— No olkoonpa vain minun puolestani. Olivatkohan nuo Notkosta mitään tavanneet?
— Olivat pöytäkaapista löytäneet kaksi potallista valmista.
— Entäs kojeet?
— Niitä eivät olleet löytäneet.
— Sehän tuo oli sentään hyvä. Piippuläkkiä tahtoo nykyisin olla vaikea saada. Olipa Maija huoleton, kun piti pulloja pöytäkaapissa. Siliä on jo ennestään haaste ensi käräjiin ja tästä tulee nyt uusi juttu niskaan. No, sepähän opettaa muijan katsomaan paremmin eteensä.
Heikki touhusi ja pälyili yhä levottomammin.
— Sinähän liehut kuin Hippa-Heikki hiiden ja helvetin välillä, — lausui Risto.
— Mutta mitä tässä nyt sitte oikein tehdään? — kysyi Heikki ja pysähtyi avuttoman näköisenä Riston eteen.
— No varrotaan nyt niitä poliiseja, — arveli Risto ja paljasti karhinpiitä muistuttavat hampaansa.
— Ettäkö… — sammalsi Heikki ja tuijotti tolkuttomasti Ristoa.
— Enpä luule, että ne tänne osaavat, — sanoi Risto vakavaksi muuttuen. — Tänne ei johda minkäänlaista tietä eikä jalkapolkua. Mutta parempi aina katsoa kuin katua. Tuli on ensinnäkin hävitettävä, ettei savu anna ilmi.
Heikki tempasi ämpärin ja kävi kahmasemassa vettä avannosta. Kun hän yritti kaatamaan sen tulisijaan, tarttui Risto häntä käsivarteen.
— Oletko sinä hullu! Sillä laillahan sinä ajaisit ilmaan oikein komean savu- ja höyrypatsaan, joka näkyisi virstojen päähän. Kas näin sitä pitää menetellä.
Hän otti kekäleet yksitellen padan alta ja asetteli ne eri paikkoihin hangelle.
— Minkä ne tuossa vähän aikaa vielä kytevät, niin savu siitä ei näy tätä näreikköä kauemmas. Ja nyt me pistämme padan sisuksineen ja piippuineen piiloon.
— Mihin piiloon?
— Tuolla suon laidassa näet yksinäisen suuren kiven. Siinä on juuri parahiksi niin suuri haikein, että tämä pata sopii siihen. Hanki kantaa vielä hyvin. Kannamme siis padan kahden miehen sinne ja palatessa lakaisemme kuusennäreellä sileäksi ne vähäiset merkit, jotka jaloistamme hangenpintaan jäävät. Jos poliisit vielä senkin jälkeen löytäisivät patasi, niin minä olen valmis hirttämään itseni.
He ryhtyivät rivakasti toimeen.
— Ja nyt jokainen kotiinsa minkä kintuista lähtee, — sanoi Risto suksilleen nousten, kun he palasivat tehtaalle. — Ja sinä pistäy sivumennen Ojalan Iskalle ilmottamassa asiasta, että hän toimittaa sanoja eteenpäin sille kulmalle, — komensi hän Lenko-Paavon poikaa.
— Minä jo tullessani mainitsin Iskalle, — ilmotti poika.
— No sitä parempi. Mutta hiihdä metsiä myöten kotiisi, ettet joudu hurttia vastaan tulemaan.
— Niinpä tietenkin.
— Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka joutuu, — arveli Risto hyvillään.
Potkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi
Kota-Heikille:
— Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi, sinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen työhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä keskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.
* * * * *
Poliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu lukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään malttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille ne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi sellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat osuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan kahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka kirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä keitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna. Kelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin: mökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.
Sillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin vilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä poliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo tarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä tavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä olivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin pulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista. He eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties kuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.
Mutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen onni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin tallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne lähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten jäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli tallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun Komi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään ainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi jätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän viinatehtaan olemassaolon.
Mutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli vain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia, ämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan vasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. — Varmasti se on Piippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, — sanoi Komi. — On parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme kukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne hävittämään nuo laitokset.
Kiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston mökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.
Risto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä hakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa nykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi piippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa itsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa muistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään hyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä — kuten oli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.
Tuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät poliisit sisään.
— No, missäs teillä on se viinavarasto? — kysyi Komi, heti suoraa asiaan käyden.
— Niin viinakovarasto? — vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. —
Kunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.
— Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun tehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.
— Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?
— Vielä tuossa on olevinaan!
— No ei paikkaa! — yhtyi nyt muorikin. — Vai tehdas tässä aivan lähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?
— Ja mistä niillä on viljatkin, — lisäsi Riston eukko. — Eihän tuota meikäläisille tahdo olla syötäväksikään.
— Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, — sanoi Komi.
— Syynätkää vain, ettei tarvitse tyhjää epäillä, — ehättivät eukko ja muori yhdestä suusta.
— Mulla jos olisi viinoja' niin syynäämättä ne saisitte, — vakuutti Risto, nousten pöydän äärestä ja ryhtyen nysäänsä lataamaan. — Kyllä minä olen siksi rehellinen mies. Mutta kun ei ole antaa, niin paras on syynätä.
Poliisit penkoivat uuninpäällystän, kurkistelivat sänkyjen alle ja pöytäkaappiin, lopuksi laskeusi nuorempi kellariin. Komi kiinnitti sillä aikaa huomionsa tinauskolviin, joka riippui tuvan seinällä.
— He, mitäs se Risto tuolla tekee? — kysyi hän terävästi.
— Niin tuolla kolvillako? Eikö Komi sitä tiedä? Sillä tinataan astioita. Tuota maitopänikkää korjatessani sitä viimeksi tarvitsin.
Risto näytti pänikkää, jonka uurteessa näkyi tuoreen tinauksen jälki.
Komia harmitti kuitenkin niin, että hän käänsi päänsä toisaalle.
Kyllä hän varmasti tiesi, mihin Risto kolvia tarvitsi ja Risto puolestaan tiesi poliisin tietävän, että hän keittää viinaa ja että hänellä nytkin on sitä varastossa. Mutta se sai tämän pelin vain sitä jännittävämmäksi.
Risto otti sahan ja lähti äsken hakemiaan puita pienentämään. Ovessa mennessään varotti hän vielä Komia, että syynätä vain tarkkaan, ettei rehellisiä ja viattomia ihmisiä turhan takia epäiltäisi.
Kellarista ei löytynyt mitään. Mentiin ullakkoon ja pengottiin kattosammalissa, mutta ilman tuloksia. Sitten seurasi navetan ja olkiladon vuoro, Yhtä turhaan.
— Mihin peijakkaaseen se on kätkenyt? — päivitteli Komi, — sillä varmasti sillä on pontikkaa.
He ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä ja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi hänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti olkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin hauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle vahingoniloinen irvistys.
Hiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja tuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja tarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut mököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä päivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.
Kahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi metsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen lämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa. Mutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston katseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös. Risto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten, jahka poliisit ovat lähteneet…
Ne lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen katsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.
— Ei kai siellä enää mitään ole? — kysyi Mäkelän renki.
— Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,— vastasi Risto huolettomasti.
— Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? — arveli muori.
Runnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.
— Kyllä sinne on tieto toimitettu, — ilmotti Risto. — Niin isännällekö sinun piti saada? — kääntyi hän rengin puoleen.
— Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.
Risto meni ulos ja kun hän hetken kuluttua palasi, veti hän povestaan kaksi olutpulloa, jotka oli suljettu puutulpalla.
— Maksusta me kerkeämme sitte isännän kanssa sopia, — sanoi hän.
Renki solahutti pullot turkin povitaskuihin, mietti hetkisen ja virkkoi:
— Tuota, kyllä kai sinulla on tätä enemmänkin? Ajattelin, että jospa tuota kerran ottaisi itselleenkin.
Risto nouti vielä yhden pullon.
— Totta kai sinä mulle annat tämän nelosella?
— No olkoonpa, — myönsi Risto.
Renki maksoi neljä kymppiä, otti ryypyn ja tarjosi Ristollekin. Sitten suoriusi hän kotimatkalle.
Oli mitä ihanin kevättalven sää ja keli mainio. Mieli läikkyvänä istui renki halkokuormallaan. Heti metsän suojaan päästyään otti hän pitkän ryypyn. Maailma muuttui hänen silmissään yhä ihanammaksi. Pyrki laulattamaan. Hän otti vielä ryypyn ja alkoi sitten laulaa "Saksanniemen jääkäreitä" niin että metsä raikui.
Takaa kuuluva reen ratina sai hänet yhtäkkiä vaikenemaan. Poliisit ne siellä ajoivat. Olivat vihdoinkin suoriutuneet paluumatkalle Tuulenperältä.
— Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? — kysyi Komi epäluuloisesti.
Antti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin? Huomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain tulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän pullot kuin hänen omansakin.
— Laulelinpahan vain tässä yksinäni, — vastasi hän rauhalliseksi tekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.
Komi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti rengin päähän pelastuksen tuuma.
— Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? — kysyi hän, äänessään mitä vilpittömin sävy.
— Mistä? — kysyi Komi epäillen.
— Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä mennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.
— Mitä savua se muka olisi ollut?
— Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä katsomassa.
— Taisivat silmäsi valehdella.
— Saattoivatpa valehdella, mutta selvästi minä olin näkevinäni siellä savua puiden välissä, aivan lähellä Käärmekurun lähdettä.
Tämä lähdejuttu teki vaikutuksensa Komiin. Hän pysähytti hevosen ja alkoi neuvotella virkatoverinsa kanssa. Sitten käänsivät he hevosen ympäri ja lähtivät ajamaan takaisinpäin.
Kun he olivat kadonneet näkyvistä, räjähti renki nauramaan. Ja ajatellessaan, mikä ilo siitä huomenna nousee Tuulenperällä, kun saavat häneltä asian kuulla, nauratti häntä niin hillittömästi, että ihan kyyneleet silmiin kihosivat.
Tietysti Komi tavatessaan käy hänen kimppuunsa, mutta mitäs siitä, hänellähän olivat silmät vain valehdelleet, kuten Komi itsekin oli epäillyt. Nyt hän joka tapauksessa ehti pullonsa kuljettaa suojaan.
Hän otti ryypyn, löi suitsiperillä hevosta ja virittäen keskeytyneen laulunsa alkoi ajaa kylää kohti sellaista kyytiä, että kuorma hyppelehti ja keikkui mutkaisella ja kapealla metsätiellä.
* * * * *
Kuten tavallista, vallitsi Tuulenperällä esivallan lähdettyä korkea juhlamieli. Jännitys oli lauennut ja kaikki tunsivat vapautuksen iloa. Arkiset askareet pysähtyivät kuin itsestään, kuljettiin miehissä naapurista toiseen, juteltiin päivän kokemuksista ja naurettiin poliisien ponnistuksille. Turhan retken olivat äijäpoloiset taaskin tehneet, vaikka tälläkin haavaa oli puolisenkymmentä tehdasta käynnissä.
Risto oli käynyt kylmilleen jätetyllä tehtaallaan ja todennut, että poliisit olivat hakanneet rankkitynnyrin pieniksi sälöiksi, lyöneet ämpärin ja piiput tuhannen mykkyrään sekä loppujen lopuksi muokanneet säkkiresunkin aivan silpuiksi. Sillekös naurettiin miehissä ja makeasti. Ja vieläkin makeampana kaikui nauru, kun Risto kertoi tahallaan jättäneensä sinne vanhat piippuranit ja muita vähemmän arvoisia kapistuksia sekä tallanneensa polun niin selväksi, että sinne sokkokin löytänyt olisi. Pitihän niiden uyt toki joskuskaan saada mielen hyvikettä. Ja kyllä ne olivatkin purkaneet sydäntään, näki sen niistä tynnyrin jäännöksistä ja säkin riekaleista, he, he…
Iltahämärissä palasi Risto ammattikunnan kahvikesteistä kotiinsa. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, myhäili yhtä mittaa ja kehräsi päässään uusia suunnitelmia.
Kotiin tultua pystytti hän navetan seinustalle tikapuut ja veti katto-olista esiin kaksi uuden uutukaista pannun piippua. Sovittaen ne kainaloonsa lähti hän hiihtämään metsään. Kaikenlaisia mutkia tehtyään pysähtyi hän tiheän kuusitureikon keskelle. Siellä oli kätkössä pata, jonka hän entiseltä tehtaaltaan oli eilen, keittämisen lopetettuaan, sinne kulettanut. Läheisestä louhikosta valikoitsi hän nyt kiviä ja laittoi tulisijan valmiiksi. Pilkottuaan vielä muutamia sylyyksiä puita nousi hän jälleen suksilleen ja lähti hiihtämään Kota-Heikin tehtaalle.
Siellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut padan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen ja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta alkaisi sieltä tippua.
— He, he, hyvinpä se kävikin, — tuumi Heikki Riston nähdessään. — Minä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi mitään löytäneet?
— Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen hyvänsä saataville.
Sitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja survoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla tehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he nauroivat pitkään ja äänekkäästi.
— Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? — ehdotti Heikki.
Tietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa otti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen ja maistoivat.
— Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, — tuumi Heikki.
— Tietääpä sen ensi laskoksen, — arveli Risto. — Siinä on vielä siksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin toisenlainen on jo maku ja väri.
— Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin panna, — aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan hänelle ne omat salaiset temppunsa.
Mutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan arveli:
— Huomeniltana sitä minäkin panen taas tippumaan.
Heikki ällistyi.
— Mitenkäs rankki ennättää käydä? — kysyi hän.
— Se parhaillaan käypi.
— Tuota… missä niin?
— Kotonapa tietenkin.
— Mutta eikös sitä poliisit löytäneet?
— Sanoinhan minä jo, etten minä tavaroitani aseta jokaisen nuuskijan saataville.
— Mutta miten sitä kokonaisen rankkitynnyrin voi kätkeä niin… varsinkin kun ne nuuskivat ihan joka nurkan? Eikähän teillä ole muuta kuin neliseinäinen tupa ja pieni navetan pöksä.
— Ja kuitenkin se oli sellaisessa piilossa, etteivät löytäneet, vieläpä paikassa, jossa rankki käy tavallista nopeammin.
— Missä ihmeessä se…? — ja suu auki unohtui Heikki arvailemaan sitä merkillistä piilopaikkaa.
Mutta Risto ei sanonut enempää, arveli vain itsekseen halveksivasti, että kylläpä hän jo tuollaisista viittailuista olisi monikertaan oivaltanut, että rankkiastian on täytynyt olla lammaskarsinaan haudattuna.
— Mutta maistetaan, — ehdotti Heikki, jonka kulmiin kauhan sisältö tuntui jo kihonneen. — Sinä sitä käyt tavaraasi toisinaan kirkonkylälläkin kauppaamassa?
— Joo, pari viikkoa sitten vein sinne mötinää toripäivänä ja möin kuusi pullollista itse kauppatorilla.
— Äläkö saamarissa!
— Joo, vein sinne kelkkakuormallisen luutia. Seitsanän luutaa olin laittanut niin, että jokaisen sisällä oli olutpotallinen mötinää. Torille tullessani suihkasin muutamalle tutulle isännälle, että minulla olisi muutamia isäntämiesten luutia, kuusikymmentä markkaa kappale. Kaupat tuli heti. Hän tietysti ilmotti tuttavilleen ja yhtä mittaa tuli miehiä kysymään isäntämiesten luutia ja pistivät toisten huomaamatta kuusi kymppiä kouraani. Siinä välissä möin hameväelle tavallisia luutia. Niitä toisia olisi mennyt vaikka hevoskuormallinen.
— Hi, hi, hii! — nauroi Heikki. — Kyllä sinä oletkin se päämestari. Ja isäntäin kanssa sinä olet hyvissä väleissä, vaikka ne sinua silloin ahdistelivat siitä punakaartijutusta.
— Tikku silmään sille, joka vanhoja muistelee! Se on tuo mötinä siltana, joka yhdistää meikäläiset ja heikäläiset. Kummatkin kun tarvitsevat toisiaan.
— On se monessa asiassa poikaa tuo mötinä. Ja kuulehan, Risto, eikö se tuo kieltolaki ole hyvä asia?
— Mikäs se on kuin hyvä. Tottahan nyt toki. Entisen lain aikana menivät viinarahat rikasten tehtailijain taskuihin, mutta tämän uuden lain vaikutuksesta ne juoksevat meikäläisille. Ennenhän täällä meidän nurkalla oli markan raha ihmekalu, nyt se ei ole mies eikä mikään, jolla ei satamarkkaset taskussa kahise. Entäs kun sattui totinen lääkkeen tarve, niin mistäs sen entisaikaan meikäläinen sieppasi? Harvoin sitä kaupungista asti meidän nurkalle norui. Mutta nyt jos sattuu mitä taudin romuskaa, niin aina on lääke saatavilla.
— Niin että maistetaan, Risto, hih!
— Annahan olla, sinun kielesi alkaa jo lallattaa. Ei pidä koskaan ammatissa ollessaan liikoja maistella. Muuten menee kaikki penkin alle.
Tottelevaisesti siirsi Heikki kauhan syrjään. Sen sijaan täyttivät he piippunsa ja syventyivät ammattiasioihin.
Tuli räiskyi padan alla ja ämpäristä piipun suun alta kuului herkeämätön norahtelu. Ympärillä vallitsi erämaan hiiskumaton rauha, tähdet paloivat kirkkaasti, ja taivaanrannalta, puun latvojen takaa, katsella mällisteli täysikuu, muhoillen puolueettomasti.
SUURSIIVOUS
Tämä tapahtui niinä normaalisina aikoina, jolloin gulashauksesta ei tiedetty mitään ja jolloin rahalla oli täysi arvonsa. Kuka nykyään piittaisi viidenkolmatta pennin hilkusta? Mutta silloin saattoi tapahtua sellainen ihme, että kun Tuulenperälle ilmestyi tuollainen hilkku, oli koko kyläkunta kohta jalkeillaan, tuosta ihmekalusta keinoteltiin ja hilkku siirtyi kädestä käteen, kunnes se hävisi kylältä samaa tietä kuin oli tullutkin. Niin ainakin kertoi Lostikka-Heikki, kiertelevä savikuppien kauppias.
Siitä jo ymmärtää, minkälaisen kiihkon valtaan joutui ei ainoastaan Tuulenperä, vaan koko pitäjä sen johdosta, että lumppukilosta maksettiin kymmenen penniä ja yli siitäkin. Silloin hävisivät pitäjästä kaikki tarpeettomat ryysyt ja jokainen tunsi jollakin tavoin hyötyneensä — kaikki muut paitsi kauppias Ryynänen. Hänen yksinään siinä kävi hassusti ja syynä hänen onnettomuuteensa oli mitätön painovirhe.
Ryynänen oli alotteleva kauppias ja sellaisille sattuu aina vaikeuksia. Rahaa oli kassaan herunut niukanlaisesti ja lankeamassa oli useampia vekseleitä. Uhkasi katastroofi.
Synkkänä kuin nouseva ukonpilvi istui hän siis eräänä kevättalvisena aamuna puotikamarissaan ja hapuili turhaan pelastuksen ideaa. Koneellisesti silmäili hän aamupostissa saapunutta lehteä. Siinä tarjosi muuan tehdas kaupaksi rullaäkeitä ja muita maanviljelyskoneita. Sitten oli pari pakkohuutokauppaa sekä Oravaisten verkatehtaan ilmotus, jossa kehotettiin keräämään villavaatteiden lumppuja, joista tehdas maksaa —
Mitä! Näkikö hän nyt oikein?
Kauppias Ryynänen siristi silmiään ja tuijotti ilmotukseen. Totisesti, kuusikymmentä penniä kilolta siinä seisoi! Mutta saattoiko se olla mahdollista?
Hänen päässään alkoi surista ja kiihkeästi teki hän laskuja. Jos hän maksaa kymmenen penniä kilolta — ja siitä hinnasta ne hakevat joka ainoan rättinsä, — niin jää hänelle kiloa kohti voittoa kokonaista viisikymmentä penniä. Se on kymmentä kiloa kohti viisi markkaa, sataa kohti viisikymmentä ja tuhatta kiloa… Hänen päätään ihan huimasi, niin että täytyi nousta kävelemään. Eihän ollut mikään mahdottomuus, että näin isosta pitäjästä löytyisi tuhat kiloa lumppuja, niin, vaikka kaksikin tuhatta. Se olisi silloin hänelle tuhannen markan afääri!
Mutta oliko tuo ilmotus totta? Hän kurkisti jälleen sanomalehteen ja siristi silmiään. Kuusikymmentä penniä kilolta siinä selvästi luvattiin. Pari vuotta sitten oli sama tehdas ilmottanut ostavansa suuremman määrän lumppuja, mutta maksanut silloin vain seitsemän penniä kilolta. Hän oli silloin ostanut useita kuormallisia ja maksanut lumpuntuojille viisi penniä kilolta ja hyötynyt siinä kaupassa nätit rahat.
Mistä ihmeestä hän saisi nyt varmuuden? Toisille kauppiaille ei asiasta uskaltanut soittaa. Silloinhan ne kateensilmät olisivat heti jalkeillaan. Sattuipa nyt ohi ajaessaan poikkeamaan hänen luokseen tuttu kauppamatkustaja. Muun lomassa näytti Ryynänen tälle ilmotusta. Tietysti noin vain ohimennen ja välinpitämättömästi.
Siinä ei kauppamatkustajasta ollut mitään ihmeellistä. Kangastavarathan olivat nousemassa ja lumppuja tarvittiin tehtaassa paljon.
Se ratkaisi asian. Ryynänen kutsutti renki-Viken sisälle ja toimitti tälle kiihkossaan:
— Nyt hevonen kiiruusti häkkireen eteen ja kylälle talo talolta ja mökki mökiltä lumppuja ostamaan. Ota puntari matkaasi ja kilolta saat maksaa…
Hän pysähtyi ja mietti, että myyväthän ne joutilaita rääsyjään vähemmästäkin kuin kymmenestä pennistä kilon.
— … saat maksaa kahdeksan penniä kilosta. Ja kuule, jos Limperin ja Koikkalan asiamiehiä sattuisi samalle apajalle, niin saat nostaa hintaa penni penniltä aina… vaikka kahteentoista penniin, jos niikseen tulee.
Hän suolti Viken kukkaron rahoja täyteen, antoi hänelle sikarin hampaisiin ja terotti vielä lopuksi:
— Kun punnitset lumppuja, niin revi tarkoin kaikki vuorit ja liitingit pois ja samoin napit, ja muista yleensä katsoa, että mukaan ei tule muuta kuin villakangaslumppuja.
— Ja kuulehan vielä! — huusi hän kun Vikke oli jo menossa, — poikkea mennessäsi Sillankorvassa ja Vinolassa ja käske Matin ja Erkin hevosineen häkkireellä tulla heti tänne, niin saavat hyvää ansiota. Ottakoon kumpikin puntarin mukaansa. Ja mene nyt joutuin ja anna hevosen liikkua, etteivät toiset kerkeä edelle.
— Kyllä osataan! — huusi vastaan aina reilu Vikke ja meni sikaria tuprutellen pihalle hevosta valjastamaan.
Kauppias oli nyt yhtä intoa ja toimeliaisuutta. Kohta Viken mentyä hän huomasi maantiellä iänikuisessa kesiturkissaan kävellä koppailevan Peltolan syytinkivaarin. Se oli itaruudestaan kuulu äijä, joka kesäkaudet kierteli pelloilla ja tanhuilla keräten luita ja myyden ne sitten muutamasta pennistä kilon. Kerran oli Limperin kauppias uskotellut vaarille piloillaan, että tulitikkutehtaisiin ostetaan käytetyitä tikkulaatikoita ja että niistä maksetaan puoli penniä sadalta kappaleelta. Vaari oli kohta innostunut keräämään ja pitkän aikaa hankkinut Limperille hyviä uuninsyttöjä.
Ryynänen koputti ikkunaan ja viittoi vaaria sisälle. Kun hän oli ilmottanut tälle maksavansa kahdeksan penniä kilolta villakankaisista lumpuista, alkoivat vaarin silmät, jotka istuivat päässä merkillisen lähellä toisiaan, ahneudesta kiilua kuin lasinapit.
— Ihanko totta, että kahdeksan penniä kilolta? — uteli hän epäluuloisena.
— Ihan totta ja saatte vaikka hevoskuormittain tuoda.
Hetken perästä kulki Peltolan vaari tavallista vikkelämmin Ryynäseltä kotiinsa, jossa hän laittoi kuntoon talon isoimman kelkan, sijoitti siihen ikivanhan puupuntarin ja jutkoon tarttuen lähti kylälle sellaista vauhtia, että navettapiika, joka katsoi hänen lähtöään, sanoi tupaan tullessaan äijän turkinhelmain tuulessa vinkuneen.
Sillä välin oli Ryynänen ehtinyt lähettää pitäjälle myöskin Sillankorvan Matin ja Vinolan Erkin, jotka hevosineen olivat saapuneet hänen luokseen, sekä lisäksi pari lähimökkiläistä kelkkoineen.
Viken tehdessä taloissa tulista vauhtia lumpunkauppoja oli hänen korkeista tarjouksistaan innostunut kokonainen liuta poikasia sekä joutilaita mökinmiehiä, jotka päättivät tehdä afäärejä omiin nimiinsä. Kelkkoineen hajausivat he ympäri syrjäkyliä, tarjosivat viisi, kuusi ja seitsemänkin penniä lumppukilolta, tietäen itse saavansa Ryynäseltä kahdeksan penniä tai hyvässä lykyssä vähän enemmänkin, kuten Vikke oli vihjaillut.
Koko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla kylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä rekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille pitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää kohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot olivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja kaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät vanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja tölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat, uuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon vedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli joskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina. Varrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset takinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen kankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt määrittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä sekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja asiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin, tingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.
Monia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina kuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai kuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan välillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin osotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä kaksi tutisevaa vanhustakin.
Peltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä lumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä ehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon toista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin ettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan siirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja siunasi mielessään oivallista keliä.
Erään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli pistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän katsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja mykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin kymmenen kiloa!
Hän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia aukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun jalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa lumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä näkymättömiin suoria.
Mutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt kelkkoineen.
Kuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että Peltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan tyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt Sakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt vanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt kahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona tunkiohavuja hakkaamassa.
Mitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut, harmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan läpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten saanut hänessäkin voitonhimon hereille.
Tyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla huomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka kumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.
Eihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.
Eikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka, joka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin — sen saman takin, jonka vaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja tomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.
Vaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.
— Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin…? kähisi hän.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut senkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka vastaan:
— Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!
— Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka ei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!
— Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin… — ja Saka ojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.
— Vai lyömään siinä häristelet! — ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.
Saka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin. Kummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja voimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla kun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja, kumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja säännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.
Mutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen ankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he lopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle, toinen toiseen tienposkeen.
Mutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen silmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän katsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen vihansa uudelleen.
— Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! — pihisi hän vimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen rinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin että tomu pöllysi.
— Annatko olla, senkin ruoja! — vinkui Saka, — eikö tässä köyhät saisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä…
Hän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria hajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin kelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.
— Älä koske! — karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.
Seurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin. Vasta kun heidän korviinsa kuului vallaton naurunhohotus, hellittivät he toisistaan ja katselivat häpeillen ympärilleen.
Ryynäsen Vikke se oli, joka siinä täyden lumppukuormansa päältä seurasi vaarien tappelunnujuutusta ja tuon tuostakin selkäkenoon heittäytyen nauraa hohotti minkä suusta sopi tulemaan. Hän oli koko päivän ollut mitä parhaimmalla tuulella. Lumppuja hän oli saanut viidellä ja kuudella pennillä kilon, pistänyt siis nätit rahat omaan taskuunsa ja syrjäkylän salakauppiaalta ostanut poveensa viinahallin paluumatkan iloksi.
— No voi vietävän poikia, kun tappelevat keskellä tietä! — ulvoi hän pakahtumaisillaan ilosta, heittäysi selälleen, potki jaloillaan tyhjää ilmaa ja hakkasi nyrkillään häkinkaidetta.
Häpeissään, mutta samalla vihaisesti toisiinsa luimautellen, alkoivat äijät kerätä hujanhajan lentäneitä lumppujaan takaisin kelkkoihinsa. Kumpikaan ei kajonnut alkuperäiseen riidanesineeseen, vaan jäi se hangelle riuskottamaan.
— Sitokaa nyt keikkanne minun häkkini perään, niin pääsette riikyydillä kotiin! — hoilasi Vikke, — väsyhän teillä nyc toki on tuollaisen nujakan jälkeen.
Peltolan vaari noudatti kiiruusti Viken kehotusta, sitoi jutkon häkin perävitsoihin ja asettui itse lumppukasan päälle kelkkaan.
— No, Saka, sitokaa te keikkanne vaarin kelkkaan, niin tässä syntyy juna, oikea lumppujuna, — melusi Vikke.
Mutta Saka kääntyi heihin selin ja vaari kähisi kuormansa päältä:
— Ei tähän sovi, joutaa syöttiläs itsekin vetää kelkkansa.
— No annetaan sitten lähtömerkki eikä seisauteta ennenkuin Ryynäsen asemalla, — ja Vikke puhalsi kouransilmäänsä pitkän vihellyksen ja löi hevostaan, joka täyttä karkua lähti eteenpäin, niin että vaarilla oli täysi työ pysytellessään korkean lumppukasan päällä.
Mutta vähän sen jälkeen kun Vikke oli päässyt kotiin ja juuri kun vaarin lumppuja punnittiin Ryynäsen makasiinin edessä, saapui Sakakin kuormineen yhtä komeasti perille. Äkeissään oli hän kuormaansa kiskoen lähtenyt taivaltamaan perästä, mutta yhyttänyt sitten muutamassa tienhaarassa Sillankorvan Matin, joka niinikään täyden lumppukuorman kanssa palaili syrjäkyliltä. Saka oli sitonut kelkkansa hänen häkkinsä perään, istunut itse lumppukasalle ja tuli niin perille yhtä komeasti kuin talon vaarikin. Mutta toisiaan eivät vaarit, punnitustoimissa hääriessään, olleet näkevinään.
* * * * *
Seuraavana päivänä jatkui pitäjällä samanlainen lumppukuume, vaikka tosin heikkenevässä muodossa, ja keskiviikkoaamuna lähti Ryynäsen makasiinin edestä ensimäinen ryysykaravaani asemaa kohti solumaan. Valtavana vuona virtasivat valtamaantietä rautatien varteen pitäjän eri kulmilta pieninä purosina Ryynäseen kerääntyneet lumput ja monivuotiset ryysyt.
Saman päivän aamuna istui kauppias Ryynänen hyvin tyytyväisenä puotikamarissaan, jonka ikkunan ohi parasta aikaa purjehti korkea lumppukuorma toisensa jälkeen. Hänen oli onnistunut vallata verrattomasti suurin osa pitäjän ryysyistä, toiset kauppiaat olivat ehtineet ainoastaan rippeitä saada. Lähemmäs pari tuhatta kiloa lumppuja oli kerääntynyt hänen varastoonsa, joten hänen voittonsa nousi, oloihin ja asianhaaroihin katsoen, melkoiseen summaan.
Laskut suoritettuaan ryhtyi hän silmäilemään vasta saapunutta lehteä. Siinä näkyi edelleenkin Oravaisten verkatehtaan lumppuilmotus. Ykskaikkisesti silmähti hän sen läpi, mutta pysähtyi äkkiä ikävästi hämmästyneenä. Siinä ilmotettiin maksettavan 6 penniä kilolta. Sana sanalta ja hitaasti luki hän läpi koko ilmotuksen ja huomasi nyt vasta sen lopussa toimituksen liittämän seuraavan tiedonannon: "Lehtemme edellisessä numerossa olleeseen Oravaisten verkatehtaan ilmotukseen oli päässyt pujahtamaan ikävä ja harhaanjohtava painovirhe, siinä kun mainittiin villalumpuista maksettavan 60 penniä kilolta. Piti luonnollisesti olla kuusi (6) penniä kilolta, mikä täten oikaistaan."
Mitä kauppias Ryynänen tämän luettuaan mielessään tunsi, mitä eleitä hän teki ja mitä sanoja hänen suustaan sinkoili, sen kaiken me hienotunteisuudesta jätämme seikkaperäisemmin kuvaamatta. Mainittakoon ainoastaan, että eräänä aamuna parisen viikkoa ylläkerrottujen tapausten jälkeen näkivät kirkonkylälle asioilleen saapuneet pitäjäläiset Ryynäsen puodin oven pysyvän itsepintaisesti kiinni. Samoihin aikoihin levisi pitäjälle tieto, että Ryynänen on lyönyt kintaansa pöytään.
No, kyllähän se tiedettiin, että hänen asiansa olivat kauankin olleet kireällä, mutta kaikki sovittivat kuitenkin tämän tapauksen yhteen lumppuhuijauksen kanssa ja sitä kaksipäiväistä lumppukuumetta muistellessa naurettiin ympäri pitäjän niin makeasti kuin olisi ilmakin tuon suursiivouksen jäleltä keventynyt ja kirkastunut. Mutta kaikista makeimmin nauroivat ne, jotka sattuivat kulkemaan sen paikan ohi, missä Peltolan vaari ja ruoti-Saka olivat käsirysyssä olleet. Hangella kummallakin puolen tietä, mihin vaarit olivat toistensa likaisia lumppuja syytäneet, näkyi laajat ryvettymät vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun Ryynäsen puoti oli ainiaaksi sulettu.
METSÄTALOSSA
Astun mutkittelevaa metsätietä, jota reunustavat kanervat ja marjanvarret. Sitä leikkaavat syvät raiteet ja keskellä on polku, jonka valkoinen hiekka on kirjavana havunneuloista. Kuin jättiläissananjalat seisovat solakat männyt rivittäin molemmin puolin tietä. Niiden sileät, oksattomat rungot punertavat syyskuun auringon leppeässä paisteessa. Ilmassa tuntuu pihkan ja muurahaispesän tuoksua ja metsän aukeamissa survovat hyttyset.
Maaperä kumajaa askelen alla kuin kulkisi tie yli vanhojen hautaholvien. Kumisevaksi kankaaksi ne nimittävätkin tätä nummea.
Nyt laskeutuu tie tummaan kuusikkoon, josta tuulahtaa vastaan kosteampi, kellarituntuinen ilma. Tuossa on vasemmalla ikivanha tervahauta, jota ei enää miespolviin ole käytetty. Kertovat siihen aikoinaan miehen palaneen ja vanhat ihmiset ovat syysöinä kuulleet täältä valitusta ja avunhuutoja.
Tie luikertelee jälleen pitkin kuivaa nummea. Vasemmalla sukeltaa pihkaisten mäntyjen väliin polku, jota peittävät kävyt ia havuneulat ja joka vuosikausia näyttää olleen yksinomaan muurahaisten valtatienä.
Juuri tuon polun kohdalla ja juuri tällaisena syyspäivänä kuulin kerran, pikku poikasena äitini kanssa tätä samaa tietä kulkiessani, metsästä omituista ääntä. Se ynisi tasaisesti ja haikeasti kuin kapalolapsi tai kuin emästään eksynyt karitsa. Perillä, Aholan talossa, johon tämä tie päättyy, mainitsi äitini asiasta ja silloin kertoi Aholan vanha emäntä, että se vasemmalle haaraantuva polku johtaa suurelle kivelle ja että sen kiven halkeamaan on kerran mustalainen haudannut murhaamansa lapsen. Sen lapsen oli kuultu siellä silloin tällöin itkevän. Mikä kauhu pusertikaan sydäntäni tällä samalla kohtaa, palatessamme Aholasta, ja kuinka lujasti takerruinkaan äitini hameen liepeeseen, kulkiessamme tuon kammottavan polun ohitse.
Tie laskeutuu jälleen, metsä harvenee ja puiden lomitse siintää viljelyksiä. Vielä pieni mäennyppylä ja tie painuu hyvin hoidettujen peltojen keskelle. Taampana, loivalla kunnaalla, seisoo Aholan talo. Siinä ovat punaisiksi maalatut rakennukset yhtenä rykelmänä umpinaisen pihan ympärillä. Asuinrakennus seisoo korkeilla kivijaloilla, ja ystävällisesti katsovat sen valkopuitteiset ikkunat ympäristöön. Kaivonvintit ja myllynsiipi kuvastuvat siintävää taivasta vasten, ja siellä täällä rakennusten nurkilla kohoaa tuuhea pihlaja, jonka täyteläiset marjatertut hohtavat veripunaisina.
Pihasta kumahtelee koiranhaukunta kuin tynnyristä. Riihestä nousee savu ja vainiolla täytetään elokuormia. Kaikki nämä pellot ja niityt kuuluvat Aholaan ja samoin metsät, jotka hyvin hoidettuina ja tuuheina ympäröivät viljelyksiä joka puolelta.
Mikä pieni rauhan ruhtinaskunta keskellä sekasortoista maailmaa! Jos missä, niin täällä asuu kokonaisia ja terveitä ihmisiä. Ja sitä aholaiset varmasti ovatkin.
Kaikki näyttää täällä niin vanhalta ja vakiintuneelta ja kuitenkin se on vasta kahden miespolven työtä. Tuimasti täällä on kayty korven ja suon kimppuun. Mitä työn paljoutta todistaakaan esimerkiksi tuo lähes sadan metrin pituinen halkopino, joka rakennusten luota ulkonee kuin mikäkin linnanvalli! Se on kokonaan rakennettu pilkotuista suojuurikoista. Ja pinosta on tehty niin siisti ja suoraviivainen kuin olisi sitä kokoon pannessa käytetty viivotinta ja vatupassia.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi täällä kävin. Silloin oli siinä ihka samanlainen juunkkopino ja samoin varhaisimmillakin käynneilläni. Ja kuitenkin se uudistetaan joka talvi. Kuinka mones lieneekään jo tuo ja kuinka monta tynnyrinalaa vallotettua suota se merkinneenkään? Olin silloin, edellisellä käynnilläni, pyytämässä Aholan isäntää takaukseen. Se taisi olla toisena ylioppilaskesänäni. Muistan sen kohtauksen niin hyvin. Istuimme isännän kamarissa ja kolmantena oli isännän äiti, moniryppyinen, leveälonkkainen rotumuori. Tilanne oli piinallinen. Isäntä mietti ja hikosi, ja levotonna seurasi muori asian kehitystä. Hän jakoi osanottoaan sekä minulle että pojalleen — kuten sellaisen kaikesta huolehtivan isoäidin tuleekin.
— Miksikäkö minä aioin lukea?
Mutta minullahan ei ollut mitään virkauraa viitotettuna enkä siis tuollaiseen tiedusteluun voinut antaa mitään selvää vastausta. Se pani isännän yhä pahempaan pinteeseen. Polviensa nojaan kumartuneena hän mietti, hikoili ja punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta, turisevaa piippuaan, että minä pelkäsin joka hetki siitä pohjan puhkeavan.
— No annetaan olla, minä koetan muualta, — lopetin minä kiusallisen tilanteen ja lähdin.
Tietysti nyrpeillä mielin ja loukkaantuneena muka. Mutta nyt minua sitä muistellessani hävetti oma osuuteni. Miltä nyt olisikaan isännästä tuntunut mennä takaukseen sellaiselle maasta irtautuneelle hutilukselle, jolla ei ollut edessään mitään varmaa tulevaisuutta? Sehän olisi varmaankin tuntunut samalta kuin jos ehdointahdoin olisi vääntänyt rakennuksensa alta nurkkakiven irti. Sitten olisi saanut kulkea ainaisen levottomuuden vallassa ja viettää unettomia öitä, että milloin kaikki rupeaa vierimään ja vuosien rakennelma sortuu yhteen kasaan… Nyt minulla on toki toisenlainen ja paljon viattomampi asia. Siksi onkin niin keveätä nousta pihaan, jossa yhä kumahtelee pystykorvan haukunta.
Mutta lähelle tultuani lakkaa pystykorva ja tulee häntäänsä liehuttaen vastaani. Yhtä ystävällistä on vastaanotto väenkin puolelta. Istutaan peräkamarissa ja juodaan juustokahvia. Ja sitten valmistetaan ruokaa — sillä eihän täältä syömättä koskaan vierasta lasketa. Tuvan pesässä käristetään jotakin ja ovenraosta näen vanhimman tyttären kantavan viilihulikkaa — sellaista hiekalla valkoiseksi pestyä, katajavanteista… Tämä talo lieneekin ainoita pitäjässä, missä maitotavaroita käsitellään vanhalla tavalla.
Komea ilmestys on Aholan Maija-emäntä, kun hän talousaskareissaan liikkuu: leveä ja täyteläinen ja hartioilla häilähtelee kourantäyteinen vaalea letti.
— Kylläpäs teillä on säilynyt letti komeana.
— Mitäs tuosta, eihän se ole enää kuin tynkä entisestään, — sanoo emäntä vaatimattomasti. — Nuorempana se oli jotakin, kun se ylettyi minua kantapäihin.
Pojat ja tyttäret kerääntyvät kamariin vierasta tervehtimään. Toinen toisensa jälkeen niitä astuu esiin, pikku pojat kiepauttavat kättä antaessaan päätään niin että valkoinen tukka häilähtää otsalle, ja tyttöset, joilla on somat letintypykät niskassa, niiata hepsauttavat, niin että hameenhelma lattiaa koskettaa. Ne ovat niin toistensa näköisiä, sekä pojat että tyttäret, tanakkatekoisia, pyöreäkasvoisia, ja kaikilla on nenän juuressa kesakoita, kuten äidilläkin.
— On teillä tuota nuorta väkeä. Kuinka monta niitä kaikkiaan onkaan?
— Onhan niitä aina neljääntoista asti.
— Neljätoista! Ja kaikki elossa?
— Elossahan ne ovat toki säilyneet.
Tarkastelen ihmeissäni emäntää, joka on vielä niin nuorekkaan ja vehmaan näköinen. Ei jälkeäkään lapsenvuodekärsimyksistä ja unettomista öistä. Kasvoilla huomaa tuskin rypyn alkuakaan ja valkoisina hohtavat leveät hampaat, kun hän hymyilee.
Kamarin perällä on kehto. Se alkaa liikahdella ja äkkiä kapsahtaa sieltä istualleen lihava palleroinen, joka punottavin kasvoin ja silmät pyöreinä katsoo kamariin kerääntynyttä väkeä.
— No joko se äidin poju heräsi, — sanoo emäntä ja ottaa palleroisen syliinsä.
Hän paljastaa täyteläisen rintansa, poika takertuu siihen moiemmin kourin ja alkaa imeä, niin että luulee kuulevansa maidon suihkeen tiehyeissään.
— Siinäkö se on nuorin?
— Tämähän se on äidin nuorin, neljästoista joukossa.
— Ja oikein herrastekoa, — naurahtaa isäntä.
Minun kysyvän katseeni johdosta selittää emäntä:
— Isäntä tarkottaa sitä, että tämä on ainoa, jota varten haettiin kätilö. Toiset minä olen omin neuvoini synnyttänyt… isä mitä vähän on siinä sivussa autellut. Mutta tätä viimeistä kun minä olin raskaana, tuumasin kerran leikilläni, että mitähän jos tuota nyt kerran hakisi kätilön ja synnyttäisi herroiksi, kun muutenkin taitaa olla viimeinen tämä lapsi? Niin se isä sitten, kun aika tuli, lähti kätilöä hakemaan.
— Mutta eipä se apuun ehtinyt, — jatkoi isäntä. — Kun minä kätilön kanssa taloon pääsin, niin täällä oli jo poika tulla hurahtanut maailmaan samalla tavoin kuin toisetkin.
— Pestä ja kapaloida vain kätilö sai.
— Niin että sen verran enemmän siinä tuossa nuorimmassa on herruutta kuin toisissa.
Vanhin poika, tyyni ja vakava nuorukainen, on jo täysi mies. Hän on ollut kansanopistossa, — siinä Karhunmäen körttiopistossa, vaikka aholaiset eivät varsinaisesti heränneisiin kuulukaan. Vapaussodan puhjetessa lähtivät opiston oppilaat ja opettajat miehissä rintamalle. Monessa kuumassa taistelussa on Aholankin esikoinen ollut mukana.
— Sillä oli palatessaan senkin seitsemän kuulanreikää vaatteissaan, — selittää emäntä.
— Mutta mieheen ei sattunut?
— Ki naarmuakaan. Mitäs ne… punikit! Hän sanoo sen ilman ylimielisyyttä, vakavasti, tietoisena oman asiansa varmuudesta.
* * * * *
Palaan illan tullen samaa metsätietä. Noroista kohoaa usvaa, mutta nummella leyhähtää vastaan lämmin, pihkantuoksuinen ilma. Iltaruskon viimeinen punerrus viivähtää vielä mäntyjen latvoissa ja kumiseva kangas aivankuin soipi askelten alla.
Tunnen mielialani niin keveäksi ja laulavaksi. Ne ikävät ja mieltä synkentävät uutiset, joita sanomalehdet päivittäin tuovat sekasortoisesta maailmasta, ovat kuin tajunnastani pyyhkäistyt. Kähisköön ja kiemuroikoon bolshevismin käärme mitenkä hyvänsä ja uhkailkoon nouseva Venäjä niellä meidät jälleen kitaansa, me seisomme täällä lujalla graniittipohjallamme, tämä maa on meidän ja tulevaisuus on meidän — on kaikesta huolimatta.