Pertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta eivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä minkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta…
Väärin oli Iikkaa mielessään tuominnut ja Hannallekin siitä puhunut. Ei Iikalla voinut olla paha mielessä! Ei voisi noin suoraan katsoa silmiin eikä noin levollinen olla, jolla oli paha mielessä.
"Tulisi nyt vain pian talvi, että pääsisi tukkimetsä£n", puheli Iikka. "Anukanvaarassa tulee monta kymmentä tuhatta tukkia ajettavaksi. Minä jo Herraselle puhuin, että sinäkin tulet… Ja lupasi antaa hyvältä paikalta saran sinulle…"
"Puhuttelin minä itsekin Herrasta tässä tuonnoin…"
Hetken perästä Iikka virkkoi:
"Onko sinulla jo hakkuumiehestä tietoa? Ajattelin, että jos suostut, niin minä alan kumppaniksi… jos et huonona pitäne… Mutta olen minä siksi monta vuotta jo tukkeja hakannut, että alkaa se työ käydä…"
"Ei ole vielä kumppanista tietoa…"
"Ja saman kylän miehiä kun ollaan, niin olisi hauskempikin… Enkä minä kalliimpi ole kuin muutkaan… enkä niinkään kallis sinulle…"
Iikka katsoi kysyvästi Perttuun, ja hänen silmissään oli melkein kuin rukoileva ilme.
"No ruvetaan sitten yhdessä oikein kovasti tukkeja hirttämään", lupasi
Perttu. "Hyvä tukkimies sinä aina olet ollut, sen olen kuullut."
"No, tuohon käteen!"
Ja Perttu tarttui Iikan ojennettuun käteen, että sopimus oli tehty.
"Ja palkasta kyllä sovimme. Herranen ei ota yhtään lakkolaista työhön, ja jos saapi tietää, että kuka tahansa pitää sosialistipuheita ja houkuttelee toisia, niin paikalla panee työstä pois", selitti Iikka.
"Senpä se tekee niinkuin minäkin tekisin", vakuutti Perttu.
Puhelivat vielä minkä mitäkin. Loukuillaan oli Iikka käynyt, mutta pieni oli saalis ollut, koppelon ja riekon oli Hirvilehdosta saanut. Ei ollut Iikka tehnyt maatöitä koko syksynä. Kun tukkityöt loppuivat, oli vain oleskellut ja entistä ansiotaan syönyt.
"Joutaisin tästä minäkin ojaa luomaan maan kylmettymiseen asti", arveli hän lopuksi. "Sitten tulee kierä lähtö Anukanvaaraan, kun jänkät alkavat kantaa…"
"No, ala täällä Karhusuolla", ehdotti Perttu. "Vaan minulla ei ole palkkaasi rahassa maksaa, mutta ota kalussa. Tarvitsethan leipää, lihaa, kalaa ja särvintä… ja loppulaskun saat sitten, kun minäkin rupean saamaan rahaa tukinajosta."
"Kyllä se sopii. Halvemmalla minä sinulle teenkin kuin muille", lupasi
Iikka.
Tuumasta toimeen. He mittasivat jo sarat ja löivät seipäät ojien kohdalle. Huomenna oli Iikan määrä alkaa. Olisi aloittanut työnteon jo nyt, mutta täytyi ensin voidella kengät ja paikata vaatteita. Sopivat hinnankin valmiiksi.
Iikan mentyä Perttu alkoi taas kaivaa vihaisesti. Oli vielä aikaa tunti, kaksi, ennenkuin alkaisi hämärtää, jolloin hän lähti kotia.
— Kummallinen mies se on tuo Iikka, — mietti Perttu. — Hyvää hän minulle näyttää tarkoittavan… Miksi sitten epäilen ja kuvittelen hullutuksia…
— Nytkin!
— Olisihan nytkin, kun kauan aikaa seisoi selkäni takana hiottu kirves kainalossaan… olisi voinut, jos paha mielessään olisi…
Kun oli Hannalle puhunut Iikasta, oli Hanna vakuuttanut, ettei Iikka ollut semmoinen mies, joka mietti kostoa kaukaa ja kauan. Mitä varten hän kantaisi Pertulle vihaa siitä, että Perttu rakasti Hannaa ja Hanna Perttua, oli Hanna tuumaillut. Kyllä Iikka itsekin ymmärsi, ettei hänestä ollut vaimon elättäjäksi, ja liekö ollut se kosiminenkaan niin täyttä totta…
"Mutta siitä asti Iikka kuitenkin on ollut paljon toverillisempi ja toimittaa minua tukinajoon", oli Perttu Hannalle sanonut.
"Sehän päinvastoin todistaa, että hän pitää sinua miehenä, jonka ystävyyteen on hyvä pyrkiä", oli Hanna selittänyt.
Eikähän hänellä ollut mitään syytä Iikkaa epäillä. Mistä ne sitten olivat kotoisin nuo luulot ja mietteet ja suora pelkokin?
Hänen omasta sairaasta mielestään!
Ja Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään turhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti lapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita.
Oli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että pirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin suurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita, isän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan isännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän uunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa.
Jotakin merkillisempää oli tapahtunut.
Oli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja epämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi astua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja otaksumiset sekaisin…
Olisiko äiti…?
Äiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta täydellä tajulla…
Pertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein hoiperrellen lähestyi portaita.
Eikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle…!
Kun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava astui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli tapahtunut…
Hän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin:
"Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse… kun en saa nähdä äidin silmiä…"
Sisar kertoi:
"Oli niin kummaa… Äiti näytti nukkuneen… enkä minä käynyt herättämään… Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään liikettä… Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää vastannut… Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa… Ja juoksin itse Jokijalkaan… Eikö poika saapunutkaan… On varmaan saanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan…"
VIII.
Äidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja metsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli toisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin, mutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet lähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset, Hannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko eivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet tulla.
Mitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään heistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää itselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja hänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet?
Tuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka Amerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut ilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta.
"Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän hyväkseen…"
Äiti raukka!
Kun Perttu seisoi avonaisen arkun vieressä ja katseli äidin laihoja, läpikuultavia ja ryppyihin käyneitä kasvoja, valtasi hänet ääretön suru. Ei hän surrut äidin poismenoa. Se oli ollut Jumalan suuri hyvä työ, että päästi kärsimästä murheen ja vaivan hioman sielun. Mutta äidin elämää hän suri. Hän oli tullut ymmärtämään, ettei äiti ollut koskaan ollut onnellinen. Hänen surujaan oli vielä lisännyt lasten elämä ja kohtalo. Ei ollut heihin vaikuttanut ankaran isän kuri, joka kyllä oli ollut liian rajua ja sydämetöntä, mutta eivät myöskään äidin neuvot ja rukoukset…
Vanhimmat veljet lähtivät Amerikkaan, kun isä vihasi heidän jumalatonta elämäänsä. Kotona eivät työtä tehneet, vaan kulkivat tukkihommissa ja hurjistelivat. Erika sisar oli ennen naimistaan tehnyt kaksi aviotonta lasta… eikä ollut Kustaavankaan elämä ollut sen parempaa…
Monta unetonta yötä oli äiti heidän vuokseen viettänyt… monta harmaata hiusta he olivat lisänneet vanhan äidin päähän…
Hannu ja Iikka, Perttua vanhemmat pojat, olivat juoppoja ja tappelijoita…
Oliko hän sitten itse ollut kuuliainen lapsi ja oliko koettanut noudattaa vanhan äidin mieltä ja ilahduttaa hänen vanhoja päiviänsä?
Oli hän koettanutkin. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin hänkin oli kiukkuinen ja kärsimätön, ja usein hän pahoitti äidin mieltä toivottomilla puheillaan. Nyt hän sen tunsi paremmin kuin ennen, selvemmin ja kirkkaammin. Mutta tunnon pohjalla oli kuitenkin lohdutuksena se, että äiti aina oli antanut anteeksi…
Näinä viime viikkoina äiti oli usein puhunut omasta elämästään Pertulle… Ei ollut äidin elämässä oikeastaan mitään muuta iloa kuin hän, Perttu. Siitä oli Jumalaa kiittänyt ja siitä arvannut, että Jumala oli valinnut hänet lapsekseen ja valmistanut hänelle iankaikkisen ilon…
"Ja jos sinulle käypi hyvin tai pahoin maailmassa, niin ota kaikki vastaan niinkuin Herran kädestä. Siten valmistaut iankaikkisuudelle."
Niin oli äiti usein sanonut, ja Pertusta tuntui niinkuin nytkin sanoisi samaa, vaikka jo makasi umpisilmin ja kylmänä…
Ja hän tunsi, että ne äidin sanat olivat ikuisesti painuneet hänen sydämensä syvyyteen.
Hanna ja Perttu jäivät viimeiseksi haudalle, kun se oli luotu umpeen, ja Perttu tasoitteli vielä hiekkaa sen päälle. Lyhyt päivä oli juuri laskemassa, viimeinen kilo sattui äidin haudalle niinkuin hyvästiksi.
"Ei ole minullakaan enää äitiä… ei ole meillä kummallakaan äitiä enää", sanoi Perttu, kun oli työnsä lopettanut.
Hanna itki.
"Joko lähdemme?" kysyi Perttu, mutta ratkesi hänkin nyt itkuun.
"Minä en tiedä, miten jaksaisin nyt elää, ellen olisi koettanut parastani… ellen olisi ollut ja ellen olisi tehnyt niinkuin olen ollut ja tehnyt… Minusta tuntuu nyt vasta, että olen turhaan surrut ja turhaan miettinyt tämän maailman hyvyyksiä… ollut niin kiinni työssäni, etten ole useinkaan muistanut sitä elämää, joka alkaa hautakummun alta…"
Hanna ei muistanut nähneensä Perttua koskaan noin liikutettuna. Vankka mies oli kyyneliinsä upota.
Kun he hitaasti kävellen lähtivät poistumaan haudan luota, puheli
Perttu itkun seasta:
"Äiti oli ainakin oikeassa, kun tiesi Jumalan siunauksen seuraavan minua… Enkö saanut sinua, Hanna, kuin Jumalan kädestä…! Etkö ole nyt lohduttajani, turvani, iloni ja ainoa ystäväni koko maailmassa! Kuinka minä nyt eläisin ilman sinua, kuinka päiväni kuluisivat, ellen tietäisi, kenen hyväksi työskentelen… Olen onnellinen nyt… Äiti, vanha ja murtunut, on levossa, ja minun mieleni on notkea ja toivoa täysi…"
Ja puhellen tulevista päivistä he palasivat kotia, johon muu saattoväki jo oli aikaa saapunut.
Erika sisar ei miellyttänyt Perttua. Oli puoliväliin toista kymmentä vuotta siitä, kun Perttu oli vanhinta sisartaan nähnytkään, niin että tämä tuntui jo aivan vieraalta. Vielä enemmän nyt, kun Perttu näki, kuinka välinpitämättömästi sisar haasteli äidin kuolemasta ja kuinka kylmästi hän kohteli isää, joka makasi avutonna ja melkein kokonaan järkensä kadottaneena. Enimmin harmitti Perttua se, että Erika piti kuin mitäkin pesänkirjoitusta talossa, kulkien joka huoneen ja penkoen ja tarkastaen kaikki paikat, joihin pääsi. Hänen miehensä näkyi olevan samanlainen. Kustaavan kanssa he eivät näkyneet sopivan yhteen ensinkään.
Perttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta alkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut puhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei kuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan.
Siihen saapui Kustaavakin.
"Ei ole pitkällinen enää isäkään", arveli hän ja asetti päänpohjusta paremmin.
Kun Perttu poistui, sanoi Erika:
"Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet joutuneet?"
"Velkoihin kaiketi", vastasi Kustaava. "Mitä sinä niistä?"
"Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada… tästä pesästä", vastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä.
"Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja äiti-vainaja on sinulle antanut…"
"Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki…"
"Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet", kivahti Kustaavakin vihaisesti. "Kun me olimme pieniä, niin te olitte pitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet… ja eläneet niinkuin olitte eläneet… Eiköhän se Lomman velkakin ole teistä alkuansa saanut… Niin olen kuullut…"
"Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla… ja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön aikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi…"
"Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki mitä vielä on jälellä, on Pertun…"
"Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä."
"Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin hautajaisiin tulla… etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut, olisivat vanhukset kuolleet ruodulla…."
Sillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois.
"Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika", nyyhki hän, kun kohtasi
Pertun.
"Älä puhu hänelle mitään", virkkoi Perttu alakuloisesti.
Häntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin hautauspäivänä.
"En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut… pyytänyt olen aina", nyyhki Kustaava.
Kun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien:
"Perttu rukka! Kuinka jaksat kaikki sulattaa…?"
"Kiusausten hetkellä muistan aina äitiäni!"
Ja hän toimitteli ja hommasi ja muisti kaikkia ja koetti sovittaa niin, että vieraat olisivat tyytyväisiä äidin hautauspäivänä.
Suuri apu oli Pertulla Junnon-Iikasta, joka kaivettuaan ojia Karhusuolla oli maan kylmettymisen jälkeen oleskellut Viraniemessä. Iikka ymmärsi ja hoksasi kaikki, ja pieninkin toivomus Pertun puolelta tuli heti täytetyksi. Perttua vähän hermostutti tuo vinkeä ja notkea kuuliaisuus. Nyt varsinkin, kun Hannakin oli saapuvilla. Hän olisi suonut, ettei Iikka olisi sekaantunut joka asiaan ja joka paikassa pitänyt hänen puoltaan.
Mutta hän ei voinut Iikkaa kieltääkään…
"Hän on kuin leuhka toisinaan, ja varsinkin tänään", sanoi Perttu
Hannalle.
"Anna hänen nyt vain toimitella. Vaimoväen hommat miellyttävät häntä", naurahti Hanna.
"Minkäpä hänelle nyt tekee", arveli Perttukin, mutta hän ei sittenkään ollut oikein rauhallinen. Iikka tosin ei näyttänyt Hannan läsnäolosta välittävän, mutta sen sijaan olikin hän melkein aina Pertun kantapäillä. Kun tämä tahtoi puhutella Hannaa kahden kesken, täytyi hänen keksiä joku ulkotyö Iikalle.
Pertulle oli koko äidin hautajaispäivä ollut kaikin puolin raskas. Kun hän pääsi iltaan ja saattojoukko alkoi poistua, ei hän itsekään ymmärtänyt, kuinka kaikki oli sentään niinkin hyvin onnistunut. Äitinsä muistoa kunnioittaakseen hän oli tahtonut antaa kotikyläläisille hautajaisissa päivällisen, koska hyvä tapa sitä vaati. Eikä hän ollut säästänyt mitään, joka ei ollut ylellisyyttä.
Hyvästellessään kysyi Jokijalan isäntä:
"Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään ollut?"
"Kyllä sieltä on kutsuttu", vastasi Perttu.
"Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut", arveli
Jokijalka.
"Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut tulevan!"
"Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka seisoi Pertun selän takana.
Seuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin poissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään. Kuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja joutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita tallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa. Joskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli. Kustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli nähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä Perttua häiritä.
Kerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan poltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava:
"Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?"
"Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa. Olehan nyt… on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!" vastasi Perttu.
"Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla…"
"Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin lähden tukkimetsään."
"Oletko siis päättänyt lähteä?"
"Kyllä minä lähden."
"Keväälläkö te sitten Hannan kanssa…?"
"Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee… ja jos tässä saisi velkojilta rauhan."
Perttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut hänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni naimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli Pertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään muuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa laatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin sormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä — ja pitää muistona äidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä olevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen laatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä…
Hän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua hänen mielessään.
Mitä tämä merkitsi?
Kuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa?
Mutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli tehnyt…
Sisar Erika oli ne varastanut…!
Kelvoton, sydämetön julmuri! Armaan äidin ainoa lahja!
Hän tunsi niin kovaa suuttumusta, että hän ihan vapisi, ja julma kosto juolahti hänen mieleensä.
Lähteä ja toimittaa linnaan semmoinen heittiö!
Mutta kun hän vähän aikaa oli vihassaan penkonut laatikoltaan, tapasi hänet kummallinen voimattomuus, joka joskus ennenkin oli suurina kiusausten hetkinä häneen mennyt, niin ettei hän kyennyt mitään päättämään. Ennen oli aina tullut helpotusta ja lohtua, kun meni äidille puhumaan…
Tiesikö Kustaava tästä? Ja miten oli menetelty…?
Ja nyt hän vasta muisti, että hänen avaimensa olivat olleet koko hautaushomman ajan hänen pöydällään. Helppohan siitä oli ne ottaa…
Mitä hän nyt tekisi?
Hän päätti lähteä Hannan luo. Yksin hän ei voinut eikä saattanut päättää.
Pihan poikki mennessään hän tapasi Kustaavan, joka oudoksui hänen kalpeuttaan. Mutta Perttu oli päättänyt olla puhumatta asiasta Kustaavalle.
"Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?" arveli Kustaava, joka oli tavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa.
Pertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan epäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa.
Hän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin, kun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän rantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota herättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui hyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse, niin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään.
Kun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä, jotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He näyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset pieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät?
Hän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan; siinä polku taas painui näreikköön.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän tullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta sitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana, arveli hän itsekseen:
— Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! — Näinä päivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan… Voivat olla niitä… No, ehdinpä minä täältä…
Hän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin metsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan päälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin vaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut Perttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat kierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen liinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin puolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat…
"Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään Viraniemessä", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista saippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun kovaan kämmeneen.
"Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä… Tässä kivellä onkin hyvä istua… ja katsella sinua", vastasi Perttu ihastuneena.
"Näet nyt vuorostasi minut oikein… Älä vain katsele rikkinäisiä kenkiäni…"
"Eipä nuo minunkaan ole… paikatut ovat minunkin kenkäni… Sinä olet vain paljon sievempi noin…"
Ja Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?" kysyi Hanna.
"Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä… En ole koko viikkona kyennyt mitään tekemään… Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut… ja siihen sitten muut huolet…"
"Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme, olemme nuoria ja terveitä molemmin… ja maailma on avara ja työtä on paljon… jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin…"
"Täällä sitä työtä juuri onkin… Sinä et ole käynyt Karhusuolla katsomassa uudisviljelyksiäni?"
"Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme… Paljon olet raatanut, aivan näytti mahdottomalta, että yksi mies…"
"Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa."
Perttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut sanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin, mikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin.
Kun he tulivat Hannan kamariin, otti tyttö kaappinsa laatikosta esille monta paria uusia villaisia sukkia, uusia palttinapaitoja ja komean villaisen röijyn…
Perttu seisoi sanattomana ja katseli.
"Näitä aioin lähteä sinulle tuomaan… Miten sinä poloinen tarkenet tukkimetsään, kun ei sinulle kukaan huolehdi sukkiakaan, ja miten lienee paitainkin laita… Nämä olen tässä syysaikana kutonut ja neulonut… kas tässä…"
Ja Hanna latoi Pertun eteen pöydälle pinon sukkia ja toisen pinkan paitoja.
Ei kyennyt Perttu sanoin kiittämään, ääneti kiersi kätensä Hannan kaulaan…
"Täytyy sinusta ruveta huolta pitämään tästä puolin… Raadat vain ja maata muokkaat… etkä muista, että voipi terveytesi mennä… kun kuulut koko syksyn nytkin sukitta olleen siellä Karhusuollakin", puheli Hanna, mutta suuresti häntä huvitti Pertun hämmästys.
"Kuka sinulle kaikki kertoo?"
"Minä näin unissani", naurahti Hanna.
"Mitäs minä sinulle antaisin?" sanoi Perttu. "Eihän minulla poloisella vielä ole mitään…"
"Kun minä nyt vain saan sinut itsesi eheänä ja terveenä, niin siinä on kyllä", vastasi Hanna.
Mutta vasta sitten, kun iltahämyssä lähti kotiaan palaamaan, muisti Perttu, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt. Kun he ehtivät laskuveräjälle, — sillä Perttu aikoi palata takaliston polkua, — kertoi hän Hannalle hopealusikoistaan ja että hän epäili sisar Erikan ne ottaneen. Oli jo niin hämy, ettei Perttu eroittanut Hannan kasvojen ilmettä, mutta tytön ääni oli muuttunut, kun hän sanoi:
"Sehän juuri onkin surkeinta, että he kaikin ovat sinua nylkemässä. Minä olen kuullut semmoista, josta en sinulle kerro vielä, mutta sen tiedän, että liian siivo ja hyvä olet kiittämättömille siskoillesi ollut… paitsi Kustaavalle, joka tietää parhaiten sinun tilasi… Palkinneeko sinun hyvyyttäsi kukaan…!"
Hanna puhui paljon muutakin semmoista, josta ei koskaan ennen ollut haastanut.
Kun Perttu läksi kotiaan päin, pyyhki hän kyyneleitä silmistään ja oli kompastua polun kiviin, joita pimeän tähden ei nähnyt välttää.
IX.
Päivät alkoivat käydä lyhyiksi ja pimeiksi.
Syksyn synkkä käsi oli korjannut viimeisetkin kesän jätteet, taivas oli muuttunut tummaksi ja murehtivaksi, ja yöt pitenivät pitenemistään.
Ihmiset alkoivat jo ikävöidä talvea, jääkelejä ja hauskoja revontulten valaisemia iltoja. Ja pian kelirikko tänä syksynä loppuikin. Lakkasi eteläinen liehumasta, seestyi pehmeä taivas, tuuli kääntyi pohjoiseen ja aurinko näyttäysi kylmänä ja sateettomana. Maa rupesi routimaan, rapakot jäätyivät ja valtaväylänkin rannat riittyivät.
Ei missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa, jossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen lumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien jänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille, erämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja milloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat kulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se jaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on ummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka valtasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa hyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista viimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat, vielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen.
Mutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja rauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen peite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen jäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista ja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa, jotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut liikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet varustausivat tukkimetsään.
Tulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla
Laukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan
Karhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä.
Kaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada halkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi, sillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli päättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä vanhus oli tullut hitaaksi.
Tänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin. Usein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia peräkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja silloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman hevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän häkkejä… Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi…
Junnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten kanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten. Kun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka hakkuumiehenä.
Perttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet olivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot, köydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä lihassa. Hän oli valmis lähtöön.
Hän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka hän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia. Mutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin. Saadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille.
Oli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä tukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti Pertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun.
"Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä", hän sanoi Pertulle. "Ei se mies aikaansa raitilla ole tuhlannut."
Kun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä:
"Ei vain kauas ole mennyt… Olisiko mennyt Mattilassa käymään…
Voisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi…"
Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.
"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen jatkoksi.
"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä."
Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin. Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen uskon asioissa.
"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?"
"Ei ole huonompi eikä parempi… siinä makaa… Surkeaa on hänen elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni… Armahtaisi Jumala ja ottaisi hänet kärsimästä…!"
Emäntä huokasi.
"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa… Eivät he ainakaan olleet kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa… Toisten hyväksi elämänsä käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija olisi apua tullut pyytämään… Mutta nyt?"
Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:
"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet… ei kukaan käynyt näkemässäkään… Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi… Semmoinen on maailma…"
"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut", huomautti Perttu hiljaisella äänellä.
"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa, kun toinen on köyhtynyt… Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri hänen hyvät kristittynsä…"
Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä… ja unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.
Niin oli käynyt.
"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan… Puhui se kerran äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt, ja silloin puhui ja itki… Isä oli silloinkin saarnamatkoilla Kittilässä… Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin Jumala… Ei niitä maailmalle huutanut… Mutta minä tulin hyvin käsittämään."
Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme. Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.
Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän
Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.
"Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi.
"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä he arvelivat… Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään…"
Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.
"Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta sarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi kuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin paljon harvempaa ja pienempää kuin teidän…"
"Katselivatko meidän sarkaamme?"
"Kävimme läpi senkin…"
Perttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän oli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin he olivat toivoilleet.
Mutta Perttu kysyi kuitenkin:
"Tarjosivatko ne meidän metsästämme… tarkoitan kuusikoita… minkään vertaa?"
"Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin kauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja pitää puoltasi…"
Isäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten selkäänsä ja sanoi hitaasti:
"Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on kieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin hänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on maksettu…"
Pertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen suuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei ollut osannut ajatellakaan.
Jokijalka jatkoi:
"Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri on tarkoitus maksaa hänen velkansa… Mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa… Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi toisen omaa… Mutta ei sille miehelle näy auttavan… Nähtävästi hän himoitsee taloa…"
Pertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään.
"Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että maksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää isännöimisvaltaa", puheli Jokijalka. "Mutta Lomma tuntui sanovan, että hänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys…"
"En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat", sanoi
Perttu ja alkoi vähitellen tointua.
Mutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan naapurinsa seurassa.
"No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!"
Mutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus; hirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä kohden pysynyt.
Melkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa hyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi:
"Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on isäsi vanha uskonveli ja rikas…"
Perttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti tokaisemalla:
"Mahtaisiko antaa minun nimeeni?"
"Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon."
Poikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä polkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin pellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli kesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli metsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt… Muu ei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta… Hopeasaaret… Karhusuot… Viinamäki… ja hänen puutarhansa… Oli jo aikaa ehkä niin miettinyt… Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä ojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen Viraniemeä… Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi uskonut…
Iikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan…
Levottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos auttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä oli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi Juustovaaran rikas rahansa takaisin… Sinne piti nyt heti lähteä… sopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä…
Mieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman kylän miehet eivät kyenneet auttamaan… Jokijalka kyllä auttaisi, mutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään… hyvä jos metsällään saisi maksetuksi…
Yöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja eläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi… Äiti tietäisi jotakin… Ei käynyt Hannallekaan sanominen… vaikka Hanna kyllä varmaan oli aavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut…
Pertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta tapaukseen… Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli Lomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä toista… oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota… Eikä hän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä… Oli vielä toinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen… Huhuna oli kulkenut, pari vuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa…
Ei ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan kysynyt… Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi…!
Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia… Kumma mies, salaperäinen ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan… Oliko Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän…
Jos ei saisi mistään apua… jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi! Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla…! Hänen rakas puutarhansa puineen ja pensaineen… ja Hopeasaari mehevine luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas männikkö?
Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen suuren tuomensa alla puutarhassa!
Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?
Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt isän luona — viimeksi toissa vuonna — hoitanut tallissa hänen hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut… ja isän kanssa henkiystävä…
Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein yrittäisi… niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot ja muut saisi karjasta kerätyiksi… Sitten myisi Särkirovan…
Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta isännöimästä… tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään…
Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä… tai jos ainakin puhuisi
Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt…!
Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun Hopeasaarikin oli omana… Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu suoviljelys…
Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä…
Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä… Äiti oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella… muutos tapahtuisi…
Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja… Olisi pannut ansionsa pankkiin… niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä… Mutta talo olisi sitten rappiolla… olisi jo aikaa oltu maantiellä…
Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin. Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin…
Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun antoi kiinnityksen…
Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli…
X.
Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!
Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle kaiken maailman roskat.
Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen puhtauteen.
Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin, jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, — temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy aukeammille aloille töitään jatkamaan.
Ei ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan puuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää ja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön peittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja taloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön rikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle kuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat yhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien auettua, olivat uitettavat kauas pois.
Syksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan. Tukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku, sillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa varten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät perille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan mäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja siinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat rakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle. Siihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen havumajassa, rakovalkean lämmittäessä.
Jo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei maksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja aiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä, tottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli, että Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka paikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin.
Vaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja louhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt yhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset täytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun permannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi lakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä ulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli peurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa.
Samanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä isompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän.
Mutta kaikkia muita isompi oli puulaakin "pytinki", jossa oli konttori ja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja savupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä oli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu.
Paksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain kortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt näkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa männikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry pääsisi niin rajusti puskemaan.
Hevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein vasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta katolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä.
Liikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti syödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja "hirttää". Silloinpa siinä hommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä paistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat hevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä apekoppaan.
Makasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään, kalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli jauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja, sokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä, voita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja kirjoittaa.
Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa. Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.
Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin olevan korkeavetinen, — tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi valmistuneet.
Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.
Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää. Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan vauriota tapahtunut.
Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.
Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä. He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua, ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut, olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet yrittää.
Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut, ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat, mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada kaatumaan, että tyvi jäisi länteen — plassille päin. Iikka oli asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt… niin alkoi työntää. Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa… risahti toisen ja kolmannen kerran ja paukahti… silloin jo kallistui itään päin. Iikka sysäsi vielä kerran… myötäsi… myötäsi… ja jymähti paukkuen ja ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.
"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän, oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.
Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut puun kaatumisen, ja virkkoi:
"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!"
"Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut… no, ei ollut juuri näin vahva", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä.
Yhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle.
"Huudamme miehiä avuksi", esitti Perttu.
"Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin ei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule", arveli Iikka.
Kävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti kävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat oksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois.
"Kun vain reet kestäisivät", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla kohotella tyveä etureen pankolle.
"Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää", vakuutti
Perttu. "Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät."
Väänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän jättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja puuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen tukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla raskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai Perttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan päälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen vuoro kohota takareelle…
Tehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi vihdoin ja nousi takareen pankolle.
Siinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas, vanhin kenties Anukanvaarassa.
"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun viimeistä köyttä kiinnitti.
Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan, kun Raudikko ensi kerran yrittäisi.
Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin plassiin ja kuinka kävisi… jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa liikkeelle, vaan koetteli… painoi länkiä lihaan… painoi… painoi, ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa tukki lähti liikkeelle… Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan tiehen ja miehet hoilasivat…
"Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto hevoseksi."
"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin.
Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin, Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen jälessä.
"Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle."
Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut. Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin saunassa.
Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa, tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.
Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin tukki.
Saapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle ylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä plassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä oli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä petäjän hinta oli verraton.
Mutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat, housut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen turkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät hölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien, yhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli siinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita, siroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan oksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä… taikka katsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla maansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne viruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen kevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista Peurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten jokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin, järviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan.
Pertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne ehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli riutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä kahvia keittäen ja silavaa kärventäen.
Nälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja suloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi Perttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia sillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa.
"Joko yrititte sitä isoa petäjää?" tiedustivat toiset.
"Jo on plassissa", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita ylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa.
Oli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos vankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä. Ja voi turkanen noita haukisia ja ranteita…!
Siihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi. Kukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat reet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli lyönyt haavan jalkaansa.
Ja muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana.
Perttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka oleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin. Eivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen syötyään alkoivat hankkiutua levolle.
Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.
Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään. Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä vaanivan… ja sopivalla hetkellä iskevän… Mistä se pelko oli tullut ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee. Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen…
Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi! Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan laukkuryssän…
Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen, sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki…
Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli… nukkui niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään soimaa…
Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa, vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan… Eikä ollut Perttukaan kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut…
Pitäisi kerran ottaa puheeksi… jonakuna aamuna metsään mennessä, kun istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli… Huomenaamulla jo ottaa puheeksi… Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt mielessään tuon päätöksen.
Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan… Parhaina päivinä oli kahden miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin… Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja ylellisemmin elivät.
Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin köyhäksi, mutta vihdoin sanoi:
"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija…"
Perttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli liikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa.
Sinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka joutunut!
Perttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut tekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää säästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta… Silloin Pertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi:
"Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia ruokkinut ja omaansa jakanut… eivät auta ihmiset eikä kuule Jumala…"
"Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan palvelija… vielä kristityitä moitit…!"
Pertun veri kuumeni yhä.
"Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi ja huhut kertoivat, että talo myydään… Mutta osasitte silloin kyllä, kun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat ruokki… niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne…"
"Rietas poika näyt olevan…!"
"Voisitte maksaa olostanne… ruokittiinhan eräänä talvena teidän hevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän missäkin…"
Perttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli, ettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi semmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin.
Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran nähnyt, mihin kristityt kelpasivat… kuinka kuitenkin oli höllää heidän uskonsa — jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat — ja kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.
Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi…
Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin, panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki Karhusuon heinät — Herranen oli aikonut ostaa puulaakille —, kertyisi niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä metsän… Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä mieltä oli Pesolakin lopulta ollut… Karhusuo saisi olla alallaan niin kauan, että velat olisivat kaikki maksetut…
— Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin…
Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!
Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta… Kummaa oli kertonut Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä… Isää oli syyttänyt… muille ystävällinen ja antelias oli… äidille kova ja katkera, ja äitiä soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta…
Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen…
Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka…
Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.