XXVI.
Muukalainen Israelissa.
Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan ennen olleet nähneet.
Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu. Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.
Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi toisen puotitytön puoleen.
"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"
Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.
"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"
Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi taaskin ujosti ja laski lasin pois.
"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.
"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".
"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei henki ottanut minua innostuttaaksensa".
"Sepä todellakin oli onneksi", vastasi Lorenz.
"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja tarkasteli häntä ylpeillen.
"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.
Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään, nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi. Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään ja laski vihdoin lasin siihen.
Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä, oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt, ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille" ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt temput jäljitellen.
Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa, mutta hauskassa kodissa suojellut.
Tässä hänen äänensä kyyneliin melkein tukahtui.
Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.
Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen, joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua päällisruokalautastansa tarkastelemaan.
Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita, eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen. "Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen oikein kelpo norjalainen".
"Kieltämättä", myönsi Lorenz.
Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo kuorsasi kuin höyrykone.
Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.
Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja haukotteli.
"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään; menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo mitään, ei sikunatippaakaan".
Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin, isälle olutta tuomaan.
Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen menisivät.
"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä, miten ylioppilaat nyt näyttelevät".
Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin seurassa.
Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat vaatteensa.
Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.
Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.
He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.
Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä ylioppilas-ilveilyssään.
Lorenz riensi hänen luoksensa.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"
"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen. "Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"
"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni tervehtiä".
"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".
"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha ilveilijämme on?"
"Bilskau — vai niin, hänkö? Hän on kait Heimdalissa".
"Heimdalissako: mikä se on?"
"Se on juoppojen parannuslaitos".
"Vai niin! Entäs Pedersen, pikku Pedersen, joka niin ujo oli?"
"Hän on Gaustadissa. Menetti järkensä uskonnollisissa mietiskelyissään".
"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen koskaan ollut, Meydling".
"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain
nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi
Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella.
Hyvästi!"
"Tuhannesti anteeksi, että tässä olen sinua viivytellyt!" sanoi Falk.
Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.
Se sujui vilkkaasti ja hauskasti, vallan samoin kuin entisinäkin aikoina, ja kappaleen tekijä, joka mukana näytteli ja näytteli mainiosti, huudettiin esille — vallan samoin kuin ennenkin.
Sitten seurasi punssipöytä, mutta ei samallainen kuin ennen. Toimikunta sai virassaan vanhentuneen teekattilan, jossa oli lämmintä vettä, sekä kaksi pulloa konjakkia totilaitoksia varten; soittajat ja näyttelijät kutsuttiin toisen pöydän ääreen, ja yleisö osti seltterivettä ja totia parilta pöppöpäiseltä poikanulikalta, jotka tarjousta hoitivat ja aina jotakin semmoista antoivat, mitä ei tilattukaan oltu.
"Takapajulle jäävät vanhat jumalat", sanoi Finne, kun he puolen tiimaa odoteltuaan vihdoinkin olivat vähän suun kostuketta saaneet. "Missä on yhdistyksen pitkä pöytä juhlallisine punssimaljoineen, jonka ympärillä istuttiin ja yhtä paljo päälleen kuin sisäänsäkin kaadeltiin?"
"Viinayhtiö on ne ylisille vienyt, ja yhdistys juo luvatonta totia. Ensi vuonaa se pian aikaa luvattomasta anniskelusta oikeuteen haastetaan ja pakotetaan marjamehuja ja kirsikkahilloa juhlissansa tarjoomaan, juuri kuin lastenhuveissa nuorena ollessani. Me elämme vapaassa maassa, sanon minä!"
Puheenjohtaja piti päivän kunniaksi puheen, saman minkä kuutosenkin
ääressä; ja sitten laulettiin juhlaruno, sama mikä kuutosenkin ääressä.
Sitten pidettiin puheita soittokunnalle ja näyttelijöille. Kaikki ne
Lorenz jo ulkoa osasi.
"Siinä menettelee puheenjohtaja säädyttömästi, kun ei edes parilla sanalla sinua jälleen kotimaahasi tervetulleeksi toivota", sanoi Finne. "Olethan sinä kumminkin tuommoinen yhdistyksen entinen kelpo jäsen".
"Ole rauhassa, Finne, minä mieluummin olen sitä kunniata vailla.
Näetkös, että minä olen muukalainen Israelissa".
Sitten juotiin kappaleen tekijän malja, ja loppumattoman riemun vallitessa häntä kullatulla tuolilla kannettiin.
Falk meni kirjailijan luokse, joka oli nuori mies, kasvot kauniit ja rehelliset.
"Suvaitkaa surkutellakseni teitä! Me olemme onnettomuuden osaveljiä
Minäkin olen, nähkääs, ylioppilaskirjailija ollut".
"Minulla on tietysti ilo tuntea herra Falk, kuulemaini mukaan? Kaikki teidän näytelmäkappaleenne ovat arkistossamme tallella".
"Ovatko todellakin? Minä luulin ne jo aikoja sitten hylkypapereina rakennusrahaston hyväksi myydyksi".
"Olette, herra Falk, ivallinen tapanne mukaan. No, mitä näytelmästä pidätte?"
"Paljon — sekä kappaleesta että näyttelemisestä. Mitä luette?"
"Minä olen suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon enkä aijo enää lukujani jatkaa".
"Ette tietysti, siksi olette liian lahjakas".
"Kyllä niin, minua on neuvottu näyttelijäuralle antautumaan. Minkä ammatin te puolestanne minulle soveliaimpana pidätte?"
"Niin, näyttelijöinä esiintyväin taiteenharrastelijain jäljestä en ole minkään muun nähnyt myrskyilevämpiä suosionosoituksia yleisöltä niittävän kuin säveleitä jätkyttelevien klownien hevosteaattereissa. Jos te voisitte opetella päällänne seisomaan ja tyhjille pulloilla kastrullien mukasoitolla Carneval de Veniseä puhaltamaan, niin luulisin sitä parhaimmin palkitsevaksi taiteenhaaraksi, minkä harjoitukseen elämänne pyhittää saattaisitte".
Tulipunaiseksi vihastuneena nuori mies käänsi selkänsä hänelle.
"Tule, Finne, lähdetään pois!" sanoi Falk. "Minä olen tästä mokomasta ilveilystä jo tarpeeni saanut. Nuori kirjailija loukkaantui ja luuli minun häntä ivailla tahtovani; mutta muutaman vuoden kuluttua hän sanani todeksi myöntää. Tämä ikuinen kykyjen liehakoiminen minua ärsyttää. Täällä on aina joku uusi kirjava taiteentavoittelija-pallo lahjoja täynnä, jonka nämä yhdistyspojat ensin korkealle ilmaan viskaavat ja sitten antavat lokaan pudota".
Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten
Lorenzin ruokasaliin.
Keskellä lattiata seisoi mittava, karkealuinen olento.
Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.
Se oli Norderudin matami.
"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"
Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun kohdalle.
"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet minun kanssani Falkestadiin".
"Mutta, täti —"
"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme puhua".
Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet salista etehiseen.
XXVII.
Ihana syksy.
Falkestadin vaunut odottelivat laivasillalla. Jens ajaja istui jäykkänä ja tanakkana uudessa liverissään ajajan sijalla. Hän oli näiden monien vuosien vieriessä vanhana talon kaluna aina virassansa pysynyt, vaikka ei hän niin hirveän vanha vielä sentään ollut: sillä hän oli taloon vallan nuorena tullut. Nyt viimeksi kuluneina vuosina hän oli siellä onnellisena aviomiehenä punatukkaisen Tominen rinnalla elänyt. He asuivat eräässä läheisessä mökissä; ja aina kun talossa jotain juhlantapaista vietettiin, silloin Tominekin siellä aina auttelemassa oli.
Lorenz ja Norderudin matami istuivat vaunuihin ja ajoivat kaupungin pääkatua ylöspäin. Kaikissa akkunoissa näkyi kurkistelevia päitä — pikkukaupungeissa kurkistellaan aina niin, milloin vaunut kulkevat vaan — ja monien muitten joukosta Lorenz tunsi Binbergin neitienkin kasvot. Ne olivat kokoon kutistuneet juuri kuin muumiot, eivätkä siis paljoakaan muuttuneet.
Nyt he ennättivät maantielle, tälle leveälle, kauniille tielle, joka tämän seudun lävitse kulki, tämän seudun, mikä on Smaalenenin aukeimpia ja hedelmällisimpiä ja ikään kuin täyteen seulottu valkeiksi maalatuita, hyvin asuttuja talonpoikaistaloja, pieniä metsätilkkuja, koivulehtoja ja lehtokujia, ja siellä täällä peilikirkas lampi tahi suurempi järvi.
Aurinko paistoi lempeästi ja lämpimästi, ja syksy oli reimalla siveltimellään metsän mitä hohtavimpiin väreihin maalannut, punervaksi, keltaiseksi ja viheriäksi sekä kaikellaiseksi muuksi; aina sen mukaan, olivatko ne koivuja, vaahteria tahi pihlajia, jotka tummanvehreiden havupuiden välillä kuurupiilosia leikkivät.
Lorenz istui ja hengitti täysin siemauksin puhdasta ilmaa sisäänsä.
"Mikä ihana syksy!"
"Täällä hengittää helpommin kuin siellä tukahduttavassa kaupungin ilmassa. Olin tukehtua siellä rouva Finnen vuokrakodissa", sanoi Norderudin matami.
"Kyllä, siellä olikin ilma paljoa pilaantuneempaa kuin muuten tavallisesti", vastasi Lorenz. "Jos olisi siellä kauvemmin viipynyt, niin loppunsa varmaan löytänyt olisi".
"Sitä itsekin ajattelin, ja sen tähden tahdoin sinut sieltä mahdollisimman pikaisesti pois saada".
Lorenz kääntyi tätiänsä kohden ja katsoi ystävällisesti häntä silmiin, ja siinä hän tuli huomanneeksi, etteivät ne muutokset niinkään pienet olleet, mitkä hänen koko olennossaan olivat tapahtuneet. Hänen pukunsa oli tosin yksinkertainen ja tumma nyt niin kuin ennenkin; mutta sekä kangas että kuosi olivat sievät ja todistivat varallisuutta.
"Sanos minulle, täti, eräs asia, joka minua kummastuttaa, se nimittäin, mikset sinä sanallakaan ole minulta kysynyt, mihin toimeen nyt aijon ryhtyä?"
"Tiedätkös sitä itsekään?"
"Totta puhuen en sitä tiedä".
"No mitäpä sitten hyödyttäisikään sinua semmoisilla kysymyksillä kiusata?"
"Surullista on, kun mies vielä tällä ijällään näkee tulevaisuutensa näin musertavan toivottomana ja pimeänä edessään".
"Tulevaisuus on Jumalan kädessä, poikaseni", lausui Norderudin matami lempeästi. "Tähän aikaan on kyllä niin uusimuotista sanoa, ettei mitään Jumalata olekaan; mutta kyllä hän sentään siellä ylhäällä hallitsee, ja kun meistä kaikki pimeimmältä näyttää, silloin hän aina meille pienen kynttiläntynkän sytyttää ja oikean tien osoittaa".
Lorenz huokasi ja antoi päänsä alaspäin vaipua.
"Tuolla näet Falkestadin. Vieläkös tunnet sitä?"
"Herranen aika, noin kauniina ja komeanako se tuolla auringon paisteessa loistaa? Luulen, että se on äskettäin maalattu".
"Kyllä, se on siistitty sekä sisältä että ulkoa, ja niin on
Norderudissakin tehty. Me vanhukset muutamine sinne uudeksivuodeksi".
"Entäs Falkestad?"
"Siellä asuu sitten Anette miehensä kanssa".
"Vai niin, hän on siis kihloissa?" urkki Lorenz hieman tuskallisesti.
"Kyllä, voithan hyvin käsittää, ettei niin kaunis ja rikas tyttö vanhaksipiiaksi jouda".
"Ei, tietysti. Onko hänen sulhasensa maanviljelijä?"
"Ei, kaupungista on; mutta meillä on niin kelvollinen työnjohtaja, joka saattaa siksi auttaa, kunnes hän itse on vähäsen ennättänyt maanviljelykseen perehtyä; ja kun on talo semmoinen kuin Falkestad velatonna ja vielä korkoja muutama tuhat vuodessa, niin saattaapa sillä aina toimeen tulla, vaikka ei olisikaan niin tavattoman taitava maata viljelemään. Ja ovatpa nuoret sitä paitsi lähellä minua ja Ole Danielia, ja me saatamme heitä työllä ja neuvoilla auttaa".
"Kyllä niin", sanoi Lorenz hieman huokaisten.
Nyt he kääntyivät lehtokujaan.
Anette seisoi rapulla ja heilutti kaikin voimin nenäliinaansa, ja hänen takanansa näkyi Ole Daniel hopeahelaisine merenvahapiippuineen, ja parin piian uteliaat kasvot pilkistelivät keittiön akkunaruutujen takana. Unionimerkillä kaunistettu suuri lippu liehui rattoisasti tuulessa, ja alempana puutarhan vanhassa pihlajassa tiukutteli koko parvi varpusia oikein sydämensä halusta.
Norderudin matami vei riemuiten veljensäpojan saliin, jossa kahvipöytä oli katettuna, kori nääntymäisillään kotona leivottujen nisuleipäin alla ja Falkin suvun vanhoja hopeakaluja ikään kuin näytteille ladottuina.
Huonekalut olivat uudet ja sievät; seiniin oli uusia tauluja pantu ja brysseliläiset matot lattialle.
Lorenz sijoitettiin sohvaan Ole Danielin rinnalle, ja Anette tarjosi kahvia.
Lorenzin mielestä tuntui siltä kuin olisi vaan pari päivää siitä kulunut, kun hän viimeksi oli Anetten nähnyt; sillä niin samallaiselta hän näytti tuossa terveenä ja punaruusuisena seistessään paksut, vaaleat hiuspalmikot pään ympärille kierrettyinä, yllään tummansininen puku kultareunaisine kaulaharsoineen ja edessään pieni sirotekoinen esiliina, johon ruusunnuppuja ja kultalehtiä oli ompelemalla kuvailtu. Hän oli niitten tuoksuvain kukkasten kaltainen, jotka kaukana sydänmailla kasvavat ja joita pitkät puut päivänpaahteelta ja tuulilta suojelevat. Siksipä eivät ne niin pian lakastutaan, koska ne varjossa kasvavat.
Lorenz tunsi niin kummallista tukehduttamista kaulakuopassaan joka kerta, kun hän Anettea katsahti ja tuli sitä ajatelleeksi, että hän nyt piakkoin toisen omaksi joutuisi.
Kun he olivat kahvit juoneet, sanoi Norderudin matami:
"Nyt sinun täytyy Lorenzille iso sali näyttää, Anette; häntä kait huvittanee sitä jälleen katsella".
Nuoret menivät. Ole Daniel nousi myös.
Matami veti navakasti nykäisten hänet jälleen sijalleen.
"Minne sinä pyrit?"
"Minä vaan lasten kanssa menisin".
"Ole Daniel, sinäpä nyt aika tollo olet! Etkö voi käsittää, että heidän nyt täytyy kahden olla?"
Ole Daniel pureksi häpeillään piippunsa imuketta ja oli vaiti.
Anette ja Lorenz astuivat yhdessä pitkän käytävän lävitse ja tulivat isoon saliin.
Lorenz seisahti keskelle lattiata.
Tämä se oli, se vanha iso sali nuorennetussa muodossaan; sillä isot kuvastimet olivat uudestaan kullatut, samoin vanhanaikaiset huonekalut, jotka nyt olivat punaiset silkkipäällykset saaneet. Vanha kynttiläkruunukin riippui siellä niin kuin ennenkin ja soi lasisärmiöittensä auringonvalossa kimallella.
"Kaikkihan täällä ovat entisellään".
"Kyllä, tiedäthän sinä, että me ostimme huonekalut tätivainajan jälkeen ja olemme ne puhdistuttaneet. Ja katsos tänne, Lorenz, täällä on sinun nukketeaatterisikin vanhassa nurkassaan. Minä löysin sen ylisiltä eräästä hinkalosta ja puhdistin tomut siitä. Koristukset ja nuket ovat vallan eheät; mutta ne ovat kovin kellastuneet".
Lorenz vaipui kullatulle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja itki.
Anette seisoi äänettä kyynelsilmin hänen vieressään.
"Kas niin, Lorenz; älä anna muistojen masentaa itseäsi".
"Oi, Anette, parempi olisi ollut, etten milloinkaan olisi takaisin tullut enkä kaunista nuoruuteni kotia enää nähnyt. Olen tuntenut itseni vallan toiseksi ihmiseksi tällä lyhyellä ajalla, minkä täällä olen ollut; ja nyt minä koditonna ja rauhatonna jälleen pois ajetaan".
Anette otti tuolin ja istahti hänen viereensä.
"Voithan sinä jäädä tänne meidän luoksemme".
"Jäädäkö tänne, kun sinä naimisiin menet!" puhkesi hän sanomaan ja kohotti päätänsä.
Anette katsoi vilpittömästi häntä silmiin.
"En minä milloinkaan mene naimisiin muiden kuin sinun kanssasi, Lorenz!
Nyt sen tiedät".
"Anette, onko — onko — se sinulta oikein täyttä totta?"
"Minä olen aina sinusta pitänyt, aina siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin enkä osannut prinsessaa näytellä; mutta nyt minä mielelläni sitäkin koettaisin, jos se sinua ilahduttaa voisi", sanoi hän ja hypisteli kultakirjaista esiliinaansa.
Lorenz kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja antoi raskaan päänsä hänen olkaansa vasten vaipua. Ei hän oikein tiennyt nauroiko vai itkikö. Ehkä siinä tuli kumpaakin. Kauvan he siinä niin istuivat, aina siihen saakka, kunnes ovi hiljaa avattiin ja Norderudin matami pilkisti siitä.
"Täällä oltiin niin hiljaa — no, viimeinkin ovat hänen silmänsä auvenneet! Se on vallan hirveätä, miten tuollaiset viisaat ihmiset saattavat siinä niin tuhmia olla, mikä heidän omaa hyväänsä koskee! Ole Daniel, nyt saat tulla, ja sano myös yksin tein Tominelle, että hän tuokoon pullon samppanjaa isoon saliin; kyllä mekin komeilla osaamme, kun tahdomme vaan, sillä nyt me juomme kihlaajaismaljat".
"Mutta, äiti", sanoi Anette punastuen, "nyt näin hetikö —"
"Onko tämä sinun mielestäsi liian aikaista, hyvä lapsi? Minun mielestäni sinä olet kylliksi kauvan odotellut, kyllä vaan!"
Ei Anette vastannut mitään, piti vaan Falkin kättä omassaan, kun he yhdessä pöydän ääreen menivät, missä Tomine, nyt Jens ajajan vaimo, ilosta ratkeemaisillaan laseja täytteli.
Sen jälkeen käyskelivät äsken kihlautuneet puutarhassa, jossa he sireenimajan penkille istahtivat.
Lorenz pisti kätensä liivintaskuun.
"Kas tässä, Anette, on sinulle sormus. Ei tähän ole päivää merkitty. Sitä on vähän käytetty, mutta ei se uutta huonompi ole; tahdotko tätä pitää?"
"Kyllä minä", vastasi Anette. "Minä tiedän sinun siellä Kyöpenhaminassa olleesi kihloissa kreivittären taikka paroonittaren kanssa, taikka mikä hän nyt oikein lienee ollutkaan; mutta sen saan hyvänäni pitää. Me naiset, me vartoomme, jos nimittäin oman päämme pitää saamme, kunnes oikea mielitietty tulee; mutta te miehet koettelette kaikki —".
"— Ja valitsemme parhaan", puuttui Lorenz puheesen. "Norderudin täti, taikka äiti, niin kuin nyt häntä nimittää saan, sanoi oikein, että minä olen hirveän sokea ollut, kun olen onneani etsimässä ympäri maailmaa ajelehtanut, vaikka sen olisin jo aikoja sitten täältä kotoa löytänyt. Saattaako ajatella kauniimpaa luontoa kuin mitä täällä on? Nyt en huolisi Seelannin valoisiin pyökkimetsiinkään tätä vaihtaa. Kaikki ympärillämme huokuu rauhaa".
"Se seuraa siitä, että itse olet rauhan löytänyt".
"Katso, miten ihanasti aurinko laskee ja suopi säteidensä tuohon kellertävään koivumetsään loistaa. Se loistaa juuri kuin kultaa olisi".
"Lehti kellastuu, kesä on mennyt", kuiskasi Anette.
"Kyllä, mutta syksyllä saattaa sulonsa olla silläkin. Meidän kesämme on myöskin mennyt, Anette; mutta siitä olen varma, että me saamme ihanan syksyn", vastasi Lorenz ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä.
Vastaukseksi hän sai vaan hellän silmäyksen.
XXVIII.
Loppukuvaus.
Pari vuotta on kulunut: ja ne kuluvatkin silloin niin pian, kun onnellisia ollaan.
Taaskin on lokakuu kulumassa. Metsä on kirjavassa väriloistossaan: syysaurinko paistaa ison salin akkunoista sisään, ja sen säteet kimaltelevat kynttiläkruunun särmiöissä ja raskaissa hopeakannuissa, jotka tänne katetulla kahvipöydällä seistä törröttävät; sillä nyt on suuri juhla talossa.
Falkestadin nuori, vapaa omistaja Hans Falk, vanhempainsa, talonomistajan ja filosofian kandidaatin Lorenz Falkin ja hänen vaimonsa Anetten, omaa sukuansa Norderudin, poika viettää näet tänään toista syntymäpäiväänsä.
Falk ja Anette viettivät häänsä viimeisen edellisenä vuonna uudenvuoden aikaan, ja lokakuussa nuori Falk tuli maailmaan.
Lorenz Falkista on tullut vakava perheen isä. Hän on kasvattanut suuren parran, mutta pitänyt vatsansa pienenä, työskentelee innokkaasti maanviljelyksessä; on selväpiirteisenä oikeiston miehenä suurkäräjiin valituksi tulemaisillaan eikä enää näytelmäkappalten kirjoituksissa puuhaile.
Hän yritti poikansa syntymäpäivän kunniaksi nukketeaatterissaan pienen juhlanäytännön antaa; mutta nuori Hans Falk osoitti koko näytelmätaidetta niin suuresti halveksivansa, että potkasi nurin erään linnamaalauksen ja puri pään ensimmäiseltä rakastajattarelta, josta Norderudin matami saa aihetta päätellä, ettei hän milloinkaan tule teaatteritoimiin antaumaan.
Nykyään hän rehentelee mummonsa sylissä, suuri kakku kummassakin kädessään ja ahtaa sitä itseensä, niin että muruset hänen ympärilleen singahtelevat. Ja ylimalkaan ei hänellä vielä mitään muuta selväpiirteistä taipumusta näy olevankaan, kuin tunkea kaikki suuhunsa, mitä vaan käsiinsä saa.
Eikä hän vielä mikään puhetaiturikaan ole, sillä hänen koko sanavarastonansa on vaan nämä kolme sanaa: "ä", "i" ja "muh".
Että nämä kaksi edellistä sanaa ovat äitiä ja isää merkitsevinään, siinä ei ole epäilemisen aihettakaan; mutta viimeisen selittäminen on oppineiden kesken paljon kiistaa synnyttänyt, Lorenz väittää, nimittäin, että "muh" lastenkielen yleisen sanakirjan mukaan merkitsee "lehmää;" mutta Norderudin matami sitä vastaan uskaltaisi valallaankin todistaa sillä tässä tapauksessa "mummoa" tarkoitettavan.
Tätä tärkeätä kysymystä harkitsee tässä kahvipöydän ääressä parhaallaan seura, johon kuuluvat nuoren perillisen sekä omat että hänen äitinsä vanhemmat ynnä Vindahlin perhe ja kandidaatti Finne, joka kuukauden päivät on Falkestadissa vieraisilla ollut, jolla aikaa Gusta rouva on kotona ja hoitaa asumavieraita ja punatukkaisia pikku tyttöjään. Hän on Falkilta uudet vaatteet saanut ja on elämässään hyvin säännöllinen täällä maalla ollessaan, luultavasti sen tähden, että hän kavahtaa Norderudin matamia, joka melkein joka päivä Falkestadiin pistäytyy, enimmäkseen varta vasten lemmikkiänsä, pikku Hansia, tervehtimään.
"Siunattu ruokahalu hänellä on —", sanoi Norderudin matami ja silmäili ylpeänä tyttärensä poikaa.
"Katsos tänne, näetkös?" sanoi isoisä ja piti kiiltävää kahdenkruunun kappaletta pojan edessä.
Lapsi luopui molemmista kakuistaan ja tarttui rahaan, jonka hän samassa tuokiossa suuhunsa pisti.
"Eilen hän nielasi kaksi kymmenäyriä, ja tänään hän, herra varjelkoon, tahtoo koko puolen taaleria lotkasta", sanoi Norderudin matami ja otti kahdenkruunun rahan hänen suustansa. "Hän on jo ihan hulluna rahan himosta. Ihan sinun kaltaisesi, Ole Daniel".
"Ja nyt hän näyttää noin onnettomalta, kun sinä sen häneltä riistit", sanoi äiti.
"Minun mielestäni hän näyttää tuhmalta", puhkesi Falk sanomaan.
"Kyllä, hän on Ole Danielin näköinen, se on selvä kuin päivä", sanoi matami. "Lahjakasta ei pojasta, Jumalan kiitos, kumminkaan tule!"
Herra Falk nuorempi potkasi juonikkaasti jalallaan ja löi mummoa likaisella teelusikalla.
Rangaistuksekseen hän sai pitkän suudelman mummolta.
"Mutta eipä sentään kaikki lahjakkuus männikköön mene", sanoi Finne. "Muistatkos, Lorenz, miten sitä lahjakasta ylioppilasta vertasit kirjavaan kummipalloon, jonka yleisö ensin korkealle ilmaan viskaa ja sitten antaa likaan pudota. Niin ei kuitenkaan sinulle tapahtunut. Sinä olet pikemmin kuin lehmä viheriälle niitylle pudonnut".
"Kyllä minäkin olisin likaan pudonnut, jos eivät rakkaat naisten kädet olisi minua kiinni ottaneet", vastasi Falk ja ojensi vaimolleen toisen ja anopilleen toisen kätensä.
Norderudin matami puristi niin, että oikein kipeältä kävi; mutta se oli vaan hyvää tarkoittava kädenpuristus.