Lähimmäisiäni

— Vai oikein kahvit annettiin, — ja tällä kertaa oli välihuomauttajan ääni äskeistäkin ivallisempi.

Mutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa rauhassa:

— Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se! Pöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello kuuteen. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään. En minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra eikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten! Ei ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle sellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen tunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa, vaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani minä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin olisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei tarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala ennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit — ja kalliitapa ne tietysti ovatkin —, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin. Mutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin sielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja, joita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin ympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.

— Tietenkin priima havannasikareja?

— Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa valmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin keisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi keuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin polttaa sen kotelon täyttä.

— No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?

— Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut kuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo, sellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.

Aivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen herahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein täyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.

— No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? — katkasi meistä joku äänettömyyden.

— Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu myömään, — vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä viittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta varastettiin.

Rentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön käydäksemme.

— Kylläpä rupesi tuulemaan, — virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen työtovereista. — Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.

— Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, — arveli Rentonen. — Mutta jos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran Liverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli on.

— Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.

Ottamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:

— Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin sellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina riekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli kapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä, joita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä laittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden selkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien katkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä menoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus, mutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja. Ne, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään takilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi Kanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa. Kapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä menoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se olikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista merkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla, niin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen Afrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman englantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla Austraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä mekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin löysi hän sieltä lakkinsa. — Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä kalkuttelemaan.

Rentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja. Toiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin minkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.

Vinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu, ainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää jälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi niskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet. Niiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.

Akkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään ja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.

— Saakeli! — äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.

Häiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen siitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa —

Niin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja alhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko katkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri ulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen jäähmettynsenä.

— No mitenkä siinä kävi? — kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.

— Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, — kuului Rentonen ähkien ja käheästi sanovan.

— Ei siinä toki henki mennyt.

— Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa — äh, perhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani…

Silmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman huoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja laudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet sieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja kädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli aivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia. Varmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja sylki verta.

Autoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.
Toinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.

— Oli se jutkaus, — alkoi Rentonen kylkeään pidellen. — Mutta eri kiepin minä tein Japanin sodan aikana Port Arthurissa. Juuri kun minä patterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia, ampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen. Tuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen rakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei sitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin tässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei muuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari pökerryksissä ja konttasin sitten maahan.

— Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, — en malttanut olla huomauttamatta, — mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?

— Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä Port Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi minulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi sinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat tuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä lähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut siellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle. Vaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin. Muutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä yksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen varan pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.

Syleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:

— Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina ratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla, niin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen mennessään, lensi monen sylen päähän. — Joo, kyllä siellä tapeltiin, mutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse Stösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas Rentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo antautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin minä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se kun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen illallinen ja semmoiset viinat, että… että ne ovat harvat miehet, jotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta —

Hän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä toinnuttuaan lopetti hän lauseensa:

— Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.

Hevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon hänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä viemään lääkärin luo.

— Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? — kysyin, kun hevonen lähti liikkeelle.

— Eikös mitä, — arveli Rentonen, — toista se oli kun minä puurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla minua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset ajopelit…

Hevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.

PUNAKAARTIN PÄÄLLIKKÖ

Tyyni pakkasaamu. Aurinko tekee nousuaan ja nuoret, solakat petäjät tien kahden puolen hohtavat kullalta. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä.

Edelläni kapealla tiellä astelee pienenläntä mies, jonka hiukan lenkoja sääriä verhoavat tervanruskeat pieksunvarret ja jonka paittoonhihassa on valkoinen nauha. Päässä hänellä on korville vedetty kangaslakki ja olallaan kantaa hän kivääriä samaan tapaan kuin lapiota kannetaan. Hänellä on parrattomat, älykkäät kasvot, jotka, tiesi mistä syystä, tuovat vastustamattomasti mieleeni Topeliuksen kuvaaman korvattoman Hieronymus-munkin.

Kun tämä samainen mies paria kuukautta aikaisemmin ensi kerran ilmestyi suojeluskunnan harjoituspaikkaan, menivät kulmani hänet nähdessäni ryppyyn.

— Saisivat tuollaiset murhasta rangaistut sentään pysyä poissa meidän joukostanme, — kuiskasin eräälle ryhmäpäällikölle.

— Ketä täällä sellaisia on? — kysyi ryhmäpäällikkö ällistyneenä.

— No, tuo Siiran Juuso.

— hä?

— Mitä, onhan hän murhasta istunut Kakolassa.

— Kakolassa! Ei kuuna päivänä! Sillä on yhtä puhdas papinkirja kuin kellä hyvänsä meistä.

— No sepä nyt kumma. Itsehän se minulle kerran kertoi olleensa murhasta Kakolassa. Vieläpä jutteli tarkalleen senkin, miten se murha tapahtui.

Ryhmäpäällikkö purskahti nauramaan.

— Se on jutellut sen omasta päästään. Kyllä se lovehtia osaa.

Olin aivan ymmällä enkä tiennyt mitä uskoa. Minun täytyi tiedustaa asiaa toisiltakin, mutta kaikki purskahtivat nauramaan ja vakuuttivat, että ilman aikojaan se Juuso oli sellaista jutellut. Mutta minun oli vaikea sittekin uskoa, sillä niin elävästi oli Juuso eteeni maalannut tuon murhatapauksen.

Pari vuotta sitä ennen olin tavannut Juuson ensi kerran. Poikkesin hänen kotiinsa tietä kysymään ja Juuso oli pihalla kiviä hakkaamassa. Tiedustin, missä hän oli niin taitavaksi kivimieheksi oppinut.

— Kakolassa, — vastasi Juuso.

— Jahaa. Tuota… minkä takia te siellä?

— Tuli murha tehdyksi, — ja sitten kertoi Juuso yksityisseikkoja myöten, kuinka hänellä eräässä tanssitilaisuudessa kehittyi riita toisen pojan kanssa ja kuinka se lopulta päättyi siihen, että se toinen riitapuoli hänen kätensä kautta menetti henkensä. Kymmenen vuotta siitä oli tuomittu, mutta kahdeksalla hän oli päässyt.

Kaiken tuon oli Juuso kertonut totisin ilmein ja siitä lähtien oli hän mielikuvituksessani esiintynyt murhamiehenä. Mutta nyt vakuuttivat kaikki, ettei siinä ollut hiventäkään perää. Juuso oli nyt kertakaikkiaan sellainen, että hän saattoi kenelle hyvänsä syöttää pajunköyttä ja tehdä sen mitä totisimmalla naamalla.

Tarkastelin miestä ja hänen ovelia munkin kasvojaan salakähmää ja mielenkiintoni heräsi. Totisesti, olipa sillä mielikuvitusta! No, suojeluskuntaan hän liittyi, vaikka olikin jo perheellinen keski-iän mies, ja oli siitä lähtien sen innokkaimpia jäseniä. Ja kun sota puhkesi ja meitä pienoinen joukko marssi naapurikylään, missä jouduimme kahakkaan ryssien aseistaman hulinakaartin kanssa, oli Juuso mukana. Kun hän siellä esiintyi vanginvartiana, sai hänen mielikuvituksensa suuria aikaan. Naamallaan tuo ikitotinen ilme jutteli hän vangeille mitä pöyristyttävimpiä juttuja sodan kulusta ja ajoi heidän päänsä muurahaisia täyteen, niin että he tunnustivat kaiken, mitä tietää tahdottiin.

Sellainen mies oli tuo edelläni asteleva kivääriniekka.

Yösydännä me olimme kymmenmiehisen suojeluskuntalaisosaston kanssa tulleet tänne Tuulenperälle, pitäjän etäisimmälle ja omaperäisimmälle kulmakunnalle. Meidän piti panna täällä toimeen pieni suursiivous, sillä toinen toistaan hälyyttävämpi viesti oli täältä viikon kuluessa saapunut. Täällä oli muka oma punakaarti, jonka sanottiin syksystä pitäin harjotelleen. Kiväärejäkin niillä huhu tiesi olevan ja ryöstöillä olivat uhkailleet. Rauhalliset ihmiset olivat peloissaan ja pyysivät apua. Ja todistukseksi siitä, etteivät he turhia hälynneet, toimittivat he esikuntaan valokuvan, jossa osa Tuulenperän punakaartia nähtiin ampuma-asennossa.

No, tämähän oli jo oikein kouraantuntuva todistus. Parasta lähteä hieman puhdistusta tekemään, sillä eipä tiennyt, mitä ne hurjurit siellä metsien ja louhikkojen keskellä suunnittelivat, ne kun tuulenperäläiset muutenkin olivat sellaista yksipäistä väkeä. Aina ne saapuivat kuntakokouksiinkin joukolla vastaan panemaan ja kun kruununmiehet menivät sinne viinanpolttoja, hirventappojuttuja tai metsänvarkauksia tutkimaan, saivat he aina palata tyhjin toimin. Silloin olivat tuulenperäläiset kaikki yhtäällepäin kuin sian jalat.

Mutta nyt ne pannaan pihtiin ja opetetaan esivaltaa kunnioittamaan. Ja ennenkaikkea: selkäpuoli täytyy turvata kaikilta kapinavehkeiltä.

Ylösnousun aikana me olimme saapuneet ensimäisiin taloihin ja yllättäneet muutamia päämiehiä aamupannun äärestä. Syytettyjä ja muuten epäiltyjä oli jo melkoinen joukko koottuna perukan suurimpaan taloon. Heitä olivat suojeluskuntalaiset jääneet vartioimaan, mutta minä ja Juuso olimme nyt tavottanassa itse Muukan Mattia, miestä, joka täällä oli kaiken sieluna ja joka oli esiintynyt punakaartin ylipäällikkönä.

En ollut koskaan Muukan Mattia nähnyt. Mutta puhuttavan olin kuullut sitä enemmän. Hirvien salametsästäjä, rettelöitsijä ja kiukkuinen sosialisti. Ja nyt ennenkaikkea tihutöitä suunnittelevan punakaartin päällikkö! Minuun oli jo syöpynyt varma mielikuva pahankiskoisesta ja rumasta miehestä.

Nyt me siis Juuson kanssa olimme matkalla häntä pyydystämään. Tiesivät hänen eräiden muiden perukan punaisimpien kanssa olevan tervanpoltossa täällä metsässä. Olimme Tuulenperältä ajaneet ainakin penikulman, niin että nyt me jo olimme ihan maailman laidassa, sivistyneen yhteiskunnan äärimmäisillä rajamailla. Loppumattomia saloja ja louhuisia kallioita. Todellakin sovelias ympärist tuollaiselle ryöväripäällikölle.

Hevosen olemme jättäneet erääseen torppaan ja astelemme nyt peräkkäin kohti tervahyttiä, jonne louhikoiden välitse kiemurtelee kapea tie. Tuo Juuso se tuntee tiet ja paikat, sillä tuskin on pitäjässä sitä salon sopukkaa, missä hän metsäretkillään ei olisi kierrellyt.

— Tuskin olette tätä tietä ennen kulkenut? — kysäsen.

— Olenpa kuin olenkin. Toissa syksynä opastin täällä poliisia, kun hän etsi viinatehdasta.

— No löysittekö?

— Eipä tuo löytynyt, vaikka minä kuletin niin lähitse tehdasta, että sikunan haju nenään pisti.

— Te siis tiesitte tehtaan?

— Tiesin.

— Vaan ette sanonut poliisille?

— Mitäs minä hänelle sanomaan, kun ei pöljäke siitä hajusta kerran hoksannut. Vaikka kuletin tuulen alapuolelta ihan lähitse sivu.

Edessämme kohoaa metsän keskeltä musta savupatsas.

— Tuolla taitaa olla se tervahytti?

— Siellä se on.

Jännitys kohoaa ja me astelemme ääneti edelleen.

— Mahtaakohan niillä olla täällä matkassaan kiväärejä?

— Saattaisipa olla.

Aika veijari tuo Juuso! Nytkin minun on aivan mahdoton tietää, sanoiko se tuon tosissaan vai ilman aikojaanko minua pelotellakseen. Oli miten oli, mielikuvituksessani näen jo vihaisten silmien kiiluvan hytin seinähirsien raoista ja kiväärinpiippujen ojentuvan meitä kohti.

Ei, tässä on parasta olla varuillaan. Varovasti, ettei Juuso sitä huomaisi, ryhdyn irrottamaan mauserpistoolia kotelostaan, Mutta juuri kun olen sen ulos saamaisillani, kalahtaa piipunnokka kotelon reunaan. Juuso kääntää päätään ja hänen toinen suupielensä vetäytyy hymyyn. Aivankuin siihen olisi kirjoitettuna: "Ähää, joko miestä rupesi jänistämään!" Minua harmittaa ja äkeänä astelen minä Juuson kantapäillä.

Kuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä loimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla heiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät. Niitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä. Silmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne näkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä päätään, häränsilmää vain vääntävät.

— Onko Muukan Matti täällä?

Ei vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.

— Onko Muukan Matti täällä?

— Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, — murahtaa yksi joukosta.

Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta, pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme matalasta ovesta sisään.

Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.

— Onko Muukan Matti täällä?

— Tässä on, — vastaa toinen ja astuu valopiiriin.

Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.

— Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto täkäläisen punakaartin toiminnasta.

— Mitäpäs siinä, lähdetään vain.

Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai olevansa siksi alakynnessä.

Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja
Matti saa asettua kannaksille.

— Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, — alottaa hän liikkeelle lähdettyämme keskustelun.

Kas vain, kun yrittää lähennellä!

— Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, — jatkaa hän.

Kas, kas!

— Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian rintamalla karkasivat venäläisten puolelle?

Hän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun päästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti siirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin odottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa "Oman maan" ja "Suomalaisen lakiteoksen" on hän lukenut kannesta kanteen. Erehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on varmaa.

Tutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut mielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä hänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa toiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä hänen tarvitse sanojaan hapuilla, — kuin kirjasta lukien sanoo hän sanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään muukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti ja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen kertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.

Punakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri kieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten rauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ ja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi milloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia pakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä olemassa?

No hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat todistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä kaartiin liittymään?

Matti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita aivoponnistuksia. Sitten:

— Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus — muistattehan kai sen? — jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään työväen kaartiin.

Aika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan mielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki paikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla olevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut järkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!

Hän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä. Ja kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut tulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien etupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja johtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos porvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta, olisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.

Tutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on ollut enemmät kuin puolet liikaa — kuten on niin tavallista tällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua, äkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana talollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja kyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin, jollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä yhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta oikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti visusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.

Muukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on istuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?…

— Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen penikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.

He, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut oikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut. Olosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen suoremmin vaatia.

— No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän miehen syödä täytyy.

Siihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen jälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja Tuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä mielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja kokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.

Olin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa muodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja korjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.

Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.

— Maahan! Ylös! Maahan! — Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!

Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.

— Ja nyt uudelleen!

Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.

— Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! — Maahan! Äh, kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!

Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.

Katsoin ja katsoin — no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!

— Vai sotapoikana sitä tekin olette?

Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.

— Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, — virkkoi hän, sytyttäen tarjoamani paperossin. — Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että vihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan minä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.

Hänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.

Oliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?

Oli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi palkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan ammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.

— Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy kentälle tulevan.

Hän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi miestensä luo.

— Asento! — kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä vastasi, ja sitten: — Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars, mars!…

TOTINEN ISRAELIITTA

— Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? — kääntyi hulivilin näköinen nuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten toveriensa puoleen.

— Kaiketi Aaprahami.

— Taikka Noak.

— Ei kun Justus.

— Ha, ha, ha! — remahti koko poikajoukko nauramaan. — Onpa sillä oikein vanhan testamentin aikuinen nimi!

— Vanhaa se on muutenkin tekoa.

— Ja lujaa.

— Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille joutuu.

Justus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine naapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti päänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos. Hänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä eivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he jättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.

Anttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja yhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat matkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan Kemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät rantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli Anttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka vaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin etteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa tulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli matkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.

Nyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä tarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta kesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon halua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat tietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän niin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet omaan rauhaansa.

Tultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli suuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät univormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden keskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut tukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja jalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat raskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.

Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan, jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi, niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt kerran oli tottumaton käymään — vai itsessään luonteessako lie vika ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös poikain naurunhermoja kutkutti.

— Justus Anttonen. Justus — Justus — Justus! Mistähän mies oli kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?

He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu virisi kuin itsestään.

— Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?

— Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?

Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:

— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet!

No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut.
Hänet täytyi jättää rauhaan.

Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.

— Lähdinpähän vain.

Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.

Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.

Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään. Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista — tai oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka ei kaivannut mitään perusteluja.

Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän matkarahat ja hävisi jäljettömiin.

Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin oli tilaisuutta.

— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet! — saattoi hän korkeintaan sanoa, kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.

Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin usein omituinen hymy.

— Liekö tuo täysijärkinenkään, — arvelivat toverit.

Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus. Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden, hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön konekiväärisotilas.

Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut, näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille, katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.

Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.
Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.
Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan
erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.

Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.

Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.

— Miksi et tehnyt kunniaa? — sai Anttonen nyt omalla kielellään kuulla.

Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:

— Ei tullut tehdyksi.

— Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.

Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.

— Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.

Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten:

— Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.

Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja sanoi jotakin saksalaiselle.

— Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'

— Vaikka tähän paikkaan… niin en tee!

— Tomppeli!

Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.

— Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut vakavasti ottaa… Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt sairaloisuudeksi ja niin edespäin.

No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen suoraapäätä marssia putkaan.

Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun, ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni kyllä omia aikojaan — ja olisi auennut ilman arestiakin — ja sitten kävi kaikki taas tavallista menoaan.

Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä. Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.

Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän taistelutanterille.

Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.

Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä, jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä ympäröivään huvilakylään.

Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta, alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä, kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä. Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.

— Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen laulamaan niitä piruja vastaan!

Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.

— Hei, katsokaahan, pojat!

Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!

— Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!

Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.

Tuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta suunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni heikkenemistään ja sammui.

— Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.

Nopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa kohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi kuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit savusivat.

Edessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan ja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.

Papatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera lähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien pensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla kasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.

— Piruakos te siellä tyhjää luksutatte… aikamiehet! — huusi hän.

— Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?

— Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.

Anttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle. Todellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän oli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja suuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.

—- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?

Ei, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman näköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. — Mutta mitäs nyt!

Anttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia kohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen kulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.

Perille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä makasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?

Kohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin kainalo hänellä oli täynnä — konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se oli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!

Pian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti vihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian kuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan paikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana. Äkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli irrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti pystyyn.

— En jukoliste jätäkään rukkiani! — äsähti hän ja syöksyi pensasten keskelle.

Hullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!

Muutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi, raahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki ammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin neuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin korviin ja lähti oikealle.

Hänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua. Sitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä suunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.

Huvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni äskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta. Pian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.

Kuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti kepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja tahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä tunnustaville.

Mutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa siinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan päältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli pujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.

Kun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi Pietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa komeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta ja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään suojapaikkaan.

Asema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi.
Tuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.

Mutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni, alkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta oli tullutkin.

Kävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut toimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan vaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko otuksen pötkimään tiehensä.

Riennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi. Etemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen kanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä ladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös kuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa kylväviä kranaatteja.

Se täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty rakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa papatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö ei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja vallattiin tykki.

Nyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet punaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa, mutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.

Justus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti.
Totisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin
illallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin.
Ja löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.

Konttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja Justus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan huolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta. Mutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta, vaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.

Puhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan eläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin tuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat nojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.

Ällistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen poskessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi, nieli alas ja murahti:

— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet!

VÄKEVÄ MIES

— Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken kuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt selvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.

Siinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa pajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja vegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi kaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa aikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.

Nyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen huokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys. Ja kun se sammuu, niin taas:

— Klink, klank! — iloisesti ja työhön kutsuvasti.

Kuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka lausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan portille kuin munkki rukouksen höpinällään.

— Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.

Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.
Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai
Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on
minulle oleva mieluisa kohtaus.

Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin. Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät samaan tahtiin.

Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot? Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä. lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka, johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa paikassa ennen aikojaan vanhenisi?

— No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, — sanoo seppä ja ojentaa lujan, nokisen kouransa. — No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita enää sinua sinne penkille nostaa?

Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.

— No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin että minä hyvin ulotuin vivun varteen.

Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena, hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota väkevää miestä kohtaan.

Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan. Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut. Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. — — —

No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta, jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.

Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle tervetuloa — nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä, tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni elämään.

— Ja hei, entäs tämä!

Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä, kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain hypistää ja pistää suuhuni — saadakseni sen tietysti seuraavassa hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.

Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on. Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut hänen hammastensa taakse.

Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään hänellä on pari viikatekulua.

— Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? — sanoo hän ja ojentaa viikatteitaan.

Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen niin että rämähtää.

— En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! — sanoo hän, työntää raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.

Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.

— Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!
Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!

Hän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.

— He, he! — myhähtelee seppä. — Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin kirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin suusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan noita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!

Sepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin näkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä Remulan kävijöiksi.

— Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja kinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin palkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin elämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen maailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan. Tuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä eikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä näyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.

Hän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin, että pajan seinät tärisevät.

— Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin opettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit! Ruvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan vihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman oppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma ja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana maita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!

Aamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on viikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.

Hän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.

— Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? — kysyy isäntä piironkiaan avaten.

— Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette.
Viisikymmentä penniä viikatteelta.

— Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja yhä kallistuu? — arvelee isäntä. — Korottaneenhan nuo kuuluvat palkkojaan muutkin sepät.

— Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa taksassani.

Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä alkaa laskea.

— Liika pois! — sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin isännälle. — Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.

Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.

Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt hänen päässään.

Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.