Lähimmäisiäni

Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:

— Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin… joo, joo, ne on hauskoja poikia, he, he…

Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta yleensä.

Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.
Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:

— Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.

Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska… mutta hän on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä… eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan mainio mies! Oikea rapparien rappari!

Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä. Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa entinen painostava äänettömyys.

SUUTARIN LEENA

Suutarin Leena, niin.

Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani. Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky, jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.

Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta. Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori, jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.

Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään, unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan, siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.

Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan, että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky, kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle, että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.

Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan, ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä, jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat tuulessa hulmusivat.

Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden vallitessa.

Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen, pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.

— Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, — varotti hän muoria ja pyörähti ulos.

Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla valmiiksi pienittyjä puita.

— Eipä ollutkaan, — väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan, — vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui pieni vahinko… vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään vahinkokaan olla, hi, hi..

Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:

— Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen siihen.

Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen sukupuolen ja huudahti iloisesti:

— Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!

Pienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi kamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua hoitelemaan.

Muori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu, ja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja kykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä miestenkin kurkistamaan ja sitten: — turkasen laillako se siinä välissä kerkesi! ja: — noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta siihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka akalta sentään niin liukkaasti käynyt.

— Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, —- epäilivät miehet.

— Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, — vastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin komean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty pyrstö.

Oliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka koko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun suustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja vieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet kahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta ylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun vain on oikeita lapsentekijöitä… ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita kuin miehiä.

Niin, sellainen elävä se oli Leena.

Ja sitten hän yhytti suutari-Matin.

Matti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon leski — tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain omia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli huilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.

Ilman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen liittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin kanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan sitä niin kovin tärkeänä pitänyt.

Tämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen viimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut, jopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli ollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla. Mutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut entistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien puoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön asiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion. Luontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä ryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa alkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti alussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin heidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat ja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi kohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät aina viimeiseksi elämään.

Matti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle ilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin ulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen hieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen seisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon jätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan rinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa, kuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä sikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä kun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista toisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla ollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi kääntymään, saati sitten askaroimaan.

Leena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo, kuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa suutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä asemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi suutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa häärimään.

Niin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti pikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja kahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää. Mitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut, ennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä saattaa pahennuksen matkaan.

Se tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja pullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa kotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä nelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä katsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei keskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa kiinnittäen:

— Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita kakaroitakin on jo niin, että… niiden silmiä kiiluu joka nurkasta kuin pirun silmiä.

Suutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa vihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti toistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun helmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken taas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan heihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin rengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä vertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti pullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne pahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen sijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa ryypiskellä Juuson kanssa.

Kun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson matkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat pöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa palasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin kääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.

— Kuulehan Juuso, — lausuili hän sammaltelevalla kielellä, — sinä olet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin ajat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin sinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt minulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on jo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja lähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän saisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä olen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko joukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä omia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä hän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman kyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa kuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään kanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.

Juuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa edelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.

Asia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet heitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen aikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet keskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian innostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät kohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä mennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin emäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa takan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle sille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin perille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman sukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti kiireenkyytiä talosta.

Tietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja kertoi kuulemansa.

— Soo'o, vai sillä lailla tässä! — sanoi Leena ja hänen mustat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.

Sen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he Tiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja, sanoi hän reiteensä lyöden:

— Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta kuin minä!

Vasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin vain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla, että jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan kotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka oikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän kyllä hankkisi.

— Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa, — ilmotti Leena.

— Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin mukaasi?

— Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.

Suutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta hänestä sen parempaa selkoa.

Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee joko yksin tai ei ollenkaan.

Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.

Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu. No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti hän ja täytti kupit.

Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana, karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.

Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja pistäysi Joelin tölliin.

Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli todellakin jättänyt ajallisen elämän.

No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin, asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.

— Älähän mene, — kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti kotiinsa, — juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.

Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia. Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.

— Etkö muista, — lausui hän, — kuinka minä silloin kerran sanoin, että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö ollut oikeassa?

Ja huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.

"MULLA PIISAA"

Talvinen tuuli tohisi nurkissa ja valju kuu valaisi kamaria, jonka akkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, ja jossa oli niin lämmin, että korvia viilsi. Markku nuokkui istuallaan sängyn jalkopäässä ja piippu oli suupielestä putoamaisillaan. Mutta aina kun se yritti heltiämään, havahtui hän sen verran, että näpisti varsiluun tiukemmin hampaisiinsa. Samalla tuli mieleen, että olisi riisuttava ja oikaistava itsensä sänkyyn… ja sitä ennen pitäisi käydä tallissa Puputtia illastamassa ja lointa korjaamassa. Mutta hän oli äsken syönyt jalkapannullisen puuroa, ja se ynnä korvia viiltävä lämmin raukasivat niin, ettei mitenkään päässyt sängystä irtautumaan.

Hetken kuluttua hervahti hänen päänsä alas ja se tapahtui ainakin kymmenennen kerran sitten pimeän tulon. Uni oli kuitenkin niin ohutta, että hän saattoi selvästi kuulla Puputin kolistelevan tallissa. Se aiheutti epämieluisan tunteen aivankuin loimi olisi ollut putoamaisiUaan hänen omasta selästään ja häntä olisi alkanut vilu puistattaa. Hän ei ollut enää oikein selvillä, oliko hän Puputti vai sen isäntä ja pullistiko hänen vatsaansa jalkapannussa keitetty puuro vai sankossa hierotut appeet. Uni syveni ja hän sekaantui yhä enemmän yhteen Puputin kanssa.

Pää nyökähti vieläkin alemmas ja piippu putosi kolahtaen lattialle. Hän havahtui, kynsi päätään ja vääntäysi seisoalleen. Tuntui vastenmieliseltä lähteä ulos. Mutta Puputti kuopi tallissa ja… olihan hänellä muutakin asiaa pihalle.

Kun hän avasi tallin oven, hörhötti Puputti vastaan kuin tahtoen sanoa, että ähäh, sainpas sinut liikkeelle. Loimi roikkui todellakin vyön varassa mahan alla. Markku köytti sen huolellisesti uudelleen, taputteli sitten Puputtia kuin viivyttelyään anteeksi pyytäen ja nosti hänen eteensä hyvänmoisen heinäkimpun.

— Että saat lämpimiksesi niitä pureskella, — sanoi hän ja sulki lähtiessään huolellisesti oven, ettei viima pääsisi raosta tunkeutumaan.

Huh, kuinka tuntui suloiselta palata kamarin lämpimään. Mielihyvin riisuutui hän, sytytti piipun ja paneusi pitkäkseen sänkyyn. Nyt ei kantautunut tallista enää minkäänlaista kolinaa, mutta sen sijaan oli hän kuulevinaan, kuinka Puputti mielihyvin rouskutti heiniä.

Hohoi, nyt oli hyvä olla, kun oli lämmin ja vatsa täynnä, ei mistään puutetta eikä mitään huolia. Piippu turisi säyseästi ja ajatukset kiersivät laiskasti pienissä kotiasioissa. Ensinnä ne pysähtyivät suureen messinkileukaiseen rahakukkaroon, jossa oli likainen ja paikotellen rikkinäinen säämiskävuori. Paljonko siinä olikaan rahoja, kun hän iltapäivällä laski? Neljäkymmentä markkaa kymmenen ja viiden markan seteleinä, kolme markan rahaa, pari hilkkua ja yhtä monta kymmenen pennin kolikkoa. Jahka satanen tulee täyteen, vie hän taas pankkiin. Ostoksia ei tarvitse kuukausiin tehdä. Kahvia on arkussa pari kiloa, sokeria, voita ja lihaa niinikään on, jauhoista ja perunoista puhumattakaan. Talven polttopuut oli jo kotiin ajettuna ja Puputille oli heiniä kesään saakka. Hätäkös oli miehen makailla!

Piippu turahteli viimeisillään ja sammui. Hän laski sen lattialle sängyn viereen ja varustausi oikein todenteolla nukkumaan. Viimeiseksi tuli tietysti Puputti mieleen. Tuntui kaksinverroin lämpöiseltä, kun tiesi, että Puputilla on loimi selässä ja heinävihko edessä. Hätäkös siellä on Puputinkaan!

Kuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti. Se tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui torkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat samaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.

Valoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan. Pimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin luo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys. Juotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja mietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne harvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen huomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä pani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita ja alkoi niitä kuoria.

Päivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan mietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa halkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono keli; parempi on antaa Puputin levätä… ja kovinpa ne lihapotut tuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis sänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.

Herättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa ja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa palattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi huolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan, samoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja ryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa sijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen illanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti torkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli tekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että pitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut lähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma sai hänet täysin hereille.

Siihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina länget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan ahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.

Hänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei lapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen pienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut Puputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa hän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta. Puputti sai niinikään oman erikoisen tallin.

Juro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä viisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin kirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli joskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei hänen käsissään oltu koskaan nähty.

Niin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen ja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan toisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla kertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen silmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui — lukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja —, tulivat ulos toisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.

Kun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli talosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta liiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.

— Mulla piisaa, — oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä vakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää tietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.

Markkua olisi siis täydellä syyllä saattanut sanoa itsekkääksi ja ynseäksi mieheksi — ellei Puputtia olisi ollut olemassa. Sen seurassa saattoi Markku pitää molemmat silmänsä auki ja sille puhellessaan käyttää molempia suupieliään. Ja muutenkaan ei hän Puputtia hoitaessaan missään suhteessa kitsastellut. Sen näki kyllä Puputin päällekin, varsinkin talvella. Vaikka jo hyvässä iässä, oli se aina kiiltelevä karvaltaan ja niin lihava, että tuskin aisojen väliin mahtui. Talvisaikaan sillä ei ollutkaan sanottavaa tehtävää. Markku ei koskaan raskinut antaa sitä kylän töihin ja milloin hän itse ajoi sivullisille puita tai rahdissa pistäysi, pani hän naurettavan pienen kuorman ja sittekin käveli itse aina reen perässä.

Jos Markku piti Puputista, niin kyllä Puputtikin piti isännästään. Sen näki jo yksin siitä tavasta, millä Puputti Markun lähestyessä liikutti korviaan. Ja kun Puputti, Markun sitä kaulalle taputtaessa, laski turpansa hänen olkapäälleen, niin oli se ihan liikuttavaa.

— Ei se tuo Markku siitä eukko-vainajastaan tainnut perustaa läheskään niin paljon kuin tuosta ruunasta, — arveli Mäkeläinen kerran Markulle.

Ja siinä hän varmaankin oli aivan oikeassa. Mutta toiselta puolen on myöskin oikeuden nimessä myönnettävä, ettei Markkukaan eukko-vainajansa puolelta ollut saanut osakseen sitä lämmintä ystävyyttä kuin mitä hän nykyään nautti Puputin taholta. Marjaana-vainaja, iso, puiseva ja miesmäinen nainen, ei ollut hellin kourin käsitellyt miestään, joka oli saanut tyytyä jokseenkin täydelliseen tohvelivaltaan. Eikä Markku koskaan ollut todella kaivannutkaan vaimovainajaansa. Kun hän kerran miesjoukossa, Marjaanasta puheen tullen, oli erehtynyt rentoilemaan, että siinä se sitten oli lujakätinen muija, — paiskasi hänetkin kerran kuin humalasäkin portaita alas, kun hän kännissä kotiin tuli, — niin sen ei vielä tarvinnut mitään merkitä. Ja olihan hän sitäpaitsi tämänkin tunnustuksensa myöhemmin, kun ihmiset pakkasivat siitä pilaa tekemään, muuttanut toiseen muotoon: ettei se Marjaanavainaa uskaltanut koskaan suutansa avata, kun hän oikein suuttui ja nosti mörköelämän.

Missään tapauksessa ei Marjaana ollut Markun sisimmässä koskaan saanut sitä sijaa kuin Puputti. Eipä silti, että Puputtikaan olisi missään suhteessa ollut sen kummempi kuin mikä muu hevonen tahansa. Mutta Markku oli nyt kerta kaikkiaan päässyt varsasta pitäin siihen mieltymään ja niin oli itsestään vuosien kuluessa kasvanut heidän välilleen luja toverisuhde. Puputti oli syntynyt Markun entisessä talossa ja hän itse sille oli nimenkin antanut… se kun heti maitovarsasta pitäin oli ollut sellainen mukava puputti. Ja niinpä hänellä, taloa ja karjaa myödessään, ei juolahtanut mieleenkään Puputista luopua. — — —

Onnellisesti olivat Markku ja Puputti saaneet sydäntalven torkutuksi ja ehtineet valoisiin kevätpäiviin. Silloin sattui mullistava tapaus Markun elämässä.

Elettiin gulashiajan aamunkoitteessa ja rauhallisen maakylän asukkaat joutuivat tavantakaa pyörälle äkkinäisistä hinnannousuista. Nyt olivat hevosten hinnat kohonneet puolella entisestään. Muualta oli tullut joukko ostajia ja saanut käden käänteessä hinnat nousemaan. Se taasen oli saanut jalkeille kokonaisen joukon oman paikkakunnan hevoshuijareita. Niin että lopulta kaikki tapahtui hevoskauppojen merkeissä.

Markku ja Puputti olivat eläneet kokonaan erillään tästä kaikesta, kunnes eräänä päivänä Markun kamariin tulla tömähti Mäkelän isännän opastamina kaksi vierasta hevosenostajaa. Ne olivat käyneet jo tallissa ja panneet merkille Puputin lihavuuden ja kiiltävän karvan. Ja nyt ei muuta kuin pitäisi päästä kauppoihin käsiksi. Mutta huolimatta toista silmäänsä raottaa ilmotti Markku kuivasti, ettei hänen hevosensa ole myytävänä.

Vieraat eivät olleet mitään nurrupoikia, ne tarjosivat heti hinnan pyöreissä luvuissa ja summa oli sellainen, että Markku avasi toisenkin silmänsä sepposen selälleen. Epäluuloisesti katsahti hän vieraisiin, mutta niillä näytti olevan silkka tosi mielessä.

— Hullu olet Markku, jollet myö, kun kerta tuommoisen hinnan saat ja kun sinä et välttämättä hevosta tarvitse, — sekaantui isäntäkin asiaan.

Markun sielussa alkoi ankara taistelu. Häntä ihan hiostutti. Ja vieraat kävivät kimppuun täydellä höyryllä. He eivät siitä peräänny, minkä hinnaksi luvanneet, mutta jos kauppa päätettiin, niin se oli päätettävä pian. Ja toinen heistä kaivoi esiin lompakkonsa ja latoi pöydännurkalle luvatun hinnan.

Kokonainen pinkka kirkkaita satamarkkasia! Markku tuijotti niihin kuin lumottuna. Hän punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta piippuaan, että pesän pohja uhkasi puhki palaa. Sitten pudotti hän häiriössään piipun lattiaan, säikähti sitä ylös ottaessaan, että vieraat korjaavat rahansa pöydännurkalta pois ja kiirehti sen vuoksi kahmistamaan ne omaan kouraansa. No, sillähän se asia olikin lukossa, ei muuta kuin lähdettiin talon puolelle harjaskahvit juomaan.

Markku oli kuin päästä pyörällä. Oliko hän nyt todellakin myönyt
Puputin, vai mitä tämä kaikki merkitsi?

— Tuota, kyllä se taisi tulla liian äkkipikaa päätetyksi… se kauppa, — sammalsi hän kahvia juotaessa.

Mutta vieraat eivät ottaneet sellaista kuuleviin korviin. Ne eivät turhia haikailleet ja niillä oli kiire. Heti kahvit juotuaan ne lähtivät.

Solalla käänsi Puputti päänsä Markkua kohti ikäänkuin lausuen ihmettelynsä sen johdosta, että aivan vieraat miehet saivat häntä taluttaa. Se vihlasi niin ilkeästi Markkua. Hän sai vedet silmiinsä, kääntyi selin muihin ja meni kamariinsa. Sängyssä ei hän saanut rauhaa, vaan täytyi kävellä pitkin lattiaa, ihanpa oihkaistakin väliin.

Niin, siitä päivin oli Markun unelias rauha mennyttä kalua. Hän ei viihtynyt enää kamarissaan, vaan tuli tuon tuostakin talon puolelle tai pistäysi kylään. Omituinen rauhattomuus hänet oli vallannut.

— Sitä Puputtiaan se Markku taitaa yhä murehtia, — huomautti kerran emäntä.

— … tiedä häntä, mutta tuntuuhan tuo kuin koko elämä olisi joutunut pois saranoiltaan, — arveli Markku.

Kyllä hän olisi kernaasti ostanut Puputin takaisin vaikka vieläkin korkeammasta hinnasta, mutta mitenkäpä päästä enää sen jälille. Se oli viety ties kuinka kauas.

Että hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti käsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli koko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi päässyt.

Kesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti entistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei hän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi päänsä häntä kohti…

Mutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui Markulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen tasapainotilaan.

Eräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän tapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella ja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan taa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat, että Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön päättäjäisiksi uhrata jonkun markan.

Saatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle seinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli Puputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat aikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin. Mutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset tympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että aikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa kulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.

Hän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti itselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai häiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään saakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.

Lenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten kirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä täällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat kuin kiiltomadot tien varrelta.

Yhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin, että se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.

— Se sävähytti minua heti niin oudosti, — kertoi Markku myöhemmin.

Kiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen. Totisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun, tervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.

— Puputti… Puputtiko se siinä… höpisi hän ja tapaili hevosen päätä.

Puputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei itkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.

Mutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku tulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset pienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku. Puputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja — kiireesti kohotti hän länkiä — olkapäät puhki.

Niitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän olisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne olivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan syrjässä kujasta.

Enempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat valjaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että sen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia kohti.

Vastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat saviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku kurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän rikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta nyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän Puputista luopuisi.

Kun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se jälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti:

— Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas, ettei kaikki miehetkään.

Hän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti päänsä sankkoon, hoputti Markku:

— Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.

Hän harjasi Puputin monikertaan ja haki sorkkarasvaa, jolla voiteli läpeytyneet olkapäät. Sitten istui hän kynnykselle, veteli savuja ja puheli Puputille. Vasta kun Puputti kyltyneenä lakkasi syömästä ja painoi päänsä torkkumisasentoon, lähti Markku omaan huoneeseensa ja riisui levolle. Pitkästä aikaa nukkui hän sinä yönä sikeästi ja levollisesti.

Kun hän aamulla oli tallissa Puputtia hoitelemassa, ilmestyi ovelle mustalainen. Ja sekös Puputin nähdessään mörköelämän nosti. Yritti suoraapäätä käydä Puputtia seimestä irrottamaan, mutta silloinkos Markku sivalsi tallilapion, ajoi mustalaisen ulos ja löi oven kiinni. Mustalanen huusi ja noitui, mutta aina kun hän uhkasi ovea lähestyä, karkotti Markku hänet lapiollaan. Pihan toisessa laidassa seisoi Mäkeläinen puolueettomana päältäkatsojana ja poltti piippuaan.

Huomatessaan yrityksensä turhiksi lähti mustalainen tiehensä, uhaten kohta palata kruununmiesten kanssa. Nyt lähestyi Mäkeläinenkin asiasta selkoa ottamaan.

— Kyllä sinä nyt olet hullusti tehnyt, — sanoi hän Markulle. —
Joudut vielä vastaamaan omankäden oikeudesta.

No, eihän Markku mikään vähäjärkinen ollut, kyllähän hän itsekin käsitti, että asia oli hieman hullulla tolalla. Mutta hänen sisunsa ei antanut jälkeen, kun hän näki, miten kurjasti Puputtia oli pidelty. Sopi vain isännänkin katsoa. Ja isäntä katsoi ja myönsi, että Puputti oli vain varjo entisestään.

Mustalainen palasi poliisin seurassa. Nytkös sillä oli rintaa ja suuta.
Suoraan käveli se talliin ja toi Puputin ulos.

Mutta poliisi ja Mäkeläinen, joita asia oli ruvennut huvittamaan, tekivät parilla sanalla ja silmäniskulla salaliiton. He tarkastelivat Puputtia joka puolelta, olivat kauhistuvinaan ja sanoivat, että mustalaisen pitäisi saada sakkoa eläinrääkkäyksestä ja hevonen olisi eläinsuojelussääntöjen mukaan lopetettava.

Mustalainen masentui, mutta Markku röyhisti itseään. Nyt esitti Mäkeläinen, että asia olisi parasta ratkaista sovinnossa niin, että mustalainen möisi hevosen kohtuhinnasta Markulle. Tästä sai mustalainen uutta rohkeutta ja määräsi hevoselle huikean korkean hinnan. Mutta hänet masennettiin jälleen eläinsuojelussäännöillä. Niin saatiin hinta lopulta kohtuulliseksi, Markku haki rahat mustalaiselle ja talutti Puputin takaisin talliin.

— Nyt sinua ei kykene viemään paremmatkaan kuin mustalaiset, — sanoi hän Puputille ja haki jälleen sankollisen kauroja.

Vähitellen lihoi Puputti ennalleen ja olkapäät paranivat. Ja niin palasi Markun elämä entiselle tolalleen. Nyt saattoi hän taas pitkät talvi-illat torkkua oman kamarinsa lämpimässä, josta hänet sai liikkeelle vain Puputti tallin lattiaa kuopimalla. Ja nyt saattoi hän, Puputin illastettuaan ja itse levolle asetuttuaan, kun ajatukset hiljalleen kiersivät rahasäästöissä, talven muonavaroissa ja Puputissa, päivän viime sanoiksi tyytyväisenä lausahtaa:

— Mulla piisaa.

VELJEKSET

Nousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen, degeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin. Edellisenä kautena vallitsee työn ilo, — rakennetaan, raivataan uusia aloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa sitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku: rakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään parannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat kadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin rakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja loppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen, hupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.

Toisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset kestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka taitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle lisävoimaa.

Tuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon talo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta veljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät konnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku — ja mikä silloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku sammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on tehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä varmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin innostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan toivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin, ettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.

Talo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä, on aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki ränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä minnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja pihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa kunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut, kun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä, toinen täältä.

Kylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt, osuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi sähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos talvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista, joita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet muurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti käryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät nyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät nyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan, imien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin että luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata kohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!

Muuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun valossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.

Niin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien on pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un viimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä ja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään kiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa tekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle jakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon aihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.

Kaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys pitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen sukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä sahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla itselleen pöydän miten parhaiten taisi.

Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen, vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan, että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada korvausta.

Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa. Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman sisäänkäytävän.

Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.

Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä, että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.

Tapaus oli lyhyesti seuraava.

Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin. Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen, pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä, jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela. Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.

No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen, piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.

Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne vaaratta sivuuttaa.

Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään. Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa asianomaiseen suuntaan.

— Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! — karjasi
Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.

— Sinähän siinä vänkäät — ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! — huusi vuorostaan Jussi.

Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta kannastaan hellitä tuumaakaan.

Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten kääntyi lautta poikittain ja roiskis! — se törmäsi kyljittäin kiviin, joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.

— Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! — huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät polvet lyyhistyksissä.

— Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! — huusi omasta päästään lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.

Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he yhteen iskivät. Niin — yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt, mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan. Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja ottivat iupakkivehkeensä esille.

Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat, piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli virran kohina.

No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan, sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut, lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.

MIEKANNIELIJÄ

— Hur har Ni hamnat hit?

Tämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan toisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni vastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi, kaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen säännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti jakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen tarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi vilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.

Vastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.

— Ja, ja svåra tider, svåra tider! — virkkoi hän osaaottavasti.

Tarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä, syntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo mustalaismaailmassamme tavallinen Långström.

Vartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan myöhemmin ulkona kävelypaikalla.

Osa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa, osa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä. Syrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä olisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa ratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.

Minun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan rattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella pihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin pihalle.

— Kukku-luu-luu! — kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti hartioitaan ja kurotti kaulaansa.

Se oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät yhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin suvaitsi vetää suunsa hymyyn.

Långström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.

— Minkä takia te olette täällä vankilassa? — kysyin.

— Kyllä sen herrat tietävät, — vastasi hän äänekkäästi, niin että sen hyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki. — Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja herrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä. Rahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran enkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että olenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä on tohtorillakin osansa siinä samassa pelissä.

Katsoin tutkivasti Långströmiin. Hänen mustissa silmissään oli mielipuolen harhaileva ilme. Hän puhui yksitoikkoisella, saarnaavalla äänellä. Panin merkille, etteivät vartiat paremmin kuin vangitkaan osottaneet mitään mielenkiintoa hänen lavertelulleen. Siitä päättäen se ei ollut heille mitään uutta.

Hetken käveltyään istahti Långström maahan vankilarakennuksen nurkalle, veti polvensa koukkuun ja alkoi pureskella ruohonkortta. Sitten räjähti hän nauramaan, osotti minulle toista "ratasta" ja sanoi:

— Nuo ovat varkaita ja keljuja joka sorkka. Tuo pitkä mies on tuomittu poronvarkaudesta, tuo lihava pojan jässäkkä on napakairalla porannut reiän naapurinsa aitan lattiaan ja laskenut sieltä jyviä säkkiinsä… tuo pukinparta taas, oliko se nyt viinankeitosta vai murtovarkaudesta? Kaunista sakkia, ha, ha, haa!

Asianomaisista toiset virnistelivät, toiset luimauttelivat vihaisesti Långströmiin. Mutta tarpeeksi naurettuaan lähti tämä jälleen kävelemään, päästäen tällä kertaa niin iloisen hirnunnan, että kaikkien oli taas pakko kuin yhdestä suusta räjähtää nauramaan. Todellakin oli hän mestari eläimiä matkimaan.

Iltapäivällä kysyin koppiini pistäytyneeltä vartialta, että mikä se tuo Långström oikein oli miehiään ja minkä takia hänet oli vankilaan tuotu. — Kuka hänet ties, — vastasi vartia naurahtaen. — En minä ainakaan ole selvillä, onko se kala vai lintu. Irtolaisuudesta se on vangittu ja saattaa olla, että se tekeytyy mielipuoleksi vain päästäkseen pikemmin pois. Mutta yhtä hyvin se saattaa olla tosissaankin mielipuoli. Ei siitä lääkärikään ole oikein varma. Siivo ja iloinen mies muuten ja pystyy vaikka mihin — jos vain viitsii tehdä.

Seuraavana päivänä kävelemään mennessäni oli Långström jo ulkona. Hän istui varjossa seinän vieressä, erillään muista, ja heinänkorrella leikkien näytti mietiskelevän omia asioitaan. Tultuani hänen lähelleen, tervehti hän minua ruotsiksi, huomauttaen samalla kauniista ilmasta. Katseessa ei ollut jälkeäkään eilisestä mielipuolisuudesta.

Kysyin missä hän oli ruotsia oppinut. Tietysti ainaisilla vaelluksillaan, jotka toisinaan olivat ulottuneet ympäri Ruotsia ja Norjaa. Hevosenkengittäjänä, kalossinpaikkaajana ja miekannielijänä hän oli kierrellyt kylästä kylään, kaupungista toiseen. Tuttuja olivat hänelle noiden naapurimaiden vankilatkin. Kehui niitä paremmiksi kui|n kotimaan vankiloita. Varsinkin Norjan vankilat saivat häneltä täyden tunnustuksen. Niissä annettiin teetäkin talon puolesta ja tupakkaa sai vapaasti polttaa.

Että minkäkö takia oli niin usein vankiloihin joutunut? Noo, eihän siihen oltu suuria tarvittu. Milloin oli norjalaisessa kyläkapakassa lyönyt toista pullolla päähän, milloin lähtenyt toisen vaimon kanssa vaeltelemaan, milloin taas oli muuta pientä sattunut. Sellaisia vain kuukauden, parin istumisia niistä oli seurannut.

Kieltämättä hänellä oli kaunis ulkomuoto ja tukkansa piti hän aina huolellisesti jakaukselle kammattuna. Käytös oli notkea ja kohtelias ja koko olemuksessa jotakin maailmanmiehen huolettomuutta.

Hänen olisi pitänyt työskennellä sepänverstaassa, joka oli sijoitettu vankilan kellarikerrokseen, mutta työnteko ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan. Kätevä hän kuitenkin oli, kuten vartia oli sanonut. Sen tulin huomaamaan, kun hän eräänä päivänä pihalla korjasi vankilan työrattaita.

Aina kohdatessamme vankilan käytävässä tai pihalla tervehti hän minua kohteliaasti, minkä lisäksi me vaihdoimme muutamia sanoja tai antausimme pitempäänkin keskusteluun, jos oli tilaisuutta. Välillemme muodostui tuttavallinen ja myötätuntoinen suhde, kokonaan toisenlainen kuin mitä minulla oli toisiin vankeihin nähden.

Jutellessaan kanssani kahdenkesken ei Långström kertaakaan osottanut mitään epänormaalisuuden oireita. Hänen silmissään oli selkeä ja järkevä ilme. Mutta kohta kun joku syrjäinen, varsinkin vartia, sattui lähestymään, sulkeutui hän minulta äkkiä ja siirtyi ikäänkuin toiseen maailmaan. Katse muuttui harhailevaksi ja saarnaavalla äänellä alkoi hän puhua suurista rahasummista, joita vankilan viranomaiset koettivat muka häneltä kehveltää — kiekauttaen lopuksi jonkun noista mainioista eläinäänistään.

Hänet oli hallinnollista tietä määrätty vankilaan — oli liikuskellut ilman passia luvattomilla raja-alueilla — eikä hänelle muistaakseni oltu asetettu vielä mitään määräaikaa. Joka tapauksessa jäi hän vankilaan, kun minua lähdettiin Pietariin kuljettamaan.

Seuraavan talven ja kevään monikirjavissa vaiheissa haihtui Långströmin kuva kokonaan muististani.

Olin sitten svaboda-kesänä pienellä vaelluksella ja junaa odotellessani astuskelin erään vilkasliikkeisen pohjalaisen kirkonkylän tiellä. Vastaani astua huitoi siististi puettu, tummaverinen nuorimies, jolla oli valkoiset liivit, helletakki ja päässä siro olkihattu. Hänellä näytti olevan kova kiire ja kädessä hänellä oli vasara ja tukku joitakin painettuja plakaatteja.

Vilkasimme ohimennen toisiimme, — tuntematon pysähtyi äkkiä, heilautti hattuaan ja pisti minulle kättä.

— Kuinkas te voitte ja kuinka te pääsitte sieltä Venäjältä? — kysyi hän.

Tuijotin häneen ällistyneenä ja koetin penkoa hänen muotokuvaansa niiden henkilökuvain joukosta, joita viime aikain vaiheissa oli niin lukuisasti mieleeni painunut.

— Ettekö tunne? — kysyi hän, samalla kuin mustiin silmiin virisi hymyilevä ilme. — Kukkuluu-luu!

Kuin salamanväläyksessä selvisi minulle: siinähän seisoi miekannielijä
Långström.

Silmäilin hänen kiiltokaulustaan ja valkeita liivejään enkä tahtonut tietää, mitä sanoa. No niin, hän kuului nykyään sirkusseurueeseen, joka juuri oli saapunut kylään. Hänen piti naulata ilmotusplakaatteja telefoonipylväisiin ja kiire oli kova, sillä samana iltana oli jo ensimäinen näytös. Niin että, terve sitte vain ja hyvää vointia!

— Mutta tuota, — sammalsin, kun hän oli jo menossa, — kuinkas te silloin vankilassa pärjäsitte ja pääsittekö piankin pois?

— Kyllähän minä aina pärjään, — kukku-luu-luu! — sanoi Långström olkapäänsä yli ja iski silmää.

Seuraavassa hetkessä oli hän jo harpannut lähimmän telefoonipylvään ääreen, jonka kylkeen hän alkoi naulata sirkusilmoitusta, missä muiden maailmankuulujen esiintyjien joukossa mainittiin: "Kaikissa maanosissa tunnettu miekannielijä signor Longomaro".

MATTI RENTONEN

Sataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella lautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä yhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman erillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän rosollia ja paistettua haukea.

Se on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan pitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä hän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera, aamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää kalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana han kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän taasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.

— Kan Ni svenska också?

Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:

— Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.

Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!
Miten hitossa se oli ymmärrettävä?

— Jo, jag är född i Sverige, — kuului Rentosen tyyni vastaus.

Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.

Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei varustaisi omilla lisäyksillään.

Mutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että hänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että hän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan selvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä ovat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat hyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on piintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että ne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin hyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään kääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia. Ja todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo uskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan toisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.

— Se on kova valehtelemaan, — sanovat.

Mutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme kasvoillaan? Päinvastoin — hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei hymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko nuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen. Ei, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja näkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. — — —

Olemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa tupakkivehkeensä esille.

— Herra se on kirjailija, — arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa kuntoon.

Kun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:

— Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta hommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta niitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain kirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut puhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan kärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään kirjotetuksi.

Hän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä mainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan. Sillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten ruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin liikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun nyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista venäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.

— U vas papirosi? — työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.

Päätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan puhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän ainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.

— Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, — sanoo toinen nuoremmista miehistä ja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.

— Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, — vastaa Rentonen vaatimattomasti.

— Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?

— Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.
Viimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.

— Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan —

— Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt olikaan?

Hän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.

— Shpalernaja.

— Ka se justiin! — vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. — Siellähän minä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää työssä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen nähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli Pietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun nämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä kuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän tuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä ollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.

Hetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:

—- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin
Pietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.

— Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? — arvelee iva suupielessään toinen nuoremmista miehistä.

— Joo, — vastaa Rentonen tyynesti, — minä tunsin hänet jo ennen ensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella, olin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta — vilkastuu hän yhtäkkiä, — minkälaisen lohen me muutamanakin päivänä saimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla keisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa, että Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin keisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut vedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin vankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun minäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se olikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja paksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä se piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio kahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana ja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen. Silloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa sivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.

Rentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa jatkoi hän tyynemmin:

— Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa kaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä hänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman tätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun takia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli syksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin naimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana kevättalvena minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.

— No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?

— Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari, minun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään ja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut muu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun keisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne olivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja kiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan, että Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.