Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein täytyy myöskin taistella — vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden kuollakin.
VI.
Ripillelaskijaiset.
Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.
Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien ympärillä ja leuvan alla.
Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään, ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan, joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu, ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.
Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.
Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli parempain ihmisten lapsille säästetty.
Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan, samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.
Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:
"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä. Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette ylkä ja morsian".
"Kyllä siihen voi aikoja kulua".
"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin. Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole. Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".
"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.
"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa saatte hänestä varma olla".
"Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen kanssa".
"Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin puheesen.
"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että keittiökasvia", lausui matami.
Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.
Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.
Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.
Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.
"Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.
Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen, joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.
"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi
Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".
"Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.
Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.
Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit, apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.
Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan, useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.
Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla, edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili, sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.
Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.
Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä tunnettu.
Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.
Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen, ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.
Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin vilkkaasti.
Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja arvostelivat naisia.
Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla poimuillaan hänen upeata vartaloansa.
"Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.
"Kyllä, hän näyttää kauniilta".
"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa hän lienee rikaskin".
"Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"
"Älä ole siitä kovin varma".
"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa seisoo?" kysyi Ferdinand.
"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".
"Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.
"Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".
Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli, ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen nuottilehtiänsä.
Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.
"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"
"Niin".
"Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".
"Ei".
"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä tanssitaankin?"
"Kyllä kait".
"Tanssitteko, neiti?"
"En".
"Sepä on ikävää".
"Kyllä".
"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."
Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui, joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.
"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg. "Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan heikkohermoinen".
"Täällä on niin lämmin".
"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.
Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa hiusverkoissaan.
Neiti Londemann painoi loppusoinnun.
"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa", lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat kauneimpia keskikesän jälkeen".
"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita ruusuja".
Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona parvena jäljessä.
Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon saliin.
"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".
"Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.
"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".
"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli häntä kultalornettinsa lävitse.
Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat, poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.
Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.
"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle. Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".
Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.
Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.
Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä silkkikenkäänsä.
Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.
VII.
Leikkitulitus.
Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo keskellä.
Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.
Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.
Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin sekaan.
Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain samppanjalasien turvaamiseksi.
Se oli ripillelasketun malja.
Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi ympärilleen puhuvan silmäyksen.
Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.
Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa luokse.
Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun sulivat.
Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.
Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.
Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat puheet olivat niin hyvät.
Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston antoivat.
Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä lauluansa.
Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.
Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.
Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo ihmisiä he ovat — sen illan.
Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.
Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.
Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.
Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.
"Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.
"Minuako?"
"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani sireenimajaan. Minun täytyy puhua teille".
"Se on mahdotonta Finnen tähden".
"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme häntä".
"Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".
Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin sydämin sireenimajaan.
Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.
Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.
Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja katoavan puistoon päin.
Kuje oli siis onnistunut.
Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.
Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä tuuletuttamaan.
Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.
"Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"
"Olen, tulkaa lähemmäksi!"
"Mitä tahdot minulta?"
"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä — minulla on niin paljo sanomista teille".
Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.
Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle tässä elämässä päänkivistystä tuotti.
Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa silkkihametta ja paljo päänkivistystä.
Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.
"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen kiihkoisa".
Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi ollut.
Lorenz tarttui hänen käteensä.
"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä ketään muuta".
"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".
"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"
"Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"
"Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".
"Mutta minä olen jo melkein kihloissa".
"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".
"Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".
"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".
Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen kättänsä.
Niinhän kaikki ritarit näytelmissä ja romaaneissa tekevät
"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa verannalle tulla".
Lorenz istahti taas hänen viereensä.
"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin, kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.
"Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".
"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen hänen liverinsä napit".
"Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"
Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä suudelmallaan hänen huuliansa.
Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.
Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.
Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen kirkkaimpaan valoon.
Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne sytyttämään.
Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.
"Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.
"Oletteko hupsu?"
"Laskeu polvillesi, sanon minä!"
Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.
Myrskyisiä kättentaputuksia.
"Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian varhain".
Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.
"Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"
"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja viinirypäleitään.
"Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.
"Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.
"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika —?"
"Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.
"Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"
"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä", vastasi kandidaatti.
"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".
Kandidaatti puri huultansa.
Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.
Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.
Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan huoneesensa.
Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.
"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit, joka kuvaelman aatteen keksit?"
"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli järjestänyt", vastasi matami nuivasti.
"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä puhunutkin".
Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja herrasväki oli levolle mennyt.
Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä; ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta akkunasta ja vihelteli.
VIII.
Kova kolaus.
Talvi oli mennyt.
Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita lumilaattoja.
Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin morsiamenaan kotiinsa vienyt.
Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori pari saanut makuuvaatteet.
Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.
Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.
Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.
Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.
Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan; sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.
Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.
Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta, jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.
Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.
Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan — vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.
Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.
Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien takana, juuri kuin Baijerin kuningas.
Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.
Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin — vanhain neitien turvapaikkaan — jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja kielikelloksi.
Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu, mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman ruhjoneet olivat.
Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.
Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.
Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.
Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.
Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista ahdistusta.
Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli aina niin heikkohermoinen.
Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista raskaampia.
Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille, hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.
Rouva Falk nousi säikähtyneenä.
"Mikä nyt on, Falk?"
"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä. Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".
Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.
"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut.
Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".
Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi kylmää hikeä hänen otsastaan.
"Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta.
"Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".
"Minne sinä nyt menet?"
"Sisaresi luokse".
"Hän on niin kova".
"Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja neuvoa?".
Hän heitti viitan ylleen ja koputti mennessään ison salin ovea.
"Lorenz, mene sisään isäsi luokse! Hän tarvitsee sinua tykönänsä".
Norderudin perhe istui koolla arkihuoneessaan.
Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä, ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta siistiä ja kestävätä.
Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen akkunan pielessä.
"Äiti, täti Falk tulee jalkaisin tuolla alhaalla tiellä".
"Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista tapahtunut".
Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja sateesta likomärkänä.
"Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä, raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää kahvia!"
Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä olkapäähän ja vei hänet huoneesen.
"Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette, parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".
Anette otti tyynesti työnsä ja meni.
"Se on rahaseikka, eikös niin? Vai konkurssiko?"
"Oi, niin! Tukkukauppias Verlund on kuollut ja pesä pantu konkurssiin".
Ja sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.
Norderudin matami istui siunaaman aikaa mietteissään.
"Norderud, sinun täytyy ostaa talo!"
"Mikä talo?"
"Siunatkoon sinua, Norderud, älä nyt ole noin tuhma. Falkestad tietysti".
"Mitä me sillä teemme? Onhan meillä jo talo entiseltä".
"Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".
"Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja hyvä, kun apua tarvitaan".
"Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".
Rouva Falkin täytyi hymyillä kyyneleet silmissä.
Sellainen kohtelu, lämmittää sekin.
"Norderud, ota kääsit ja aja heti nimismiehen luokse!"
"Tämmöisessäkö ilmassa?"
"Ole Daniel!"
"Niin, no, no. Minä vaan vetelen piippuni loppuun".
"Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".
Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa
Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.
Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena, sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.
IX.
Suuria muutoksia.
Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo, jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.
Kulmapuodin ovessa oli luettavana:
Hans Falk.
Ruokatavara-Kauppa.
Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:
Magdalene Verlund.
Palttina- ja Lanka-Kauppa.
Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.
Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva astui puotiin.
"Hyvää päivää, rouva Verlund".
"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"
"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.
"Sepä oli hieno nimi".
"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"
"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä
Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".
"Onko hän vieläkin Ranskassa?"
"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin, että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette, käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki, mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa silkkihametta, joita minä nyt kulutan."
"Ja asutteko te tässä myös?"
"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".
Hän avasi huoneensa oven.
Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria, kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston jäännöksiä.
"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".
"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee kotiin ja on saanut hyvän paikan — ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun hän niin hyvin kieliä taitaa — niin me vuokraamme asunnon ylemmästä kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".
"Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".
"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka liikkeestä huolta pitää".
"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".
"Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".
"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi, ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".
"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo murhetta ollut".
Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.
"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi, rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".
"Hyvästi, rouva Vindahl!"
Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.
Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen; mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet, ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa levittänyt.
Soitettiin. Lorenz aukasi oven.
Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"
"Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"
"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet.
"Eihän täällä niin köyhältä näytä".
"Ei niinkään".
Samassa astui rouva Falk huoneesen.
Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.
Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä päivinään.
"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua unhottaneet".
"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk vähäsen nuivasti.
"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista, ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista hattuansa oikeaan asentoon.
"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse sitä tehdä".
"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.
"Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"
"Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"
"En".
"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".
"Sepä oli surullista!"
"Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.
"Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.
"Hän on omassa huoneessaan ja lukee".
"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate, että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli. Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".
"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".
"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan viihtyy?"
"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan pieni poika apunansa".
"Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".
"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa, mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".
"Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".
"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".
"Kiitoksia. Hyvästi!"
"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme. Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".
"Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie huoaten.
Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.
Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.
Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt, hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.
"Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"
"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden teolla halutti heidät rapuista alas nakata".
Falk huokasi.
"Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".
"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa minun vähäsen itseäsi auttaa".
"Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".
"Entäs sinun?"
"Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".
"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän voi leipänsä ansaita".
"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".
Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi akkunan.
"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä joka paikassa".
Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.
Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.
X.
Surujuhla.
Oli uudenvuoden aika.
Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli loistavan valkeana auringon paisteessa.
Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen hajoitettu.
Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä; mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.
Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen herkeämättä kiinnittelivät.
Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn mustareunaisen kortin, johon oli painettu:
Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.
Beate Falk.
Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti. Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen häntä olkapäähän.
Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella kuin raskas musta höyhentöyhtö.
Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä, niin — hän valvoi yönsä.
Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin näyttelemän.
Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista. Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.
Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen; mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.
Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä siivottomassa puodissa seisoa.
Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.
Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan. Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.
Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!
Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.
Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.
Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin paljon, niin mielettömän paljon.
Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi saattojoukon jalkojen alla.
Juhlallinen toimitus oli suoritettu.
Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin vaunuihin — ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten kun Falkestadissa asuessaan.
Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva Verlund.
Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa. Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas entisen paikkansa ottamaan.
Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta, jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.
Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel
Norderud päivällisuntansa.
Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan luona.
Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia käsiä.
"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin puutarha-hansikkaat käsissäni".
"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin nyt olet".
"Tämä on ollut tukala aika".
"Kolkko jouluaamu, Beate".
"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".
"Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"
"Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".
"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".
"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".
"Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".
"Hänestä saattaa kirjailija tulla".
"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä kuin mitä olla saattaa".
"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin, että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on vaikea jotakin säällistä toimeen saada".
"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina kiinteästi hänen puoltansa".
"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"
"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän hoitaa koko taloutta".
Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin palasivat kotiinsa.
Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.
Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun särmiöt kuin juhlassa.
Ja nyt olikin juhla, surujuhla.
He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään, poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa, kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka lampun valossa kimeltelivät.
"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli poikansa tummia hiuksia.
"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".
"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".
"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"
Äiti suuteli häntä otsaan.
"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat kuuluvat nuoruuteen".
Lorenz meni huoneesensa.
Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.
Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja sammuttaa.
Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.
Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.
Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa tulevaisuuden puolesta.