Lähimmäisiäni

JOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN

Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan, mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut. Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään, ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.

Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla äidinkielellä:

— Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!

Niin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin suomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja joka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut jäljettömiin.

Yleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi muutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei kaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan kansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin kaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa äidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten joukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi esiintyjälle:

— No suomea sinä et ainakaan osaa?

— Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, — vastasi kieliniekka.

Jostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka oli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun laivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui suomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja, jotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia. Sattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin laivasiltaan.

— Perkele! — murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta tunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa edustaja sotajoukossa.

Niin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti edustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa suomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla puolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa heitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa molemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin suuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla rintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja Egyptissäkin.

Runsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten joukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.

Viimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä myrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli entinen suomalainen tarkka-ampuja — noita sitkeitä, kylmäverisiä ja treenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja jotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat veniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina kentälle.

— Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, — selitti Paski, joka oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, — mutta itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.

Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.

Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin rastiin kyntää maapallon pinnan.

Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät sitova vai päästävä.

Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti todistaneet.

— Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? — kysyin pojalta.

— Kyllä, — vastasi hän suu täynnä ruokaa.

— Missä vankilassa olette ollut?

— Shpalernajassa.

— Soo-o! Mutta… ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?

Poika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä "valtiollinen vanki". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:

— Tuota… varkaudesta minä… ja alkoi jälleen purra.

Hevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja vielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.

Eräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että pöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta on venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä silmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa silmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen: oikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea harjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.

Kun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan sotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta kuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen kävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota hän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat hermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti paremmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei kyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan hajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää yksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.

Ihmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia rintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt vähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki kaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä uiskenteleva jääkappale.

Eikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja ankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?

— Eihän tuota sattunut, — arveli Paski. — Se on tämä minun sukuni aina ollut hyvin lujatekoista sorttia.

Mitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa osasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista Paskin puheista.

— Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli armeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta sitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä… eikä ainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se olikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää. Joo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki… ja eri niillä ovat kaikki varustuksetkin.

Härmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit olivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat puukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän tuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana Riian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut Shpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän Paskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja osaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita, ryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä juoksuhautaelämästä.

— Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, — huiskaa jääkäri minua kylkeen tönäisten.

— Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten joukossa, — arvelee hän sen jälkeen Paskille.

— Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona, että saksalaisten puolella on suomalaisia, — vahvistaa Paski. — Ja kyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin lähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.

Rykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja Pietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni vallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana noissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän pääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin osuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.

— Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on tekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa huoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla mitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä kun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää, mitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja annoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan. Olkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen pelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina puolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta jo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten joukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden turinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne aikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin minä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.

— Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä taas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja juoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle huutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani, mutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla pamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä, kyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun minä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan, otin minäkin pyssyni ja menin pihalle.

— Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa kerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos samaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat ne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat aliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille. Mutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin karjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti laukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi… huomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.

No niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena riennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja kaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi vallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.

Ryhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja poliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään ulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo ajoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia kuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä. Niistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman että päästiin selville, mistä kuulia satoi.

Olipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle pienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten lymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.

Jopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä kiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita. Kuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa kintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne kunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs tuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin, laukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen vierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa. Mutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja näytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.

Tämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi Paski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes — mutta kertokoon hän itse.

— Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä kun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan mielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin ole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa jo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan sattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain pölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin aikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin pyssyn poskelleni ja tähtäsin.

"Tähtäsin!" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta tarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä liikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin tulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin —

— Kyllä se heti putosi.

Ilman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli vain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli sattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut — ja saalis oli pudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.

Se oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen jälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut Suomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin kansalaisiaan.

— Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, — sanoi hän. — Jollei se järjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole ollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja onpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa… äitimuoriakin katsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.

SUNTIO AAHOLMA JÄRKYTTÄÄ AURINGON ARVOVALTAA

Omituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä kulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski kuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä erään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin rautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa suorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo hetkeksi himmentynyt.

Kas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:

Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja haahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka rintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut, joiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä — seikka, jota haahmo käyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli unilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on vääntynyt muotoon Aaholma.

Suku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen alkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät etääntymään. Pappi — lukkari — unilukkari — talonpoika. Niitä porrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo omalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle. Vielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä, kunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen — Haahmosta lukien — mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja höystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan puhkeamaan.

Haahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon tapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä hän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän elämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä, kuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli syrjässä seisovillekin vilu.

Hän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana. Esimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai hartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan korkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin esille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin, ja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa kireällä äänellä virren: "Jo heräjä, ristikunta, synnistä."

Tai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin hän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä saattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen haavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon, ja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut vehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen alkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo nukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan ikäänkuin vahingossa — sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu nukkuvain herätteleminen — antaa unen raukaisemalle, eikö se selvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle yhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?

Mutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on täynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja käsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja muutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän lähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen lukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja jamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä, lähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa pitkää katekismusta.

— Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?

Poika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä tosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion luetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen alusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin kuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen poloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä, seuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään tasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen koukistuu peukaloa vasten — ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle otsaansa muikean luunapin.

Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet, jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla merkityiksi.

Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan kiertolaisena.

Tapaus oli seuraava.

Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia. Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja, joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta. Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.

Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan, jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen auringon kanssa.

Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni, rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän puukellon aikaa.

— Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, — iimotin lopuksi vertailuni.

Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.

— Mitä se poika sanoo?

En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.

— Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.

— Häh, viisikö minuuttia jälessä? — ja suntio nousi tuoliltaan.

— Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni auringon kanssa yhteen, — sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen luunappia otsaani.

Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon, avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan yskimiseen.

— Auringonko kanssa yhdessä? — kysyi hän ja alkoi tarkastaa sisusvärkkejä.

— Niin se päiväläis-Pekka sanoi.

Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.

Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle takaisin.

— Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla väärässä.

Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin silmäni.

— Naks!

Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.

— Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? — arveli toinen tovereistani.

— Niinhän se suntio sanoi, — vastasi toinen. — Ja kyllä sen kellot kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.

Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi kulkuriksi.

Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.

VAPAUTTAVA VERTAUS

Vaikka tämä kertomus alkaakin pienellä kuvauksella kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista, niin tahdon heti alussa huomauttaa, että hän esiintyy tässä vain sivuhenkilönä, mutta että yksinomainen tarkotus tässä on keihästää yhteiseen vartaaseen eräs jykevä lähimmäiseni, joka kotipitäjässään tunnetaan nimellä Haitta-Matti. Olkoon sivumennen jo tässä sanottu, että tuota hänen liikanimeään ei pidä mitenkään väärin ymmärtää, sillä se on muodostunut hänen Haittala-nimisestä talostaan.

Siis alamme kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista. Tulin hänet tavallaan tuntemaan jo lapsuuteni aikana. Siihen aikaan kuului hän vielä puodissa-istujain luokkaan ja minä näin hänet joka kerta, kun kävin kauppapuodissa vanhempaini asioilla. Ja minä tunsin silloin kaihtavaa pelkoa häntä samoinkuin muitakin puodissa-istujia kohtaan, sillä niillä oli tavallisesti häijy kieli, jonka arvosteluilta ohikulkijat eivät säästyneet. Puodissa-istujia on kaikkialla maaseudulla, missä on kauppapuotejakin. Että mitäkö tehtävää niillä on? Ei muuta kuin aamusta iltaan istuskella köysikerällä, ryynilaatikolla tai kalanelikon nenässä, imeä silmät puoliummessa sikarinpätkää, pohtia päivän tapahtumia ja lausua arvosteluja niistä lähimmäisistään, joilla ei ole aikaa muuta kuin seisovilta jaloin asiansa puodissa toimittaa. Tähän ihmisluokkaan kuului siis Kalle Huikari yhteiskunnallisen suuruutensa esikautena ja siinä piirissä sai hän kouluutuksensa tulevaa elämäntehtäväänsä varten. Aamuisin lähti hän aina kauppapuodista hakemaan sanomalehteään, mutta kun siellä sattui aina olemaan vapaana mukava istumapaikka köysikerällä tai kalanelikon kannella, asettui hän siihen sanomalehteään lukemaan. Sitten seurasi tietysti keskustelua lehden sisältämien asiain johdosta, ja kun ne oli loppuun pohdittu, ilmestyi aina jotakin uutta puheen aihetta. Niin kului päivä huomaamatta iltahämäriin, jolloin nälkä pakotti kotiin lähtemään.

Isännän täten päiviään viettäessä sai talo luonnollisesti itse hoitaa itseään. Ja arvaahan sen, miten talo itse itseään hoitaa. Se rappeutui ja ränsistyi kaikin puolin, varsinkin kun Kalle Huikarin heikompi astiakaan ei sattunut mikään tarmon ihminen olemaan.

Mutta tulipa aika, jolloin Kalle Huikari ei joutanut enää ottamaan osaa puotikonferensseihin. Oli tapahtunut sellainen mahtava valtiollinen keikaus, joka pani kaikki salatut voimat liikkeelle ja vapautti sidotut kyvyt. Suomen kansa alkoi liikehtiä kuin muurahaispesä, jota kepillä hämmennetään. Kokoussalit ja puhujalavat eivät siitä päivin joutaneet jäähtymään. Kokonainen armeija maailmanparantajia lähti liikkeelle luomaan uutta Suomea, tekemään tästä maasta sitä onnen ja sopusoinnun paratiisia, jommoisen sen tiedämme olevan nyt armon vuonna 1919.

Kalle Huikari höristi korviaan ja tunsi hetkensä tulleen. Kauppapuoti köysikerineen ja kalanelikoineen kävi hänelle yhtäkkiä liian ahtaaksi. Hän kaipasi laajemmille vaikutusaloille ja siitä lähtien tulivat kaikenlaiset kokoustilaisuudet hänen mieluisimmiksi oleskelupaikoikseen. Häntä ei painanut tarpeeton ujous eikä kyvyttömyyden tunto, eikä hänen tarvinnut esiintymistaitoa harjotella, sillä puotikonferensseissa oli hänen kielensä saavuttanut sen notkeuden, mikä on suomalaisen maailmanparantajan a ja o.

Onnellisinta meidän onnellisissa oloissamme on se, että puoluerajat meillä enimmiten sattuvat yhteen niiden rajojen kanssa, jotka luonteenlaadun ja henkisen kypsyysasteen mukaan jakavat ihmiset eri ryhmiin. Vaikka meillä ei vielä toistaiseksi olekaan varsinaista lasten puoluetta, niin lapsen kannalle pysähtyneen aikamiehen ei kuitenkaan tarvitse pelätä jäävänsä julkisen elämän ulkopuolelle. Hän löytää varmasti maailmankatsomustaan vastaavan puolueympäristön ja saa äänensä kuuluviin lainlaatijakunnassa.

Kauan ei Kalle Huikarinkaan tarvinnut hapuilla, ennenkuin hän löysi puoluekarsinan, jonka hän tunsi omakseen ja jossa hänet heti otettiin vastaan omana lampaana. Nyt alkoi hän innokkaasti toimia, pitää kokouksia ja agiteerata. Ja kun hän oli aikansa paimentanut vaalikarjaa sekä auttanut muutamia puoluetovereitaan eduskuntaan, ojensivat nämä vuorostaan kätensä hänelle ja auttoivat hänet ylös samalle orrelle. Niin tehtiin hänestä eräänä kauniina päivänä kansanedustaja.

Mutta kehityshän ei koskaan pysähdy. Suurten maailmantapausten yhteydessä sattui uusi jättiläismullistus, joka jälleen vei meitä huikean harppauksen kohti nykyistä paratiisia. Tämän harppauksen vaikutuksesta heräsi Kalle Huikari eräänä aamuna arvovaltaisena virkamiehenä, jonka paikka oli jossakin siellä yhteiskunnan huipuilla.

Tällöin jouduin minä jälleen hänen ulottuvilleen. Meitä oli liikkeellä muutamia maaseutulaisia, ja ajettavanamme oli eräs yleishyödyllinen asia. Menimme joukolla Kalle Huikarin puheille, saadaksemme hänet arvovallallaan vaikuttamaan asiamme hyväksi. Tiesimme, ettei hänellä persoonallisesti pitänyt olla mitään asiaamme vastaan, pikemmin päinvastoin. Mutta siinä oli kuitenkin eräs kiperä paikka. Ratkaistakseen sen toivomaamme suuntaan, vaati se Kalle Huikarilta itsenäistä menettelyä, varmaa kannanottoa ja persoonallista rohkeutta. Ei nyt niin järin paljon, mutta sen verran kuitenkin kuin miehellä aina tulisi noita ominaisuuksia olla.

No, me olimme siis audienssilla Kalle Huikarin luona, istuimme ujoina ja kankeina komean virkahuoneen nahkaisissa nojatuoleissa ja suuren, viheriäverkaisen pöydän takana istui itse Kalle Huikari ja näytteli suurta herraa. Hän kuunteli suopeasti meidän asiaamme. Sitten alkoi hän puhua. Hän puhui, puhui, puhui… Ei, hän pärpätti. Ilmassa ihan sinkoili fraaseja ja sanakäänteitä, jotka olivat niin tuttuja kokouksista ja sanomalehtien palstoilta. Me jännitimme tarkkaavaisuuttamme ja koetimme saada jostakin kiinni. Mutta mitään käsin pideltävää emme siitä sanatulvasta löytäneet. Ei, vaikka hän puhui toiselta puolen ja toiselta puolen, siltä näkökannalta ja tältä näkökannalta, ja ennen kaikkea kansanvaltaisuuden näkökannalta. Toista tuntia oli hän yhtä menoa äänessä, meille ei ilmestynyt ainuttakaan suunvuoroa; me vääntelehdimme tuoleissamme ja lopulta peräti uuvuimme. Uuvuimmeko? Ei, me olimme ihan tylsiä. Ja sitten loppui audienssi, ja me hiivimme pois noloina ja kehtaamatta katsoa toisiamme silmiin, sillä nahassamme tunsimme, ettemme olleet saaneet ikinä mitään aikoihin. Kalle Huikari oli hukuttanut meidät fraasitulvaan, uuvuttanut ja tehnyt meistä tylsiä miehiä.

Kauan jälkeenpäin vaivasi minua tämä juttu. Tai oikeammin Kalle Huikarin persoonallisuus eikä niinkään paljon se, että olimme epäonnistuneet. Kalle Huikari oli muuttunut minulle arvotukseksi, jota minä turhaan koetin ratkaista. Eikö hän sittekin ollut suuri mies, nero? Eivätkö kaikki suuret miehet ole eläneet korvessa siihen hetkeen saakka, jolloin he ovat astuneet esiin ja alkaneet vaikutuksensa? Niinhän on Kalle Huikarikin viettänyt huomaamatonta elämää köysikerällä ja odottanut aikaansa. Ja nyt kykenee hän pelkällä sananvoimalla näännyttämään puolikymmentä kansalaistaan.

Yhä uudestaan palasi asia mieleeni ja kiusasi minua omituisesti. Kunnes jouduin tekemisiin Haitta-Matin kanssa ja hän virvotti minut muutamalla viattomalla sanalla.

Se tapahtui seuraavassa lokakuussa, kun kesällä olin ollut Kalle Huikarin kanssa tekemisissä. Ensimäinen kohtauksemme tapahtui keskellä kuraista maantietä, kuten Vinnurvan-Mikonkin kanssa. Seisoin tiensyrjällä ja mietin, miten pääsisin toisella puolen olevaan postikonttoriin. Tietä pitkin lähenivät lonksuen ja kolaten puiset rattaat. Laitojen varaan oli naulattu poikkilauta ja laudalla istui Haitta-Matti hartiakkaana ja jykevänä kuin saunan kiuas. Hänen moniryppyiset kasvonsa punottivat ja silmissä oli muhoileva ilme. Oli nähtävästikin kumonnut moniaan ryypyn.

— Ptruu!

Hevonen pysähtyi juuri minun kohdalleni ja Matti alkoi tarkastella minua kiireestä kantapäähän.

— Tuota, oletko sinä…? ja hän mainitsi nimeni.

— Kyllä.

— Tulepas tänne!

Minun ei auttanut muu kuin upottaa nauhakenkäni lokavirtaan ja tarsia ratasten ääreen. Matilla oli kädessään kankeat, tervatut kintaat, kun hän otti minua rintaliepeestä. Tuntui kuin olisin joutunut kravun saksiin. Siten piteli hän minua hetkisen hyppysissään ja katsoi mitään puhumatta.

— Sinä olit hiivatin hyvä mies, kun toimitit niitä poikia Saksaan, — lausahti hän viimein. — Kuule, minä tuon sinulle jonkun lahjan.

— Lahjasta viis, mutta tulkaa muutoin käymään, että saadaan jutella.

— Minä tulen. Soh, ruuna!

Hän ajoi edelleen ja leveät hartiat tärähtelivät ratasten tahtiin.

Siinä se oli sitten omaperäinen mies. Paljon en häntä tuntenut, sillä hän asui syrjäkylällä, mutta kuullut olin hänestä yhtä ja toista. Heti maailmansodan puhjettua oli hänen kantansa sotiviin valtoihin nähden ollut selvä, kuten se oli jokaisella terveesti ajattelevalla suomalaisella.

— Mitenkäs siellä nyt meikäläiset sotakentillä pärjäävät? — oli hän kerran nimismieheltä kysäissyt, kun kohtasivat toisensa kauppapuodissa.

— Kutka meikäläiset?

— No, saksalaisetpa tietenkin.

Nimismies ei ollut mikään seyniläinen prenikanpyydystäjä, vaan jykevä vanhanajan vallesmannimme, joka nauraen ryhtyi torumaan Mattia avosuisuudesta.

Saksalaisia ja heidän sodankäyntiään ihaili Matti rajattomasti.

— Jopa ne taas löivät, — virkkoi hän järeät kasvonsa yhtenä hymynä, kun lehdet tiesivät kertoa jostakin uudesta saksalaisten voitosta.

Sattuipa sitten kolmantena sotavuotena, että muutamia Venäjältä karanneita saksalaisia sotavankeja kulki pitäjän läpi. Ne poikkesivat Matin kotikylässä muutamaan taloon ruokaa pyytämään. Alettiin kohta epäillä niitä saksalaisiksi ja kun Matti sai asiasta kuulla, sanoi hän eukolleen:

— Kiiruusti nyt pannu tulelle, minä menen leipurista nisua hakemaan.
Saadaan tässä pitkämatkaisia vieraita.

Sitten meni hän ja haalasi saksalaiset kotiinsa, kestitti heitä parhaansa mukaan ja muhoili koko päivän. Ja kun vieraat lähtivät matkaansa jatkamaan, opasti hän heitä eteenpäin ja neuvoi parhaat oikotiet rannikolle.

Ketäpä meikäläistä julkisuuden miestä tämä tällainen Matti olisi enemmän ihaillut kuin Svinhufvudia. Jo vuosia on Winhuusi ollut Matin kansallissankari ja isänmaallisuuden esikuva.

— Nyt ne pirut veivät meiltä keisarin! — jyrähti Matti ja löi nyrkkinsä pöytään, kun sanoma siitä, että Svinhufvud on karkotettu Siperiaan, ehti hänen kuuluvilleen.

Kun Suomen kansa haliitusmuotoasiassa nousi tavanmukaista tukkanuottaansa vetämään, oli Matilla valmis kanta, selvä ja mutkaton:

— Winhuusi kuninkaaksi!

Nyt tämä oman kannan mies oli siis luvannut tulla minun luokseni kylään. En oikein jaksanut uskoa, että siitä mitään tulisi, sillä harvoinpa Matti pääsi omalta kylännurkaltaan irtautumaan.

Olin jo unohtamaisillani koko jutun, kun eräänä alakuloisena sunnuntaipäivänä, maan ollessa jo roudassa, pihaan ajaa kolasivat jykevätekoiset vankkurit.

— Ptruu! — kuului tallin edestä ja kun katsahdin pihalle, näin
Haitta-Matin kömpivän rattailta alas.

No, minä saatoin hänet huoneeseeni, toimitin istumaan ja tarjosin tupakkaa. Matti otti paperossin käteensä, käänteli ja katseli sekä virkkoi lopuksi:

— Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta, kun minä kerran Paalmannin puodissa maistoin paperossia. Niin etten minä viitsi nyt enää sillä suutani pilata.

Hän ojensi paperossin takaisin, otti esille piippunsa ja alkoi täyttää sitä kessuilla. Kun hän oli saanut sen palamaan, nosti hän povitaskustaan pöydälle nelitahkoisen kanttiinipullon ja virkkoi:

— Toin sulle hiukan maistaa tuota mötinää.

— Mötinää? Tuota… onko se sitä korpirojua, kuusenjuurikasta, pontikkaa tai miksi sitä oikein sanotaan?

— Nimittipä häntä miksi hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että mitään tehtaan sikunaa se ei ole.

— Tuota, oletteko te itse tätä… vai?

— Mitä sinä tarpeettomia kyselet, jostakin sitä on ilmestynyt, siinä on pullo ja sillä hyvä!

Avasin korkin ja tunnustelin hajua.

— Kylläpä siinä on outo haju. Eikä varsin miellyttäväkään.

— Älä, älä, kuule sinä! Siitä ei haju parane, eikä makukaan. Haepas pikari!

Hain pikarin ja me maistoimme. Oudolta se tuntui makukin, mutta minä en uskaltanut olla kiittämättä sitä mitä parhaimmaksi. Voimaa siinä ainakin oli. Lämmitti kuin ahjo rintaa ja sai meidät ykskaks puhetuulelle.

Juteltiin yhtä ja toista. Niin tuli Kalle Huikarikin mainituksi. Matti nimitti häntä puolen naulan mieheksi.

Puolen naulan mies! He, he, olipa se sanan paukaus. Ja sitten aloin minä kertoa sitä kesällistä käyntiämme Kalle Huikarin luona ja kuinka hän puhetulvallaan uuvutti meidät aivan tylsiksi miehiksi, niin että me saimme tyhjin toimin palata asialtamme.

— Ettei se mies sittenkin vain ole nero? Ties mimmoinen merkkimies sieltä takaa löytyykään?

— He, he, jokohan löytyy, — nauroi Matti leveästi. — Sieltä sanojen takaako luulet löytyvän? Koetapas ruveta Kalle Huikarisesta etsimään miestä, niin minä olen varma, että sinun käy samoin kuin jos rupeat sipulia kuorimaan ja etsimään sitä varsinaista sipulia. Kuorit ja kuorit ja aina on vastassasi vain kuori ja sen viimeisen kuoren takana ei mitään.

Minun tuli erinomaisen hauska olla. Tunsin siinä silmänräpäyksessä, että Kalle Huikari, jonka olemuksen arvotus minua oli kiusannut koko loppukesän, oli nyt selvänä edessäni kuin valkoinen kyyhkynen kämmenelläni. Se mieshän on kudottu kokoon niistä poliittisista fraaseista ja iskusanoista, joita henkinen ilmapiirimme on ollut sakeanaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Niin yksinkertainen ja selvä asia ja kuitenkin minä olen sillä kuukausia mieltäni vaivannut. Ja vaivaisin luultavasti edelleenkin, ellei Haitta-Matti olisi minua nyt vapauttanut tuolla sipulijutullaan.

Tunsin itseni niin iloiseksi kuin ainakin kiusasta päässyt. Sen johdosta sai tietysti Matin tuoma mötinä osakseen yhä suurempaa huomiota meidän puoleltamme. Mille tuulelle se meidät lopulta sai ja mistä kaikesta me haastelimme, niin — se ei kuulu tähän.

EMÄNNÖITSIJÄ

— Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun.
Tässä on kahvia.

Lehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa ääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen kasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen seisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan lehtoria ohimoon.

— Eikö hän aio ollenkaan herätä? —- sanoi hän äreästi.

Lehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka verestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.

— Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.
Minä olen…

Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

— Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.

— Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä rehtorille sana, että minä olen sairaana.

— Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!

Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän puristeli molemmin käsin.

— Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?

— Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.

Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti hänet äkäisellä eleellä.

— Ensin se paistettu silakka!

Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin, jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.

— Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä — ruikutti hän. — Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.

— Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä, että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä mitään, vai?

— Mari on sydämetön ihminen, — voihkasi lehtori, otti silakan hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä paloina.

—. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.

Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:

— Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.

Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari tarjottimineen ilmestynyt.

Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään. Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän olevansa kuin tulisilla hiilillä.

— Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?

Mari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai lehtorin avuttomasti liikahtelemaan.

— Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy rehtorille —

— Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja väännän.

Mari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.

— Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut… mutta siunatkoon, missä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia laimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään, että ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.

— Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut… vaikkapa ne harmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.

— Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne itsekin kuntoon.

Hän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.

— Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi kiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.

Mari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori pukeutumistaan.

Hän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä, saadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen ovenraosta.

— Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!

Mari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi napittaa kaulusta.

— Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! — pääsi lehtorilta, jonka iho oli arka kaikelle kosketukselle.

— Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!

Hän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.

— Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?

Hän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.

— Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.

Hän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.

Nyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa etehisessä palttoon hänen päälleen.

— Stop! —- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. — Palttoon selkä tarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.

Kun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:

— Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?

Mari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori oli jälleen menossa:

— Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut päänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.

Puolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori ulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi hän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista vaellustaan.

Parin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti lehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi kotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli kaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja joka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli valmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.

Jälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin palatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta. Juodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi hän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella. Hiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat ansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja muutenkin halutti hänen jutella.

Mari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä oli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään järjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin kirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.

Kyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.

— Mari! Onko Mari siellä? — kysyi lehtori.

— No, mikä on?

— Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin jutella.

— Kyllä minä pysyn täälläkin.

— Kyllä, kyllä, mutta… kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan minä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.

Lehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.

— On se… koko pippuripussi, — hymähteli lehtori itsekseen, meni omaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä lukemaan.

Huoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti raukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti silmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui huoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka oli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät olivat tulehduksissa ja ääni käheänä.

Istuttiin ja pantiin tupakaksi.

— Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, — arveli insinööri. — Ei sinulla satu olemaan konjakkia kotona?

No, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei hän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden kanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään? Mutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.

Empien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti tuikea silmäpari.

— Tuota… olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä… niin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.

— Vai sitä tässä vielä!

Lehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa seuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan epätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.

Mutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti pöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta lehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen. Nyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan epäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella sikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri lisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää ummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia alotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin hermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli päivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen kiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.

Yhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. — Jollei herra ole ihmisten tavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!

Ovi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.

Insinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.

— Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? — sammalsi hän lopuksi.

No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.

— Käyn sitä torumassa, — sanoi hän ja lähti kyökkiin.

Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen rohkeutensa.

— Tuota… kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa, että minä olen täällä isäntä.

— Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.

Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee uhkauksensa toimeen.

Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala, jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.

Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.

Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.

— Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? — kysyi ystävä.

— Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä sietämättömämmäksi.

— He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.

— Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan sietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, — ja lehtori kertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.

— Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, — lopetti hän.

— Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin palveluksestasi.

— Erottaako Mari! — ällistyi toinen.

Ei, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei olisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes panemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti myttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä hän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää huolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian tuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt erottaminen tulisi enää kysymykseenkään?

— Mutta on vieläkin yksi keino, — arveli matematiikan lehtori. —
Mene naimisiin hänen kanssaan.

— Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.

— Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita sinua kohtaan.

— Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen. Ihan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas ihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä lehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan asiaa harkittuani päätin kosia.

— Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?

— En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin, että minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua hänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle, kun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka pienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta silloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja löi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen asiaan palata.

— He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin status quo.

— Niinpä se näyttää olevan.

He juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.

— Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, — sanoi hän.

— Istuisit nyt vielä, — esteli toinen, — onpahan tässä iltaa.

— En uskalla, — hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt tasapainoon. — Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä tuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin poliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve nyt vain huomiseen asti!

— Terve, terve!

TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA

Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.

Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo entisajoilta.

Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi, joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi. Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa lunta ja jäänkappaleita.

Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.

He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut. Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa torven läpi.

Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää hänkään pysyä asiasta irti.

Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi, että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.

Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä, Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.

Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt vain kaikki luonnistaisi hyvin!

Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan päinvastaiselle suunnalle.

Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto, Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä tarkastamaan, miten työ sujui.

— No joko tippuu? — kysyi Risto suksiltaan nousten.

— Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.

Risto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen ja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa, paljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista jokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen. Takista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin housuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja. Jalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät, mutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen nuoranpätkien avulla.

Sellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.
Asiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.

— Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, — huomautti hän — täältä jo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu se heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?

— Ei ole valmista.

— Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?

Niitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan topehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.

— Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.

Tarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.

— Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.

— Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin. Kyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan, mutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen ei joka poropeukalosta ole.

Mökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä, joita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli yhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät ammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan käyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen välttivät karhu-nimitystä.

Piipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.

— Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen nolppu, — sanoi Risto.

Heikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen, helähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.

— He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.

— Kukas sitten, jollen minä.

Risto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä ammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit, mutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä miehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin hyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli, hänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta kirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä toisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti aina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan kotipolton ajan ihmisiä.

He istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he eivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai heidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille suunnalle, josta suihke kuului.

— Lenko-Paavon poika, — ilmotti Risto rauhottuneena. — Taitavat olla hurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.

— Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, — hätääntyi
Heikki.

— No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on liikkeessä, — lohdutti Risto.

Puuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.

— No? — huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.

— Hurtat — uh — liikkeellä — tulossa tänne!

— Voi sakramenskattu! — huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn nojalta.

— Näkee, että mies on ensi kertaa pappia kyydissä, — huomautti Risto halveksivasti.

Sitten tiedusti hän pojalta tarkemmin asiasta ja missä asti poliisit mahdollisesti olivat tulossa.

— Notkon Maijan mökille ne olivat tulleet aamupimeällä ja sillä aikaa kuin ne siellä nuuskivat, oli Maijan Aukusti pujahtanut ulos ja hiihtänyt Hiplun Erkin mökille sanaa tuomaan ja sieltä oli Erkin Sanna heti lähtenyt meille vohkimaan. Sanna sanoi juuri sängystä lattialle päässeensä, kun Aukusti oli tormannut sisälle. Eikki oli ollut kylällä työssä, mutta Sanna oli heti asian kuultuaan kuotassut hameen päälleen ja lähtenyt meille vohkimaan. Minä taas lähdin heti Kotalaan ja sieltä neuvoi Miina minut tänne.

Siten kuului pojan selvääkin selvempi raportti. Kota-Heikki oli kuunnellut sitä silmät pyörien, ja vauhkona liikkui hän ympäri tanhutta, kurkistellen puiden välitse joka suunnalle. Mutta Risto säilytti täydellisesti mielenmalttinsa. Ainoastaan se kiihkeys, millä hän imi lyhytvartista nysäänsä, osotti ajatusten olevan vilkkaassa toiminnassa.

— Ei tässä ole hyvä viipyä, lähdetään hiihtämään! — hoputti Heikki.

— Jos haluat valmiit laitoksesi jättää hunningolle, niin lähde vain, — sanoi Risto kylmäkiskoisesti. — Mutta mitään hätää tässä ei vielä ole. Hurtat eivät ole vielä ehtineet kuin korkeintaan Murtomäen tienoille ja täältä tulee sinne nelisen virstaa. Ja sillä matkalla ne viipyvät pian tunnin.

— Neljän virstan matkallako tunnin? — ihmetteli Heikki, jonka levottomuus Riston tyyneydestäkään ei ottanut asettuakseen.

— Niin, sillä Murtomäen ja tämän meidän kulman välisellä taipaleella erkanee päätiestä toistakymmentä syrjätietä, osaksi hevos- osaksi kelkkateitä. Jokaisessa tienhaarassa pysäyttävät hurtat hevosensa ja lähtevät jalan katsomaan, minne ne tiet vievät. KyLä minä tiedän, etteivät ne malta jättää niitä syrjäteitä, varsinkaan keikan jälkiä nuuskimatta. Ja se vie aikaa. Ainakin tunnin kestää, ennenkuin ehtivät tänne meidän kulmalle. Oliko muuten Komi ollut matkassa?

— Oli ollut.