LAIHANEN (Tuijottaa yhteen kohti). Murhattu! Ja se on Siljon isä. Ja minä ilmoitin viljat.
HUKKA (Pyrkii ulos). Tehkää tietä siellä, pois ovelta!
KAIJA (Asettuu hänen eteensä). Itse raivaa tiesi, kulje minunkin ruumiini yli, niinkuin mieheni. Pistä, pistä, juo verta, tuossa sitä on, juo verikoira! Tappakaa meidät kaikki, teurastakaa lapsemmekin…
HUKKA (Miehilleen). Pois, hoviin nyt kaikki, suoraa päätä. (Ryntää ulos, kiertää kaatuneen.) Hyi, verta! (Muu roikka perässä.)
KOIRONEN. Miehet, tulkaa tähän nyt kaikki pöydän ympärille. Tästä tehdään pöytäkirja heti, asia ilmoitetaan suoraan senaattiin. (Antti, Helena ja Siljo kantavat Kyllästisen, joka vielä elää, vuoteelle.) Minä kirjotan, te panette puumerkkinne alle…
ANTTI. Kirjota, kirjota, taistele puumerkeillä nyt, paperithan tässä auttavat! Miehet, tämä on sotaa! Mitä teette nyt?
HARSIA. Niin, tämä on sotaa. Niinkuin sodan aikana ainakin on meidän nyt paettava metsiin, pakopirtteihin. (Naiset sitovat Kyllästisen haavaa.) Sieltä on taisteltava.
HOLTTINEN. Talooni minä ainakin jään. Ja tänne jääköön Kyllästinenkin, koska hengissä vielä näkyy olevan.
KOIRONEN. Jos pakenette tai jäätte, menetelkää maltilla ja järjellä. Te olette nyt hyvällä puolella. Keihäs pistää syvälle, vaan uskokaa pois, kynä pistää syvemmälle.
ANTTI. Uskokaa, uskokaa vielä!
KOIRONEN. Niin, uskokaa. Minä lähden nyt matkoille taas. Vaan miten on sinun laitasi, Antti? Joko ne sinua ennättivät lyödä, sinun haahmosi on muuttunut.
ANTTI. Löivät kerran, vaan siinä on jo kylliksi. Miehet, siinä on kylliksi.
KOLMAS NÄYTÖS.
Harsian pelto. Oikealla metsän rinta. Viistoon yli näyttämön käy matala aita, jossa on puoleksi avonainen puolaveräjä. Aidan takaa näkyy kuhilaita; sen vierustalla näyttämön puolella on eväskontteja ja leilejä, nuotiopaikka ja pata. Polku käy metsään oikealle. Toinen kulkee aitoviertä pitkin vasemmalle.
Esiripun noustessa kuuluu etäämmältä pellolta leikkaajain laulua. Harsia seisoo aidan takana pystyttämässä kuhilaita. Juva saapuu parin henkilön seuraamana metsäpolkua näyttämölle; sirpit olalla. Juva tervehtää Harsiaa sekä pysähtyy veräjän luo.
JUVA. Terve leikkuuväelle. Niinhän täällä sirpit heiluu, että terä välkkyy päiväpaisteessa, ja laulu kajahtaa aholle asti.
HARSIA. No toki, — iltaa Juva! Onhan leipä talven varaksi talteen saatava. Joko teillä leikkuu loppui?
JUVA. Jo, vaikka vielä kuhilaat pellolle jäivät. Vaan me lähdettiin katsomaan, tarvittaisiinko täällä naapurissa apuväkeä.
HARSIA. Kyllä väkeä tarvitaan, käykää pellolle vain, kellä sirppiä lie. Ja vaikk'eivät Harsian leikkuutalkoot nyt olekaan entisen veroiset, niin saadaan toki tässä pientareella palakin haukata, taloon ei ole lupa mennä. (Juvan seuralaiset menevät pellolle.) Mihinkä sinä Marin jätit?
JUVA. Eihän se pääse pienokaiseltaan. Vaan minä lähdin, nykyisin on hyvä saada vilja talteen ajoissa.
HARSIA. Ja se saadaan, kun näin yhdessä korjataan. Huomenna mennään
Tereskan pellolle, sitten Timosen…
JUVA. Ja salolle sitten kiireen kautta koko kylän viljat. Kalliollapa ne siellä puitanee.
HARSIA (Tulee aidan toiselle puolelle). Siellä missä eletäänkin. (Istuu, kaataa leilistä haarikkaan olutta, juo.) Vari tuli, saappas tuosta siemaus sinäkin. — Niin, tämmöistä elämää tämä nyt on, metsäläisen elämää. Eipä luulisi elettävän laillisessa yhteiskunnassa keskellä syvintä rauhaa. Tuolla järven rannalla ovat talot autiot ja tyhjät: sillat puhotut, uunit säretyt, ovi- ja ikkunareijät ammottavat auki, eikä uskalla asukkaat mennä pirtteihinsä sateensuojaakaan hakemaan.
JUVA. Joko teillä on mökkinne salolla valmis?
HARSIA. Saunapahanen on veistettynä sinne louhikkoon, siksi juuri, että on suojaa herranilmoilta. Siinäköhän lie nyt talvikin asuttava lapsineen, kaikkineen. Mutta se minusta sittenkin katkerinta on, että tässä täytyy omaa kylvämäänsä ruista käydä kuin varkain saloltapäin leikkaamassa, hiipiä kuin pahantekijä karjapolkuja pitkin ja metsän puolelta avata veräjä — omalle pellolleen.
JUVA. Ja sittenkin täytyy tehdä työtä sydän kurkkuperässä, — ei tiedä minä hetkenä sotaväki saapuu tappelua haastamaan. Kyllä ne herrat meille asetuksen rakensivat!
HARSIA. Niin, kun vielä uskottelevat, että tämä on esivallan tahto. Vaan ovathan ne hovin herrat toki vähän asettuneet sen jälkeen, kun näkivät verta Holttisen porstuassa, ne vähän hätäysivät siitä.
JUVA. Hätäysivät, kun luulivat Kyllästisestä hengen lähteneen. Vaan sitten ne ovat taas äityneet, — jo se on ollut Hukka taas väkineen liikkeellä, ajanut talonpoikia pois pelloltaan leikkaamasta ja kuljettanut kuhilaat hoviin.
HARSIA (Nousee). Kun saisi yöksi kaikki leikatuksi, jotta aamulla vedätettäisiin viljat salolle. (Menossa aidan taa. Kaija ja Siljo tulevat vasemmalta). Kas, siinähän tulee Kyllästisenkin emäntä.
KAIJA. Emäntä, hyväkin, Suosalon emäntä, Nälkälän emäntä! Mutta hyvää iltaa siltä.
HARSIA. Jumala antakoon. Vai salolla elätte jo tekin.
KAIJA. Eivät antaneet Juhon potea haavojaan Holttisessa, korpeen oli kannettava. Mutta se eläminen salolla on hyvin helppoa: ei työtä, ei ruokaa! Lapset juoksevat siellä kuin villit ja syövät marjoja viljammekin ne korjasivat pois Mäkisalosta. Tehän täällä toki näytte leipänne saavan, siksi Iähdimmekin Siljon kanssa tarjolle työhön, elettävähän se on. Otatteko ruokapalkoilla leikkaamaan?
HARSIA. Niinkauan kuin meistä yhdellä leipää on, pitää olla toisellakin. Ja vielä minä uskon näiden asiain korjautuvankin. Käräjät alkavat pian…
KAIJA. Ei auta käräjänkäynti, kun meidät Jumala lie hyljännyt.
HARSIA. Ei ole hyljännyt, elä epäile. Näetkö, kuinka kauniin viljan hän on pellolle kypsyttänyt, näetkö, kuinka koreina siellä kuhilaat kohoavat, vielä hän meille kotimmekin antaa ja rauhan.
KAIJA. Mieliipä toivottomuus voittamaan. Vaan tule, Siljo, pellolle.
(Menevät.)
HARSIA. Siinä on nyt rikkaan Kyllästilän emäntä! (Juva nousee aidalle.)
Mitä sinä sieltä aidalta näet?
JUVA. Minusta kumu kuuluu, — niin, sieltä tuleekin väkeä.
HARSIA. Mitä sanot? Olisiko jo Hukka vouteineen ja piikkimiehineen kulussa?
JUVA. On niillä piikit, vaan ei se ole hovin roikkaa. Ei, sehän on
Holttisen leikkuuväkeä.
HARSIA (Aidan luona). Niinpä on, Antti ensimmäisenä, seiväs seljässä. (Kävelee vastaan.) Miehet hoi, mikä hulluus teitä huimaa, kun seipäät olalla kyliä kuljette? (Antti, Holttinen, Helena ja muita leikkuumiehiä saapuu.) Ja ukko Holttinenkin siellä on aseellisten joukossa.
HOLTTINEN. Hulluuttahan tämä on pitkin matkaa, tämä nykyinen elämä.
(Väelleen.) Pannaanpa seipäät siihen ja otetaan sirpit käteen. Niinhän
täällä nyt täytyy aseellisena raataa kuin ennen Israelin lapset
Jerusalemin muureja rakentaessaan.
HARSIA. Onko teitä siis jo käyty työn aikana hätyyttämässä?
ANTTI. On käyty, vaan vähät ne meistä hyötyivät. Puolensataa kasakkaa oli ruispeltoamme piirittämässä, vaan eivät yhtään lyhdettä ne saaneet Holttisen ruista.
HARSIA. Hä, nousitteko vastarintaan, ajoitteko hovin roikan tiehensä?
HOLTTINEN. Ei liikautettu kättäkään, vaikka Antti siihen jo seipäät varasi.
JUVA. No mitenkä sitten?
ANTTI. Me tulimme nyt teillekin opettamaan sen saman tempun, sitä kyllä pian täälläkin tarvitaan, nappiherrat ovat tulossa. Mutta ole huoletta, Harsia, ei ne täältä kuhilastakaan vie, jos teette niinkuin me.
HARSIA. Miten? Pitääkö keskeyttää työ?
HOLTTINEN. Ei, päinvastoin tulemme mekin työhön. Meillä tapahtui kaikki aivan luonnollisesti. Me emme ole talostamme lähteneet, vaikka ovet ja uunit ovatkin rikki, ja niinkuin ainakin ryhdyimme elonkorjuuseenkin, kolmatta sarkaa oli vain päivällä leikkaamatta. Silloin ilmestyy yhtäkkiä hovin roikka veräjälle, Posse käy huutamaan, että väki pois pellolta, eloa ei saa korjata, se on muka hovin.
JUVA. Entä te?
ANTTI. Mekö? Me tietysti leikattiin ja tehtiin kuhilaita minkä kerettiin, olihan paras rupeama.
HARSIA. Ja hovin väki katseli aidan takaa?
HOLTTINEN. Sitä katseli kotvan aikaa, vaan jo komensi Hukka piikkimiehet pellolle. Kolmisenkymmentä ratsumiestä ajaa karautti sinne ja taisipa sykähtää monen leikkaajan sydän. Vaan minä käskin kaikkien pysyä paikoillaan, — me leikattiin vain.
ANTTI. Sappi kuohahti ja koura tapaili seivästä, mutta rauhassa leikattiin.
JUVA. Entä ratsumiehet, minkä tekivät?
HOLTTINEN. Minkäpä tekivät? Ajoivat kohti, muka työntääkseen meidät hevosillaan pois, vaan ei lähdetty, — eihän se hevonen ihmistä polje vaikka käskisi.
ANTTI. Jos käsiksi olisivat käyneet, silloin olisimme mekin jo liikahtaneet. Mutta nyt kaatoivat vain muutamia kuhilaita, tarpoivat vähän peltoa ja ajoivat pois.
JUVA. Ja siihenkö tyytyivät Hukka ja Posse?
HOLTTINEN. Ei ne vielä. Posse tuli uhkaamaan, että me lakia rikomme, hullusti muka käy. Ja kun ei siitä toteltu, niin komensivat toiseen kertaan ratsumiehet pellolle. Vaan selvästi näkyi, että vastenmielisesti ne nyt sinne tulivat, päällikkökin mukisi vastaan ja ajoi ainoastaan näön vuoksi pienen mutkan pellolle kehenkään koskematta.
HARSIA. Ka, arvaahan sen, ihmisiähän ovat hekin, hävettää kai ahdistella työssään olevia elonkorjaajia. Mutta entäpä hovin herrat?
ANTTI. Kalpea oli Hukka, kun näin tyhjin toimin täytyi meidän veräjältä lähteä, ja Posse murti mustaa haventa. Vaan toiset nauraa virnottivat, sen näin.
HARSIA. Viisaasti teitte, kun mielenne maltoitte, kiitos neuvosta. Jos tänne meille tulevat, niin minä vastaan, että kun tuominnee oikeus multa viljan, niin vietäköön, mutta siihen asti se on minun.
ANTTI. Ja jos tiukalle ottaa, niin on sitä oikeutta seipäässäkin. Minä vain odotin, että ne olisivat patukkaan tarttuneet… ne ovat minua kerran lyöneet… silloin olisi juttu ollut selvä. Mutta nyt pellolle leikkaamaan!
HARSIA. Niin, heilukoot nyt sirpit; tällä väellä nyt ehkä vilja saadaankin yöksi korjuuseen hovin hallan alta. Leikattua saadaan tässä palakin purasta. (Väki pellolle.)
HELENA. Ja sitten talkoojuhlia viettämään!
ANTTI (Nostaen Helenan alas aidalta). Oikein, Helena, tässä ei olla köyhiä eikä kipeitä. Hei, tämä se on iloista, tämä mustalaisen elämä!
HELENA. Et taida nyt lähteä käpälämäkeen sinäkään.
ANTTI. Tänne jään nyt, koska toisetkin ovat miehiksi ruvenneet. Ja paikoillesipa jäät sinäkin, Helena, et tarvitse nyt Holttisesta lähteä emäntää pakoon. Täällä eletään nyt niinkuin taivaan linnut, — ei ole isäntää, ei emäntää eikä palkollisia, kaikki ollaan yksiä metsäläisiä, yhtä suurta perhettä. Tämä se on vapautta!
HELENA. Heläytetäänpä lauluksi siis, laulaen työ huokeampi.
ANTTI. Ka heläytä!
HELENA (Laulaa ensi sanat aidan luona. Lähtevät sitten Antin kanssa pellolle. Viimeiset säkeet kuuluvat näyttämön takaa).
Leikkaa, leikkaa, joukko joutusaan, kirkkaat sirpit kilvan heilumaan, milloin ilmassa ja maassa! Kisakiirein meillä luistaa työ, sido sievään, lyhteet kasaan lyö, sirkkain sirkuttaissa haassa.
HARSIA (Holttisen kanssa kahden näyttämöllä). Ei noita surut paina.
Mutta mikä tulee tästä lopuksi?
HOLTTINEN. Sanoppas se. Minä vastaan niinkuin entinen mies, jolta kysyttiin, mitä tulee sanoa kaikesta siitä pahasta, jota maailmassa tapahtuu.
HARSIA. No?
HOLTTINEN. Hän vastasi: Parasta on olla vaiti. — Niin, parasta on antaa asiain mennä menoaan, mutta pysyä oikeudessaan kiinni. — Onko niistä teidän monista valituksistanne lakiin kuulunut sen enempää?
HARSIA. Ei mitään vielä. Juhannuksena jo jätti Koironen ne paperit, joissa haimme maamme hovin alta pois ruunun tiloiksi, Viipuriin. Niihinkään ei ole vielä tullut vastausta sitä eikä tätä.
HOLTTINEN. Kovin on hidasta oikeuden saanti sieltä päin. Ja sekin
Koironen, kunhan ei olisi koiranen, — se on herra sekin.
HARSIA. Vaan herrain joukosta pois sysätty, ja siksi hän juuri heitä vihaa. Puuhassa se ainakin on, matkoilla myötään. Ja jos ne hänen muut yrityksensä pettäisivätkin, niin tuo ensimmäinen ja tärkein ei voi pettää, siksi olivat todistuksemme liian lujat.
HOLTTINEN. Ja sinun uskosi on luja.
HARSIA. Niin, no täytyyhän tässä joku ratkaisu tapahtua. Kyläkunnittain ovat nyt asukkaat ajetut metsiin, taikka muuttaneet tavaroineen ulkopitäjiin. Mutta eihän se voi olla esivallan tarkoitus, eihän se voi sallia, että maakunta joutuu autioksi, että pellot jäävät kylvämättä ja talot kylmille. Ja jos niinkin kävisi, että nämä maat jäisivät hovin omiksi, niin mitä hovikaan tekee autiomailla?
HOLTTINEN. Esivallan edustajat kai toivovat, että kyllä routa porsaat kotiin ajaa, kyllä hätä talven tullen nöyryyttää talonpojat. Siksi meidän täytyykin olla niin sitkeitä ja lujia.
HARSIA. Kunpa kestettäisiin siksi, kunnes laki avuksemme ehtii, mutta kyllä meiltä pitkämielisyyttä vaaditaan.
HOLTTINEN. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä meiltä ennen kaikkia kysytään; jos velttous mielet voittaisi taikka maltti loppuisi, silloin olisi kaikki hukassa. Mutta sinulle, Harsia, ei minun ole tarvis sitä varottaa.
HARSIA. En minä lain kannalta poikkea. Ja ehkäpä se vielä joutuu ajoissa apu. — No niin, tehdään siis talkoita, niinkuin ei ukkonen uhkaileisikaan. Mutta pitäähän talkooväen jo saada jotakin suuhunsakin. (Huutaa pellolle.) Tytöt, tulkaa te tänne illallista laittamaan!
HOLTTINEN. Ja me käymme pellolle.
HARSIA. Sinä olet vanha mies, jää sinä tänne tulia tekemään. Minä käyn tekemään kuhilaita. (Menee.)
HOLTTINEN (Nuotion luo, istahtaa). No niin, eihän ole minusta enää suurta hyötyä pellolla.
HELENA (Saapuu Siljon kanssa). Saadaanko sitten, vaari, kun viimeinen sarka on leikattu, pistää talkootanssiksi täällä pientareella?
SILJO. Tanssiksiko nyt täällä?
HELENA. Niin, tänään minua niin hyppyyttää. Ja miksei täällä?
Tanssiihan se reipas tyttö vaikka tantereella.
HOLTTINEN. Niin, miksette pistäisi talkootansseiksi. Meidän on elettävä kuin ennenkin, ei päästettävä luontoa lamaan. Repäsevä mieli vain ja ilonen luonto!
SILJO. Kun voisi olla nyt iloinen!
HELENA. Olen ainakin minä, ilonen kuin varsa, ole sinäkin Siljo. Heitä pois tuo hapan naama, ei nyt tarvitse kenenkään ajatella sulhojaan eikä ikävöidä häitään, — niitä ei nyt tarvita, eletään päiväseltään vain!
SILJO. En tiedä, miksi rintaani ahdistaa tuska.
HOLTTINEN. Pois ne tuskat, ei saa antaa surulleen valtaa. (Nousee tulen teosta.) Siinä on tuli, valmistakaa nyt keitto ja syötyä teidän pitää saada tanssia ruistalkoita niinkuin aina ennenkin, sen minä lupaan. Itse käyn viuluni hakemassa. Toivossa pitää täällä nuoren väen kasvaa, muuten ollaan hukassa. (Menee.)
SILJO. Toivossa, kun uskaltaisi toivoa! (Marketta astuu aitoviertä.) Tuolta tulee Marketta muori, annetaanko hänen arpoa meille, hän arpoo usein tosia.
HELENA. Annetaan, arvotetaan kumpanenkin tulevaisuuttamme. Muori hoi, tulkaapa tänne. (Laittaa vettä pataan.)
MARKETTA (Katsoo Helenaa). Hä, tyttö, sinä kannat iloa mielessäsi, rikollista riemua, mene pois luotani taikka heitä ilosi, heitä pois.
SILJO. Mutta minua, muori, ei ilo hurmaa, arpokaa minulle tulevaisuuttani.
MARKETTA. Sinut, tyttö, olen ennenkin nähnyt, tuon saman surun olen silmässäsi nähnyt. Vai sinusta se piti tulla Laihaseen emäntä, — voi pulmusta! — mutta eipä tullutkaan. Hullusti kävi. Vaan näytäs, taidat vielä surusi seassa kantaa toivetta sinäkin mielessäsi. Se on turhaa, turhaa lapseni!
HELENA. Onhan teillä seulanne mukana ja virsikirja myös, arpokaa nyt meille heti!
MARKETTA. Ilonneko pois ja toivonne, sen teen. (Siljolle, ojentaen hihnasta riippuvan virsikirjan.) Pidä kiinni avaimesta, pidä tasasesti, se sulle salaisuutesi aitat aukasee. Pyhä on seulani sanoma: hiilet tähän, risti syntyköön, savi tuohon, poikkipuolin. Mikä on hiilestä, se on maasta, mikä on savesta, se on vedestä. (Lukee.)
Ala heilua avaimen
Pyöriä pyhäinen kirja!
Kerro syntyjä syviä,
Sano salatut sanasi
Tuntemattomat, tulevat!
Heilu lännestä itähän
Lounaisesta koillisehen
Heilu poikin, heilu päin
Hiljene ja seiso näin.
(Tarkastelee suuntaa, katselee kirjaansa.)
SILJO. Mitä sanoo kirjasi, Marketta?
MARKETTA. Se on turhaa, tyttö, kaikki, surusi turhaa, toivosi turhaa. Synkkä mies sinun ohitsesi heiluu, se on turhaa, hän on poissa. Ilosi oli lyhyt.
SILJO. Lyhyt oli iloni, se päättyi jo alkuunsa.
HELENA (Tarttuu hihnaan). Entäpä minun onneni, miltä se näyttää?
MARKETTA. Tyttö sinä, rajusti heiluu kädessäsi kirja, sinä olet intohimoinen ja kova, sinuun ei taikani pysty. Vaan mistä on kotosin tuo rintasi raivoisa riemu, ilosi syytä en voi nähdä. Huimasti syökset eteenpäin hiilen mustia juovia myöten, turmioosi syökset sittenkin.
HELENA. Sama se, mutta saavutanko onneni?
MARKETTA (Lähdössä). Ota se, jos sen onneksesi käsität, nauti, jos siinä mitään nauttimista lie. (Köpittää ohi.)
HELENA. Kunhan sen saavutan, muusta en välitä. Ja minä sen saavutan,
Siljo, kuuletko, köyhä huutolaistyttö se sittenkin sulta voiton vie.
SILJO. Voiton multa?
HELENA. Niin, hän on jo minulla ja minä hänet pidän.
SILJO. Ei, Helena, sinä olet erehtynyt, tiemme eivät ole käyneet ristiin.
HELENA. Hä, etkö ole pyrkinyt emännäksi Holttiseen, etkö ole Antin suosiota tavotellut, etkö tielläni ollut?
SILJO. En Helena. Marketta puhui totta, iloni oli lyhyt, — se oli toisaalla, se on jo mennyt. Kummissasi katsot, Helena, niin, muutkin minua pilkkasivat, vaan minulle se iloni oli niin täyteläinen ja kirkas. Vaan alkoivat sitten nämä kauhun ajat, niihin särkyi onneni ja hautautui ijäksi. Se usko, Helena!
HELENA. Sinä olet liian hempeä viekastellaksesi, siksi sinua uskon. Vai siinä oli sittenkin Siljon onni — Laihasessa! (Nauraa.) Ei, tosiaan olen sinua väärin syyttänyt, Siljo kulta.
SILJO. Sinä surulleni naurat.
HELENA. Kuule, sitä surua ei kannata kantaa, se mies on syljettävä heittiö, sitä onnesi hautaa ei maksa itkeä. Höpsis, — tule valmistamaan illalliskeitto, Marketta ei sulle pahoja puhunut.
SILJO (Avaten kontteja.) Minä en siis saisi surrakaan.
HELENA. Et Laihasta, hän ei sitä ansaitse. Olkaamme iloset! (Leikkuulaulun säveleitä kuuluu pellolta.) Sieltä kaikuu laulu, lauletaan mekin. (Laulaa.)
Kyntömiehen kylki kangistuu selkä katkee, kämmen kovettuu, leipää, leipää hän näin raivaa; kannot kaataa, kivet kiskasee, peltokultaa kyntää, karhitsee, lannoittaa ja ojat kaivaa.
Mut' on palkka raatajallakin:
Laiho nousee, kasvaa kukkihin,
taivaan kaste sitä juottaa.
Pouta viljan teriin kypsyttää,
voi, kuin miehen mieltä virkistää,
kun hän hyvään vuoteen luottaa.
Kuule kuinka korret helähtää, sirpit laulaa, sinkoo tähkäpää, nyt on talonpoika vainiollaan. Hauskat talkoot on, näin leikataan. Sitten illan suussa tanssimaan, saran päässä kun vaan ollaan!
HELENA. No, nyt rupee jo keittokin valmistumaan, pian saisivat tulla syömään, kunhan leikkuu loppuisi. (Katsoo aidalta.) Kas niin, siellä onkin jo viimeinen sarka käsissä — sitten saadaan tanssia, hei! Vaan ketäs tuolta tulee, — hyi, sehän on se riiviö!
SILJO. Kuka?
HELENA, Laihanen, ja hänellä on tietysti koko hovin roikka perässään. (Nostaa padan tulelta ja vie sen aidan taa.) Nyt ainakin korjaan padan pois, etteivät pääse meidän talkookeittoa maahan kaatamaan. (Vie kontteja aidan taa.) Kiireesti, Siljo, nosta leilit aidan taa talteen, mitä viivyt? Ja sitten pellolle! Nyt täällä alkaa sama leikki kuin äsken meidän pellolla, sen arvaan. (Menossa.) Tule, Siljo, joudu!
SILJO (Vitkastellen); Tulenhan minä. (Helena menee.) Se on hän! (Rupee menemään.)
LAIHANEN (Saapuu, vasemmalta). Siljo, pakenetko minua! Olen juosten kiirehtinyt tänne edelle, saadakseni puhutella juuri sinua, kuulin sinun tänne talkoihin tulleen.
SILJO. Mitä sinä nyt vielä minusta?
LAIHANEN. Niin, sinulla on syytä minua karttaa, paljo on tapahtunut sen jälkeen, kuin me viimeksi puhelimme. Mutta sano vain yksi asia: Oletko Antin morsian?
SILJO. Hän ei ole minua koskaan pyytänytkään, — vaan mitäpä sillä muuten on väliä.
LAIHANEN. Paljo, Siljo, silloin voivat kaikki asiat korjautua. Sinä minua melkein kauhulla katsot. Niin, minä hurjistuin, kun näin, että kaikki yhdessä voimin kävivät kimppuuni ja ryhtyivät sinua minulta ryöstämään. Luontoni nousi raivoon, vihani oli kiivas, halusin kostaa…
SILJO. Minun vuokseniko rupesit pedoksi?
LAIHANEN. Sitä olen jo katunut… ne härnäsivät minua, annoin harmilleni vallan, pedoksi rupesin, se on totta. Vaan näin seuraukset, näin isäsi verissään makaavan Holttisen porstuassa, — minä olen katunut. Enkä toivoisi nyt muuta, kuin päästä kokonaan erilleni näistä rettelöistä, näistä hirmutöistä, joihin olen sotkeutunut. Ja minä repäsen itseni niistä irti, jos sinä mulle anteeksi annat ja minun mukaani lähdet. Kaikki voi silloin vielä korjaantua.
SILJO. Sinun mukaasi, nytkö?
LAIHANEN. Nyt juuri. Hovin roikka on tulossa tänne Harsian viljaa viemään, täällä alkaa taas riita ja raasto. Minä tahdon paeta pois siitä koko joukosta, tahdon ruveta taas rauhan miehenä kodissani elämään, jos sinut omakseni saan. Tule, livistäkäämme tuosta metsän polkua pitkin pois koko näiltä mailta; tänne jos jäämme, käy onnettomasti molemmille, vaan jos ajoissa pakenemme, voimine vielä alkaa uuden elämän, onnessa ja rauhassa, niinkuin sen ennen suunnittelimme, — muistatko, Siljo? Haetaan sitten vanhuksesi luoksemme, minä koetan hankkia heille heidän maansa takasin, koetan muutenkin korjata pahat tekoni ja naapurieni kunnioituksen vielä saavutan. Elämä alkaa alusta. Tule, Siljo, sinä et minua vihaa.
SILJO (Verkalleen). En vihaa… vaan minä pelkään. Minä en ymmärrä niitä liittokirjoja, joiden vuoksi sinua toiset halveksivat ja hylkivät… en peljännyt sinua silloin, kun kirkonmäellä vihoissasi riehuit, luulin, että minua rakastit silloin. Vaan sinä muutuit hirviöksi, sinä pieksit ja särit ja ajoit mierolle, — sinulla ei ole sydäntä, siksi sinua nyt pelkään.
LAIHANEN. Minulla on sydän, sen saat nähdä, minä palkitsen ne kaikki pahat tekoni moninkertaisella hyvyydellä, elä pelkää minua, elä epäile. Tule, pelasta itsesi ja omaisesi, pelasta minut, sinä sen voit. Haluan hovin liitosta pois, yhdyn talonpoikiin ja autan niitä, vaan yksin, ilman sinua, ei ole minulla tarmoa eikä toivoa. (Kuuluu ääniä etäältä.) Tuolta kuuluu jo kavion kopsetta, Siljo, hovin joukko saapuu, tule, paetkaamme pois sen jaloista, paetaan heti.
SILJO. Sinun kanssasi? en uskalla, en, en voi sinuun luottaa.
LAIHANEN. Mutta minä näytän, että voit, ei, elä pelkää minua, tule!
SILJO. Jos pillomuksesi korjaat, en sinua enää pelkää, mutta rohkeuteni pettää, en voi sinua seurata. (Ääniä kuulun lähempää. Siljo pellolle.)
LAIHANEN. Hänen rakkautensa ei enää kestänyt, itse olen sen heikontanut, itse onneni mestannut. (Miettii.) Siis yksin taas, — mitä se hyödyttäisi, jos pakeneisinkin täältä pois. Ja minne? Korjaamaanko pillomuksiani? Sitäkään en enää voi. Vaikka kaikki muu korjautuisikin, sitä työtä, jonka juhannuksena tein kapakassa, en saa tekemättömäksi. Itse menin mertaan, irti en enää pääse… No niin, mitäpä siinä on muuta, kuin käydä virkaansa toimittamaan, vaikka se ilettää ja tuntokin soimaa, itsehän olen osani valinnut.
MARKETTA (Hiipii metsästä). Kenen kanssa tarinoit täällä, poikani, en näe ketään, vai itseksesikö käräjiä käyt?
LAIHANEN. Mitä kuljet sinä täällä, täti vanha, miksi kotoa liikkeelle lähdit näin kauas?
MARKETTA. Tiedäthän, että minun täytyy olla kaikkialla, missä onnettomuutta tapahtuu ja täällä sitä jo vainuan. Vaan sinä, poika, miksi on katseesi synkkä, annas kun sieluusi katson.
LAIHANEN. Se on musta, täti, se on sairas. Eipähän sitä hellyys lie koskaan hoidellut, eikä rakkaus liekutellut. Oi täti, minä olen väsynyt!
MARKETTA (Tutkii). Vielä on sydäntä kipene jälellä, rahtunen omaatuntoa on, ja surua ja katumusta on kylliksi. Vaan riittääkö sitä mieheksi asti, se nyt itsestäsi riippuu — sieltä saapuvat viettelijät. (Menee.)
POSSE (Saapuu Loukkolan kanssa). Täällähän on jo lautamies? Mitä tänne näkyy?
LAIHANEN (Väsyneesti). En tiedä, en ole vielä nähnyt mitään, enkä välitä nähdäkään.
LOUKKOLA. Olet tainnut jo kyllästyä tähän sinäkin. (Istuu, panee tupakan.) Ikävä onkin se toimitus, jota tässä taas pitäisi alkaa.
POSSE. Vaan se on toimitettava ja pian, ei siinä muu auta. Ehkäpä siitä nyt täällä päästäänkin vähän vähemmällä. (Istuu hänkin) käykäähän te, nimismies ja lautamies, nyt heti talonpoikia puhuttelemaan.
LOUKKOLA. Minä en käy mihinkään, minä olen ruunun virkamies, tämä ei kuulu minuun. On oikeastaan nurinpuolista, että minua täällä pitäjällä kesäkausi näissä asioissa juoksutetaan, hoitakoon hovi itse asiansa!
POSSE. Vaan ruununmiehetpä ovat käsketyt auttamaan hovia ja masentamaan talonpoikia.
LOUKKOLA. Niin on käsketty, mutta tämä menee jo mielestäni liian pitkälle. Viikkokausia täällä nyt on sotaväen kanssa kierrelty pitäjää, ajettu talonpoikia metsiin ja heidän tupiaan revitty ja peltojaan tallattu, — en usko, että se kaikki voi olla ruunun tarkoitus. Jos olisin vakinainen virassani, lähtisin tästä omin päini astumaan poikkimaisin kotiini.
POSSE. Mutta hovin herra on sinun esimiehesi, niinkuin minunkin, hän voi erottaa sinut minä päivänä tahansa.
LOUKKOLA. Sepä se onkin kirottua. No, tehkää te, mitä asianne vaatii, minä istun tässä ja tupakoin.
POSSE (Nousee vastenmielisesti). Täytyy kai ryhtyä toimeen. (Katsoo pellolle.) Siellähän on kansaa pellolla enemmältäkin. Ehkä Laihanen käy niille ilmoittamassa, että viljaa ei saa leikata, se kun on katsottava hovin omaksi.
LAIHANEN (Havahtuen mietteistään). Minäkö, eihän se minulle kuulu, olen vain lautamies.
LOUKKOLA (Nauraa). Ei kenenkään tee mieli ottaa asiata omakseen.
POSSE (Kiivastuu). Mutta mitä tästä sitten tulee? Hovin herra saapuu kohta ja silloin pitäisi meillä olla työ tehtynä. Mihin ne jäivät Siltavouti ja Jahtivouti?
LAIHANEN (Katsoo syrjään). Tuolla makaavat pensaikossa tupakoiden.
POSSE. Mikä hemmetin makuuaika nyt on, mikä tupakkatunti kaikilla! Ei tämä kelpaa, vikkelään ylös miehet sieltä ruohikosta ja työhön ja toimeen nyt!
SILTAVOUTI (Juoksee esiin. Jahtivouti perässä). Heti paikalla, mitä vain käsketään. Vaan nuo talonpojat, ei ne tottele minua.
JAHTIVOUTI (Selittäen). Niin, asianlaita on se, että ne nauravat tälle
Pekalle, se kun ei ole liialla ymmärryksellä pilattu.
POSSE. No, mene sinä sitten pellolle.
JAHTIVOUTI. Mi-minäkö? Ei, tuota noin, ne nauravat minullekin.
(Loukkolalle, joka nauraa.) Niin, sen ne tekevät.
LOUKKOLA. Veitikat! Mutta minä luulen, että ne nauraa meille kaikille, niin tekivät ainakin Holttisen pellolla.
SILTAVOUTI (Katsoo pellolle). Ja Holttisenkin väki on nyt jo täällä.
POSSE. Mutta jotakinhan on tehtävä, ymmärrättehän te sen. (Ei kukaan liikahda.) No, sama se minulle on, saatan se minäkin panna maata, raukasee se toki minuakin. (Pilkalleen.) Sama se, nukutaan sitten tässä!
LOUKKOLA. Nukutaan pois ja annetaan talonpoikain tehdä työtä.
HUKKA (Saapuu hiestyneenä). Huh, huh, kun tulee kuuma tätä metsätietä tarpoessa, ja milloin tästä työstä loppu tulee? (Huomaa lepääjät.) Mitä te siinä? Missä on Harsian ruispelto?
POSSE (Nousten). Tuossa se on.
HUKKA. Eikö siellä sitten väkeä ole (katsoo), onhan mustanaan. Miksei ole niille tulostamme ja asiastamme tietoa annettu?
POSSE (Hölmistyen). Sitähän minä tässä juuri sanoin, että miksi ei ole annettu. Mutta ne ovat kaikki nyt niin haluttomia ja arkoja. (Silta- ja Jahtivoudille.) Kiirehtikää ilmoittamaan, niinkuin käskin.
JAHTIVOUTI (Astuu veräjälle. Sanoo Laihaselle). Sinä lautamies käy huutamassa, sulla on kovempi ääni.
HUKKA. Se on viipymättä tehtävä, ilta on käsissä.
LAIHANEN (Itsekseen). Niin, minun tehtäväksi ne sen aina työntävät. (Menee pellolle, huutaa.) Ei ole lupa leikata sitä ruista, se on hovin ruista. Täällä on sotaväkeä.
JAHTIVOUTI. Arvasinhan sen, ei ne kuuntelekaan.
SILTAVOUTI. Leikkaavat vain, se on sama juttu kuin Holttisessa.
POSSE (Intoilee). Mutta sepä ei saa olla sama juttu, täällä on kuri saatava toimeen tavalla taikka toisella. Mutta millä tavalla, sitä minä todellakaan en keksi. (Silta- ja Jahtivoudille). Siinä tekin seisotte neuvottomina kuin aasit, menkää kieltämään, huutamaan avuksi. (Silta- ja Jahtivouti menevät pellolle.)
HUKKA (Nimismiehelle). Niiden toimet eivät tepsi. Käy sinä, nimismies, selittämään talonpojille, minkä edesvastuun he vetävät päälleen, jos niskottelevat esivaltaa vastaan.
LOUKKOLA. Minä käsitän velvollisuuteni nimismiehenä olevan ylläpitää täällä järjestystä. He eivät ole sitä rikkoneet.
HUKKA. Velvollisuutesi on täytäntöönpanna laki, niinkuin meidän kaikkien, totella esivallan määräystä.
LOUKKOLA. Vaan minä olen epävarma lain ja esivallan tarkotuksesta tässä kohden. Olen ruvennut epäilemään tätä kaikkea.
HUKKA. Edesvastuu on minun, sinä vain tottelet!
LOUKKOLA. Sen teen, mutta vastenmielisesti.
(Menee pellolle.)
HUKKA (Posselle). Mihin sotaväki jäi?
POSSE. Se jäi tuonne kujalle.
HUKKA. Mene, käske sen olla valmiina hyökkäämään. Mutta tarmokkaammin ja vaikuttavammin kuin äsken. (Posse menossa.) Odota! llmota päällikölle, että jos väki ei muuten ota poistuakseen pellolta, tulee hänen käyttää aseitaan.
POSSE (Peljästyen). Aseita! Pistimiäkö elonkorjaajia kohtaan? Ei suinkaan?
HUKKA (Tulistuu). Tee, niinkuin käsken. Minä näen, että teissä kaikissa joku uppiniskaisuuden henki vallitsee. Minä erotan virastaan heti jokaisen, joka vastaan mukisee. Mene! (Posse menee. Hukka istuu, pyyhkii hikeä.) Vai haluttomia ollaan! No, oikeastaan sitä en ihmettelekään, jo olisin tähän tympeytynyt minäkin, ellei olisi oma pelto kasvamassa. Mutta ei, tämä on korkeaa peliä, minun täytyy pakottaa talonpojat lampuodeiksi, keinolla millä hyvänsä. Vaan nyt minä huomaan, että tässä on rutosti toimittava, nopeasti ja päättäväisesti, muuten luistaa valta käsistäni. Apumieheni niskottelevat, talonpojat valittavat ja pysyvät taipumattomina, ennen pitkää voi peli olla hukassa. Ei, jotakin repäsevää täytyy tapahtua, talonpojat ovat pelotettavat nöyriksi.
LOUKKOLA (Palaa pellolta. Laihanen, Silta- ja Jahtivouti jälessä.) He eivät suostu lähtemään työstään.
HUKKA. Suostu! Etkö ilmoittanut heille, mikä edesvastuu heitä kohtaa.
LOUKKOLA. En tunne sitä edesvastuuta, he eivät tee mitään pahaa, he raatavat vain rauhassa pellollaan.
HUKKA (Kiivastuu). Mutta he eivät saa raataa rauhassa. (Tyyntyy.) Niin, minä tarkotan, että he tekevät pahaa juuri senkautta, että koskevat viljaan, joka nyt, sen jälkeen kuin he ovat häädetyt tiloiltaan, on hovin. Meidän on pakko olla johdonmukaisia. Nuo ihmiset ovat häädetyt syystä, että he eivät suostu tekemään asetuksen määräämää lampuotikontrahtia emätilan kanssa. Tästä laittomuuden tilasta on tehtävä loppu, tässä ei enää hempeys eikä vetelyys kelpaa, tässä tarvitaan rautakouria. (Posse palaa.) Vaan onhan meillä keinoja saadaksemme heidät taipumaan. (Posselle.) No?
POSSE. Ratsuväen päällikkö kieltäytyy käyttämästä aseita.
HUKKA. Kieltäytyy! Siis sielläkin! Etkö sanonut, että minä käsken?
POSSE. Sanoin, vaan hän vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu.
HUKKA. Vai niin, hän ei tiedä minkälaiset valtuudet meillä on. Vai niin, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu, — siis täytyy tapahtua jotakin levottomuutta. (Miettii.) Nimismies, käy lautamiehen kanssa vangitsemassa Harsia tuolta pellolta!
LOUKKOLA. En voi, — hän ei ole mitään rikosta tehnyt.
HUKKA. No totta jumaliste heidän sitten täytyy tehdä rikoksia! Nyt puutun minä asiaan.
LOUKKOLA. Sitäkö varten me siis olemmekin täällä?
HUKKA. Sitä. — Lautamies, käy, kutsu talonpojat neuvottelemaan tänne minun kanssani. Tähän veräjälle sovinnolliseen neuvotteluun vain. (Laihanen menee.)
LOUKKOLA. Se on pirullinen yritys.
HUKKA. Se on minun asiani, täällä on tehtävä nopea suoritus. (Voudeille.) Pysykää tässä käskyjäni totellaksenne ja auta armias sitä, joka niskottelee. — No, he saapuvat toki, tästä kyllä selvä tulee, sen minä vastaan. (Jahtivoudille.) Avaa tuo veräjä. (Talonpojille, jotka saapuvat.) Kas niin, tulkaahan nyt neuvottelemaan, miehet! (Talonpojat pysähtyvät veräjälle.)
HARSIA. Sen aina uskallamme tehdä, tulemme kernaasti, kun sovinnon asioista lie puhe.
HUKKA. Se on oikein, tulkaahan lähemmäs. Puhuenhan asiat selvenevät ja täällä on yhtä, toista selvitettävää.
ANTTI. Paljo ei taida puhe auttaa. Elä mene, Harsia, liian lähelle.
HUKKA. Sinähän Harsia olet ymmärtäväinen mies, sinä tietysti käsität, että tällainen hajaannuksen tila, kuin nykyjään Valkjärvellä, on ajan mittaan mahdoton. Kaikki järjestyshän on yhteiskunnasta poissa.
HARSIA. Niin on, valitettavasti.
JUVA. Mutta se ei liene meidän syy.
HUKKA (Jatkaa). Joku muutos täytyy siis tapahtua, sen ymmärrätte, eihän tällaista sotakantaa voi kauan kestää. Siis olemme nyt asiassa kiinni. Olojen täytyy täällä parantua ja asettua.
HARSIA (Innostuu, käy lähemmäs). Niin, se on totta. Me talonpojat puolestamme emme mitään sen hartaammin toivo, kuin olojen asettumista. Me emme pyydä muuta, kuin että saisimme rauhassa tilojamme asua ja viljellä niinkuin ennenkin.
HUKKA. Muu ei ole tietysti hovinkaan toivo, sehän ei voi tulla toimeen ilman työväkeä.
HARSIA. Eipä luulisi.
HUKKA. Siinä nyt näette: molemminpuolinen etuhan meillä on kysymyksessä. Sovinto ei siis voi olla mahdoton, vai miten?
HARSIA. Ei meidän puolesta ainakaan mahdoton. Kaikki talonpojat haluaisivat elää sovinnossa.
ANTTI (Harsialle, joka yhä lähestyy). Mutta liian lähelle elä mene.
JUVA. Mitä meiltä siis vaaditaan?
HUKKA. Sen te tiedätte.
HARSIA. Ei, sitä juuri emme tiedä. Miksi meitä näin ahdistellaan ja raastetaan, jos hovinkin etu sovintoa vaatinee? Sitä emme käsitä.
HUKKA. Käsitätte hyvin: Pankaa puumerkkinne liittokirjaan!
HARSIA. Sitä ainoata emme voi.
JUVA (Ja muut). Ei koskaan, ei puumerkkiä!
HARSIA. Tiloistamme emme voi luopua, omistusoikeuttamme me emme voi luovuttaa…
HUKKA (Karjasten). Siis te olette kapinoitsijoita! (Posselle.) Kiinni tuo mies, kahleisiin! (Posse ja Jahtivouti käyvät Harsiaan käsiksi.)
ANTTI. Sitä jo arvasin. (Lähemmäs.) Mutta siitä ei tule mitään. Irti se mies!
HUKKA. Kiinni tuo myöskin. (Viittaa Anttia Laihaselle ja Siltavoudille.
Laihanen vitkastelee). Kiinni esivallan nimessä! (Miehet käyvät Anttiin
käsiksi.) Välemmin! Linnassa saavat sitten miettiä liittokirjan tekoa.
Minä neuvottelen lyhyesti, mutta varmasti.
HARSIA. Se oli kavala temppu! Siitä itse vastatkaa!
ANTTI. Minua ei kiinni panna. Missä ovat Nurmjärven miehet?
HUKKA (Nimismiehelle). Tuokaa käsiraudat.
JUVA (Etenee uhkaavana). Raudat pois, taikka tässä tulee rapina.
HUKKA. Kapinoitteko, onnettomat!
ANTTI. Ovatko todellakin miehet kaikki akkoja?
HELENA (Tempaa Laihasen Antin kimpusta). Silloin olkoot akat miehiä.
Käytä käsiäsi, Antti!
ANTTI. Niin käytänkin. (Ottaa seipään.) Nyt luontoni elää!
LOUKKOLA. Asettukaa, talonpojat, ajatelkaa seurauksia!
ANTTI. Nyt ei ole ajatusta aidaksella. (Lyö Harsian pitelijöitä.)
HUKKA. Kapina! Sotaväki esiin ja se ampukoon! (Peräytyy.)
ANTTI (Ahdistelee häntä ja muita hovin miehiä). Ampukoon, mutta ensin heilukoon seiväs! Eteenpäin, miehet! (Toisetkin talonpojat tarttuvat seipäisiin ja ajavat hovin väen vasemmalle.)
KAIJA (Heristää Laihasta). Saas tuosta, anopin kourasta! (Hovin miehet väistyvät vasemmalle, talonpojat perässä. Huutoja kuuluu. Siltavouti saa näyttämöllä Juvalta kolauksen ja kaatuu. Harsia, joka on kaatunut, kun Posse häntä piteli, jää yksin näyttämölle, ja nousee.)
HARSIA. Nyt tuli rutto, pääsi vihan sappi halkeamaan!
HOLTTINEN (Tulee viulu kädessä metsätieltä). Mitä on tapahtunut?
HARSIA. Kavalat olivat sen elkeet, me jouduttiin satimeen. (Huutaa.)
Takasin miehet pellolle, Nurmjärven miehet hoi, takasin taivaan tähden!
HOLTTINEN. Minä ymmärrän, te menetitte malttinne, mieli asettui seipääseen. (Huomaa Siltavoudin.) Nyt ollaan hukassa, vasta nyt! (Leikkuuväki palaa vasemmalta. Naiset ensiksi.)
KAIJA. Minä takaan, että Laihasessa lämpiää tänä iltana sauna.
ANTTI. Nyt sitä voidaan taas mennä vaikka pellollekin työtä jatkamaan.
JUVA. Se on sentään hyvä tapa tappelussa: Lyö ken kerkiää. Nyt ei syyhytä enää Hukan hartioita.
HARSIA. Ei kestä sitä työtä kehua, nyt jouduttiin vasta rysän pohjalle.
Löittekö onnettomat vielä sirpeilläkin?
HELENA. Löin ainakin minä, — oliko siinä aikaa asetta katsoa!
HOLTTINEN. Ei näy olleen aikaa katsoa. Miten päästit, Harsia, kiukun noin pitkälle? Menitkö itse viisaskin vipuhun?
HARSIA. Tulistuin itsekin, kun petoksen näin, en ehtinyt ajoissa varottaa muita.
ANTTI. Ja näin se oli käyvä, isä, ei siinä mikään auttanut. Rupesivat yksitellen meitä vangitsemaan, sitä eivät voineet sallia toiset. Nykiihän se kalakin ongessa, me emme voineet olla vapautemme puolesta nykimättä. Se on tehty, nyt leikkaamaan niinkuin äsken. (Menee pellolle.)
HARSIA. Vaan nyt ollaan ulkopuolella lain. Vasta siitä, mihin laki loppuu, siitä vaivaisuus alkaa. Nyt hirtimme itsemme! (Kaikki menevät pellolle.)
HUKKA (Ääni kuuluu vasemmalta), Sotaväki esiin, se ympäröiköön pellon joka suunnalta ja vartioikoon, ettei kukaan pääse pakoon.
JAHTIVOUTI (Tulee). Ne on jo menneet pellolle. Vimmatusti löivät, — kas, siinä makaa Pekka kepertyneenä. (Rupee kantamaan Siltavoutia syrjään.)
POSSE (Tulee varovasti ontuen). Mihin sinä häntä viet?
JAHTIVOUTI (Kuiskaa). Tuonne siimekseen, kyllä se siitä virkoo! Mutta tämä voi merkitä Siperiaa Nurmjärveläisille, jos hänet hovin herra tuossa näkee.
POSSE. Anna olla. Oma syynsä, miksi löivät niin rajusti.
JAHTIVOUTI. Petoksella heitä kiusattiin, eikä sodassa silmiä katsota.
HUKKA (Tulee Laihasen taluttamana). No, nyt ollaan perillä. (Sotaväkeä asettuu veräjälle.) Seisokaa siinä ja vartioikaa. Nyt on kaikki hyvin!
POSSE. Hyvin? Nehän löivät vimmatusti… (Laihaselle.) Koetappas vetää tuota saapasta jalastani… ei, elä helvetissä. Olipa ne pieksäjäisiä!
HUKKA. Löivät ruunun väkeä, se oli mainiota!
POSSE. Kun ne olisivat edes kohtuudella lyöneet, vaan löivät riivatusti. Kas tuossa Siltavoutikin!
HUKKA. Se on hyvä.
LAIHANEN. Hyvä?
HUKKA. Niin, senkautta nyt on saatu tämä pitkä juttu ratkaistuksi, talonpojat sen itse ratkaisivat. Nyt tilataan tänne vain viipymättä lisää sotaväkeä ja sitten hoitakoon se jäännöksen, me olemme näistä jutuista vapaat.
LAIHANEN. Mitenkähän noille raukoille käy?
POSSE. Ensiksi Viipurin linnaan ja sitten Siperiaan, — rupesivat kapinaan esivaltaa vastaan ja löivät ruunun miehiä. (Hukalle.) Mutta kuka täällä sitten kyntää pellot ja maksaa verot?
HUKKA. Siitä vähät, talonpojat ovat tehneet kapinan ja menettäneet kaikki näennäisetkin oikeutensa, se on pääasia. Nyt he eivät enää kykene vikuroimaan eikä valittamaan eikä meitä syyttämään, nyt saamme vihdoin asiat täällä järjestetyiksi, ja se on suuri voitto!
LAIHANEN (Jännittyneenä). Siperiaan, koko kyläkö Siperiaan?
HUKKA. Sen ratkaisee oikeus, vaan vähemmällä he tuskin pääsevät. Missä on nimismies?
LOUKKOLA (Tulee sitoen kättään). Täällä.
HUKKA. No, nyt sinäkin voinet toimittaa virkasi, nyt talonpojat ainakin ovat tehneet rikoksen. Sinä laadit luettelon kaikista pellolla olijoista, kirjoitat heidän nimensä.
LOUKKOLA. Sain käteeni pienen haavan, en voi kirjoittaa.
HUKKA. He ovat haavottaneet ruunun virkamiehiä, — yhä parempi!
Lautamies siis kirjoittaa nimet. Me joudumme jo lähtemään kotiin.
LAIHANEN. Minäkö, minunko pitäisi vielä kirjoittaa…?
POSSE. Tietysti, ja tarkoin kaikki! No, miksi et jo ryhdy työhön? Paavo
Harsia ensiksi.
LAIHANEN (Kynä ja paperi kädessä). Mutta hänhän ei tapellut, makasi pientareella.
POSSE. Sama se, hän on johtaja, saa mennä Siperiaan. Kirjoita!
LAIHANEN. Siperiaan, ja minun on se kirjoitettava. (Hukka käy kärsimättömäksi.) Ky-kyllä. (Kirjoittaa aidan luona.) Paavo Harsia… Antti Holttinen… Matti Juva. (Pysähtyy.) Mattikinko Siperiaan, hänellä on nuori vaimo ja kolmiviikkoinen poika… eihän toki…?
POSSE. Kaikki järjestään, kirjoita sinä vain. (Hukalle, joka tekee lähtöä.) Entä nämä viljat, tuodaanko ne hoviin vai miten?
HUKKA. Voi kuin olet typerä! Viisi me viljasta, emme me sen vuoksi ole olleet liikkeellä, se tulee kyllä sekin kaupan päälle. Suurempi työ on nyt suoritettu. (Tarttuu Loukkolan käsivarteen.) No, nyt me voimme lähteä. Sotaväki vartioi kyllä vangit yön tässä, nyt on jo myöhä, huomenna sinä haet heidät täältä käräjätaloon. Työmme on hyvin suoritettu. (Menevät.)
LAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juvakin… voi Mari parkaa!
MARKETTA (Tulee). Miksi kihoo hiki päähäsi, poikani, miksi on tuska kasvoissasi? Vai onko jo onnettomuus tapahtunut? Koskeeko se sinuakin?
LAIHANEN. Koskee, liian läheltä! Voi täti, se onnettomuus oli liian suuri, — Siperiaan!
POSSE (Laihaselle). Kirjoita, että pääsemme mekin täältä pois.
LAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juva, Heikki Lemmitty, Aappo Simonen, Helena Tereska, — naisiakin, pitääkö minun kirjoittaa naisiakin, tämähän on pyövelin työtä!
SiLTAVOUTi (Herää, nousee). En ole pyöveli, elkää lyökö minua, olettehan kaikki tuttuja miehiä… Vaan… vaan missä ovat leikkaajat seipäineen?
JAHTIVOUTI. Ne ovat tuomitut Siperiaan, kun sinut tainnoksiin löivät.
SILTAVOUTI. Ei se mitään tee, en heille vaadi edesvastuuta, elä kirjoita ketään paperiisi, Laihanen.
POSSE. Tässä ei ole enää armoa, — kirjoita!
LAIHANEN. Helena Tereska… Kaija Kyllästinen ja Siljo… Siljokinko Siperiaan? (Peräytyy, heittää pois paperin.) Silmiltäni putoovat suomukset, nyt vasta tekoni mitan näen. He voisivat kaikki olla rauhallisia talokkaita, onnellisia ihmisiä, ilman minua! Mutta nyt…!
MARKETTA (Sivussa). Nyt ymmärrän, se koskee sinua liian läheltä. Vaan ehkä siitä luontosi kasvaa.
POSSE (Laihaselle). Mitä mutiset, mitä mietit, miksi paperisi pois viskaat, miks'et kirjoita? Ota paperisi ja kirjoita loppuun. Vai pehmeneekö luontosi nyt, — nyt se on myöhää!
LAIHANEN. Se on myöhää, sen näen nyt itsekin.
POSSE. Siis kirjota kiltisti kaikki pellolta, ja pian!
LAIHANEN (Ojentaupi suoraksi). Minä en kirjoita enää mitään. Minun työni on tässä virassa jo täyttynyt, sitä on ollutkin jo kylliksi ja liiaksi. Minua kauhistuttavat tekoni, pois minä niitä nyt pakenen. Minne? En tiedä. Mutta ainakin täältä pois, — toisiin toimiin käy nyt minun tieni. (Juoksee metsään.)
MARKETTA. Hänessä on miehuutta sittenkin vielä ja sydäntä myös, vielä voi hänestä jotakin tulla.
(Lähtee jälestä.)
POSSE. Mikä siihen Laihaseen lensi, tuliko se sairaaksi, vai hulluksiko se tuli? — jätti työnsä ja juoksi kuin riivattu!
JAHTIVOUTI. En tiedä, vaan pois lähden täältä minäkin, tämä tympäsee luontoani!
SILTAVOUTI. Siperiaan! — odota, minä tulen mukaan — täällä haisee kuin kalma. (Menevät.)
POSSE. Ne menivät kaikki. Ja minäkö tänne yksin jäisin? (Kerää kiireesti paperit.) En, en mistään hinnasta! (Kiirehtii pois.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kuvaelma.
Isännöitsijän konttorihuone Veikkolan hovissa. Muhkeasti kalustettu huone. Suuri kirjoituspöytä, jossa on papereita ja asetuksia. Kirjakaappi vieressä. Seinillä aseita ja eläintennahkoja ja solmuruoskia. Ovi vasemmalla vie sivuhuoneeseen, perällä ulos.
Esiripun noustessa istuu rouva sohvassa käsityötä tehden. Sisään astuu
Loukkola matkatamineissa.
LOUKKOLA. Hyvää päivää, armollinen rouva. Eikö herra olekaan konttorissaan?
ROUVA. Häntä hierotaan parastaikaa, vaan ehkä hän pian joutuu. Ne sydämmettömät ihmiset korottivat raakuudessaan kätensä häntäkin vastaan.
LOUKKOLA. Niin, löivät isäntäänsä ja esivallan edustajaa, se tulee niille raukoille kalliiksi. Palaan juuri tuomasta vangit käräjätaloon, — se ei ollut mikään huvimatka, armollinen rouva.
ROUVA. Sen arvaan, tuskin olen minäkään saanut nukkua, tuota kaikkea kauhua ajatellessani. He menettivät mielensä kokonaan, muuttuivat pedoiksi! Miltä näyttävät he nyt, katuvatko edes?
LOUKKOLA. En tiedä katuvatko, mutta kurjuutta olen tällä matkallani nähnyt liiaksi. Käsitteeni ovat menneet sekasin, en osaa päätellä, kuka täällä on suurin rikollinen.
ROUVA. Kuinka niin? Mitä olette nähnyt?
LOUKKOLA. Olen saattanut vankilaan monta kymmentä ihmistä, jotka eivät olisi muuta sen hartaammin toivoneet, kuin saada rauhassa ja sovinnossa kodeissaan raataa. Olen saattanut heidät autioiden talojen ohi, jotka ovat olleet heidän kotinsa, mutta joissa nyt ovi- ja ikkunareijät ammottavat auki, ja peltojen ohi, joista vilja on puoleksi leikattu. Näin taipaleella veräjänsuissa lapsia, jotka nyt orvoiksi jäävät, jotka itkivät ja parkuivat ja paitasillaan juoksivat virstamääriä vankijoukon jälessä, huutaen vanhempainsa nimiä… Ja sanomatonta tuskaa ja epätoivoa näin niiden kasvoissa, joita noin vankilaan kuljetin.
ROUVA. Se on hirmuista, sellaisen kurjuuden he itselleen valmistivat, nuo ihmiset, raukat! Vaan sanokaa, nimismies, tuleeko täällä nyt edes rauha, kun pahantekijät viedään vankilaan?
LOUKKOLA. Tulee kai, vaikka se on haudan rauhaa. Kalliisti se on ollut ostettava, — kolmisenkymmentä henkeä, hovin alustalaista, on lähetettävä Siperiaan!
ROUVA. Onko se välttämätöntä, eikö sitä mitenkään voida ehkäistä…?
Niin, sitä ei voi, he ovat tehneet kapinan, heitä ei voitane armahtaa.
LOUKKOLA. Paljo riippuu teidän miehestänne, siitäkin tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä arvelee hän?
ROUVA. En tiedä, hän on niin suljettu. Eilen, kotiin palatessaan, oli hän hyvällä mielellä voitosta, vaan sen jälkeen on hän taas ollut niin umpinainen, hän kai on niin väsynytkin. Käyn katsomassa, joko hän joutuu. (Menee vasemmalle.)
LOUKKOLA (Yksin, huoahtaa). Väsynyt olen minäkin, — kun pääsisin irti koko asiasta! Vaan mihinkä siitä pääsen, virkani on leipäni.
KOIRONEN (Hyökkää sisään). Saanko tavata hovin herran, nyt heti?
LOUKKOLA. Koironen! Mistä sinä nyt tulet kuin ammuttuna, etpä ollut eilen täällä päämiehiäsi neuvomassa.
KOIRONEN. Sano, onko hovin herra kotona, asiani on kiireellinen?
LOUKKOLA. Hän kuuluu tulevan pian. Lähditkö armoa rukoilemaan talonpojille?
KOIRONEN. En armoa, sitä ei minun tarvitse rukoilla, asiamme on nyt siksi lujalla kannalla. Mutta sopimukseen olen siltä vielä taipuvainen.
LOUKKOLA. Aikapa nyt sopia, kun on toinen riitapuoli raudoissa!
KOIRONEN. Raudoissa, — mitä höpiset?
LOUKKOLA. Oletko sinä ainoa muukalainen, joka et tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Mistä tulet?
KOIRONEN. Suoraan matkoilta, Viipurista viimeksi. Mitä on täällä sitten tapahtunut?
LOUKKOLA. Talonpojat, joiden asiaa ajat, ovat tehneet kapina-yrityksen ja joutuneet vangeiksi.
KOIRONEN. Vangeiksi, — olisivatko onnettomat menneet satimeen! Kerro!
LOUKKOLA. Siinä se on jo kerrottu kaikki. Harsian pellolla eilen nousivat talonpojat kapinaan, löivät seipäillä ruunun virkamiehiä, — he ovat nyt tallessa käräjätalossa, sinne toin heidät äsken Nurmjärveltä.
KOIRONEN (Vaipuu istumaan). Rientää koetin, tulinko sittenkin liian myöhään!
LOUKKOLA. Olisiko sinusta sitten apua ollut?
KOIRONEN. Heidän paperinsa viipyivät, heidän kärsivällisyytensä loppui, — voi minua, miestä poloista, se on minun vikani! — Kahleissa! Juuri kun minä tulin niin varmoilla toiveilla voidakseni pelastaa heille heidän maansa ja oikeutensa ja samalla puhdistaa itseni. Mitä, onko tämä totta?
LOUKKOLA. Käy katsomassa käräjätalossa. Vaan mikä hätä siinä sinulla on, ryyppäät harmisi alas, niinkuin tavallisesti, ja rupeat ajamaan kiitollisempia asioita. Eihän sinun ole tapa juttujasi surra, vaikka nurin menisivätkin.
KOIRONEN. Tässä on erotus, tässä on ihmisyyteni kysymyksessä. (Nousee, miettii.) Mitä on minun nyt tehtävä, — selvene toki ajatus! Tavatako hovin herra? Niin, vaan ensiksi täytyy minun tavata Laihanen, hän ainoa voi minua auttaa.
LOUKKOLA. Suurta apua et saane häneltä, hän harhailee kuin päättömänä teitä pitkin eikä puhu mitään.
KOIRONEN. Vangittuina, sanot…? Tässä on kiire tarpeeseen. (Menee.)
LOUKKOLA (Itsekseen). Enpä ole tuskassa ennen nähnyt sitä hilpeää miestä. Vaan tämä aika kyllä pöyristyttää kylmimmätkin. (Hukka rouvineen tulee vasemmalta.)
HUKKA (Istuu yönutussa nojatuoliinsa). Päivää, Loukkola. No, ne ovat siis tallessa nyt?
LOUKKOLA. Ovat käräjätalossa. Vaan kahleemme eivät riitä kaikille.
HUKKA. Sitokaa nuorilla viimeiset. (Puoleksi hämillään.) Vai eivät riitä kahleet, teimmekö sellaisen apajan! — Noh, heidän on oma syynsä, silloinpa heistä olemme päässeet. Huomenna sinä lähdet saattamaan vankeja Viipuriin.
LOUKKOLA. Tarkotukseni oli juuri ehdottaa, että siitä toimesta pääsisin, minua se rasittaa.
HUKKA. Kuinka niin?
LOUKKOLA. Minusta tämä toimitus ei ole oikein hauskaa, oikein ihmisellistä.
HUKKA. Epäiletkö vielä?
LOUKKOLA. Suoraan sanoen, minä epäilen nyt enemmän kuin ennen. En itse asetusta, tunnenhan minä sen, vaan sen käytäntöönpanoa, sen tarkotusta — se matkaansaa liian paljo kurjuutta.
HUKKA. Sinä olet väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen ja viime matkaasi varsinkin, sen ymmärrän. (Rouvalleen.) Tuo meille lasi viiniä, (Loukkolalle) sinä tarvitset jotakin virkistyäksesi, ja melkein tuntuu siltä, kuin tarvitseisin minäkin, sillä tympeynyt olen minäkin. (Rouva menee ulos.) Mutta ajatellaan asiaa todellisuuden kannalta: Mitä me olemme? Lain toimeenpanijoita, ei muuta. Meiltä ei kysytä, mitä me asetuksesta arvelemme, meidän käsketään se vain panna täytäntöön. Sen me voimme tehdä hyvin taikka huonosti, — minun käsittääkseni me olemme sen tässä tapauksessa tehneet hyvin.
LOUKKOLA. Lienee siis koko järjestelmä vinossa, — jotakin tässä nyt kaikissa tapauksissa vinossa on.
HUKKA. Tässä lahjoitusmaakysymyksessä on aikojen kuluessa ollut paljo vinoa, hajanaista ja epävarmaa. Ennen Vanhan Suomen yhdistämistä uuteen oli täällä kymmeniä järjestelmiä, keskenään ristiriitaisia, lakiin perustumattomia. Piti siis saada oloille oikeudellinen pohja. Oli luotava varma järjestelmä, lakimiehet ja hallintomiehet sitä olivat luomassa, selvittivät isäntäin ja talonpoikain väliset oikeudet…
LOUKKOLA. Ja riistivät talonpojilta kaikki oikeudet.
HUKKA. Siitä en väittele. (Rouva tuo viiniä, kaataa laseihin. He maistavat.) Vastainen tutkimus saa riidellä siitä, eikö asetetussa lahjoitusmaakomiteassa talonpoikain etuja valvottu yhtä tarkoin kuin lahjoitusherran. Isännät olivat kai mahtavammat, heillä oli keinonsa millä vaikuttaa, ehkä tuli monessa yksityistapauksessa kanta-asukkaan, talonpojan, vanhempi oikeus uhratuksi. Mutta järjestelmä luotiin, asetus säädettiin, laki tuomitsi maat isännille.
LOUKKOLA. Elleivät talonpojat voineet todistaa omistusoikeuttaan.
HUKKA. Sitä he, kuten tiedät, eivät ole voineet. Me olemme nyt saaneet tehtäväksemme toteuttaa käytännössä tuon järjestelmän. Se on aina vaikea tehtävä, tällaisina murroskausina sortuu aina ihmisiä, jotka eivät tahdo tunnustaa olevia oloja. Talonpojat eivät ole tahtoneet sitä tehdä.
ROUVA. Niin, senvuoksi siis on täytynyt käyttää kovuutta?
HUKKA. Meille annettiin valta ja käsky panna järjestelmä viipymättä toimeen, oli se sitten ankara taikka lempeä.
LOUKKOLA (Huoahtaa). Niin se kai on. Ja virkamies ei saa tuntea sääliä eikä armahtaa, vaikka huomaisi ilmeistä vääryyttä tapahtuvan?
HUKKA. Tuntea saa, vaan ketä se hyödyttää? Ja oletko sinä vai olenko minä oikea mies arvostelemaan, missä tällaisessa monimutkaisessa jutussa on oikeuden ja vääryyden raja? Onko meidän ollenkaan mentävä arvostelemaan noudatettuja oikeusperiaatteita, lain pyhyyttä? Ei, meidän asia ei ole käsitellä kysymystä miltään yleiseltä kannalta. Mutta on meille sentään tässä asiassa jätetty yksi yleiseltäkin kannalta sangen tärkeä tehtävä: Palauttaa järjestys ja lainkuuliaisuus Karjalaan, tehdä loppu näistä sekavista, metelisistä oloista, jotka ehkäisevät maakunnan kehitystä. Sinä tiedät, kuinka usein maaherra on käskenyt meidän ankaruudella palauttaa järjestys. Me olemme täyttäneet tämän velvollisuuden. Jos ne, jotka eivät ole tahtoneet taipua, lopuksi ovat joutuneet rikollisiksi, niin se ei voi olla meidän syy.
LOUKKOLA (Vielä epäillen). Me lienemme siis tehneet ainoastaan velvollisuutemme.
HUKKA. Ainoastaan, jos sitäkään tarpeeksi. Mutta mitä emme vielä ole tehneet, sen teemme nyt, kun olot tasottuvat. (Maistavat.) Käy sinä rauhallisella omallatunnolla matkalle valmistautumaan, saattaaksesi vangit huomenna Viipuriin, käy täyttämään virkasi!
LOUKKOLA. Ja yksityinen oikeudentuntoni saa vaijeta.
HUKKA (Ottaa asetuksen pöydältä). Tuossa on meidän oikeudentuntomme, — vahvistettu asetus, muuta ei meiltä kysytä.
LOUKKOLA. No niin, mikäpä olisin minä, joka lakia epäileisin. Minä siis lähden hyvällä omallatunnolla, — hyvästi armollinen rouva. (Menee.)
HUKKA. Hyvästi. (Juo viiniä verkalleen, nauraa.) Mene nyt raudoittamaan vangit, mene hyvällä omallatunnolla!
ROUVA. Niin, sanasi vakuuttivat hänet, sinä esititkin asian niin selvästi ja todistavasti.
HUKKA. Oh, tämä väsyttää minua, tämä on kaikki niin tyhmää!
ROUVA. Kuinka niin? Minäkin oikein rauhoituin teidän keskustelustanne, sillä todellakin tuo ankaruus talonpoikia kohtaan oli säälittänyt minuakin. Nyt vasta pääsin oikein asian perille.
HUKKA. Perille, — voi, mikä harakka olet sinäkin!
ROUVA. Kuinka niin, Ulrik, eikö asia sitten niin olekaan, kuin selitit?
HUKKA. Tietysti, — onhan se selvää kuin aurinko.
ROUVA. Miksi siis ilkut minun uskolleni?
HUKKA (Nousee). Siksi, että se on tyhmä. Luuletko sinä todellakin, että minä viitsisin kesäkauden tarpoa täällä pitkin pitäjää ja riidellä talonpoikain kanssa ja raastaa heitä taloistaan ja saada selkääni jonkun yleisen järjestelmän vuoksi, jota… jota ei kukaan voi pitää oikeana? Kuka voisi minut sellaiseen kauheaan virka-intoon usuttaa — olethan höperö!
ROUVA. Vaan sinä olet samalla hovin hoitaja ja valvot isäntäsi oikeutta, ymmärrän minä senkin.
HUKKA (Viskaupi sohvalle). Kenen oikeutta? Kuka on isäntäni? Tuoko kymmenvuotias äpäräpoika, joka sairastaa siellä jossakin Venäjällä ja jolla tuskin on Veikkolan lahjoitusmaahan mitään oikeuksia. Jos talonpojat tekevät valituksen hänen perintöoikeuttaan vastaan, on hän hyvin kaukana isännyydestä. Olisipa se hyvin hämärän isännyyden sokeaa puolustamista!
ROUVA. Mutta mitä varten olet sitten, Ulrik, tahtonut masentaa talonpojat ja antautua noihin ikävyyksiin?
HUKKA (Nauraa). Huvikseni ehkä, saadakseni liikettä! — (Vakavammin.) Ei, jos minulla ei olisi omia kiinnityksiä tähän tilaan, niin olisinpa tässä rauhallisna kesäni maannut ja antanut asiain kehittyä.
ROUVA. Ne kiinnitykset tiedän kyllä, vaan eihän ne ole vaarassa, saammehan me ne.
HUKKA. Keneltä? Tuoltako kymmenvuotiselta pojalta, jonka perintö on velkoina? Vaiko talonpojilta, jos he saisivat maat omikseen riidellyiksi? Ei, maasta on minun pidettävä kiinni. (Nousee.) Omastaan täytyy jokaisen olla arka ja tämä maa on minun, ymmärrätkö, minun. Siksi täytyy talonpoikain taipua.
ROUVA (Pettyneenä). Ja senvuoksi siis kaikki tämä julmuus, häätämiset ja kahleet! No, nyt olet siis saavuttanut, mitä olet tahtonut, nyt ovat siis maat varmasti käsissäsi!
HUKKA (Tuskastuu). Ei, sehän tässä juuri onkin kirottua! Etkö ymmärrä? Talonpojat ovat masennetut, vaan mitä se oikeastaan hyödyttää minua? Minulle ei ole niin tärkeää saada heidät kahleisiin, kuin saada heidän kätensä piirtämään puumerkin liittokirjan alle. Silloin vasta olen tarkotukseni saavuttanut. Mutta he eivät vielä ole suostuneet liittokirjaan, he ovat itsepäiset, — sehän minut hurjistaa! Vaan sitä sinä et tietysti ymmärrä. Heidän puumerkkinsä minä tarvitsen!
ROUVA. Voi Ulrik, eikö me olisi selvitty tästä vähemmällä, kaksi vanhaa ihmistä?
HUKKA. Ei, minä tahdon Veikkolan lahjoitusmaan omakseni, minun täytyy saada talonpojat kontrahtiin. Ja ole varma, minä ne puumerkit vielä hankin. Joko kirjoittavat talonpojat liittokirjaan nimensä, taikka pyyhkäistään heidän nimensä näiltä mailta pois.
ROUVA. Vieläkin uhkaat noita raukkoja! Mutta kenen hyväksi sinä noin reuhdot, kidutat itseäsi ja kansaa? Joskin vihdoin saat heidän nimensä, saat tämän tilan omaksesi, mitä sinulla on siitä iloa, kenen hyväksi tämän vaikean taistelun käyt?
HUKKA (Nolostuu). Kenen hyväksi, niin, sanoppas se! Mitä varten ponnistelen? Et antanut minulle poikaa, jonka hyväksi ponnistella, jolle tilani perintönä jättäisin, joka täällä jälestäni mahtavana isännöisi ja isäänsä kiittäisi.
ROUVA. Ei ole suotu meille lasta. Mutta juuri senvuoksi voisimme rauhallisemmin elää. (Marketta tulee vasemmalta.)
HUKKA. Mitäpä hyötyä tästä elämästä? Se on totta. Ponnistukseni olivat turhat, et antanut mulle lasta, teit turhiksi kaikki työni. Voi, jos olisi minulla poika…! (Rouva tulee häntä hyväilemään.) Ei, mene, olit edeltäpäin rangaistukseni, työni kirous! (Työntää.) Mene! (Rouva poistuu nyyhkien). Oih, kuinka tämä kaikki minua ilettää, niin autiota ja toivotonta on kaikki. (Sohvalle.)