Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla huokauksella.
Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas, istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain "kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys. Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:
/p
Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa,
Herran haltuun kallis isänmaa!
p/
Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.
— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea, panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.
Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.
— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua — puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä. Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle tulee hyötyä.
— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.
Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.
— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu, pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua — ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän… kourallinen luja-aikeisia miehiä…
Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.
— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi. Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että meistä tulee loppu… ja keksin mikä meidät voisi pelastaa… Siitä saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä se on jäljissäni ja pureskelee minua… Keskellä kanuunain pauketta, hyökkäyksissäkään se ei jätä minua…
— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.
Boddkin palasi takaisin ikkunan luota ja asettui kyynäspäät pöytään nojaten vastapäätä puhujaa. Heidän päänsä koskettivat melkein toisiaan.
— Mikäkö se on? — ja hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi — mennä Wieniin ja vangita keisari omassa palatsissaan.
— Hullu olet! — murisi Szentgáli.
— Mitä ajatteletkaan? — kysyi pappi.
— Tehkäämme niin, tehkäämme niin — rukoili Bodó.
— Se on jo myöhäistä! — sanoi eräs yliluutnantti.
Maanomistaja katseli kotvasen aikaa tovereitaan ja jatkoi sitte:
— Tämä uhkarohkea ajatus on täyttänyt minut kokonaan… itse ajatus… ja siihen määrään, ett'en ole voinut sen yksityiskohtia miettiä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitenkä sen voisi toteuttaa.
Hän pyyhkäisi otsaansa..
— Minuutit kuluvat, tunnit vierivät, ja me emme tee mitään… mutta kansan kohtalo riippuu tästä.
Syntyi hiljaisuus. Upseerit tuijottivat kynttilän liekkiin. Kavion kopsetta kuului ulkoa. Csárdan edessä muuan luutnantti hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.
— Herra kapteeni, valkeaviittaiset rakuunat lähestyvät metsää kohti.
— Eteenpäin! — huusi Szentgáli ja silmänräpäyksen kuluttua istuivat husaarit satulassa.
Etuvartijat komennettiin kiireesti takaisin ja koko eskadroona asettui metsän rinteeseen. Kaukaa kuului hevosten töminää. Husaarihevoset höristelivät korviaan. Bodó, joka oli kiivennyt erääseen puuhun, ilmoitti että rakuunoita saattoi olla korkeintaan kolmekymmentä. Noin kolmekymmentä askelta edellä kulkee kaksi heidän miehistään.
— Se luultavasti on sotaposti, sillä hevosten välissä näin rattaatkin — arveli Bodó, tultuaan alas puusta.
Szentgáli antoi kiireesti määräyksensä. Husaarit ratsastivat sisemmäksi metsään, asettuivat siellä erään avoimen paikan molemmille puolille ja sitoivat kaurasäkeillä hevosten suun. Toista osastoa komensi Szentgáli, toisen uskoi hän Bardóczylle. Suunnitelma oli se, että itävaltalaisten saavuttua avoimelle paikalle, husaarit yhtäkkiä ratsastavat esiin ja, piirittäen vihollisen, kehoittavat heitä antautumaan.
Hevosen töminä lähestyi. Nyt saattoi jo eroittaa, että rattaitten kolinaakin sekaantui siihen. Äkkiä tuli avoimella paikalla näkyviin nuot kaksi etuvartijaa, karpiinit vireillä, hidasta ravia eteenpäin kulkien. Heidän annettiin mennä. Nyt ilmestyi joukko. Ensiksi neljä upseeria. Heidän kypäriensä kullatulla harjalla leikki kalpea kuunpaiste. Upseerit saattoivat olla keskellä avointa paikkaa, kun joukon loppuosa tuli ulos metsästä. Silloin kuului Szentgálin pari lyhyttä huutoa ja salaman nopeudella piirittivät husaarit saksalaiset.
— Hait! — huusi Szentgáli, — antautukaa!
— Säbel raus! Attak! (Sapelit tupesta! Hyökätkää!) — komensi ukkosentapaisella äänellä rakuunain päällikkö.
Tulinen taistelu syntyi. Raskaat rakuunamiekat iskivät kumealla kalskeella husaareihin. Husaarien miekat rapisivat kuin raesade metallikypäreita vastaan. Bardóczy vetäytyi upseerien kohdalle ja ahdisti kovasti yhtä heistä. Silloin laukkasi paikalle nuot kaksi edellä kulkevaa rakuunaa. Toinen kääntyi suoraan Bardóczya kohden ja laukaisi karpiininsa ihan hänen edessään.
… Häikäisevä välähdys, huumaava paukaus… Bardóczy tunsi viiltävää kipua… Mitä hittoa? Tuntuu siltä, kuin hän olisi haavoittunut. Sepä tosiaan ikävää. Yhtäkkiä oli kaikki hiljaa hänen ympärillään… näyttää siltä, kuin vihollinen olisi paennut… Ja kun hän katsoi taivasta, tuikkivat tähdet äärettömässä avaruudessa huimaavassa etäisyydessä… kuin olisi koko taivaanlaki laajentunut…
II.
Hän astui alas hevosen selästä ja tarkasti haavaansa. Vähäpätöinen pieni naarmu käsivarressa. Hyppäsi taas hevosen selkään ja katsoi ympärilleen… avoin paikka oli täynnä kaatuneita valkeaviittoja. Näyttivät semmoisilta kuin lumi keväällä lumensulamisen aikana. Tuossapa jo tuli takaisin Szentgálikin.
— Olemmeko valmiit! — kysyi Bardóczy.
— Olemme.
— Mikä on tulos?
— Kaksitoista tapoimme, loput sekä upseerit otimme vangiksi. Ainoastaan yksi luutnantti saa kiittää hyvät arabialaista ratsuaan, että pelastui… Mutta tulos on loistava… Tiedätkö mikä on saaliimme?
— Mikä?
— Haynaun koko posti keisarille, kaksitoista unkarilaista lippua ja muita voiton merkkejä. Olemme pilanneet hovin ilon. Keisari odotti näitä upseereja joukkoineen ylihuomiseksi Wienin linnaan erityiseen vastaanottoon.
Bardóczyin silmät välähtivät.
— Mitä puhut?
— Mitä upseereilta kuulin.
Bardóczy ratsasti aivan Szentgálin viereen.
— Ystäväni, nyt on tilaisuus.
— Mihin?
— Keisarin vangitsemiseen. Kohtalo on antanut käsiimme välikappaleen.
— Kuinka?
Bardóczy alkoi kuumeentapaisella kiihkolla supattaa Szentgálin korvaan.
— Toivoton ajatus.
— Toivottomampi on maan asema. Tässä vain hulluus enää auttaa.
— Hyvä, toteuta tuumasi! — sanoi Szentgáli päättävästi. — Minä vastaan
Klapkalle poissaolostanne.
Bardóczy ryhtyi heti valmistuksiin. Rohkeimmat, tarmokkaimmat husaarit puettiin rakuunoiksi. Sekä vangituilta että kaatuneilta riisuttiin univormut. Upseereiltakin otettiin vaatteet ja kaikki todistuskirjat. Ennen lähtöä sekä upseerien asiakirjat että heidän matkasuunnitelmansa ja rattaitten sisällysluettelo tarkoin opittiin ulkoa, jotta kaikki hyvin osaisivat näytellä osaansa. Bardóczysta tuli rakuunakapteeni, eräästä vanhasta husaari-yliluutnantista, Bodósta ja papista luutnantit.
Szentgáli syleili, suuteli heitä.
— Jumala johdattakoon teitä, hyvät ystävät. Minusta tuntuu ett'emme enään koskaan toisiamme tapaa.
— Tämä meidän on tehtävä. Ja älä unohda: viisaat ihmiset ovat jo näytelleet osansa loppuun, nyt seuraavat hupsut.
Valkeaviittainen husaarijoukko (ihan yhtä monta kuin rakuunoita oli ollut) asettui rattaitten ympärille, joista he eivät olleet ottaneet mitään pois, ja lähti liikkeelle. Husaarit vielä nauroivat tätä pilantekoa. Heille ei ilmaistu mitenkä vaaralliselle matkalle lähdetään.
Kun saavuttiin metsässä pienelle avoimelle paikalle, korskahti säpsähtäen Bardóczyn hevonen. Ratsastajat säikähtyivät kauhusta. Tuossa oli puuhun kiinni sidottuna ammuttu vakooja. Ruumis oli eteenpäin taipunut, silmät tuijottivat kuopistaan ja kuolemanpelko ja tuska olivat vetäneet kasvojen jäntereet siten kokoon, että hän näytti nauraa irvistävän. Kuu loi kylmää, kalpeaa valoaan veripaitaiseen ruumiiseen, joka ikäänkuin pilkaten olisi laskenut… yksi… kaksi… kolme… neljä… viisi… hahaha… Montako noista palaa takaisin?
Ratsastajat käänsivät pois päänsä… Nuoremmat tekivät ristinmerkin.
III.
Seuraavana päivänä illalla he kulkivat Lejthajoen yli ja saapuivat pieneen kylään lähelle Wieniä. Matka oli kulunut esteettömästi; missä upseerit tahtoivat ruveta pakinoihin heidän kanssaan, vastasivat he ainoastaan: Keisarin käsky ja heti heidät päästettiin menemään. Suurempia karnisooneja he huolellisesti välttivät. Bardóczy johti joukkoa erinomaisen järkevästi, taitavasti ja kylmäverisesti.
Saavuttuaan Wienin edustalle Bardóczy kutsui joukon kokoon ja selitti heille missä ollaan ja mihin mennään.
Husaarit katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Useimmat eivät edes ymmärtäneet mistä oli puhe. Upseerit selittivät sen vielä kerran. Keisari tuodaan pois Wienistä ja pakoitetaan kutsumaan sotajoukkonsa pois meidän maasta ja ainaiseksi jättämään unkarilaiset rauhaan.
Sen he ymmärsivät. Ja nyt katselivat he ympärilleen loistavin silmin.
Tuo suuri mahdoton tehtävä näytti ikäänkuin ylentäneen heitä.
— Me suoritamme sen. Miksi emme sitä tekisi? Mikä meitä odottaa?
Korkeintaan kuolemme, — niin huusivat he toinen toistaan kovemmin.
Silloin Bardóczy veti miekkansa tupesta ja ojentaen sen sanoi:
— Jokainen laskekoon miekkansa minun miekkani päälle.
Se tapahtui.
— Jokainen sanokoon perässäni, mitä minä sanon.
Ja verkkaisella mutinalla vannoivat kuolemaan määrätyt skythalaiset:
— Unkarin kunnian kautta vannomme että kuolemaan saakka seisomme toistemme vieressä. Joka pakenee, olkoon kirottu, heittäköön hänet ulos hautakin ja niinkauan kun yksikään unkarilainen elää tässä maailmassa, mainitkoon hänen nimensä sellaisella inholla kuin ruttoa.
Bardóczy suuteli miekkaansa ja pisti sen tuppeen. Muut tekivät samoin.
He tunsivat itsensä uroiksi, kaikkiin kykeneviksi.
IV.
On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen, keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa katselee heitä uteliaana.
Kas tuossa on linna… harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu mahtava vallanpitäjä… Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös linnaan… Astutaan ulkoportin lävitse… Vartijasta astuu aseisiin, soittokunta soittaa keisarihymniä… ensimmäisessä kerroksessa aukenee ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan astuvalle joukolle.
— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.
Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.
— Mitä nyt? — jupisee Bodó.
— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään. Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen kanssaan.
Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei ollut ainoatakaan pelkuria.
He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.
— Keisari! — huutaa kimeä ääni.
Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti, rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta. Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät…
Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.
Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.
— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee valtaistuimen luo. — Majesteetti… petosta… tahdotaan tappaa teidät… Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!
Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.
— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.
Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.
Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.
Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja sulkeneet ovet.
Ulkoa kuului linnan hätäkellon kajahdus ja hälytystorvien räminä.
Kokoontuvan sotaväen kumean astunnankin saattoi kuulla.
Husaarit olivat riisuutuneet paitahihasilleen. Kullakin oli kädessä miekka ja ladattu karapiini. Salin keskellä muodostivat he piirin. Yhdellä silmäyksellä ottivat he jäähyväiset toinen toisiltaan, sitten kaikui laulu:
/p
"Herra taivaan armias,
Siunaa Magyar-kansaa!
Taisteluissa voimallas
Ollos kalpanansa!"
p/
— Loistava loppu, pojat! — huusi innoissaan pappi. — Niebelungien kuolonkamppaus!
… Sitte, kuin annetusta merkistä, kaikki ovet ja ikkunat yht'äkkiä romahtivat sisään ja kauhealla räiskinällä paukkui viisikertainen laukaus pientä joukkoa vastaan.
Bardóczy vaipui polvilleen, katsoi ympärilleen. Ammuttuna yhteen kasaan makasi koko joukko. Veristen ruumisten päälle sortui hänkin ja meni tainnoksiin.
V.
Aukaistuaan silmänsä, hän huomasi olevansa sairashuoneessa. Orjantappurakruunua kantava Kristuksen kuva riippui seinällä. Hänen ympärillään vuoteita. Lempeäkasvoinen nunna kumartui hänen ylitsensä ja kysyi ystävällisellä äänellä:
— Tahtooko herra yliluutnantti jotain? Bardóczy katsoi häneen hämmästyen.
— No, jäinkö minä elämään?
— Jumalan kiitos, jäitte. Mutta kovin kauan häilyitte elämän ja kuoleman vaiheella. Pari kolme viikkoa olette maannut tainnoksissa.
— Ja toverini kaikki kuolivat?
— Mitkä toverit?
— Tiedättehän, ne, jotka olivat linnassa kanssani, kun keisari tahdottiin tappaa… kai siitä jotain tiedätte.
— Tappaa keisari? Herra yliluutnantti, pysykää vain levollisena, minä panen vähän jäätä päänne päälle.
Bardóczy katseli eteensä kuin unissakävijä.
— Sanokaa, minä pyydän, missä minä olen?
— Komárom'issa sotalasaretissa.
— Komárom'issa? Kuinka olen joutunut tänne?
— Saitte syvän haavan Pusztagyallan tappelussa, kun rakuunoilta otettiin Haynaun posti.
Bardóczy pyyhkäisi otsaansa. — Se oli siis haavakuumeen unia! — jupisi hän — Mikä jyminä se on, ikkunan alla?
— Unkarilaiset sotajoukot kulkevat ohitse.
— Mihin?
Nunna vaikeni hetkeksi, sitten vastasi hän epäröiden:
— Luulen, tietääkseni… lähtevät pois kaupungista.
Bardóczy hypähti vuoteelta.
— Onko linna heitetty? — huusi hän käheästi.
— On.
Bardóczy juoksi ikkunaan ja kurottautui ulos. Tuolla alhaalla kulkivat syvässä hiljaisuudessa aseettomat husaarit palttinarensseli niskassa. Pitkin tietä oli asetettu jalkaväkeä. Lasaretin edessä, olevalla torilla seisoi rykmentti krenatöörejä, rintama rakennusta kohti. Yht'äkkiä nousi lasarettirakennuksen otsikkoon verkkaisesti liehuen keisarillinen lippu. Rumpumajuri antoi merkin, soittokunta soitti keisarihymniä, rykmentti teki kunniaa.
… Silloin putosi sairashuoneen toisessa kerroksessa olevasta ikkunasta ihmisruumis raskaalla jyskeellä kiviselle kadulle, jääden siihen verisenä, muodottomana, pää rikki ruhjottuna venymään.
Soittokunta kajahutti edelleen keisarin kunniaa. Mutta toisen kerroksen ikkunassa rukoili ääneen eräs nunna.
Zsadony ja Kamasz.
Valloitettuaan Budapestin, Windisgratz istuutui kansliaansa ja järjesti Unkarin hallinnon. Hän oli juuri säätänyt sen — emme kiellä tärkeän asian, kuinka monen kreutzerin leimamerkki oli pantava tuomioistuimelle annettavaan hakemukseen, kun Tisza-virran takaa syöksyi esiin unkarilainen sotajoukko ja alkoi Szolnok'in luona ahdistaa itävaltalaisia. Tämä ikävä seikka saattoi ruhtinaan kääntymään hallintoasiain pehmeiltä nurmikoilta sodankäynnin kolealle uralle — kuten tiedämme, huonolla menestyksellä.
Szolnok'in ottelu pelästytti itävaltalaisia niin, että veivät sotaväkensä pois Cegled'istäkin. Hyvät ceglediläiset, joiden taakkana vihollinen oli koko talven ollut, hengittivät taas vapaasti. Pitämättä jääneihin sianteurastuskemuihin ryhdyttiin kiireesti; kauan lihotetut siat olivatkin jo tukehtua liiallisesta hyvinvoinnista. Koko kaupunki oli pelkkää iloa. Kun saksalainen läksi, tuli unkarilainen. Saapuivat kansalliskaartilaiset, jotka viime vuonna Schwechat'in likellä, Sukoro'n luona, olivat urhoollisesti taistelleet serbejä vastaan ja niin osanneet viikatteillaan suorittaa kaikki väärät asiansa, ett'ei saksalaisista, kroaateista, serbeistä jäänyt ainoatakaan jälelle.
Ainoastaan maanmittari János Dobos ei ollut tyytyväinen ceglediläisten urhotöihin.
— Se on totta että viime vuonna läksimme kolmetuhatta miestä Kossuth'in kehotuksesta, mutta suuri osa palasi kotiinkin. Sitte loikoilimme koko talven vatsallamme.
— Entäs ne, jotka menivät honvédeiksi! -sanoi joku siihen. — Mitä merkitsee nuo kahdeksankymmentä, sata miestä? Olisimme voineet antaa kolmesataakin honvédiä. Minä näen täällä kotona kylläkin voimakkaita nuoria miehiä, joitten paikka olisi armeijassa.
— Mutta kun saksalainen oli täällä niskoillamme! Emmehän voineet liikahtaa.
— Hyvä. Sen myönnän. Mutta liikkukaamme nyt. Nyt on jo niskamme vapaa.
— Liikkukoon herra insinööri! Sitte liikkuu kaupunkikin.
Ja herra Dobos alkoi liikkua. Hän toitotti kokoon ratsastavan kansalliskaartin. Hyvin syötettyjen, kiiltävänkarvaisten, harmaitten hevosten selässä kokoontui noin kolmesataa nuorukaista raatihuoneen edessä olevalle torille ja sen viereisille kaduille.
— Pojat! — puhui Dobos — jos koskaan, niin meidän nyt täytyy saattaa saksalaiset satimeen. Nyt on aika jokaisen tehdä tenää. Jos kaikki hyökkäämme heitä vastaan, lyömme heidät kuolijaaksi jäätyneillä maakokkareillakin, ei siihen aseitakaan tarvita. No, tuletteko kanssani?
— Ennemmin tänään, kuin huomenna. Sillä sitten alkaa kevättyöt — vastasi muuan iäkkäämpi talollinen.
— Ei ole mitään kiireellisempää kevättyötä kuin vihollisen pois lakaiseminen, hyvät ystävät — vastasi Dobos.
— Sekin on totta — sanoi siihen viisaasti talollinen. —
Sitten ositti Dobos joukon, määräsi alipäälliköt, pani jokaisen velvollisuudeksi hankkia hevoselle apetta ja itselleen täysi eväskontti, ja iltapäivällä lähdettiin laulaen Alberti-Irsaa päin. Etumaisena ratsasti Dobos pääesikunnan kanssa.
— Olisi suuri asia, pojat, jos voisimme anastaa yhden keisarillisen lipun… Vaan enemmän minua miellyttäisi, jos saisimme käsiimme jonkun kanuunan…
— Lipun asettaisimme kaupunginhuoneen saliin.
— Ja kanuunan sen pihalle.
– Juhlapäivinä herättäisimme aina kansan tämän kanuunan laukauksella…
Näin suunnitteli esikunta, kunnes Pilis'in torni alkoi häämöittää.
Laulajat vaikenivat.
– Miksette laula? — kysyi ylipäällikkö.
– Entäs jos vihollinen on Pilis'issa?
– Se on totta.
Nyt Dobos valitsi neljä miestä, joilla oli paraat hevoset.
– Te ratsastatte käyden kylän päähän ja sieltä laskette täyttä laukkaa takaisin kylän lävitse. Jos teitä ammutaan, merkitsee se että vihollinen on kylässä. Silloin teette kierroksen rautatielle päin ja tulette takaisin antamaan raportin.
Yksi valituista nuorista pojista intti vastaan:
Eikö olisi ehkä parempi kysyä tuolta talonpojalta, joka tuolla tulee kylästä?
– Tee mitä käsken. Minä ymmärrän sen paremmin. Tämä on strategiiaa.
Kyllä minä tiedän kuinka sotaa käydään.
Vakoilijat lähtivät, mutta joukko seisahtui akaasiapuiden alle. Dobos piti pienen esitelmän ratsusotamiehen velvollisuuksista. Hänen mukaansa on ratsumiehelle ainoastaan yksi komentosana: "Päälle"! Kun hän sen kuulee, vetäköön miekkansa ja syösköön vihollista vastaan. Se on hyvin yksinkertaista. Sen jokainen voi ymmärtää.
—— Entä jos vihollinen sanoo: "päälle" ja ryntää meidän kimppuumme? — kysyi Istvan Kamasz.
—— Silloin suljet silmäsi, tartut molemmin käsin miekkaasi ja huidot ympärillesi kuin paholainen.
Tämäkin on selvää oppia. Joukko oli jo täydellisesti tutustunut sotatieteiden salaisuuksiin.
Ennen pitkää palasivat partioretkeläiset ja ilmoittivat ettei vihollista oltu nähty eikä kuultu Pilis'issa. Joukko siis painui eteenpäin.
He saattoivat ehkä jo olla Vecsés'in lähellä, kun tasangolla jakaantuivat kolmeen riviin ja niin ratsastivat verkkaisesti eteenpäin. Yht'äkkiä kuuluu kanuunanlaukaus, suhinaa ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori Páli Zsadony huutaen: "Nyt tuli loppu!" sortui maahan hevosineen.
Ja silloin äkkiä selvisi Dobosille, että ratsusotamiehen elämässä on useampiakin komentosanoja. Hän huutaa täyttä kurkkua:
— Hajaantukaa, miehet!
Saattaa olla että hän sillä tarkoitti hajalle menoa kanuunankuulain tähden, mutta joukko käsitti sen toisin, ja kääntyen takaisinpäin, karautti suitset löysinä sinne mistä oli tullut. Dobos perässä.
Yksi mies jäi paikalle: Istvan Kamasz, Páli Zsadony'in ruokakumppani.
— Et suinkaan sinä kuollut, Páli? — kysyi hän hevosen selästä.
— En kuollut, koska elän, mutta ehkä olen jalaton.
— Jahka katson.
Hän astuu alas hevosen selästä, vetää toverinsa hevosen alta. Pália ei tosiaankaan mikään vaivaa, mutta hevonen on oikaissut koipensa. Kuula oli repäissyt etulavan puhki.
— Tiedätkö mitä, veikkonen, — sanoi Kamasz — minun hevoseni jaksaa kyllä kantaa meidät molemmatkin, kiipee minun taakseni, ja sitte paetkaamme.
— Sepä hyvä.
— Mutta kuules, olisi vahinko jättää tuo kaunis, uusi satula hevosesi päälle, päästä se solista.
Zsadony päästi.
— Nyt näen, että hevosesi on äsken kengitetty. Eihän jätetä tänne uusia kenkiä.
He kiskovat kengät hevosen jaloista, ja tällä tavoin sälytettynä Zsadony kiipesi Kamasz'in taakse hevosen selkään ja niin ratsastivat he takaisinpäin.
Asetovereitaan he tietysti eivät missään tavanneet, mutta Pilis'issä saivat tietää että Dobos oli koonnut osan joukosta ja vienyt sen Ecser'iin päin, jossa unkarilainen armeija on leirissä.
Alberti Irsassa he jo kuulivat että Cegled'in ratsastavat kansalliskaartilaiset olivat joutuneet kahakkaan kymmenen tuhannen saksalaisen kanssa ja urhoollisen ottelun jälkeen, jossa kaatui puolet unkarilaisista, olleet pakoitetut peräytymään.
(Se oli kaunista heiltä, ett'ei puolet vihollisista kaatuneet!)
Oli pimeä ilta, kun he saapuivat Cegled'iin. Jättäen satulan ja hevosenkengät toverinsa hevosen selkään, Páli Zsadony riensi isänsä talolle.
Pitkän koputuksen jälkeen kuuluu laahaavia askeleita ja eräs ääni huutaa:
— Kuka se on? Mitä tahdotte?
— Minä se olen, isä, Páli-poikanne.
— Se ei ole mahdollista!
— Miks'ei?
— Siksi että minun poikani kaatui urhoollisesti Vecsés'in tappelussa.
(Kotona siitä jo oli tullut tappelu.)
— En minä kaatunut, isä, sillä olen tässä.
— Mene hiiteen, sinä maankuleksija hirtehinen! Sanoinhan että Páli Zsadony todellisena sankarina kuoli isänmaan edestä… hän ei juossut pelkurimaisesti pakoon, kuten muut.
Páli kohautti olkapäätään ja jätti itsepäisen vanhuksen, joka oli niin ylpeä poikansa sankarikuolemasta. Hän meni suoraan pappilaan, suuren kaksitornisen reformeeratun kirkon vieressä. Kunnianarvoisa pastori kai saattaa hänelle sanoa mitä hänen tässä vaikeassa asemassa on tehtävä. Kun isänsä ei tahdo uskoa, että hän elää.
Palvelija kantaa juuri vettä taloon.
— Näkyypä, tyttöseni, kanslian ikkunasta vielä valoa. Kysy kunnianarvoisalta pastorilta, saisinko eräässä tärkeässä asiassa puhutella häntä.
Palvelija tulee takaisin.
— Kunnianarvoisa pastori käskee sanoa, että jos asianne koskee kuolevaa ihmistä, niin voitte tulla sisään.
Juuri sitä se koskee. Kuolevan, taikka ehkä kuolleen ihmisen asiaa.
Näin sanoen hän astui sisään. Kunnianarvoisa pastori istui kyynäspäät kirjoituspöytää vastaan ja luki. Hän ei edes katsonut ylös.
— No, mikä on?
— Olen pahassa pulassa, hyvä herra.
Nyt hän katsoi ylös. Sitten hypähti seisoalle. Silmälasinsakin otti pois, paremmin nähdäkseen.
— Ettekö suvaitse tuntea minua? Minä olen Páli Zsadony.
— Tiedän että olet hän, mutta en usko sitä. Sinähän kaaduit Vecsés'in tappelussa.
Páli naurahti ja kertoi sitte Vecsés'in tappelun historian. Ainoastaan yksi mies siellä kaatui, sekin oli hevonen, hänen kelpo Ráronsa. Sitten kertoi, hän kohtauksen isänsä kanssa ja kysyi mitä nyt oli tehtävä?
— Se ei vielä ole mitään päätti kertomuksen pappi — illansuussa kävi täällä isäsi ja pyysi että huomenna kello kahdeksan jumalanpalveluksessa pitäisin kiitosrukouksen edestäsi ja mainitsisin puheessani että olet sankarina kuollut isänmaan eteen. Olen sen jo laatinutkin. Vastikään rupesin opettelemaan sitä ulkoa. Hän sytytti piippunsa.
— Tiedätkö mitä, poikaseni, jottei se ainakaan menisi kokonaan hukkaan, luen sen sinulle. Harvalle ihmiselle tapahtuu se onni, että täysin terveenä saa kuulla oman kuolinpuheensa.
Kunnianarvoisa pastori oli osannut kauniisti liioitella Pálin kuolemaa. Sadottain kanuunia jyrisi siinä ja kokonaiset kyrassierirykmentit tömisivät Vecsés'in kentällä. Sitten seurasi maahan hakkaaminen, jonka Páli suoritti kunnes monta tuhatta miestä lannisti hänet. Hänen punainen verensä juoksi ja hedelmöitti maan, josta Unkarin vapauden puu on nouseva. Kaupunki ja Zsadonyn perhe voivat olla ijäti ylpeät hänestä ja muistokivi on pystytettävä nuorelle sankarille, jotta lastemme lapset oppivat innostumaan hänestä j.n.e., j.n.e.
Kun kunnianarvoisa pastori lopetti lukemisen, huomasi hän hämmästyksekseen, että Páli peittää kasvonsa ja itkee katkerasti.
— Mikä sinua vaivaa?
— Minua harmittaa, että elän… Häpeän, että jäin eloon… Ei, minä en saatakaan elää siltä, etten kuollut… olen päättänyt… Vielä tänä yönä hirtän itseni.
— Oletko hullu! — torui pappi.
— Kunnianarvoisa pastori… vaikka eläisin sata vuotta, noin kaunista ei minusta koskaan sanottaisi… Sellaistahan ihmistä ei vielä ikinä ole ollut Cegled'issa!
— Millaista ihmistä?
— Sellaista kuin minä — olisin voinut olla. Sellainen kuin olen kunnianarvoisan pastorin puheessa. Ei, minun velvollisuuteni on kuolla. Hyvästi…
— Seis narri! — huusi pappi, tarttuen häneen — sanon sinulle jotakin järkevämpää. Páli seisahtui.
— Mene unkarilaiseen armeijaan, suoraan Damjanics'in luo ja rupea honvédiksi hänen sotajoukkoonsa… siellä jaetaan tuhkatiheään kuolemaa. Minä en tiedä mitään kotiintulostasi ja huomenna itketään sinua niinkuin olisit Vecsés'in tappelussa kaatunut.
— Kiitoksia, kunnianarvoisa pastori, niin teen. Jumala minua siihen auttakoon!
… Kun hän meni Kamasz'ien taloon, sanoakseen jäähyväiset toverilleen, ähkyi joku ulkona penkillä katkerasti. Se oli Istvan Kamasz. Isä oli piessyt häntä kepillä, sentähden että oli paennut kotiin.
Neljännestunnin kuluttua he yhdessä jalkaisin jättivät Cegled'in, hakeakseen Damjanics'ia.
* * * * *
Eräänä kuumana Elokuun päivänä astui kaksi honvéd-pakolaista vanhan
Zsadony'in taloon. Ne olivat Zsadony ja Kamasz. He tulivat paeten
Világos'ista.
Vanha Zsadony lopulta tyytyi siihen että hänen poikansa ei ole semmoinen suuri sankari, joka kaatuu heti ensimäisessä tappelussa, vaan sellainen, joka vielä ottaa osaa kahteenkymmeneen taisteluun, ja sittenkin tulee ehein nahoin kotiin, edelleen työtä tekemään.
Kaupungin yleisökin piti häntä sankarina. Ja miksikä ei? Sellaista miestä, jonka kanuunankuulakin jo oli syössyt maahan, mutta jota ei sittenkään mikään vaivaa.
Haaveksittu tapaus.
I.
Syyskuun seitsemäntenä päivänä 1847 oli eräässä talossa Lontoon Regent-Streetin varrella mr. Norton, kuuluisa koneinsinööri, juuri istunut ruualle, kun hänelle ilmoitettiin erään vieraan tulo.
— Tulkoon huomenna konttoriini. Palvelustyttö palasi takaisin ilmoituksineen.
— Ei voi, sillä hän matkustaa huomenna pois ja on tullut hyvin kaukaa.
— Se on varmaan amerikkalainen, koska on niin tunkeileva. Saata hänet sisään.
Voimakas, viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva lujarakenteinen mies astui sisään. Jollakin aivan raa'alta kaikuvalla nimellä hän esitti itsensä.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä tulin hyvin tärkeässä asiassa, — alkoi hän selvällä englanninkielellä.
— Lyhyesti, pyydän — vastasi Norton ärtyisenä — sillä minun on kovin nälkä.
— Älkää antako häiritä itseänne, suvaitkaa vaan syödä.
— Enpä annakkaan.
Sen sanottuaan Norton viittasi ja liemi tuotiin sisään.
— Paljoko teillä on vuodessa tuloja? — kysyi vieras kuivasti.
Herra Norton laski närkästyneenä lusikkansa kädestään.
— Minä lupaan teille viisi kertaa niin paljon, jos asetutte käytettäväkseni.
Nyt jo leipäkin putosi herra Nortonin kädestä.
— Mistä on puhe?
— Asetehtaan perustamisesta ja johtamisesta. Teitä minä tarvitsen. En luota täydellisesti itseeni.
— Toimitteko jonkun kapinoivan valtakunnan, ehkä Etelä-Amerikan valtion puolesta?
— En, hyvä herra. Olen vaan keksinyt uudenlaisen aseen, enkä tahdo myydä sitä millenkään valtiolle, vaan itse valmistaa sen. Vasta sitte keskustelen Euroopan kanssa.
— Kuka te oikeastaan olette?
— Tilanhaltija Unkarista. Mutta minä ymmärrän myös vähäisen koneoppia. Kotonani sitä jo poikavuosistani saakka harjoittelin ja sitä paitsi olen tavallisena työmiehenä työskennellyt yhden vuoden Spithead'in ja toisen Toulon'in asetehtaassa.
Norton katseli häntä yhä suuremmalla kummastuksella.
— Sallivatko isänmaanne lait salaista aseiden valmistamista? — kysyi hän.
— Missä minä asun, hyvä herra, siellä ei ole lakia. Se paikka on, kuten on tapana sanoa, Jumalan selän takana. Siellä minä olen sellainen herra kuin Turkin keisari valtakunnassaan… Mutta syökää, minä pyydän, liemennehän jäähtyy aivan… Mitä huoli mister Norton liemestä? Pitkin askelin käveli hän edestakaisin. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi vieraan eteen.
— Tiedättekö, paljoko minulla on vuotuisia tuloja? — kysyi hän.
— En.
— Tuhat-tuhatkaksisataa puntaa.
— Hyvä. Minulta saatte viisi- kuusituhatta puntaa vuodessa. Suostutteko?
— Suostun. Mutta pyydän kontrahtia.
— Se on valmiina täällä taskussani. Huomenna voitte vahvistaa sen virallisella notariuksella. Sitävarten jätän tänne poikani, tarpeellisella valtakirjalla varustettuna.
Mr. Norton'ille tuntemattomalla kielellä huusi hän eteiseen, josta solakka nuorukainen astui sisään.
— Poikani, Aladár. Hän on vastikään päässyt Northampton'in konekoulusta. Kaikki enemmät ohjeet ovat hänen hallussaan. Suvaittuanne allekirjoittaa kontrahdin, hän on valtuutettu heti suorittamaan teille ensi vuoden palkan, kuusituhatta puntaa. Olemmeko selvillä?
— Olemme! — vastasi Norton huumautuneena.
— No sitten Herran haltuun ja näkemiin asti, tämä poika jää tänne. Minä lähden vielä tänä iltana Parisiin, jossa toinen poikani ja eräs ensiluokan kemisti odottavat.
Hän puristi Norton'in kättä, suuteli poikaansa ja kiiruhti pois. Norton soitti.
— Viekää liemi ulos lämmitettäväksi. Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin liemi lämmitettynä takaisin, mutta herra Norton oli silloin jo työhuoneessaan.
Sinä päivänä herra Norton varmaankin unohti syömisen.
II.
Kun Benjamin Szakács, Gyergyo-Szent-Miklós'in kanssaomistaja, osti Borszék'in tunturien keskellä sijaitsevan Balán'in vaskikaivoksen, jota ei kymmeneen vuoteen oltu käytetty, nauroi sitä jokainen.
Herkkäverisimmät lohduttivat sillä että hän siitä vielä löytää satatuhatta kreutzer'ia, jos löytää. Mutta pankkoseteliä ei.
Szakácz muutti itsekin sinne luopääsemättömien vuorien keskelle, Rumenian rajalle. Harvoin hän sieltä tuli alas, ja vähitellen hän vei mukanaan koko sukunsa, sitäpaitsi jokaisen työn puutteessa olevan ihmisen, joka tahtoi muuttaa Rutneniaan.
Näyttää siltä kuin olisi kaivoksen pohjalla vielä mitä kaivaa. Szakácz itsekin teki työtä, joko omassa konepajassaan tai alhaalla kaivoksessa.
Kun hänen vanhin poikansa oli palannut Csik-Somlyón koulusta, piti hän häntä luonaan ja opetti hänelle kaikki, mitä hänen oli tapa valmistaa.
Toiset kaksi poikaansa hän, kuten puhuttiin, koulutti ulkomailla; kerran hän itsekin katosi, eikä kukaan nähnyt häntä kahteen vuoteen.
Mutta tämä kaikki saattoi olla vaan juorua. Varmaan ei sitä tiennyt kukaan tuolla alhaalla Csik'in ja Gyergyószék'in laaksoissa. Jos joskus joku metsästäjä eksyi Borszék'iin, näki hän siellä lasiruukin, vaskikaivostyömiehiä, tiilitehtaan, Szakacs'ien kauniin talon, mutta ylemmäksi lumivuoren keskelle, Bolán'iin ei enää kukaan mennyt… Pelottava, aarniometsän peittämä, vaarallinen seutu se oli silloin.
Keväällä 1848 kuljetettiin Maros-laaksossa, Szász-Régen'ista Oláh-Toplicaan päin, paljon Szakács'ille Englannista saapuneita englantilaisia koneita, kuten sanottiin kaivoskoneita. Sata miestä tasoitti tietä koneitten edessä ja kymmenen- kaksitoista puhvelihärkää veti yhtä.
Koneita seurasi englantilaisia, jotka samaten katosivat vuorten keskeen kuin aikaisemmin székelyit. Suuren liikkeen seurauksena levisi kaikkialle tieto, että Szakács'in kaivos on erinomainen ja poraa jo vaskea englantilaisilla koneilla.
Mutta tuli myrskyiset, rauhattomat ajat, eikä kukaan välittänyt
Szakács'in vaskikaivoksesta.
Siebenbürgen'in hiljaisissa laaksoissa vyöryi taistelun pauhina, mutta
Borszék'in alpeille sodan hurja jumala ei tuonut palavaa soihtuaan.
Benjamin Szakács ilmestyi tuon tuostakin alas Székelyien luo kuumeesta palavin silmin ja kasvot kalpeina. Hän kuunteli viestejä ja palasi sitten uudestaan vuorilleen. Vasta perästäpäin he muistivat hänen siellä täällä lausuneen näinikään:
— Älkää masentuko, kestäkää, lyhyen ajan kuluessa kaikki kääntyy hyväksi.
Muualla taas hän sanoi:
— Vielä en ole valmis. Saan niin vähän Aineksia ja saan ne niin hitaasti ulkomailta.
Ei kukaan ymmärtänyt sitä.
III.
Elokuun 11 p:nä 1849 Unkarin armeijan kenraalit ja esikuntaupseerit kokoontuivat ratkaisevaa neuvottelua varten armeijan pääkortteeriin Ó-Arad'iin.
Görgey esitti heille Rüdiger'ille kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoittaa heittävänsä aseet Világos'in luona. Sitten hän jätti upseerit, jotta he saisivat vapaasti neuvotella suostuvatko ehdotukseen vai ei.
Tuskin olivat he alkaneet keskustella, kun kiivas koputus kuului ovelta. Ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa, aukeni ovi ja sisään astui Benjamin Szakács.
Valkeat, karkeasta kankaasta tehdyt housut oli pistetty pitkävartisiin saappaisiin. Hän oli puettu lyhyeeseen harmaaseen takkiin, kupeella riippui leveä miekka. Näytti Székelyn kansalliskaartilaiselta. Hän tervehti sotamiehen tapaan ja sanoi:
— Anteeksi, herrat kenraalit, nimeni on Benjamin Szakács, minä tulen sellaisessa asiassa, josta ehkä isänmaan kohtalo riippuu.
Sotilaat katsoivat toisiinsa.
— Puhukaa, — sanoi Erno Kiss.
— Hyvät herrat, suurten ponnistusten perästä olen keksinyt uuden pyssyn, joka tekee yhden miehen kykeneväksi seisomaan kahtakymmentä nykyisillä pyssyillä varustettua miestä vastaan.
Upseerit katsoivat toisiaan. Tuo on joku hullu raukka.
Szakács'in kasvoille ilmeni surullinen hymy.
— En ole hullu, hyvät herrat.
Sitten huusi hän ovelta. Samanpukuinen székelyi tuli sisään, mutta rihmakengissä, olalla pienennäköinen pyssy, kupeella lyhyt pajunetti, edessä ja takana aika patruunatasku. Szakács otti pyssyn ja astui se kädessä kiihtyneesti yhteentunkevien upseerien keskelle.
— Katsokaa, hyvät herrat, pyssy on takaa ladattava, patruunat pitää pistää sisään valmiina, mutta ei yksitellen, vaan kuusi yht'aikaa. Nämä minä ammun pois yhdessä minuutissa, sitten panen taas sisään kuusi. Sanalla sanoen, sillaikaa kun te ammutte yhden, ammun minä ainakin kolmekymmentä.
Ihmettelyn humu kuului upseerijoukosta.
— Ja sen vaikutus, hyvät herrat, on kauhea. Se menee viiden ihmisen läpi. Yhden komppanian yhteislaukaus hävittää kokonaisen ratsurykmentin. Ratsuryntäystä ei enään ole, pajunettiryntäystä ei ole… tämä pelottava, hirveä ase surmaa ryntääjät.
Kuului nyyhkytystä. Leiningen pöytään nojaten itki.
— Näettekö tuota? — sanoi Erno Kiss -se merkitsee sitä, että miksette tullut ennen aseinenne; nyt on jo myöhäistä. Tässä on kirje Rüdiger'ille!
— En voinut tulla ennenkuin minulla oli paljon aseita ja miljoona patruunoita.
— Sittenkin se on myöhäistä! Ennenkuin miehemme oppivat, tungetaan meidät pois maasta.
— Ei, herra kenraali, minulla on kaksikymmentätuhatta miestä tällä pyssyllä varustettuna.
Silloin hypähti Leiningen pystyyn.
— Missä, missä, missä?
— Kymmenentuhatta täällä kaupungin laidassa, kymmenentuhatta tunnin matkan päässä.
— Mutta mistä ne tipahtivat tänne? — huudettiin Szakács'ille joka puolelta.
— Siebenbürgen'ista, Gyergyószék'in luopääsemättömien vuorten keskeltä. Siellä olen valmistanut nämä pyssyt ja siellä järjestänyt vuoden ajan sotajoukkoani. Segesvár'iin jo saavuin myöhään, mutta saatan sanoa että olen sen kostanut… Kenraali Luders pakenee maasta kuudenkymmenenviiden kasakan kanssa. Sen verran jäi koko hänen sotajoukostaan.
— Voititteko venäläiset? — huusi Pöltenberg.
— Voitin, Piskin luona. Yhdeksäntuhatta venäläistä jäi kuolleena taistelutantereelle. Meidän tappiomme oli kahdeksankymmentäviisi miestä.
Jonkunlainen mieletön hilpeys valtasi urhoolliset sotilaat, jotka vielä vastikään keskustelivat häpeällisestä antautumisesta. He ympäröivät Szakács'in, syleilivät ja suutelivat häntä.
Yht'äkkiä näkyi ovessa Görgeyn kalpeat kasvot, uljas vartalo. Joku oli ollut häntä hakemassa.
— Mitä on tapahtunut, herrat? Mitä haaveiluja kuulen? Missä keksijä on? — kysyi hän terävällä äänellä. — Minä olen — vastasi Szakácz kumartaen.
— Näyttäkää pyssynne! Szakácz selitti sen hänelle.
— Millä rahoilla olette voineet tämän aikaan saada?
— Vaskikaivokseni alta löysin rikkaan kultakaivoksen?
— Ja kuinka? Millä työaseilla?
— Hienoimmilla englantilaisilla työaseilla. Englantilaisef laivat toivat ne Mustallemerelle ja sieltä kuljetimme ne salaa Siebenbürgen'iin. Niinkauvan kun oli rauhalliset ajat, tuotiin valtakunnan läpikin paljon.
— Mainio asia, — sanoi Görgey kylmästi - katsokaamme sotamiehiänne.
He menivät talon edustalle. Ulkona seisoi äänettömänä kymmenen Szakács'in sotilasta, pyssy jalalla. Heidän edessään nuorukainen, silitellen hevosensa kaulaa.
— Aladár, tuo tänne sotajoukko!
Poika hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Puolen tunnin kuluttua lähestyi rumpujen kumeasti päristessä musta joukko. Aaveentapaisesti he lähenivät, sillä rihmakengät eivät liioin tömisseet.
— Kahdeksansataa miestä pataljoonassa. Täällä on yhteensä yksitoista pataljoonaa, tuhatkaksisataa miestä kanuunain ja patruunavaunujen ääressä.
— Onko teillä kanuunoitakin? — kysyi Görgey.
— On, takaaladattavia, pronssista, ja ekrazitpommeja.
— Mitä se on?
— Oma keksintöni, sen räjähdysvoima on viisikymmentä kertaa suurempi kuin pyssynruudin.
Görgey ja muut kenraalit katselivat hämmästyneinä Tomzs'in székelyia, joka noin kylmästi kertoi nämä asiat.
Musta joukko seisahtui Ó-Arad'in suurelle torille. Keskellä olivat kanuunat ja patruunarattaat. Mutta kenraalit menivät sisään huoneeseen ja Görgey saneli seuraavan kirjeen kenraali Rüdiger'ille:
/#
Herra kenraali!
Pääesikunnan yksimielisen päätöksen mukaan minulla on kunnia huomenna
rynnätä teitä vastaan.
Kunnioituksella
Görqey
kenraali.
#/
IV.
Rdiger'iä ja hänen upseereitaan tämä kirje hämmästytti. Hehän odottivat kirjettä, joka ilmoittaisi aseenheiton ajan ja paikan.
I:sen armeijaosaston Görgey lähetti mahdollisesti saapuvia itävaltalaisia pidättämään. III:s ja VII:s osasto seisoivat reservinä. Soborsin'ista tuotiin Szakács'in toiset kymmenentuhatta miestä ja kaksitoista kanuunaa ja Elokuun 12 p:nä aamunkoitteessa mentiin Rüdiger'ia vastaan.
Görgey, Szakács ja kenraalit olivat keskellä, ratsain.
Kun Rüdiger'ia aamulla herätettiin, sanoi hän:
— Ne siis kuitenkin hyökkäävät? No, se on kauniimpaa kuin jos antautuisivat.
Sitten ratsasti hän joukkonsa luo, joka jo seisoi sotajärjestyksessä. Översti Krulev tarkasti suurella kaukoputkella etäällä tuskin näkyviä unkarilaisia.
— En ymmärrä. He asettavat kanuunansa. Ketä aikovat noin kaukaa ampua?
Seuraava silmänräpäys antoi vastauksen. Hirmuisella sähinällä tuli pommi ja iski Olga-rykmentin keskeen. Koko rykmentti alkoi hajota. Viisikymmentä miestä kaatui kuolleina ja haavoittuneina. Vasemmalta iski jalkaväkeen viisi kuusi pommia ja teki äärettömiä aukkoja rykmenttien lujaan rintamaan.
— Kanuunat esiin! — ärjäsi Rüdiger.
— Näin kaukaa se on mahdotonta, — vastasi eräs tykistönöversti.
— Mikä heille on mahdollista, on meillekin, — karjui kenraali.
Käsky on käsky. Venäläiset kanuunat alkoivat ampua. Kymmenen minuutin kuluttua puolet vaikenivat.
— Mitä teette, koirat? — huusi Rüdiger, ratsastaen sinne korskuvalla ratsullaan.
— Puolet miehistöstä on kaatunut — vastasi översti, joka verisenä venyi kanuunallaan.
— Joudu, Vladimir, kasakat hyökätkööt, lakaiskaa pois ne konnat!
Ajutantti laukkasi pois ja parin silmänräpäyksen kuluttua neljä rykmenttiä kasakoita riensi hyökkäykseen helvetillisellä jyrinällä. Torvet rämisivät, kasakkain voimakas kuorolaulu kajahteli.
— Jumalan ja tsaarin nimeen! — huusi Rüdiger ja teki ristinmerkin.
— Minä heitän husaarit heidän eteensä -huusi toisella puolen Görgey, nähdessään tämän rajuilman kentällä lähestyvän.
— Heitä olisi sääli — vastasi Szakács. Székelyit vetäytyivät enemmän yhteen ja seisoivat kolmikertaisessa rivissä. Kun kasakat olivat tuhannen askeleen päässä, kuului yksi ainoa korvia särkevä pamaus. Kaikki kolme riviä olivat laskeneet laukauksen. Heti senjälkeen seurasi toinen yhteislaukaus, kolmas, neljäs, viides, kuudes… kanuunat lennättivät kartesseja vuorelta… Ja kuudestatuhannesta kasakasta palasi kaksisataa takaisin.
Rüdiger itkien, kiroten, rukoillen ajaa joukkoaan eteenpäin. Rohkeimmat pääsivät vain sadan askeleen päähän unkarilaisista, muut syöksyivät suin päin takaisin. Veriset ryysyt peittivät koko kentän; se oli koko jäännös loistavasta sotajoukosta. Rüdiger'in veivät upseerinsa puolihulluna sotatantereelta.
Unkarilaiset kenraalit katselivat kauhulla helvetinkoneitten vaikutusta.
Silloin sanoi Szakács Görgeylle:
— Herra kenraali, nyt voitte laskea husaarit heidän päälleen. Me taas menemme Haynauta vastaan.
* * * * *
Näin olisi voinut tapahtua, jos joku unkarilainen v. 48 olisi keksinyt
Mannlicher-kiväärin, Uchácius-kanuunan ja niihin kuuluvan ruudin.
LEGIOONALAINEN.
Purevan kylmä tuuli puhalsi. Wienin ylioppilaitten "pääkallo-legioona" marssi tasangolla. Almanakka osoitti jo Maaliskuun loppua, mutta se, jolla ei ollut aikaa kirjoista sitä katsoa, olisi vannonut että oltiin vasta Helmikuussa.
Mutta meidän miehillä ei ollut aikaa almanakasta ajankulkua katsoa. Jo
Lokakuusta saakka olivat he kulkeneet tappelusta tappeluun.
Ydinkin oli jäätyä heidän luissaan, kun he aamulla Jász'in tasangolla verkalleen astua vaapottivat.
Heitä oli kuusisataa älykästä, herrassäätyistä nuorukaista, jotka olivat heittäneet pois kaikki kirjansa tarttuaksensa miekkaan. Metternich'in kukistajoita, jotka olivat niskoitelleet Windischgrätz'iä vastaan ja yhden vuoden kuluessa tehneet Wienissä kaksi vallankumousta.
Kun sitten väkivalta pani keisarikaupungin ikeensä alle, katselivat he ympärilleen, missä päin vielä liehui vapauden lippu. Ja he lähtivät koko joukko Unkariin.
Saapuneet ylioppilaat järjestettiin legiooniksi ja virtana vuosi heidän verensä niin Siebenbürgen'in kuin Unkarin tappelutantereilla.
Heidän joukossaan oli herttuoita, kreivejä, paroneja, jotka olivat jättäneet mukavat kastellinsa Itävallassa mennäkseen kuolemaan vieraan kansan vapauden edestä. Ja monen ikivanhan saksalaisen perheen jälkeinen lepää tuntemattomassa haudassaan jossakin Ala-Unkarissa tai Siebenbürgen'in vuoristossa.
Ken heidän joukossaan oli kolmekolmatta-vuotias, hänellä oli jo oikeus kutsua legioonalaisia pojikseen. Nuorimpia kutsuttiin kumminkin säännöllisesti ukoiksi.
Veljeksiä olivat he kaikki, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elämässä, kuolemassa. Jokainen oli valmis minä hetkenä tahansa uhraamaan henkensä asetoverinsa tähden.
Pelkuruuden varjoakin rangaistiin ankarasti. Siinä kohdin nämä iloiset pojat eivät ymmärtäneet leikintekoa.
Tuona kylmän kylmänä Maaliskuun päivänä 1849 kulki pääkallo-legioona Jászberény'iä kohti. Viisi päivää he yhtämittaa olivat majailleet taivasalla ja laulunhaluisimpainkin poikain huulilla jäätyi jo nuotti.
Upseerit kävivät heitä katsomassa rivistä riviin.
— Mikä teille on tullut, pojat, näytätte niin surullisilta kuin vietäisiin teidät hirteen.
— Meitä kovasti paleltaa.
— Tuima on tämä Unkarin tuuli.
— Paprikaa täällä on ilmassakin.
— Hei, älkää olko mammanpoikia! Kovempiakin olemme kokeneet Wienissä.
Pojat huokasivat.
— Se on totta, mutta tappelujen välillä siellä mentiin barrikaadeilta kahvilaan olutta juomaan ja biljaardia pelaamaan.
Syvät huokaukset kuuluivat riveistä olutta, kahvilaa ja biljaardia mainittaissa.
— Kovasti on teitä veltostuttanut tuo kaksiviikkoinen oleskelu
Debereczen'issä. Mikä sinua vaivaa, Hammer?
Kysymys tehtiin eräälle laihalle, tuskin kuusitoista-vuotiaalle keltanokalle, joka kalpeana, hampaat kalisten, vaivaloisesti astui eteenpäin ja nyt juuri antoi pyssynsä naapurilleen.
— Voin kovin huonosti. Kylmänväreet ja kuume vaivaavat minua. Tuskin pysyn jaloillani.
— Rohkaise itsesi. Kun katselen sinua, en koskaan luulisi sinua samaksi, joka pyssynperällä löi kuolijaaksi keisarin kaksi kauneinta krenatööriä. Kas tuossa!
Ja hän ojensi hänelle debreczeniläisillä veistoksilla koristetun leilin, josta poika joi pari kulausta luumuviiniä.
— Reilaan! — kaikui etupäästä komentosana ja torventoitotus ilmoitti, että jokaisen oli asettuminen paikalleen.
Kaukana kohosivat Jàszberény'in tornit.
Rummut pärisivät. Sitten räikähtivät torvet. Hammerkin nosti pyssyn olalleen. Kun he sitten saapuivat kaupungin ensimmäisille taloille, laskivat he pääkallonkuvalla varustetun lippunsa liehumaan ja virittivät legioonan laulun:
/p
Wer kommt dort von der Höh'
Es ist der Windischgrätz…
p/
Kaikki kaupungin asukkaat, suuret ja pienet, kiiruhtivat kaduille ja tervehtivät kättä puristaen ja syleillen maankuuluja, urhoollisia poikia. Suurelle torille asettuivat he neliöön ja päällikkö ilmoitti, että jäädään Jászberény'iin epämääräiseksi ajaksi, jonka vuoksi majoittukoot.
Parin minuutin kuluttua olivat vieraanvaraiset kaupunkilaiset jakaneet ylioppilaat keskenään, ja onneton oli se, jonka osalle ei ketään tullut.
Hammer joutui erään kunnon ryytikauppiaan luo. Päästyään lämmitettyyn huoneeseen, hän vaipui sohvalle ja nukkui. Häntä ei uskallettu herättää eikä riisua hänen päältään. Varpaillaan astuttiin hänen ympärillään ja paraat palat päivällisestä säästettiin hänelle.
Kello neljä hän heräsi ja tuli tuntohonsa. Silloin hän majoittui mukavammin, söi vähäisen ja joi paljon vettä. Sitten hän pesi itsensä, paikkasi rikkinäistä univormuaan, puhdisti pyssynsä, heitti sen olalleen ja astui ulos portista. Vahti oli tullut häntä hakemaan ja vei hänet lippua vartioimaan.
Kello kahdeksan hän tuli takaisin. Hänen silmänsä olivat suuret ja kiiltävät kuumeesta. Hän hoiperteli.
— Antakaa vettä, vettä! — sopersi hän.
— Menkää levolle, herra sotilas! — kehoitti talon isäntä.
— En voi, sillä on luultavaa, että yöllä lähdetään eteenpäin.
— Mutta minä kyllä sitte herätän.
— En voi, en voi, — mutisi poika.
Illallista syödessään hän meni tainnoksiin. Silloin pani kauppias hänet vuoteelle ja kutsutti lääkärin.
Tohtori sanoi että siitä nähtävästi tulee lavantauti.
Yöksi nousi lumimyrsky. Kun se ankarimmin raivosi ja tärisytti ikkunoita, kuului rummun pärinää. Legioonalle annettiin lähtömerkki.
Aseiden kalske, juoksevien askelten töminä kuului yössä. Puolen tunnin kuluessa oli legioona järjestäytynyt ja lähtenyt Nagy-Kataa kohti pilkkosen pimeässä.
Ryytikauppias meni sisään Hammerin luo. Hän makasi suu auki, hengitti lyhyesti ja katkonaisesti, silmät olivat syvälle painuneet, kasvot tulipunaiset.
— Ja minäkö herättäisin tuon menemään lumimyrskyyn? Enpä toki, sehän olisi varma kuolema. Jääköön nukkumaan, raukka.
Ja tuo hyvä mies meni itsekin taas levolle. Hammer nukkui seuraavan päivän iltapuoleen asti. Silloin hän kutsui talon isännän luokseen.
— Mitä uutisia? Mitä minulle on tapahtunut? — Te menitte tainnoksiin eilen illalla ja minä panin teidät vuoteelle.
— Ja legioona?
— Se lähti yöllä. Sanotaan, että tänään on tappelu jossain.
— Pyhä Jumala! Mitä olette tehnyt minulle? Olen jäänyt pois tappelusta. Minä olen kadotettu. En koskaan voi puhdistaa itseäni pelkuruuden syytöksestä. Minua luullaan karkuriksi.
Ryytikauppias koetti lohduttaa häntä. Poikaparka vaan ravisti päätään ja toisti lakkaamatta:
— Ette tunne legioonaa, ette tunne legioonaa. Kunnia on minulta mennyt!
Tunnin kuluttua ampui hän itsensä pyssyllään. Pöydältä löydettiin kirje, joka oli osoitettu hänen Etelä-Tyroolissa asuvalle äidilleen.
Ja kylmästä lumimyrskystä surusanoma kuin musta lintu pyrähti lentoon, iskeäksensä äiti raukkaan, joka päivänpaisteisessa, lämpimässä seudussa niin monta kertaa oli kääntynyt pohjoista kohden, jossa valkeahuippuiset alpit seisoivat… sieltä hän odotti rakkaita tietoja ainoalta pojaltaan.
Juutalaispoika.
I.
Kaukana alhaalla etelässä oli jo kauvan tapeltu, mutta Kis-Regöc'in osalle ei vielä ollut tullut mitään sodasta. Puhuttiin kapakassa, puodeissa, kunnantalossa ja torilla, kirkon edessä, että vapaus on päässyt valtaan, ei ole enää herraa eikä talonpoikaa, ei alustalaista eikä verotyötä. Mutta mitä on, sitä ei vielä tiedetty. Syksyllä sitten sekin saatiin tietää. Erään honvéd-pataljoonan jätteet kulkivat kunnan läpi. Pataljoonaa oli käsketty tien varrelta, mikäli mahdollista, pestaamisella täydentämään itseään.
Upseerit olivat asettuneet isoon ravintolaan ja lähettivät taitavimmat miehensä joka suunnalle. Herrasmaisemmin kasvatetut sanelivat ja pitivät puheita, siihen kykenevät tanssivat ja lauloivat; kuntalaiset joutuivat kiihkoon ja nuorukaiset kiiruhtivat joukottain ravintolaan pestautumaan sotilaiksi.
Aaronin poika, Jakab, katseli, kuunteli tätä. Jokin uusi, tuntematon tunne alkoi kuohua hänen povessaan. Tuntui kuin olisi joku ääni huomauttanut häntä velvollisuudesta, jota tuli täyttää.
Pitkään aikaan hän ei ollut selvillä, mitä tehdä. Vihdoin välähti ajatus hänen päässään. Ikäänkuin jonkun työntämänä meni hän suoraa päätä pestauskomissioonin eteen.
— Mitä tahdot, poika? — kysyi eräs upseeri.
— Ruveta honvédiksi, — vastasi hän hiljaa.
— Olet juutalainen, eikö niin?
— Olen. Upseerit kuiskailivat keskenään.
— Onko sinulla vanhemmat elossa? — kysyi kapteeni.
— On.
— Voitko jättää heidät tänne? Eivätkö he tarvitse sinua?
Jakabin sydäntä kouristi. Sitten katsoi hän kapteeniin ja kysyi:
— Miksi herra upseeri kysyy sitä juuri minulta? Tähän asti on jokainen otettu, joka on ilmoittautunut. Otettiin Pista Gál’kin, leskiäitinsä ainoa poika.
Kapteeni vastasi kuivasti:
— Mutta sinä, poikaseni, olet juutalainen, ja miehistölläkin on jotain sanomista tähän.
— Minulla on ihan sama velvollisuus tarttua aseisiin kuin muillakin. Täällä olen syntynyt, täällä tahdon kuollakin, isänmaa on minunkin, ei vaan heidän… En tahdo että minua syytetään siitä, että pelkurimaisesti piilin silloin, kun jokainen nuori mies kiiruhti sotaan. Vaikkapa vain kuivaa leipää söisin, voitaisiin minua soimata, etten sitäkään ansaitsisi, kun istuin kotona silloin kun jokainen läksi maata pelastamaan.
Eräs vanha lääkäri nyökäytti syvään päätänsä.
— Hän on oikeassa, hän vaan ei voi lausua ajatustansa hyvin. Heidän verensä täytyy vuotaa yhdessä meidän veremme kanssa, heidänkin verensä täytyy kastella tätä maata; niin kauvan kuin heillä ei ole oikeutta täällä, niin kauvan heillä ei ole isänmaata täällä. Innostus puhuu hänestä. Hänet täytyy ottaa.
Honvédlakki painettiin hänen päähänsä ja Jakab meni ulos torille.
Neljännestunnin kuluttua oli tuolla ulkona todellinen kapina. Jakabin päästä riistettiin lakki ja hänet sysättiin pois pataljoonasta.
— Juutalainen meidän joukkoomme? Juutalainen sotamieheksi? Mitä uusia tapoja se on?
— Me emme seiso hänen vieressään!