XI.
Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti tukkimetsään.
Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa, kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä. Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi — oli varoittanut Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on…"
Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.
Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua vahingon alle milloin hyvänsä… Terveytensä oli siellä moni menettänyt tai raajarikoksi tullut.
Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa…
Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan. Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin muille.
Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.
Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla oli kihlat matkassaan.
"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli
Artturi sanonut.
"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna vastannut.
"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen emäntää eikä Pertusta isäntää."
Ei ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman aikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan ajaen poistunut kulkusten helistessä…
Sitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa.
Ja kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen, ettei tiennyt mitä alkaisi ajatella.
Jospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää, että mies vielä oli terveenä…
Ja juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen valossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen hiihtäen pihalle.
Se oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa kaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli kuoressa.
"Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan… Kovin teki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut", selitteli Kustaava hiihdosta hengästyneenä.
Hanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään, sekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä vaiko sairaana… ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta.
Hän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea lyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä, mutta kookkaita ja selviä.
Hänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun kirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut Hannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui Amerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi olevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa paremmista päivistä ja tulevasta onnesta.
"Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa", sanoi Kustaava. "Lueppa vielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee", hän sitten pyysi.
Hanna luki:
"Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut, että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten potkittaviksi — ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä. Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin, kun vain on tekijöitä, se on uskoni… Eihän ole Kustaava paran syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle, että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa…"
"Voi, voi sitä hyvää Perttua!" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun ilosta.
"Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi", sanoi Hanna. "Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!"
Ja kyynel nousi Hannankin silmään.
Kustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle arkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä Lomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä irti lähti, kirjoitti hän.
"Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan, niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon. Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa. Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta en kuitenkaan mennyt — enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin, näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille molemmille."
Muista velkojista Perttu kirjoitti:
"Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. — — Tätä kirjoitan kodan lauteella, kun toiset nukkuvat."
Hanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja kiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja luki taas uudelleen.
Toivossa siellä Perttu työtä teki… Kuinka lämpimästi hän olikaan kiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi…
Ja jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että Lomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo maineen metsineen.
Tiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän
Viraniemeä saa pitää… koko kirjeen sisältö sen osoitti…
Olisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman hommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun hän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen.
Ei, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin kerkiäisivät…
XII.
Talven selkä oli katkennut.
Aurinko, joka oli monet viikot säteettömänä ja kylmänä näyttäytynyt muutamien vaarojen välistä etelän taivaanrannalta, oli kohoamistaan kohonnut ja nousi keskipäivällä yli vuorten huippujen ja lämmitti lumista, kankeaa maailmaa. Sen kilossa oli jo lämmintä ja elämää, joka oli voittanut talven voiman. Taivaskin, joka värjötti vaaleana ja värittömänä, sai sinisemmäksi ja ruskotti illoin, aamuin.
Oli jo kevään kevättä Pohjolassakin.
Hanna oli talven ajan kutonut ja neulonut ahkerasti. Mutta sanomaton ikävä oli hänellä ollut. Vaikka Pertultakin oli tullut usein kirjeitä, vaivasi mieltä aina rauhattomuus ja epäilys, että Perttu sairastuisi tai loukkaantuisi. Jo oli Perttu vastannut siihenkin Hannan kirjeeseen, jossa tyttö puhui Amerikkaan menosta. Ei sanonut Perttu sinne mielen tekevän ja käski Hannankin heittää semmoiset ajatukset pois. Kotimaa oli hänelle rakas ja Pohjola kaikkein rakkain. Perttu oli kertonut pienetkin seikat ja selittänyt, että raskas työ tuntui hänestä nyt keveältä, kun hän ajatteli Hannaa ja tulevaa onneansa. Ja nyt hän uskoi jo varmasti saavansa Lomman velan maksetuksi. Herranen oli luvannut käydä metsää katsomassa ja aikonut ostaa suurimmat puut puulaakille.
"Ei ole Amerikka sitten mikään verrattuna omaan hauskaan kotiimme",
kirjoitti Perttu. "Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa.
Yksin valvoessani kuvittelen sitä hauskaa, kun kesäisin menemme yhdessä
Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon."
Siihen tapaan Perttu haasteli joka kirjeessä. Eikä Hanna ollut saattanut mainita mitään siitä, että Lomman velkakirja oli uloshaettavana… Mutta nyt hän oli päättänyt selittää kaikki. Ja Hanna aloitti Pertulle pitkää kirjettä.
Viraniemessä puuhaili ja toimitteli Kustaava niinkuin emäntä ainakin. Hän oli koettanut olla säästäväinen. Maito oli viety meijeriin, eikä ollut Kustaava ottanut penniäkään maitolaskuun. Pikkutarpeisiinsa oli kerännyt milloin mistäkin. Perttu saisi kaikki periä itse, palatessaan tukinajosta. Viljaa oli nyt aitassa kovasti, eikä ollut raaskinut Kustaava jouluksikaan sitä säkkiä myllyyn toimittaa, jonka Perttu oli pannut erilleen ja käskenyt leipoa siitä joululimput. Sairaalle isälle oli Hannakin usein paremman palan tuonut, ja parhaat palat oli Kustaavakin säästänyt.
Välipäätöksiä oli poliisi Kustaavalle kantanut ja selittänyt mitä kukin sisälsi. Lomman saamisia ne olivat kaikki. Mutta Kustaava oli selittänyt, ettei hän tiennyt veloista mitään, ja kun poliisi yritti isän luo, näkyi selvään, ettei tämä mitään ymmärtänyt, eikä hän mitään vastannut. Mutta ei ollut hän niistä Hannallekaan puhunut. Jokijalka oli käskenyt Pertulle kirjoittaa, mutta Kustaava ei ollut tahtonut.
Oli kevättalven kirkas päivä. Suvannon selälle paistoi päivä jo niin kirkkaasti, että silmiä huikaisi, ja joen rannalta kimalteli valkoisen hangen pinta kuin kullattu.
Kustaava kehräsi uunin luona, karja-Kreeta karttasi. Venni-poika oli vasta palannut Karhusuolta, missä oli veistellyt uuden ladon hirsiä, ja oli paraillaan syömässä.
Silloin ajaa hurautti pihaan nimismies Mustallaan, välkkyvissä valjaissa ja kulkusten helistessä, poliisi kuskinaan. Ja heidän perässään Lomma poikineen, suuret susiturkit yllään…
Kustaava kalpeni ja pahaa aavistellen käski Venni-pojan mennä sukkelaan kutsumaan Jokijalan isäntää tulemaan.
"Sano niin, että vallesmanni ja Lomma ovat täällä."
Kun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä. Venni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän puhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon poliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin.
Nimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa ulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja puheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään, niin että kykeni puhumaan.
Tuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut turkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven luona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat. Nähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman näppylät paistoivat kovin iljettäviltä.
Poliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle peräikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan.
"Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia", sanoi nimismies. "Ovat vankkoja poikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä ruumista löytyä…?"
"Ei ole mitään kuulunut", vastasi Kustaava alakuloisesti, mutta ei kyennyt muuta sanomaan.
"Vai niin, vai niin… Koski ja tukit silpoivat ruumiin, ettei luun surmaa ole näkynyt", puheli nimismies. "Montako on lehmää?" kysyi hän sitten yhteen menoon.
"On niitä kymmenen lukua…"
"Vai niin… vai niin… Entäs hevosia?"
"Ei ole muuta hevosta kuin Pertun Raudikko, jonka syksyllä osti."
"Talon työtä sillä on tehty ja talon heinillä ruokittu", ärähti Lomma sängystä ja nousi seisomaan.
Samassa tuli Jokijalkakin pirttiin. Tätä hän oli aavistanut jo kauan ja varsinkin siitä alkaen kun Israeli sai halvauksen. Hänellä oli ollut tunnossaan, että Lomma oli itse matkassa.
"Sepä oli hyvä, että tuli tähän naapurikin", sanoi nimismies. "Tässä on vähin asioita taloon, mutta isäntä taitaa olla niin sairas, ettei…"
"Ei ole Israelista mihinkään. Puhumattomana makaa eikä näytä ymmärryskään olevan täysi", vastasi Jokijalka, ja sanoi sitten Lommaan päin kääntyen moittivalla äänellä:
"Olisipa tuon vanhan, puhumattoman miehen saanut antaa rauhassa kuolla eikä lähteä ryöstämään, kun toinen on hautaan menossa. Tässä kai talo olisi pysynyt…"
"Minä olen liiaksikin kauan säästänyt", rämisi Lomma ja alkoi nyt päästellä turkinvyötään ja siivota nenäänsä. "Pian aikaa jäisin puhtaille kämmenille, jos vielä vartoisin…"
"Vai jäisit", kertasi Jokijalka halveksivasti. "Eiköhän talo nyt ole puolta paremmassa kunnossa peltojen ja niittyjen puolesta kuin silloin, kun sinä kiinnityksen sait…"
"Mitä sitten, mutta olisi metsäkin myyty mennä syksynä, jos en väliin päässyt… kelvottomat… Mutta sen siitä saa palkakseen, kun kokee auttaa,.."
Lomma näytti selvenevän humalastaan, kaivoi nyt jo nenäliinankin taskustaan. Artturi käveli pirtissä edestakaisin kuin kotonaan ja vihelteli, silmäili puutarhaan ja tirkisteli Hopeasaareen, joka sopi näkymään peräikkunasta.
Vaikka Jokijalka oli peräti hiljainen mies, suututti häntä Lomman menettely hirmuisesti sekä Israelin että Pertun puolesta.
"Etköhän sinä avustasi ole ottanut ja saanut juuri kylliksi korkoja… Kun koko Hopeasaaren olet saanut pitää kuin omanasi", hän huomautti katkeralla äänellä.
"En minä ole käynyt apuani tarjoamassa, ja omani minä tarvitsen takaisin… Rupeanko minä vartoomaan kenenkään kuolemaa…"
Nimismies oli sillä välin aukaissut laukkunsa ja alkanut selailla papereitaan.
"Kyllä sinun tuumasi on aikoja arvattu… ja tietty, että sinä lain varjolla otat toisen omaa."
"Minulla on selvät velkakirjat… vai mitä? Ne ovat vallesmannin takana kaikki…"
Kustaava oli lapsineen paennut karsinaloukkoon. Ei osannut puhua sitä ei tätä. Vapisi siinä ja itkua teki, vapisi kun muisti Perttua.
"Irtain omaisuus on kaikki tietenkin Israelin?" kysyi nimismies,
Kustaavaan kääntyen.
Kustaava alkoi taas tointua.
"Pertun ne ovat kaikki lehmät ja muut. Ei ole kuin yksi sänky, jonka äitivainaja on minulle luvannut… jossa isä makaa."
"Pertulla ei ole sanomista mistään", ärähti Lomma. "Talon heinillä on karja ruokittu ja hyöty niistä yhteisesti syöty… ulosottoon ne menevät… Eikö niin, vallesmanni? Velat ensin… En minä tahdo enempää kuin saamiseni tekevät."
Nimismies alkoi luetella velkoja, jotka oli haettu valmiiksi päätöksiksi ja määrätty ulosotettaviksi. Nyt kuulivat kummia Jokijalka ja Kustaava. Lomma oli kerännyt kaikki velkakirjat, jotka tiesi Israelin antaneen sekä koti- että ulkopitäjään. Ne oli laillisesti siirretty Lommalle. Lomma oli saanut päätökset.
"Onko se Koskenniskan Aukustinkin velkakirja siinä joukossa?" selkeni
Kustaava kysymään.
"Täällä on sekin", sanoi nimismies.
"No, jo on kummaa, ja Perttu on viimeiseksi mennä kesänä, kun myi teurastajalle härän, antanut nekin rahat Aukustille. Ja joka vuosi maksanut korkoja…"
"Ei täällä ole kuitattuna muuta kuin korot. Pääsummaa vastaan ei ole maksettu mitään", selitti nimismies.
"Mutta sen tietää Pesolakin, agronoomi, todistaa. On ollut vieressä, kun Perttu luki rahat pöytään Aukustille."
"Niin, en minä tiedä siitä", sanoi nimismies ja alkoi kirjoittaa irtaimistoa.
Mutta silloin nousi Jokijalka istumasta ja meni pöydän luo, johon Lommakin oli ottanut nimismiehen viereen tuolin, ja sanoi vapisevalla äänellä Lommalle:
"Oletpa roisto mieheksi, kelvoton, jolle ei anteeksi anna Jumala eivätkä ihmiset…"
Ja Jokijalka selitti nimismiehelle tarkoin Pertun työnteon ja hommat, ja miten mies oli koko tilan korjannut, ja kun olisi saanut myydä metsän, olisi Lomma saanut velkansa. Hopeasaaresta oli Lomma ottanut heiniä kuin läjästä rahansa koroksi.
"Kun toinen ponnistaa parhaansa saadakseen velat maksetuksi, yrittää yötä päivää, ja Lomma näkee, että ehkä pääsee päälle… niin lain varjolla rynnistää ja viepi, ettei toiselle jää mitään."
"Auttakoot muutkin… olen minä jo puolestani auttanut", rämisi Lomma väliin.
Nimismies oli kuullut Pertusta paljon puhuttavan, tiesi todeksi, mitä Jokijalka sanoi, ja ymmärsi hyvin senkin, mikä Lomman menettely oli tässä asiassa ollut. Sääliksi kävi nuorta, yritteliästä miestä, joka oli pitäjän parhaimpia työmiehiä.
"Joko on kaikki irtaimisto kirjoitettu?" kysyi Lomma.
Poliisi oli nimismiehen käskystä käynyt joka huoneen ja navetan, ullakot ja aitan. Kustaava oli itkien seurannut perässä. Venni-poika oli pelästyksissään kätkeytynyt lehmän hinkaloon.
"Siellä on kamarissa yksi piironki, joka kuuluu olevan Pertun", sanoi poliisi.
"Mitä vielä", äänsi Lomma.
"Itse on tehnyt!" vakuutti Kustaava.
"Vaan mistäs laudat ovat? Eivätköhän ole talon metsästä", pani Lomma väliin.
"Minä olen laudat antanut. Ne ovat koivulautoja", sanoi Jokijalka.
"Se jätetään sitten", päätti nimismies.
Lomma tahtoi kuulla, mitä kaikkea ja mistä arvosta oli ulosottoon kirjoitettu. Nimismies luki luettelonsa. Siinä ei ollut Raudikkoakaan.
"Miksei sitä ole pantu?" ärähti Lomma. "Se on vankka ja nuori hevonen."
"Sen vuoksi, että se on pojan, Pertun, joka on sen maksanut omilla, ansaitsemillaan rahoilla. Sen tiedämme me, minä ja poliisi. Niinikään ovat Pertun kaikki maanviljelysneuvot, pienestä suureen, kaikki sängyt ja makuuvaatteet, reet ja kärryt."
"Se ei passaa! Minä en saa täyttä", tiuskasi Lomma.
Mutta nyt närkästyi vanha nimismieskin, jota oli jo ennen ärsyttänyt se, että Lomma tuoksui viinalta ja sekaantui joka keskusteluun.
"Ellei kauppias Lomma tyydy siihen, minkä minä toimitan, jätän toimituksen keskeneräiseksi", huomautti hän ankaralla äänellä.
Lomma oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten:
"Maatila on sitten ulosottoon julistettava!"
"Tehdään, kun ehditään!" vastasi nimismies pahastuksissaan.
Ja hän selitti, että kun irtaimisto ei suunnilleenkaan vastannut velkojan saatavia, oli Viraniemen tila kirjoitettava ulosottoon.
"Niin. Minullahan on ensimmäinen kiinnitys tilaan", tokaisi Lomma.
"Senhän minä tiedän", sanoi nimismies ja alkoi koota papereitaan laukkuun.
Ei osannut Kustaava mitään kysyä. Jokijalan isäntäkin oli kuin herpounut, istahtanut penkille ja katseli siinä niinkuin ei oikein ymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän näki nimismiehen alkavan köytellä turkkia ylleen, kysyi hän:
"Milloin talo tulee myytäväksi?"
"No, siinä kevään korvilla, ellei maksua tai muuta laillista estettä tule väliin", vastasi nimismies, puheli lohduttavasti Kustaavalle ja vakuutti, ettei vanha isä missään tapauksessa joutuisi mierolle.
Lomma poikineen seurasi perässä.
Ulosotto oli toimitettu, Viraniemi joutumassa myytäväksi,
XIII.
Hanna oli parhaillaan kirjoittamassa Pertulle kirjettä, kun ovi reväistiin auki ja Kustaava itkien riensi Hannan kaulaan. Ei saanut sanaa suustaan, ja Hannaa alkoi pelottaa, että Pertulle oli sattunut jokin vahinko. Vasta sitten kun Jokijalan isäntäkin oli Kustaavan kanssa saapuneena tullut pirttiin, kykeni hän selittämään, mitä oli tapahtunut. Hannan punaiset posket vaalenivat, mutta vain hetkeksi. Suuriin, sinisiin silmiin tuli katkera, vihainen ilme, ja huulet puristuivat kerran, kaksi tiiviisti yhteen. Selittäessään Kustaava oli kyyneliinsä upota, mutta äänettömänä ja kalpean vakavana istui Jokijalan isäntä.
"Petoja ovat", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. "Petoja ovat olleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä autetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!"
Mutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet kovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. "Minä olen sen aikaa aavistanut", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. "Olen nähnyt sen kyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen joukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut parhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä neuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen puutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle palkinnon… Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan olla missään etevämpi kyläläisiään… Miehissä mies autetaan, miehissä mies sorretaan… En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa… niinkuin olen nähnyt ja kuullut…"
Jokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin.
Ei ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää.
Oli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta… niin
saattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan…
"Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä puhunut eikä äitivainajakaan tiennyt", nyyhki Kustaava.
"Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt", sanoi nyt Jokijalkakin. "Sen näkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille kun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä päivää, niin kyllä niistä summaa karttuu…"
Kustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat olivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He olivat taloa köyhdyttäneet — hänkin pyytämällä aina apua, — mutta varsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän nimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset, jotka kuljeksivat kulkurina…
"Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen heti tulisin", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi tullut. "Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä… ja lapsilleni kuin paras isä…"
"Älähän nyt itke, Kustaava!" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista Kustaavaa. "Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että lapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä ei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi…"
Hetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia siitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun etua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti:
"Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette oman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä pääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa lähimmäisen rakkautta…"
"Se on toisen oman anastamista lain varjolla", virkkoi Jokijalka.
Hanna katsoi häntä terävästi silmiin, ehkä ajatellen, että olihan saattanut olla tälläkin verkko vedessä Lomman hyväksi.
Mutta Jokijalan katse oli suora ja lämmin, ja hyväntahtoisista kasvoista näkyi syvä osanotto.
Perttu oli aina kunnioittaen puhunut hyvästä ja auttavaisesta naapuristaan. Hanna tunsi väärin tuominneensa vanhaa miestä ja virkkoi nyt leppeämmin:
"Voipihan maailmassa olla vielä oikeitakin ihmisiä… jotka soisivat hyvää lähimmäiselleenkin."
"On niitä vielä joitakin", sanoi Jokijalka hiljaisella äänellä. Mutta hetken päästä hän lisäsi, sanoi kuin itseltään kysyen:
"Mikä on tarkoitus Jumalalla Pertun suhteen? Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä…"
Mutta hän ei saanut vastausta itseltään, eikä hän löytänyt lohdutusta
Pertulle mistään Jumalan sanan paikasta. Mennessään kotia hän muisti:
… isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…!
Perttu oli neljännessä polvessa vanhimmasta Viraniemen Israelista, joka oli tullut tähän kylään Norjasta päin.
Sen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin olivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja huorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt.
Oli kerrottu, että siellä oli mestattu…
Nykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta
Israelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan…
Miettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen raukaisevan ruumistaan.
Kun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan kasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi katsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä. Äskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat. Rivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon Vaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi työnsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia vähemmäksi.
Sillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli luentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin aina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut selville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä.
Kun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä, ikkunan luona, pihalle katsellen.
Pesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja Kustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen, oli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja miehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla.
"Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä kävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista", ihmetteli hän.
"Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua", sanoi
Kustaava.
"Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu… eikä Perttu puhunut mitään… Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut…"
"Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret kiusat häntä rasittavat", virkkoi taas Kustaava.
Pesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja kuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin huonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut estää…! Jos hän syksyllä olisi tiennyt… olisi hankkinut metsänostajan vaikka mistä…! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen, ettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt… Poika parka! Hänen unelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan…! Kuinka jaksaneekin elää…
"Jos olisi puhunut minulle… niin luulen, että olisi se semmoinen mies löydetty, jolta olisi saanut rahaa", sanoi hän.
"Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla rynnistää… Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos olisi tiennyt", selitteli Kustaava.
"Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä…."
"Niin tekikin", puuttui puheeseen Hanna. "Luotti siihen, että maa kyllä viljelijänsä elättää… Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi. Mutta on maailmassa sijaa vielä… on maa, jossa maksetaan palkka kullassa ja hopeassa."
Hannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät tulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut hänkään siihen mitään vastata.
"Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa", lausui hän jotakin vielä sanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola:
"Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei mikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen varma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme täällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole menneet hukkaan…"
"Jumala sen tiennee", nyyhki Kustaava.
"Oma maa on kuitenkin aina mansikka, muu maa on mustikka", sanoi Pesola sitten ikäänkuin Hannalle erikseen.
Hanna oli kääntynyt selin ja katseli suvannolle päin pirtin ikkunasta. Kyynel oli noussut silmään, yksinäinen ja kirkas, ja vierähti poskipäille ja siitä huivin kulmaan… Hanna oli tehnyt päätöksensä ja aikoi panna sen toimeen.
Pesolan silmät tarkkasivat jännittyneinä nuoren naisen liikkeitä ja miellyttäviä kasvoja. Tuossa ihmisessä oli voimaa ja pontta… sellaisen vaimon Perttu tarvitsikin.
XIV.
Hanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo.
Hän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä viesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään tietoja Pertulle.
Tulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli Perttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi maksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, — että pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa himoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita…
Ei ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että Lommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka korkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin…
Mitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen mies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen turpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse ensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta kuulla kamalaa uutista.
Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.
Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli, että hän täällä viihtyisi nyt enää! Hänen toivonsa oli sammunut, unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu! Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras niitti hänen työnsä hedelmiä!
Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon, ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas, että jos sen menettäisi, niin…
Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja omanaan?
Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa sen sanonut… Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat Viinamäen niskalla kiven päällä… Puristi povelleen niin hurjasti ja rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi… tai jos ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei mitään toivoa eikä yrittää.
Ja Hanna itse!
Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin, ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia… Hänen sydämensä oli puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin…
Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä ei enää kannattanut ajatella.
Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön, jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt mitään. Asiaa sanoo olevan.
Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle, tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko jostakin sivulta päin ahdistanut häntä…
Mutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui vauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä umpisemmaksi.
Outo ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan. Suuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi tie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin hymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella pohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että se oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja köyhä Lappi…
Ei kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä tukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä. Ei muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi…
Poron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä.
Ei ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta. Omituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti enemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka mitä… Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa ottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai…
Kerran oli Iikka Hannalle — vanhan emännän hautauspäivänä — sanonut kummaa… Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli värähdellyt… Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että Lomma kai alkoi ahdistella tätä taloa…
Niin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma itseään, jos käy Perttua hätyyttämään…
Ei ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua… Kummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo… Jolle suuttui, ei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet säästäen ja säännöllisesti…
Ja mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli kosinut, ei mitään ennen ilmoittanut…
Ja kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää, että Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin hyvilleen…
Mitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee!
Jo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys, niinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja ympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä sukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät köllöttivät rivissä…
Siinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin ettei Hanna saanut silmiään auki… Mutta hän oli näkevinään, kun poro kiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan kanki olallaan… Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui. Junnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt Hannan käsistä.
"Sinä täällä!"
Eikä osannut Iikka muuta sanoa.
"Missä Perttu?"
"Tuolla on aivan lähellä!"
Iikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen:
"Perttu hoi! Perttu hoi!"
XV.
On taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa. Vaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut. Porevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan ja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta ja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää sulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena vaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan… Jo on lehti puuhun puhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi. Valoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen linnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja ihanin, keskellä sydänyön hetkeä.
Yö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On niin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä taivas on sininen, kevään harson peittämä.
Kirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja
Hanna.
Perttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin lähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan, vaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät tulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja huomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta juuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä olisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on tullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut maihin ja Hanna on ollut vastassa.
Pertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon vanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet ovat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on kuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin myöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa.
"Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän", sanoo
Perttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on.
"Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun paljon helpompi ollaksesi ja elääksesi", vakuuttaa Hanna ja painaa Pertun kättä.
"Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!" epäilee Perttu. "Pois meidän pitää joutua… pois hyvin pian… Joka hetki, jonka viivyn, on kuin kuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?"
Hanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään.
"Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään… Siksi kiirehtikäämme!
Kaikki on valmiina lähtöön…"
"Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi…"
"Paranet, paranet… Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!"
"Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa…?"
"Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä…"
"Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin verevä, toivova mies… Nyt…"
"Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise luontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et vaihtaisi maailman tavaroihin…"
"En vaihtaisikaan… Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut.
Oikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt…"
"Unhota entisyytesi… työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi… Nyt vasta ruvetkaamme elämään!"
He saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon välitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää someroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea työntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee Viinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen takana kasvattikuusikkonsa… Ja alempana vainiolla tummanvihreitä timoteisarkoja…
Miksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa silmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi! Mutta sittenkin tuntee ja näkee… näkee että puutarha työntää rikkaruohoa… ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen kyljestä… Se tuomi kävi ensiksi kukkaan…
"Joudutaan… joudutaan!"
Hän astuu niin, että Hannan on vaikea seurata…
Olikohan versomassa se viimekeväinen kuusi, jonka hän istutti pohjoispuolelle…
"Ole rohkea!" kehoittaa Hanna.
Mutta Perttu näkee sittenkin, että siellä seisoo joku outo mies pihalla, lapio olalla…
Suvannolta alkaa kuulua tukkimiesten laulua, ja kaiku kiertelee pitkin vaarojen lakia, kaukana etäisyydessä hiljemmin, ja vaieten vihdoin taivaanrannalla.
Siinä näkyy lautta olevan menossa aivan lähellä Hopeasaaren nenää, vuopioon painumassa…
Toinen lautta on keskellä suvantoa…
Jo ovat ehtineet ohi Viraniemen tiehaaran, niin että talo ja puutarha ovat takana, mutta Viinamäen pelto näkyy nyt vielä paremmin kuin äsken, ja tiirakylkinen lepokivi sen niskalta…
Millaistahan oli Karhusuolla viimekesällinen timotei…?
Ei näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen pihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka vasta myöhään on palannut työstä.
Tie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse, mutta Viinamäki näkyy vieläkin.
Pertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi hartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää…
"Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä.
Hevonen ja kaikki ovat valmiina", sanoo Hanna.
"Aikoiko Jokijalka tulla?"
"Aikoi tulla."
He hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen silmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa.
"Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme onnemme seppiä…"
"Minun onkin jo helpompi olla… Mutta joutua meidän pitää… Mikä ihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä… taivaan valon ja taivaan ilon keskellä…"
Silloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan taloon.
"Oletko kuullut mitään Junnon-Iikasta? Onko häntä näkynyt sitten kun tukinajosta karkasi kuin puulla päähän lyötynä?" muistaa Perttu kysyä.
"On kerrottu olleen koskenniskassa…"
"Mikähän sillä miehellä oikeastaan oli mielessä? Minä pelkäsin häntä välisti…"
"Ei hänellä sinulle eikä minulle ole pahaa mielessä… mutta mitä miettinee Lommalle… Uskotko, että hän rakasti sinua senvuoksi, että sinä olet minun mieheni…"
Perttu katsoi Hannaan, niinkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Hanna tarkoitti.
"Hän olisi tahtonut meille molemmille hyvää", lisäsi Hanna.
"Kummallinen mies!" virkkoi Perttu ajatuksiin vaipuen.
"Kummallinen kylläkin. Omituinen ihminen, jossa on hyvää ja paljon pahaa. Iikka rukka! Sääli on häntä!"
"Sääli on minustakin. Mutta minkävuoksi hän sitten niin sanaa puhumatta katosi?"
"Häneen koski tämä sinun kohtalosi… Ei mitään osannut sanoa, niin erosi pois… Semmoinenhan hän oli lapsenakin…"
He saapuvat Vaaralan pihalle, jossa hevonen jo seisoo valjaissa, valmiina kyyditsemään Hannaa ja Perttua kaupunkiin.
Pirtissä on Kustaava lapsineen, Jokijalan isäntä ja emäntä, karja-Kreeta ja Venni-poika. Kustaava lapsineen, Kreeta ja Venni ovat nyt kaikin muuttaneet Vaarahan, Kustaava hoitamaan emännyyttä, Kreeta karjaa ja Venni-poika vanhan isännän avuksi. Säästöillään ovat Perttu ja Hanna maksaneet Vaaralan velat, niin että he siinä nyt saavat rauhassa elää. Ja apua lähettävät lisää. Siinä ovat jo kaikin olleet siitä asti kun Viraniemi myytiin keväällä ja joutui Lomman omaksi. Katkera on eronhetki. Kustaava ja Venni-poika ulvovat ääneensä. Perttu on kalpea kuin haamu. Hanna yksin on virkku ja iloinen.
Jokijalka on vasta siihen saapunut koskenniskasta. Vakavana on vanha mies, pitkissä ajatuksissa piippuaan poltellen.
"Lienettekö kuulleet, että Lomma ja Artturi-poika ovat hukkuneet!" sanoo hän.
Kaikki katsovat kysyvästi, odottaen lisää.
Jokijalka jatkaa:
"Puolenpäivän aikana olivat koskenniskalta lähteneet veneellä soudattamaan yli, niin vene kaatui… aivan niskalla… Olivat vähin olleet humalassa kumpikin… eikä ehditty apuun, vaikka monta venettä oli pantu vesille…"
"Kahdenko olivat isä ja poika?" kysyy Hanna tavallista kiihkeämmin.
"Oli ollut Junnon-Iikka soutamassa. Hänet ehtivät pelastaa hukkumasta…"
"Junnon-Iikkako!" huudahti Perttukin, nyt vasta älyten, mistä oli kysymys.
Hanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja sanoo:
"Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan."
"Eivät päässeet", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien.
* * * * *
Visavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi Perttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja vihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen vaarojen takaa… Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja suvannon pinta kumotti kullalta…
Mutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä nukkuvalta jättiläiseltä.
Pertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli muistanut, kun tämän harjun yli kulki… Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!
Ja Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa…
Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä!
Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa… kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle.
Silloin hevonen alkaa painua harjun toiselle puolelle. Perttu ummisti silmänsä ja painoi päänsä Hannan syliin.