language: Finnish

LAHJOITUSMAILLA

Historiallinen näytelmä. Neljä näytöstä kuutena kuvaelmana

Kirj.

SANTERI INGMAN [Santeri Ivalo]

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

HENKILÖT

 HUKKA, ruununvouti ja Veikkolan hovin hoitaja.
 HUKAN PUOLISO.
 POSSE, hovin vouti.
 LOUKKOLA, Valkjärven v.t. nimismies.
 SILTAVOUTI.
 JAHTIVOUTI.
 LAIHANEN, lautamies.
 KIRKKOHERRA.
 HARSIA, |
 HOLTTINEN, | talonpoikia.
 KYLLÄSTINEN, |
 JUVA, |
 KAIJA, Kyllästisen vaimo.
 SILJO, Kyllästisen tytär.
 ANTTI, Holttisen poika.
 MARI, Juvan vaimo.
 HELENA, Holttisen palvelijatar.
 KOIRONEN, talonpoikain asianajaja.
 MARKETTA, vähämielinen akka, noita ja hieroja, Laihasen täti.
 VIINAKURRI, hovin kapakan hoitaja.
 TALONPOIKIA ja SOTAMIEHIÄ.

Toiminta tapahtuu Valkjärven pitäjässä kesällä 1837. Ensimmäinen ja neljäs näytös kirkolla, toinen ja kolmas Nurmjärven syrjäkylässä. Ensimmäisen ja viimeisen näytöksen väliaika on kolmatta kuukautta.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

Valkjärven Kirkonmäellä v. 1837. Vasemmalla näkyy keskentekoinen kirkon salvos, jonka seinustalla on rakennustelineitä. Aukinaiseen ovenläpeen, josta näkyy telineitä ja tikapuita, johtaa maasta kolme lankkua. Kirkon seinustalla ja edustalla on perustuskiviä ja hirsiä. Perällä näkyy mäntyjen lävitse kaunis järvimaisema. Oikealla on puita ja niiden lomitse kuumottaa rakennus, kapakka. Tie menee kapakkaan päin, toinen kirkon kupeitse vasemmalle, jossa on maantie.

Esiripun noustessa seisoo kirkon edustalla vanha, valkeapäinen kirkkoherra, katsellen keskentekoista kehää.

KIRKKOHERRA. Näin on siis Herra heittänyt alttarinsakin pois, ja pyhyytensä alttiiksi antanut, ja hyljännyt hänen huoneensa muurit vihollisen käsiin.

(Istuu kivelle.)

HUKKA (Saapuu ratsastuspuvussa rouvansa seurassa vasemmalta). Olipa hyvä, että tapasin kirkkoherran täällä. Hyvää iltaa.

KIRKKOHERRA (Kääntyy päin, nousee). Jumala antakoon hyvää iltaa, (tervehtää rouvaa), Jumala antakoon, armollinen rouva. Kirkon salvostako hovin herrasväkikin tuli katsomaan?

HUKKA. Vaimollani on täällä kirkolla muutamia köyhiä hoidokkaita, ja minullakin oli tänne asiaa, olipa kirkkoherrallekin.

KIRKKOHERRA. Vai niin, saanen siis kutsua pappilaan?

HUKKA. Ei kiitos. Olen vain kutsuttanut Veikkolan hovin alustalaisia täksi illaksi hoviin kontrahdin tekoon, ja koska tapasin kirkkoherran täällä…

KIRKKOHERRA. Niin, minä kävellä kuupitan joka päivä sauvani varassa tänne kirkon rakennukselle, edemmäs en enää jaksa, ja murehdin tässä keskenjääneen kirkkomme kohtaloa.

ROUVA (Huoahtaen). Niin, sehän on niin ikävä asia!

KIRKKOHERRA (Katsahtaen Hukkaan). Eikö totta olekin?

HUKKA. Kuten tiedätte, on rakennustyö keskeytetty senvuoksi, että kirkonkokous tätä kirkkoa rakennuttaessaan on pahasti poikennut piirustuksista. Vaan sehän on vanha asia, — toisesta aijoin puhua tänäpäivänä.

KIRKKOHERRA. Ja minulla on vain joka päivä sama huokaus: koskahan valmistunee tämä huone!

HUKKA. Tämä huone tässä ei valmistune koskaan. Vaan asiaan. Teillä on, kirkkoherra, teilläkin, hallussanne tila, joka kuuluu Veikkolan lahjoitusmaahan. (Rouva istahtaa syrjään.)

KIRKKOHERRA. On konnunpahanen minulla, jonka sain perinnöksi äidiltäni ja jonka leskelleni asunnoksi aijon jättää.

HUKKA. Sen suhteen teette miten tahdotte. Vaan, kuten tiedätte, kuuluvat kaikki tilat näissä kylissä Veikkolan lahjoitusmaahan ja lahjoitusmaita koskeva uusi asetus astuu nyt voimaan.

KIRKKOHERRA. Niin, huomenna on Juhannus!

HUKKA. Tarkoitukseni ei suinkaan ole häätää teitä tilaltanne huomenna, eikä koskaan, ei, asiat jäävät täällä aivan ennalleen. Vaan koska ne kymmenen vuotta, jotka olivat määrätyt valmistautumisajaksi uutta asetusta varten, nyt ovat loppuunkuluneet, on lahjoitustilain haltijain nyt tehtävä kirjalliset kontrahdit eli liittokirjat lahjoitusherrain kanssa, jos mieli edelleen asua tilojaan.

KIRKKOHERRA. Edelleen asua, — tuo pieni tila on ollut meidän suvussa jo parisataa vuotta.

HUKKA. Sen tiedän. Vaan uusi asetus lahjoitusmaista on nyt voimaan pantava, sitä ei voi yksityistapauksissakaan kiertää, ei parhaalla tahdollakaan.

KIRKKOHERRA. En pyydä itselleni mitään etuoikeuksia.

HUKKA. Sen ymmärrän, ja itsessäänhän on asia sitäpaitse vähäpätöinen. Vaan periaatteen kannalta on kumminkin tärkeää, että juuri te, kirkkoherra, osotatte muille hyvää esimerkkiä, se on tärkeää lainkuuliaisuuden kannalta. Tiedän, että oppimattomassa väessä vastustamishalu tässä kohden on suuri, ja voihan sen ehkä ymmärtääkin. Asetus on heille epäedullinen. Vaan se vastarinta on heille turmioksi. (Hakee paperin taskustaan.) Kuvernööri kirjoittaa viimeisessäkin kiertokirjeessään: (Lukee)… "Muutto- ja sopimusajan kuluttua on maa asetuksen mukaan vuodelta 1826 lahjoitusherrain täydessä vallassa, ja ken ei tee kontrahtia, se karkotetaan tilaltaan…"

KIRKKOHERRA. Minä uskon. Olen vanha, ei ole minusta asetusten tulkitsijaksi. Siis ottakaa tuo tila, ehkä tulee leskeni ilmankin toimeen… jos laki niin määrää.

HUKKA. Te myönnytte siis, no, se on järkevää. Käymme siis kohta allekirjoittamaan, siitä tulee talonpojille erinomaisen hyvä esimerkki, kun he tänä iltana hoviin saapuvat, (Ottaa paperin ja kynän esille.)

KIRKKOHERRA. Allekirjoittamaan? Pitäisikö minun vielä allekirjoittaa?

HUKKA. Tietysti, vuokrakontrahti.

KIRKKOHERRA. Mutta minä en voi tehdä kontrahtia siitä, mikä minun vakaumukseni mukaan on minun omani.

HUKKA. Vaikka asetus nimenomaan määrää…?

KIRKKOHERRA. Jos asetus määrää, että tilani voidaan multa riistää, niin minä alistun, minä olen liian vanha ruvetakseni niskottelemaan. Mutta asetus ei voi pakottaa minun kättäni allekirjoittamaan jotakin sellaista, joka minusta on väärin.

HUKKA. Oletteko te taikka minä oikea mies niissä ratkaisemaan, onko laki oikea vai väärä? Mutta muistakaa: tämä koskee kaikkia, ei yksin teitä. Teille on uhka verrattain pieni, jos tilanne peruutetaan emätaloon, vaan ajatelkaa toki niitä satoja talonpoikia, jotka, jos esimerkkiänne seuraavat, joutuvat kodeistaan maantielle, mierolle. Te johdatte heidät turmioon, se on raskas edesvastuu! Ajatelkaa heitä ja allekirjoittakaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Juuri heitä tässä ajattelenkin. Minä tiedän, että he ovat perineet maansa, niinkuin minäkin, että ne siis ovat heidän omat. Minä en voi kehottaa heitä luopumaan isäinsä ja lastensa omaisuudesta.

HUKKA. Vaan ettekö ymmärrä, te villitsette tätä kansaa?

KIRKKOHERRA. En. Minä olen rauhan mies, en kehota ketään vääryyttä tekemään. Mutta jos heidän oikeudentuntonsa on sama kuin minun, niin minä en voi sitä tahallani sokaista. Minä olen kuullut siitä, mikä tulossa on. Mutta minä en voi käsittää, että valistunut lainlaatija tekisi sellaisen siveellisen rikoksen, että riistäisi talonpojalta hänen maansa ja tekisi hänestä lampuodin, — ei, tässä täytyy olla joku väärinkäsitys, joka vielä korjautuu.

HUKKA. Te käsitätte sen ehkä vasta silloin, kun talonpojat ovat mierolla! Laki on toimeenpantava, onko se ankara, se ei ole minun arvosteltava, minun on se vain täytettävä. Vielä kerran: ettekö allekirjoita?

KIRKKOHERRA. En voi.

HUKKA. Sitä pelkäsin ja siksi sen mahdollisuuden jo olin ottanut laskuun. Te ette voi villitä kansaa, kirkkoherra, siitä on huolta pidetty. (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Kirkkoherralle.) Hyvästi. Minun velvollisuuteni on selvittää täällä asiat kaikesta huolimatta, ja minä sen teen.

KIRKKOHERRA. Hyvästi, hyvästi armollinen rouva. Te menette köyhienne luokse?

ROUVA. Niin, pieniä almuja vien hovin köyhille alustalaisille.

KIRKKOHERRA. Se on kaunista. Mutta jos nuo alustalaiset voisivat saada oikeutta, niin he eivät tarvitsisi almujakaan.

HUKKA. Heille tarjotaan nyt juuri lain määräämää oikeutta, sen olette kerran huomaava. Hyvästi.

(Hukka rouvineen menee.)

KIRKKOHERRA (Yksin). Laki sanoo toista, omatunto toista. Raskaan edesvastuun vedän päälleni, sanoi hän. Vaan minä en muuta voinut. (Rukoillen.) Oi, neuvo minua sinä, joka olet korkein oikeus, tee se tämän sorretun kansan vuoksi. Ilmaise meille tahtosi, elä jätä meitä epäilykseen uppoamaan. Ilmaise tahtosi tässä temppelissä, anna sen kohota alennuksestaan sinulle kunniaksi ja meille lohdutukseksi, silloin tahtosi ymmärrämme ja sitä tottelemme.

(Kyllästinen, Kaija ja Siljo saapuvat rannasta päin ja pysähtyvät papin taa.)

KAIJA. Hyvää iltaa, kirkkoherra, (Kirkkoherra ei heitä huomaa.)

KYLLÄSTINEN. Hiljaa, hän rukoilee.

KAIJA. Sinä elä huolehdi, minä asiasta vastaan. (Lähemmäs.) Kirkkoherra lepää tässä, helle tuleekin kävellessä.

KIRKKOHERRA (Kääntyy päin). Iltaa, ka, Kyllästilän väkeähän siinä on kulkemassa. Mitäpä nyt teidän kylille kuuluu?

KYLLÄSTINEN. Vähäthän ne ovat salokyläin kuulumiset. Lähdimme täällä kirkolla käymään, olisi meillä ollut vähän niinkuin erityistäkin asiaa.

KAIJA. Eihän sillä nyt niin kiirettä ole.

KYLLÄSTINEN. No ei niin kiirettä. (Käy vähän neuvottomaksi, katselee ympärilleen.) Kesken vain on tämä kirkonkin salvos, ei ole tainnut vieläkään rakennuslupaa tulla?

KIRKKOHERRA. Ei ole lupaa tullut.

KYLLÄSTINEN. Vaikka toistakymmentä vuotta on kirkotta oltu. Siihen nyt kehä lahoo, — ei ole kattoakaan.

KIRKKOHERRA. Eikä huonetta, missä jumalanpalvelusta pitää.

KYLLÄSTINEN. Ei ainakaan meissä talonpojissa olisi ollut vastusta. Kun tätä salvosta rakentamaan ruvettiin, niin aivan kilvanhan tähän joka talosta hirsiä vedätettiin ja ilmaisia työpäiviä tehtiin. Ja väleen se tätä myöten kohosi.

KIRKKOHERRA. Niin, se oli kaunista innostusta se. Mutta seurakunta päätti sitten poiketa alkuperäisistä piirustuksista…

KYLLÄSTINEN. Kun siitä muuten olisi tullut liian ahdas. Vaan itsehän me sen olisimme maksaneet.

KIRKKOHERRA. Siitä sai kumminkin hovin herra aiheen tehdä valituksia ja siitä pitäin ne riidat ja vaikeudet ovat jatkuneet.

KAIJA. Olisi rakennettu vain!

KIRKKOHERRA. Tuli kielto kuvernööristä: ei saa rakentaa, ennenkuin tarkastetaan.

KYLLÄSTINEN. Mutta onhan sitä jo tarkastettu.

KIRKKOHERRA. Moneenkin kertaan. Mutta on valitettu uudelleen, lausuntoja annettu, lykätty… Nyt riippuu asia tuomiokapitulin ratkaisusta, sinne olen koettanut selittää asian. Ja parasta toivon. Vaan hovin puolesta on myöskin selitetty, — ei tiedä miten käy.

KYLLÄSTINEN. Hovin herra on mahtava — me olemme hänen käsissään aina kuin umpimutkassa.

KAIJA. Ja aina sama Hukka mutkana!

KYLLÄSTINEN (Oikasten). Sama hovin herra. (Selittäen kirkkoherralle.)
Kansan kesken häntä näet Hukaksi sanotaan…

KIRKKOHERRA. Niin, kansa ei häntä rakasta. (Nousee.) Mutta toivokaamme vielä parasta. Oliko teillä jotakin erityistä asiaa minulle?

KAIJA. Eikö mitä! — sen kun vain tätä Juhoa vähän hupsuttaa.

KIRKKOHERRA (Leikkisästi). Mitä — tyttö on mukana —, taidanpa jo arvata. Onko aikomus tulla kuulutuskirjan ottoon. Ja kenen kanssa?

KAIJA. Höpsistä, ei niistä mitään tule!

KIRKKOHERRA. Vai ollaan eri mieltä. Mitä sanoo Siljo itse, — ahaa, hän on oikein savakon puvussa, aikoo ehkä mennä jollekin savakolle emännäksi.

KYLLÄSTINEN (Vakavasti). On oltu vähän epäilevällä kannalla ja siksi juuri tultiin kirkkoherralta ensiksi ikäänkuin neuvoja kysymään. Nämä ajatkin kun ovat kaikin puolin niin epävarmat ja yhä uutta uhataan, — ei tiedä minä päivänä staarostat tulevat talosta häätämään, niillä kuuluu pian olevan siihen valta.

KIRKKOHERRA. Niin, niin, vaikeat ovat ajat. Mutta mitä tämä nyt Siljon naimahommiin kuuluu?

KAIJA. Niin, mitä se siihen kuuluu, Juho vain viisastelee!

KYLLÄSTINEN. Kuuluu se vähän. Kosijat kävivät tässä viime viikolla meillä ja kertoivat samalla, että nyt hoviin vaaditaan liittokirjan tekoon. Huomenna on Juhannus, — jos tuumista mitään on tullakseen, olisi kuulutuskirja jo tänä iltana teetettävä.

KIRKKOHERRA. Ja kenen kanssa?

KYLLÄSTINEN. Laihanenhan se meillä kävi, se on käynyt jo ennenkin.

KIRKKOHERRA. Yhyy, minä alan ymmärtää. Laihasella on nyt Lemmityn maa ja hän on tainnut sen puolesta jo liittokirjan tehdä.

KAIJA. Ainoa kuuluu olevan koko pitäjässä, sellainen häntyri.

KYLLÄSTINEN. Elä sano, hyvin on Laihanen asiansa hoitanut, orpopojasta ja renkimiehestä on hän noussut isännäksi. Eikä se ole paha mies, hyvänä se pitää vanhaa heikkomielistä tätiäänkin, hyvänä se Siljonkin pitäisi. Liittokirjan se on tehnyt, vaan mikäs auttoi, ainoastaan siten hän sai maan, — oma etunsahan se on kullakin.

KIRKKOHERRA. Vaan Kyllästinen se ei ole vielä puumerkkiään antanut?

KAIJA. No johan nyt vielä, — kuka se sillä tavalla maansa heittäisi!

KYLLÄSTINEN. En ole puumerkkiäni pannut, vaan kovat kuuluvat nyt tulevan uhat talonpojille. Ja jos silloin olisi suvussa joku, joka kykenisi puolta pitämään, niin olisipa se onni.

KIRKKOHERRA. Ja Laihanen se on hovin suosiossa?

KYLLÄSTINEN. Niin on.

KIRKKOHERRA. Ja puolittain kuin palveluksessa?

KYLLÄSTINEN (Tuskalla). Vaan henkihän se on meissäkin. Lapsia on pirtti täynnä, vanhin on tämä tässä, kolkkoa on, jos maantielle joudut. Mitä arveleisi tästä kirkkoherra?

KIRKKOHERRA. En ole lakimies, en osaa tässä neuvoa. Kun itseäni äsken vaadittiin liittokirjan tekoon, niin kieltäysin, en voinut muuta, vaan toisia en ota neuvoakseni. Ja mitä tähän naimiskauppaan tulee, niin se on vähän eri asia. Mitä sanot sinä Siljo siitä, — vai sinä tässä jo olet morsiamen kirjoissa! Onko hauskaa?

SILJO. Enhän ole vielä morsian.

KIRKKOHERRA. Vaan toivot pääseväsi, — niin, niin, silmät ne tytössä vastaavat. No, no, eihän se kummaa ole, Laihanen on pulska, nuori mies.

KAIJA. Ja eihän se lapsi ymmärrä arvostella, mikä se muuten on miehiään. Kyllästisen suku on täällä ennen ollut kunniassa, nytkö herettäisiin toisten pilkaksi!

KYLLÄSTINEN. Kukahan se täällä lopuksikin pilkan saanee, sitä ei vielä tiedä.

KAIJA. Tietysti sinä, jos Laihaselle tyttösi annat. Ja vielä lisäksi rikot vanhan sopimuksen, Siljohan on jo aikoja sitten luvattu Holttiseen.

KIRKKOHERRA. Niin, eikö siitä ole ollut puhetta, muistelen kuulleeni.

KYLLÄSTINEN. Kaijan puheita, Holttiseen häntä ei ole vielä pyydettykään.

KAIJA. Vastahan se Antti on kotiin palannut, maltahan nyt vähän.

KYLLÄSTINEN. Eipä olisi aikaa nyt, tänään olisi mentävä pappilaan, jos mennään. Laihanen sitä vaatii.

KIRKKOHERRA. No niin, pappilaan voitte tulla vielä illemmallakin, kunhan päätöksen olette tehneet. Vaan mikäs miesjoukko tuolta rannasta nousee?

    (Harsia, Holttinen, Juva ja Mari tulevat
    rannasta, työaseita mukanaan.)

KAIJA. Nehän ovat Nurmjärven miehiä, (Kyllästiselle) ne sulle varmemman neuvon antavat.

HARSIA. Iltaa kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Iltaa Harsia. Lähtivätpä äyrämöiset joukolla kirkolle. Terve, Holttinen, enpä ole sinua nähnytkään, sittenkuin vaimosi maahanpanijaisissa. Niin, niin, taitaa olla nyt autiota emännättömässä talossa?

HOLTTINEN. Onhan sitä meidän taloa nyt koeteltu, — kuoli vanhin poika, kuoli vaimo. Vaan kestettäväthän ne ovat.

KIRKKOHERRA. Oikein, taittua ei saa. Päivää, Juva ja Mari, teillä taitaa nyt sitävastoin olla elämä kuin silkkiä näin ensi kesänä häitten jälkeen. Joko sinne kohta ristiäisiin käsketään, — hä?

MARI (Kainostellen). Eihän toki niin kiirettä ole.

KIRKKOHERRA. No ei vielä, mutta pian. Vaan eikö Juhannuskokkoa tänä vuonna poltetakaan Nurmjärvellä, kun miehet näin joukolla liikkeelle läksivät.

KYLLÄSTINEN. Niin, mihin te tällaisella joukolla kuljette?

HARSIA. Ei joudettu nyt kokkoa polttamaan. (Kyllästiselle.) Etkö sinä tiedä, että täksi illaksi on talonpoikia kutsuttu hoviin liittokirjan tekoon?

KYLLÄSTINEN (Vilkastuen). Sitäkö varten läksitte? Todellako, panetteko puumerkkinne siihen?

KAIJA (Miehelleen). Jo taisit uskoa — hölmö!

KIRKKOHERRA. Tunteehan sen veitikan silmänluonnista, Harsia on vanha leikinlaskija.

HOLTTINEN. Viimeksi ne äyrämöiset maansa luovuttavat, — antanevat ehkä savakot. Ei me olla hoviin menossa.

HARSIA (Kyllästiselle). Ja omiksemmehan olemme maamme hakeneet, niinkuin sinäkin, — eläähän se laki. Toimme vain tänne venheellisen kattopäreitä, niitä tässä tarvitaan.

KIRKKOHERRA. Kirkon kattoa vartenko, minä ymmärrän, te ette ole arkalaisia te metsäkyläläiset!

HARSIA. Eikö hitto, märkäneväthän siihen hyvät hirret.

KYLLÄSTINEN. Vaan —, vaan eihän kuulu rakennuslupaa vielä tulleen?

JUVA. Vaikkei lie tullut, — miks'emme saisi omia päreitämme tuoda. Tänä yönä täällä jo kirveet kalskaa ja vasarat naksaa ja katto lähtee syntymään.

KIRKKOHERRA. Mistä teihin tämä tuuma nyt lensi?

HARSIA. On jo monasti ollut puhetta, että siihen taitaa toiseksi kesäksi jäädä lahomaan hyvä salvos. Niin päätettiin viime pyhänä täältä kotiin soudettaessa, että, tuli mikä tuli, vesikaton me siihen panemme omin uhin ja omin varoin, — kerranhan se kumminkin lupakin joutuu.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä sanoo se vihanen Hukka?

HARSIA. Sanokoon, — saihan tuo itse rakentaa viinapolttimon ja kapakan tuohon kirkonmäelle, saanemme me katon panna valmiiseen kehään.

KIRKKOHERRA. Kaunis teillä on aije, — koettakaa! (Menee, istuu syrjään naisten luo.)

KYLLÄSTINEN. Minua epäilyttää… Ja hoviin ette siis aijo mennä, vaikka käsketty on?

HARSIA. Käsketty kyllä on. Hovin voudit kävivät meilläkin asiasta tehden haastamassa puumerkin panoon, muuten muka tulee tiukka. Vaan onhan sitä oltu tiukalla ennenkin.

KYLLÄSTINEN. Vaan nyt ne eivät kuulu siihen heittävän, vakuutti
Laihanen meillä, huomispäivästä heittää meidät laki hovin valtaan.
Pistät puumerkkisi, saat jäädä taloosi, et pistä, astu maantielle.

JUVA. Usko sinä Laihasen uhkauksia, hän on hovin palveluksessa! Minkäpä ne meille koko kylän väelle tekevät, ajavatko kaikki maantielle?

KYLLÄSTINEN. On niillä keinonsa.

HARSIA. Sinä se aina hätäilet. Onko se kirkkoherrakaan tehnyt liittokirjaa?

KIRKKOHERRA. En ole tehnyt.

HARSIA. No siinä kuulet, pitäisikö meidän ensiksi antaa maamme! Ei, — tule katon panoon, eläkä siinä suotta sure. Eihän tässä jäniksen selässä olla. Mihin se Antti jäi, joka lupasi ruveta tässä rakennusmestariksi.

JUVA. Antti souti Helenan kanssa hovin kautta, sillehän tulee sinne postissa se Sananlennättäjä.

HARSIA. Niin, Antti on maailmalla ollut ja oppia saanut, hän lukee sanomalehtiäkin. Vaan tuoltahan tuo jo tulee. (Antti ja Helena tulevat.) No, mitä hoviin kuuluu?

ANTTI. Terveisiä laittoivat ja käskivät käydä talossa, vaan minä kiittelin, että onhan täällä käytykin, mies talosta joka viikko päivätöissä. (Tervehtii kirkkoherraa.) ja tuomisiakin laittoivat. (Antaa kirjeen.)

KIRKKOHERRA. Iltaa, Antti, sinustahan on kasvanut pitkä mies, sittenkuin viimeksi tavattiin. (Sovittaa rillejä nenälleen.) Mitä tuomisia sinulla minullekin on?

ANTTI. Otin pappilan postin samalla, kun olin tänne kirkolle tulossa.

KIRKKOHERRA. Kiitos, poikani. (Rupee verkalleen postiaan avaamaan.)

KYLLÄSTINEN (Antille). Tapasitko hovissa itse pääherran?

ANTTI. En, mutta pikkuherroja useampia. Ja itse Posse tuli minua maslakkana puhuttelemaan. "Sinä kun asioita ymmärrät, kun kirjamieskin olet, sanoi, neuvo sinä noita tuhmia talonpoikia, että tulevat puumerkin panoon. Häviökseen niskottelevat, sanoi, eivät ymmärrä asetusta."

HARSIA. Paras ymmärtäjä hänkin! Entä sinä, mitä vastasit?

ANTTI. Minä selitin, että talonpojat kainostelevat sitä puumerkin panoa, vasta aikovat suostua liittokirjaan, kun oikein nimensä osaavat kirjoittaa.

JUVA. No aikoiko ruveta sitä odottamaan?

ANTTI. Uhkaamaan vain kävi, hovilla kuuluu nyt olevan julmat tuumat. Aikovat aseisiin ryhtyä, jos eivät muuten nimiä saa. (Synkemmin.) Ja sen käsityksen sain minäkin, kun siellä pitempään puhuttiin, ettei tässä lopuksikaan auta muu kuin tupen rapina.

HARSIA. Siihen taitaa toki vielä kulua kappale aikaa, onhan se maassa laki ja Koironen se sen ymmärtää.

ANTTI (Reippaammin). No niin, mitäs niistä, nyt on vain käytävä työhön. Miehet katolle, harjan nostantaan, naiset apumiehiksi, kaikki touhuun nyt!

(Menee kirkkoon. Miehet perässä.)

JUVA. Ja muut surut vastaseksi, se on oikein!

(Kirkkoon.)

HARSIA (Kyllästiselle, joka viipyy). Entä sinä? Etkö uskalla?

KYLLÄSTINEN. Uskalla… en tuota tiedä. Minussa on sellainen epätietoisuuden tuska. Tuleeko siitä Koirosen vetoomisesta lakiin mitään hyvää, saammeko maamme ruununmaiksi, tietääkö tässä ruveta siihen luottaen elämään?

HARSIA. Ka, mikä siinä auttaa, elettävähän sitä on, ja kuuluuhan Koirosella olevan selvät paperit ja todistukset, maanantaina sen on jätettävä ne kuvernööriin; sitten ei auta meidän muuta kuin odottaa ja kestää.

KYLLÄSTINEN. Kun sen tietäisi! Koironen on kyllä taitava käräjämies, mutta juoppo, ja herras-sekalia! Kulunkimaksuja se on saanut, mutta mitään näkyvää ei ole syntynyt.

HARSIA. No eihän nyt vielä ole aikakaan, juoppo hän on, vaan hän on täällä sittenkin ainoa, joka ne lakimetkut ymmärtää, ja puuhassahan se on ollut. — Sinä miksi noin tuskittelet, mikäpä se sinulla on sen suurempi uhka kuin meillä muillakaan?

KYLLÄSTINEN. Minulla ovat asiat nyt sellaiset, että nyt se pitäisi tietää, minkä tekee, juuri nyt. Tuolla kapakassa vain rähmää se asiamies, näet, sieltä tulee nytkin. (Koironen ja Laihanen tulevat.)

HARSIA. Niinpä näkyy, Laihasen kanssa. Otetaanpa häneltä tarkka selko asioista.

KYLLÄSTINEN. Laihanenkin, voi hitto kun nyt tietäisi! (Hätääntyy, huutaa kirkkoon.) Kaija hoi, nyt se jo tulee, tuleppas tänne.

KAIJA (Tulee). Kuka tulee — vai Laihanen. Jopahan minun apua tarvitsit.

KOIRONEN. Mikäs mökä täältä kuuluu —, miestä on kuin Viron sutta. Ahaa, kirkkoon kattoa pannaan, kyllä ymmärrän; varokaa vain, että ette sitä taas purkamaan saa ruveta, — silloin ei työ lopu.

HARSIA. Eihän toki valmista pureta. Tulkaa työhön tekin — vai eikö se
Laihanen uskalla, kun on hovin väkeä?

LAIHANEN. Omia olen miehiäni, vaan olen nyt toisilla asioilla.
Kuuleppas Kyllästinen…

KOIRONEN. Niin, tässä taidetaan nyt saada kuuliaisryypyt. Vai mitä sanoo appi ja anoppi?

KAIJA. Niistä ryypyistä ei mitään tule, hakekaa muualta ryypättäväänne.

KOIRONEN. Ka, en minä kosiomies ole, en muori kulta, kuokkijaksi ajattelin vain tulla. Vaan kun ei niin ei, — tule pois Laihanen.

LAIHANEN (Kyllästiselle). Lähdetäänkö nyt pappilaan?

KYLLÄSTINEN. Jos mietittäisiin vielä sitä asiaa.

LAIHANEN. Mitä mietittäisiin, täksi illaksihan se oli sovittu ja johan te olette täällä kirkolla sitä varten.

ANTTI (Tulee kirkosta Juvan kanssa). Tuleppas Siljo avuksi tuota hirttä olalleni nostamaan.

SILJO (Juoksee kirkosta). Niin tuotako? (Huomaa Laihasen, pysähtyy.)
Laihanen!

LAIHANEN. Iltaa Siljo! No, nyt on meidän lähdettävä, tule.

ANTTI (Työstään). Siljo ei jouda nyt sinne. Ja kuka se meidän tyttöjä tulee työstä viettelemään.

LAIHANEN. Se ei ole teidän tyttöjä. Tule Siljo, ilta käy myöhäksi.

ANTTI. Hä, mahtailetko siinä. Tartu hirteen, Siljo, me on ennenkin yksiä taakkoja kannettu. (Siljo seisoo epävarmana, katsoo äitiinsä.)

LAIHANEN. Mitäs tämä on? Kyllästinen, miksi viivyt? Kaikkihan on reilassa, pappilassa vain käytävä.

KAIJA. Se on sitä, että minä en ole suostunut enkä suostu. Minä en lähde pappilaan, eikä Siljo myöskään.

KYLLÄSTINEN. Niin, kun tuo Kaijakin vastaan hankaa. Jos mietittäisiin vielä vähän, eihän sillä niin kiirettä ole.

KOIRONEN. Tuossa on siis morsian ja tuossa sulhanen.

LAIHANEN. Teettekö te pilkkaa minusta? Mietitty on jo kylliksi. Siljo, kuule, kävellään me edeltä pois tästä joukosta.

ANTTI (Kyllästiselle). Tuolleko olet aikonut tyttäresi antaa, miehelle, joka on pannut nimensä hovin papereihin. Oletko hovin miehiä sinäkin?

HARSIA. Onko teillä todellakin naimishommat tekeillä Laihasen kanssa?

KAIJA. Olenhan jo sanonut, ettei siitä mitään tule. Siljo ei lähde mihinkään.

LAIHANEN. Sepä nähdään.' Vaan minä huomaan, että nämä ovat tuon maailmankiertäjän vehkeitä (viittaa Anttiin), vaan niistä teen minä lopun. Suotta en anna itseäni härnätä, en ole niitä miehiä.

KYLLÄSTINEN. No elähän nyt kiivastu, maltahan vielä, harkitaan.

KOIRONEN (Laihaselle). Kuule, eihän sinun kuuliaisistasi näy tulevankaan mitään, petkutithan minua kihlajaisryypyistä puhuessasi.

LAIHANEN. Kihloista oli jo sovittu. Minä vedän asian käräjiin.

KOIRONEN. Ei tässä taida käräjät auttaa, kun ei kuulutuskirjaa ole.

ANTTI. Siljo, tule pois hirttä nostamaan, ei sinua kumminkaan tuolle viedä. (Siljo ei liikahda).

ANTTI ja JUVA (vievät nauraen hirren). Tuo mies saa käydä muualta kosimassa.

LAIHANEN. Elä ilku, se voi omaan nilkkaasi kolahtaa. — Vai näin minua täällä kohdellaan, rikotaan puheet, häpäistään — vai niin! Sen minä pistän hampaankoloon! Te nauratte, te olette Kyllästisen usuttaneet minua vastaan, — naurakaa sitten, kun mailtanne lähdette! (Kyllästiselle ja Kaijalle.) Hä, todellako aijotte purkaa naimiskaupat?

KYLLÄSTINEN. Niin, suo siellä, vetelä täällä…

KAIJA. Todella me aijomme ne purkaa, — vielähän kysyt, kun tässä uhata kehtaat. Kyllästilän mainetta ei pilata.

LAIHANEN. Vaan kihlarahat jo otitte, ne olen maksanut.

KYLLÄSTINEN. Tulihan ne otetuksi, vaan eihän se vielä niin varmaa ollut.

KAIJA (Tempaa kukkaron miehensä povelta). Tuossa rahasi, nyt ollaan kuitit. (Naurua.)

LAIHANEN (Menossa). Tämä maksaa teille vielä enemmänkin.

KOIRONEN. Elä napise, tyydy kohtaloosi. (Saattaa Laihasta.) Et ottanut minua puhemieheksi, hullusti kävi nyt. (Laihanen pois.)

KYLLÄSTINEN. Hullusti kävi nyt. Se suuttui ja sydäntyi.

HARSIA. Anna suuttua, minkäpä hän sinulle tekee, kissoillaanko sinua potkittaa!

KYLLÄSTINEN. Elä sano, kun kissa karhuksi rupee, niin silloin katso karjaasi. Hän on tuittuinen mies.

HARSIA. Mitäs hänen kanssaan kauppoihin kävitkään.

KAIJA. Sitähän minä aina sanoin. Vaan nyt toki ollaan irti siitä miehestä. (Kirkkoherra astuu esiin takalistolta, kirje kädessään.) No, meillä ei tullutkaan lähtöä pappilaan, kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Vai niin kävi, Siljo saa odottaa vielä. Eikä teillä muuten enää pappilaan minulle olekaan asiaa.

KOIRONEN. Kuinka niin?

HARSIA. Te näytätte surulliselta, kirkkoherra. Ja meillä on mieli iloinen, kun vihdoinkin kirkkoon katto saadaan, — sen alla pian teidän äänenne kaikuu.

KIRKKOHERRA. Ei minun ääneni, Harsia, ei minun ääneni. Minä en ole enää teidän pappinne.

KAIJA. Ettekö enää ole pappimme. Miksette?

HARSIA. Onko tuossa kirjeessä jotakin sellaista?

KOIRONEN. Mistä on tuo kirje?

KIRKKOHERRA. Tuomiokapitulista. Se riistää viran minulta. Mutta, mikä pahempi, se riistää myöskin meidän toiveemme kirkon valmistumisesta.

KOIRONEN. Millä perustuksella tapahtuu tämä kaikki? Kuinka se on mahdollista?

KIRKKOHERRA. Niin on nyt vain asia ratkaistu, vahvistettuja piirustuksia on tarkoin noudatettava, sanotaan tässä.

KYLLÄSTINEN. Taitavat joutaa nyt miehet kaikkikin alas katolta.

HOLTTINEN. Eivät jouda. Vesikaton me siihen sittenkin panemme.

HARSIA. Kovin surkeaapa tämä on. Vaan voihan kirkkoherra vielä selittää piispalle, että kehä jo on valmis…

KIRKKOHERRA. Ei hyvä ystävä, minä en voi enää selittää mitään. Kuudettakymmentä vuotta olen ollut tämän seurakunnan paimenena. Vaan nyt on tullut tietyksi, — niin sanotaan tässä kirjeessä, että olen yllyttänyt kansaa uppiniskaisuuteen tässä kirkon asiassa ja muissakin. Valituksia on tehty. Ja siksi käsketään minun nyt pysyä erilläni virastani, kunnes asiani tutkitaan. Ei, pappinanne en enää saa koskaan olla, siksi olen jo liian vanha.

KOIRONEN. Nämä ovat hovin väen vehkeitä nämäkin. Hukka on tehnyt valituksen ja kuvernööri häntä kannattaa tässä niinkuin kaikessa.

HARSIA. Mutta jos me emme teitä heitä?

KIRKKOHERRA. Ei, elkäärnme niskotelko, alistukaamme. Vaikeaa se on minullekin, olisin tahtonut seurakuntaani vielä palvella, varsinkin nyt, jolloin näen koettelemuksen ajan sille koittavan. Mutta vähät minusta. Tämän huoneen kohtalo kirvelee sydäntäni. Sen kohtalo on minusta jo kauvan ollut kuin yhtä talonpoikain, meidän kaikkien, kohtalon kanssa.

HARSIA. Ja nyt tuomitaan kirkko revittäväksi?

KYLLÄSTINEN. Mutta eihän tuo tuomio toki meitä koske?

KIRKKOHERRA. Ehkä ei koske, minusta vain niin tuntuu. Kun joka päivä olen kävellyt tänne kehälle yksin miettimään, on mielessäni ollut se uhka, jonka olen tiennyt tämän seudun kansalla olevan odotettavissa. Ja minä olen hartaasti rukoillut, että Jumala meitä hyvin auttaisi noiden vaikeiden aikojen ohi. Olen rukoillut, että hän antaisi tämän temppelin kohota alennuksestaan merkiksi siitä, että hän meitä auttaa tahtoo. Luotin niin varmasti tuon hartaan toivoni toteutumiseen, luotin siihen, että kirkko saadaan rakentaa… Rukoukseni on ollut turha. Mutta minä alistun nöyryydellä.

KOIRONEN. Se oli kova tuomio. Mutta ehkä ei tässä sentään vielä kaikki keinot ole ummessa. Nähkääs, laki on hyvin konstikas kapine, siinä on niin monta mutkaa ja neuvoa, vielä se tässäkin sopukka löytyy. Vielä ei ole syytä toivottomuuteen.

KIRKKOHERRA. Koettakaa mitä voitte, minä en voi enää mitään. Hyvästi nyt hyvät ystävät, minä lähden riisumaan pois papillisen pukuni. Hyvästi Siljo; kun sinut vihitään, on jo toinen vihkimässä. Hyvästi Harsia, sinä tarmon mies, ja sinä Holttinen, Vanha tervaskanto, te koettakaa kestää, mitä vain tulleekin, minä pääsen nyt rauhaan. (Menee.)

KYLLÄSTINEN (Hetken äänettömyyden perästä). Hullusti käypi nyt kaikki. Menee pappi, menee kirkko, kohta taitavat mennä maatkin, kuten kirkkoherra ennusti.

HARSIA (Koiroselle). Mitä on tässä nyt tehtävä?

KOIRONEN. Valitus tietysti, vedottava on korkeampaan paikkaan, on niitä vielä piispojakin korkeampia. Tässä on tosin alkujaan virhe tapahtunut, ei ole noudatettu vahvistettuja piirustuksia. Ja sitten on asiaa tyhmästi ajettu, seurakunta ei antanut asiaa ajoissa minun ajettavakseni. Mutta kyllä tässä sittenkin vielä keinot keksitään, — eihän valmista salvosta auta hyljätä.

HARSIA. Ei mitenkään. Pitää tehdä valitus vielä.

KYLLÄSTINEN. Ja onko siitä sitten hyötyä? Kirkkoherra oli toivoton.
Vieläkö ne rakentaa nuo miehet?

KOIRONEN. Antaa heidän rakentaa. Kirkkoherra katsoi asiaa kovin juhlalliselta kannalta, — ei tässä taikausko auta. Mutta minä jo sanoin, vielä on rakoja laissa. Jos tahdotte, niin otan minä tämänkin asian ajettavakseni.

HARSIA. Ota, ota, hyvä mies. Ja kyllä me koetamme maksaa.

KYLLÄSTINEN. Ja mikä niistä kaikista valituksista sitten syntyy? Kovin tuntuu kolkolta. Viedään maatkin lopuksi.

HARSIA (Koiroselle). Niin, miten nyt maittemme käypi? Hoviin ahdistetaan kontrahin tekoon, täällä tulee kireät ajat. Millä kannalla sinun juttusi on?

KOIRONEN. Hyvällä, yhdellä sanalla hyvällä. Se on vaikea juttu ja suuri juttu; monta juttua olen aikoinani ajanut, vaan en yhtään näin suurta enkä mutkikasta, tässä täytyy jututa asetusta vastaan, jossa ei näytä olevan enää yhtään läpipääsyreikää. Mutta juuri siksi minä sen jutun ajankin ja ajan perille, — olkaa huoletta! Tässä ei ole nyt kysymyksessä ainoastaan teidän maat, vaan minunkin nimeni ja maineeni, siksi minä siitä teen semmoisen asian, että Hukka sappeensa halkeaa.

KYLLÄSTINEN. On sinussa ainakin kehujaa, vaan miten kävi Simppasen maan, — menetit jutun, ajoit miehen mierolle. Ehkä käy samaten meille.

HARSIA. Niin, ethän vain hutiloi. Suuret asiat ovat meillä tässä kysymyksessä, mutta laki täytyy olla puolellamme. Maathan ovat meidän, eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois mitään sellaista, jota sillä ei ole ollut. Verot se on lahjoittanut; ja ne me hoviin maksamme. Se asia selviää kyllä lain edessä, kunhan sinä sen huolella ajat.

KOIRONEN. Minä sen teen. Pahimmat vaikeudet olen jo voittanut (lyö povelleen), täällä ovat ne paperit, jotka pystyvät. Ei tosin asia toisekseen ole niinkään yksinkertainen kuin Harsia selitti, se on paljo mutkikkaampi. Lain mukaan ovat todellakin teidän maat lahjoitetut pois, — te ette olleet valvomassa oikeuksianne silloin, kun sitä lakia tehtiin. Mutta, kuten sanoin, (lyö rintaansa) täällä ovat paperit, jotka tepsivät. Sen se laki toki on sallinut, että talonpojat saavat näyttää toteen vanhan omistusoikeutensa, ja sen olemme me näyttäneet toteen. Lujissa on ollut minun hankkia kaikki teidän vanhat perintökirjanne ja muut parinsadan vuoden vanhat maakirjanne Ruotsin vallan ajoilta talteen, mutta minä olen ne hankkinut. (Ottaa esille lompakkonsa.) Ne ovat täällä ja ne kestävät.

KYLLÄSTINEN. Vaan etpä ole niitä vielä perille toimittanut. Huomenna on
Juhannus…

KOIRONEN. Huomenna ne viedäänkin Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Eikö niitä tänne voi jättää?

KOIRONEN. Tänne, kenelle? Hukalleko? Ei, niin tyhmiä me ei olla. Sitten ne eivät nämä paperit olisi kopeekan arvoiset, — ei, ne ovat liian kalliit joutuakseen huonoille jälille, liian suurella vaivalla ovat ne saadut!

HARSIA. Tuo puheesi meitä rauhottaa, tuli mikä tuli. Ja sinuun voimme siis luottaa?

KOIRONEN. Tietysti. Mutta ne tulivat vähän kalliimmiksi nuo todistukset kuin luulin, nytkin tarvitseisin vähän rahaa karttamerkkeihin ja matkaa varten…

KYLLÄSTINEN. Rahaa, rahaa, aina vain rahaa ja tuleeko niistä rahoista sitten koskaan mitään korvausta?

KOIRONEN. Ka, tee tahtosi, anna rupla tahi maasi!

HARSIA. Rahaa täytyy antaa — tuossa on, ota — kunhan vain huolella asiamme ajat. Tasataan sitten kulungit miesten kesken. Suuriksihan ne nousevat kulungit, vaan suuret meillä ovat tässä asiatkin kysymyksessä, täytyy uhrata nyt, jotta sitten saataisiin omalla konnulla elää.

KYLLÄSTINEN. No niin, annetaan viimeiset kopeekat, vähemmin on painoa sitten, jos tulee mierolle lähtö.

HARSIA. Sitäpä tässä nyt olisi varottava, että ei tulisi mierolle lähtö, siitä voi vaikka viimeisen kopeekkansa antaa. (Koiroselle.) Koeta sinä konstisi kaikki, kyllä me koetamme kulusi korvata. Ja toivottomuuteen me ei heretä, niinkauan kuin on laki maassa. — No, nyt lähdetään Kyllästinen mekin työhön.

KYLLÄSTINEN (Ovella). Alashan tuolta toisetkin tulevat. (Antti näkyy ikkunassa.) No, joko sait kyliäsi työstä?

ANTTI. Päreitä lähdin hakemaan. Mutta mitäs väkeä tuolta maantieltä tulee? Sehän on hovin joukkoa.

KYLLÄSTINEN. Onko hovin roikka tulossa? Niille vei Laihanen sanan. Nyt ollaan kiikissä, miehet!

HARSIA. Missä kiikissä? Pysytään alallamme vain.

KOIRONEN. Niin, elkää hätäilkö, olkaa varmat, asianne oikeaa vielä, vaikka ulvoisi Hukka. Mutta minä pistäydyn tuonne sisään; jos he minut näkevät täällä, niin he arvaavat hankkeeni, ja sitä he eivät saa tehdä. (Menee kirkkoon.)

ANTTI. Taisivat asiamiehen housut ensiksi vapista. (Vie pärekuorman ylös.) Vaan me ei hätäillä, nyt ruvetaan kattoa naulaamaan, tuli kuka tahansa.

(.Näyttämön takaa kuuluu huuto.)

POSSE. Alas sieltä katolta! (Posse, Siltavouti ja Jahtivouti astuvat näyttämölle.) Kenen luvalla tähän kehään on koskettu? Se on revittävä!

ANTTI (Ikkuna-aukossa). Kunhan me ensiksi siihen vesikaton panemme.

POSSE. Ettekö ymmärrä, — alas! — tuomio on langennut, te rikotte esivallan käskyn. Kuka täällä on päämiehenä?

ANTTI (Katsoo ylös). Kuka siellä lienee nyt päällimmäisenä.

POSSE. Elä viisastele, tämä ei ole leikin paikka. Kenen tämä on tointa, vastatkaa?

HARSIA. Se on meidän yhteistä, tahdoimme säilyttää valmiita hirsiä märkänemästä. Me kuulimme kyllä, että tuomiokapituli jo on antanut päätöksensä, vaan me aijomme valittaa. Ja sitäpaitsehan ovat hirret meidän, meille tulee vahinko jos ne märkänevät. Eikä tästä katonpanosta tule kellekän mitään vahinkoa, kun me emme vaadi keltään korvausta päreistämme emmekä työpäivistämme.

POSSE. Alas sieltä, nopeammin, sanon minä. Tämä salvos on revittävä, siinä kaikki. Teidän muka hirret! — teillä ei ole yhtään hirttä, ei yhtään närettä, metsä on hovin ja te haaskaatte tässä hovin tavaraa. Ja mitä puhut sinä työpäivistä, teillä ei ole omia työpäiviä, te vain varastatte hovin aikaa täällä virnailemalla.

SILTAVOUTI (Huutaa kirkon ovelta). Laskeutukaa vikkelämmin alas, hovin herra tulee. (Väkeä laskeupi alas ja ulos.) Näkyvät olevan Nurmjärven äyrämöisiä kaikki, kas, vaimojakin joukossa.

POSSE. Nuo metsäkyläläisethän ne ovat täällä itsepäisimmät, niillä ei ole aavistustakaan laista. (Hukka ja Loukkola saapuvat. Posse ilmoittaa heille:) Olivat todellakin nämä miehet itsepäisyydessään ruvenneet kirkkoon kattoa panemaan, mutta minä keskeytin sen työn. Sanovat olevansa kaikki myötäsyyllisiä.

HUKKA. Hyvä on. (Talonpojille.) Teitä on täksi illaksi kutsuttu hoviin tekemään emätilan kanssa kirjallista kontrahtia maistanne, niinkuin asetus määrää. Parempi, kuin että täällä uppiniskaisesti rikotti tuomiokapitulin kiellon, on, että saavutte hoviin täyttämään velvollisuutenne, joka muuten on oma etunnekin. Niinkuin teille on asianomaisessa järjestyksessä ilmoitettu, ovat Veikkolan lahjoitusmaan alustilat nyt lopullisesti langenneet hovin omiksi, vaan te saatte kaikki jäädä entisille asuinpaikoillenne, kunhan teette lampuotikontrahdin. Joku talonpoika onkin jo, järkevästi kyllä, tehnyt liittokirjan.

POSSE. Kaikkien muiden on se nyt tehtävä jos mieli tiloilleen jäädä, kontrahti kymmeneksi vuodeksi.

HUKKA. Silloin jäävät olot täällä aivan entiselleen, saatte rauhassa maitanne asua ja viljellä. (Miehet seisovat liikahtamatta. Kyllästinen empii.)

KYLLÄSTINEN. Armollinen herra, saisko tuhma talonpoika kysyä, että kymmenen vuoden perästä miten käy silloin?

POSSE. Silloin se on uusi juttu, vuokra-aika kestää kymmenen vuotta, jos nyt panette liittokirjaan puumerkin.

HUKKA. Sitten arvattavasti uudistetaan kontrahti.

POSSE. Jos olette hyvin käyttäytyneet, uudistetaan se taas kymmeneksi vuodeksi, ja saatte senkin ajan konnuillanne elää.

HARSIA. Perityillä, omilla konnuillamme!

POSSE. Ei, ei, etkö käsitä, ne ovat lahjoitusmaita.

SILTAVOUTI. Niin, nähkääs, teidän maat ovat poislahjoitetut, ja kun joku kerran on lahjan saanut, niin hän sen pitää. Ymmärrättekö, siksi pitää nyt hovi teidän maat.

POSSE. Vaan antaa teidän kumminkin edelleen niillä asua

KYLLÄSTINEN. Mutta minun maani, Kyllästilä, on minun omani, puolet siitä perin, toiset ostin.

SILTAVOUTI. Niin, se oli sinun omasi, oli, vaan sitten se lahjoitettiin pois.

POSSE. Elä selittele, et ymmärrä asiaa itsekään. Eikä heidän muuten tarvitse tietää, miksi se niin on, emme sitä tarvitse tietää mekään, mutta asia on nyt niin ja siksi täytyy kaikkien totella.

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme, että nämä ovat lahjoitusmaita, emme siitä kiistä. Mutta eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois muuta, kuin mitä sillä on ollut. Se on lahjoittanut pois verot, ja ne me koetamme eteenkinpäin hoviin maksaa niinkuin voimme, ei me siitä niskotella, mutta itse maat ovat meidän.

HUKKA. Se elää siis teissä vielä tuo vanha harhaluulo. Mutta siitä on teidän nyt kerrassaan luovuttava, kuten sanoin, oman etunne vuoksi. Olettehan lukeneet asetuksen, se on naulattu käräjätalon seinälle. Maat ovat lahjoitusherrain omat. Tätä omistusoikeutta on tutkinut valiokunta, jossa on ollut viisaita miehiä ja korkeita herroja, ja selville on saatu, että ruunu on näiden kylien maat todellakin lahjoittanut pois täydellä omistusoikeudella Veikkolan hovin omistajalle, joka on ylhäinen herra Blandoff. Asetus on selvä, me emme voi sitä muuttaa. Meidät on määrätty tänne tätä asetusta toimeenpanemaan ja meidän täytyy ankaruudella vaatia, että sitä totellaan.

KYLLÄSTINEN. Mitä on tässä tehtävä?

HOLTTINEN. Maat ovat meidän, sen vaan tiedän, sanoipa asetus mitä hyvänsä. Kuka voi lahjoittaa pois minun maani?

POSSE. Aijotteko niskoitella selvää lakia vastaan? Silloin te olette kapinoitsijoita ja tiedättekö, miten niille käy?

HARSIA. Vaan me valitamme, vetoomme juuri lakiin.

HUKKA. Tässä ei ole enää tilaisuutta valittaa. Minä käsken esivallan nimessä teidät hoviin ja te tiedätte, että minä en puhu leikkiä. (Loukkolalle.) Tämä juttu on tehtävä lyhyeksi. Sinä pidät huolta, että nämä kaikki saapuvat tänä iltana hoviin; toivon, että he tekevät sen mielisuosiolla, muuten… (Talonpojille.) Niin, te tiedätte sen nyt. Tänä iltana! (Menee).

KYLLÄSTINEN (Posselle.) Saisiko vielä kysyä, että onhan se laki semmoinen, että kuka tahtoo, saa tehdä liittokirjan, kuka ei…

POSSE. Ei, se on pakosta kaikille. Joka niskottelee; se rikkoo lain, ja rangaistaan.

KYLLÄSTINEN. Vaan tätä en ymmärrä, onhan sopimus kahdenpuolinen.

POSSE. Kyllä on keinoja olemassa, jotka opettavat ymmärtämään. Tuotamme tänne osaston sotaväkeä.

ANTTI. Ja alotamme sodan, no, se on selvää peliä! Ei tästä kumminkaan tule lopuksi muu kuin tupen rapina.

SILTAVOUTI. Sillä äänellä elä puhu, Antti…

POSSE. Eläkä sinä siinä jaarittele, tee tehtäväsi vain! Nuo päreet ovat ensiksi tuosta hävitettävät, polttakaa ne pois. Ja sitten teette velvollisuutenne.

(Menossa. Loukkola ja voudit kirkon taa).

KYLLÄSTINEN. Minä vielä kysyisin, saammeko mekin puolestamme määrätä ehtoja liittokirjaan?

POSSE. Teillä ei ole muita ehtoja kuin totella.

KYLLÄSTINEN. Mutta se on vääryys, sellainen ei voi laki olla.

POSSE (Huiskuttaa ratsupiiskaansa). Tuossa on lakinne! Tulkaa kuulemaan sitä hoviin. (Menee).

ANTTI (Kyllästiselle). Pääsitkö käsitykseen asiasta nyt? Tunsitko lain?
Eikö totta, Harsia, luottakaamme siihen!

HARSIA. Siihen luotan minä sittenkin. Mutta mihin se meni Koironen?
Laki ei ole mikään ratsupiiska, sen me näytämme.

ANTTI. Ei, se on Koirosen keppihevonen, ajakaa sillä.

KOIRONEN (Tulee kirkosta). Erehdytte. Minä sanon, mikä laki on. Se on tuhman kädessä joutava paperi, mutta taitavan kädessä se on noitakone, jolla voi tehdä ihmeitä. Kuulitteko, Hukka vakuutti, että asetus on selvä, että nyt ei enää saa valittaa. Vaan siinä hän pahasti pettyy. Minä näytän, että sen asetuksen nojalla voi tehdä vielä paljo.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä pitää meidän tehdä? Tässä on kiire edessä.
Hoviinko pitää lähteä liittokirjan tekoon vaiko lähteä taipaleelle?

HARSIA. Niin, siitä on nyt todellakin neuvoteltava. Ankaran uhan meille hovin herra pani. Mitä arvelet sinä Koironen, joka lain metkut tunnet?

KOIRONEN. Hän uhkailee, hän tahtoo pakottaa talonpojat tekemään pian kontrahdin, jotta sitten kaikki olisi selvää ja valitustenkin teko tehotonta, viekkaat ovat hänen aikeensa. Mutta ei niin. Tässä on nyt oltava notkeita kuin vesa, ettei hän pääse pakotuskeinoja käyttämään, mutta samalla viekkaita kuin käärmeet.

KYLLÄSTINEN. Lyhyeksi taitaa meidän viekkaus käydä Hukan viekkauden ja vallan rinnalla. Eikö liene sittenkin tästä paras lähteä hoviin?

KOIRONEN. Niin, hoviin teidän on mentäväkin, tottelevasti niinkuin ainakin. Te olette hovin alustalaisia nyt vielä, hovin herra on isäntänne; jos hän korottaa veroja ja päivätöitä, niin on teidän alistuttava ja kestettävä, — peräydyttävä on joka paikassa, ettei hän teihin pääse kiinni ennen aikojaan. Sitten, kun minun tehtäväni on päättynyt, olette te yhtäläisiä isäntiä kuin hänkin.

HARSIA. Hoviin siis on mentävä.

KYLLÄSTINEN. Vaan kun siellä pannaan liittokirja eteen: Kirjota!
Mihinkä sinä siitä luovit? Maantiellekö?

MARI (Miehelleen). Ei, Matti, sinä elä ainakaan siellä rupea niskottelemaan. Mitäs se haittaa, jos liittokirjan teet, kunhan sitten saamme rauhassa tilallamme elää, ja mitä tässä vastarinta auttaa, se vain meidän onnemme särkisi?

JUVA. Mutta pitäähän minun toki olla miesten mukana.

KYLLÄSTINEN. Vaan mitä tässä todellakaan vastarinta auttaa. Koirosen valitukset joutuvat, milloin joutuvat, siihen kurki kuolee kuin suo sulaa. Taisi olla meidän sittenkin liittokirja tehtävä.

HOLTTINEN. Mitä puhetta kuulen tässä miesjoukossa? Pelkäättekö? Onko hätä tämän näköinen? Ensi kertaako tässä ollaan hovin kanssa riidassa? Eikö täällä ole kärsitty ennenkin ja koettu sitä kaikkein pahinta, kun pajarit ovat täällä mellastaneet? Vaan ovatko meidän isät panneet puumerkkinsä hovin papereihin, ovatko he luovuttaneet hetken rauhan vuoksi perillisiltään pois omistusoikeuden maihinsa? Miehiä olette olevinanne te ruikuttajat, vaan kohta kun uhkaus kuuluu, mietitte te väistyä ja luovuttaa maat ja mannut käsistänne, antaa pois hoville, ennenkuin niitä tullaan ottamaankaan. Mutta muistakaa, maa myöpi myöjänsä, huonon rauhan te sillä hinnalla ostaisitte. Meitä voidaan uhata, meitä voidaan kiusata, vaan oikeuttamme ei meiltä voida riistää, ellemme itse siitä luovu. Ja oikeudestaan luopuu se, joka puumerkkinsä antaa.

KYLLÄSTINEN. Kyllähän se on totta tuokin, mutta…

HOLTTINEN. Mutta mitä? Heitä talosi, rupea kymmeneksi vuodeksi viljelemään omalla maallasi vierasta peltoa, pane puumerkkisi liittokirjaan, minä ainakaan en sitä tee.

KAIJA (Miehelleen.) Sinä et vedä piiruakaan hovin papereihin, siitä minä vastaan.

JUVA. En vedä piirua minäkään, Mari.

HARSIA. Holttinen on oikeassa, oikeudestamme emme saa luopua, liittokirjaa emme saa tehdä. Eikähän tämä vielä niin toivotonta ole, pahempaa oli silloin pajarien aikana, nyt on toki maassa Suomen laki, josta täytyy löytyä oikeus. Koironen ajaa huolella asiamme, luottakaamme lakiin.

ANTTI. Jota Hukka ja Posse täällä kehuivat valvovansa!

HOLTTINEN. En luota liikoja minä lakiin, se voi olla kiero sekin, onhan se nähty. Vaan siitä meidän on pidettävä kiinni, minkä itse oikeaksi ja oikeudeksemme tunnemme. Ja maat ovat meidän, niistä emme voi mitään kontrahteja tehdä.

KYLLÄSTINEN. Etteikö sitten hoviin mentäisikään, vaikka käsketty on?

KOIRONEN. Mentävä on, ei se auta. Holttinen puhui kuin järkimies, liittokirjaa ei saa tehdä kukaan, vaan tyhmää olisi myöskin itse pistää päänsä silmukkaan, ja sen teette, jos aivan niskottelemaan rupeatte. Ei, tässä on taidolla luovittava. Teidän on hoviin mentävä, selitettävä kantanne, suostuttava mihin voitte, — liittokirjaan vain ei.

HARSIA. Se tuntuu minustakin viisaalta. Peräydytään pikkuasioissa, ei ärsytetä herroja, mutta maita ei hellitetä, ne me kyllä lain voimalla pidämme.

ANTTI. Peräytykää, kunnes umpimutkassa olette, sinne sitä kumminkin joudutaan, sen jo näen.

HOLTTINEN. Ei, poikani, umpimutkassa ei olla koskaan, ellei vain oikeudestamme luovuta. Koettakaa te, Koironen ja Harsia, minkä laki tehoo, menkäämme hoviin puhumaan, sama se, kunhan vain ei liittokirjoihin ruveta.

HARSIA. (Loukkola tulee kirkon takaa). Se olkoon päätöksemme. Muutahan emme voikaan tehdä, tuossa ovat ruunun miehet.

LOUKKOLA. Teitä käskettiin hoviin. On jo aika lähteä.

HARSIA. Me lähdemme. Tulkaa miehet! (Menossa.)

KYLLÄSTINEN. Mikähän tästä lopuksi tulee?

ANTTI. Orjuus, niinkuin Inkerissä. Annat sormen pirulle, se vie käden, vie miehet ja maat.

KYLLÄSTINEN. Voi se viedä puumerkinkin.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Sitä sinä et anna. Minä lähdenkin mukaan hoviin näkemään, että et tee tyhmyyksiä. (Menevät.)

(Antti ja Koironen jäävät näyttämölle. Tytöt istuvat syrjässä).

ANTTI. No, sinä et lähtenyt hoviin päämiestesi puolesta puhumaan, vaikka usutit heidät lähtemään.

KOIRONEN. Minä, — en. Minä ajan asioita oikeudessa, en hovissa. Vai minä hoviin, — jos siellä Hukka suuttuu, niin hän voi turvautua patukkaansa!

ANTTI. Ja sinun nahkasi on liian hieno sen alla.

KOIRONEN. Minä en aja näitä asioita nahallani, vaan päälläni. Katsos, siinä se on erotus. Mutta sinä, et mennyt sinäkään?

ANTTI. Minä en ole mikään isäntämies, vaan en lähtisi muutenkaan. Väärän tien sinä heille neuvoit — he saavat selkäänsä ja sittenkin menevät maat. Muu peli tästä kumminkin lopuksi tulee, muu rymäkkä. (Nousee. Voudit tulevat kirkon takaa.) Mitä te siellä meidän pärekasassa teette?

JAHTIVOUTI. Tulen teimme, niinkuin käskettiin.

ANTTI. Mutta olettehan te järkimiehiä, näettehän, että päreet ovat ehyet ja hyvät. Ja ne ovat meidän päreitä.

JAHTIVOUTI. Teidän ne voivat olla, vaan polttaa käskettiin.

SILTAVOUTI (Selittää.) Näetkö, tätä kirkkoa ei saa rakentaa, siksi ovat kattopäreet poltettavat. Ja ne kuuluvatkin olevan hovin päreitä, siksi ne ovat poltettavat.

ANTTI. Siksi! Vaan jos minä sammutan teidän tulenne?

JAHTIVOUTI. Se ei kuulu meihin. Me olemme tehneet, mitä käskettiin, ja nyt me lähdemme. (Menevät.)

ANTTI. Tytöt, tulkaa sammuttamaan tuli, muuten syttyy vielä kirkko palamaan. Joudu, Helena!

(Antti ja Helena menevät.)

KOIRONEN (Itsekseen). Rymäkkä täällä todella on syntymässä, sen näen. Mutta minä olen läpi katsonut sinut, sinä mahtava mies, minä teen erehdyksen sinun laskuihisi. Ja sen päälle otetaan ryyppy.

    (Koironen kävelee kapakkaan. Siljo jää yksin.
    Laihanen hiipii hänen luokseen.)

LAIHANEN. Kuule Siljo, miksi kävi tämä näin? Olihan meidän tuumamme yhteinen, molemmat siitä olimme innostuneet. Olimme aikoneet onnellisina elää uudella tilallani. Sinäkin siitä niin riemuitsit miksi nyt peräydyt, Siljo?

SILJO. Enhän minä… Näithän, isä ja äiti sen päättivät.

LAIHANEN. Mutta miksi? Kaikkihan oli jo valmista.

SILJO. Niin, vaan siihen tulivat sitten nuo jutut väliin.

LAIHANEN. Jutut, mitkä jutut?

SILJO. Liittokirjat ja puumerkit ja muut, — en niitä ymmärrä, vaan naapuritkin tekivät niistä pilkkaa.

LAIHANEN. Liittokirjat, puumerkit, mitä ne tähän kuuluvat? Ja sinun tähtesihän minä liittokirjan tein, Siljo, etkä sitä ymmärrä. Enhän olisi voinut saada taloa, jos en olisi kirjoittanut nimeäni liittokirjaan, ja talotta taas, enhän minä, köyhä renkimies, olisi koskaan saanut sinua. Sinun vuoksesi panin puumerkin, — oliko se sinusta niin paha?

SILJO. Ei minusta, vaan isästä ja äidistä, äidistä varsinkin, hän ei sinua nyt vävykseen huoli, kaikki muutkin sinua vierovat, Nurmjärveläisetkin…

LAIHANEN. Mitä sinä heistä huolit, mitä ihmisten pilkasta? He kadehtivat minua ja siksi muka vierovat… Vai mitä…? Välitätkö sinä heistä niin paljon? Siellä on Holttisen Antti, hänenkö vuoksi kihlamme purettiin, sano, Siljo?

SILJO. Hänen? Kuinka niin? Sitä en ymmärrä.

LAIHANEN. Mutta äitisi ymmärtää, — minä asian arvaan! Se on tuo maankiertäjä, tuo uusi tulokas, joka meidän väliimme on tunkeunut. Siljo, sano, onko se hän? Onko hän sinut muuttanut?

SILJO. Minä en ole muuttunut.

LAIHANEN. No, hyvä, sitten sinä et välitä kenenkään puheista, vaan lähdet minun mukanani pappilaan. Otetaan kuulutus.

SILJO. Vastoin äidin lupaa, ei, en uskalla. Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään, se on lopussa.

LAIHANEN. Lopussa! Minä ymmärrän, se on sittenkin hän. Hän on sinut hurmannut sievillä puheillaan, kyllä käsitän, sinä toivot pääseväsi Holttiseen emännäksi, se on suuri ja vauras talo. Mutta elä nuolase, ennenkuin tipahtaa, et sinä vielä ole Holttisen emäntä.

SILJO. Enkä siksi taida tullakaan.

LAIHANEN. Et tulekaan, vaikka toivot, siitä minä vastaan. Näinhän äsken, kuinka siellä kuherrettiin, näenhän sen nyt. No, hyvä, nythän minä sen tiedän. Nyt tiedän minkä teen, ja minä sen teen, nyt sen teen…

MARKETTA (Tulee maantieltä päin seuloineen). Sinäkö täällä, poikani, vihoissasi riehut? Se on oikein, siitä näkyy, että sinussa miestä on. Ja tuoko tuossa, sekö sinun morsiamesi on; hieno on hipeä vaan surulliset silmät.

LAIHANEN. Täti, hän oli morsiameni. Ei, Siljo, eihän…?

MARKETTA. Vaan hänet menetit nyt, niinkö? Se on sukusi onni; äitisi menetti myös omansa. Riehu, riehu nyt ja palaa sitten minun kanssani yksin elämään. Toivosi on lopussa. (Istuu taikomaan).

LAIHANEN (Tulistuu). Ei, se ei saa olla lopussa, sen minä näytän. (Antti ja Helena tulevat kirkon takaa.) Tuolta tulee se viettelijä. Me tavataan vielä, Siljo, muist se. (Ryntää pois).

HELENA. Sammui se ainakin tällä kertaa. (Siljolle.) Mitä sinä täällä yksin istut, Siljo? Hä — suruissasiko muka olet?

ANTTI. Sitäkö suret, kun ei kuuliaisistasi mitään tullut? Ja mokomalle miehellekö olisit mennyt?

HELENA. Ka miksei? Laihanen on varoissaan oleva mies, komea mies ja mahtava mies.

ANTTI. Mutta hovin kätyri, heittiö. (Siljolle.) Ei, Siljo, sitä miestä ei sinun kannata muistella. Sinunlaisella tytöllä on vara valita poikia parempia ja reilumpia, — sen kun otat vain.

HELENA (Pisteliäästi). Taitaisipa siinäkin olla tarjokas.

ANTTI. Miksikä ei, meillä onkin jo Annin kanssa vanhemmat puheet, eikö olekin?

HELENA. No, sittenhän se on selvä juttu.

ANTTI. On se. (Heilauttaa Helenaa.) Vai käypikö kateeksi? Olisi teitä tyttöjä täällä valita asti, kun vaan tänne elämään jäisin, vaan kovin ovat täällä miehetkin akkamaisia, pehmeitä ja veteliä, orjuuteen kypsiä. Tämä poika taitaakin lähteä sinne maailmalle takasin, mistä tuleekin, vapaammille oloille, huonommat miehet täällä ruoskan alla raatakoot. Ja silloin jäävät tytöt suremaan, niin yksi kuin toinenkin. (Nousee.) Vaan tulkaa veneelle, täällä ei ole enää mitään tekemistä; mitättömiin menivät retkemme ja aikeemme ja niin menee täällä kaikki! Tulkaa! (Menee rantaan päin.)

HELENA (Itsekseen). Luulitko, etten päässyt jälillesi. (Siljolle.) Sinä itket. Minäpä tiedän, mikä sinua surettaa.

SILJO. Tiedätkö, kun en tiedä itsekään.

HELENA. Et sinä Laihasta sure, älä uskottelekaan. Silmäsi ovat iltakauden Anttia tähystelleet, hänen rinnallaan olet pyörinyt. Vaan elä pelkää, ei hän täältä pois lähde, vaikka uhkaa.

SILJO. Anttiko, hän laski kai leikkiä vain.

HELENA. Vai leikkiä! Äitisi kuuluu jo lapsena sinut hänelle luvanneen, sen sinä kyllä tiedät. Nyt se Antti on kotona.

SILJO. On tainnut olla äidin ja Holttisen välillä piloillaan puhetta, mutta minä vakuutan…

HELENA. Minä vakuutan myöskin, että häntä et sinä koskaan saa, kuuletko, et koskaan, vaikka minkä koettaisit!

SILJO. Mutta Helena, enhän ole ajatellutkaan…

HELENA. Olet sinä ajatellut ja ajattelet nytkin. Mutta vaikka minä olen köyhä huutolaistyttö ja sinä talon tytär, niin häntä sinä et saa. (Nauraa.) Hei, ollaan iloiset nyt, — tule rantaan. (Menee.)

SILJO (Itsekseen). En ymmärrä häntä enkä muitakaan, en itsenikään ymmärrä. Kaikki sanovat, että oli parasta purkaa… että ei kannata sitä surra, mutta suru valtaa sittenkin mieleni. Se on siis lopussa, — enkä saisi itkeäkään.

MARKETTA (Tulee lähemmäs Siljoa). Itke, itke, se on minulle mieleen. Voi varpusta, sinustako piti tulla meille emäntä. Näytäppäs, minkälainen surusi on, se on silmässä, vaan onko se sydämmessäkin, — näytä. On, sydämmessäkin on suru, sitten olet minun väkeäni. Nojaa pääsi polvelleni, pulmuseni, koska surullinen olet. Jos ilonen olisit, niin sinua vihaisin, sillä minä vihaan iloa.

SILJO. Miksi, Marketta, vihaatte iloa?

MARKETTA. Siksi, että se on petollinen ystävä. Kun sen parhaallaan luulet omistavasi ja siihen toivosi asetat, muuttuu se irvistäväksi pilaksi. Siksi vihaan minä iloa, siksi vain murheellisten parissa viihdyn, ja siksi vain suruja ennustan ihmisille. Siksi on surujen seula tämä — jos iloja toivot, silloin karta minua.

SILJO. Loihtikaa siis tässä suruja, Marketta.

(Aurinko laskee punertavana.)

MARKETTA. Että nekö sinun murhettasi viihdyttäisivät? Sen teen, vaan iloa et siitä saa. (Ottaa seulansa.) Soi seulani, kilise tiukuni, loihtu tehoo parhaiten kirkonmäellä. Kas, kun punertaa taivaankin ranta.

SILJO. Se on juhannusaaton aurinko, joka laskee.

MARKETTA. Se tietää tulta ja verta. Vaan mitä tiedät sinä seulani, niin, se on oikein, heilu mustia vakoja myöten, kilise tiukuni murhetta ja vihaa.

(Heiluttaa seulaansa, jossa pieni tiuku soipi, ja hyräilee:)

    Soi murheen musta kello soi, oi soi,
    Soi turmiota, tuskaa ennustellen.
    Sun vihan, vainon soittajaksi loi
    Mun musta henken' itkein, valitellen.