XVI.
Pimeitä kesäpäiviä.
Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.
Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.
Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.
Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa, mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat, ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä ympärillä.
"Anette!"
"Niin, täti".
"Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"
"Eiköhän liene".
"Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"
"En vielä!"
Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna, lakanan pitseillä leikitellen.
Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa ja meni taaskin akkunan luo.
"Nyt hän tulee, täti".
Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.
"Nosta — nosta minut istumaan!"
Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.
Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.
"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että saatte jonkun aikaa kahden olla".
Hän meni.
Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.
Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen tummia hiuksiansa.
Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja omiansa kohden.
"Anna katsoakseni sinua! Ei — etpä ole Ferdinandin kaltainen —
Jumalan kiitos!"
"Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"
"Vihainenko sinulle! Miksikä?"
"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä tekeväsi".
"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"
Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.
"Lorenz?"
"Minä — minä alotan — nyt".
"Sitten en minä sitä valmiina näekään".
"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".
"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja itkeneet".
"Äiti raukka!"
"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan. Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"
Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.
Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.
"Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"
"Niinpä olet sinäkin, Lorenz — muuttunut".
"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä päivänpaistetta ollut".
"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää.
Sinä olet ylen paljon puhunut".
"Kyllä, sinä sanot oikein".
Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.
Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti virkkauksessa liikkuivat.
Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja punastui.
"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin sinä olit pieni tyttö —"
"Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".
"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi —"
"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana
Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"
"Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".
"Ja kauniita ja komeita?"
"Ylen kauniita ja komeita".
"Ylenkö?"
"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin. Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi niistä päänkivistystä."
"Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".
Rouva Falk avasi silmänsä.
"Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.
"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä istumassa".
Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.
Lorenz meni omaan huoneesensa.
Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat hansikkaat ja korkea hattu.
"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän köpenhaminalaisella murteellaan.
"Kyllä".
"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän. johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia Parisissa paljon nähnyt?"
"Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.
"Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"
"Kyllä — minä — tahdon koettaa".
"Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"
"Sen johtaja saapi itse määrätä".
"Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"
Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!
"Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".
"Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".
"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa — viimeistä iloa.
Hän tuli saliin.
"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua kahdeksassa päivässä".
"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä", sanoi äiti hymyillen.
Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.
Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.
Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.
Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan akkunan edessä.
Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.
Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein hyvä, mutta — se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.
Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään päänalaiseen.
Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.
Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?
XVII.
Koditon.
Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi yhä heikommaksi.
Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.
Oli varhainen aamu.
Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.
"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".
"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää. Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".
"Miten sinä saatat semmoista lausua?"
"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".
"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva
Falk vapisevalla äänellä.
"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".
Hän kumartui kälyänsä kohden ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen hiljaa ja hengitti raskaasti.
"Ragnhild, pane tyyny paremmin selkäni alle. Minua — minua — tukehduttaa".
Niin kummalliset väreet kävivät hänen suunsa ympärillä.
Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen huoneesen ja herätti Lorenzin.
"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".
Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti nukkuvan.
Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.
"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"
Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden, ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.
Lorenz lepäsi vieläkin Anetten rintaa vasten.
Norderudin matami hiipi hiljaa hänen luoksensa.
"Hänen taistelunsa on nyt loppunut".
"Kuollut — oi, äiti, äiti!"
Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja kankea.
"Kas niin, mene nyt omaan huoneesesi ja lepää ja itke itkusi".
Täti talutti hänet sinne. Hän astui kuin unissaan ja vaipui tuolille.
Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä kuin unta vaan.
Ovea koputettiin hiljaa. Vindahl astui huoneesen.
Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.
Lorenz pisti koneentapaisesti sen taskuunsa.
"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus, ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin — arkku ostettava".
"Niin, onhan minulla rahoja tässä. Tulivatkin parhaasen aikaan".
He tulivat saliin ja astuivat vuoteen viereen.
Norderudin matami oli jo kälynsä puettanut.
Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli hänen päänsä ympärille asetettuina.
Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.
Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset korvakellukkaat heiluivat.
"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois lähteä?"
Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.
Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.
Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli taistellut.
Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.
Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.
Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.
Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli valmis avaraan maailmaan matkustamaan.
Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan sinervänpunerviksi käyneet.
"Tai niin, poikaseni, nytkö sinä muutat pois?"
"Niin, nyt on koti hävinnyt".
"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".
"Finne raukka!"
"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs sinä aijot siirtyä?"
"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".
"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".
"Sinä lavertelet. Onhan kirjailijan elämänrata kaunis rata".
"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään; mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".
Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän illan viettää.
Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti sisustetut.
Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.
Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui pikku Gastonin.
Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:
"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä menettänyt".
Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet.
Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.
Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli kärsinyt.
Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut. Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut ja häntä kotona suojellut.
Ja nyt hän oli koditon.
Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.
XVIII.
Taas pois.
Hän tapasi Falkestadin vaunut höyrylaivasta lähdettyänsä.
Hän ajoi tuon pienen kaupungin lävitse, jossa kaikki oli melkein entisellään; pienet, vaaleiksi maalatut puurakennukset ja suuret puutarhat katujen varsilla olivat vielä samanlaiset kuin ennenkin.
Siellä oli tohtori Londemanninkin entinen talo; mutta ei Gusta nyt enää akkunassa istunut. Siihen oli uutta väkeä muuttanut. Binbergiläisillä sitä vastaan oli kaikki entisellään. Molemmat neidet istuivat muodinmukaisissa parisilaispuvuissaan akkunaruudun takana. He kurkottelivat kaulojansa Lorenzin siitä ohitse ajaessa, nyykähyttelivät päätään ylen ystävällisesti ja hymyilivät, niin että pari riviä uusia tekohampaita selvästi näkyi.
Omituisia tunteita liikkui hänessä, kun hän lehtokujaa pitkin vanhaan lapsuudenkotiinsa ajoi.
Niin kauniina ja upeana siinä näkyi tuo suuri, valkea päärakennus ja soma listeaita puutarhan ympärillä sekä pitkä lippusalko, johon lippu oli hänelle tervetuliaisiksi liehumaan hinattu.
Ole Daniel pitkine piippuineen seisoi ovella ja puristi sydämellisesti hänen kättänsä, ja vierashuoneessa matami ja Anette ystävällisesti häntä vastaan tulivat.
Lorenz katseli ympärilleen. Kaikki oli niin toisellaista. Kun hän avasi "ison salin" oven, näkyi se olevan tyhjä. Norderudilaiset eivät olleet huolineet sitä huonekaluilla varustaa. Heillä oli huoneita kylliksi muutenkin.
"Sinun mielestäsi on kait täällä nyt kaikki kehnonlaista, kun olet ranskalaiseen komeuteen tottunut", sanoi Norderudin matami: "mutta saatpa sentään kokea täällä jonkun osan suveasi viihtyä. Sinun tarvitsee levossa ja rauhassa vähän aikaa olla. Mihin sitte aijot ryhtyä?"
"Minä aijon ulkomaille matkustaa".
"Sinuna minä suorittaisin tutkintoni. Ethän ole siihen vielä liian vanha".
"Mutta minun kappaleeni ovat sangen suurta suosiota voittaneet, ja sanomalehdet sanovat, että minulla on loistava tulevaisuus".
"Tulevaisuus on Jumalan kädessä. Mutta ei siitä sentään kannata tämän enempää puhua, ei ainakaan tällä kerralla".
Kahvia juotuaan hän vähän käveli puutarhassa ja meni sireenimajaan. Ne olivat jo suuriksi kasvaneet nuo pienet pensaat. Hän istahti penkille, samalle penkille, jossa hän oli Gusta Londemannin kanssa istunut ja hänen sinisen silkkihameensa hajuaineesta hurmaantunut. Siitä hän tuli ajatelleeksi erästä toistakin silkkihametta, joka myöskin hajuainetta tuoksui. Angélique. Tämän oli hän surunsa aikana jo melkein unhottanut ja toivoi, että Angéliquekin puolestaan hänet unhottanut olisi.
Hän nousi ja astui etemmäksi.
Anette istui penkillä ja potki toisella jalallaan hiekkaa huviksensa, juuri samalla tavalla kuin pienenä tyttönäkin ollessaan.
Hän katsahti ylöspäin ystävällisesti hymyillen ja punastui hieman, kun
Lorenz lähestyi.
Hän oli oikein kaunis. Surupuku soveltui hänelle mainiosti, ja sen ohella hänen valkea ihonsa ja vaaleat hiuksensa huomattavimmin näkyivät.
Hän huokui terveyttä, eloa ja puhtautta; ainoastaan ilman kukkastuoksua oli hänen ympärillään, eikä mitään hajuainetta; sillä se menee päähän.
"Oli hauskaa nähdä sinut jälleen täällä Falkestadissa", sanoi hän.
"Minä kävelen täällä ja elähdytän vanhoja muistoja, lapsuudenajan suloisia muistoja. En minä silloin uneksinut näin köyhänä ja koditonna täällä vanhalla sukutilallani kuljeksia saavani".
"Sinulla on sentään koti aina täällä meidän luonamme, Lorenz".
"Kyllä, ehkä nyt, mutta sittemmin —"
"Miksei sittemminkin?"
"Kun sinä naimisiin menet ja miehesi talon ottaa".
"En minä naimisiin menekään", vastasi hän lyhyesti.
"Niin kaikki nuoret immet sanovat".
"Etkö sitten usko, ettei minulla olisi jo monta kosijaa ollut?"
"En sitä epäilekään. Kyllä niitä on monta —"
"— jotka mielellään ottaisivat tämmöisen kauniin talon, aijoit kait sanoa".
"Ja kauniin immen kaupanpäällisiksi".
"Kiitoksia, en minä huoli kaupanpäällisinä mennä, ja sen vuoksi en huoli naimisiinkaan mennä".
"Varropas vaan, kunnes omasi tulee".
"Omani ei varmaan milloinkaan tule", sanoi hän huoaten.
Norderudin matami seisoi heidän edessänsä.
"Mitä te täällä istutte ja tuumitte, lapset?"
"Lorenz puhuu, ettei hänellä enää kotia ole".
"Niin, minä olen taivaan lintu, jolla ei mitään paikkaa ole, mihin päänsä kallistaisi".
"Etkös muista, mihin pääsi oli silloin kallistettuna, kun äitisi kuolinvuoteen ääressä itkit?"
"Anetten rintaa vasten".
"Siellä tykkii sinulle aina uskollinen sydän".
"Sen tiedän. En milloinkaan unhota, miten hyvä sinä äiti raukalle olit hänen viimeisinä päivinään", sanoi hän ja kääntyi Anetteen päin.
Anette nousi.
"Tässä paahtaa päivä niin kuumasti. Parasta on mennä huoneesen".
Äiti lähti mukaan. Lorenz jäi istumaan yksinänsä.
Huoneesensa päästyään Anette heittäytyi sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.
"Älä itke, Anette,kaikki voi vielä hyväksi kääntyä".
"Mitä tarkoitat, äiti?"
"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä pidät?"
"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".
"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".
"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja", jupisi Anette.
"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta", sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".
Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä
Falkestadissa.
Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.
Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä karttelevan.
Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä arkihuoneessa.
Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.
Lorenz halusi takaisin suuriin kaupunkeihin, joissa kaasuvalo silmiä huikaisee ja ihmisiä katukäytävillä virtailee; hän halusi seurustelusaleihin, joita kynttiläkruunut, kukat ja matalat, hyllyvät huonekalut somistavat.
Norderudin matami arvasi hänen ajatuksensa.
"Parasta on, että taas vähäksi aikaa pois matkustat", sanoi hän. "Onhan sinulla itselläsikin vähän rahoja, ja jos enemmän tarvitset, niin lopuksi autamme sinua. Sinä olet vallan pilattu lapsi, joka et kylliksesi ole namusia saanut. Matkusta nyt ja syö niitä oikein tarpeeksesi, niin saat nähdä, miten hyvältä maistuu kotiin päästä ja syödä vähäsen kohtuullista talonpojan ruokaa".
Seuraavana päivänä Lorenz kokosi tavaransa matka-arkkuun ja valmistautui matkaan.
Sitten hänen piti lähtemän.
Anette seisoi rapulla, ja puristi jäähyväisiksi hänen kättänsä.
"Hyvästi, Anette, ja kiitoksia kaikesta ystävyydestäsi! Jos minä kauvan poissa viipyisin, niin kyllähän sinä pidät vähän huolta haudasta, niin ettei se hoidotta jää. Sinä tosin et ole niin usein pääkaupungissa sentään ollutkaan".
"Mutta nyt on minulla syytä sinne matkustaa. Ole siitä varma, että se säännöllisesti hoidetuksi tulee".
"Silloinhan sinä joskus tulet minuakin ajatelleeksi. On hyvä. tietää, etten ole kotimaassani kokonaan unhotettu".
"Minä pelkään, että sinä tulet harvemmin meitä ajatelleeksi", sanoi
Norderudin matami.
"Koti vetää aina jollakin tavalla puoleensa. Minä tunnen sen siltä ajalta, minkä Ranskassa olin".
Hän nousi vaunuihin.
"Hyvästi!"
"Hyvästi, ja onnea matkalle'"
"Kiitoksin. Hyvästi, hyvästi!"
Alempana tiellä hän vielä kerran taaksepäin kääntyi ja hattuansa heilutti.
Norderudin matami vastasi heilutukseen: mutta Anette piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja itki.
Hän peittyi tomupilveen heidän nähtävistään.
Nyt hän jälleen matkusti pois — taas pois.
XIX.
Juttuja näytösten välillä.
Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli muuten tullut?
Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata, kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan toivehikas on.
Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan, niin täytyy aina Italiaan matkustaa.
Ja millä hän sitten oli nämä vuodet elänyt?
Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman, ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.
Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen, italialaisnovellin, sepustuksen Roomasta ja Monte Pinciosta, Maccheronista ja Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista, Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta y.m. Sankarittaren nimi oli Giocama, ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja väkipuukko vyöllä.
Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.
Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton, hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.
Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja loukkaamattomiapa he itse ovat.
Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.
Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän oleksi myötäänsä ulkomailla.
Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa asua.
Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan joutunut.
Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä armeliaisuustarkoitusta varten.
Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella oli piano.
Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat hatut kainaloissaan.
Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut, sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa, sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau, kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.
Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat viikset.
Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.
Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa, joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.
Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.
"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen paroonittarelle.
"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen ole".
"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja kumartui kenraalitarta kohden.
"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.
"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.
"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"
"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".
"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".
"Eikö? Miltä hän sitten näyttää?"
"Kauniilta näyttää", jupisi neiti von Feldau.
"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan kuuluvalta".
"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".
"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules, Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi tulee".
"Jahkapa ensiksi nähdään, mikä menestys hänen kappaleellansakin on".
"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. — Ihailijaisi joukossa, kultaseni".
"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään välittäisin", jupisi paroonitar Olga.
"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi parooni.
"Sitä toivokaamme!"
"Oikein, olisikin suloista, kun vaan yksi olisi, jolle tarvitsisi mustasukkainen olla", lisäsi parooni.
"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät, ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa on".
"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.
"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen. "Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama kuin rakastua häneen".
"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".
"Mutta, Olga —"
"Vait, nyt tulee kuvaelma!"
"Katsokaapa neiti Brennemannia, eikö hän ole ihana kuin prinsessa?"
"Näyttää paremmin vaatetetulta karjapiialta", sanoi neiti von Feldau.
"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi sentään sopinut trikoossa esiintyä!"
"Ei, oikein sanottu. Tuommoisena vääräsäärenä!"
"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.
Kuvaelma oli mennyt.
"Kas nyt pyrkii eversti Brenneman norjalaisen luokse".
"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".
"Hyi, pikku Ellen!"
"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".
"Ja useitten tukkukauppiaitten päivällisillä", lisäsi paroonitar.
"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni.
"Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".
"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".
Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä esille, pakka nuotteja kainalossaan.
Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi epätietoisena Lorenz Falkin viereen.
Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut; kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen, jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista kauneuttaan.
"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko toimikuntaan?" kysyi hän.
"En, arvoisa rouva".
"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka sitten nuottilehtiä kääntää?"
"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen tekijä herra Lorenz Falk — rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".
"Uskallanko saattajaksenne tarjoutua?" kysyi Falk hymyillen.
"Paljo kiitoksia", vastasi hän ja tarttui ujostelematta hänen käteensä.
Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja istahti tuolille hänen taaksensa.
Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella taidolla alkukappaleen.
Sitten esirippu nousi.
XX.
Silkkilaahusten keskellä.
Esirippu laskeusi.
Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, — olihan siis luonnollista, että kappale miellytti.
Tekijätä huudettiin kovasti.
Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen taluttaakseen.
Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun sali tanssia varten tyhjennettäisiin.
Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.
Eversti Brennemann tuli parooni Vildenbergiä tutustamaan.
"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!" sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme meidän seurassamme illallista nauttivan".
"Se on minulle suuri kunnia — jos rouva Stein suvaitsee".
"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii, herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille onnettomuudeksi kääntyy".
"Rouva Stein on aina niin leikkisä", sanoi parooni hymyillen.
"En minä ymmärrä —"
"Paroonittaren kauneus on nuorille sydämille vaarallinen".
"Minäpä olenkin jo vanha", keskeytti Falk olkapäitään nytkäisten.
"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne.
Paroonittarella on musta silmäpari —".
"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla varustetut — nenäkakkuloilla".
"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".
Hän vei Lorenzin parin salin lävitse.
"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu! Ettekö ole iloinen, häh?"
"Sanomattoman iloinen".
"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin mielen-osoituksiin jo tottunut!"
"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".
"Mutta teidän täytyy toimittaa suurempi teos, kuuletteko — teidän, joka niin lahjakas olette".
"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se mielipide on minussa vakaantunut".
"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa ajatella?"
"Entäs yhden illan pannukakku? Saattaako mitään kauheampaa ajatella?"
"Ei teidän tarvitse milloinkaan sellaista kokea".
"Kuka tietää?" vastasi Lorenz ja nytkäytti olkapäitään.
"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin vanhat ystävät".
"Sen tekee molemminpuolinen myötätuntoisuus".
"Niin oikein; minä pidän teistä hyvin paljon".
"Te olette ylen ystävällinen".
"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".
"Kiitoksia!"
"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon pidän?"
"En".
"Juuri sen tähden, ettette ole minua ollenkaan miellytellä kokenut".
"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan minä vielä —".
"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".
"Kyllä, herra nähköön", vastasi Lorenz asiasta vakaantuneena.
"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen sangen paljon pitänyt — ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut ja rakastunut minuun".
"Ja sitten olette kihloihin menneet?"
"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".
"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja pääsyliput maksaa —".
"— Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin näytäntö on päättynyt".
"Kuka tuo onnellinen nykyään on?"
"Tällä haavaa on paikka avoinna".
"Vai niin, kiitoksia; minä en ole sitä hakea aikonut".
"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai eron puoli vuotta sitten".
"Olette kait usein kihloissa ollut?"
"Kahdesti vaan".
"Ja kauvanko olette leskenä ollut?"
"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. — Mutta täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa säästää".
He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.
He menivät kiireesti rappuja ala.
Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.
Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle kallistettua paria tuolia.
"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet, arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".
"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä lempeästi nuhdellen.
"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä on illan ylistetty sankari, herra Falk — minun vaimoni; kenraalitar von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".
Kamarijunkkari nousi ja kumarsi, hovihymy huulillaan.
Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.
Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.
"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar keskustelun johdannoksi.
Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin oli kysytty.
"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta niin miellyttävältä".
"Mutta olettehan siihen osaa ottaneet jo muuallakin ulkomailla ollessanne?"
"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin ylioppilaselämää olutkapakoissa".
"Ei se, minun luullakseni, teille soveltunut".
"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten kilinä".
"Minä pidän ehdottomasti sinfoniakonserttia parempana", sanoi hän hymyillen.
"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua lautaskonserttia, hi, hi hi".
"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.
Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.
Sitten he lähtivät parittain rappuja ylöspäin vaeltamaan.
Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.
Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.
Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.
Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja heidän jäljessään.
Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan, kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla taivaankaaren väreillä loistivat!
Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan niihin kompastuisi!
XXI.
Timanttipuuteria silmään.
"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen. Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"
Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä valkoisissa käsissään.
Lorenz oli kirjaillulle puhville häntä vastapäätä istahtanut.
Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan omituinen, niin kuin hän itsekin.
Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen. Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.
Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon hautautuneet olivat.
Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin, purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja purpurapunaisesta atlaskanauhasta.
"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin pitkältä kulunut".
"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen — oh, miten olen näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! — mutta minä toivon myös, että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".
"Kenen luokse?"
"Kenraalitar von Feldaun".
"Antaako hän päivälliset?"
"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän hämillään.
"Vai niin, onko Ellen Feldau kihloissa? Kenen kanssa?"
"Minun", vastasi hän ja kohotti päätänsä.
"Laskette leikkiä".
"Enpä laskekaan, totta puhun".
"Mutta vastahan olette häntä niin vähän aikaa tuntenut".
"Me olemme seurusteluissa usein toisiamme tavanneet".
"Ja rakastatteko häntä?"
"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä — hän on rikas. Hän on satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".
"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä paroonitar kihlauksesta sanoo?"
"Paroonitarko?"
"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden hänen julkinen ihailijansa ollut".
"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja varomaton, niin kuin — monet muutkin".
"Niin kuin esimerkiksi minä?"
"Miksei?"
"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet meidän kihloissa olevamme".
"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz; "ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla eriävämme."
"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset hetkemme".
"Niin, se on selvää".
Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.
"Minä melkein luulin, että te olitte minuun rakastunut".
"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään tulisi".
"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut. Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".
"Hankkikaa korvausta! Menkää ja tehkää järkiperäinen naimiskauppa tekin!"
"Kenen luulette vanhasta harmaapäästä leskestä huolivan?"
"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin päästä".
"Näettehän sen minusta".
"Se onkin varsin toista teidän, joka olette nuori, lahjakas ja rikas".
"Rikasko? Kuka teille semmoista sanonut on?"
"Koko maailma sitä sanoo. Onhan teillä suuri maakartano siellä
Norjassa".
"On ollut, rouva kulta, on ollut".
"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona miehenä".
"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".
Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:
"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen siis jälleen yksinäinen".
Lorenz Falk nousi puhvilta.
"Oh, kyllä te helposti uuden kavalierin teaatteriseuraksenne löydätte".
"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"
"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme ystävinä kohdata".
"Kyllä voimme".
"Ja hyvästi nyt!" sanoi Lorenz ja puristi hänen kättänsä.
"Hyvästi, ja kiitoksia hyvästä kumppanuudesta!"
Lorenz riensi kiireesti ulos ja sitten rappuja alas.
Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.
Falk meni kenraalittaren luokse.
Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus, jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.
Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui vierassalissa naisten seurassa.
Kenraalitar oli mustaan silkkiin, pukeutunut, Ellen tummaan kotipukuun.
Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.
"Suvaitkaa onnitellani! Se uutinen oli todellakin hämmästyttävä".
"Kihlakortit jaettiin vasta tänään".
"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut", sanoi kenraalitar.
"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan, mutta — ei neiti von Feldaun kanssa".
"Eikö? Kenen kanssa sitten?" kysyi kenraalitar.
"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi kamarijunkkari.
"Me olemme ollut hyviä ystäviä, emme muuta mitään", vastasi Falk.
"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".
"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua siellä kohdata".
Kamarijunkkari väänteli pienoisten viiksiensä päitä ivallisesti hymyillen.
"Paroonnitar raukka!"
"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan", sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".
"Ei paroonitar ole aina kylliksi varovainen", sanoi kamarijunkkari.