XI.
Ensi askel.
Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.
Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää jossakin näytelmässä.
Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista, tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet, milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen sekä ilveilijä vatsakseen.
Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka, istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.
"Istukaa hiljaa, Pedersen!"
"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".
"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".
"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti tuonnemmaksi nurkkaan.
"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".
Ilveilijä pilkisti oven raosta.
"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten vaatetushuoneessa".
"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".
"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".
"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja pisteli Pederseniä kylkeen.
"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide.
"Näettehän, että hän on siveä tyttö".
"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.
Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.
"Mitä puuttuu?"
"Ihomaali on loppunut".
"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".
"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän on astuminen esiin ensi näytöksessä".
"En minä näyttele, jos en saa totilasia".
"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista huolta pitää".
"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".
"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".
"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".
"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä tarvitsette".
Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään esiripun reiästä.
Nyt sali oli jo melkein täynnä.
Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka. Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut. Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä, semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä istui Finnekin — miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! — rouva hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.
Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu oli nostettava.
Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen, molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan, suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset yhteisnaurut ilmoille.
Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta. Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota pudonnutta vahvikettaan — turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä — kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.
Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei tuntunut ilo lopulleen joutuvan.
Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.
Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina Nilssonia.
Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.
Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille huudettu.
Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata armastelua.
Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan, joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta. Hänpä se illan sankari nyt olikin.
Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa punaa levittänyt.
Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle kuin kauniilta unelta.
Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt, kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen synkässä elämässään.
Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.
"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin, ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut, ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän hiljemmin.
Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen nuoruutensa ihanteena ollut.
"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta, mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl, mitenkäs nyt hurisee?"
Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.
"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.
"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja opettajanasi".
"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen vaimonsa.
"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"
Ja sitten hän vei Lorenzin pois.
Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.
Portilla Ferdinand erosi heistä.
"Menetkö sinä vielä pois?"
"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".
"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".
"Joutavia!"
Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.
"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.
"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.
"Hyvää yötä, rouva Falk!"
"Hyvää yötä, rouva Verlund!"
Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.
Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä, siellä oli joku hänen kanssansa.
Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.
"Mitä se on, Lorenz?"
"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".
"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja tule sisään ja pane levolle!"
"En minä humalassa ole, äiti".
"Etkä selväkään".
"Äiti!"
"Mene sisään, minä sanon!"
Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.
Hän oli vaiti ja meni.
"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä, hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".
"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.
Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä kivistävän.
XII.
Äidit.
Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.
Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.
Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.
Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota hän vietti.
Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun hänellä niin lahjakas poika oli.
Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä näkemään.
Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan ainoastaan kulutti jotenkin paljon.
Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.
Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.
"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".
"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla kaiket iltansa".
"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk, minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle. Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa! Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle, joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".
Rouva Falk huokasi.
Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.
Rouva Verlund hypähti ylös.
"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".
Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.
"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"
"Minä se olen. Siunatkoon, poikani — Ferdinand — eihän toki liene mitään tuhmuuksia tehnyt?"
"Ei, mutta — hän on kovin sairaana — hän makaa eräässä ravintolassa tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".
"Tulen, minä tulen heti".
Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta loisti valo, ja poliisi koputti.
Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.
"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.
"Täällä sisällä".
"Onko hän kovin sairas?"
"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".
"Kuollut!"
Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat, suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:
"Oliko hän humalassa?"
"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että oikein hauskaa oli häntä katsella".
Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista ilmoitellakin.
"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"
"Yhtä selvä kuin minäkin".
"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"
"Ei milloinkaan".
"Täällä sisälläkö hän lepää?"
"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo valmiina".
"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin pimeä, ettei kukaan näe".
Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.
Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.
Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin paarivaatteet olivat.
Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin unissaan.
Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän jälkeensä.
"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"
"Ei, mitäpä siitä tutkia!"
"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi. On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä talossa".
Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen eteenpäin ja katosi usvaan.
Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa, seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.
"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"
"Olen, minä — kävin Ferdinandia noutamassa".
"Ferdinandiako?"
"Hän lepää — täällä — rattailla — kuolleena".
"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa — suokaa minun auttaa teitä!"
He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.
Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.
"Oi, äiti, se on kauheata!"
Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.
"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein juhla humalaan".
Äiti kohotti päätänsä.
"Lorenz — et sinä — sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua tuottaa. Se minut tappaisi".
"Mutta, äiti —"
"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"
"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi rouva Verlundin luokse?"
"Niin, menkäämme vaan".
Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.
Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen tullessaan.
"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut, minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta: mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes vähäsen itkeä!"
"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"
"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".
"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"
"Rouva Falk?"
"Niin".
"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne — sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin siellä koskaan käydä — ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä — siellä ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".
Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.
"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli! Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".
Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.
Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin nuhdetta havaitsevansa.
Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!
Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut — mutta kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan, mutta ansaitsihan äiti — sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä tehnyt.
Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään piittaa.
Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin laittaisi, kun vaan ensin — kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.
Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.
Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.
XIII.
Rantaporras vedetään pois.
Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400 kruunua matkarahoja.
Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.
Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.
"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.
Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa; mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.
Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.
Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.
Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva leikkauksilla koristetuissa puitteissa.
Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.
Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli jo useita harmaita juovia ilmaantunut.
Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.
"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan. Surun minä kyllä saan aina pitää".
"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".
"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".
Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen laskoksiin.
Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä hän ollutkaan Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.
Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.
He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.
Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:
"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle kirjoitan".
"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".
"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".
Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.
Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti, kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt vaan — —.
"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle!
En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa
vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon
Ferdinandia ajattelemaan".
Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu, synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis, joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.
Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä kuin valokuva.
Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.
Höyrylaiva oli matkaan valmiina.
Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja lausui jäähyväisiä tuttavilleen.
Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja
Finneläisetkin muiden joukossa.
Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko, jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.
Soitettiin kolmatta kertaa.
Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.
Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa, heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia näyttelemään.
Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.
Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä tarkasteli.
Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin, ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.
Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen. Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän matkaltaan takaisin palajaa.
Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?
Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.
Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.
Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi kyyneleitänsäkin kuivata.
Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.
Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.
XIV.
Parisin elämää.
Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla, ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.
Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.
Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan, mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla silkkinauhoilla kiinnitettiin.
Lorenz Falk nousi seisaalleen ja avasi yhden palkongille vievistä ovista.
Ulkona satoi kaatamalla.
"Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä etelässäkin!"
Samassa avattiin ovi, ja nuori luutnantti astui huoneesen.
"Hyvää iltaa mr. Falk. Aijotteko ulos lähteä?"
"Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".
"Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".
"Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä paitsi ole yhtään rahaakaan".
"Ja minä kun juuri mielin muutamia frankkeja teiltä lainata!"
Luutnantti Vibertin pörhisteli suuttuneena mustia, kiharaisia hiuksiaan.
"Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua auttanut, kun olen pulassa ollut".
"Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut tavattoman paljon tänä talvena".
"Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".
"Hän tuli minulle liian kalliiksi, ja minä olenkin jo hänestä erot tehnyt".
"Todellako?"
"Todellakin. Sitä paitsi minä olen rakastunut".
"Ah!"
"Nuoreen, kauniisen ja rakastettavaan impeen".
"Mademoiselle Angélique de Pontjoiehen".
"Juuri niin".
"Ystävä raukka; tiedättekö, paljonko hän myötäjäisiä saa?"
"En".
"Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa vuoden kuluessa".
"En minä ole aikonutkaan häntä heti naida".
"Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän
Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".
Ovea koputettiin.
Kookas, kaunis, vanhanpuoleinen nainen pilkisti oven raosta.
"Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua huoneesen?"
"Tehkää niin hyvin!" lausui Lorenz, ja tarjosi hänelle nojatuolia.
"Ethän toki liene käynyt ylhäällä minun huoneessani, äiti?"
"En, poikaseni".
"Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".
"Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi. Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".
"Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä".
"Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi.
Hyvästi, mr. Falk!"
"Hyvästi, madame!"
Mr. Vibertin kääntyi ovella ympäri ja viittasi Lorenzille.
Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi, että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.
Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli savurenkaita ilmaan.
Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa lattialle pudottanut.
Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.
Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.
Se oli Clarisse.
Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.
Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.
Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata kohden.
Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse rajusti ylöspäin rappuja myöten.
"Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.
"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa tulee ja menee niin paljo ihmisiä".
Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.
"Hyvää yötä, äiti!"
"Hyvää yötä, poikani!"
Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen sinne palasivat.
Hän heittäytyi nyyhkyttäen Vibertinin kaulaan.
"Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä tahdon tulla sinun vaimoksesi".
Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
"Sinä olet hupsu", sanoi Vibertin tyynesti.
Clarisse vaipui itkien tuolille.
"Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.
"Minun on nälkä", valitteli Clarisse.
"Ei tule illallisesta mitään tänä iltana. Ei minulla ole rahaa sukuakaan".
Hän meni ja palasi pulloineen heti takaisin.
Samppanja juotiin; mutta ei mieliala siitä sen hilpeämmäksi käynyt.
Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.
Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka maatakseen.
Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia, tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille panisi?
Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa, kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.
Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä itseänsä irottaakseen.
Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti kokoon haali.
Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut rahaa illallistakaan hankkiakseen.
Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.
"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein hauskaa illanviettoa!"
He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki päälleen hännystakin.
Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.
Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.
Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.
XV.
Ranskalaista hajuainetta.
Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.
Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina, lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä mahdollisille että mahdottomille toimille.
Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä, mustia piikkiviiksiä nenän alla.
Monsieurin ja madamen ympärille oli seura ryhmittynyt.
Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa, yksi paroonin-armo — semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia koristeita — sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar, joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret tahtovat olla aina niin uusimuotisia.
Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.
Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä, kummallakin ritarinauha napinreiässä ja "de" nimen edellä, ja pari nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään halusivat hervaantuneilta näyttää.
Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin, jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen, pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.
"Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte. Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"
Angélique tuli ruokasalista ja ojensi kätensä hänelle.
Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja rinnassaan.
Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin — usein.
Kirjallisuutta harrastavan naisen piti esitelmä lukea.
"Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara minulle!"
Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.
Kirjallisuutta harrastava nainen joi lasin vettä ja alotti.
Esitelmä oli sangen pitkä ja sangen ikävä.
Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.
Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin loppui.
Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta, musiikista ja teaattereista.
Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.
"Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi
Jacques serkku. "Se avataan huomenna".
"Anteeksi, monsieur", sanoi Lorenz, "mutta se avataan jo tänä iltana".
"Eipä, minä vakuutan teille, monsieur, huomenna".
"Minä näin, että kaasutulet olivat sytytetyt".
"Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä tyytyväisenä.
Angélique varoitteli sormellaan
"Minä kuitenkin uskallan epäillä —".
"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene kuulustamaan, miten asianlaita on!"
"Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".
"Eipä niinkään".
"Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.
"Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".
"Mutta, madame, moisessa ilmassa!"
"Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".
"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen — niin mielelläni", sammalsi hän epäröivänä ja vetäytyi pois.
Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.
"Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"
"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää, jota itse olen leiponut".
Hän antoi kupin hänelle.
"Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".
Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.
"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"
"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös — pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".
"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset taidekappaleet miellytä".
Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.
Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi paksulta hajuainetta.
Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.
"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.
"En; minä katselen teitä".
"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne, jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".
"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".
"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"
"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä omassani — näin, kuin nytkin".
"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"
"Teidän kätenne vapisee".
"Niin, minä pelkään teitä".
"Minkä tähden?"
"Sen tähden — kun — en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt — nyt minä pelkään teitä rakastavani".
"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti, etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".
Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi päätänsä hänen olkaansa vastaan.
Äkkiä hän katsahti ylöspäin.
"Olemmeko me nyt kihloissa?"
"Kyllä, niin — tietysti me nyt kihloissa olemme".
"Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".
"Kyllä minä, myöhemmin".
Hän veti hiljaa kätensä pois.
"Ja kirjoittaminen äidillenne".
"Kyllä minä".
"Onko hän hyvä?"
"Hyvin hyvä".
"Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"
"Paljoa kauniimpi".
"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi tyttäreksi rupean".
Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.
Angélique nousi.
"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin kauvoja istua".
"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".
Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.
Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.
"Aijotteko nyt jo lähteä?"
"Kyllä, en voi oikein hyvin".
"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"
"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen kättä puristaessaan.
Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.
"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".
Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi raitista ilmaa.
Mitä hän olikaan tehnyt?
Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä ja haljastuneelta tuntui.
Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine silkkihameineen soveltuisikin!
"Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"
Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.
Siinä oli kirje.
"Vihdoinkin!"
Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.
Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen sisältö oli surullinen, kovin surullinen.
Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna. Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän kuluttua.
Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.
Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.
Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt:
"Terveisiä äidiltäsi".
Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan, ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.
Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista täyttämättä, joita oli antanut.
Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen, kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.
Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.
Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.
Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.