Päivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat Hannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara näköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja vuorisiin maailmoihin länteen päin… Istuivat siinä, hiljaa keskenään puhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon puhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta yhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut päivänpaistetta eikä menestystä.
Perttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja hyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat niin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron, saadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet eivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja hän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he viettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut.
"Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä lypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka lyhetä… Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin… Kunpa se aika kerran koittaisi…!"
Perttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin ettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli kaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua elämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli Israeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli enimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan. Semmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja hyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei ollut mitään pahaa puhumista.
Hanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit siniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin.
Ja kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että Hanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä, ettei kertoa osannut.
"Voi, jos sinä tietäisit kaikki", hän sanoi Pertulle ja istui nyt vastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun leveille hartioille.
Ja Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin kosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että Pertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti.
"Toisen sinä arvaat", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia, jotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; "se oli Laurilan Mikko toisesta kylästä. Mutta toista et arvaa…"
"En arvaa vähääkään", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta ajattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika ja jotenkin komea mies.
"Mikä pani Mikon liikkeelle?" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut koskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon käynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua hölmöksi… Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän lähtenyt.
"Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen tehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan", sanoi Perttu vähän alakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä sanottiin hölmöksi.
"Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin rakastan… niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta… Muistatko mistä asti?" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä povelleen.
"En minä oikein." Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi pitäessään Hannaa sylissään.
Hanna kertoi:
"Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli arpajaiset… Se sinun puheesi… ja muutenkin…"
"Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä pikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla…"
"Silloinko jo?"
Heidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin leikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta enää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit varsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten kulkusalla.
Ja kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät, sitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin kovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että Perttu olisi usein käynyt heillä.
"Niin ujoko sinä olet?" hän kysyi.
"Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta kun minulla on niin velkainen koti, niin… Joka-ikisen työn, jonka teen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin tulee… Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja kylvänyt… Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja sinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta… Sinun vuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle sanoa… Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta palkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa mitään, vaikka olen koettanut uurastaa… Mutta iloisin mielin olen yrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt… enkä ole voinut jättää kahta vanhaa yksin kuolemaan… Ymmärrätkö oikein minua?"
Hanna pyyhki kyyneliä silmistään.
"Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa, niin ei meillä hätäpäivää ole."
Ja Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli jo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista varten.
"Ja minulla kun ei ole ihan mitään", tunnusti Perttu puolestaan. "Ei ihan mitään, jota voisin sanoa omakseni…"
"Onhan sinulla kirjasi kuitenkin", lohdutti Hanna. "Ne olet ostanut omilla rahoillasi… Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen… En vaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!"
He vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi:
"Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä…! Ostaisimme vain torpan ja siinä sitten…"
"Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin kovin paljon työtä tehnyt… Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi hukkaan mennyttä."
Ja Perttu melkein pillahti itkuun.
"Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?" kysyi Hanna.
"Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla."
Hannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin oli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi mitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet kotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän taloutta hoitamaan.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle, saarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille. He katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin. Perttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon kullassa.
"Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä… Ei kukaan muu tästä luonnosta osaa puhua niinkuin sinä…"
"Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni… ja olla vain ja elää… olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään murhetta…"
Hanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen rehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja terveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten:
"Sinä puhdas, rakas Perttuni!"
Kun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon laidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön kättä omassaan:
"Niin, mutta… Kuka se toinen kosija oli?"
Hanna ratkesi nauramaan.
"Se oli Junnon-Iikka…"
"Junnon-Iikka", kertasi Perttu kummissaan.
Hanna kertoi:
"Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja retkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin Viraniemen Perttu on, minä sinulle soisin…'"
"Vai Junnon-Iikka!" kummasteli Perttu yhä. "Aina minä Iikasta paljon olen pitänyt", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja lähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan nojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton ikävä sydämessään.
Omissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä pitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen levolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään vastaantulijoita.
Perttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen sydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten taas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen… Hopeasaari… ja kivuloiset vanhukset…
Ja kesken kaikkea johtui hänen mieleensä, että Junnon-Iikka oli kosinut Hannaa…! Ei ollut Iikka sanallakaan sinnepäin puhunut äsken, kun lautan päällä sitä tätä juttelivat… Miksei ollut? Oli vain toimitellut Perttua tukinajoon!
Mitä hän lieneekään miettinyt? Mutta ei hänen katseessaan näyttänyt petosta olevan… Oli vain ollut Pertun mielestä ystävällisempi ja osanottavampi kuin ennen… Eihän Iikka muuten huono mies ollutkaan… Ei muuta vikaa, kuin ettei osannut säästää, vaan kulutti hyvät ansionsa kortilla ja juominkeihin… Miesten komeimpia oli Iikka tummine hiuksineen ja solakkoine vartaloineen, joka oli kuin luotu tukkipoikaa varten. Helluja hänellä sanottiin olevan joka kylässä, ja joka paikkaan hän oli tervetullut… Ei ollut heillä, Pertulla ja Iikalla, koskaan ollut mitään riitaa keskenään lapsinakaan ollessa. Ja kun olivat miehiksi kumpikin varttuneet, niin harvoin yksiin sattuivat Iikan elämä kun oli vesillä ja vetten päällä, ja Perttu kiskoi maan karusta kamarasta jokapäiväistä leipäänsä. Mutta talvisin, kun Iikkakin sattui kotosalla olemaan, lainaili Perttu hänelle kirjoja luettavaksi. Mielellään Iikka niitä lukikin.
Perttu oli tullut kotitien haaraan. Hän näki ilokseen jo tuomenkukkia puhjenneen puutarhassaan ja ensimmäisen ohrakylvönsä nousseen oraalle.
Hän käveli ensiksi puutarhaansa, taittoi kukan tuomesta ja hymähti. Ja kummallinen ajatus, joka ei ennen ollut hänen päähänsä pälkähtänyt, täytti äkkiä hänen mielensä.
— Jos minä kuolen, kuolevat puunikin… Jos teistä erota täytyy… niin elämän lopetan teiltäkin…
Ja raskaasti huoaten hän käveli pihaan.
Silloin hän kuuli lasten ääniä pirtistä ja arvasi, että sisar Kustaava oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa.
IV.
Koskenlaskussa maksettiin tänä kesänä hyvät palkat, ja Perttukin oli
Junnon-Iikan kehoituksesta päättänyt ansaita rahaa heinäntekoon asti.
Karhusuolla olisi ollut paljon töitä. Ojamullat odottivat hajoittajaansa ja kedot auraajaansa. Mutta Perttu oli joutunut niin ahtaisiin oloihin, ettei mitenkään voinut tänä kesänä uhrata mitään uudisviljelykselleen. Vilja oli myyty ja jaettu talvella niin tarkoin, ettei ollut riittää siemeniksi. Karjassakin oli ollut onnettomuutta monena vuonna, joten tulo siitäkin supistui hyvin pieneen, nyt varsinkin, kun Kustaava lapsineen oli tullut lisäksi syömään. Toiselta puolen oli hyvä, että Kustaava alkoi pitää emännyyttä, kun äiti kävi niin heikoksi, että tarvitsi hoitoa joka päivä; mutta toisaalta siitä aiheutui suurempaa kulutusta ja menoja.
Oli jo kulunut monta vuotta siitä kun Perttu viimeksi oli ollut koskensounnissa. Siitä huolimatta lasku kävi vielä kuin tottuneelta ainakin. Muutaman päivän perästä hän oli jo perämiehistä ensimäinen ja hänelle uskottiin suurimmat lautat.
"Edelle se menee vanhoista perämiehistä!" sanottiin. Ja kun vesi nousi liian korkealle tai laskeusi liian matalalle jolloin lauttojen lasku oli hyvin vaarallista, uskalsi Perttu miehineen koskeen. Oli käynyt niin tutuksi tuo monta kilometriä pitkä koski Pertulle, että hän tunsi sen korvat ja virrat kuin omat kämmenensä.
Ylimaasta saapui lauttoja yötä päivää koskenniskaan, ja yötä päivää niitä laskettiin. Ne, jotka jaksoivat ja uskalsivat, ansaitsivat suuria summia. Mutta toiset eivät viitsineet, eikä muutamista huolittu koskelle ensinkään.
Ne miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki kotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita koskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen miehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut olla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää.
Juhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin että Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät lautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta väsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän kuin kukaan.
Erään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin "Pleunaan" seinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä kun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja kolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt.
Hän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön valvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja lähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat hankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli etelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös Junnon-Iikka joukossa.
Perttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti juuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja pääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset pidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen. He syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän lauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja särkynyt yksin puin.
Äänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat juovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä hän kuuli hänen huutavan:
"Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä…!"
Ja hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet.
"Perttu! Semmoinen lammas!" kuuli hän erään huutavan.
Perttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi juopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin vaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan — se oli ainoa keino, joka auttoi…
Pertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että Iikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan puolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän tuimaa suuttumista…
Salamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi:
"Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää… kelvottomat."
Hänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että miehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni, ennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä. Nähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa, ja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto.
Toisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin hirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan…
Silloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa ollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton vikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin kankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti miesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä rajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun, toisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista rinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan pois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi käsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat etelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät välittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä… Hän tarttui Iikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle.
"Joudutaan pois!" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja viuhtoi sillä kuin mielipuoli.
Juuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu oli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja koetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä eteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui kiinni… Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka Perttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä selkään, niin että takki halkesi helmaan asti.
"Joudu pois!" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle päin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä ulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan lähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen, niin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle.
Vasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta leukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt hipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut.
Iikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin tappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman naapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun oli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut ajatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että kasvot olivat veren tahraamat.
Ehtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän siunailevan kujalla:
"Herra hyvä…! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin
Viraniemen saarnamiehen pojasta…"
Mutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään välittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle kaikki selittää.
Ja hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta täyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja Hopeasaari alkoivat näkyä… Ei hän muistanut koskaan eläissään niin suuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan vihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein sateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan lyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään lausuneensa…
Mikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut itsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi?
Siellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka joinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut sen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän puhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot…
Mutta nyt!
Junnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa kasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa kaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja hullutuksiin, alinomaa "aatteistaan" tolkuttaen…
Kuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli vimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta kuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan kiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei kumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan, vaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut kuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi talveksi tukkimetsään…
Perttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että Iikka tahtoi hänelle hyvää… Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen monta kertaa huomannut.
Mutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun hän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut raivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen mies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään katumusta…
Mitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä, jotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika, niin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa elää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli…
Ehkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja kun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin…
Perttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei koskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko Iikan kostosta…
Kertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt maailman ja ihmisten olevan niin pahoja…
Mutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin helposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua, kohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä…
Mahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja lisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia itsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa, ei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan jätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset sielut kehittyisivät…
Pertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään varmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei.
Mutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa hautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan päin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki… myöskin epäilyksensä Iikkaa kohtaan.
* * * * *
Kun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan isännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi…
"Mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Perttu säikähtäen.
"Ukko vaari on kovin huonona… eikä voi olla enää pitkällinen", vastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä apua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma. Hän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun huoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja sanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat helvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. "Kun minä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin kuolleelta… ei mitään vastannut… Me kannoimme Kustaavan ja Venni-pojan kanssa salin sänkyyn… Ei ole vieläkään mitään vastannut eikä tullut tajuntaansa."
He kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon parhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä niiskuttivat.
"Herra on tullut omaansa ottamaan", nyyhki äiti.
Ukko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen parta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin näkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta tajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli aina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen saakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä pahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi itkuun.
"Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan tarkoittanut", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle.
Vakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi kyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti.
V.
Hämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan kesän perästä!
Vaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä, kuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja kohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina, kirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja yön verho kattaa sen.
Ja kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen välke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle. Mutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin ja valoisin aika kesästä mennyt.
Perttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä sitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia risteili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo peittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat mustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana taivaanrannalla, johon päivä oli laskenut.
Minkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana? Minkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi oli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei miesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut heinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra oli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri?
— Velka! Velka! — soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin kaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa rintaansa.
Sitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut päässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja vähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen, sillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi kuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä velkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää…
Mutta jos nyt isä kuolisi — ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä — ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa…
Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi… silloin kun isä vielä oli tajullaan…
Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka… Olisi pitänyt ottaa talon paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka neuvonut… Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:
"Tähän tämä minulta jääpi."
Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi mennyt maailmalle niinkuin veljetkin…
Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Ja Hanna parka!
Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä ensinkään!
Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.
Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä.
Olisiko Hanna!
Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.
Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!
Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.
"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas… ja minä olen tämmöinen maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten.
"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja lähti jo menemään.
"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa käteen, ja he nousivat molemmin kivelle.
"Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:
"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä… Kun tiedän, kuinka sinun on… kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa… Kun käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut, kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä… että sinä et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään… minulle sitä selittävät, aivan niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin…"
"Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti.
"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä, jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet… ja niiltäkin, jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa… Nyt he ovat valmiit syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta… Eikä kukaan muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja lisäämässä… Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat… oletko sinä koskaan sitä ajatellut?"
"Olen minä joskus… ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat ihmiset…"
"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon… Monta kertaa olen aikonut sinulle sanoa… Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi kuuliainen…"
"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu katkerasti.
Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja pyyteli rukoillen:
"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva…"
Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä hän puhui:
"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen… eihän tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan… Oletko ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua odotellessa?"
"Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi.
Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät kujalle, kysyi Hanna:
"Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut kaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta rahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo olevan pankissa nostettavina."
"Kallioniemen Matti!" ihmetteli Perttu.
Matti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä tosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut Amerikassa ollut kuin seitsemän vuotta.
"Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa
ainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja
Matin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta", tiesi
Hanna.
"Matti raukka!" huokasi Perttu. "Hänessä oli pohjalla sentään paljon hyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat…"
"Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä kärsimästä", virkkoi Hanna. "Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin."
"Niin, ehkäpä oli", vastasi Perttu. "Mutta kauhealta tuntuu ajatella semmoista kuolemaa… ja vieraalla maalla… Ei juuri mieli tee suuriin ansioihin…"
Hanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa:
"Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä…"
Perttu katsoi Hannaa pitkään.
"Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut…"
"On siinä tottakin. Entäs sinä?"
"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin…! Täällä olisi niin kovin paljon tekemistä…"
"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat…"
Mutta Perttu lausui siihen vakavasti:
"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa… Ei oman maan vertaa missään ole… eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä elokuun iltoja…"
Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.
Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset, — Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja puhtaan sydämen.
Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui hänen viereensä tulen ääreen.
Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.
"Pertun vuoksi minun on niin ikävä", hän kertoi itkun seasta. "Perttu on tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama poika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla ja lukee jotakin kynttilän valossa… En minä ole mitään hänelle puhunut… Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa maantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille… En minä yksin jaksaisi Israeliakaan hoitaa… Murehtineeko sitä, kun ei ole kauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen ollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta hän ei ole koskaan minua kuunnellut… eikä tehnyt minun ajatukseni mukaan… Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi kuunnellut… Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta… Sinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle… Ja Jumala kai on meille tämän kaiken hyväksi nähnyt."
Hän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä kuin hän putoaisi tuolilta pois.
Hanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna tuskin kuuli, kun hän kuiskaili:
"Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei ole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta… minä tiedän sen… Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime vuosina ollut kärttyinen ja omituinen… Ja joka yö minä olen kiittänyt Jumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut… vaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme…"
Hän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan.
Pusersi vain Hannan kättä heikosti.
Samassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin, joka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen kasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin itkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä.
VI.
Eräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi. Riihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen riihellisen jyvät aittaansa.
Agronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja Pertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon Perttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon uudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille korville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja opiksi ottanut toisen neuvot.
Iloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia eteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä.
"No millainen vuosi sinulle on tullut?" kysyi hän ensiksi.
"Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut kelpolailla."
"Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?" muisti hän kysäistä.
"Lähdemme huomenna katsomaan… Minulla on paljon muutakin sanomista."
Kun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi hän hyvillä mielin:
"No, olet sinä miesten miehiä… niinhän tämä on… hauskuudekseen tätä katselee…"
"Ei ole ollut aikaa… on niin paljon muuta työtä…"
Mutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä huudahti:
"Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita… Ei Etelä-Suomessakaan tämmöisiä näy… Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva… Mutta… tuota noin… miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?"
"On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja työväestä on puute…"
"Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat… Tuon jokiäyrään me istutamme kuusia täyteen… pohjoista vastaan… Eikö niin?"
He kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu agronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan.
Pesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se oli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään muuallakaan.
"Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon…"
Mutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän näköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen.
"Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?"
Hän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja että emäntäkin oli hyvin heikko.
"Onpa tässä miettimistä minun osalleni", vastasi Perttu.
Mutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä ympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli taitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan kaataa.
"No, älähän sure… Emäntä sinun pitää ottaa… Eikö sinulla jo ole tiedossasi?" sanoi hän.
Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.
"No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen.
"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja kasvavat."
Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut. Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras maitolehmä uponnut suohon.
"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää uudestaan…"
"Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin… Ja montakohan miestä maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa onnea voittaa koettaisi!… Pian talot jäisivät kylmille…"
"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä… ainakin täällä.
Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin…"
"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään kylässä…"
He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran korjaa, arvelivat.
Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt. Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!
Mutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun.
Kun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa ja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui Pesola haltioihinsa.
"Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa… ne eivät maksa kuin mitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato… Kun ei linnun istuinta enää jää!" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä laajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa.
Perttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin.
"Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit säästäneesi ja hoitaneesi?" kysyi Pesola vielä varmuudeksi.
"Se se on", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä käski myydä, mutta ei sittenkään sanonut.
Pesola ehti kysyä:
"Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon tonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi…"
"On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt viideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan taida olla linnun laulupuuta…"
Pertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho.
"Jaa, jaa… se on sitä vanhaa tyhmyyttä… ja polkuhinnasta tietenkin on myynyt?"
"Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli markkaa kappale."
Pesola vihelsi pitkään ja virkkoi:
"Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja paperipuun myyjille pitäisi panna holhooja."
"Hätä käskee monen myymään", sai Perttu nyt sanotuksi. "Enkä minä usko, että kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi."
"Maa se elättää", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi juuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä.
Ja he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka
Perttu oli tehnyt.
Se oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi siirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle törmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen.
"Tästä tulee oikein soma", arveli Pesola.
"Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu", sanoi Perttu.
"Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa… talvi-illan kuluksi."
"Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi lantahuone on verrattoman käytännöllinen", puheli Pesola.
"Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina", virkkoi Perttu sillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi.
Seuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot auringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva.
Oli ollut hallayö.
Jo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä oli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola tahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka alkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet.
Reippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen, kuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle.
"Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?" kysyi Pesola, kun he olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota.
"Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen parhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut, niin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on tätä peltoa Viinamäeksi sanottu", selitti Perttu.
"Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat omasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin nyt."
"Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut väkevä viinamies… Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa ukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää ollut… Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään."
"Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli kansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin."
"Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä harjoittaa,… ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me suomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa ihmistä…"
He ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi kiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan joelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti kimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin tauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi sängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia törötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista heinää.
"Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei tapaa missään Etelä-Suomessa", sanoi Pesola.
"Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka rannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua", ja Perttu osoitti kädellään Hopeasaareen päin.
Ei tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma taaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut siitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui.
"Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?" kysyi Pesola kuitenkin.
"On siellä iso sarka Viraniemelläkin", vastasi Perttu, mutta kääntyi samalla menemään metsään.
Siinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista oli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa siellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka tukkipuuksi kelpaava.
"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli
Pesola.
"En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki, että kovin paljon piti mies metsästään.
Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.
Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä. Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs oja oli keskissä.
He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.
"Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut…"
"Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään, kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa…"
"Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.
Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta kuin vähän päälle levitetty.
"Merkillistä tämä on", myönteli Pesola.
Metsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden koivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin työskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty takka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa paistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen ja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista.
"Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa", arveli
Pesola.
Ja hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin päälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia.
"Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat… Ei tänne kuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit… Hauska on syödä omaa leipäänsä… ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan", puheli hän tyytyväisellä äänellä.
"Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin", sanoi
Perttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu.
"Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi", innostui Pesola äkkiä. "Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä tarvitset."
"Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan", pani Perttu vastaan.
"Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili…"
Kahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla Särkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi jotakin arvioida Särkirovan metsästä.
"Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa, joka olisi erinomaista paperipuumetsää", selitteli Perttu.
"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola.
Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa ei ollut oksia kuin ihan latvassa.
"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen seisahtuivat ja tuumailivat.
Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty pilkka…
Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?
Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä
Pesola selitteli ja neuvoi.
Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?
Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja näkyi.
"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?" kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.
Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat parin kolmen viikon vanhoja.
Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa tämä oli…!
Hänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen, että Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen metsäsarka oli myytykin…
Mitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla?
Tiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui katkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin.
Kun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen, jossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola:
"No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi."
Ja nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän vielä: "Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan saisi myydä."
"Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia", jouti Perttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi, että Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana.
Hän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että
Viraniemi oli hyvin velkainen talo.
Kun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella:
"Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että näiden puiden hinnalla… ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään on… paikkaa monta reikää… isoakin."
"Niinkö luulet?" kysyi Perttu iloisemmasti.
"En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä", sanoi Pesola.
Ehdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen valtaviemäri olisi kaivettava.
Iltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa tuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka Kustaava kertoi olleen hyvin kipeän.
VII.
Saatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit maahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan valmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan joutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä Venni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän lähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona viettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen huolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu oli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli lämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään olevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti koettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi.
Jokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen pilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin tehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat ajatuksensa Lomman tuumista.
Siitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli ollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne, jotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät hyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että meijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen.
Sitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään, että Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli luvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan. Muista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää myynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat.
Näin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku kainalossa Karhusuolle päin.
Kun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman kiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen sydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan vartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi vuokralle Hopeasaaren… Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään tukinajoansioon… Ja pääseekin… Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo, ja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa. Pyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa, ja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti… Jos kaikki onnistaisi hyvin, niin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin velkaan panisi…
Ja kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä
paremmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten!
Silloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa
Viraniemeen…
— Sen täytyy tapahtua… Minun täytyy yrittää yötä päivää… Lieneekö minun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, — arveli hän, ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä…
Silloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi…! Ja hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä olevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti.
Hän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä järjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen liikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin kartanoa korjaamaan…
Kustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian vanhimmat pojat työn tekoon… kesäisin kykenisivät nyt jo minkä mitäkin toimittamaan… Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan valtaansa, rakentaisi navetan ensiksi… niin oli Pesolakin neuvonut, kun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja tullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: — Ja mitä antaa tämä jänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän heinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt… Kuinka ääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan asti!
"Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa", hän sanoi ääneensä. "Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan, vaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin…"
Perttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti saunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää oli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon kahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä pääsisi toisestakin päästä kuivumaan.
Hiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi viemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän heitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski paitahihasillaan, selkä märkänä.
Ilma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu oli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä sai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä valmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin sarkaojan.
Mutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja pysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän polkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään monta syltä syrjemmäs toisia.
Muistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle päivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi. Aamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon aikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä nähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa ja laukku selässä häntä kohden.
Se oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan Pertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se tappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun mieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli Pertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua kotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä Karhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon kautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa luomassa…
Perttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana. Siihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia savineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään… Oli siinä voimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä… Olisi luullut tuolla työnteolla elävän… Raskaampaa oli kuin tukinajo… Ollapa tuommoinen mies tukkimetsässä…
Iikka rykäisi… Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi, että Perttu ikäänkuin säpsähti.
"Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut", sai Perttu kuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät väkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään.
Mutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat silmänsä loistivat ystävyydestä.
"Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun", esitti hän. "Minulla on sinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi… Johan kuulut ostaneen hevosenkin…"
Perttukin virkosi säikähdyksestään.
"Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin", sanoi hän ja painoi lapionsa kiinni.
"Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa."
Kun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet piippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi:
"Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä haava?"
"Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka olematta…"
"Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen miehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä…"
"Älä juo sinäkään enää koskaan!"
"En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista maistanut… Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen sekaannuit, selvä ja viaton mies… Ja olen minä luullut, että jos minulle kaunaa kannat…"
"Älähän nyt semmoista…"
"Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa… vaikka et koskaan mitään maista…"
"Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta… Mutta kun monta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha…"
Polttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia, joita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi:
"Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä… Saisivat tulla oppiin, kuinka maata viljellään…"