Soi kolkko kärsimysten ääni, soi!
Soi lohdutus ja armo etähälle.
Nyt kostos koitti, sulle voiman toi,
Vaan kärsimysten ajat maalle tälle.
Soi vihan tiuku, vainon kello, soi!
Ja sydämmiä säre, kosto musta.
Et armahtaa, et surkutella voi;
Soi tänne verta, tuskaa, valitusta!
Toinen kuvaelma.
Hovin kapakka kirkonmäellä. Pöydän ääressä istuu muutamia miehiä tupakoiden ja viinaa juoden, niiden joukossa Koironen, joka on humalassa, ja Laihanen, sekä Antti ja Juva. Viinakurri kantelee vähän väliä suurta pulloaan vasemmalla olevasta sivuhuoneesta ja täyttää pyydettäessä laseja. Ovi ulos on perällä.
KOIRONEN. Hyvä juttu. Niin, sinähän olit siellä mukana, Juva. Eikä siis kukaan pannut puumerkkiään, vaikka patistettiin? Ei Kyllästinenkään?
JUVA. Kyllästinen kyllä epäili, kynsi korvallistaan moneen kertaan, eikä sitä tiedä, minkä se olisi tehnyt, ellei sillä olisi ollut akkansa mukanaan. Vaan akka piteli hiasta ja sanoi: et mene.
KOIRONEN. Se on mainio se akka, erinomainen akka, nimittäin kun se on toisen miehen akka, omakseni sitä en tahtoisi — ehei, Jumala meitä varjelkoon! Vaan Kaijan malja, — Viinakurri, pullosi! (Juvalle) No, entä Hukka itse ja Posse, mitä ne sanoivat?
JUVA. Posse siinä hääri kuin kärppä, selitti ja uhkaili, kantoi paperinsa jokaisen nenän eteen, tarjosi hanhensulkaa ja huusi: kirjotatteko vai maantiellekö lähdette? Ja Hukka itse polki jalkaa ja komensi: Puumerkki taikka patukka, valitkaa!
KOIRONEN. Ja te valitsitte patukan, se oli järkevää. Juuri siksi en minä sinne lähtenytkään. Siis selkään tuli?
JUVA. Niin, ne huusivat heitukkansa siihen ja letit otettiin seinältä.
KOIRONEN. Ja annettiin miehille yksitellen, se on niiden vanha temppu, kyllä tiedän. Lyöden lapset rakkahammat, arvelee Hukka.
ANTTI. Ja te otitte selkäänne, — koko miesjoukko? Sitäkö varten sinne menittekin?
JUVA. Vaan eipä heilahtanut sittenkään hanhensulka.
ANTTI. Vaan patukka heilui — kymmenkunta karhua ottaa siivosti selkäänsä! On teissä miehuutta! — vielä te sitten muka vastaan hankaatte, kun kumminkin ruoskan alle käytte. Ei, niistä ei ole vaikea orjia tehdä, jotka jo ovat orjia.
KOIRONEN. Sinä et ymmärrä tätä, Antti, sinä katsot asiaa tappelun kannalta. Ei, viisaasti menettelivät talonpojat, aivan niinkuin minä neuvoin. Terveeksi — tämä käy kaikki hyvin, niinkuin rasvattuna. Ei tässä härkäpäisyys auta, mitäs valtioviisautta se olisi että lyötäisiin pää seinään, — siinä sitä sitten oltaisiin.
JUVA. Ja minkäpä olisit sinä Antti tehnyt, jos olisit hovissa ollut?
ANTTI. Lyökööt minua kerran, niin sanon sitten. Enkö minä ole vapaa mies? Jos minua ken lyöpi, kuka hitto voi minua kieltää lyömästä takasin, niin että paukkuu. Te luulette, että kumarrettua kaulaa ei leikata, vaan siinä se on juuri erehdys: — ensin pieksetään ja sitten leikataan. Hyi hitto teitä, limannuoliaisia, — tules tänne, Juva, että annan sulle korvatillikan!
JUVA. Totta on, että minunkin vereni kuohahti, ja moni koura siellä jo oli nyrkissä. Vaan Harsia varotti, että pysytään alallaan, vedotaan sitten lakiin.
ANTTI. Miesten laki olkoon isku iskusta ja kaksi parhaasta.
KOIRONEN. Ei, poikaseni, ei sillä tavalla Hukkaa kukisteta; vaan toisella, liukkaammalla. Viinakurri, kallista puteliasi! Lyödään viisaudella, se tepsii. Siinä hän on pieni minun rinnalla. Hän oli virkaheitto luutnantti silloin, kun minä istuin tuomarina ja jaoin oikeutta. Minulle kävi hullusti sitten, meni virka, meni tavara, no, mitäpäs siitä, ryypätään pojat, hei! — Niin, se oli juuri hän, joka minulta viran vei, joka minut tähän sorti. Mutta lopputili ei ole siitä vielä tehty, ei hetikään, — minä hänet vuorostani vielä nujerran, oli kuinka mahtava tahansa, (ottaa lompakkonsa), täällä on se pieni kaatovipu, johon mies keikahtaa kuin höyhen. Ei, älkää te hätäilkö, miehet, tässä lompakossa juuri ovat teidän maat ja Hukan kujeet, kaikki tässä, ja minä pidän niistä kristillisen jaon. Kukin on saapa osansa ja ansionsa mukaan, kunhan ei hätäillä eikä päätä seinään isketä. Kaikki käy kuin rasvatuilla rattailla, kun minä asianne ajan… sumpparei, sumpparei…
ANTTI. Sinä ajat sumpparei… sen olet näkönenkin. Siihen, joka suullaan soittaa, ei ole paljo luottamista. (Viinakurrille, joka taas kaataa Koiroselle.) Eiköhän sen miehen mitta ole täysi jo?
VIINAKURRI. Minulla ei ole muuta mittaa, kun minkäverran kopeekkoja kullakin on. Sitä myöten kaadan.
KOIRONEN. Ole huoletta, vielä täällä kilisee. (Selvempänä Antille.) Sinä luulet Antti, etten minä asioitani hoida, vaikka pienen humalan otan. Täällä ovat paperit, tänään vien ne Viipuriin ja hankin talonpojille heidän maansa. Tallella ovat paperit, tallessa on järki, elä sure sitä, Antti. On tässä oltu jo yhdessä jos toisessa ennenkin. Olen minä juonut herrainkin pöydässä ja hienossa seurassa ulkomaan viinejä, vaan minä halveksin niitä hienouksia nyt ja ryyppään talonpoikain tavalla ja ajan nyt talonpoikain asioita ja ajan ne perille. Terve sen päälle! Sumpparei… Juo sinäkin Laihanen, niinhän sinä mökötät siinä happamena, kuin paha omatunto, vai mahaako sinulla puree? Ota rohtoa!
ANTTI. Sillä taitaa purra sydäntä, kun morsian eilen työnsi vasikannahat kouraan. Siitä syystä se mahtaneekin nyt lohdutusryyppyjä ottaa.
KOIRONEN. Niin, helkkarissa, ne kihlajaisryypyt! ne taisivat olla sinulle kovin karvaat. Mutta (laulaa) "surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke." Ei, vaan vakavasti puhuen, mitenkä hiidessä sinun niin hullusti kävi?
ANTTI. Hullusti kävi, kun lähti mies töhrimään nimensä hovin papereihin. Siitä meni sillä ensiksikin maa ja sitten meni maine ja lopuksi meni morsian. Olisit ensiksi kuuluuttanut ja sitten kirjoittanut.
LAIHANEN (Viinakurrille). Kallista leiliäsi, mies. (Ilkkuen toisille.) Vielä tässä kuuluutetaankin, sinä tässä lopuksikin saat näppiäsi nuolla! Mutta ne sinun elkeesi minä muistan vielä tuonnempanakin.
ANTTI. Mahtanet muistaa, koska yksin elelet emännättömässä talossa, joka muuten ei olekaan sinun, vaan hovin.
LAIHANEN. Minulla on talo ja hyvä onkin, vaan te tässä pian jäätte kulkemaan talotonta taivalta. Elkää luulko, että te sillä eilisellä selkäsaunalla pääsitte. Taitaa tuntua nahassa nyt voiteen tarvis, vaan toiselta se tuntuu, kun häätämään tullaan.
JUVA. Onpas hovi rengeilleenkin suuta antanut.
KOIRONEN. Mutta ne suuret sanat eivät suuta halkase. Sinä puhut, Laihanen, sen, minkä sulle on hovista syötetty. Näet, minulla ne ovat nyt käsissäni nämä maat, enkä minä niitä hoville anna, ei, ne herrat saavat jäädä lehdellä soittamaan. Ja sinä, Laihanen, jäät hovin ainoaksi lampuotiksi, kun liittokirjan teit. Soittelet sitten yksin herrain pilliä, että sumpparei…
ANTTI. Ja silloin sulle orjan merkki poltetaan otsaan, vai korvatko kolotaan, niinkuin lampailta. Kumman tekevät?
LAIHANEN. Perästä kuuluu, kummin käy. Kyllä se nähdään.
JUVA. Hovin orja olet nyt jo kaikessa tapauksessa. Vielä rohkenet sitten tulla vapaitten ja tilallisten tyttöjä kosimaan. (Nauravat.)
LAIHANEN (Suuttuu). Sen tytön minä vielä otan, otan vaikka väkisin, vaikka pakolla, harmissanikin otan. Sen te näette. Enkä riitarahoja minä maksa, muut ne maksavat. Vielä tässä nähdään, kuka viimeksi nauraa. Hei, viinaa, Kurri! Ehkä naurattaa minuakin tässä pian.
ANTTI. Ka, naurattanee, kun omia rukkasiasi juot. Morsiamen malja!
KOIRONEN. Niin, tytön malja, vei tuon kumpi hyvänsä. Sumpparei…
HOLTTINEN (Tulee ulkoa viluisena). Vai täällä ne miehet kirkonaikaansa viettävät, täällä humussa ja rähinässä. Täällä Juva ja Anttikin! Siihenkö on teistä tämä juhannuspäivä sopiva? Ei ole pappi; seurakunnassa, ei kirkkoa, vaan kapakka on kirkonmäellä, hovin kapakka, joka on rakennettu tähän sitä varten, jotta talonpojat täällä joisivat rahansa ja miehuutensa, — ja tännepähän keräytyvätkin tämän kylän miehet ja vielä Nurmjärveläisetkin. Täällä soi ääni kovemmin kuin kirkossa.
ANTTI. Pois lähdemme, Juva, isä on oikeassa.
JUVA. Lähtöä odoteltaessahan tänne vain pistäydyttiinkin.
KOIRONEN (Yhä enemmän humalassa). Lähtöhommissa pistäysin minäkin.
Eikähän se pieni humala miestä kaada.
HOLTTINEN. Sinusta tuo näkyy. Alasin raudan, viina miehen koettelee, ja sinä olet jo pehmeä.
KOIRONEN. Mi-minäkö pehmeä, minä, joka olen teidän ainoa turva. Ilman minua te olisitte kuin taivaan linnut… Mutta minä teidät pelastan, minä ajan Viipuriin ja juttunne ajan…
HOLTTINEN. Sinä ajat nurin, sen jo arvaan. Vaan me lähtekäämme kotikylään raatamaan ja maitamme hoitamaan, siten vain me itsemme ja maamme pelastamme. Täällä rähmikööt juopot ja häntyrit, meidän työmaa on siellä. (Antti, Juva ja Holttinen menevät.)
KOIRONEN. Se sanoi juopot ja häntyrit. Kuule, juopolla se kai tarkotti minua.
LAIHANEN. Arvattavasti.
KOIRONEN. Mutta häntyriksi… häntyriksi se sanoi sinua. Mutta mitäs me siitä, hei…
LAIHANEN (Nousee). Anna sanoa, kyllä se kestetään ja muistetaan myös. (Ikkunassa.) Tuolta tulee hovin herra, livistivätpä liian aikusin tiehensä, olisi minua huvittanut kuulla, kun hän heille olisi pari sanaa sanonut.
KOIRONEN. Kuka tulee, Hu-hu-hukkako? Saakeli, — ploiskis! se olisi vähän liian mieleistä hänelle, jos hän minut täällä tapaisi. (Toisille miehille.) Kuulkaa, me pistäydymme Viinakurrin luo lautapeliä lyömään… Sumpparei, sumpparei… (Menee vasemmalle kahden muun miehen kanssa.)
LAIHANEN. Hänen kätyrikseen ja orjakseen sanoivat minua, — kolotaanko korvat, kysyivät. No, oli menneeksi, kunniani multa veivät, morsiameni veivät, oli menneeksi hänen kätyrikseen.
HUKKA (Tulee ulkoa). Kas, onko kapakka tyhjä keskellä juhlapäivää, mitä siivoa se on?
LAIHANEN. Juuri läksi täältä joukko Nurmjärveläisiä.
HUKKA. Ähäs! vai jo ne visapäät äyrämöisetkin tänne osaavat. Hyvä, sitten ne kyllä vähitellen notkistuvat ja taipuvat nekin. — Tiedätkö, Laihanen, mitä varten olen tämän kapakan perustanut tänne kirkonmäelle, teiden risteykseen?
LAIHANEN. Taitaa se tuottaa sievät rahat.
HUKKA. Tuottaa se, kun olen kieltänyt lahjoitustalonpoikia itsiään viinaa polttamasta. Vaan paljo suurempi asia on se, että juuri tämä kapakka pitää kansan täällä kurissa ja nöyränä, — siksi pistäydyn silloin tällöin tätä taloani tarkastamassa, ja mieleni menee aina hyväksi. Kun talonpojat ovat varoissaan, ovat he jäykkäniskaiset ja vastahankaiset, vaan kun he tässä kapakassa ovat juoneet viimeiset kopeekkansa ja tuppivyönsä ja hinkalonsa tyhjiksi, silloin ovat he lakeat kuin lampaat ja taipuisat kuin taikina. Nyt onkin siten suurin osa pitäjää jo valloissani, nuo Nurmjärven ja Kahkalan metsäiset äyrämöiset ne vain omillaan elävät ja minua vastaan hankaavat… Niinkuin tässä liittokirja-asiassa… eilen viimeksi, ei auta enää patukkakaan. Vaan hyvät on merkit, jos hekin jo tänne osaavat.
LAIHANEN. Tässä olivat nuoremmat miehet, vaan ankarana se Holttisen ukko komensi heidät täältä pois.
HUKKA. Ne nujuuttavat vastaan, visapäät moukat! Mitä ne eilen puhuivat vielä aikeestaan valittaa?
LAIHANEN. Siitähän niillä on suuret tuumat tekeillä. Kehuivat äskenkin, että minä jään hovin ainoaksi lampuodiksi, muut riitelevät itsensä itsenäisiksi.
HUKKA. Itsenäisiksi, — kuulitko lähemmin, mitä ne oikeastaan aikovat tehdä, minkälaiset heidän tuumansa ovat?
LAIHANEN. Maansa he aikovat hakea hovin alta pois ruunun alle, paperit kuuluvat olevan heillä jo menossa Viipuriin.
HUKKA (Hätääntyen). Viipuriin — mitä sanot! Vai sinne suoraan, minun ohi! Mistä niillä ne tuumat on?
LAIHANEN. Koironen niitä kai on neuvonut, hän niiden asiamiehenä ainakin on. Ja varmasti hän kehuu jutun voittavansa, hänellä kuuluu olevan paperit, jotka pitävät. Tänään hän aikoo matkustaa niiden kanssa Viipuriin.
HUKKA. Tänään, — hän tietää määräajat, se vanha käräjäpukari! Ja asetuksen hän myös osaa tulkita, — huh, huh! sepä olisi muksaus!
LAIHANEN. Voisivatko ne sitten todellakin saada tilansa omikseen?
HUKKA. Kuka siitä menee takuuseen, — se riippuu siitä, minkälaisia vanhoja maakirjoja niillä voi olla, Koironen ne kyllä on hakenut. En sitä kumminkaan usko, se olisi vasten asetuksen henkeä ja tarkotusta. Mutta sittenkin, jos he kerran valituksen tekisivät, niin se jo semmoisenaan viivyttäisi meidän asiaa, sotkisi sen, saataisiin täällä vuosikausia odottaa päätöstä ja hitto tiesi miten lopuksi kävisi. Ei…
LAIHANEN. Hovilta taitaisi mennä tuloja hukkaan?
HUKKA. Sekään tässä vielä ei olisi pahinta. Mutta tämän Veikkolan hovin asiat ovat sekavammat kuin muitten lahjoitusmaitten senvuoksi, että sen omistaa lapsi, joka ei itse kykene puoliaan pitämään. Meidän on nyt velvollisuus säilyttää hänelle hänen tilansa. Jos asia joutuu riidanalaiseksi, voi nousta kysymys koko omistusoikeudesta ja kuka tänne sitten lopuksi jää isännäksi: talonpojatko vaiko…? Ei, siitä tulisi sotkua ja harmia. Nyt on meidän taottava, kun asetus on veres! Meidän täytyy saada talonpojat täällä alistumaan vaikka millä ilveellä.
LAIHANEN. Vaan ei se Koironen luovu jutustaan.
HUKKA. Koironen, — hän ei siis vielä ole lähtenyt Viipuriin?
LAIHANEN. Vielä se äsken oli juuri täällä kapakassa.
HUKKA. Hän ei saa lähteäkään Viipuriin, ei, siitä ei saa tulla mitään.
— Vai niin, hän oli täällä?
LAIHANEN. Täällä rähmi hyvässä höyryssä.
HUKKA. Se toki on onni. Minä aavistin jotakin sellaista olevan tekeillä, siksi liikkeelle lähdinkin. Vaan tämä kapakka se sentään monta kertaa helpottaa minun vaikeaa virkaani. Hän on täällä, hyvä, meidän on pidettävä huoli, ett'ei hän tänään lähdekään täältä mihinkään. (Miettii.) Tiedätkö, Laihanen, että minä tänään kirjoitin sinusta kuvernööriin?
LAIHANEN. Minusta?
HUKKA. Elä säikähdä, hyväksi se sulle on. Kerroin maaherralle, että sinä täällä olet ensimmäinen ja ainoa, joka olet pannut liittokirjaan nimesi ja siten ajoissa totellut lakia ja muille hyvää esimerkkiä näyttänyt, jota ei edes pappi ole tehnyt. Ehdotin senvuoksi, että sinua siitä julkisesti mainittaisiin — esimerkin vuoksi näet, jotta toiset huomaisivat, että se on maaherrankin tahto, — ja että sinulle siitä annettaisiin kunniaraha. Toivon, että sellainen näkyvä osotus uppiniskaisimpiinkin vaikuttaa.
LAIHANEN. Tekisiköhän sen, — jos eivät yhä äityisi minua vastaan, ne jo nyt minua vihaavat. Ja heillä ne on perityt maat, minulla…
HUKKA. Kaikki ovat lahjoitusmaita. Eläkä sinä omasta puolestasi pelkää, sinä olet hovin turvissa ja minä olen täällä mahtava. Näet, minulle on hallitus antanut täyden menettelyvapauden pannakseni täytäntöön uuden lain määräykset. Ja sen me teemme, elä epäile voitosta ollenkaan, me masennamme nuo lakia vastaan niskottelevat äyrämöiset. Ja sitten, kyllä talttuu heidän vihansa sinuakin kohtaan.
LAIHANEN. Se siis Koironen turhia uhkaili.
HUKKA. Joutavia, — mutta tahtosinpa kumminkin nähdä ne hänen paperinsa, ne voivat sekottaa asian. Meidän on tässä keksittävä joku keino.
LAIHANEN. Ei se Koironen meille papereitaan näytä, se on liian liukas.
HUKKA. Mutta juoppo. Se oli hyvällä virkauralla aikoinaan, vaan joi itsensä kumoon. Ja monet jutut hän on senkinjälkeen juonut. Meidän on koetettava, minkäverran hän tällä kertaa kestää. Olethan sinäkin Laihanen suulas mies, koeta selittää hänelle, että hän pääsee vähemmällä, jos jättää hakemuksensa minulle, ruununvoudille, jolle ne ovat oikeastaan jätettävätkin, — säästää matkan, säästää aikaa.
LAIHANEN. Auttaisivatkohan minun puheeni, hän on vielä humalassakin.
HUKKA. Juuri siksi, sitä helpompi. Ja olethan sinä liukas mies sinäkin, — jutellessa voisit tarjota hänelle ryyppyjä ja vaikka setelirahankin, — tuossa, ota taskuusi siltä varalta…
LAIHANEN (Raha kourassa). Ettäkö… miten?
HUKKA. Katsos, minä tunnen Koirosen jo kymmeniä vuosia sitten. Hän oli hieno herra, vaan joi itsensä rentuksi, kuten kerroin. Hänen vaelluksensa varrella on sittemmin tapahtunut yhtä ja toista, hyvinkin kirjavaa; hän ei ole tottumaton siihen, että hänelle näinikään kahdenkesken pistetään pieni lahja kouraan, josta hän sitten jotakin tekee tai on tekemättä. Arvelen, että hän nytkin voisi huomata oman etunsa, — samahan se hänelle on — sinä ymmärrät.
LAIHANEN. Ky-kyllä…
HUKKA. Hyvä, — mutta nyt on toimittava nopeasti. Ryyppyjä elä säästä. Koeta saada häneltä nuo joutavat valitukset pois, tuodaksesi ne minulle. Täällä on taas lautamiehen paikkakin auki ja olen usein ajatellut, että sinä, järkevä, pulska, kirjoitustaitoinen mies olet kuin luotu lautamieheksi, — ne toiset ovat sellaisia vetelyksiä. Niin, heittäydy nyt Koirosen ystäväksi.
LAIHANEN. Hän on varovainen mies. Ja hän voisi häväistäkin minut.
HUKKA. Humalassa ei ole kukaan varovainen. Ja tietysti tulee sinun puhua hänelle ilman vieraitamiehiä — itsesi ja hänenkin vuoksi. Siitä on siis sovittu, vai miten? Aika rientää.
LAIHANEN. Niin… sovittu… Vaan miten se on niiden paperien laita, talonpojilla ovat niissä maat kysymyksessä.
HUKKA. Jotka ovat Veikkolan hovin maita, tiedäthän sinä sen. Onhan asetus selvä, onhan sinun maasikin samanlainen lahjoitusmaa. Tässä on vain kysymys siitä, pitääkö vielä rettelöidä vai päästäänkö heti noita kovakorvaisia taltuttamaan — pieni muotoasia vain. — Hyvästi siis, tule sitten heti hoviin.
LAIHANEN (Verkalleen). Hyvästi.
HUKKA (Menossa. Palaa). Mutta asia on tietysti meidän keskeinen, elä hiisku siitä kellekään, elä henkesi kaupalla.
LAIHANEN. Eihän siitä saisi julkista tulla.
HUKKA. Ei millään ehdolla, niin, tietysti sinä sen käsität. Hyvästi.
(Menee.)
LAIHANEN (Yksin. Katsoo rahoja, miettii). Tietysti sen käsitän: tässä on tukku ruplia, Koirosen taskussa ovat paperit, — minä käsitän. Mutta tämä ei ole rehellistä peliä, konnan työhön hän minua viettelee… "Tahtoo nähdä ne paperit"… sille tielle ne jäisivät ja talonpojilta menisi viimeinen toivo saada maansa… Jos pistäsin rahat taskuuni ja lähtisin kävelemään… Menisi maat, vaan eihän se olisi sen pahempi juttu kuin oma kohtaloni. Ja miksi heitä oikeastaan säälisin? Minkäverran he ovat minua säälineet? Huutolaisena ovat potkineet pitkin pitäjää pienuudestani asti. Ja nyt, kun vihdoin vähän varmistumaan pääsin, nyt multa kunniani vievät ja morsiameni.. Siljo olisi lähtenyt minulle eikä Kyllästinen olisi peräytynyt, vaan toiset usuttivat… Mutta… miten? Menisikö maa Kyllästiseltäkin, Siljokinko joutuisi mierolle ja minun vuokseni, ostetun miehen, hovin kätyrin…! Mutta siksi ne jo minua haukkuvat, miksi en sitä olisi… Menkööt maat, siitäpä heillä ehkä sisu pehmenee… vielä tulee Kyllästinenkin ehkä tytärtään tarjoamaankin lautamiehelle. (Ovella.) Kuuleppas Viinakurri.
VIINAKURRI (Katsoo arasti ovelta). Joko se meni. Hu—, herra, hovin herra?
LAIHANEN. Sehän pistäysi vain.
VIINAKURRI. Mikähän sillä taas oli mielessä? Se ei koskaan hyviksi ilmoiksi liiku.
LAIHANEN. Et tuonut mulle viinaa, vaikka pyysin äsken. Tuo koko pullo ja parastasi. (Viinakurri menossa.) Ja käske Koironen tänne, en viitsi yksin juoda. (Viinakurri menee.) Saahan tuota puhutella, koska tuli luvatuksi, eihän se niin hullu ole, että papereistaan heltiäisi. (Viinakurri tuo viinaa; Koironen saapuu.)
KOIRONEN. No voi kanan villat kun toista ruplaa nylkivät lautapelillä ja sitten jalkoihinsa lappelivat. Joka kerran korjasivat puljan.
LAIHANEN. Vaan jos ne sulle vääryyttä tekivät, sinua petkuttivat?
KOIRONEN. Olisiko mulla silmät katsoneet niin kieroon…? (Laskee rahojaan.) Näet, ei ole enää kuin kymmenen… viisikolmatta kopeekkaa, illalla oli kolme ruplaa.
LAIHANEN. No, elä ole milläsikään, saat tuosta ryypyn.
KOIRONEN. En minä ryyppyjen vuoksi pahoile. (Katsoo epäillen.) Vaan sama se. Sinä olet Laihanen, kyllä tunnen, vaan sama se, ryyppy kuin ryyppy… (Juo.) Mutta nylkivät kehnot multa matkarahani, jalan täytyy nyt tästä Viipuriin lähteä.
LAIHANEN. On siinä taivalta tarpoa.
KOIRONEN. On, vaan täytyy, asiat vaativat. Olisin hyvin päässyt ajamaan.
LAIHANEN. Ota talonpojilta lisää, heidänhän se on asia.
KOIRONEN. Ei, talonpoikain puheille en mene enää, en. Minun pitäisi olla jo taipaleella… he luulevat minun olevan, vaan kihahti päähäni tuossa äsken, se on vielä se öinen humala. No, ei auta. (Katsoo kukkaroaan.) Karttamerkit täällä on, eväittä on kepeämpi astua, ei nyt muuta kuin jalat alle ja marssi!
LAIHANEN. No ota toki matkaryyppy. Ja mitä se oikeastaan hyödyttää se sinun Viipuriin lähtösi, voithan toimittaa asiasi täälläkin.
KOIRONEN. Ettäkö supliikkini Hukalle jättäisin, ei, siitä ei tullut mitään. Silloin olisi sama, jos viskaisin lompakkoni tuonne uuniin, vaan nyt se sisältää monen kylän maat.
LAIHANEN. Kun niin lie iso erotus, niin kävele sitten.
KOIRONEN. Niin teenkin. Kyllä minä sinut, Laihanen, tunnen, ei sitä niinkään miestä petetä. (Haukottelee.) Mutta niin raukasee ilkeimmilleen, tuli juopotelluksi koko yö. No, kippis, ehkäpä sitä taipaleella vielä jonkun kärryyn pääsee.
LAIHANEN. Pääsisit minun kärryyni, minulla on illalla lähtö Viipuriin.
KOIRONEN. Mutta sinäpä mies olet, tuohon käteen…!
LAIHANEN. Vaan et taida mahtua vankkureille, kuormaa on paljo.
KOIRONEN. Ota pois, minkä minä painan, näin nätti mies, ota, ei nyt tunnu tulevan kävelystä mitään.
LAIHANEN. Ei sovi kuormalle, mulla on saviastioita, kaupan vietäviksi, ei sovi. Mutta ehkä voisin siellä perillä sinun asiasi toimittaa, jos ne eivät ole kovin vaikeat.
KOIRONEN. On ne vaikeat… Sinäkö, Laihanen… ei, ei menty siihen satimeen. Tiedätkö, mitä tuossa lompakossa on, — siinä on Holttisen ja Harsian ja Juvan ja monen muun maat… Kyllä käsitän, ne pistelivät sinua äsken, nuo pojat, kysyivät, milloin korvasi kolotaan… ehei, sinä viskaisit järveen heidän paperit ja maat… näetkös, maat…
LAIHANEN. Enpä tungettele asiamieheksesi, vie itse.
KOIRONEN. Niin vienkin. (Nousee.) Nyt sitä lähdetään, missä lakkini, Viinakurri, lakkini, nyt lähdetään, että sumpparei… (Nojaa seinään.) Kehnosti tein, kun nyt juomaan ratkesin… olisin juonut muulloin, nyt vain en. (Puoleksi itkien.) Minä olen heittiö, renttu… olin aikonut ihmistyä taas ja ruveta mieheksi, mulla on niin suuri asia, suuri tehtävä, oma ja talonpoikain asia. Nyt sen menetän, menetän kunnian ja maat… (Terästyy.) E-ei. (Lähtee taas) Tästä täytyy päästä taipaleelle. (Horjuu, kaatuu istumaan penkille.) Ei nyt kule jalat… Kuule Laihanen, lähdetkö sinä todella Viipuriin, vai leikkiäkö puhut?
LAIHANEN. Ensi yönä sinne ajan, johan sen sanoin. Siellä siis tavataan terve!
KOIRONEN. Siellä… Kuule, ota vankkureillesi, maksan minä sitten…
Ei, sinulle niitä en sittenkään usko, en luota sinuun, lähden itse.
LAIHANEN (Nousee). Pitää joutua kuorman tekoon. (Menossa.)
KOIRONEN. Maltahan, viivy hetki. Menetkö, jätätkö minut? Sinä olit ennen hyvä mies, Laihanen. (Humaltuu.)
LAIHANEN. Vaan kun en nyt voi sinua ottaa kärryilleni.
KOIRONEN. Kuule, tuossa on lompakko, ota koko lompakko, ota, vie…
Vietkö…? Mutta käpäläsi, anna käpäläsi.
LAIHANEN. Viemättä ne paperit toki sulta jäisivätkin. Vaan vanhan tuttavuuden vuoksi, voinhan nuo ottaa.
KOIRONEN. Ja vie… vie perille, kuvernööriin… Sinä olet Laihanen, — ei, anna pois! (Nojautuu pöytään.) Ah, lompakkoni. Se menee nyt, kaikki on mennyttä. Viina vei järjen, hei, viinaa! (Juo.) Heittiöitä me ollaan molemmat, eikö niin, sano, sumpparei. (Väsyy, vaipuu.)
LAIHANEN. Heittiöitä molemmat! Nuku sinä, minä olen valpas.
KOIRONEN. Vanno… että viet oikeaan paikkaan, että viet… (Vaipuu.)
LAIHANEN. Vien, vien! Ja oikeaan paikkaan. (Katsoo lompakkoa, miettii.) Hoviin siis, sainhan niistä maksun. Hyi, tämä on roiston työtä, mies avuton tuossa, minä varastan hänen tavaransa. (Istuu.) Vaan kuka minua kiittää, jos jätän lompakon tuohon, — hän nukkuu siinä kumminkin huomiseen. Ja miksi en sitä Hukalle veisi? Ketä säälin? Minua potkii maailma. En tunne isääni, äitiäni tuskin muistan, vieraat minua aina ovat viskelleet. Halusin rehellisenä elää, onnellisena Siljon kanssa… Siljon, kuinka kehtaisin nyt häntä silmiin katsoa, — ei, minä en tähän puutu, en. (Huutaa Koiroselle.) Herää mies, ota lompakkosi, en siitä huoli. (Ravistaa.) Herää, muuten tulee tuho ja turmio, kuuletko, hoida paperisi, miten voit!
KOIRONEN (Unissaan). Lyö ruoskalla hevosta… aika täperä… Viipuriin.
LAIHANEN. Ei, hän ei herää. Minä olen yksin, yksin tekoni teen, yksin siitä vastaan. Yksin, kuin luodolla lokki. Eipähän ole mulla ystävää neuvomassa!… No niin, minä olen, missä olen, eipähän se muuksi muutu. (Ottaa lompakon.) Tässä se nyt menee. (Pistää taskuunsa.) Tekoni olen tehnyt, nyt se ei miettimällä parane. (Ovi vasemmalta aukee.) Ja nyt on myöhästä katua.
VIINAKURRI (Astuu sisään). Joko se vihdoin Koironen nukahti, se onkin täällä juopotellut koko yön ja valvottanut muita.
LAIHANEN. Ei kestänyt mies enää, siihen uupui. (Huomaa kourassaan Hukan rahat.) Ja tuossa ovat sen rahat (antaa Viinakurrille Hukalta saamansa setelit), hän pudotti nekin, pistä hänen taskuunsa. Minä en niitä rupee säilyttämään, en…
VIINAKURRI. Vai on sillä vielä seteleitä. Vaan poisko se jo Laihanen lähtee — pullohan on vasta alulla?
LAIHANEN. En huoli enää, juo itse ja juota tuolle, kun herää, minulla on jo kylliksi. (Poistuu.)
VIINAKURRI (Jää katsomaan). Vähästäpä se sai kyliänsä, oli kalpea jo ja horjui. Huonoja miehiä! (Kaataa, juo.) No, kyllä minä!
TOINEN NÄYTÖS.
Holttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti.
Äyrämöispukuja seinillä.
Esiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä viikate kädessään.
HOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä pataa tulella eikä tultakaan liedessä.
ANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on emännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.
HOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät kuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää hovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi kiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi talteen.
ANTTI. Vähennetään päivätöitä.
HOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.
ANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin vaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään ropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?
HOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka niillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan tehty ne on ja tehdään nytkin.
ANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.
HOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän se Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta ei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.) Helena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta nälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä talossa.
HELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin naimisiin, vielähän se on terve ja roteva.
HOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan minä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden että emännyyden haltuunsa.
ANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.
HOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, — jos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.
ANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin tähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.
HOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?
ANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt toisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani siihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa raukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty. Tänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan ijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin, missä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.
HOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun vaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille päiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit raastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä taittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja taloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä mies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta kysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta raatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain emäntä taloon ja pidä taloa pystössä!
ANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä, mitä siihen muuta tarvitaan.
HELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.
HOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan talossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.
ANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?
HELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa tarjonakin.
ANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?
HOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja korotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat. Vaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.
HELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.
ANTTI. Sitäkö soisit, Helena?
HOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain
Antti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.
ANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.
HOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea, käyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin puhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.
ANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein naimiskauppoihin sopivat.
HOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on kuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä eikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu vesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan. (Menee ulos.)
ANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai lähdetkö hoviin palvelukseen?
HELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein yhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan hätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.
ANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?
HELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee, niin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.
ANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.
HELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo juhannuksena kirkonmäellä.
ANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin ainakaan aikonut tänne perettyä.
HELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin palkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion äänettömyys.)
ANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun täältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan sittenkin…
HELENA. Mitä?
ANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.
HELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.
ANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei lähdettäisikään maailmalle?
HELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä katsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy tarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan, oikein juoksujalassa tullaan.
ANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin melkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut, oikeinpäin eivät ole asiat.
HELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.
ANTTI. Siellä on nyt Kahkalassa sattunut muutakin. (Juoksee ulos.)
HELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö pidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja maslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta ja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!
KAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se ratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!
HELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?
KAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.
SILJO. Kun omasta pirtistä ajetaan ulos.
KAIJA. Ei muuta kuin maantielle, kiireen kautta pois koko konnulta. Tulevat voudit ja voutirengit ja särkevät uunit ja ikkunat pirtistä, ovet saranoilta vääntävät, maidot kaadetaan pihalle ja astiat puhutaan; ja piikkimiehet seisovat veräjällä valmiina pistämään, jos et muuten talostasi lähde. Se se oli siivoa! — en ehtinyt vaatteitanikaan korjata ja sinne jäivät piirakkaatkin, vasta leivotut, uuniin — sehän minua pahimmin kaivelee.
HELENA. Te olette siis pakomatkalla.
SILJO. Poikkimaisin juostiin tänne Nurmjärville pakoon.
KAIJA. Vaan uskalletaanko sitä jäädä edes tännekään, osaavat ne raastajat tännekin. Ne ovat Antikristuksen aikoja nämä, lähdeppäs salolle pirtistäsi ja piikkimies niskassa! — Vaan mihin se jäi Juho, se vetelys, nyt pitää päätettämän, mitä tehdään. Hovin roikka on kulussa näissä kylissä, ei se meitä täälläkään säästä. (Ulos.)
HELENA (Siljolle). Vai pakomatkalla, — ja tänne oli turvallisin paeta.
SILJO. Niin, että täällä toisten kanssa neuvotellaan. Se oli kamala tapaus.
HELENA. Mutta et sinä Siljo näytä niinkään kauhistuneelta kuin äitisi, sinä hymyilit tuolla pihalla tullessasi.
SILJO. Ei kulkenut henkeni, kun kodista lähdettiin ja kun voutien huuto vielä kuului seljän takaa. Vaan sitten korpea käveltäessä vähän rauhoittui mieleni.
HELENA (Hellänä). Sinä ajattelit jotain iloista, joka sinua lohdutti, — eikö niin?
SILJO. Ei olleet iloiset ajatukseni, näin vielä nuo miehet, kuinka riehuivat, Laihanen ylimpänä, vihan kiilto silmässä.
HELENA. Vaan te riensitte tänne, niin, niin, täällähän niitä on lapsuuden tuttaviakin. (Tuokion kuluttua.) Tiedätkö Siljo, täällä tuvassa puhuttiin äsken juuri sinusta.
SILJO. Minusta? Kuka? Mitä?
HELENA, Isäntä ja Antti puhuivat. Ne aikovat sinusta emäntää tänne
Holttiseen, — tiennet tuon itse.
SILJO. En tiedä mitään, oi Helena, eihän, sinä lasket leikkiä.
HELENA. Leikkiä laskenkin. Olisinpa minä sinun sijassasi, kylläpä tietäisin, minkä tekisin. Vaan sinä olet liian hempeä, niin, niin, Siljo, se on hyvä, että olet niin hempeä.
SILJO. Mitä he puhuivat minusta, sano. Aikoivatko siitä äidille puhua, — eihän toki nyt?
HELENA. Ähäs, kun tartuit! Vaan kysele heiltä itseltään, jos tietää tahdot, tuollahan nuo tulevat.
(Kyllästinen, Holttinen ja Kaija tulevat sisään.)
HOLTTINEN. Vai sellaiset hommat — häätämään tulevat! Me emme ole Antin kanssa niistä tienneet mitään, arvelimme juuri tulla teille muilla asioilla, vaan saa ne asiat nyt jäädä. Vai sotaväkeäkin! Ja teille ne ensiksi hyökkäsivät?
KYLLÄSTINEN. Niin, Laihanen on näet roikan etunenässä, hän on lautamies nyt. Ja meitä se vihaa, naurunalaseksi kun meidän vuoksi joutui, ilkkui tullessaan, että nyt sitä tullaan appelaan ativoihin.
HOLTTINEN. Kamalastipa kosti, en olisi häntä uskonut sellaiseksi heittiöksi. Vaan entä hovin herra, millä oikeudella hän sinut omasta talostasi ajoi? Etkö kysynyt?
KYLLÄSTINEN. Hovin on muka maa ja tupakin muka hovin, hovin hirsistä tehty, vaikka on omalta salolta salvamani. Ja viljakin on kuulemma hovin, vaikka omalla siemenelläni olen peltoni kylvänyt.
HOLTTINEN. Viljakin, vaatiko ne viljankin?
KYLLÄSTINEN. Siitähän se suuri riita tuli. Kun viime pyhänä kirkolla kuulin sotaväen tulosta, ja sieltä kotiin astuessani katselin, että ruis jo halmeella oli kypsi, niin pisti päähäni, että nyt se on heti leikattava, vaikkei ole vielä heinäntekokaan lopussa. Tehtiin työtä pitkät rupeamat ja eilen löin minä kuhilaat venheisiin ja soudin ne Mäkisaloon.
KAIJA. Viimeisiä oltiin tänä aamuna leikkaamassa, kun Simppasesta tuli viesti, että sotaväkeä saapuu. Siinäkös hätä tuli. Lapset laitettiin kiireen vilkkaa metsämökille ja käytiin tavaroita korjaamaan. Vaan eihän siinä mitä ehditty, ennenkun roikka oli pihalla, — sinne jäivät piirakkaatkin arinalle.
KYLLÄSTINEN. Posse huusi jo kaukaa, että panetko puumerkkisi liittokirjaan, vai talostasiko lähdet, ja ennenkuin ehdin paljo vastaamaankaan, oli Laihanen jo ovia repimässä. Mutta sitten tuli Hukka itse tiukkaamaan, että mihin on viety vilja pellolta, uhkasi rautoihin panna, ellen sanoisi.
KAIJA. Ja silloin minä, kun sen silmä vältti, tartuin Juhoa kainalosta ja Siljoa käsivarresta ja poikki kesannon viiletettiin metsään, — piikit vain kiilsivät, kun ahon laidassa taakseni katsoin.
HOLTTINEN. Ja tässä te nyt olette kotia vailla.
KYLLÄSTINEN. Tässä. Vaan pian se voi hovin roikka täälläkin olla.
HOLTTINEN. Tulkoon, minä en lähde talostani juoksemaan. Maa on minun, tupa ja vilja samoin, sen tiedän, enkä hievahdakaan.
KAIJA. Vaan jospa piikkimiehet hievahduttavat.
HOLTTINEN. Tässä istun. Tähän voivat pistää, tappelemaan en rupea, vaan eläissäni he eivät multa maatani vie. (Harsia, Koironen ja Antti tulevat tupaan.) Ja oikeuteni säilyy kuoltuanikin, se menee silloin perintönä pojalleni.
ANTTI. Ei, isä kulta, siitä taida isoa perintöä enää minulle jäädä, koska tällaisia kuuluu. No, Harsia, sinä luotit lakiin, selitä nyt lain kannalta tämä kaikki.
HARSIA. Luotan vieläkin. Mutta on tämä merkillistä, kun tulevat häätämään, vaikka omistusoikeus vielä on ratkaisematta, vaikka asia on valituksen alainen. (Koiroselle.) Olemmehan todistaneet maat omiksemme?
KOIRONEN. Todistukset olivat ainakin minun käsittääkseni aivan sitovat.
Mutta tiesipä ne heidän käsitykset.
HARSIA. Mikä käsitys siinä enää auttaa, kun lie paperit selvät. Sinä veithän ne ajoissa oikeaan paikkaan? Olit ollut humalassa silloin…
KOIRONEN. Perille ne on toimitettu, kuinka eivät olisi…? Vielä niistä
Hukka vastata saa.
HOLTTINEN. No kuinka uskaltaa Hukka sitten nyt jo tulla häätämään?
KOIRONEN. Sillä kuuluu olevan nyt sellaiset mahtavat valtuudet, ettei hän välitä mistään valituksista. Hän on yhtaikaa ruununvouti ja hovinhoitaja, maaherra uskoo häntä kaikessa, häneen ei pääse kiinni. Ja ne virastojen kiireet ovat niin hitaat.
KYLLÄSTINEN. Jo kohta kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun hakemus tehtiin. Ei tainnut olla siitä mitään hyötyä, — sitä jo silloin pelkäsin. Nyt ollaan häädetyt talosta…
HARSIA. Täytyy olla hyötyä, kun lie maassa oikeus. Mutta todellakin: siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.
KOIRONEN. Niin, asia näkyy viipyvän. Mutta siksi olenkin nyt keksinyt uudet mutkat, päästäkseni nopeammin ja varmemmin Hukkaan käsiksi. Meidän täytyy pysäyttää hänet, panna hänet lujille. Ja siihen onneksi löytyy keinoja, itse hän on meille aseet antanut. Minä leikkaan hänen siipensä.
ANTTI. Ovatko keritsimesi tarpeeksi terävät?
KOIRONEN. Ovat. (Ottaa lompakkonsa esiin.) Täällä ovat keritsimet, vaikka paperista ovatkin. Niitä varten lähdin nyt liikkeelle, niihin tarvitaan teidän puumerkit.
ANTTI. Aina sulla on lompakko tiine, mutta hidas se on synnyttämään.
Vaan näytäs, sehän onkin nyt uusi, — ja oikein remelillä takissa kiinni!
KOIRONEN (Hämillään). Niin, sattuneesta syystä, varastivat pirut multa tuonaan lompakon.
ANTTI. Ja nytkö ne pirut eivät voi viedä koko takkia ja koko miestä! —
Vaan mitä hyvää sulla siellä taas on?
HARSIA. Niin, selitä aikeesi.
KOIRONEN. Nähkääs, minä tulen juuri Viipurista, olen toista kuukautta taas näillä asioilla matkustellut. Mutta apajan vedinkin. Tässä on mulla todistus siitä, että Veikkolan hovin nykyinen isäntä ei olekaan sen laillinen perijä. Hän on äpärä. Mutta koska hän ei ole laillinen perijä, niin ei hän eikä hänen käskyläisensä tietysti voi täällä isännöidä, sen vähemmin häätää talonpoikia mailtaan.
KYLLÄSTINEN. Sehän on selvää.
HARSIA. Entä sitten?
KOIRONEN. Sitten ei muuta, kuin me kirjoitamme valituksen, te panette puumerkit alle ja siitä täytyy tulla tutkimus. Mutta sillaikaa ei Hukka tietysti voi täällä kansaa rääkätä.
HARSIA. Ja sillävälin ehdimme me saada perintökirjamme. Se on todellakin viisas mutka.
KOIRONEN (Osottaa päätään). Se on syntynyt täällä, siis se on viisas.
Piirrä puumerkkisi tuohon.
KYLLÄSTINEN. Vaan jos hovin herra ei ole lahjoitusmaan omistaja, niin kenen se on?
KOIRONEN.' Siinäpä se onkin seuraava mutka. Kenen? Tietysti ruunun, tietysti teidän. Puumerkkisi, Kyllästinen.
ANTTI. Puumerkit ja puumerkit! Sinä taistelet variksen sakaroilla, kun toinen pistää piikillä, on sekin ottelua.
HARSIA. Mutta täytyyhän kaikki lailliset keinot koettaa, meillä on tässä eläminen kysymyksessä.
KOIRONEN. Ja sellainen sakara voi merkitä enemmän kuin sata piikkiä. (Kaivaa lompakkoaan.) Tässä on toinen supliikki. Me haastamme Hukan kihlakunnanoikeuteen, kun hän on lyönyt vapaita talonpoikia, niinkuin juhannusaattona. Hän menettää virkansa.
KYLLÄSTINEN. Sen teemme, — nahkaani kirveli vietävästi. Tuohonko puumerkki…? (Pysähtyy.) Mutta nyt ei ole mulla rahaa millä maksaa enää.
KOIRONEN. Ei tarvitakaan, mulla on entisiä, nyt ajan nämä asiat omin varoini. Enkä enää viinaa juo, — en! (Ottaa paperin lompakosta.) Ja sitten vielä tämä kirkon asia. Senkin ajan perille.
HARSIA. Mutta Hukka on kuuluttanut pitäjän miehet purkamaan koko nykysen salvoksen?
KOIRONEN. Niin on tehnyt, mutta ei sitä ole vielä purettu, — ehkä ei puretakaan, maltetaanhan vähän. Täällä on pyydykset vireillä.
KYLLÄSTINEN (Piirtää). Kyllä sulla näkyy rautoja vireillä olevan, kiitoksella se on mainittava, mitä heistä sitten syntyneekin.
ANTTI. Ei mitään muuta kuin paperin haaskausta.
HARSIA. Sinä Antti olet nuorin mies joukossa, mutta toivottomin kaikista. "Paperin haaskausta!" — pitäähän toki koettaa, kun kerta laki on maassa. Mitäpä sinä sitten tekisit?
ANTTI. Sitä tässä juuri mietin. Kävin äsken Sakkolassa. Siellä ovat jutut samat kuin meillä, vähän edellä vain ovat meistä. Muutamia viikkoja sitten pistätti siellä nimismies kuoliaaksi kaksi talonpoikaa, isän ja pojan, jotka rauhassa raatoivat kaalimaallaan eivätkä pahaa sanaa sanoneet. Olivat muka niskottelijoita… Naisia siellä hovin heitukat pieksävät tainnoksiin, purkavat talonpoikain pirttejä… ja kaiken sen tekevät onnekseen, ei heitä laki hätyytä. Vedottu on kyllä lakiin sielläkin, vaan turhaan. Täällä on kohta sama peli, — eletään kuin sodan jaloissa. Minkä tehoovat silloin puumerkit?
KOIRONEN. Se on totta, Antti, hullusti ovat nyt asiat Karjalassa. Vaan siksipä juuri niitä ei saa semmoisikseen jättää, siksi juuri tarvitaan puumerkit.
ANTTI. Minkäs niillä teet? Itse kerroit äsken, miten Hukka tänne sotaväkeä sai. Siltavouti löysi jossakin mökissä naulan ruutia, — jota on kielletty pitämästä, ja vei sen hoviin. Hukka kirjoittaa kuvernööriin, että täällä on alustalaisten joukossa kapina tekeillä. Ja kuvernööri lähettää piikkimiehet ja käskee ruununvoudin, Hukan, auttaa hovin hoitajaa, samaa Hukkaa, talonpoikia vastaan. Virkavalta polkee oikeuden minkäs teet silloin?
KYLLÄSTINEN. Tätä menoa jos mennään, on pian Karjala autiona.
KOIRONEN. Niin, se on totta, tämä on virkamiesten luvattu maa. Mutta siksi he juuri ovat masennettavat, siksi juuri on joka kohdassa kierous paljastettava.
HARSIA. Ja mikäpä muu olisi meillä neuvona. Sinä Antti kuvaat, kuinka hullusti ovat asiat, vaan minkä teet sinä, kun sotaväki on kintereilläsi?
ANTTI. Paljoko on sitä sotaväkeä?
KYLLÄSTINEN. Viisikymmentä kasakkaa.
ANTTI. Ja montako on talonpoikaista miestä Valkjärvellä?
HOLTTINEN. Ei, poikani, sitä elä rupea laskemaan, lyhyemmälle puolelle jäisit sittenkin lopuksi. Ei ole meidän käytävä vastarintaan, ei kapinaan, niin ei ennenkään tehty, mutta ei myöskään ole pakoon juostava eikä maita myötävä. Pysytään alallamme, tehdään työtä, muusta ei olko puhettakaan.
HARSIA. Ja jos meidän täytyykin ahtaalla raataa nyt jonkun aikaa, niin onhan meidän alistuttava, luovittava, kunnes maamme omiksemme saamme, sen Koironen neuvoi ja se on viisas neuvo. Tulee se vielä meidänkin vuoro, — jos mies väärä on, on laki suora.
KOIRONEN. Ja kerran täyttyy Hukankin mitta, minä sen täytän.
HARSIA. Toivotaan ainakin vielä. Mutta koeta sinä kiirehtiä niitä maakirjoja, muuten täällä luottamus lakiin ja oikeuteen loppuu.
HOLTTINEN. Niin, koeta parastasi. Ja jos laki pettää, niin ei petä oikeus. Ne kaksi ovat väliin eri asioita. Virkamiesten laki on venyvä ja väljä, vaan se oikeus, jonka tunnossani tunnen, on kova. Siksi talossani pysyn ja työni teen, tuli mikä tuli.
ANTTI. Tuolta taitaa jo jotakin tullakin, vai mitä se Siljo sieltä kujalta näkee? (Menee Siljon luo ikkunan ääreen.)
SILJO (Hypähtää). Ne samat piikkimiehet ovat nyt tännekin tulossa, äiti, katso…
KAIJA. Nyt metsään kiireen vilkkaa! Roikka on tulossa taloon, — ota konttisi Juho ja joudu.
KYLLÄSTINEN (Epäillen). Entä nämä muut?
HOLTTINEN. Minä en paikaltani liikahda.
KAIJA (Tarttuu mieheensä). Mutta me liikumme, muistappa viljaamme! (On menossa ovella, kun Posse, Laihanen, Loukkola, Silta- ja Jahtivouti tulevat.)
POSSE. Seis mies, asetu akka!
LAIHANEN. Siinähän ne ovat jyvän varkaatkin. Pysykää tuvassa!
LOUKKOLA (Tyyneesti). Terve taloon!
HOLTTINEN. Terve tuloa, kun oikeilla asioilla kulkenette.
LAIHANEN. Arvannet asiamme.
POSSE. Me olemme lain määräämää toimitusta suorittamassa. Teille on moneen kertaan ilmotettu: jos liittokirjan teette hovin kanssa tiloistanne, niin saatte niitä entisillä ehdoilla asua, mutta joka niskottelee, se häädetään ilman lähtöpäivää. Osasto sotaväkeä on pihalla.
HOLTTINEN. Te aijotte siis häätää minut pois omasta talostani?
LAIHANEN. Eipä me ensi taloa tyhjennetä. Eikä me pitkään virnailla.
KOIRONEN. Malttakaahan vähän, minäkin tunnen hieman sen asetuksen. Jos puhuttaisiin asiasta vähän ensiksi.
POSSE. Puheita pitämään tänne ei ole tultu. Ja mitä tämä sinuun kuuluu?
KOIRONEN. Ei kuulu, vaan pyytäisin kumminkin näyttää muutamia asiaan kuuluvia papereita.
LOUKKOLA. Jos asiaan kuuluvat, niin katsotaan.
(Keskustelevat syrjässä.)
HARSIA (Silta- ja Jahtivoudille). Puuta painakaa sen aikaa. (Tervehtii Jahtivoutia.) Terve Pekka, vai olet sinä jo palannut Pietarin matkaltasi. Sultahan oli sillä matkalla viety hevonen; miten sinä hevosesi menetit?
JAHTIVOUTI. Ryöstivät, katalat. Maantiellä tulee vastaani kolme miestä; käyvät ohjaksiin käsiksi, minua kärryistä rupeavat tyrkkimään. Minä hölmistyn, kiellän, huudan, ei apua, vievät hevosen valjaineen, kärryineen, minut maantielle jättävät, roistot!
HARSIA. Ja se oli sinusta vääryyttä?
JAHTIVOUTI. Hä, — oliko vääryyttä, joka oli ryöväystä!
HARSIA. Ka niin. Vaan jos nuo vielä olisivat taloosi tulleet ja vieneet maasi ja ajaneet sinut maantielle sieltäkin…
JAHTIVOUTI. Talostanikinko…? Kuule Harsia, sinä viisastelet. Tämähän on toki toista, kuvernööri kun käskee ajaa talosta pois.
HARSIA. Samalta se maistuu, käskipä kuka tahansa, kun kerran maantielle joudut. Eikö tämä ole sama juttu?
JAHTIVOUTI. Sama juttu, niin, mutta on se sentään erotus. Näetsen…
SILTAVOUTI (Jahtivoudille). Sinä Pekka elä rupee selittämään, ei se sulta käy, älyä ei näet puntarilla panna. (Harsialle.) Vaan katsos, nämä tilat kun ovat poislahjoitetut…
HARSIA. Kuka voi lahjoittaa pois Pekan hevosen taikka minun maani?
SILTAVOUTI. Niin ettäkö hevosen… ja sitten maan…?
LAIHANEN. Elkää selitelkö siinä kumpanenkaan, tässä ei tarvita selittää, toimia vain. (Menee pöydän luo.) No, tokko se rupee puumerkkiään panemaan?
KOIRONEN. Tässä ovatkin toiset puumerkit nyt kysymyksessä. Elkää häätäkö, ennenkuin se juttu on selvä, minä vain varotan. Asetus ei ole tätä tapausta edellyttänyt.
POSSE. Asetus on kenraalien ja korkeiden herrojen tekemä, se käsittää kaikki tapaukset.
LOUKKOLA. Mutta jos todellakin omistusoikeus on epäiltävä? Mihin se jäi hovin herra, annetaan hänen ratkaista asia.
POSSE. Hän jäi ulos sotaväen luo, kutsukaamme hänet sisään. (Posse ja
Loukkola ulos.)
LAIHANEN. Turhaa viivytystä vain! (Koiroselle, joka tarttuu hänen hihaansa.) Hä, mitä sinä minusta?
KOIRONEN (Syrjässä. Intohimoisesti). Kuule Laihanen, veitkö sinä
Viipuriin sen lompakon…? Elä kieltele, kyllä sinä asian tiedät.
Veitkö?
LAIHANEN. Pidä itse huoli lompakoistasi, en ole vartiasi.
KOIRONEN (Uhkaavasti). Sinä otit sen, minä muistan kyllä, vaikka humalassa olinkin. Muisteleppas juhannusta kapakassa! Sinä otit paperit, ja niiden arvon tiesit. Sano mies, minkä olet tehnyt, sano suoraan!
LAIHANEN. Unia olet humalassa nähnyt.
KOIRONEN. Sinä työnsit rahojakin taskuuni. Miksi? Se on selvä todistus sinua vastaan. Vaan kerro totuus, niin sinut jätän rauhaan. (Rukoillen.) Sano, veitkö ne oikeaan paikkaan, muuta en tahdo tietää, sano hyvä mies se?
LAIHANEN (Ilkkuen). Oikeaan paikkaan tietysti! — Ei, minä en tiedä mitä sinä ruikutat siinä, mene tiehesi! (Ääneensä.) Tässä alkavat nyt totisemmat toimet.
KOIRONEN (Raivostuu). Katala mies! Katala!
LAIHANEN. Haukkukaa vain, itseänne se haukku haavoittaa.
HARSIA. Sinä olit, Laihanen, ennen siivo mies, et kellekään pahaa tehnyt. Miksi nyt noin reuhaat?
ANTTI. Se on lautamies nyt, — siitä on selänpito ja ääni. Mahtava ja rikas (viittaa Laihasen kunniarahaan), näette, rahoja jo takkinsa kaulustallakin kantaa.
LAIHANEN. Se on kunniaraha, niitä ei ole joka miehellä.
HARSIA. Niin, löyhässä sinun kunniasi todella on, kun häädät toisia taloistaan mierolle. Puhuu kunniastaan mies, joka ajaa entisen morsiamensakin maantielle!
KAIJA. Julmuri hän on, sydämmetön.
LAIHANEN. Vai sydämmetön! Ja kenen on syy, jos niin olen? (Lähemmäs Siljoa.) Niin, Siljo, tämä olisi voinut olla toisin. Te härnäsitte minua! Vaan tuon minä sinut maantieltä poiskin, jos itse haluat, jos pyörrätte silloiset sananne.
KAIJA. Vielä kehtaat vävyksi tarjoutua, hyi!
LAIHANEN. Ka miks'en. Vai yhä on akka sydämmikkö, no, kyllä se siitä nöyrtyy, tämä on vasta alkua. Vielä tulette lautamiestä vävyksi rukoilemaan! — Kyllä minä juonenne älysin, te aijoitte tehdä Siljosta Holttiseen emännän, siksi puritte kihlani. Ehkäpä toivotte sitä vielä? (Nauraa.) Vaan se on turhaa. Ei tähän taloon nyt enää emäntää tarvita, siitä nyt juuri huoli pidetään. Tuolta jo tulevat herrat, — nyt sitä aletaan!
KAIJA. Kehu sinä herrain suosiolla, vaan vielä se sinutkin kaataa. Sillä ijäti ei konnuus ja koiruus isännöi maailmassa… (Hukka, Posse ja Loukkola tulevat.)
POSSE (Huutaa). Tukkikaa suu akalta. (Loukkolalle.) Tähän ovelle asetetaan sotaväkeä. (Holttiselle.) Sinäkö täällä uutta aitaa olet pannut?
HOLTTINEN. Tottapa aidat ovat korjattavat, etteivät pääse elukat peltoon.
POSSE. Hovin maalla ei tarvita mitään aitoja. (Hukalle.) Ja hän niskottelee puumerkin panossa, vetoo tiesi mihin todistuksiin ja papereihin.
HUKKA. Rauhotu, Posse. (Holttiselle.) Sinä Holttinen olet järkevä mies, hyvin olet taloutesi hoitanut, elä ajattele nytkään lyhyeen. Asetus käskee tehdä liittokirjan, mitä auttaa vastarinta?
HOLTTINEN. Eihän se ole pitkä talonpojan ajatus. Mutta se on selvä: jos panen liittokirjaan nimeni, silloin tunnustan, että taloni ei ole minun.
POSSE. Vaan jos et pane, lähdet heti talosta, — ei se ole sinun silloinkaan.
HOLTTINEN. Te voitte tehdä väkivaltaa, minä näen piikkejä porstuasta.
Mutta oikeuteni säilyy kumminkin.
HUKKA. Kyllä minä teidät tottelemaan saan, siitä ei ole kysymys, mutta viimeisiin asti tahtoisin sen rauhallisesti tapahtuvan. Vielä kerran: (Levittäen paperin.) Kirjotatko tuohon puumerkkisi?
LAIHANEN. Ei se kirjoita, turhaa on tässä vätystää.
HOLTTINEN. Ei se kirjoitakaan. (Työntää paperin pois.) Ei!
HUKKA (Miehilleen kylmästi). Siis te teette velvollisuutenne.
POSSE. Teette velvollisuutenne. Ovi irti, arina puhki, johan te sen tiedätte!
LOUKKOLA (Lukee). Talosta häädetyt saavat viedä mukanaan: vaatteensa, kenkänsä, ruoka-astiat, värttinät ja mitä muuta on pienempää työkalua. Muu kaikki jää kartanon omaksi. (Voudit ja Laihanen tyhjentävät pirtin.)
HOLTTINEN (Vihassa Laihaselle, joka ovea repii). Ei niin kiirettä!
Kotonaan on kurjinkin kuningas. Elä koske siihen oveen.
POSSE. Hä, niskotteletko esivaltaa vastaan?
HARSIA. Tämä on laitonta häätämistä. Koironen, esitä paperisi.
KOIRONEN. Niin, tässä on meillä virallinen todistus, että Veikkolan hovin omistaja, nuori Blandoff, ei ole sen laillinen perillinen.
HARSIA. Siis on ruunun tila ja maat ovat meidän.
HUKKA (Kylmäverisesti). Näytäppäs sitä paperia. (Silmäilee, repäsee.) Tuossa on sinun virallinen todistuksesi. Viitsit puijata täällä tuhmia talonpoikia! Herkeä jo pois siitä ajoissa!
KOIRONEN. Katsokaa vieraatmiehet päältä, hän repi viraston sinetin.
HUKKA (Repäsee ja viskaa paperit pois). Katsokaa! (Miehilleen, jotka ovat pysähtyneet.) Tehkää velvollisuutenne!
POSSE (Kiirehtii Laihasta). No, arina puhki, liiku liukkaammin.
LAIHANEN (Touhussa). Entä tuo pata, — se on ruokaa täysi?
POSSE. Viskaa pihalle!
HELENA (Pitää padan sangasta). Elä koske, siinä on perheen murkina.
LAIHANEN (Tempaa padan, vie ulos). Tässä pirtissä ei ole enää perhettä.
(Viskaa ulos.) Siinä murkina!
KAIJA. Jumalanviljaa pihalle viskataan, eikö ole mitään ihmisyyttä enää jälellä. Nämä ovat Antikristuksen aikoja.
ANTTI. Se tapahtuu kaikki lain nimessä, muori, — Ja me sen kärsimme!
POSSE. Kaikki tapahtuu säädetyssä järjestyksessä, — syyttäkää itseänne!
HUKKA. Eikö ruveta jo tästä talosta selviämään? Vikkelämmin!
LAIHANEN. Väki ulos tuvasta nyt, sitten se on valmista. (Nykii
Holttista.)
HOLTTINEN. Tämä on isännän paikka, minä en tästä liikahda.
POSSE. Kyllä täällä on auttajia. (Hukalle.) Komennetaanko nämäkin miehet kirkonsalvosta purkamaan?
HUKKA. Niinhän oli päätetty. Elkää kyselkö, toimikaa!
LAIHANEN (Yhä nykien Holttista). No, ala joutua taipaleelle, kirkonkylään.
ANTTI (Viskaa Laihasen isänsä kimpusta). Elä koske siihen vanhukseen. (Tulistuu.) Ja eikö täällä enää ole yhtään miestä talonpoikain joukossa? Kärsimmekö tätä, eikö ole vankeus ja kuolema parempi? Onko sellaista heittiötä Nurmjärven miehissä, joka lähtee kirkon salvosta purkamaan.
HARSIA. Ei ole. Päivätyömme teemme, mutta ilkitöihin ei meitä velvoita laki. (Koiroselle.) Me valitamme, Koironen…
POSSE (Hukalle.) Ne tekevät vastarintaa, eivät lähde tuvasta.
HUKKA (Viittaa Loukkolalle Anttia.) Tuo mies kiinni ja kaksikymmentä lettiä selkään.
KOIRONEN. Minä pyydän huomauttaa, että pieksäminen ilman lain tuomiota…
HUKKA. Kaksikymmentä lettiä sanon minä. Ja heti! (Laihanen ja
Siltavouti taluttavat Anttia porstuaan.)
KOIRONEN. Tästä on tehtävä uusi juttu. Me valitamme…
ANTTI. Valitatte! (Seuraa taluttajia.) Minä tulen, koska sen sietävät oman kylän miehet.
SILJO (Rynnäten Laihasen käsivarteen). Elä ole julma, ethän ollut ennen.
LAIHANEN. Hä, koskeeko sinuun niin kipeästi, kun Antti saa lettiä? Vai se sinua säälittää, Siljo!
SILJO. Elä ole peto, mikä sinut noin muutti, en tunne sinua enää.
LAIHANEN. Mikä! Kysyppäs itseltäsi. (Pysähtyy, miettii.) Mutta oli menneeksi (Kuiskaa), pääsköön Antti, jos sanot, mihin isäsi on elonsa vienyt pelloltaan.
SILJO (Tuskissaan). Mutta ne ovat meidän elot.
LAIHANEN. Sanotko? (Silta- ja Jahtivouti vievät Antin.) Nyt tulee patukkaa.
SILJO. Oi… Mäkisaloon se vei. Laske nyt Antti, muuten tulee tuho.
LAIHANEN. Vai sinne, hyvä! Antin selkä sietää siltä kyllä saatavansa.
(Menee, kuiskaa Posselle.)
POSSE. No, nyt tupa tyhjäksi. Nimismies vie sotaväen avulla nämä miehet kirkkoa purkamaan. Me muut jatkamme toimitustamme, mutta ensiksi käymme korjaamassa hovin viljat Mäkisalosta.
KYLLÄSTINEN (Hypähtäen). Mäkisalosta, ne on meidän elot, meidän leipä!
Kuka niille sanoi?
LAIHANEN (Ilkkuen). Tyttäresi, — sulholleen kertoi.
KAIJA. Siljo, minkä teit! Lasten leipä, — ei koskaan! (Menossa ulos.)
POSSE. Pysy alallasi akka.
KYLLÄSTINEN. Mierolla jo ollaan, ei ole asuntoa, ja nyt viedään leipä lapsilta, talven vara. (Juoksee ulospäin.) Ei, sen toki pelastan.
HUKKA. Pysäyttäkää se mies. (Kyllästinen tempautuu irti Laihasen kädestä.)
LAIHANEN. Se karkaa.
HUKKA. Sotamiehet, piikit esiin! (Ovelle asetetut sotamiehet pistävät porstuaan. Kyllästinen kaatuu porstuassa.)
KAIJA (Ryntää sinne). Tappoivat mieheni, murhaajat, murhaajat!
POSSE (Hätääntyneenä). Verta juoksee, mitä nyt on tehtävä?
HUKKA. Kuoliko se mies? (Peräytyy.) Hyi, verta!
LOUKKOLA. Taisivat pistää liian syvälle. Tästä voi tulla ikävä juttu.
KOIRONEN. Tahallinen murha. Onpa täällä näkijöitä.
HUKKA (Kylmäverisesti). Kaikki on tapahtunut laillisessa järjestyksessä. Mies koetti vastustaa esivaltaa. No, nyt olemme valmiit lähtemään. Lautamies, raivaa tietä siellä.