Takimmaisessa pihahuoneessa, johon he hänet panivat maata, makasi jo joku toisessa vuoteessa.
— Kuka se on? — kysyi Bárdy. Talonisäntä, Balistye niminen köydenpunoja, vastasi vapisevalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, herra honvéd, eräs haavoitettu itävaltalainen upseeri, jolta solisluu on ammuttu poikki.
— Minä en siitä välitä, mutta jos kenraali Bem saa sen tietää, ammuttaa hän teidät. Pyssyni!
Se annettiin hänelle, hän veti hanan vireeseen, ojensi pyssyn upseeria vastaan ja sanoi saksaksi:
— Mikä teidän arvonne on?
— Olen kapteeni Bianehi-rykmentissä.
— Herra kapteeni, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.
— Se on oikein, — vastasi kylmästi kapteeni ja kääntyi vuoteellaan.
Bárdy söi vadillisen kuumaa lientä, joi lasin paloviinaa, sitten hän, asetettuaan pyssyn viereensä, vaipui syvään horrosuneen.
Kun hän heräsi, jaksoi hän aivan hyvästi, niin että heti nousi vuoteeltaan.
— Älkää liikkuko! — huusi hänelle raaka ääni. Kapteeni istui vuoteellaan ja tähtäsi häntä kohti pistoolinsa. Bárdy ojensi kätensä tarttuakseen pyssyynsä. Ase oli poissa. Alakuloisena laski hän kätensä alas.
— Mikä teidän arvonne on? — kysyi kapteeni.
— Olen varusmestari.
— Varusmestari, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.
Bárdy naurahti.
— Minäkö vanki? Unkarilaisen sotajoukon keskellä?
Silloin kapteeni naurahti.
— Te ette näy tietävän, että Bem hävisi tappelussa ja sotajoukkonsa peräytyy suurella tappiolla Szász-Sebes'iin päin.
— Mahdotonta.
— Niin on laita.
Bárdy alkoi kiireimmän kautta pukeutua.
— Mitä te teette?
— Näettehän sen. Tahdon mennä sotajoukon jälkeen. Kunniani minua siihen velvoittaa.
— Unohdatte, että olette vankini.
— Estäkää siis minua menemästä. Upseeri laski alas pistoolinsa.
— Mitä te olitte, ennenkuin tulitte honvédiksi?
— Lakitieteen ylioppilas Pestissä.
— Elävätkö vanhempanne?
— Elävät.
— Onko teillä veljiä?
— Kaksi vanhempaa veljeäni palvelee Görgeyn armeijassa.
Kapteeni huokasi surullisesta.
— Ja minun nuorempi veljeni palvelee Wienin legioonassa, teidän lippunne alla. Hän on vanhempiemme silmäterä, ylpeys. Jos hän nimittäin vielä elää, eikä ole kaatunut taikka paleltunut kuolijaaksi tässä kauheassa pakkasessa.
Bárdy painoi alas päänsä ja sanoi hitaasti:
— Mikä onni, että minä olin huono poika ja huono oppilas. Siksi synnyin, että tappelisin.
— Vanhemmille se on yhdentekevää, heille te olette yhtä kallis kuin muutkin pojat… Älkää menkö, nuori ystäväni, tuolla ulkona valakkilaiset lyövät teidät kuolijaaksi.
— Minä pakenen puutarhan kautta pellolle… haavani on mitätön, minun täytyy mennä.
— Tiedättekö mitä, — sanoi kapteeni — pukeutukaa ainakin minun viittaani ja lakkiini, sitokaa vyöllenne miekkani, ottakaa pistoolini, istukaa hevoseni selkään ja siten paetkaa.
Bárdy teki kiireesti niin.
— Ja nyt nimenne, herra kapteeni, — sanoi hän, kun oli muuttunut itävaltalaiseksi.
— Gottfried Stramm. — Minä olen Bárdy, Herran haltuun!
He jättivät hyvästi toisilleen, Bárdy riensi pois, talutti ulos kapteenin hevosen ja, hypäten portin edessä sen selkään, lähti hiljaista ravia Toporcsaan päin.
Keisarillisilla oli enään vain haavoittuneet Vizaknassa, kapinoivat valakkilaiset sitä vastoin tulvasivat kaupunkiin. Parin palavan unkarilaisen talon liekit kohosivat korkealle alkavassa hämärässä. Valakkilaiset keihäsmiehet ammensivat lakilla paloviinaa kadulla sisäänlyödyistä tynnyreistä. Monet lauloivat ja keihäitään hurjasti heiluttaen tanssivat kovaksi jäätyneellä lumella. Toiset juopuneet miehet huvittelivat itseään sillä, että pistelivät kaatuneitten honvédien ruumiita. Erään portin aitaukseen (ehkä siellä asui tribuuni?) oli pistetty honvédlakkisia päitä. Bárdyn vapisi joka jäsen kauhusta ja raivosta. Sata kertaa tarttui hän satulannastassa oleviin pistooleihin, ampuakseen jonkun julkean heittiön, mutta mieleensä juohtui, että vielä voi tulla tarvis ladattuja aseita. Valakkilaiset muuten, nähdessään hänen univormunsa, tervehtivät häntä ja antoivat hänelle tietä.
Toporcsan hän tapasi liekeissä. Pakenevat unkarilaiset olivat sen sytyttäneet tuleen. Katu oli täynnä voitonriemuisia valakkilaisia. Honvédruumiita venyi kaikkialla. Ne olivat kaikki olleet haavoittuneita ja väsyneitä sotilaita, jotka olivat jääneet sotajoukon jälkeen, ja täällä heidät satakertainen ylivoima oli lyönyt kuolijaaksi. Kun Bárdy saapui kylän keskelle, näkyi sen yläpäästä lähestyvän useaan sataan nouseva kirkuva joukko. Ne oli valakkilaisia keihäsmiehiä, jotka kulettivat vankinaan noin kahtakymmentä honvédia ja yhtä monta Wienin legioonalaista — kaikki kahdenkymmenen ikävuoden alla olevia parrattomia poikia. Bárdy pysähtyi keskelle tietä.
— Hait! — huusi hän ukkosäänellä. Joukko seisahtui.
— Osaako kukaan teistä saksaa? — kysyi hän.
— Minä osaan, — vastasi eräs pooppa, jonka kupeella oli miekka.
— Mihin viette vangit?
— Ammuttaviksi.
— Pooppa, kuinka uskallat sanoa sellaista, täytyyhän sinun tietää ett'ei sotavankeja saa loukata.
— Eräs majuri Bianchi-rykmentistä antoi minulle sen käskyn.
— Valehtelet, pooppa. Minä keisarin nimessä kiellän teitä loukkaamasta sotavankeja. Joka uskaltaa mutista, sen ammun kuolijaaksi.
Näin sanoen hän otti esiin molemmat pistoolinsa.
— Sinä tulet ensimmäiseksi, pooppa, — sanoi Bárdy ja kutkutteli pistoolilla pappia.
— Hyvä on, herra upseeri, mutta mitä tehdään vangeille? — vastasi nöyrästi pooppa, jonka itsepintaisuutta häntä vastaan tähdätty pistooli nähtävästi masensi.
— Ne minä saatan Vizaknaan, ylikenraalin eteen.
— Mutta mekin menemme sinne, herra upseeri.
— Niinkö? Vastakkaiseen suuntaan sotatantereelta? Sen mielellänne teette, sen tiedän. Ei, pooppaseni, minä tarvitsen vain neljäkymmentä aseellista miestä, muut menkööt pakenevan Bem'in jälkeen… muuten minä yliluutnantinsanallani vakuutan, että ylikenraali ammuttaa teidät kaikkityyni.
Pooppa ilmoitti uskolaisilleen upseerin tahdon. Jos tuossa vertajanoovassa joukkiossa olisi ollut yksi ainoa rohkea mies, olisi Bárdy ollut hukassa. Mutta sitä ei ollut. Hirmutöittensä takia heillä oli paha omatunto ja se teki heidät pelkureiksi. He valitsivat nuot neljäkymmentä aseellista saattomiestä ja pooppa asettui heidän etunenäänsä. Sillä aikaa Bárdy myötätuntoisuudella tarkasti untuvaposkisia poikia, jotka uhkamielisellä äänettömyydellä olivat kuunnelleet kohtausta. Äkkiä juolahti aatos hänen päähänsä.
— Oletteko Wienin legioonan jäseniä? — kysyi hän.
— Olemme.
— Tiedättekö jotain Stramm nimisestä legioonalaisesta?
— Tässä olen, — vastasi eräs ääni ja sievä, voimakas, tummaverinen poika astui esiin joukosta.
Pooppa häristi korviaan kuunnellakseen mitä oli tuleva.
— Onko Gottfried Stramm, virkaveljeni, kapteeni Bianchi-rykmentissä, teidän veljenne?
— Vanhempi veljeni.
— Tietäkää että hän makaa pahasti haavoittuneena Vizaknassa ja houreissaan yhtämittaa kutsuu ja muistelee teitä.
Nuori sotamies painoi alas päänsä, ehkä salataksensa liikutustaan.
— Pooppa, — jatkoi Bárdy — anna tämän nuoren herran alle hevonen, loistavan palkinnon saat kapteeni Strammilta siitä, että olet auttanut häntä saamaan takaisin kapinoitsevien joukkoon viekotellun veljensä.
Stramm kohotti päätään.
— Herra yliluutnantti, suvaitkaa tietää että minua ei ole kukaan viekotellut, enkä istu hevosen selkään, kun toverini käyvät jalkaisin.
Bárdy olisi tahtonut syleillä tuota kelpo poikaa.
— Älkää viisastelko, siten kuljemme joutuisammin ja te näette pikemmin veli raukkanne.
Pooppa, joka oli muuttunut hyvin palvelushaluiseksi mieheksi, hankki pian hevosen. Sitten pieni joukko kääntyi takaisin, Vizaknaan päin. He olivat kulkeneet tuskin sata askelta, kun Bárdy viittasi viereensä jälessä ratsastavan pojan ja muutamin sanoin ilmaisi itsensä hänelle. Mutta sitä hän ei ilmaissut, että veljellä oli vain pieni haava. Hän pelkäsi ettei tuo lujasieluinen poika silloin jättäisikään tovereitaan.
— Mitä vangeilla tehdään? — kysyi Stramm.
— Tuumani on jo valmis. Ottakaa toinen pistoolini ja ampukaa, jos mahdollista, pooppa, mutta sitten vasta, kun minä huudan: Husaarit! Nyt menkää taakse.
Stramm jäi Bárdysta. Vielä kulkivat he sata askelta. Silloin Bárdy pysähdytti joukon.
— Kuulen kavion kopsetta, — sanoi hän poopalle — jääkää tähän, minä menen tiedustelemaan.
Näin sanoen ratsasti hän eteenpäin. Hetkisen kuluttua laukkasi hän takaisin.
— Husaarit, unkarilaiset! Paetkaa! Laukaus kuului ja pooppa suistui lumeen.
Stramm oli suorittanut tehtävänsä. Valakkilaiset juoksivat mielettöminä metsään. Bárdy seisahtui hiljaa nauraen unkarilaisen joukon eteen ja sanoi unkariksi:
— Ja nyt pojat, kootkaa valakkilaisten poisheittämät aseet, painukaa tänne vasemmalle, erääsen autioksi jätettyyn myllyyn, ja odottakaa siellä. Minä olen varusmestari Bárdy neljännestä pataljoonasta ja minun täytyy vielä toimittaa Stramm Vizaknaan.
Ällistyneet pojat tuskin tointuivat hämmästyksestään, Bárdy laukkasi pois legioonalaisen kanssa.
Vizaknaan asetetut vahdit tekivät hänelle kauniisti kunniaa, mutta hän ratsasti suoraan nuoranpunoja Balistyen asuntoon, ja saattaa käsittää Stramm kapteenin iloa, kun häntä yöllä herätetään ja hänen edessään seisoo eheänä, terveenä nuorempi veljensä.
— Huomenna vien sinut, paha poika, takaisin Wieniin, minulla on kuukausi vapautta haavani takia.
Viiden minuutin kuluttua Bárdy sanoi veljeksille jäähyväiset ja laukkasi myllylle. Siellä asettui hän poikien johtajaksi ja vei heidät vuorten ja metsien kautta Bem'in leiriin.
Vanha Bem teki hänet heti yliluutnantiksi.
II.
Olivette, kolmimastoinen, englantilainen kauppalaiva, oli Galatz'issa laskenut ankkuriin ja bulgarilaiset jätkät kantoivat siihen ahkerasti lastia. Humphrey, kapteeni, istui likaisen sataman ainoan kahvilan liinateltan alla ja katseli, kuinka työ sujui. Yht'äkkiä yksikolmatta-vuotias, voimakas nuori mies seisoo hänen edessään ja tervehtimättä kysyy häneltä:
— Oletteko te Olivetten kapteeni?
— Olen.
— Viettekö minut Konstantinopoliin?
— Vien, jahka vaan maksatte.
— Olkaa huoletta. Missä piletti?
Kapteeni vihelsi kerran. Muuan matruusi tuli sinne.
— Tuo laivasta tälle herralle piletti Konstantinopoliin.
Saatuansa ja maksettuansa piletin vieras kysyi:
— Koska lähdemme?
— Kun on saatu lastatuksi.
— Koska se on?
— Sen tahtoisin itsekin tietää.
— Tietäkää, kapteeni, että minulle on parempi mitä pikemmin pääsemme matkaan.
— Miksi? Oletteko pannut huonoja puita tuleen?
— Olen pakeneva unkarilainen upseeri, jonka jos itävaltalaiset saisivat kiinni, ampuisivat kuolijaaksi.
— Ette suinkaan täällä pelkää itävaltalaisia?
— Huomatkaa ett'ei minun yleensä ole tapana pelätä. Yhden vuoden kuluessa olen ottanut osaa noin kahteenkymmeneenviiteen tappeluun. Mutta tietäkää että Galatz on täynnä itävaltalaisia vakoilijoita, enkä minä tahtoisi joutua kiinni.
— Se tosiaankin olisi teille ikävää, — vastasi levollisesti Humphrey ja kopisti tuhan lyhyestä puupiipustaan — ehdotan että menette laivaan asumaan, ettekä liiku sieltä minnekään.
— Jahkapa ajattelen asiaa, — vastasi nuorukainen ja nostaen hattuaan jätti englantilaisen.
Humphrey maistellen kahviaan katseli edelleen lastausta. Hän ajatteli, joutuneeko hän johonkin kansainväliseen selkkaukseen, kun ottaa laivaansa unkarilaisen pakolaisen. Sen hän jo oli kuullut, että Venäjän ja Itävallan yhdistyneet sotajoukot olivat kukistaneet Unkarin vallankumouksen, osa päälliköistä oli paennut Turkin alueelle ja Itävalta vaati sulttanilta niitten ulosantamista. Mitä se häneen koskee? Hän on velvollinen ottamaan jokaisen matkustajaksi, joka maksaa taksan.
Illalla, Olivetteen palatessaan, nuori unkarilainen oli ensimmäinen, johon hänen silmänsä kiintyi.
— Kapteeni, minä olen honvédyliluutnantti Bárdy. Kuten näette, olen seurannut neuvoanne ja muuttanut tänne.
— Siinä teitte viisaasti. Mitä vielä tahdotte?
— Osaatteko jotain peliä? Korttia tai shakkia?
— Osaan, mutta iltaisin minun on tapana nukkua.
Näin sanoen kääntyi hän pois ja jätti siihen Bárdyn.
Seuraavana päivänä aamulla Bárdy, telttakatoksen alla tupakoiden, katseli satamaa. Galatz oli viheliäinen pieni kaupunki, likainen, ilman kivikatuja ja öljylampuilla valaistu. Vain Tonavan rannalla seisoi pari kaksikerroksista rakennusta.
Erään vihreillä ikkunanverhoilla varustetun yksikerroksisen portin yli näkyi keltaisella pohjalla kaksipäinen musta kotka. Siinä talossa asui Itävallan konsuli.
Bárdyn käsi puristui hiljaa nyrkkiin, kun hän näki tuon linnun.
Sitten hän huomasi, että juuri kotkan yläpuolella, ensimmäisessä kerroksessa, verho vedetään ylös eräästä ikkunasta ja kullatussa häkissä oleva papukaija pistetään siitä ulos.
Papukaija keinutteli itseään hetkisen aikaa hiljaa, sitten se alkoi äänekkäästi, niin että koko satama saattoi kuulla, huutaa:
"Unkarilainen roisto, unkarilainen roisto, kuss!"
Bárdy kavahti pystyyn. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän kiiruhti alas kannelta, rientääksensä rannalle ja saattaaksensa tuon tyhmän linnun vaikenemaan.
Mennessään kapteenin kajuutan ohi, hän näki että seinä oli täynnä kauniita pyssyjä. Hän tahtoi mennä sisään, mutta kajuutta oli lukittu.
— Hyvä. Odotetaan — jupisi hän. Elokuun päivä paistoikin jo kovin kuumana ja lintu otettiin heti sisään.
Iltapuoleen nousi edullinen tuuli; kapteeni kokosi matkustajat laivaan, jotta jos lastaus saadaan suoritetuksi, voitaisiin vielä yön kuluessa lähteä matkalle.
Silloin astui sillalle hänen luokseen Rudolf Bárdy.
— Herra kapteeni, minä onnittelen teitä pyssy kokoelmaanne. Minäkin osaan aseita arvostella, mutta noin kaunista kokoelmaa en ole vielä nähnyt.
— Ettehän vielä ole sitä nähnytkään. (Samassa vedettiin verho taas ylös ja papukaija ilmestyi konsulin ikkunaan.)
— Minä näin lasioven läpi.
("Unkarilainen roisto, unkarilainen roisto!" kaikui lakkaamatta papukaijan kirkuva ääni satamassa. Bárdy vavahti ja puri huultaan.)
— Ei se riitä. Tulkaa, niin näytän sen teille erikohdittain.
Ja he menivät alas kapteenin kajuuttaan. Humphrey antautui pitkiin, tarkkoihin selityksiin. Bárdy otti käteensä uusirakenteisen englantilaisen karpiinin.
— Onko se ladattu? — kysyi hän välinpitämättömästi.
— On.
— Sitten koetan sitä.
Näin sanoen hän jätti hämmästyneen kapteenin siihen ja juoksi kannelle.
Papukaijan häkin vieressä nojautui konsuli kyynäspäihinsä.
— Sitä parempi, jos sinä! — huusi Bárdy ja ampui konsulia.
Papukaijan hän ampui kuolijaaksi.
Saattaa ajatella, millainen juoksu ja melu satamassa nousi. Ei kukaan tiennyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kauheassa sekamelskassa Olivette kiireesti nosti ankkurin ja laski täysin purjein Mustaamerta kohti.
Tunnin kuluttua, kun kapteeni oli varma siitä, ett'ei häntä ajeta takaa, puhui hän Bárdyn hyttiin:
— Tuommoisia tyhmiä kepposia älkää minun laivassani tehkö.
Hän saattoi huoleti puhua.
Bárdy nukkui hyvästi pienen seikkailunsa jälkeen. Kun hän heräsi, olivat he aavalla merellä.
Sitten hän astuskeli ympäri laivalla ja urkki matkustajien joukossa olevia itävaltalaisia.
Yhdeltä hän heitti hatun, toiselta kaukoputken mereen; jos he tulivat häntä vastaan, työnsi hän heidät syrjään, otti heidän viininsä ja joi sen heidän edestään. Yhtä itävaltalaista, joka uskalsi nuhdella häntä, löi hän. Silloin vainotut menivät lähetystönä kapteenin luo ja pyysivät tuon vaarallisen miehen sidottavaksi.
Kapteeni Humphrey kutsutti Bárdyn komentosillalle.
— Nuori ystäväni, — sanoi hän tavallisella tyvenyydellään — oletteko perehtynyt Englannin eläintieteeseen?
— En.
— Ette siis tunne yhdeksänhäntäistä kissaa?
— En.
— Minä en söisikään että siihen tutustuisitte.
— Mitä tahdotte tällä sanoa?
— Sitä vaan, että jos vielä kuulen pienintäkään valitusta teitä vastaan, sidotan teidät mastoon ja annatan yhdeksänpäisestä matruusipatukasta, s.o. yhdeksänhäntäisestä kissasta, teille selkään viisikolmatta.
— Tiedä, sinä englantilainen koira, ettei unkarilaiselle aatelismiehelle sovi puhua noin — huusi Bárdy ja löi kapteenia korvalle.
Kaksi perämiestä riensi heti sinne ja otti hänet kiinni.
— Heittäkää hänet mereen! — karjui kapteeni käheästi, kasvot verissä.
Loiskis ja kuumaverinen skythalainen ui tuolla Mustanmeren aalloissa. Olivette kiiti nuolennopeudella eteenpäin ja jätti ajattelemattoman nuorukaisen oman onnensa nojaan.
Kokonaista kahdeksan tuntia hän uiskenteli vedessä, kunnes vihdoin eräs Odessasta tuleva hollantilainen laiva hänet pelasti ja vei Konstantinopoliin.
Bárdyn seuraavista seikkailuista meillä ei ole tietoa, ainoastaan jutun loppukohtauksen tunnemme.
Konstantinopolissa hän astui amerikkalaiseen laivaan ja purjehti uuteen maanosaan. Kahden vuoden kuluttua, siis noin 1851, hän eräänä päivänä kävelee New-Yorkin kadulla, kun huomaa kapteeni Humphreyn, joka katsoo ulos eräästä ikkunasta toisessa kerroksessa.
Äkillisessä mielenkuohauksessaan hän heti teki päätöksensä. Hän rientää ylös taloon ja astuu siihen huoneeseen, jonka ikkunasta kapteeni katsoi ulos.
— Sinäkö se olet, Jim! — kysyy Humphrey taaksensa katsomatta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuntee, kuinka häneen tartutaan rautakourin ja nostetaan ikkunalle.
— Minä se olen, minä, jonka sinä heitätit Mustaanmereen, koira. Putoo itsekin! — huusi eräs ääni.
Ja Bárdy heitti kapteenin alas kadulle. Hän musertui kuolijaaksi.
New-Yorkin valamiesoikeus julisti Bárdyn yksimielisesti vapaaksi. Unkarin kansa nautti siihen aikaan suurinta suosiota vapaiden kansojen joukossa.
* * * * *
Tätä Bárdya pidettiin vapaussodassa sankarina, maanpakolaisuudessa riitapukarina. Hänen hyvät ominaisuutensa kävivät muuttuneissa olosuhteissa huonoiksi.