"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä laverrella", sanoi Falk.
"Sehän on naisten parhaimpia huvituksia", sammalsi kamarijunkkari suopeasti.
"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti neiti von Feldau.
"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".
"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi priljantteja siihen seulottu".
Ellen meni sulhonsa eteen ja tarkasteli hänen takkiansa.
"Sehän on timanttipuuteria", sanoi hän.
"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten nojannut", myhäili kamarijunkkari.
"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen, ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.
"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen levollinen olevansa.
"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".
Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.
Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille jäähyväiset lausuani".
"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä lauvantaina näkeväni".
"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".
Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa. Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja itki. Falk meni hänen luoksensa.
"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"
"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".
"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.
"Lorenz, ethän sinä ketään muuta rakasta kuin minua?"
"Miten sinä voit noita kamarijunkkarin ilkeitä juoruja kuunnella?"
"Mutta, Lorenz, ethän sinä ole rouva Steinin luona ollut?"
"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.
Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili kyyneleet silmissään.
XXII.
Viimeisen kerran tällä erällä.
"Arvoisat naiset, hyvät herrat! —"
Lorenz Falk kohotti samppanjalasiansa taaskin maljaa esittääksensä, kolmatta näillä päivällisillä.
Se oli Vildenbergin paroonin ja paroonittaren malja, joiden kodissa hän tänä talvena oli niin monta suloista hetkeä viettänyt ja jossa hän oli tulevata vaimoansa tuntemaan ja rakastamaan oppinut. Kun tämä nyt luultavasti oli viimeinen kerta tällä erällä, minkä he yhdessä olivat, tahtoi hän paroonille ja paroonittarelle sydämellisimmät kiitoksensa kaikesta osoitetusta ystävällisyydestä lausua.
Malja juotiin suurella innostuksella. Hyvillä päivällisillä ollaan aina innostuneita.
Parooni ja paroonitar kohottelivat samppanjalasejansa ja nyökäyttelivät hymyillen joka suunnalle.
Oli onneksi, että paroonittaren naama oli niin paksuun puuteroitu, muuten hän varmaankin olisi hyvin punastunut ollut; sillä hän tunsi veren päähänsä kohonneen.
Mutta nyt olikin jo seitsemää laatua viiniä näillä päivällisillä juotu.
Kamarijunkkari Eisenfeldt kumartui pöytäkumppanittarensa puoleen ja kuiskasi vaiveroisella äänellään:
"Sen maljan olisi paroonitar yksin ansainnut. Todellakin se on hän, joka herra Falkille on enimmän ystävällisyyttä osoittanut".
"Hyi, kamarijunkkari, miten ilkeä te olette", hikerteli neiti.
"Minä pyydän teitä, arvoisat naiset, hyvät herrat, tyhjentämään lasin erään rakkaan poissa olevan onneksi", jatkoi kamarijunkkari, yhtä hiljaisesti kuin äskenkin, naiseensa kääntyen. "Leskirouva Steinin malja!"
Neiti uhkaili kahvelillaan.
"Herra kamarijunkkari, teillä riittää loppumattomiin tuota purevata ivaa!"
Juusto ja jäätelö oli jo syöty. Nyt ei pöydällä enää jäljellä muuta ollut kuin joitakuita puoleksi tyhjennettyjä laseja, muutamia päällisruoka-asetteja viinirypäle-korsineen ja omenankuorineen sekä muutamia ruokalistoja, joissa kullatut kirjaimet ja viinitäplät rinnakkain loistivat.
Herrat pistivät kuverttikukkasensa napinreikiin, naiset kiinnittivät ne rintaansa ja napittivat hansikkaansa.
Kenraalitar tarttui paroonin käsivarteen, ja seura lähti parittain vierassaliin. Sitten useammat herrat vetäytyivät tupakkahuoneesen, ja muutamat nuoret naiset, paroonitar etunenässä, menivät Ellenin kammioon, jossa he papirossinsa sytyttivät.
Lorenz oli kätensä Ellenin vyötäisille kiertänyt, ja tämä tuprutteli keimeänä papirossiaan ja puhalteli savua hänen kasvoihinsa.
Hän oli oikein sievä yksinkertaisessa valkeassa silkkipuvussaan, vihkonen tuoreita kielokukkia rinnassaan.
Kenraalitar tuli ovelle.
"Kylläpä vaan tämä on hienoa, tämä meidän aikainen nuorisomme! Jos minä nuorena tyttönä olisin noin höyryveturin tavalla äitini läsnä ollessa tuprutella uskaltanut, niin olisinpa totta tosiaan korvapuustin saanut".
"Ne ovat nuo mielevät rouvat, jotka esimerkillään edellä käyvät", sanoi
Ellen, luoden veitikkamaisen silmäyksen paroonittareen.
"Niin, meitä rouva raukkoja syytetään niin paljon", sanoi paroonitar.
Kun kahvia oli tarjottu, meni Ellen pianon ääreen laulaakseen pari duettia kamarijunkkarin kanssa. Kenraalitar, parooni ja pari vanhanpuoleista naista istuivat pelipöydän ääreen.
Paroonitar Olga oli asettunut vierassalin nurkkaan. Hän viittasi
Lorenzia viuhkallansa.
"Istahtakaapas nyt tähän ja olkaa hieman rakastettava! Tämä on luultavasti viimeinen kerta, minkä tällä erällä yhdessä olemme. Pyökki on jo puhjennut, emmekä mekään sitten enää Kyöpenhaminassa huoli kauvoja viivytellä".
"Mihin herrasväki aikoo kesällä matkustaa?"
"Me matkustamme Modumiin Norjaan. Minua niin haluttaa nähdä Norjan lumituntureita. Ne kuuluvat olevan niin kauniita ja kylmiä — juuri kuin te itse".
"Enpä ole kumpaistakaan. Tiedättehän Islannista, että useimmat jäätunturit ovat tuliperäisiä".
"Sammuneita tulivuoria", sanoi paroonitar olkapäitään nytkäisten. "Ei näy tulta, savua vaan, ja siitä mustaa itsensä".
"Minä luulin paroonittaren maininneen, että meidän piti rakastettavia olemaa näin viimeistä kertaa yhdessä ollessamme".
"Eipä tämä, toivoakseni, sentään viimeinen kerta liene. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Missä kesänne vietätte?"
"Minä matkustan ensin vähäksi aikaa Skåneen pariin maakartanoon ja sitten olen Klampenborgissa. Kenraalitar on sieltä huvilan vuokrannut, ja minä asun kylpylaitoksen ravintolassa".
"Entäs häät?"
"Kylläpä nekin kait joulun edellä pidetään. Minä tahdon ensin uuden kappaleeni näyttämölle saada".
Kamarijunkkari oli laulunsa lopettanut ja tuli sinne heidän luoksensa.
Keskustelu tuli yleiseksi.
Teetä juotuaan lähtivät vieraat pois kellon yhtätoista käydessä.
Falk astuskeli yksinänsä Leveetäkatua ja Kuninkaan Uudentorin poikitse sikaariansa poltellen.
Sitten hän poikkesi à Portaan pullon suutavettä juodakseen.
Herrain puolella ei ollut pöytäin ympärillä enää sijaa, eikä häntä haluttanut minnekään istahtaa. Sitä paitsi oli siellä niin kuuma ja tupakansavua paksulta. Hän meni siis oikealle, naisten kahvihuoneesen, joka oli melkein tyhjä, ja kun kello jo oli yli 11, sai hän sikaarinsakin pitää.
Eräs nainen istui yksinänsä pöydän ääressä selin ovea kohden.
Falk tunsi sangen hyvin tuon valkean niskan ja takaraivan lyhyiksi leikattuine tummine hiuksineen.
Istuja käänsi päätänsä ja katsoi häntä hymyillen.
"Niin, tosiaankin minä se olen, leski raukka, joka täällä yksinäni ja hyljättynä istun ja kehnoa voileipääni syön. Olen teaatterissa ollut yksinäni, vallan yksinäni, ja olen käskenyt piikani tulla minua täältä puoli kahdeltatoista noutamaan. Ei minua, nimittäin, haluttanut nälkäisenä levolle mennä, sillä, miten tiedätte, ei minulla ole mitään säännöllistä taloudenpitoa. Ei tämä tietysti ollut sopivata minulle tulla tänne ilman herraseuraa, mutta tämä hirveä rouva Stein on tehnyt niin paljon muutakin sopimatonta, että hiukkanen enemmän tahi vähemmän on siinä sangen arvotonta. No, mitä siinä keskellä lattiata seisotte? Ettekö saata tähän pöydän ääreen istahtaa, vai eikö se kentiesi ole sopivata?"
"Minä tulen suoraan kihlaajaiskestistä".
"Vai niin, siellä te olette samppanjassa uinut, ja sillä aikaa minä olen kyyneleistä juomaani juonut".
"Pullo pilsneriä ja korkea lasi!" tilasi Edvard myymäpöydän ääressä.
"Pullo pilsneriä ja hyviä korkea lasi!" huusi Gianelli aukossa.
"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja —".
"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!"
"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!" huusi Gianelli.
"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni. Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan istukaa, ihminen!"
Falk riisui päällystakkinsa.
"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän timanttipuuterianne".
"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle, niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena aviomiehenä!"
"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän virvoituksia?"
"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar, lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"
"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"
"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!" kertoi vanha Gianelli.
Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää juomaa.
"No, mitä te minua noin töllistelette? Sanoako, mitä ajattelette?"
"Saisi kuulla!"
"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".
"Kiitoksia", sanoi hän kuivakiskoisesti ja tarttui jälleen imutorveensa.
Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.
"Oh, saanko ilokseni teidät vielä kerran tänä iltana tavata?"
"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin, herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta toiseen liehuvat".
"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari", sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on kohtuullista".
"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan aamulla varhain linnaväkeni luokse".
"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin, te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"
"Olette ylen hyvä, rouva".
"Mutta ettehän sitten enää huomenna neiti von Feldauta tapaa —".
"En oikein ymmärrä teidän sanojanne".
"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne.
Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".
"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".
"Luuletteko sietävänne sitä niin kauvan takananne säilytellä?"
"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva, ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian toisiamme tavanne?"
"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän olevan viimeisen kerran tällä erällä".
Kamarijunkkari vetäytyi jälleen herrain puolelle.
Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia kultakakkuloittensa lävitse.
"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja — anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".
"En minä voi kärsiä tuota miestä!"
"Enkä minäkään. Toivoisin hänen rakastuvan minuun."
"No ei sanomista —".
"Ja sitten minä häntä myötäänsä piinaisin ja kiusaisin".
"Oikein, sepä olisi rangaistusta sekin".
"Mutta tuollapa jo palvelustyttöni tuleekin. Nyt pääsette minun seurastani".
"Saanen kait teitä portille saattaa, miten ennenkin?"
"Uskallatteko todeltakin?" kysyi hän ja nousi.
"Kyllä uskallan", vastasi Falk ja heitti teaatteriviitan hänen olkapäilleen.
"Kiitoksia!" sanoi rouva Stein ja kohotti mustat silmänsä häntä kohden.
Ei Falk ollut vielä milloinkaan niissä niin vienosuruista loistoa huomannut.
Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.
Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö astui jäljessä.
Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin käsivarteen — viimeisen kerran tällä erällä.
XXIII.
Vanhoja saatavia.
Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti, ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.
Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet, joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta näyttää.
Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.
Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.
Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten luokse.
"Hyvää päivää, herra kamarijunkkari, terve tultuanne takaisin!"
"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti, miten voitte?"
"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"
"Niin istumme: vartoomme Falkia, joka on Kyöpenhaminassa".
"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar. "On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri vastausta".
"Siitä on taukoomatta tietoja sanomalehdissä", vastasi kamarijunkkari.
"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".
"Sitä emme sentään huoli uskoa", sanoi Ellen rohkeasti.
Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:
"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen lähtöäni".
"Niin, kihlaajaispäivallisillä luonamme".
"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa — rouva Steinin seurassa".
"Mitä sanoitte?" tokasi kenraalitar.
"Mahdotonta!" huudahti Ellen.
"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".
"Sehän on inhottavaa!" huudahti Ellen.
"Vallan kauhistavaa!" lisäsi kenraalitar.
"Sitten he käsi kädessä kotiin lähtivät".
"Herra kamarijunkkari!"
"Kunniasanallani, rouva kenraalitar, todeksi sen vakuutan".
Ellen nyppi hervastuneena päivänvarjonsa tupsuja.
"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei sitä sikseen heitetäkään".
"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".
Hän kohotti hattuansa ja meni pöytänsä ääreen.
Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria huomannutkaan.
"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".
"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen hiljaa ja puristi huulensa yhteen.
Falk istahti synkkänä pöydän ääreen.
"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi kenraalitar.
"Hyvin ikävä asia. Näytelmäkappaleeni on takaisin lähetetty".
"Hyljättykö?"
"Niin juuri, hyljätty kummassakin teaatterissa".
"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".
"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois. Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset tekisivät minut heikkohermoiseksi".
"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.
"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön, minun ei ollenkaan nälkä ole".
Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.
Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.
Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:
"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"
Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.
Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella, vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.
"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame ranskaksi ja astui lähemmäksi.
Falk nousi hämillään.
"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö niin?"
"Ui", hökäsi kenraalitar.
"Olette kait herra Falkin äiti, eikö niin?"
"Nong", tokasi kenraalitar.
"Ah, pardon! Mutta herra Falk, ettekö tahdo tutustaa meitä?"
Falk suoritti hämillään tämän toimen.
"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"
Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.
Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.
"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet. Menimme Norjaan —".
"Se oli ihana matka!" puuttui ihastunut Anatolekin puheesen.
"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa — semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee — mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä Klampenborgissa olevan".
"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de
Pontjoie riemuiten.
"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"
"Minä sain sähkösanoman, äitini oli kuolemaisillaan ".
"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa voinut".
"Minä olen myötäänsä matkoilla ollut".
"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte, eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".
Kenraalitar siirtyi levotonna tuolillaan. Ellen oli sangen kalpea.
"Minä luulin — ettei niin hätimiten tehty tuttavuus", sammalsi Falk.
"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar, joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".
"Lapsellisuuksia", jupisi Falk.
"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on kihloissa minun tyttäreni kanssa".
"Oli, äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. "Emme ole enää. Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut, olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä kanssa".
"Vai niin, kamarijunkkari on kielitellyt".
"Ehkei se totta olekaan?"
"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".
"Ei se minunkaan tarkoitukseni ole".
Neiti von Feldau avasi päivänvarjonsa.
"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen pyörtymäisilläni".
He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.
"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt on meillä lasku suoritettavana".
"Niin, todellakin tärkeä lasku", lisäsi mr. de Pontjoie rohkeasti.
"Vait, Anatole!"
"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt tahdomme koko asian unhottaa".
"Mutta, Angélique —".
"Ei minulla ole mitään herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".
"Mutta, rakas lapseni", muistutti mr. de Pontjoie.
"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"
Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he ravintolahuoneesen astuivat.
Sitten hän joi lasin jääkylmää vettä ja meni.
Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.
Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt; hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.
Niihin kompastuu niin pian ja — lankee.
XXIV.
Jäähyväiset.
Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.
Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin
Kyöpenhaminaan lähteneen.
Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.
Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä oli maatila.
Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.
Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli
Ellenille lahjoittanut.
Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.
Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.
Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.
Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.
Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen sen raunioilla istui.
Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.
Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja uudestaan eteläänkään päin matkustaa.
Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.
Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä hän tarvitsi.
Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja takaisin viskoi eikä voinut nukkua.
Ajatukset pitivät häntä valveilla.
Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.
Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.
Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.
"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa? Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin paroonittaren!"
Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja matala, juuri kuin unissaan puhuvan.
"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari salaisuudet kielittelisi".
"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".
"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla varustetun laakeriseppeleen viskannut".
"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".
"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".
"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut, jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".
"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"
"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta.
Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".
"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".
"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".
"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä varma, että minä yhtä vapaa olisin?"
"Oletteko esteen saanut?"
"Saattaa niin olla".
"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"
"Vallan niin".
"Onnittelen!"
"Kiitoksia!"
"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".
"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".
"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"
"Oh, niin, miksei?"
"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis, pieni mies, valkoverinen ja sievistelty — näköjään vallan kuin kamarijunkkari Eisenfeldt — ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen tähden olen häntä armahtanut".
"Sen olette oikein tehnyt".
"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa —"
"— à Portaan".
"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne. Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen tuntenut".
Falk nousi.
"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".
Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.
"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."
"Kyllä, tietysti".
"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi saada".
Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.
"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut, silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".
"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".
Hän työnsi häntä ovea kohden.
"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään itkutuulelle tulevamme, molemmin".
Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille vierähtelivät.
Falk meni suoraan satamaa kohden.
Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.
Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.
Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen. Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää; sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa, ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa hajun tuoksuvan.
Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.
Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.
Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.
Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina. Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan, ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa. Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana, samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden väliltä hymyillen pilkistelivät.
Höyrylaiva poistui poistumistaan.
Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!
XXV.
Kotinurkissa.
Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta näyttävän leiman painavat.
Mutta sitä on mieluummin auringonpaisteessa katseltava.
Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta, ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta, niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.
Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.
Lorenz tuli maalle ja kulki katua ylöspäin.
Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita olleet, että hän oli takaisin palannut.
Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään, mihin sattuisi vaan.
Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.
Siinä oli paksuilla mustilla kirjaimilla:
ROUVA FINNEN
Yksityisravintola ja vuokrakoti.
Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain seuraan.
Hän astui portista sisään.
Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli pimeä ja likainen.
Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.
Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko joukko poljeksivia lasten jalkoja.
Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina, avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä, jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.
"Saisiko täällä asuntoa?"
"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"
"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".
"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko! Tehkää niin hyvin!"
Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin astumaan.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!"
Hän katseli tätä pyylevätä naista, joka seisoi hänen edessään.
Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun samettiliiviin, jossa oli löysä atlaskalisäsi etupuolella ja suuri reikä kyynäspäässä. Pari lätsälleen poljettuja tohveleita ja virkattu vaaleansinervä pitkä saali olivat hänen pukunsa täydennyksenä.
Lorenz astui pari askelta häntä kohden.
"Ettekö tunne minua, rouva Finne?"
Tämä tarttui häneen, veti lähemmäksi akkunaa ja löi sitten käsiänsä yhteen.
"No, siunatkoon sentään, ettekös vaan olekin Lorenz Falk? Finne, Finne!"
Finne tuli saliin syöksyen ja näytti rähjäisissä harmaissa vaatteissaan jotenkin rahjaantuneelta. Toisessa kädessään oli rikkinäinen tuolin selkälauta ja toisessa katkennut jalka.
"Mitä nyt? Onko joku pennuista nenänsä menettänyt?"
Hän säpsähti takaperin Falkin huomatessaan.
"Anteeksi, en tiennyt täällä vieraita olevan".
"Etkö tunne häntä, Finne?"
Hän heitti tuolinjäännökset lattialle, riensi hänen luokseen ja syleili häntä.
"Lorenz, vanha ystäväni, miten sinä voit?"
"Kiitoksia, enpä juuri mainiosti".
"Siis juuri kuin mekin, ystäväni, juuri kuin mekin. Sulaa kurjuutta!"
Hän potkasi tuolinpalaset tuonnemmaksi lattialle.
"Olin juuri puita hakkaamassa. Nykyään me poltamme vaan mahonkia muitten polttopuiden puutteessa. Näinä viimeksi kuluneina päivinä olemme vanhoilla tuoleilla ruokaa keittäneet, ensi viikolla aijon Gustan pianolla lämmitellä. Ei se enää soitettavaksikaan kelpaa".
"Hyi, Finne, sinä aina niin hirveästi liiottelet ja pelkkiä vastenmielisyyksiä juoruat", nuhteli rouva.
"Niin, oikein, Gusta, me annamme nyt surun lentää ja juomme tervetuliaismaljat Lorenzin kanssa. Kuules, poikaseni, etköhän voisi minulle olutpullon hintaa lainata? Ei minulla ole yhtään pieniä rahoja?"
"Kyllä, tee niin hyvin".
Falk antoi hänelle kruunun.
"Tuhat kiitosta. Niin, kun minä pullosta puhun, niin tietysti kahta tarkoitan. Gusta juo mielellään lasin hänkin. Isabella, menepäs tuomaan kaksi pulloa olutta isälle!"
Yksi punatukkaisista tytöistä tuli saliin.
"Tässä näet vanhimman tyttäreni. Minulla on kuusi tyttöä, ja kaikki punatukkaisia ja rumia. Eikö se ole ihmeellistä, mitä? Minä olen totta sanoen ollut kaunis mies, eikä Gustakaan nuoruutensa aikana niin rumalta näyttänyt".
Rouva Finne heilahutti päätänsä ja loi Lorenziin kiekailevan silmäyksen.
"Niin Gusta, ei sinun sentään tarvitse siitä liian itserakkaaksi käydä. En kuullut kenenkään muun sinua niin kauniina pitävän, kuin Lorenzin, ja hänkin oli siihen aikaan vielä niin nuori, ettei asiata paremmin ymmärtänyt".
Lorenz loi suuttuneena silmänsä maata kohden.
Samassa palasi lapsi olvineen, kaksi suurta, rumaa norjalaista kokopulloa ilman nimilippua; ne hän laski ruokapöydälle, jolla vielä äskeisen aterian ajalta likainen liina leivänmurujen peitossa virui.
Finne kaatoi, ja hän sekä rouva tyhjensivät lasinsa kumpainenkin.
Lorenz vaan kostutti huuliansa.
"Mutta ethän sinä juokaan?"
"Kiitoksia, minä juon olutta mieluummin aterian jälkeen".
"Niin, sinä oletkin aina tavoiltasi niin hieno ollut ja olet kait ulkomailla vielä hienommaksi tullut. Pelkään, että sinun olosi täällä luotinamme käypi kovin kehnoksi".
"Mutta, Finne sinä!"
"Siunatkoon sinua, Gusta; totta kait vanhaa ystävätä kohtaan täytyy rehellinen olla! Näetkös, meillä on kolme täydessä hoidossa, kaksi puotityttöä ja näivetystautia kituva ylioppilas. Näistä kolmesta syntisestä elää koko perhe, kahdeksan henkeä, ja silloin tällöin vielä piikakin, jos satumme niin onnellisia olemaan, että semmoista saamme kahdeksan päivää pitää; pitempää aikaa eivät ne meillä milloinkaan viivy".
"Mutta, Finne, sinähän peloitat herra Falkin samaa tietä talosta pois".
"Oli, enpä minä puolestani niin arka ole", sanoi Lorenz ja nousi. "Minä menen ulos, tuotan palkkakantajalla tavarani tänne ja tulen hetkisen kuluttua takaisin".
Epätietoisena hän otti rahakukkaronsa.
"Ehkä te haluatte vähän ennakolta", sanoi hän ja tarjosi Finnelle paria kymmenen kruunun seteliä.
"Kyllä, kiitoksia, se on todellakin sangen tervetullutta".
"Hyvästi siksi aikaa!".
"Hyvästi, ja tervetuloa takaisin!" sanoi rouva.
"Saatte oikein hauskan huoneen —".
"Ja hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa sekä perheen seuraakin", jätkytteli Finne, meni samassa ja täytti olutlasinsa, jolla aikaa pikku Isabella myös Lorenzin lasista jäännöksen tyhjensi.
Gusta saattoi häntä etehiseen. Falk riensi kiireesti rappuja alas.
Hän päätti ensin hautausmaalle mennä.
Hän hengitti ikään kuin huokeammin sen porttien sisäpuolelle päästyänsä. Siellä oli kaikki niin hiljaista ja kaunista. Hän meni lehtokujaa ylöspäin ja antoi silmäyksiensä liidellä pitkin haudoilta haudoille, jotka kaikki järjestään olivat hyvin laiteltuja kukkakumpuja, rakkailla käsillä hoidettuja.
Vaikka jo olikin myöhäinen vuodenaika, loisteli täällä sentään kaikkialla runsas kukkalaiho, ja metsän viiniköynnöksen lehdet komeilivat pengermäin laiteilla veripunaisessa väriloistossaan.
Nyt piti hänen jo pian haudalle joutua; mutta: missä se nyt olikaan?
Oikein, tuolla; mutta sepä nyt oli vallan toisellaiseksi laiteltu.
Ympärillä oli kivikehys ja valettu ristikkoaitaus, ja keskellä korkea, kiillotettu kivipatsas, jossa kullatuilla kirjaimilla loisti:
HANS FALK.
BEATE FALK,
syntyisin Christensen.
Ja alle olivat syntymä- ja kuolinpäivät ynnä vuodet merkityt. Kuhunkin neljään nurkkaan oli korkearunkoinen ruusupuu istutettu, ja niiden juurilla kukki punaisia, valkeita ja sinikiuhtavia astereita. Itseä hautapatsasta ympäröivät kristtorni- ja georginiköynnökset, ja haudalla oli pari kaunista kukkavihkoa.
Sehän oli kuin juhlaksi koristettu. Ja jopa hän muistikin, että juuri äskettäin oli hänen äitinsä syntymäpäivä ollut, Olihan se patsaasenkin merkittynä.
Eipä häntä siis oltu vallan unhotettu, äiti raukkaa. Rakkaat kädet, naisen kädet varmaan, olivat haudan täksi juhlapäiväksi koristaneet.
Ei se voinut kukaan muu olla kuin Norderudin Anette, joka tätä oli muistanut. Ja yhtäkkiä tämä hänen silmäinsä eteen selvisikin, tämä nuori impi, vaaleaverisenä, lempeänä ja ystävällisenä. Hän oli koko tämän kuvan siellä etelässä monien silkkilaahusten keskellä kadottanut. Nyt hän oli jälleen hänet täällä hautausmaalla löytänyt.
Falk avasi ristikkoaitauksen portin ja istahti pienelle penkille, joka oli haudan äärellä.
Tietysti ne olivat Norderudilaiset, jotka, tämän kauniin muistomerkinkin olivat tähän hankkineet. Itse ei hän ollut mitään tehnyt eikä voinutkaan mitään tehdä, ei mitään muuta kuin itkeä rakkaitansa, jotka hänen hyväkseen siihen asti olivat työtä tehneet, kunnes menehtyivät.
Hän painoi kasvonsa käsiään vasten ja nyyhkytti.
Hetken aikaa istuttuansa hän tunsi käden hiljaa olkapäätänsä koskettavan. Hän kohotti päätänsä.
Rouva Verlund seisoi aitauksen ulkopuolella. Lorenz tunsi hänet heti, vaikka hänen mustankiiltävät hiuksensa olivat vallan harmaiksi muuttuneet; mutta hän oli sievä, ja pukunansa oli säällinen musta villahame, eikä vanha silkkirääsy niin kuin ennen.
"Herranen aika, se oli Lorenz sittenkin! Minä olen usein teitä muistellut, sillä minä poikkeen tähänkin joka kerta tuolla ylempänä Ferdinandin luona käydessäni, ja siellä minä joka päivä olen. Se on ainoa ilo, mitä minulla on, kun saan hänen hautaansa katsella. Tuolla hän lepää ylempänä kummulla, minun poikani, ja siellä on hänellä kaikki niin hienoa. Siellä ylhäällä onkin hienoin osa; ja ne ovat kaikki pelkkiä ylhäisiä, jotka siellä lepäävät; sillä siellä tulevat haudat kaksihintaisiksi, koska ne siellä täytyy kallioon särkeä; mutta siellä he sitten lepäävätkin niin kuivalla ja niin hyvin. Ja sitten minä olen vielä niin kauniin semmoisen marmoriristinkin ostanut, jossa on kyyhkynen päällä ja avoin kirja alla, johon hänen nimensä on kullatuilla kirjaimilla piirretty. Mutta kallis oli sekin".
"No, menette kait hyvin eteenpäin vaan, rouva Verlund?"
"Kyllä, Jumalan kiitos; pieni kauppani kannattaa oikein hyvin, enkä minä nyt paljoa mitään tarvitsekaan, minä yksinäinen nainen. Siksipä Ferdinand saakin niin hienosti levätä, ja siitä minä ylpeilen".
Eukko raukka, ei hänellä mitään muuta ollut, minkä hyväksi elää, kuin poikansa, poika vielä nytkin, vaikka hän jo kuollutkin oli.
"Mutta teidän vanhemmillannekin on oikein kaunis hauta," jatkoi rouva Verlund. "Se on neiti Norderud, joka sitä hoitaa. Minä näin hänet täällä pari päivää sitten. Hän on oikein herttainen tyttö ja erinomaisen nuorelta hän vielä näyttää, vaikka varmaan jo lähellä kolmeakymmentä onkin. Niin, valkoveriset ihmiset pysyvät aina niin kauniina. Tietysti te menette Falkestadiin sukulaisianne tervehtimään?"
"Kyllä niin olen aikonut".
"Asetutteko nyt jo lepoon tänne kotimaahanne Norjaan?"
"En tiedä sitä vielä".
"No niin, me tapaamme kyllä toisemme useamminkin. Teidän täytyy tulla tänne ylös Ferdinandia tervehtimään. Siellä on hänellä niin hienoa, niin hienoa. Hyvästi siihen asti!"
Hän nyykäytti päätänsä, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heilahtivat, ja mennä piipersi pois hautain välitse.
Lorenz nousi myös ja lähti alaspäin kaupungille.
Matkalla hän pistäysi Vindahlilaisia tervehtimään. He asuivat entisessä paikassaan, ja heidän kodissaan oli kaikki siistiä ja säädyllistä.
Rouva Vindahl istui salissa neulomus polvillaan ja tutki rasvaista lainakirjasto-romaaniansa, ja pikku Gaston, joka oli jo suureksi pojaksi ylennyt, pinnisteli läksyjä päähänsä. Vindahl tuli nilkuttain sivuhuoneesta ja puristi hänen kättänsä.
"Terve tultuasi takaisin! Oh, hoh, miten sinä olet vanhentunut, ja näytät niin hivuneelta!"
"Niin, vuosien jäljet tuntuvat meissä kaikissa; vaikka ei samaa käy sinun rouvastasi sanominen. Hän kukkii kuin ruusu".
"Imartelija!"
"Niin, Georgine on hyvin pysynyt voimissaan, ja hän on kelpo vaimo, vaikka hän vielä nytkin romaanejansa tutkii. Niin, nythän sinä kait piakkoin kirjoitat aika paksun sepustuksen, jota hän saattaa lukea?"
"Oh, minä tosiaankin olen jo kirjoitukseni kirjoittanut", vastasi
Lorenz synkästi.
"Oh, joutavia! Kuules, Georgine, tuopas lasi viiniä meille, niin saamme jutella vähäsen; ja sinä Gaston, saat vähäksi aikaa kävelemään mennä".
He istuivat kauvan yhdessä, ja Lorenz kertoili vanhoille tuttavilleen pimentyneet tulevaisuutensa toiveet.
Kuin Lorenz lähti ja he olivat häntä ulos saattaneet, sanoi Vindahl vaimollensa:
"Tänä iltana minä kirjoitan Norderudin matamille, että hänen täytyy tänne tulla. Hän on ainoa, joka nämä seikat selvittää saattaa. Finneläisten luona ei hän saa asua. Finne saattaisi hänestä piankin juoppolalluksen tehdä".
Kun Lorenz jälleen asuntoonsa palasi, avasi rouva Gusta oven.
Helteistä paistinkäryä oli etehinen täynnä, ja ruokasalin rakoselleen olevasta ovesta hän näki Finnen ja lasten sekä asumavierasten likaisella liinalla katetun pöydän ympärillä istuvan ja syövän illallista, johon myöskin olutta ja viinaa kuului.
Ei Falk huolinut ollenkaan syödä, vaan meni suoraa päätä huoneesensa ja sanoi väsynyt olevansa sekä haluavansa levolle mennä.
Hän lukitsi oven ja avasi matka-arkkunsa vähän vaatteita esille ottaaksensa. Silloin hän sai käteensä äitinsä valokuvan veistoksilla kaunistettuine kehyksineen. Se oli koko matkan hänen mukanansa ollut.
Hän asetti sen pöydälle eteensä ja tarkasteli sitä.
Ei katse ollut enää niin nuhteleva kuin ennen, surumielinen vaan.