— En seiso hänen kanssaan samassa rivissäkään!
— Ajakaa hänet hiiteen!
— Mutta, pojat, — huusi kuistilta vanha lääkäri — miksette tahdo antaa hänenkin kuolla isänmaan edestä?
— Meidän isänmaamme edestä olkoon kuolematta, häntä se ei velvoita.
— Te menette tappelemaan, kärsimään, ehkä kaatumaankin ja hänkö vaan istuisi kotona uuninnurkassa?
— Jääköön istumaan, siihen hän on omiaan, mitä se meihin kuuluu. Hän ei sovi meidän pariimme.
Ja kun Jakab kolmenkymmenen askeleen päässä yhä vielä toivoen odotti, alkoivat he heittää häntä kivillä.
Upseerit eivät voineet muuta kuin myöntyä pataljoonan toivomukseen; vanha lääkäri tosin huomautti, että Pestissä vähäisen vastustuksen jälkeen oli otettu juutalaisia kansalliskaartilaisiksi, mutta upseerit toivat sitä vastaan esiin, että Pozsony'issa ei sallittu juutalaisten astua kansalliskaartiin.
Merkin annettua asettui järjestykseen ja riviin rekryyttien kautta täysilukuiseksi saatu pataljoona, ja torvien räikkyessä lähti se ylös vuorten väliin. Torvien räminä ja aseiden kalske kuului kauvan joka taholle keltaisessa syyshämärässä… Sitten oli kaikki hiljaa. Vanhat miehet saattoivat kotiin itkeviä vaimoja.
Jakab kuunteli erään keon alla maaten sotaväen jymyn etenemistä. Sitten hän lähti kotiin. Suuteli äitinsä kättä ja meni puotiin vanhan Aaronin luo. Ei kenenkään silmään pistänyt mitenkä kalpea ja surullinen hän tänään oli.
II.
Sitten ei taas pitkään, pitkään aikaan kuulunut heille mitään sodasta.
Vainiot joutuivat lumen, alle ja tiet tulivat melkein mahdottomiksi
kulkea. Ihmiset kulkivat reellä, heidän askeltensa ääni katosi lumeen.
Koko kylä tuli niin hiljaiseksi kuin kalmisto.
Silloin yht'äkkiä sodan laine syöksyi heidänkin päällensä.
Kuuluisa sotapäällikkö vetäytyi joukkoineen takaisin sen seudun läpi. Kolkkona, tuulisena, lumisena iltana saapui kylään kumealla kolinalla ja rytinällä suuria mustia vaunuja, joita vartioitsi eskadroona husaareja ja pataljoona honvédeja.
He pysähtyivät torille. Kansa tuli lyhtyineen katsomaan, mitä nyt oli tulossa.
Majuri kutsutti luoksensa kylätuomarin.
— Meidän täytyy vielä tänä iltana lähteä edemmäksi.
— Se on mahdotonta, hyvä herra, tällaisessa ilmassa. Te menehdytte kaikki tuonne vuorten väliin.
— Vaikka menehtyisimmekin, lähteä meidän täytyy. Käsky on käsky. Hanki siis meille tuota pikaa opas. Puolen tunnin kuluttua lähdemme, sillä vihollinen on jälissämme.
Talonpojat hajaantuivat päätään ravistaen. Honvédit, rivistä ulos astumatta, ahmivat silavaa ja leipää ja joivat viinaa päälle. Silloin tällöin puistivat he lumen päältään. Muuan vanha talonpoika kysyi laihalta honvédilta, joka löi yhteen kantapäitään pakkasessa:
— Miksi ette jää tänne, veikkoni? Ei vihollinen tule perässänne tällaisessa Jumalan ilmassa.
— Meidän täytyy olla hyvin varovaisia, vaari, sillä me vartioitsemme maan aarretta. Neljä vaunullista kultaa kuletamme me kaivoskaupungeista.
Talonpoika kohotti lakkiaan. Niin paljon rahaa hän ei luullut maailmassa löytyvänkään. Sitten hän melkein pelästyneenä astui verkalleen eteenpäin.
Aaronin puodin ovelta loisti valoa. Ulkona seisoi Jakab ja katseli sotamiehiä.
— Sinäkin voisit ennemmin tarjota meille vähäisen viinaa, — ärjäsi hänelle vanha korpraali, - kuin töllistellä siinä suu auki.
— Helppo hänen on olla täällä kotona, meidän kamppaillessa kuoleman kanssa jäätyneellä lumella, — puuttui siihen eräs sotamies.
— Hohhoo, milloinkahan olen kotona, — huokasi eräs seitsemän-kahdeksantoista vuotias poika, pyyhkien muutamia pakkasesta vuotavia kyyneleitä; — tiedän että äiti parkani itkien ajattelee minua joka ilta.
Sotamiesten kasvoihin kuvastui suru. Kaikkien mieleen juohtui jätetty koti. Ikävöiden kääntyivät he puodista tulvivaan valoon päin… Tuolla sisällä mahtaa olla hyvä ja lämmin.
Eräs vääpeli kiiruhti sinne.
— Asentoon! — huusi hän hiljaan, — kohta lähdetään.
— Onko jo opas? — kysyi korpraali.
— On, kylätuomari hankki erään metsänvartijan. Vielä tänä yönä meidän täytyy ehtiä Prázsmár'iin.
— Asentoon! — kuului hiljaan joka taholle.
Upseerit ratsastivat pataljoonan eteen, koko joukko lähti liikkeelle ja katosi vähitellen lumipyryyn ja yöhön.
III.
Uudestaan vallitsi kylässä syvä hiljaisuus. Lähteneitten honvédien jäljet peitti tuore lumi. Kotilieden ääreen vetäytyneet ihmiset kuuntelivat tuulen ulvontaa ja toivottivat kaikkea hyvää luonnonvoimien kanssa taisteleville sotilas raukoille.
Mutta yhtäkkiä koputettiin kylätuomarin portille. Hän meni ulos. Katu oli täynnä vieraita sotamiehiä. Portin edessä seisoivat upseerit.
— Oletko sinä kylätuomari? — kysyi muuan pitkä upseeri valkeassa viitassa. — Paljoko siitä on aikaa, kun vihollinen tästä kulki?
— En ole nähnyt täällä vihollisia, hyvä herra!
— Tuhat tulimmaista!… honvédeja tarkoitan.
— Honvédeja? Ne kulkivat tästä.
— Koska?
— Anteeksi, en tiedä, minun talossani ei ole kelloa.
— Herra översti, ehkä menisimme kapakkaan. Tämä ilma on pirullinen, — sanoi eräs kapteeni.
— Hyvä, tuokaa kylätuomari mukaan. Takaa-ajava joukko oli pataljoona Tyroolin jääkärejä ja eskadroona Civallart-ulaaneja. Joukon johtajana oli översti, kreivi Hektor Bellegarde.
— No, kylätuomari, — puhutteli hän kapakan isossa juomasalissa vanhusta — etkö vieläkään muista?
— Muistan minä, hyvä herra.
— No, vastaa siis!
— Mihin?
— Paljoko siitä voi olla aikaa, kun honvédit jättivät kylän?
— Voi olla kaksi tuntia.
— Saakeli soikoon!… He luikahtavat kynsistämme. Kiertävä joukko ei ehdi heidän eteensä. Kuules, kylätuomari, me tarvitsemme hyvää opasta.
— Mistä saada, hyvä herra, kylässä ei ole muita kuin vaimoja ja ukkoja.
— Tuhat tulimmaista, minun täytyy saada! - huusi jalkaansa polkien översti.
— Aamuksi voin hankkia, — vastasi levollisesti talonpoika.
— Lempo sinut periköön, minä annatan sinulle keppiä!
— Se käy päinsä, niitä on kylliksi, — vastasi tyvenesti kylätuomari.
Översti käyskenteli pitkin askelin edestakaisin; kylätuomari sillä aikaa rauhallisesti täytti piippunsa ja sytytti sen. Äkkiä översti pysähtyi hänen eteensä ja ärjäsi:
— Vie minut juutalaisen luo!
— Tehkää hyvin, tulkaa perässäni, — ja sitten hän läksi.
Vain kaksi luutnanttia meni överstin kanssa. Muut jäivät sinne.
Luutnantitkin jäivät ulos puodin edustalle.
Vanha Aaron kovasti hämmästyi, kun loistava sotilas ilmestyi hänen halpaan tupaansa.
— Minä olen kreivi Bellegarde, översti keisarillisessa armeijassa. Tulin siksi teidän luoksenne, että te olette järkevä mies, ettekä sellainen kuin nuot tyhmät talonpojat. Minä ajan takaa vihollista, joka kuljettaa mukanaan sata tuhatta tukaattia valtion varoja. Jos te johdatte meidät heidän jäljilleen, saatte tuhannen tukaattia. Oletteko ymmärtänyt?
Aaron töllisteli, silmät selkoselällään, kreiviä.
— Tuhannen tukaattia? Suvaitsetteko sanoa, että tuhannen tukaattia…
Oi hyvä Jumala, kuinka suuri aarre… Ja se tulee minun omakseni…
Jakab!
Jakab ilmestyi pimeästä nurkasta.
— Tämä on poikani, herra kreivi, Jakab poikani. Hyvin järkevä, rohkea poika… Hän tuntee seudun kuin kymmenet sormensa. Suvaitkaa tietää, hän kuljettaa puotitavaroita joka taholle tätä seutua. Hän johtaa teidät vihollisen jäljille. Prázsmár'iin päin he menivät… Poikani löytää sinne silmät ummessakin… Oi Jumalani, herra kreivi suvaitsee palvella hänen majesteettiaan keisaria? Pue, Jakab, hyvin päällesi, ettet palellu…
— Rahat saa poika, sitten kun hän on täyttänyt tehtävänsä. Tule, poikaseni!
Jakab seurasi överstiä horjuvin askelin.
IV.
Kun keisarilliset joukot olivat lähteneet kylästä, lakkasi lumipyry. Tuuli hajoitti äkkiä pilvet ja kuu tuli esiin, sirottaen kimaltelevaa hopeaa satumaiseen lumimaailmaan.
Ensinnä kulki Jakab, hänen jälkeensä översti ja upseerit. Jakab astui pää kumarassa eteenpäin. Niinkuin jokin ääretön taakka olisi painanut hänen hartioitaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle lakkaamatta: takaisin, takaisin! Olipa kuin silloin tällöin joku olisi sysännyt häntä rintaan. Mitä se on? Mikä tunne se on? Mitenkä se on selitettävä? Jos översti, kaikkivaltiaan keisarin sotilas, sitä käskee, eikö hän ole velvollinen tottelemaan? Varsinkin kun hän on niin hyvä ihminen, että köyhälle isä raukalle antaa lahjaksi tuhannen kultarahaa. Niin, hänen on velvollisuus tehdä tämä palvelus, velvollisuus… mikä olisi hänen velvollisuutensa, ellei tämä?… niin, niin.
Vaan hänen jalkansa tulivat yhä raskaammiksi, hengitys ei tahtonut käydä. Nyt he kääntyivät Prázsmár'in tielle… tuolla on honvédien yöleiri… poika parat, mitään pahaa aavistamatta he nukkuvat, näkevät unta äidistään… ja kuolema jo heiluttaa kalpaansa heidän ylitsensä.
Nyt hän saapuu erään kunnaan kukkulalle ja pysähtyy… Tuolla alhaalla, sadan askeleen päässä, Prázsmár'in silta ja sen kivestä hakattu Kristuksen kuva, sen toisella puolella kuutamon valossa kylä. Sitten katsoo hän takaisin. Pataljoona on jäänyt jälelle noin tuhannen askeleen päähän, ulaanit nousevat parhaillaan ylös… Kukkulalla seisoo ainoastaan översti upseereineen sekä valiojoukko jääkärejä.
— Mikä kylä tuo on? — kysyy översti osottaen miekallaan.
Juutalaispoika ojentaa itseään, vetää syvästi henkeään, hänestä tuntuu kuin olisi vapautunut kaikesta taakasta… hän laskee kätensä sydämelleen… ja syöksyy sitten rajulla, yli-inhimisellä karjunnalla alas kukkulalta.
— Herätkää, vihollinen on täällä, varoillanne, varoillanne, herätkää, herätkää!
Hän lankee, luisuu viisi, kuusi syltä alaspäin, hypähtää ylös, kädet, pää verissä, syöksee yhä karjuen eteenpäin.
— Ampukaa se koira! — ärjyy översti. Valiojoukko jääkäripataljoonasta ampuu laukauksen kuin yhden pyssyn suusta… Juutalaispoika horjuu, hänen äänensä kätkee… hän pyörähtää vielä kerran ympäriinsä, veri purskuu suusta… sitten jää hän selin makaamaan ristin alle…
Ja kiveen veistetty Jumalan poika, Vapahtaja, loistaen kuun lempeästä hohteesta, näytti lumenpeittämän orjantappurakruunun alta rakkaudella hymyilevän tälle pojalle, joka kuoli suuren aatteen eteen… jota hän ei edes ymmärtänyt, ainoastaan aavisti ja tunsi…
Översti toitotutti "sturmschritfiä" (väkirynnäkköä) ja tyroolilaiset kiipesivät kuin kissat ylös kukkulalle. Mutta hyökkäys tuli liian myöhään. Honvédit suojelivat kylää ankaralla kivääritulella, mutta husaarit riensivät aarrevaunuineen Prázsmár'in toisella puolella olevan Dargón ahtaan solan kautta pois.
Tyroolilaiset peräytyivät. Takimmaisena tuli eräs jääkärikapteeni pää siteessä. Astuessaan juutalaispojan ruumiin ohi, potkasi hän sitä ja morahti:
— Koira, sinun on syy, ettei hankkeemme onnistunut!
Ruumis kääntyi potkusta ja pää painui alemmaksi. Ehkä peittääkseen häpeätään… tai ehkä suudellakseen maata…
Kolmannen pataljoonan ryssä.
Oli Kesäkuun 21 päivä 1849. Kuumana paistoi aurinko kesäisille vainioille. Komárom'in luona jatkui sota, viimeinen taistelu alkoi. Pered'in, Sellyen, Királyrév'in, Vágkirályfalvan, Palóc'in, Kajál'in, Galanthan ympärillä kanuunat jyrisivät, pyssyt paukkuivat, pajunetit suhisivat.
Sinä päivänä näkivät honvédimme ensimmäisen kerran venäläisiä sotilaita. Ne seisoivat kukkuloilla tiheissä riveissä. Suippupäisten kypärien kiiltävä metalli loisti kauas kirkkaassa päivän paisteessa. Upseerit edessään, hevosen selässä, liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat. He odottivat merkkiä hyökkäykseen.
Säihkyvin silmin katselivat honvédimme uhkaavaa joukkoa ja suonenvedontapaisesti pitelivät he pyssyjään. Tuskin malttoivat odottaa hyökätäkseen pohjoisen vihollisen kimppuun, jonka sataantuhanteen nouseva joukko silloin jo oli autioksi elänyt, tallannut maan.
Ei kukaan pelännyt heitä.
Kolmas pataljoona, jonka sinisissä lakeissa oli valkea sulka, makasi
Deákin alapuolella leikkuuta odottavassa äärettömässä vehnäpellossa.
Tämä seisoi lähinnä venäläisiä rykmenttejä.
Yhtäkkiä etuvartijat tuovat venäläisen sotamiehen pataljoonaan. Kädessä oli hänellä muutamia läkkiastioita, täynnä vettä, tuntemattomalla kielellä riiteli hän honvédien kanssa ja tahtoi kaikin mokomin mennä venäläisiä kohden.
Kutsuttiin eräs Guttman niminen galitsialainen honvédi, joka osasi venättä ja tämä käski hänen olla meluamatta.
— Kuinka en meluaisi, kun ette salli minun viedä kapteenilleni vettä, — vastasi ryssä.
— Mutta sinä olet meidän vankimme, veikkonen, ja meidän käskymme alainen.
— Hyvä, hyvä, mutta kapteenini pieksättää minua, jos en vie hänelle vettä.
— Hän ei voi pieksättää, sillä me viemme sinut kanssamme.
— Sepä hyvä, — sanoi ryssä ilolla ja antoi viedä itsensä pataljoonan kuormavaunujen luo, jossa hän heti riisui takkinsa.
— Miksi se, bratje? — kysyi Guttmann.
— Odotan, että pieksätte minua, — vastasi nöyrästi ryssä.
— Älä pelkää, ei se ole meillä tapana, istu vaan vaunuihin, äläkä liikahda.
Ryssä totteli. Rauhallisesti tupakoiden katseli hän taistelua.
Taistelussa me hävisimme, kolmas pataljoona suojusti peräytymistä. Oi, moni soturi heitti siellä henkensä ja illan hämärä yhdessä kuolon pimeyden kanssa laskeusi heidän ylitseen.
Seuraavana päivänä pidettiin neuvoa mitä tehtäisiin ryssälle.
Huomattiin että ryssä on avulias, hyvä poika, joka on onnellinen, kun ei häntä piestä; päätettiin siis tehdä hänestä honvédi.
Heti puettiin hän punanyöriseen univormuun, valkeasulkainen sininen lakki painettiin hänen päähänsä, ja Guttmann selitti hänelle, että kuormavaunut ovat hänen linnansa, niissä hän on asuva ja niitä puolustava. Sitten näytettiin hänelle pataljoonan kullalla ja hopealla kirjailtu merenvihreän värinen uusi lippu, joka oli vaunujen kallein aarre, ja annettiin hänelle tietää, että sitä hänen on erittäin varottava, kuin silmäteräänsä, ja joka sen tahtoisi häneltä ottaa, sen ampukoon kuolijaaksi.
Ryssä lupasi tehdä niin.
Joukko lähti sille onnettomalle retkelle, joka päättyi Világos'iin.
Tuimain taistelujen ja vaarojen kautta kulki se eteenpäin.
Kärsimysten tiellä oli verisiä pysäkkejä. Verisin niistä oli Vác.
Ahdistettu Görgey koetti hurjalla rohkeudella tunkea venäläisten läpi.
Se on: ei tunkea läpi, ainoastaan koputtaa seinää, mitenkä paksu se on.
Ja kun se oli hyvin paksu, päätti hän livahtaa pohjoiseen, Rétság'iin
päin, venäläisten kuristavasta syleilystä.
Heinäkuun 15 p:nä tapeltiin, 16:na pidettiin toisiaan silmällä, 17:nä alkoi peräytyminen.
Sillä välin oli meidän ryssämme tullut saaneeksi kauniin univormun. Kolmannen pataljoonan miehet olivat vehnäpellolla tavanneet venäläisen ulaanin. He riisuivat häneltä vaatteet ja antoivat ne ryssälle, painoivat hänen käteensä keihään ja selittivät hänelle, että nyt hänellä on kaksinkertainen velvollisuus uskollisesti vartioida hänelle uskottuja aarteita.
Ryssä istui silloin jo niillä vaunuilla, jossa pataljoonan rahastoa ja lippua kuljetettiin. Mikä jo oli luottamustoimi.
Ryssä iloitsi suuresti uudesta puvustaan ja teki niin hulluja hyppäyksiä että koko pataljoona nauroi niille. Sitten asetti hän keihään olalleen ja käveli kovin vakavana, kuin vahtisotamies, edestakaisin vaunujen vieressä.
Toisena päivänä, Heinäkuun 17:nä, alkoi Vác'in verinen tanssi. Sotajoukon alkaessa peräytyä, Leiningen ja Görgey jäivät pyssy jalalla kaupunkiin, aivan karhun kitaan. Se yrittikin niellä heidät, mutta ei onnistunut. Lujalla rohkeudella suojelivat he peräytymistä.
Sillä aikaa kasakat Rétság'in tiellä hyökkäsivät peräytyvän kuormaston päälle ja alkoivat ryöstää sitä. Meidän ryssämme tarttui tuota pikaa keihääseensä ja pisteli, löi ja iski sillä. Sitä tehdessään hän yhä haukkui kansalaisiaan, että miksi he ovat niin hävyttömiä, että tahtovat viedä häneltä lipun, jonka unkarilaiset herrat olivat hänelle uskoneet.
Hän tappeli niin hurjasti, että kasakat eivät todellakaan päässeet vaunujen luo. Ja sillä välin syöksyy eskadroona Hunyadi-husaareja kuin lumivyöry ryöstävän vihollisen päälle ja hakkaa kasakat maahan.
Illalla levähdettäessä ilmestyy pataljoonaan ryssä, leveä haava päässä, joka siitä oli ajettunut, ja kertoo onnellisena, kuinka hän oli pelastanut lipun.
Honvédit tietysti syleilivät häntä innokkaasti ja jakoivat hänelle paraat palansa sekä antoivat hänelle kahdenkertaisen annoksen paloviinaa.
* * * * *
Olemme Világos'in luona. Elokuun 12 p:nä, yöllä. Kolmas pataljoona seisoo neliössä nuotiotulen ympärillä. Lipunkantaja kantaa ympäri ruudinsavusta ruskettunutta, kuulien repimää lippua; jokainen suutelee sitä ja sankarit, jotka olivat olleet neljässäkymmenessäkahdessa tappelussa — itkevät. Sitten rummut pärisevät, pataljoona tekee kunniaa, lipunkantaja astuu tulen ääreen ja laskee lipun liekkien keskelle, jottei se joutuisi vihollisen käsiin.
Mennyttä on Unkarin maine, isänmaan pyhä tunnusmerkki tuhaksi muuttunut.
Sitten otettiin esiin varalippu, uudenuutukainen vihreä silkkilippu, jota ryssä uskollisesti oli varjellut — sen saavat huomenna venäläiset.
— Mitä nyt? — kysyy pataljoonan ryssä - viettekö minulta lipun?
— Viemme, poika hyvä, sota on loppunut, sinua ei enää tarvita, mene takaisin ryssäksi.
Ryssä katseli huolestuneena ympärilleen. Hän näki kyyneleisiä miehiä.
Hänenkin silmiinsä nousi kyynel.
— Täytyykö minun jättää teidät?
— Täytyy. Kaikki on lopussa.
Poika istui vaunuilleen ja tuijotti koko yön jäykkänä eteensä. Ei mennyt asia hänen päähänsä.
Seuraavana päivänä, kun tämä urhoollinen sotajoukko seisoi sotajärjestyksessä ja aloitti aseenheiton, kun venäläiset sotarivit tulivat lähelle ja melkein ympäröivät meidän rivimme — ymmärsi hän aseman.
Hän riisui ulaaniunivormunsa, haki esiin ja puki päälleen vanhat jalkaväkiryysynsä. Sitten hän surullisella silmäyksellä katseli, katseli pitkään kolmatta pataljoonaa — ja alkoi hitaasti astuskella venäläistä joukkoa kohden. Hän pysähtyi pysähtymistään, katseli katselemistaan takaisin, niin vaikea oli ero, ja vihdoin hän katosi iestäjäin sekaan.
Ehkä hän näki jälleen rakkaan lippunsa Moskovan Kremlissä?
Gyönk'in kansalliskaartilaiset.
Gyönk'in svaabilaiset [svaabilaiset = saksalaiset. Suoment. muist.] kansalliskaartilaiset suorittivat tehtävänsä niin onnellisesti että he jalkaisin menivät sotaan ja ratsain palasivat sieltä. Mutta vasta myöhään heidät siihen saatiin. Etelässä asuvat svaabilaiset olivat jo kauvan aikaa olleet verisessä sodassa serbialaisten kanssa, kun he vielä rauhallisesti viljelivät maatansa tuolla alhaalla Tolnan komitaatissa, leikkasivat ja kokosivat viljaa. Ja jos joku heille sanoi että isänmaa on vaarassa, nouskoot hekin sitä puolustamaan, vastasivat he siihen: Kai isänmaa tulee meitä hakemaan, jos se meitä niin välttämättömästi tarvitsee.
Vasta silloin alkoivat he katsoa asiaa vakavalta kannalta, kun Drávan vieressä olevasta unkarilaisesta leiristä husaari Berci Kovács tuli kotiin, käsivarsi poikki-ammuttuna, ja ilmoitti että parin päivän päästä lukematon kroatilaisjoukko ryntää maahan, tunkee kaikkialle, ryöstää ja hävittää kaikki.
Berci Kovács maalasi kauheilla väreillä granitshaarit ja saraseenit. Kuinka he syöksyvät eteenpäin, karjuen, pitkissä punaisissa viitoissa; heidän leivänleikkuuveitsensä ovat niin isot kuin miekat ja pyssynsä ovat yhtä pitkät ja paukkuvat yhtä kovin kuin kanuunat.
Elatustarpeita he eivät kuljeta mukanaan, sillä he elävät ryöstämisellä. Joka heiltä jotakin kieltää, sen he paikalla ampuvat, ja se voi olla siitä mielissään, sillä toisia he paahtavat hiljaisella tulella. Korventavat niinkuin sian. Ehkä vielä muokkaavat silavaksikin.
On luonnollista, että tämä kertomus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitä. Monet sääret vapisivat housuissa. Ja moni ajatteli kuinka hän saattaa tohvelit jalassa juosta.
Mitä on tehtävä?
Vaimot ja lapset sekä arvokkaimmat tavarat piilotettiin viinivuorille, mutta mitä sitten?
Unkarin hallitukselta tuli käsky että ruoka- ja juomatavarat ovat kätkettävät vihollisilta, tiet tukittavat, sillat purettavat, sitä paitsi jokainen asekuntoinen mies, ensimmäinen tappoase mikä käteen osuu mukanaan, kiiruhtakoon Pákozd'iin ja Ozoraan.
Isänmaa tuli heitä hakemaan! Täytyy lähteä sotaan! Kateellisina katsoivat he Berci Kovács'ia, joka jo oli saanut osansa. Kuka tietää, mikä heitä odottaa? Ehkä korventaminen? Hyvät svaabilaiset, pää syvälle painuneena hartiain väliin, astuskelivat edestakaisin kylässä ja odottelivat mitä oli tuleva.
Vanha Paczolay veti sillä välin kansallislipun talonsa harjalle ja antoi torvenpuhaltajien kulkea pari kertaa kylän läpi. Soittajat puhalsivat Rakóczy-marssia ja veivät sen suuren joukon, joka oli kokoontunut heidän jälkeensä, Paczolayn pihalle.
— Hyvät ystävät, kansalaiset! — puhui Paczolay kuistilta, — tunnin kuluttua olkoot kaikki valmiit. Takokaa viikatteenne suoriksi, hiokaa kirveenne, puhdistakaa pyssynne, kellä sellainen on, ja saapukaa tänne pihalleni.
Joukossa kuului mutinaa.
— Jättäisimmekö kylän? — huudettiin.
— Jokainen kylä ei voi erikseen puolustaa itseään, — huusi Paczolay — mutta jos seisomme yhdessä, ruhjomme viholliset mäsäksi.
Hanesz Stosz, jota pidettiin järkevimpänä miehenä, sillä hän uskalsi puuttua puheisiin herrojenkin kanssa, sanoi:
— Entä jos vihollinen tulee tänne, sillaikaa kun me olemme poissa kotoa?
— Tietysti me vanhat jäämme kotiin ja me suoritamme kyllä asian heidän kanssaan; teitä emme lainkaan tarvitse.
— Kuka sitten meitä johtaa? — kysyttiin. Silloin astui esiin Vilmos
Csapó, Szeder'in tilanomistaja.
— Minä, ystäväni. Älkää peljätkö, minä johdan teitä niin sievästi, ettei hiuskarvakaan päässänne vahingoitu.
— Hyvä on, arvoisa herra, — sanoo Salamon Grosz, joka oli kuuluisa tappelija — mutta minä tahtoisin tukistaa viholliselta muutamia hiuskarvoja.
— Tuo on poikaa, oppikaa hänestä, — huusi Paczolay — kunnia ja maine odottaa teitä. Te pelastatte isänmaan, jopa kunnankin, kun ette vain pelkää.
Sitten otti hän lakin päästään, ja joukko, sen nähtyään, teki samoin.
Paczolay jatkoi liikutetulla äänellä:
— Mutta jos joku joukostanne kaatuu, kuolee, sitä odottaa ikuinen kunnia, sillä hän kuoli isänmaan edestä. Hänen lapsensa, vieläpä lapsenlapsensakin, voivat olla hänestä ijäti ylpeitä. Kuolla isänmaan edestä, se on suurin kunnia maailmassa.
Kelpo svaabilaiset hajaantuivat eläköön-huutojen kaikuessa varustautuakseen aseisiin.
Tunnin kuluttua lähti kaksisataa Gyonk'in miestä Vilmos Csapón johtamina Ozoraan päin. Soittokunta seurasi heitä kylän rajalle, mutta sieltä se varovasti kääntyi takaisin.
* * * * *
Viikon kuluttua hurja ilohuuto herättää vanhan Paszolayn päivällisunestaan. Silmiään hieroen hän kiiruhtaa kuistille. No Herran poika! Gyänk'in kansalliskaartihan tuolta ratsain karauttaa hänen pihalleen. Etumaisena Hanesz Stosz, pitkä rakuunamiekka kupeellaan ja leveä kansallisvärinen nauha hatussaan.
— Mitä uutisia, pojat? — huusi Paczolay.
— Sota on loppunut, arvoisa herra, — vastasi Hanesz — me voitimme vihollisen.
— Kuinka?
— Noin kymmenentuhatta serbialaista heitti aseensa Ozoran luona, loput pakenivat.
Ja tekin otitte osaa siihen? — Mekö? — huusi Hanesz. — Enemmän kuin muut. Satakahdeksankymmentä hevosta olemme tuoneet kotiin.
— Tule sisään, Hanesz, juomaan lasi viiniä, te muut menkää kotiinne.
Ratsastajat läksivät kovalla huudolla pois pihasta. Hanesz taas astui alas satulasta, sitoi hevosen kuistinpylvääseen ja meni sisään Paczolayn luo.
— No mitä on tapahtunut? Kuinka se tapahtui? Missä ensiksikin Csapó on?
— Herra Csapó rupesi honvédiksi… Niin se oli, tietäkää, että kun saavuimme Ozoraan, olivat serbialaiset jo alkaneet aseenheittonsa. Sitten honvédit uskoivat meille Jeesus-Maaria-husaarien hevoset vartioitaviksi. Me istuimme sitten niiden selkään ja toimme hevoset kotiin.
— Te ette siis olleetkaan tappelussa? Hanesz tuli totiseksi.
— Olimme kyllä, arvoisa herra.
— Ehkä on kuolleitakin?
— On, arvoisa herra. Neljä meidän miestä kaatui isänmaan edestä.
— Todellakin? Ketkä?
— Klein, Szimmeth, Bauer ja Trammer.
Paczolay oli hetken ääneti. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.
— Jokainen oli perheenisä; — huokasi hän surullisena — no kuinka se tapahtui, Hanesz?
— Niin se tapahtui, että palatessamme pysähdyimme Pogrányin kapakan luona jakaaksemme hevoset… Jakaessamme syntyi riita, rupesimme tappelemaan ja loppu oli että neljä miestä kuoli.
Vanhus kuulteli hämmästyen.
— Hirtehinen, korjaa luusi taikka annan sulle keppiä! No seis, huomenna tulee tänne tuomari ja hirttää…
Vaan Hanesz ei enää kuullut sitä… hän riensi ulos hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois.
Siitä saakka sanotaan Tolnassa, että Gyönk'issä neljä kuoli isänmaan edestä, ja nekin löivät itse itsensä kuolijaaksi.
János sankari.
Jókai kertoo mestarillisesti eräässä kauneimmista romaaneistaan, kuinka Unkarin husaarit v. 1848 ulkomailta karkasivat kotiin isänmaata puolustamaan.
Sattuma teki että eräs semmoinen husaari vanhoilla päivillään joutui tekemisiin minun kanssani ja minä saatoin uudelleen kuulla tuon ihmeellisen tarun yksinkertaisen, sivistymättömän palvelija-vanhuksen suusta.
János Jaczkó on hänen nimensä ja tuli hän noin kymmenen vuotta sitten palvelijaksi toimituspaikkaamme. Me kutsuimme häntä János sedäksi, hän meitä nassaga'ksi, joka unkariksi on nagysága (Teidän armonne). János oli näet oikeastaan slovakki eikä ollut tähän päivään saakka voinut oppia unkaria. [János setä puhuu kaiken aikaa slovakin-voittoista unkaria, joka juuri on tämän kertomuksen päähupaisuutena, mutta jota tietysti ei käy suomenkielelle kääntäminen. Siitä syystä onkin arv. tekijä ehdottanut kertomuksen jätettäväksi suomentamatta, jota en kumminkaan ole hennonnut tehdä, jottei kokoelma suomenkielisessä asussaan jäisi vaillinaiseksi. Suoment. muist.]
János setä oli ollut kolmetoista vuotta husaarina ja kolmekymmentä vuotta palvellut maaherranvirastossa sekä myöhemmin sisäasiainministeristössä. Häntä oli aina komennettu, hän ei koskaan komentanut ketään. Tämän pitkän ajan kuluessa hänestä oli kehittynyt niin täydellinen palvelija, ettei hän tehnyt mitään käskemättä, mutta toiselta puolen taas hän teki sen, mitä käskettiin, sokeasti, ajattelematta, kysymättä ja selitystä pyytämättä. Kaikessa hän noudatti sotilaallista täsmällisyyttä, ei sanonut vastaan, ei pyytänyt selvitystä ja työtoverinsa hän luokitti sotilasarvojen mukaan.
Toimituksesta erittäin hänellä oli se ajatus, että jokainen aputoimittaja on alkanut uransa palvelijana, s.o. sotamiehenä. Että hän itse ei ylennyt, siihen hän katsoi syyksi sen, että vasta vanhoilla päivillään oli astunut toimitukseemme. Kahta nuorta palvelustoveriaan hän alati kehoitti pitämään vaan siitä huolta, että heidän käsialansa tulisi kauniiksi. Silloin heidän ei muka enää tarvitse tuoda sikaria upseeriherroille, vaan he saavat uuden kirjoituspöydän ja kenraali puhuttelee heitä herraksi.
Hänen luonteensa kuvaukseksi kerron erään tapauksen, joka paremmin kuin mikään muu todistaa hänen täydellistä palvelijaluontoaan.
Eräänä päivänä sanoin minä hänelle suurimmalla kylmäverisyydellä:
— János, mihin panitte buenosairesini?
János'illa ei ole aavistustakaan siitä, mikä tuo Buenos-Ayres on, mutta sitä hän ei millään muotoa kysyisi. Sotamies ei voi tehdä itseään vikapääksi sellaiseen kuuliaisuusrikokseen. Hämmästyneenä katsoo hän minua silmiin, lyö yhteen kantapäänsä ja vastaa:
— Reilassa on, Teidän armonne, pyydän nöyrimmästi.
— Mutta mihin sen panitte?
— Hyvään paikkaan panin, Teidän armonne.
Sillä János tuumii näin: Jos herra kapteeni kysyy minulta, mihin panin bumosaimosin… hitto vieköön sen… niin hän varmaan on antanut minulle aimosin… mitä pirua se lienee… mutta minun vanha pääni on sen unohtanut.
Ei hänen päähänsä hetkeksikään uskalla juolahtaa se ajatus, että ehkä minä en olekaan antanut hänelle buenosairesiani. Mutta sitä hän ei voi edes uneksiakaan, että tuo Buenos-Ayres, jota hän luulee veitseksi, lyijykynäksi, kirjaksi tai saksiksi, ei ole muuta kuin Etelä-Amerikan kaupunki ja koko asia vaan leikintekoa.
Tuolla vastauksellaan, että "hyvään paikkaan panin, Teidän armonne", János (kuten hän kasvoistani lukee) toistaiseksi karkotti myrskyn. Levottomana menee hän palvelijain huoneeseen, luetellen järjestään mielessään kaikki, mitä hän viidenkymmenen vuoden aikana on joltakin saanut, toivoen siten pääsevänsä selville, onko hän joskus ennenkin saanut bumosaimosia.
Turhaan! Hän ei keksi mitään. Vain yksi asia on hänestä hirmuisen varma, se että minä olen uskonut hänen huostaansa bumosaimosini. Sitä ei voi epäillä, se on pyhää. Nyt hän vielä jättää sen sikseen, mutta kello kahdeksan Hänen armonsa menee kotiin, silloin hän uudestaan pyytää… mikä Herran ihmeessä se olikaan… nyt hän jo on sen kokonaan unohtanut.
Vanhuksen epätoivo nousee korkeimmilleen. Hän kääntyy Móric'iin, toiseen palvelijaan, ja kysyy häneltä mitä herrat tänään ovat hänen huostaansa uskoneet; hänessä herää toivo, että ehkä muilla herroillakin on bu… mikä peijakas, antoivat sen ehkä Móric'ille, ja tätä tietä hänkin pääsee sen perille, miksi ensiksikin kutsutaan tuota kalua ja toiseksi, mikä tuo kalu oikeastaan on?
Móric'ista ei voi saada mitään tolkkua ja János antautuu kokonaan kohtalonsa alaiseksi. Yksi vuosi arestia, raudoissa tai linnaa, se rangaistus odottaa häntä.
Nähdessäni hänen kiihoittuneena käyskentelevän ympärilläni ja etsivän suosiotani, tiedän että sillä oli vain se tarkoitus, että minä rupeisin välittäjäksi rangaistuksen huojentamiseksi. Lopulta minun käy häntä sääliksi ja minä sanon hänelle:
— János, nyt juohtuu mieleeni että luultavasti annoin Buenos-Ayresini
Móric'ille.
Vanhus tointui äkkiä. Se on toista se, jos Hänen armonsa sen myöntää.
— Minäkin sitä arvelin, Teidän armonne, mutta en tahtonut sanoa.
Ajattelin että Teidän armonne itse sen paremmin tietää.
— Mutta en kumminkaan ole varma siitä, János setä.
János seisoi edessäni jäykkäryhtisenä ja vaikeni äkkiä, kuultuaan epäilykseni. Hän ei tiennyt mitä olen päättävä, eikä siten tiennyt mistä hänen oli kiinni pidettävä.
— Käskekää Móric tänne.
János rientää ulos ja sanoo Móric'ille:
— Älä viisastele. Hänen armonsa on antanut sinulle bumosaimosin, älä siis kiellä. Ymmärrätkö? Minulta saat britannilaisen sikarin. Voit mennä sisään!
Móric oli elävä todistus siitä, että jos ihminen käyttää jotakin ruumiin osaansa ylenmäärin, se voimakkaasti kehittyy muitten kustannuksella. Móric'illa on hirveän suuret jalat, sentähden että hän juoksentelee paljon, sitä vastoin hänen päänsä on sangen pieni, sillä hän ajattelee vähän. Kun János'in yllämainittu lause tarkoitti Móric'in päätä, ei Móric ymmärtänyt sitä. Hän töllisti hämmästyneenä János'iin, sitten syöksi hän sisään minun luokseni. Hänen vaistonsa kehoitti häntä puolustamaan itseään.
— Pyydän nöyrimmästi, te suvaitsitte antaa János'ille tuon historian, vielä aamupäivällä näin sen hänellä.
— Hyvä on, hyvä, se on jo täällä laatikossani. Ei puutu mitään.
Móric tallustaa tyytyväisenä tiehensä ja sanoo János'ille:
— János setä, asia on jo reilassa. Siellä se on armollisen herran laatikossa.
János nyt äkkiä rohkaistuu.
— Tietysti se on. Kuinka ei olisi? Mitä minulle on uskottu, se ei voi kadota sinulle; te nuoret vaan olette aaseja, ette tiedä missä päänne on.
Hän hiipii minunkin luokseni, sillä tekosyyllä, että täyttää mustetolpponi. Rohkeus alkoi kasvaa.
— Se on siis Teillä?
— On.
— Tiesinhän sen. Minun käsistäni ei koskaan mitään ole kadonnut. Itse panin sen laatikkoon, sieltähän Teidän armonne täytyi se löytää.
Minua alkoi asia jo epäilyttää ja minä lukitsin puheenalaisen laatikon.
Siten ei János koskaan saanut tietää, mikä tuo Buenos-Ayres on.
Tämän jälkeen kerron, mitenkä hänestä puhkesi ulos se salaisuus, että hänkin oli menneen sankarikauden vaatimattomia urhoja.
Honvédien muistopatsasta Budassa paljastettaessa János setä, joka mielellään on sellaisissa tilaisuuksissa läsnä, seisoi vieressäni ja piti sateenvarjoa ylitseni. On mainittava, vieläpä János'in arvon takia mainittava, että aurinko paistoi kuumasti. Sateessa hänen ei koskaan ole tapa aukaista sateenvarjoa, sitä hän pitää hemmotteluna, teeskentelynä. Aurinkoa vastaan avaaminen, se ei ole teeskentelyä. Miksi? Siksi, että on yhdentekevää, lämmittääkö aurinko ihmistä vai ei. Siis voin häpeättä avata sateenvarjon. (Näyte János Jaczkón jälkeenjäävistä viisaista lauseista.)
Kun verho oli pudonnut alas patsaalta, katseli János tätä ja sanoi:
— Ikävä ett'en minä ole siinä.
— Missä, János setä?
— Patsaassa. Se harmittaa minua.
— Ei pidä koskaan, János, mahdottomia surra.
— Se olisi ollut mahdollista, mutta ei ollut mahdollista. — Puhukaa selvemmin.
— Sen vaan sanon, ett'en suotta tänne tullut. On minullakin yhteyttä sen kanssa, pikkuisen.
Juhlan jälkeen kehotin ystävällisesti Jánosia seuraamaan minua olutta juomaan.
— Siinä ei ole mieltä, — vastasi János.
— Mitenkä ei?
— Se ei kuulu palvelukseen.
— No, ottakaa siis keppini ja tuokaa se perässäni.
— Se on toista.
Ja János otti kädestäni kepin ja toi sen jälessäni olutanniskeluun.
Hän asettui tuolini viereen, jotta yleisö näkisi, että minä olen upseeri, hän sotamies. Kun hän oli tyhjentänyt lasillisen olutta, aloin minä rohkaista hänen mieltään.
— No János setä, mitä yhteyttä teillä on honvédpatsaan kanssa?
Vastatkaa. Kertokaa kaikki.
— Ei käy päinsä, Teidän armonne, ei käy päinsä. Ei ole aikaa päivällisen takia.
Tuumailin, mitenkä voisi saattaa Jánosin tuntemattoman historian yhteyteen palveluksen kanssa. Sillä hän kertoisi sen heti, jos hänen täytyisi tehdä se viran puolesta.
Toinenkaan olutlasi ei tehnyt vanhusta puheliaammaksi, päin vastoin, kun alettiin soittaa päivällisille, János kysyi:
— Saanko mennä, Teidän armonne?
— Kyllä. Minä puolestani en teitä ensinkään tarvitse.
Missä hyvänsä, millä puolueettomalla alueella tahansa János sattui yhteen jonkun aputoimittajamme kanssa, heti hän asettui palvelussuhteesen häneen nähden. Vapaana kansalaisena hän istui raitiovaunussa, mutta jos siihen astui joku aputoimittajamme, hän heti muuttui palvelijaksi. Olutanniskelussakin hän kohta asettui käskettäväkseni eikä uskaltanut liikahtaa ennenkuin hänet virallisesti laskin menemään.
Toimituspaikassa sain sitten tietää Jánosin entisyyden historian. Hän itse kertoi sen.
Mainitsin jo, että hän kolmetoista vuotta oli ollut husaarina. Vapaussodan alkaessa hän oli Galitsiassa sotamiehenä 10:nessä husaarirykmentissä, Cserkon kaupungissa.
Sotamiesten kesken kesti yhtämittaista supatusta. Öisin haasteltiin talleissa isänmaan asioista, kirjeitä luettiin julki ja husaarien levottomuus oli suuri.
Salaliiton järjestäjä oli Panker korpraali. Hän kutsui eräänä iltana sotilaat kokoon hämäräin tallilamppujen ääreen ja puhui näin:
— Soturit, on tullut käsky Kossuthilta. Täytyy mennä kotia, sillä kotona on suuri hätä; serbit ottavat vangiksi veljemme, vanhempamme, käärivät heidät olkiin ja polttavat. Me emme voi jäädä tänne, vieraaseen maahan, kun kotona on niin suuri hätä.
Päätettiin karata ja päiväkin oli jo määrätty. Eskadroona husaareja oli majoitettu kylään, toinen puoli kasarmiin, toinen taloihin kaikkialle. Viime hetkellä kumminkin eräs Jakab niminen husaari antoi ilmi koko hankkeen kapteeni Auer'ille, joka heti lähetti kuriirin Tarnopoliin antamaan tiedon kenraalille sekä pyytämään ratsu- ja jalkaväkeä avuksi kapinaan-yllyttäjiä vastaan.
Kun kenraali saapui, muassaan osasto ratsumiehiä ja rattaille sijoitettua jalkaväkeä, istui jo toinen puoli husaarieskadroonaa satulassa, se puoli nimittäin, joka oli majoitettu taloihin.
Panker oli juuri käynyt kaupungissa kahviloista etsimässä kahta Bodnár nimistä husaarikadettia, jotka niinikään olivat aikoneet karata. Silloin hän huomaa kenraalin tulon. Hän juoksee kasarmiin (joka oikeastaan oli paljaita talleja) tuota pikaa jouduttaakseen vielä jälellä olevia miehiä, mutta se oli jo myöhäistä. Jalkaväki pajunetit kivääreissä oli saartanut tallin.
— Pari husaaria, — kertoo János setä — oli tallissa istunut satulaan. He ajoivat ulos varahevoset, nämät juoksivat jalkaväkeä vastaan, murtautuivat sen lävitse ja aukosta niitten jälkeen karauttivat muutamat husaarit. Panker jäi talliin. Kenraali astuu sinne pistooli kädessä, ampuu Pankeria, osaa kasvoihin, muut vangitaan. Minä vakuutan, Teidän armonne, että niin oli laita.
* * * * *
— János! — huudetaan viereisestä huoneesta, — lasi vettä.
Jánosin kieli pysähtyy, hänen ruumiinsa luhistuu kokoon, kätensä vaipuvat alas: vangittu jalopeura kuulee kahleittensa kalisevan.
Viedessään veden sisään hän on nöyrä ja alistuvainen. Sieltä palattuaan hän taas toipuu.
* * * * *
Satulassa istuvaa osastoa otti korpraali Lehoczky johtaakseen. Nähdessään kenraalin saapuvan, mutta ei Pankerin, hän osastonsa kanssa, jossa oli noin neljäkymmentä miestä, karautti tiehensä.
He laukkasivat suoraan Brezsán'in kaupunkiin päin. (Kaupunkien nimistä János vastatkoon.) Kun talot jo etäällä häämöttivät, tulee heitä vastaan vaunut, joista astuu ulos muuan puolalainen kreivi.
— Seisahtukaa, husaarit, Brezsán'in kaupungissa on jo teitä vastaan hälytetty ja teitä odottaa kaksi eskadroonaa kevyttä hevosväkeä. Joen siltakin on hajoitettu, ett'ette voisi päästä sen yli.
(Tähän János pistää väliin: Kaikki puolalaiset pitivät meidän puoltamme.)
Pojat seisahtuivat hämmästyneinä kreivin sanoista.
— Vaan ratsastakaa tuonne päin niityn poikki, kolmensadan askeleen päästä sillasta on joen kapein kohta, siitä voitte mennä sen yli. Jott'ette matkalla kärsisi puutetta, on tässä kaksi sataa floriinia.
Kreivi jatkoi matkaansa. Lehoczky komentaa ja husaarit, kiertäen kaupungin, rientävät joelle, joka saattoi olla niin iso kuin Bodrog.
Korkealle rannalle pysähtyy korpraali Lehoczky kokoontuneen miehistön eteen.
— Soturit, ell'emme kahlaa tämän joen poikki, otetaan meidät kiinni ja ammutaan. Jälessäni, älkää pelätkö!
Näin sanoen hän korkealta, jyrkältä rannalta kaluineen, koluineen syöksähti veteen.
Kun hän tuli ylös veden alta, tulivat ensin hevosen neljä jalkaa näkyviin, sitten Lehoczky tuli takaa.
* * * * *
Jánosin silmät säihkyivät, hän itsekin hypähti… mutta yht'äkkiä hän vaikeni ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen piirre. Joku hirveä sielun tuska mahtoi raivota hänen povessaan. Minä seurasin hänen silmiensä suuntaa… hän katsoi lamppuuni, joka savusi kauheasti.
— Anteeksi, Teidän armonne! Ensin virka, sitten tulee huvitus.
Näin sanoen hän astui lampun luo ja ruuvasi sen alas. Velvollisuuden tunto voitti hänessä sankariaikoja muistelevan uroon.
* * * * *
Lehoczky pääsi onnellisesti joen yli. Kapuillessaan toista rantaa ylös, hän veti miekkansa ja hakkasi rannan puhtaaksi puista. Sitten husaarit yksi toisensa jälkeen syöksyivät veteen.
Viimeiseksi jäi Pányi, torvensoittaja, ja Dobrik husaarin vaimo, joka istui erään varahevosen selässä ja piti toisella käsivarrellaan pientä lastaan. Torvensoittaja syöksyi veteen, mutta hevonen taittoi jalkansa ja upposi. Silloin Dobrikin urhea vaimo hyppäsi hänen jälkeensä, tarttui toisella kädellään Pányiin ja veti hänet ylös, niin että hän sai kiinni hevosen häntään. Niin hekin suurella vaivalla onnellisesti pääsivät rantaan.
Pányi istui Dobrikin vaimon taa hevosen selkään ja he lähtivät matkalle. On huomattava että hevosväki näki Brezsánin sillanpäästä tämän uhkarohkean ylimenon, mutta vasta silloin alkoivat he hajotettua siltaa uudestaan laittaa, kun Dobrikin vaimo jo oli päässyt yli. Siten he myöhästyivät takaa-ajosta.
He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun Pányi sanoi:
— Herra korpraali, tämä vaimo on pelastanut henkeni, minä en voi olla hänelle rasitukseksi. Jättäkää minut tähän, puikahdan metsään; löydän kotia itsekin.
Sen sanottuaan hän hyppäsi alas hevosen selästä ja katosi metsään.
Pari tuntia ajettiin vielä täyttä neliä ja sitten Lehoczky korpraali määräsi levähdystä väsyneille miehille ja hevosille. Heidän levätessä saavutti heidät eskadroona kevyttä hevosväkeä.
Komentava ratsumestari järjesti miehensä ja kehotti husaareja antautumaan.
— Tulkaa ja vangitkaa! — huusi takaisin korpraali Lehoczky.
Miehet järjestyivät hyökkäykseen ja Lehoczkyn käskystä lensivät yht'äkkiä miekat tupestaan.
— Soturit, vannokaa, että viimeiseen veripisaraan asti puolustatte itseänne.
— Vannomme! — kuului yhdestä suusta. Hevosväen ratsumestari komensi miehilleen "käännös vasempaan!" ja jätti siihen husaarit. Nämä karauttivat Unkariin päin.
Rajalla tapasivat he Pányin, joka jo kaukaa puhalsi heille hyökkäystä.
Joukko saapui Ungvárin luona Unkariin.
* * * * *
Tämä oli János sankarin kertomus. Kun hän oli lopettanut, kysyin:
— No, mitä tapahtui teille?
— Jäin talliin Pankerin kanssa.
— Ja mitä sitten tuli?
— Muutamat meistä saivat viisikymmentä, toiset sata kepinlyöntiä.
— Montako te saitte?
— Sata sain, — mutta vaan viiteenkymmeneen luin.
Sen sanottuaan hän meni ulos, sillä soitettiin. Kymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin:
— Teidän armonne älköön pahastuko. Ei ollut viittäkymmentäkään kepinlyöntiä.
— No kuinka monta sitten?
— En enää muista. Sillä milloin läiskäytettiin, milloin ei.
— Mitenkä, János?
Petosta oli toimituksessa. Piiskuri oli peittänyt selkämme hevosloimella; herra upseeri, joka komensi, katsoi ulos ikkunasta. Kaikki säälivät meitä… Niin se oli, Teidän armonne. Sen verta vain minulla on osaa Budan patsaassa… Köyhälle miehelle sekin on tarpeeksi. Ettekö suvaitse sikaria, Teidän armonne?
— Kiitos, János, en, mutta ottakaa, tässä yksi floriini.
János sankari.
— En voi, Teidän armonne, kiitän suosiollisesta kuuntelemisesta…
Anteeksi, Teidän armonne, ei käy päinsä, älkää suuttuko, se ei sovi…
* * * * *
Ulkona palvelijain huoneessa, kun nuoret kerran pilkkasivat János setää, joutui hän raivoon ja tunnusti vielä enemmän.
— Lievän kepittämisen takia upseeri alennettiin virastaan… me kaikki saimme uudestaan juosta kujaa… selkäni oli ihan verissä… Kaksi viikkoa olin vuoteen omana, sitten tuli linnaa. Niin se oli, tietäkää se, penikat…
Kelpo vanhus pelkäsi, että jos hän kertoo tämän siellä sisällä, me pidämme sitä kerskailemisena. Hän ei tahtonut olla meitä parempi.
Preszákan varjot.
I.
Vuorisen seudun peitti pimeä ilta. Taivas oli synkkä, ilma kostea, maa lokainen. Kylmä Lokakuun tuuli puhalsi lumen peittämiltä vuorenhuipuilta. Huojuvien puiden kuivat lehdet ratisivat hiljaa. Suutansa maiskuttaen kiirehtivät rihmakenkäiset olennot kapakkaa kohti. Joskus pysähtyi joku mies ja kuunteli. Tuntui ikäänkuin kylän päästä, Ompoly-joen viereiseltä suurelta pellolta, suuri, tuskallinen huokaus olisi noussut kylään päin. Tällä pellolla makasi kuusi sataa Zalathnan unkarilaista, jotka Dobra tribuunin joukkiot olivat edellisenä yönä tappaneet.
Preszákan kapakan juomasalissa istui joukko valakkilaisia viinilasien ääressä. Nurkassa palava tuli heitti heihin veripunaisen hohteen. Yksitellen saapuivat miehet ja asettuivat äänettöminä istumaan pitkälle penkille. Ei kukaan puhunut.
Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Joskus salaa tutki naapuriaan, ikäänkuin hakien verenjälkiä hänen käsistään.
Yht'äkkiä avasi joku oven ja Bora tribuuni astui sisään. Toinen silmä oli sidottu verisellä liinalla. Hän oli käheä ja raivoisa.
— Hyviin käsiin minut jätittekin, — huusi hän -huoleti olisivat saattaneet tappaa minut. Antakaa viinaa.
Hän sai sitä.
— Mikä sinua vaivaa, tribuuni? — kysyi Tódor Stánila, kylätuomari.
— Kun tuo unkarilainen koira tapettaessaan oli puhkaissut silmäni, vietiin minut lähimpään taloon. Siellä hoidettiin minua eilinen yö ja koko päivä. Illalla kuitenkin kaikki pakenivat. Sanottiin että kuolleet koputtavat ikkunoita, tärisyttävät seiniä ja lausuvat kirouksia kylän yli…
Talonpojat katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Bora jatkoi:
— Sinä, kylätuomari, kokoo aseelliset, menkää ulos ja lyökää kuolijaaksi ne haavoittuneet, jotka vielä ovat hengissä.
Kylätuomari kalpeni.
— En tee sitä, tribuuni, on jo tarpeeksi vuotanut verta.
— Emme mekään sitä tee — sanoivat preszákalaiset — anna jäädä sikseen, tribuuni, kylmä heistä muutenkin lopun tekee.
— Sinä Valea, — puhui Bora rotevalle, nuorelle miehelle — joko sinustakin tuli lampaansydän?
— Peruuta käskysi, tribuuni, — vastasi puhuteltu ja katseli peloissaan ympärilleen — tapoin erään vaimon ja hänen kolme pientä lastaan, vaikka hän niin kauniisti, ristissä käsin rukoili. Ja nyt kaikuu korvissani alinomaa heidän voivutuksensa. Kun sinä puhut, kun itse puhun, aina kuulen heidän itkunsa… Ruohon, puiden huojuntakin on kuin heidän haikea valituksensa… Se on hirveätä!
Tribuuni puisteli itseään, ikäänkuin tahtoisi ravistaa jotain olkapäiltään. Sitten tyhjensi hän viinalasin ja tilasi raa'alla äänellä uuden.
Kapakan isäntä asetti sen hänen eteensä, tyhjensi itsekin puolen lasia ja puhui sitten hiljaan:
— Hämärässä tulin sisään puutarhasta. Kolme kertaa pysähdyin ja katsoin taakseni, sillä kuulin askeleita takanani. Vaan ei siellä ollut ketään. Jos katsoin valoisaan kohtaan, näin mustia varjoja; jos taas pimeään tuijotin, näin valkeita haamuja liikkuvan edessäni. Tahdoin sanoa "ylistetty olkoon Jeesus Kristus", mutta en muistanut sitä.
Tylsänä katseli hän eteensä. Lasi tutisi hänen kädessään.
— En muistanut sitä… en muistanut — sopersi hän.
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.
— Näettekö tuota punaista pilvenhattaraa taivaalla? — kysyi eräs vanha paimen — se on juuri kylän yläpuolella. Ehkä se on verta, joka aina tulee siinä pysymään. Syntiin vajosimme me ihmiset, Jumala olkoon meille armollinen.
Muutamat tekivät ristinmerkin.
— Totisesti tribuuni, meidän rauhamme on lopussa.
— Arkoja koiria te olette, — huusi Bora ja löi kovasti pöytään — mitä te täällä vaikeroitsette kuin vanhat vaimot? Juokaamme, säkkipillinsoittaja astukoon esiin, tanssikaa!
Samassa Valea kavahti pystyyn ja silmänsä tuijottivat oveen päin.
— Ettekö kuule? Voi, ihmiset, ettekö kuule?
— Mitä, mitä?
— Lapsen itkua.
Syntyi kuolon hiljaisuus. Ovelta kuului lapsen itkua ja rukoilevia sanoja. Takkupäiset, hurjat vuoriasukkaat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Lopulta hypähti tribuuni pystyyn ja paiskasi oven auki.
Kahdeksanvuotias, kultahapsinen, herrasväkeen kuuluva, mutta rikkirevityissä vaatteissa oleva pieni tyttö astui sisään. Hän oli ihan likainen ja verinen ja vapisi vilusta. Hän meni suoraa päätä vanhan paimenen luo ja sanoi itkien:
— Tehkää hyvin, setä, sanokaa isälle ja äidille että jo nousisivat ylös ja menisimme kotiin, minua niin paleltaa.
— Missä vanhempasi ovat? kysyi paimen.
— Ulkona pellolla, pahat sedät tekivät heille pahaa ja löivät heitä kovasti yöllä… he panivat maata kedolle ja minäkin nukuin heidän viereensä… mutta nyt he eivät puhu mitään eivätkä tahdo nousta… Vaan täälläpä onkin lämmin… Ja pieni vapiseva tyttö vetäytyi valkean ääreen.
— Vieköön piru sikiön! — karjahti päihtynyt tribuuni ja laukasi pistoolinsa pientä tyttöä kohti. Vaan Valea oli nopeampiliikkeinen ja työkkäsi pistoolin niin, että luoti lensi seinään. Tribuuni tästä suuttuneena löi Valeaa pistoolilla päähän niin, että veri purskahti esiin. Mutta Valea vastasi sellaisella nyrkiniskulla että tribuuni pyörtyi ja jäi lattialle makaamaan. Kaksi miestä nosti hänet sanaakaan sanomatta ja kantoi ylös heinäparvelle.
Valea otti pienen tytön syliinsä, vei takimmaiseen huoneeseen ja uskoi hänet ravintolanemännän huostaan. Sitten meni hän kaivolle, kaatoi päähänsä kaksi ämpärillistä vettä, otti sitten pyssynsä ja istuutui portin eteen.
Kapakasta alkoivat ihmiset hajaantua. Mutta vitkaan, horjuvin askelin.
Jokainen pelkäsi pimeää, varjoja, huokauksia.
Ensimmäisenä poistui kylätuomari Tódor Stanila.
Tuskin oli hän mennyt, kun Valea näki hänen juosten palaavan takaisin. Sillä välin kuului katkonaisia huutoja hänen kurkustaan. Taloista juoksi ulos levotonta kansaa ja tunkeutui kylätuomarin ympärille. Ei kukaan vielä nukkunut kylässä.
Juomasali, vieläpä pihakin tuli yht'äkkiä täyteen miehiä, naisia. Ne, jotka olivat sisällä, näkivät että voimakas, vahvarakenteinen kylätuomari vapisi ja pyyhki paidanhihallaan otsaltaan kylmää hikeä.
— Missä pappimme on? Kuka on nähnyt hänet? — kysyi hän änkyttäen.
— Hän meni pois Dobran kanssa.
— Hyvä Jumala, mitä minusta tulee! — huusi hän ja peitti kasvonsa.
Joka taholta pyydettiin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Kylätuomari veti syvään henkeä, joi lasin vettä, antoi sitte katseensa kulkea ympäri huonetta ja puhui:
— Minä läksin kotiin, mennäkseni levolle… Kun aioin heittäytyä vuoteelleni, näin verisen haamun makaavan siinä…
— Pyhä Jumala, — huudahtivat talonpojat.
— Minä olen hukassa, olen murhaaja, poissa on taivaallinen autuuteni, poissa rauhani täällä maan päällä… Tuokaa pappi, pappi…
— Menkäämme kaikki Metesd’in papin luo, -sanoi Valea — hän on hyvä ihminen, pyhä mies, hän on rukoileva meidän puolestamme.
Suosionsuhinalla joukko hyväksyi ehdotuksen. Silmänräpäyksen kuluessa hankittiin kirkonpalvelija, joka aukaisi kirkon. Sieltä tuotiin ulos pyhällä kuvalla varustettu lippu, vahakynttilät sytytettiin ja kirkollisen alttarirukouksen kaikuessa koko kylä lähti Metesd'ia kohti.
Ensimmäisenä kulki paljain päin Tódor Stánila, hänen jälessään vaimot ja lapset, sitten miehet, aseissa… melkein kaikissa näkyi eilisen verityön jälkiä. Taimpana kulki Valea, sylissään pieni, vaaleaverinen tyttö, joka, pää tuiman miehen olkapäähän nojaten, nukkui makeasti.
Aaveen tapainen kulkue katosi metsätielle. Siellä puhalsi tuuli kylmemmin ja jäinen sade alkoi valua virtanaan. Valea pysähtyi, riisui päältään turkkinsa, kääri siihen pienen tytön, ja kantoi hänet siten eteenpäin… Rankka sade valui hänen paljaalle rinnalleen ja kaulalleen, ja hänen karhea, ryysyinen liinapaitansa tuli likomäräksi… Ja Valean otsassa paisuivat suonet, niin tarkasti hän kuunteli, kuuluisiko enää lapsenitkua.
II.
Preszákan verilöylystä pimeän yön suojassa paenneet Zalathnalaiset juoksivat Metesd'iin päin. Ja helvetistä irtipäässeitten perkeleitten jälkeen odotti heitä siellä taivaasta alasastunut enkeli. Se oli János Ursz, kreikkalais-katolinen sielunpaimen. Kylmästä kangistuneet, kidutetut, piinatut, suurimmaksi osaksi haavoittuneet unkarilaiset otti hän taloonsa, antoi heille ruokaa, pesi heidän haavansa, sitoi ne, ja lopuksi lähetti heidät luotettavain uskolaisten suojelemina ja johtamina Gyula-Fehérvár'iin. Yleisen hävityksen aikana hän oli yksi niitä rehellisiä miehiä, jotka eivät kadottaneet sielunsa tasapainoa. Hänen sydämessään asui ainoastaan ihmisrakkaus ja armeliaisuus. En kerro satuja, vaan kirjoitan historiaa. Etsikää vaan ja te löydätte hänen nimensäkin — hän on sen jälkeen kauvan ollut ylhäällä taivaassa ja varmaan Jumalan valtaistuimen edessä rukoillut kurjain, sokaistujen veriheimolaistensa puolesta.
Verenvuodatuksen kauhean yön jälkeen tuli taas päivä — harmaa, pilvinen päivä, ja sitten uudestaan yö. János Ursz luki hoikan kynttilän valossa pyhimysten elämästä. Hänen asuntonsa toisessa huoneessa oli sairaita, haavoittuneita tahi kuolevia pakolaisia, varsinkin vaimoja ja lapsia. Tuon tuostakin kuului papin huoneeseen tuskallinen huokaus, vaikea valitus tai hiljainen itku. Silloin hän meni sinne ja tiedusteli lempeällä, lohduttavalla äänellä, kuka kärsi, mikä häntä vaivasi ja mitä oli tarvis. Sitten hän meni ulos latoon ja talliin. Siellä makasivat oljilla miehet. Useimmat tuijottivat eteensä tylsällä katseella, toiset alkavassa haavakuumeessa sopersivat käsittämättömiä lauseita ja hajanaisia sanoja. Pappi antoi heille järjestään vettä. Moni ei liikahtanut, ei vaikeroinnut. Pappi polvistui heidän viereensä, kuunteli hengitystä ja tunnusteli sydäntä.
— Kuollut, — mutisi hän — ikuinen valo loistakoon hänelle!
Sitten hän teki ristinmerkin, nosti ruumiin palvelijan kanssa ja kantoi sen ulos. Ulkona pirskoitti hän sen pyhällä vedellä, luki sen ylitse "Isä meidän" rukouksen ja hautasi sen sitten talonpoikain avulla.
Eilisyöstä asti hän oli haudannut neljä miestä ja kaksi lasta. Hänen talonsa oli tyhjä kuin ryöstetty. Ei ollut leipäpalastakaan, ei hedelmän siruakaan. Kaikki hän oli jakanut nälkäisten kesken. Ei löytynyt lakanaa, ei paitaa, ei nenäliinaa; kaikki oli revitty rikki kärsivien haavain sitomiseksi. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin mitä päällään oli; kaikki hän oli antanut vilusta väriseville.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Preszákan pyhiinvaeltajain surullinen alttarirukous kaikui kylässä. János Ursz oli nukkunut kyynärpäät pöytää vastaan ja pää käsissä. Hän kohotti päätään ja kuunteli. Valittava, surullinen laulu kuului yhä voimakkaampana yössä. Tuleeko vielä uusia vainottuja? János Ursz'in kasvoille vieri kyynel.
Hän meni kuistille ja odotti. Silloin näki hän katuvaisen joukon, keltaisen, läikehtivän vahakynttilän valossa lähestyvän, kääntyvän pappilan pihalle ja laskeutuvan polville lokaan.
— Miksi te tulitte luokseni, Jumalan palvelijan luo, veljeni? — kysyi pappi.
— Oikein sanoit, hyvä herra, — vastasi kylätuomari — Jumalan palvelijan luo me tulimme. Me olemme Preszákan onnettomia. Meidän on kätemme veriset, omatuntomme verinen. Meillä ei ole rauhaa kotona. Tapettujen varjot kulkevat taloissamme, kuiskaavat korviimme… Oi, armollinen herra, päästä meitä vaivaisia syntisiä kauheasta synnistämme.
János Ursz levitti käsivartensa:
— Armo on Jumalan kädessä; minä, hänen palvelijansa, rukoilen hänen loppumatonta laupiuttaan teidän syntisille sieluillenne…
Silloin aukeni asunnon ovi ja valossa näkyi korkeavartaloinen herrasnainen. Hän oli vielä nuori, mutta hiuksensa olivat harmaat. Ei vanhuudesta, vaan kärsimyksistä. Kasvoissa ilmeni ääretön suru. Kun hän kohotti silmänsä taivasta kohden, näytti siltä kuin sielu jo olisi jättänyt tämän kurjan, viheliäisen maan…
Nojautuen pappiin hän puhui:
— Ihmiset! Preszákassa tapoitte mieheni ja kaksi lastani… Yksin pakenin tänne… Yksin olen, ei minulla ole ketään maailmassa… Tuskassani käännyin Jumalan puoleen ja Hän osotti minulle ainoan poikansa, Vapahtajamme, joka ristinpuussa antoi anteeksi vihollisilleen. Sitten korotti hän äänensä:
— Minä annan teille anteeksi, sillä te ette tiedä, mitä olette tehneet.
Herra Jumala armahtakoon teitä!
— Amen! Rukoilkaamme! — lopetti pappi ja vitkaan sopisten joukko luki rukouksen papin sanain mukaan. Sen jälkeen pirskoitti hän heitä pyhällä vedellä ja jokainen teki ristimerkin.
Tunnin kuluttua Ursz'in luokse piiloutuneet unkarilaiset lähtivät aseellisten preszákalaisten suojeluksen alaisina Gyula-Fehérvár'iin päin. Takimmaisena, talonpoikaisrattaiden oljilla, lämpimän turkin alla, nukkui pieni vaaleaverinen tyttö; hänen vieressään astuskeli, pyssy olalla, Valea… Ja Valea nosti katseensa ylös taivaaseen ja tyyni rauha laskeutui hänen sydämeensä… lapsen itkua ei enään kuulunut hänen korviinsa.
Kaksi tapausta
I.
Paukkuvassa pakkasessa oli Vizaknan tappelu. Toisella puolen Bern kahdentuhannen miehen kanssa. Toisella puolen kenraali Puchner kahdeksantuhannen vakinaisen sotamiehen ja useampien tuhansien kapinoitsevien saksilaisten ja valakkilaisten kanssa.
Kello yhdeksän seuduissa tuli kaupunkiin horjuvin askelin ja pyssyynsä nojaten Bárdy, neljännen honvédpataljoonan varusmestari.
Vartaloltaan hän oli todellinen jättiläinen. Hänen pajunettinsa ja pyssynperänsä olivat yhtä veriset. Näkyi että hän ryntäyksissä oli säädyllisesti myötävaikuttanut. Mutta kartessin sirpale oli haavoittanut häntä reiteen ja hänen oli pakko jättää tappelu.
Ensimmäisen tiilikattoisen talon luona tuntee hän voimansa loppuvan, edemmäs hän ei voi mennä.
Katsahtaessaan taaksensa hän näki lumessa pitkän juovan vuodattamaansa verta.
Hän koputti pyssyllään porttia. Portti aukeni ja Bárdy näki siinä pari pelästynyttä valakkilaista miestä ja naista.
— Viekää minut vuoteeseen, peskää haavani, sillä minä pyörryn.
He riensivät häntä tottelemaan, sillä kaupunki oli unkarilaisten käsissä ja valakkilaiset eivät vielä tienneet, kuka tämänpäiväisessä tappelussa tulee voittajaksi.