraan maailmaan, harhailee ympäri vieraita valtakuntia ja kokoaa tietoja kaikesta mitä hän näkee. Välillä hän kaataa kahvia ja juo ja on hetken kotonaan, sitten hän taas purjehtii ulos maailmalle. Hän kaivaa kultaa kaukaisessa lännessä, hän matkustaa mukavasti höyrylaivalla Kiinaan, hän raataa hiilikaivoksissa syvällä maan alla ja väsyy suurkaupunkien hälinään. Hän näkee rikkautta, kunniaa ja köyhyyttä — lyhyesti sanoen, maailma kiitää hänen ohitsensa alituisesti vaihtelevin värein ja muodoin. Markus tarkkaa jokaista seikkaa, hän ei tosin ymmärrä likimainkaan kaikkea, mutta se tekee häneen vaikutuksensa, hän ihmettelee sitä ja ajattelee omalla tavallaan. Niin paljon vaivaa itsensä tähden, ajattelee hän ja näkee ihmiset selvästi edessään, kuinka he voivatkaan olla sellaisia kuin ovat? Heillä voisi olla niin mukavaa, jos he antaisivat toistensa olla rauhassa, täällähän on kyllin tilaa. Mutta mitä he tekevät? He koettavat levennellä ja työntää lähimmäisensä luotaan, he riitelevät pienimmästäkin asiasta ja ovat valmiit tappamaankin toisensa pienen edun tähden. Markus ei voisi tappaa ketään, vaikka hän saisi koko maailman palkaksi. Mitä hän tekisi maailmalla? Mitä se merkitsee, jos toisella onkin hiukan enemmän omaisuutta kuin toisella! Ja minkä huolen he itselleen hankkivatkaan! Hyvä on olla koko touhun ulkopuolella, ajattelee hän, kun hän kääntää kokoon viimeisen lehden; hän luo katseensa ulos läpi ikkunan ja kohtaa jälleen taivaan ja meren. Tuntuu siltä kuin hänen vastassaan olisi ystävälliset kasvot, hän kumartuu eteenpäin nähdäkseen paremmin. Niin, hänelle oikein nyökätään, täällä vallitsee maailman rauha ja viehätys, vesi säteilee valoa, siinä ovat hänen hyvät tutut saarensa, hän on niille kaikille hiukan sukua. Ja katso, tuolla on puutarha rotkossa, se ei kylläkään ole valmis, ei, siitä puuttuu niin paljon, mutta nyt jo saattaa nähdä mitä siitä syntyy. Sinne on jo tullut aikalailla maata, sitä on kohta puoliväliin muuria, vain lisää vielä vähän, odotappa niin se tulee varmasti täyteen. Vaikein työ on kyllä jäljellä, mutta kun hummerinpyynti on ohi, jää hänelle runsaammin aikaa. Niin, odotahan vain, jouluksi on multaa jo kasoittain, ja heti kun maa sulaa keväällä, istuttaa hän sinne kaikenlaisia kasveja. Siellä on oleva viinimarjapensaita, tuhatkaunokkeja, kieloja ja kaikenmaailman kukkia. Puutarhan täytyy loistaa rotkossa, niin että sen näkee penikulman päähän merelle kuin tulen tunturilla. Varjelkoon, mikä ilo siitä syntyy.

Ilta hämärtyy huomaamatta. Vesi, joka on ollut täynnä elämää ja väreillyt heikosti lipattaen koko päivän, on nyt hiljaa ja katsoo ylös taivasta kohden. Ja taivas onkin katsomisen arvoinen siinä maan yllä hymyillessään ja väri- ja valosävyinä leikkiessään. On kuin se ylentäisi koko luonnon, se hurmaa meren ja nuoren metsän, tuuli vaikenee ja kukkaset tuoksuvat, harras kaipuu herää kohti sineä, ajallinen ikävöi kotiin. Katso koivua tuolla, miten hartaana se seisoo, katso Kanervasaarta sataman edustalla, mikä rauhan paikka se on. Katso merimerkkiä Risholmenilla, miten sekin yhtyy hetken tunnelmaan. On kuin maalla olisi rukoushetkensä, ilma ympärillä henkii hyvyyttä, äänettömät kultakellot soivat vuoren takana…

Ja kaiken tämän keskellä istuu Markus kivellä talonsa edustalla ja katselee kunnioittavasti kaikkea. Laskevan auringon hohto valaisee tunturin, tikut ja korret ja loistavat takanaan syvät kasvavat varjot. Tjek, kuuluu kaukaa rotkosta, siellä istuu kivitasku ja heiluttaa pyrstöään, ennenkuin pujahtaa koloonsa. Mutta miten nyt lieneekään, se ei ole köyhä ja harmaa kuten muulloin, vaan muistuttaa somaa satulintua, sen rinta loistaa kuin peittäisivät sen kultaiset untuvat.

Alhaalla satamassa hämärtyy yhä. Ihmiset, jotka eivät vielä tahdo mennä levolle, menevät ylös Markuksen luo, missä tietävät olevan valoisaa. Kas, täälläpä on sievää, sanovat he ja istuutuvat ympärillä oleville kallionkielekkeille, tästähän oikein heltyy. Ja he ilmaisevat ihastuksensa ja huokaavat, eivätkä voi hillitä liikutustaan. Ja vapaakirkon Maria ristii kätensä ja sanoo:

— On kuin näkisin Sionin kaupungin!

Mutta sitten joku tulee katsoneeksi alas salmeen, joka uneksii ruusunpunaisessa hohteessa — siellä vesi väräjää levottomana, tumma vihuri kulkee pitkin rantoja ja siirtyy vähitellen ja hiljaa maalle päin.

— Kas vain makrillia, huokaisee hän.

Se herättää ympärillä olevan miesväen — niin, todellakin, eikö se olekin makrilli! Se tulee leikkien sisään satamaan, se pysähtyy salmeen kylpemään iltaruskosssa selkäevät pystyssä. Siinä vilisee elämä kirjavana, toinen kala nostaa toista, on kuin vedessä olisi parvi surisevia hyönteisiä, ne särkevät pinnan missä vain liikkuvat Vesi rypistyy kuin pakkasesta ja tulee väliin melkein mustaksi, se poreilee, sen pinnan alla on elämää, on kuin vedessä olisi kiehuva varjo, se leikkii ja loistaa punaisena…

Suutari keksii vapauttavan sanan:

— Eikös tämä voikin harmittaa!

Miehet seisovat siinä rivissä ja töllistelevät; peijakas, että onkin sunnuntai, ajattelevat he ja unohtavat hurskauden. He oikein tipsuttelevat kalliolla, heidän kätensä ja sormensa elävät, kunpa vain uskaltaisi mennä ulos merelle. Yksi ja toinen katsoo ympärilleen — mutta ei, se ei käy laatuun naapurin tähden; jos he olisivat olleet yksin, niin… Katse siirtyy taas veteen, voi, ajattelevat he itsekseen, olisipa ollut hienoa vetää makrillia tänä iltana, ne ovat niin otollisella paikalla. Tarvitsi vain laskea nuotta ulos kotiniemestä Knudsenin sillalle, niin saisi vedetyksi ylös koko parven. Ja niin valtavan suuri parvi. Ei, tämä on suorastaan kiusaus, viettelys syntiin, voi sanoa, parasta on mennä kotiin ja paneutua levolle.

Suutari puuttuu taas puhumaan.

— Hyvää yötä, sanoo hän äreästi ja nyrpeänä, — tämähän vain ärsyttää, menköön matkoihinsa koko makrilli…

Muut ympärillä myöntyvät vastahakoisesti.

— Hyvää yötä, muristaan joukossa, ja joku lisää vaatien:

— Tulkaa, niin menemme kaikki yhdessä.

He lähtevät laahustavin askelin, tuon tuostakin katsoen taakseen — ei suinkaan kukaan vain jää jälkeen ja aio mennä merelle tänä yönä?

Niin Markus jää yksin istumaan kesäyön rauhaan, joka ottaa hänet valtoihinsa kuin unelma. Hän istuu ja katselee taivaanrantaa, missä meri ja taivas yhtyvät, ja kuuntelee suhinaa, joka tulee ja menee. Täällä on taas sunnuntaituntua, vielä vähän pyhää ympärillä. Kultakellot eivät tosin enää soi, mutta päivänsäteet loistavat vielä kuin etäisestä kultakaivoksesta lännessä.

Markus istuu hiljaa ja ihmettelee, hän istuu kuin iäisyyden portin edessä. Syvyys leviää vähitellen hänen ylitseen, tähdet syttyvät toinen toisensa jälkeen. Mikä tarkoitus voi tähdillä olla? Jos taivas on pilvetön, hopeoi kuu merestä noustessaan hohteellansa koko huoneen, ja Markus ihmettelee sitäkin. Mikä merkitys mahtaa kuulla olla? Se on erinomaisen hieno, niin kyllä, mutta mitähän muuta se oikeastaan tekee kuin kaunistaa? Hän ihmettelee elämää ja hän ihmettelee kuolemaa, mutta enimmän hän ihmettelee itse ihmistä.

Minkätähden ihminen oikeastaan on olemassa, ja mikä on hänen tehtävänsä täällä maan päällä? Hän tulee sisään ovesta ja menee ulos toisesta — mistä, minne?

IX.

Kuinka kaunista täällä satamassa on tänään…

Mereltä tulee raikas tuulahdus, se pyyhkäisee ylös aina laaksoon asti ravistellen puita kaikkialla. Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne lyövät paukkuen vasten tankoa, ja villiviini rapisee seinustalla, varjojen ja valojen kimmeltäen vaihdellessa. Täällä on elämää ja iloa, joka toisessa talossa melutaan ja lauletaan. Kuulehan vain suutaria tuolla — — urhojen isänmaalle kohotan tämän maljan! Niin, sille sopii naputella. Ja miten kiire on ihmisillä! Markus on ulkona, Kristofer on ulkona — niin, itse isoisä Børre on ulkona — kjap, kjap — hän tulee käyden pitkin kujaa, hän suuntaa askeleensa seinästä seinään ja aina välillä kohti lankkuaitaa, kun jalat pääsevät liian kovaan vauhtiin. Silloin hänen silmänsä lentävät pystyyn pelosta, ne oikein seisovat päässä silmälasien takana, ja parran ympäröimä suu aukeaa kuin temmattaisiin siitä tappi, niin että keuhkot palkeina puhaltavat ja vetävät sihisten ilmaa sisään. Mutta lankkuaita on tukeva ja hyvä, ja heti kun isoisä on hengähtänyt, valmistautuu hän uuteen yritykseen. Luuleeko hän pääsevänsä pumpulle? Sinne on kylläkin pitkälti, mutta tuolla nurkalla seisoo Markus, hän tulee kyllä apuun, jos kävisi hullusti. Mutta ei, se menee aivan mainiosti, isoisä pääsee perille asti, pääsee käsiksi tankoon. Siinä hän kulkee ja hymyilee ylpeänä ja iloisena ja katselee ympärilleen kuin tahtoisi sanoa — katsokaahan, suoriuduin siitä! Ja Markus nyökkää hänelle:

— Te tulette, isoisä, te tulette hienosti, tehän olette tänään nopsa kuin ajokoira!

Klap, klap, sanovat lipputankojen köydet, ne viuhuvat ilmassa ja supattavat yli puutarhani ja talojen. Millainen kesäilma onkaan, sanovat ne, katsokaa vain miten kirkasta täällä ympärillä on! Ja ylimpänä ylhäällä salavissa, jotka suojaavat Marian vapaakirkkoa, istuvat harakat kaikkein heikommilla oksilla ja keinuvat tuulessa ja räkättävät ilosta. Miten suloista on elää, ne ajattelevat, miten hyvä maailma on tällaisena päivänä kuin tämä. Ja niin se onkin; silloin täällä tuntuu välisti todellakin hyvältä, kun kaikki, jotka tulevat vastaan, ovat iloisia ja hyväntahtoisia. Ja aivan niin on tänään, talot näyttävät oikein nauttivan mukavuudestaan, niiden välissä hymyilevät puutarhat, eläimet ja ihmiset, kaikki ovat hyvällä tuulella. Katsohan vain Kristenin kasvoja tänään, kun hän siinä istuu ja puuhailee veneessään ja tekee uutta puutappia — sehän näyttää oikein somalta. Häntä voi tänään puhutella — niin, kun Markus kulkee ohi, suvaitsee Kristen nyökäyttää päätään ja tervehtiä häntä ja kysyä häneltä neuvoa. Mitä Markus arvelee tästä tapista, pitäisikö se panna näin vai noin, siinä on nimittäin pieni oksa, joka on hiukan tiellä. Hm, sanoo Markus ja kasvaa sisäisesti tietoisuudesta, että toinen kunnioittaa häntä sellaisella kysymyksellä: onko tappi pantava niin vai näin? Minusta näyttää siltä, kuin teidän pitäisi panna se näin, niin ei teidän tarvitse pelätä halkeamista. Aivan niin, vastaa Kristen sopuisasti ja kääntyy pois ja jatkaa veistelemistään. Markus odottaa vielä hetken — mutta ei, täältä ei heltiä sen enempää. Niin Markus käpristyy taas kokoon ja muistaa, että hänen on heti jatkettava matkaansa, että hänellä itse asiassa onkin paljon tehtävää:

— Niinpä niin, hyvästi siksi aikaa, minulla ei ole enää aikaa seisoa tässä.

Eikä Markuksella sitä olekaan, päivällä hän uistelee makrillia, niin että sitä kelpaa katsella. Makrilli on näet ollut lähellä maata viime aikoina, se on väliin täyttänyt koko ulkosataman eikä vain ulkosatamaa, vaan myöskin Naudesundin ja Narvekilenin — niin, aina Blindledeniin asti on niitä tullut. Eivät ne ole mitään poikasia, satamapölyä, kuten sanotaan, vaan isoja kaloja — ja lisäksi hyvää lajia. Ja millaisia joukkoja täällä on ollut! Rakkaat ystävät, meri on kiehunut, siinä on aika-ajoin ollut niin kova elämä ja sihinä, että se on kuulunut kauas. Parvet ovat kulkeneet maata kohti, ne ovat uineet nokka vedenpinnalla niin että vesi on purskunut vaahtona ilmaan.

Mutta parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Niin paljon hyvää kuin makrillista voidaankin sanoa, niin monipuolisia avuja, niin perin hyödyllisiä ominaisuuksia kuin sillä onkin, — ei kuitenkaan voi kieltää, että se on harmillisen oikukas, niin, väliin niin kiperä, että kaikki laskelmat pettävät. Usein voi soutaa sankimmassa parvessa ja vetää vaikka neljää uistinta tuntematta ainoatakaan nykäystä. Väliin taas saa tuskin siimansa mereen, niin kala on siinä samassa kiinni. Saa vain alituisesti kiskoa ylös, kala minuutissa jollei useamminkin. Jos sitä kestää koko päivän, niin voi tulla kotiin mukanaan melkoinen saalis; onpa sattunut, että Markus on saanut päivässä lähes kolmesataakin vain kahdella uistimella, mutta se olikin nyt suorastaan onnensattuma. Kalat olivat sinä päivänä ihan pähkähulluja, ne eivät tahtoneet pysyä vedessä, niitä kertyi veneeseen aivan itsestään.

Makrillia seuraa aina vilkas elämä, on väliin suorastaan ilo katsella sitä veneessä puuhaillessaan. On kuin ihmiset saisivat kuumetta heti, kun he kuulevat sen saapuneen, he heittävät kaikki muut työnsä ja lähtevät merelle melkein jok'ainoa. Makrilli houkuttelee kuin hopeakaivos, mereltä parveilee kaloja ja lintuja — tonnikaloja, valaita, kalalokkeja, räiskiä, ja maalta rientää joukoittain ihmisiä. Puuhaillaan ja touhutaan ilman määrää, kuuluu airojen kolinaa, purjeiden läiskintää, ja väliin kajahtaa niin että kaukaiset saaret vastaavat:

— Sassiin, tomppeli — tartu airoon!

Niin, joukossa on tyhmiä, tottumattomia nuoria ja saamattomia naisia, jotka tuskin kykenevät vetämään ainoatakaan kalaa. Mutta mitä tehdä? Eihän kukaan tahdo olla yksin, on niin paljon puuhaa, kun täytyy yht'aikaa kalastaa ja soutaa. Kaikki käy paljon helpommin, kun joku auttaa siimojen hoidossa, niin että itse saa vain soutaa. Muuten saa alituisesti jättää airot — eihän aina voi purjehtia — ja silloin pysähtyy vauhti. Ja vauhtia tarvitaan, jos tahdotaan kaloja, keulan täytyy oikein pärskyä vaahtoa. — Mutta aina ei ole helppoa saada kokenutta ja taitavaa auttajaa, saa usein olla iloinen, jos ylipäänsä voi saada apua. Parhaimmin on naineiden laita; heidän tarvitsee vain panna vaimonsa perään ja antaa hänelle siima käteen ja soutaa merelle, ja sitten he voivat moittia häntä ja sanoa mitä haluavat, jos hän tekee virheen. Mutta poikamiehet sitävastoin saavat tyytyä kaikkeen ja sittenkin vain hymyillä ja kiittää. Seitsenvuotias tytönletukka tai kihdin runtelema mummo — on otettava mitä saatavissa on ja lähdettävä matkaan niin pian kuin suinkin. Ja kun mummo sitten päästää kalan juuri kun hänen pitäisi nostaa se veneeseen, tai kun tytönheilakka sotkee siiman eikä saa sitä selväksi — on vain pysyttävä tyytyväisen näköisenä, vaikka veri kiehuu, ja siedettävä kaikki suopeasti naurahdellen. Ei, naineitten kelpaa, he saavat sanoa mitä ajattelevat, eikä heidän tarvitse niellä kirouksiaan. He voivat selvittää asian heti ja läksyttää mielensä mukaan. Kuulehan vain Andersia ja Karelia. He haukkuvat kilpaa vaimojaan, niin että huulet oikein turpoavat. He sättivät heitä aasiksi tai siiraksi, naudaksi ja miksi vain keksivät…

Miten suoriutuu nyt Markus? Älä ole huolissasi, Markus tulee hyvin toimeen. Hänellä on mukanaan pikku Kristine, vapaakirkon Marian raajarikkoinen tytär, josta ei kukaan välitä. Hänen on tosin vaikea kävellä, kun toinen jalka on surkastunut, hän kulkee kainalosauvan avulla ja on hyvin epävarman näköinen. Mutta mitäpä hän tekisi veneessä jalalla? Mitä puuttuu häneltä siellä? Häneltä ei puutu mitään, hän istuu tuhdolla suorana kuin kynttilä ja selviytyy kuin mies. Mitä häneltä maalla puuttuukin — veneessä hän on nopsa kuin ajokoira, valpas ja vikkelä kuin kissa. Hän vetää siiman niin taitavasti veneeseen, että on suorastaan ilo sitä katsella, ja kun toiset helposti lyövät makrillin irti vasten laitaa, nostaa hän sen niin hienosti vedestä, että hän päästää tuskin ainoatakaan karkuun. Ja kuinka hauskaa se hänestä on! Pienet kasvot loistavat ilosta, hän puhuu ja nauraa alituisesti eikä tiedä miten hänen pitäisi tehdä ollakseen Markuksen mieliksi.

— Kuinka hyvin te soudatte, sanoo hän, — ja kuinka kaunis vene teillä on!

Hän näyttää tahtovan sanoa jotakin kaunista, sentähden että hän saa olla mukana.

Markuskin on puolestaan tyytyväinen ja näyttää paljon pitävän pikku Kristinestä. He ovat jo kauan olleet hyviä ystäviä, ja kun ympärillä suukopu on pahimmillaan — kun mies viereisessä veneessä nousee ja näyttää aikovan heittää akkansa mereen — silloin istuvat nämä kaksi ja iskevät silmää, irvistelevät ja pitävät iloa.

— Kuulehan vain, kuuleppa!

Silloin Kristine ei aina voi hillitä itseään, vaan purskahtaa nauruun — hihihi, ja hytkii tuhdolla kuin kala. Markus koettaa kylläkin hillitä häntä, mutta hän voisi yhtä hyvin sulkea suun tiiralta, joka kirkuu alituisesti heidän ympärillään. Niinpä ei ole muuta neuvoa kuin soutaa nopeasti ja koettaa päästä pois niin pian kuin suinkin. Ei pidä suututtaa lähimmäistään, ja lähimmäinen tuolla veneessä suuttuu hirveästi, jos luulee, että hänelle nauretaan.

Missä nyt Markuksen on oikein tapana kalastaa? Tavallisesti ulkomerellä, siellä voi makrilli viipyä päiväkausia, kun se kerran on sinne tullut. Siellä se kiertelee saaria, siellä se parveilee lahdissa ja näyttää ylipäänsä viihtyvän hyvin. Silloin tällöin se kiitää kiivaasti salmen lävitse — se on vapaa ja se tekee mitä haluaa. Viimemainittu ei muuten ole vaaratonta, sillä salmeen on joskus laskettu verkko, ja verkko on nyt kerta kaikkiaan salakavala. Siinä tulevat makrillit uiden niin nopeaan kuin suinkin voivat, toinen oikein ajaa toista, ne kiitävät niin, että vesi kiehuu ja kuohuu, ensimmäinen edellä tuonne saaren alle — ja niin onkin siinä äkkiä verkko. Ei ole aikaa pysähtyä, ei voi, vaikka tahtoisikin, sillä takaapäin tunkeudutaan päälle voimalla ja väellä. Ensimmäinen edellä tuonne saaren alle! Ei ole edes tilaa kääntyä, naapurin evän tuntee kyljessään ja takana tulevan kuonon selkäevässään, uidaan niin lähekkäin, että töykitään toinen toistaan — ei ole muuta neuvoa kuin koettaa päästä läpi. Kai se nyt menee jollakin tavoin, täällähän on silmukoita ja aukkoja kaikkialla. Ja niin menee parvi verkkoon, ja heti on verkko täynnä.

Kaikkialla vaanii vaara, minne vain kääntyykin…

Jos makrilli tietäisi miten totta se on, niin se olisi varmasti paremmin varuillaan. Syvyys on vaarallinen ja salmi on vaarallinen — siellä on siima ja siellä on verkko — mutta lahdet ja mutkat ovat vielä vaarallisemmat. Ne näyttävät kylläkin rauhallisilta, ovat kuin pakopaikkoja, jonne vihreä meriruoho ja ympäröivien tunturien syvät varjot viittovat tulemaan — ja sitten odottaakin siellä perikato. Mutta makrilli pitää lahdista, se ei voi hillitä haluaan mennä tarkastamaan niitä ja saada selville mitä niissä on. Mitenkähän pitkälle sinne pääsee? Onkohan siellä silliä? Eiköhän siellä ole hyvä ja lämmin olla? Lyhyesti, se ei voi vastustaa, sen täytyy päästä tutkimaan lahtia, sellainen on sen luonto. Mutta kesken kaiken halun ja uteliaisuuden on kuin se alkaisi epäillä, aavistaa, että tässä voi käydä hullusti. Ja juuri kun se tulee leikkien lahteen, loiskien, purskuttaen ja hyppien vedessä, — niin se samassa jo pysähtyy ja havahtaa. Vesi, joka juuri kuohui ja kiehui ja oli kuin pelkkää elämää, on nyt yhtäkkiä siinä uneliaana ja kuolleena. Parvi on kuin vajonnut pohjaan, vain veden pinnalla näkyy muutamia kuplia, jotka näyttävät paikan, missä se oli hetki sitten.

Niin voi käydä kerta toisensa jälkeen, ilman että siitä tulee sen vakavampaa. Mikä on syynä siihen, — makrilli epäröi mennä sisään. Mutta samalla kuin se epäröi, valtaa sen kiusaus, lahti viekoittelee ja vetää, makrilli tahtoo vain vähän katsella sitä. Ja niin se ei saa rauhaa, vaan kiertää kuin kissa kuumaa puuroa ja ärtyy entistä enemmän. Voi mennä päivä, viikko — eikä se enää huomaakaan, ennenkuin se yhtäkkiä on keskellä lahtea. Kas vain, miten kaunista ja rauhallista täällä on! Eikä täällä ole lainkaan vaarallista, niemen alla on kylläkin vene, jossa on ruskea nuottaläjä, mutta se kelluu siinä niin hiljaa ja rauhallisesti, ettei narrikaan siitä välitä. Tulkaa vain kaikki mukaan, täällä on niin hienoa kuin suinkin voi ajatella, täällä on hiekkapohja ja auringonpaistetta ja kaikkea mitä vain voi toivoa. Makrilli piehtaroi iloisena pitkin merta, se heiluttaa eviään ja lyö pyrstöllään, se kääntelee ruumistaan ja näyttää kylkensä milloin vihreän-, milloin sinisenkiiltävänä. Se ui aivan lähellä vedenpintaa ja särkee sen loistaviksi uurteiksi, jotka muistuttavat liikkuvaa helmiäiskoristetta. Se ei huomaa, miestä ylhäällä saarella, ei huomaa miten hän viittoo kädellään, miten vene yhtäkkiä lähtee rannasta. Toinen kala tulee sen tielle, hetken kuluttua se ei enää näe mitään. Ja vähitellen tulee yhä matalampaa, ja kalojen on pakko sulloutua yhteen, toinen pakkaa toisen päälle ja tunturiseinämät puristavat joka puolelta. Lopuksi parvi vain haukkoo vettä lahdessa, ylemmät ovat kuin kansi padassa, niin että alimmaiset ovat vähällä tukehtua — ja yht'äkkiä ne valtaa kauhu. Yks' kaks' kääntyvät kaikki ja uivat toisiaan ajaen ulos lahdesta, niin että vesi valkoisena vaahtoilee. Mutta sepä ei auta, ovi on suljettu, lahden poikki on vedetty ruskea nuotta, joka sulkee sisäänsä yhtä varmasti ja lujasti kuin seinä…

Markuksella ei itsellään ole nuottaa — se on kallis vehje — mutta satamassa on niitä monella. Tavallisesti kaksi tai kolme sopii keskenään ja ostaa yhteisen nuotan ja kalastaa yhdessä, se voi oikein hyvinkin kannattaa. Niin on Aanonilla ja Torvaldilla yhteinen nuotta, he ovat juuri valmiina Knivenin luona ja aikovat saalistaa siellä. Mutta miten nyt sattuukin, makrilli välttää heitä päivän toisensa jälkeen. Se menee kaikkialle muualle, Sandvikkileniin, Sølvske-lahteen — ihan pistää vihaksi. Ja niinpä nämä kaksi istuvatkin ja harmittelevat ylhäällä kalliolla, heitä sapettaa niin että kasvonsa tulevat vihreiksi kuin meriruoho. Markus ja Kristine huomaavat eron heissä joka kerta ohi soutaessaan. Heidän tulee lopuksi sääli noita kahta, jotka istuvat siinä kivikossa kuin kaksi tonttua, kummallakin piippunysä nenän alla, ja kutistuvat kokoon tunti tunnin perästä. Näyttää siltä, kuin he eivät voisi kärsiä aurinkoa, he kuivuvat kokoon ja haihtuvat ilmaan.

— Harmin paikka! sanoo Torvald ja sylkäisee.

— Pahus soikoon, murisee Aanon vastaukseksi.

Niin tulevat he entistään happamammiksi, imevät ääneti piippuaan ja lahoavat kilpaa nuotta veneen keinuessa ja välillä kolhaistessa vasten kalliota, ikäänkuin se tahtoisi kysyä, eivätkö he aio kotiin. Ja mikäli aika kuluu ja kaikki muut saavat kaloja paitsi he, tulevat he niin katkeriksi ja sapekkaiksi, niin vihaisiksi lähimmäisilleen, niin ilkeiksi, että on vaarallista puhutella heitä. He eivät vastaa, he äyskivät, he kiristävät hampaitaan, muut heitä oikein karttavat, Herra armahtakoon ja varjelkoon meitä. He ovat loukkaantuneet kaikelle ja kaikille, koko maailmalle ja kaikelle muullekin.

Mutta kun he sitten jonakin päivänä ovat saaneet saaliin — kas, silloin on kellossa toinen ääni. Silloin he ovat lempeitä ja hyviä, niin herttaisia puheissaan, että voi luulla heidän vaihtaneen nahkaa. Silloin voi heitä kyllä puhutella, siellä he seisovat kalliolla ja oikein kumartavat ja käyttäytyvät kuin todella hienot ihmiset. Jos Markus nyt kulkee ohi, niin he eivät enää ole vaiti kuten ennen, ei, he viittoilevat ja huutavat hänelle ja sanovat häntä isännäksi ja jos joksikin:

— Tulehan nyt, Markus, sanovat he — tule ja anna meille kättä, sinä kalastajista parhain!

Ja Aanon lisää kehoittaen:

— Heitä nyt kehno siimasi, ei kala nyt kuitenkaan syö.

— Ei, tule nyt vain meidän kanssamme, jos kerran tahdot saada kaloja…

He ovat täynnänsä pilaa ja leikkiä, he seisovat ja hymähtelevät kallionkielekkeellä ja ovat niin hyvillään, etteivät voi olla vaiti. Ja heidän allaan vedessä kiertää makrilleja, kiertää kuin karusellissa, siinä on kuin pata täynnä rahaa. Heitä kutkuttaa katsella tätä rikkautta, he tulevat siitä hyvälle tuulelle aina sormenpäitä myöten ja vallattomiksi kuin lapset — ja niin jatkuu puhe:

— Nyt ostan itselleni uudet kengät, sanoo Torvald.

— Ja minä taidan ostaa merenvahapiipun!

— Ja sitten kustannan uuden touvin veneeseeni…

— Ja minä kustannan uudet airot omaani!

Ja sitten he kääntyvät taas Markuksen puoleen ja pyytävät häntä kiirehtimään:

— Kyllä maar täällä on kalaa, tulehan vain, niin saat mitä tahdot!

Heti kun Markus tulee, he pyytävät häntä asettumaan nuotan pohjukkaan tarkkaamaan, etteivät makrillit pääse karkuun. Sillä kun he nostavat nuottaa, uivat makrillit peloissaan vasten havasta ja hyppäävät usein yli aivan kuin pyöriäiset. Niitä tulee joukoittain ylös vedestä ja ne painavat kohot syvälle — Markus tarttuu siis kohoihin ja nostaa nuottaa kuin verkkoa. Niin ei hyödytä mitään, vaikka ne hyppivätkin — ne joutuvat nuottaan ja painavat sitä kaikin voimin. Mutta siitäpä nuotta vain sulkeutuu kuin säkki, joka on tiivis kaikilta puolin. Kivipainot vetävät nuotan alareunan pohjaan, ja ylhäällä on mies veneessä nostamassa silmukoita veden päälle, niin että on mieletöntä koettaa saada niitä alas. Niin on kierrettävä ympäri kuin pyörä vedessä, niin kauan kuin vielä on kyllin tilaa. Se vähenee muuten joka hetki, siellä ylhäällä rantakalliolla seisovat Aanon ja Torvald ja vetävät nuottaa maihin minkä jaksavat. He ponnistavat maaten väliin pitkällään kalliolla jalat jossakin kolossa ja vetävät nuottaa ja venettä ja kaikkea muuta. Hohoi, tartu tuohon, Torvald! Ja sitä mukaa kuin he saavat nuotan sisään, vierii kalasato sankkana maalle — lihavaa, kiiltävää syysmakrillia, joka loistaa kaikissa meriruohon väreissä ja painaa käsissä kuin puhdas kulta. Joskus on joukossa joku ruijanseiti tai salakka, joka on eksynyt parveen eikä ole kyennyt selviytymään siitä. Mutta muutoin on siinä vain makrillia, kullan-, merenvihreän- ja hopeanhohtoa, joka tummenee valossa ja vaihtaa väriä — helmiäistä, kuparia ja sinistä. Kallio hohtaa pitkät matkat auringossa, se on täynnä merestä nostettua saalista ja se levittää ikäänkuin valkeutta ympärille ilmaan. Ja joka hetki kasvaa tuo kiiltävä ja valkoinen ja valtaa yhä enemmän tilaa. Sitä kuohuu kivillä, sitä kertyy märäksi kasaksi, joka valuu kaikille puolille. Kaloja kasvaa kuin leikkien, niitä kumpuaa hiljaa ja hitaasti kalliolle, kumpuaa ja liukuu lakkaamattomana virtana…

— Ole hyvä, sanoo Aanon lopuksi ja osoittaa anteliaasti kalaläjää, — ole hyvä ja pidä puolesi, Markus, näet, että niitä kyllä riittää, ukkeli.

— Kiitos, vastaa Markus ja viittaa eväten, — mutta minä en tarvitse, minulla on itselläni niin paljon kaloja.

Mutta siihen toiset eivät suostu. Totta vie tarvitsee Markuskin kaloja, mitä mieletöntä puhetta tämä on, luuleeko hän, että Aanon ja Torvald ovat sellaisia? Ole hyvä ja ota parikymmentä! He pakottavat häntä molemmat, ja Torvald oikein työntää häntä selkään ja kysyy, onko hän vihainen, vai?

No niin, Markus ottaa sitten pari makrillia, mutta mitä vielä, Torvald seisoo hänen takanaan, hän ei pääse vähällä:

— Sinun pitää ottaa kaksikymmentä, olen sanonut!

Ja kaksikymmentä lasketaankin aivan oikein, kaikkein suurimpia, sillä
Torvald itse valitsee ne.

X.

Mutta eräänä päivänä ovat makrillit poissa…

Minne tahansa sontaakin, missään ei kala nykäise. Verkko on tyhjänä lahdessa, nuotta saa keinua veneessä ja haalistua auringonpaisteessa aamusta iltaan, omistajien istuessa kalliolla ja käydessä taas happamiksi, eikä se auta vähääkään. Mutta sitten sattuu eräänä aamuna, Markuksen ollessa kaukana ulkona merellä onkimassa valkoturskia, että hän saakin makrillin, eikä vain yhtä eksynyttä, ei kahta tai kolmea, vaan pelkkää makrillia niin paljon kuin hän jaksaa vetää. Ja nyt alkaa hauskin kalastus, minkä Agde-rannikko tuntee, sillä nyt on makrilli palannut — tieto kulkee salamana miehestä mieheen — eikä mikään vedä niinkuin se. Kaikki, jotka voivat pitää siimaa kädessään, lähtevät merelle — ihmiset parveilevat taloista — niin, vieläpä vanha isoisä Børrekin kulkee ympäri kalavehkeineen valmistellen lähtöään. Ja viisailla on ruokaa mukanaan, ruokaa paperissa ja kahvia pullossa, ja oikein ymmärtäväisillä on sitäpaitsi peitteitä ja huiveja, niin ettei heidän tarvitse illallakaan lähteä kotiin, vaan voivat kyykkiä veneessä koko vuorokauden, jos heitä haluttaa. Niin on Markus tehnyt useana yönä, kun on vain ollut poutainen sää. Hän makaa tuhdon alla, öljytakki peitteenään ja säkki olkia tai kanervia patjanaan. Tosin on vähän koleata — varsinkin hetkisen aamuyöstä — mutta niin hänellä onkin varma paikkansa, tulkoon miten paljon väkeä tahansa.

Sillä makrilli voi pysyä paikoillaan päivän toisensa jälkeen, koko viikon — Jumala ties, mikä sitä täällä viehättää — mutta siinä se vain pysyy aivan kuin muutkin kalat ja syö aivan samalla tavalla. Täytyy olla varuillaan ja pitää puolensa niin hyvin kuin voi. Jos soutaa pois, vaikkapa vain hetkeksikin, niin ei ole lainkaan varmaa, että pääsee mukaan leikkiin, kun palaa jälleen. Täällä on hyvin monta saaliinjaossa, usein kaksi- tai kolmekymmentäkin venettä, ja yhä useampia tulee. Ne ovat siinä kuin laivat laivastossa, laita laidassa, kuusi, seitsemän sidottuna yhteiseen riippakiveen, jottei vesi tule liian täyteen köysiä. Ne ovat taajassa kuin lintuparvi vuonossa, väliin on aukko niiden välillä niin pieni, etteivät siimat pysy selvinä, vaan menevät ristiin ja sekaantuvat. Siitä syntyy hämmennystä ja iloa, veneissä ympärillä pilkataan ja nauretaan, kun ne kaksi, joiden siimat ovat sekaantuneet, koettavat selvittää niitä ja ovat poissa pelistä. Jos kala ympärillä silloin syö hyvin, niin on vaikea pysyä hyvällä tuulella ja näyttää huolettomalta. Usein siinä asianomaiset tulevat sekä punaisiksi että kalpeiksi, varsinkin jos siimat eivät ota selvitäkseen — ja silloin laukeaa helposti:

— No koetahan nyt vihdoinkin tulla valmiiksi!

— Niin niin, vastaa toinen rauhallisesti, — malta nyt vain mielesi hetkinen.

Mutta nyt on edellinen saanut suunsa auki, eikä ole helppoa hillitä häntä enää:

— Sinä olet semmoinen kihokynsi ja olet aina ollut! Kunpa voisit edes katsoa eteesi, kuten olen pyytänyt, etkä tuppaisi toisten päälle — niin sellaista se on, kun on niin hätäinen! Vieläpä kesken parhainta kalansaantia — en ole mokomaa kuullut eläissäni! No nyt olen menettänyt ainakin tusinan kaloja, onko siinä mitään järkeä, häh? Pitääkö minun istua ja kärsiä siksi, että sinä olet nauta etkä voi totella toisia? Kiiruhda nyt ja koeta päästä valmiiksi, hitto vie, tämähän on narrimaista, kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Tämä lankeaa hyvään maahan, tätä on hauska kuulla, ja ihmiset alkavat kikattaa ympärillä. Hihi, hahaha, kuuluu veneestä veneeseen, siinä he istuvat ja nauravat, niin että vesi alkaa lainehtia. Ja väliin joku nuorista kertaa viimeisen sanan ja ärsyttää minkä taitaa:

— Kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Nyt tulee ilo ylivoimaiseksi, kaikki yhtyvät siihen ja nauravat sydämensä pohjasta. Toinen huuto kohtaa toisen, ilma oikein säkenöi vahingoniloa:

— Kas tätä, sanoo joku, — peijakas taas!

— Ja tässä, huudetaan ympärillä.

Käsivarret ja kädet alkavat liikkua kahta kiivaammin, he pitävät kalojaan korkealla ilmassa, jotta oikein näkyisi mitä he saavat.

— Varjelkoon, miten nyt syö!

— Minä olen saanut kolmekymmentä tällä aikaa!

— Ja niin raskaita kuin ne ovat!

— Niin, käsivarsia oikein särkee.

Ja niin lutkutetaan ja nauretaan taas, haha, hihihi, he istuvat ja ilakoivat tuhdoillaan muistuttaen eläinlaumaa poikasineen.

Päivä kuluu hiljaa ja rauhallisesti jonkun uuden silloin tällöin tullessa joukkoon. Ihmiset aterioivat, syövät ja juovat, toisilla on keittotarpeet mukanaan, he tarjoavat naapurilleenkin kuumaa kahvia. Väliin joku miehistä nousee ja suoristautuu ja valittaa vähän — kihti ei salli hänen istua niin kovalla, sanoo hän anteeksipyytäen. Tämä herättää taas naurua, ja kaikkia mahdollisia neuvoja annetaan. Eikö hän ole voidellut itseään parafiinilla? Onko hän koettanut espanjankärpäsellä? Sillävälin pysyvät veneet kärsivällisinä riippakiviköydessä, virran tai tuulen niitä hiljaa keinuttaessa. On kuin vedessä olisi kokonainen kylä, ei puutu tulta eikä savua, eikä puutu joukosta kauppiastakaan: Markuksella on aina syöttikaloja myytävänä — kymmenen äyriä äyskärillisestä — ja hän tekee kaupat nopeasti. Vasta illan tullen syntyy levottomuutta ja hälinää, veneet alkavat liikkua, toinen toisensa jälkeen valmistautuu lähteinään kotiin. Väliin syntyy hiukan hämminkiä, soudetaan ja kalistellaan airoilla ja hangoilla, vene työntyy vähitellen esiin — — no, vihdoin ollaan selvässä vedessä ja voidaan soutaa täyttä vauhtia. Hyvää yötä, sanoo lähtijä. Hyvää yötä, hyvää yötä, vastataan ympäriltä. Lopuksi Markus on yksin, kylä hänen ympärillään on kutistunut kokoon, ihmiset ovat muuttaneet pois. Missä hetki sitten meluttiin ja puheltiin, missä oli vain kiireistä kuumetta minne katsoikin, siellä on nyt vesi tyynenä ja kirkkaana. Hiljaisuus vallitsee, hiljaisuus, joka lepää kuin rauha yli maan ja kehoittaa miettimään ja lepäämään. Mielen valtaa kotikaipuu ja ihmetys, Markus kohottaa katseensa vedestä tähtiin ja saa lohtua ja luottamusta ja toivoa.

Niin tulee yö, tulee hämärä syvine varjoineen ja kolkkoine äänineen. Ja kun luonto nukkuu hänen ympärillään, kun salmet ja saaret sulautuvat yhteen ja häviävät hämärään salaperäisyyteen, silloin Markus kyyristyy veneeseensä ja nukahtaa suloisesti kuin lapsi. Hän makaa ja keinuu ankkurissa eikä tiedä mistään…

Kun nyt Markus palaa kotiin keskellä päivää, on hänen veneensä usein puolillaan kaloja. Niin on hänen soudettava Lillesandiin, kun hän ensin on ottanut kaloja omiksi tarpeikseen, siellä on niin monta, jotka tarvitsevat ruokaa, maailma on niin täynnä ihmisiä, jotka on ruokittava, ettei Markuksen tarvitse soutaa sinne turhaan. Voi ehkä näyttää vähäarvoiselta työltä lojua sillan vieressä ja myydä makrillia, mutta mitä hän oikeastaan tekee? Hän ottaa osaa kansan elättämiseen, hän suorittaa todellisuudessa teon, jolla on mitä suurin merkitys maalle ja jolle ei voida antaa kyllin arvoa. Hän on jäsen maan taloudessa, ja vieläpä tärkeä ja oleellinen jäsen, josta maa on suorastaan riippuvainen. Se luottaa häneen — nostakaamme hattuamme Markuksen työlle, Markukselle itselleen ja hänen kaltaisilleen! No, kun hän on toimittanut kalansa kaupunkiin, niin hänen on ajateltava hiukan itseään ja saatava kunnon ateria, sitten on kalat perattava ja suolattava ja pantava pyttyyn talveksi. Ole varma siitä, että Markus taitaa tehtävänsä! Hän ei ole ottanut laihoja mukaan — ne voi Lillesand saada — ei, hän on valinnut joka kalan huolellisesti ja koetellut niitä kädessään ja puristellut vatsasta, ennenkuin hän on ne hyväksynyt. Sillä savustetun makrillin täytyy olla lihava, paksu vatsan puolelta ja pyöreä kuin tamma, niin siitä tulee aikaa voittaen rasvainen kuin silava. Niin, ei ole väärin sanoa, että se vetää vertoja savustetulle lohelle, jos se alusta alkaen valitaan huolellisesti ja sitten valmistetaan oikealla tavalla.

Katsohan miten Markus käsittelee kalojaan, miten taitavasti ja varmasti hän käy niihin käsiksi. Katso peukalon otetta, katso miten kätevästi hän käyttää veistä, miten nopeasti hän kiskaisee sisälmykset ulos. Huomaa kyllä, että hän on tottunut työhönsä, kun näkee hänen istuvan siinä porraskivellä ympärillään astioita, pyttyjä ja soikkoja. Viilto ja repäisy ja niin on kala auki kurkusta alas ohi peräaukon. Samassa silmänräpäyksessä käsi vetää mahan ja sisälmykset esiin — läiskis, siinä ne ovat keskellä puutarhaa, sinne ne saavat jäädä ja muuttua mullaksi. Ja läiskis, kala lentää soikkoon samassa kuin uusi otetaan perattavaksi. Viilto ja repäisy — ja niin työ jatkuu. Lopuksi tulee pesu, suolaus ja latominen, joista jokainen vaatii erikoista taitavuutta ja huolellisuutta. Ja niin on päivän työ tehty; Markus sirottaa vähän sahajauhoja sisälmysten päälle tai tuo vähän tuhkaa, jotteivät ne haisisi. Tai hän ottaa lapion ja kaivaa kaiken maahan, niin hän saa samalla kääntää vähän multaa, jonka pitäisi olla erittäin terveellistä. Siten lisääntyy multa alituisesti, se oikein ryömii ylös pitkin muuria, väliin kokonaisen tuuman viikossa.

Ja seuraavana aamuna ollaan taas merellä, jos vain makrilli edelleenkin on paikoillaan ja jos siellä on tilaa uusille tulokkaille. Niin jatkuu kalastus viikon tai useampia, aina sen mukaan millaisella tuulella kala on…

Sillävälin istuu suutari kotonaan ja palaa halusta päästä mukaan. Eikö ole hullua, ajattelee hän, että kaikki muut paitsi hän saavat kaloja, että hänen täytyy istua kuin naulattuna pönttöönsä toisten lentäessä mielensä mukaan. Oven ulkopuolella on ruokaa, ja sitä voi ammentaa paljain käsin, ja hänen täytyy istua kuin orja ja paikata risaisia saappaita, kaikkien muiden ollessa kalastamassa ja varaamassa itselleen ruokaa mielensä mukaan! Onko siinä vähintäkään järkeä, onko maan päällä mitään oikeutta, eikö jako ole kohtuuton? Ei, siinä ei ole mitään järkeä, ei vähintäkään, kaikki on niin väärin ja hullusti, että voi suorastaan raivostua, kun sitä ajattelee. Tässä täytyy suutari-paran istua ja rehkiä pöntöllään koko viikko ja palvella kaikkia muita. Tässä täytyy hänen istua ja palvella koko maailmaa ja olla koko maailman mieliksi joka päivä. Tekevätkö he jotakin hänen tähtensä? Ei, he eivät tee mitään, he huolehtivat vain itsestään, soutavat merelle kalastamaan ja huvittelemaan ja antavat hänen istua kotona ahertamassa — totta vie, niinpä he tekevätkin! Mutta annahan olla, he saavat maksaa sen, hän ei aio istua kuin palvelija ja kuluttaa itseään kurjan palkan tähden, siitä he voivat olla varmoja. He saavat jukoliste maksaa työn, saavat jok'ikinen pulittaa kymmenen äyriä enemmän, niin totta kuin hän on syntinen Jumalan silmien edessä. Niin, annahan olla, syksyyn mennessä saadaan nähdä, ja jos he eivät tähän asti ole tunteneet suutariaan, niin he saavat nyt todentotta oppia hänet tuntemaan. Sillä silloin suutari liittyy sosialisteihin, niin, saapa nähdä eikö hän sitä tee, ja sitten he voivat istua omassa onnessaan.

Vasara takoo kiivain iskuin, niin että pilkki väliin singahtaa kattoon. Ja neula lentää kädessä kuin salama — huu! se lentää varmaan sen nenään, joka on kyllin onneton käymään sisään. Sillä nyt suutari on todella vihainen, sen saa Markus tuntea, kun hän eräänä iltapäivänä tulee viattomasti tuomaan kenkiään: — Panetko uudet pohjat näihin kenkiin? — En ikimaailmassa, sillä ne tarvitsevat ehkä paritkin pohjat, mene nyt vain hiton pian matkoihisi. Sinulla, joka saat niin runsaasti kaloja, on kai varaa kustantaa itselleen uudet, mutta sinun laitasi on kai kuten kaikkien muittenkin — he eivät soisi suutari-paran ansaita edes sen vertaa, kuin hän tarvitsee syödäkseen!

No niin, mutta eräänä päivänä ovat Torvald ja Aanon vetämässä nuottaa ja tekevät oikein suurenmoisen yrityksen. He ovat aivan sataman edustalla, suutari näkee ikkunastaan, miten he ponnistelevat ja puuhailevat, hän istuu suu täynnä pilkkejä ja oikein vapisee kateudesta, ja hänen hiuksensa ovat pystyssä kuin harjakset. Mutta miten nyt onkin — nuotta tarttuu pohjaan, keskelle tulee repeytymä, josta makrillit häviävät kuin avonaisesta ovesta.

Sinä iltana suutari on hyvällä tuulella. Hänen mieltään oikein kutkuttaa, ja kun hän illalla makaa vaimonsa vieressä, ei hän enää voi pysyä vaiti:

— Torvald ja Aanon olivat nuotalla tänään ja yrittivät makrillia Knudsin sillan luota, mutta sitten meni heidän nuottansa rikki, eivätkä he saaneetkaan mitään, — parahiksi niille, senkin…