Läheisessä yhteydessä sen väitteen kanssa, että keskivälillä olevien kerrosten orgaaniset jäännökset ovat luonteeltaan johonkin määrin välittäviä, on kaikkien paleontologien myöntämä tosiasia, että kahden toistansa seuraavan muodostuman kivettymät ovat paljon läheisempää sukua toisilleen kuin kahden toisistaan etäällä olevan muodostuman. Pictet mainitsee tästä hyvin tunnettuna esimerkkinä sen, että eri liitukerroksista löydettyjen organisten jäännösten yleinen yhdenkaltaisuus on silmäänpistävä huolimatta siitä, että eri kerrokset sisältävät eri lajeja. Tämä seikka yksinään näyttää yleisyytensä vuoksi horjuttaneen Pictet'in uskoa lajien muuttumattomuuteen. Ken on perehtynyt lajien nykyiseen levenemiseen maapallolla, ei yritä selittää toisiaan seuraavissa muodostumissa olevien eri lajien suurta yhdenkaltaisuutta sillä, että muinaisten alueiden fysilliset elinehdot ovat pysyneet jotakuinkin samoina. Muistettakoon että elämänmuodot, varsinkin meressä elävät, ovat muuttuneet miltei samoihin aikoihin kaikkialla maailmassa, siis mitä erilaisimmissa ilmastoissa ja elinehdoissa. Ottakaamme huomioon pleistoceniajan ilmaston suunnattomat vaihtelut, ajan, joka käsittää koko jääkauden, ja kuinka vähän ne ovat vaikuttaneet meren asujamiston lajinomaisiin muotoihin.
Polveutumisteorian mukaan on täysin ymmärrettävissä, miksi lähekkäin olevien muodostumien kivettymät ovat toisilleen läheistä sukua, vaikka ne luetaankin eri lajeiksi. Koska jokaisen muodostuman kerrostuminen on usein keskeytynyt ja koska toisiaan seuraavien muodostumien välillä on ollut pitkiä tyhjiä väliaikoja, emme saa, kuten edellisessä luvussa olen koettanut osottaa, odottaa missään muodostumassa tapaavamme kaikkia niitä välimuunnoksia, jotka liittävät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa ilmestyneet lajit. Mutta me voimme odottaa tapaavamme väliaikojen jäljestä, jotka vuosissa mitattuina ovat äärettömän pitkiä, mutta geologisessa merkityksessä ainoastaan kohtalaisen pitkiä, läheisiä sukulaismuotoja eli, kuten niitä muutamat kirjailijat ovat nimittäneet, vastaavia lajeja; ja näitä me varmasti löydämmekin. Lyhyesti sanoen, me löydämme juuri sellaisia todistuksia lajinomaisten muotojen hitaasta ja tuskin huomattavasta muuttumisesta, kuin meillä on oikeus odottaa löytävämme.
MUINAISTEN MUOTOJEN KEHITYSASTEESTA VERRATTUNA ELÄVIIN MUOTOIHIN.
Neljännessä luvussa olemme nähneet, että elollisten olentojen elimistönosien erilaistumis- ja erikoistumismäärä, sittenkun olennot ovat saavuttaneet täyden kehityksensä, on paras tähän saakka keksitty mittapuu, jolla voimme arvostella niiden kehityksen täydellisyyttä eli korkeutta. Olemme myöskin nähneet, että koska osien erilaistuminen tuottaa etua jokaiselle olennolle, niin luonnollinen valinta pyrkii kehittämään jokaisen olennon organisationin yhä erikoistuneemmaksi ja täydellisemmäksi ja tässä merkityksessä yhä korkeammaksi; kumminkin se voi jättää ennalleen monet olennot, joiden yksinkertainen ja kehittymätön rakenne soveltuu niiden yksinkertaisiin elinehtoihin voipa vielä joissakin tapauksissa taannuttaa eli yksinkertaistuttaa elimistönrakenteen, kumminkin tehden olennot uusiin elintapoihin paremmin soveltuviksi. Toisessa, yleisemmässä merkityksessä uudet lajit ovat aina edeltäjiänsä korkeammalla, nimittäin siinä, että ne voittavat olemassa-olon taistelussa kaikki ne vanhemmat muodot, joiden kanssa ne joutuvat lähinnä kilpailemaan. Voimme tästä päättää, että jos maailman eoceni-aikaiset asukkaat joutuisivat kilpailemaan nykyisten asukasten kanssa jotenkin samanlaisessa ilmastossa, niin edelliset joutuisivat tappiolle ja häviäisivät sukupuuttoon, ja että samoin kävisi sekundari-ajan muodoille taistelussa eoceni-ajan muotoja vastaan sekä paleozoisille muodoille taistelussa sekundari-ajan muotoja vastaan. Luonnollisen valinnan teorian mukaan pitäisi siis nykyisten lajien olla muinaisia korkeammalla kehitysasteella sekä elämän taistelussa osottamansa voitokkaisuuden että elimiensä erikoistumisen vuoksi. Onko näin laita? Paleontologien suuri enemmistö vastannee tähän myöntämällä, ja näyttää siltä, että tämä vastaus on myönnettävä oikeaksi, joskin sitä on vaikea todistaa.
Ei merkitse paljoa, jos tätä johtopäätöstä vastaan väitetään, että muutamat lonkerojalkaiset (Brachiopoda) ovat vain lievästi muuntuneet äärettömän kaukaisista geologisista ajoista ja että muutamat maalla ja suolattomissa vesissä elävät nilviäiset ovat pysyneet miltei samoina siitä ajasta alkaen, jolloin ne, mikäli tiedetään, ensinnä ilmestyivät. Mitään voittamatonta vaikeutta ei tuota sekään, etteivät Foraminifera-eläimet ole, kuten tohtori Carpenter väittää, edistyneet elimistön-rakenteeltaan laurentinisen kauden jäljestä; sillä muutamat yksinkertaiset eliöt voivat pysyä yksinkertaisiin elinehtoihinsa soveltautuneina, ja mitkäpä olisivat paremmin niihin soveltautuneet kuin nämä alhaiset alkueläimet? Siinä tapauksessa, että teoriaani välttämättä sisältyisi elimistön-rakenteen edistyminen, olisivat tuollaiset vastaväitteet sille tuhoisia. Samoin olisi laita, jos voitaisiin todistaa mainittujen Foraminifera-eläinten syntyneen vasta laurentinisella ajalla tai lonkerojalkaisten saaneen alkunsa kambrisella ajalla; sillä tässä tapauksessa nuo eliöt eivät olisi ehtineet kehittyä sille asteelle, millä ne silloin olivat. Mutta kun ne ovat kehittyneet jollekin tietylle asteelle, ei jatkuva kehitys ole luontaisen valinnan teorian mukaan mitenkään välttämätön, joskin niiden on kunakin toistansa seuraavana aikakautena ollut lievästi toisinnuttava, säilyttääkseen paikkansa elinehtojen lievästi muuttuessa. Edellä mainittujen vastaväitteiden oikeutus riippuu kysymyksestä, tiedämmekö todella, kuinka vanha maailma on ja koska eri elämänmuodot ovat ensinnä ilmaantuneet; ja tästä kysymyksestä voitanee kyllä kiistellä.
Onko luonnon organisationi kokonaisuudessaan edistynyt, on monessa suhteessa vaikeasti ratkaistava ongelma. Geologian aikakirjat, jotka ovat kaikilta ajoilta epätäydelliset, eivät ulotu kyllin kauas taaksepäin osottaakseen erehtymättömän selvästi, että luonnon organisationi on maapallon historian meille tunnettuna aikana suuresti edistynyt. Luonnontutkijat eivät ole yksimielisiä siitäkään, mitä nykyisten luokkien jäseniä on pidettävä luokkansa korkeimmalle kehittyneinä muotoina; jotkut esim. pitävät rustokaloja eli haikaloja korkeimpina kaloina, koska ne muutamilta tärkeiltä rakenteenosiltaan lähenevät matelijoita, toiset taas pitävät teleostisia eli luukaloja korkeimpina.
Ganoidit eli kiillesuomuiset ovat rustokalojen ja luukalojen välimuoto. Jälkimäiset ovat nykyään lukumäärältään verrattomasti voitolla, mutta muinoin oli olemassa vaan kiillesuomuisia rustokaloja. Riippuen siitä, mitä mittapuuta käytetään, voidaan siis sanoa kalojen joko edistyneen tai taantuneen elimistön-rakenteeltaan. Erilaisten perusmuotojen toisiinsa vertaaminen tuntuu aivan toivottomalta, sillä kukapa voisi sanoa, onko esim. mustekala korkeampi kuin mehiläinen — tuo hyönteinen, jolla suuren von Baer'in mielestä oli "tosiaankin korkeammalle kehittynyt elimistö kuin kalalla, joskin toista tyyppiä"? On varsin luultavaa, että äyriäiset, jotka eivät ole luokkansa korkeimmalle kehittyneitä, voisivat monimutkaisessa olemassaolo-taistelussa voittaa pääjalkaiset, korkeimmat nilviäiset; ja tällaiset äyriäiset, vaikka eivät olekaan korkealle kehittyneet, tulisivat olemaan hyvin korkealla sijalla luurangottomien eläinten asteikossa, jos niitä arvosteltaisiin ratkaisevimman perusteen, olemassaolo-taistelun lain mukaan. Paitsi asian luonnosta johtuvia vaikeuksia, jotka tekevät vaikeaksi ratkaista, mitkä muodot ovat organisationiltaan edistyneimmät, on edessämme vielä toinenkin pulma: meidän ei tulisi verrata ainoastaan jonkin luokan korkeimpia jäseniä kahdella aikakaudella — joskin nämä epäilemättä ovat ensi sijassa otettavat lukuun — vaan meidän tulisi verrata kaikkia jäseniä, sekä korkeita että alhaisia, kahdella aikakaudella. Eräällä etäisellä aikakaudella eli suunnaton joukko korkeimpia ja alhaisimpia nilviäisiä, pääjalkaisia ja lonkerojalkaisia; nykyään kummankin ryhmän lukumäärä on suuresti supistunut, jotavastoin muiden nilviäisten, jotka ovat elimistöltään näiden välimuotoja, on suuresti lisääntynyt. Tämän johdosta muutamat luonnontutkijat väittävät nilviäisten olleen muinoin korkeammalle kehittyneitä kuin nykyään. Mutta paljon pätevämmillä syillä voi väittää päinvastaista, katsoen lonkerojalkaisten lukumäärän suureen supistumiseen ja siihen, että nykyiset pääjalkaiset, vaikkakin niiden lukumäärä on vähäinen, ovat elimistöltään korkeammalle kehittyneet kuin niiden muinaiset edustajat. Meidän olisi myöskin verrattava korkeiden ja alhaisten luokkien suhdelukuja kahtena eri aikakautena: jos esim. nykyään olisi viisikymmentätuhatta luurankoislajia ja jos tietäisimme, että jonakin aikaisempana aikakautena on ollut ainoastaan kymmenentuhatta luurankoislajia, täytyisi meidän pitää tätä korkeimman luokan jäsenmäärän kasvamista, joka samalla tietäisi alhaisempien muotojen suurta vähenemistä, ehdottomana elollisen maailman organisationissa tapahtuneena edistyksenä. Näemme siis, kuinka toivottoman vaikeata on, kun huomioonotettavat asianhaarat ovat näin monimutkaiset, tehdä tarkkoja vertailuja eri aikakausien vaillinaisesti tunnettujen eläimistöjen välillä, mitä organisationin kehitykseen tulee.
Käsitämme tämän vaikeuden selvemmin, jos tarkastamme määrättyjen alueiden nykyistä eläimistöä ja kasvistoa. Siitä suunnattomasta nopeudesta, jolla europalaiset lajit ovat viime aikoina levinneet Uudessa Seelannissa, vallaten paikkoja, jotka aikaisemmin olivat kotoisten lajien hallussa, meidän täytyy päättää, että jos kaikki Ison-Britannian eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan elämään saarella, niin suuri joukko brittiläisiä muotoja kotiutuisi sinne täydellisesti, hävittäen monet kotoiset muodot sukupuuttoon. Koska sen sijaan tuskin ainoakaan eteläisellä pallonpuoliskolla elävä laji on metsistynyt missään Europan osassa, voimme epäillä, tokko siinä tapauksessa, että kaikki Uuden Seelannin eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan elämään Isossa-Britanniassa, monikaan niistä kykenisi syrjäyttämään kotoisia eläimiämme ja kasvejamme. Tältä kannalta katsoen Ison-Britannian muodot ovat paljon korkeammalla kehitysasteella kuin Uuden Seelannin. Mutta etevinkään luonnontutkija ei olisi tutkimalla molempien maiden lajeja voinut ennakolta arvata tätä tulosta.
Agassiz ja jotkut muut erittäin pätevät asiantuntijat väittävät muinaisten eläinten jonkun verran muistuttavan samoihin luokkiin kuuluvien nykyisten eläinten sikiöitä ja sukupuuttoon-kuolleiden muotojen geologisen vuorojärjestyksen miltei kulkevan rinnan nykyisten muotojen embryologisen kehityksen kanssa. Tämä käy erinomaisesti yhteen teoriamme kanssa. Edempänä koetan osottaa, että täysinkehittynyt eläin eroaa sikiöstä sen vaoksi, että muuntelut eivät ole kohdanneet eläintä varhaisimmassa iässä, vaan myöhemmin ja että ne periytyvät jälkeläisiin vastaavassa iässä. Täten sikiö pysyy miltei muuttumattomana, samalla kuin täysinkehittynyt olento polvi polvelta yhä enemmän erkanee kantamuodosta. Sikiössä on siis luonto säilyttänyt jonkinmoisen kuvan lajin aikaisemmista kehitysasteista. — Niin oikea kuin tämä käsitys lieneekin, on kumminkin mahdollista, ettei sitä voida milloinkaan sitovasti todistaa. Koska esim. vanhimmilla tunnetuilla imettäväisillä, matelijoilla ja kaloilla on selvät luokkansa tunnusmerkit, joskaan muutamat näistä vanhoista muodoista eivät eroa toisistaan aivan yhtä jyrkästi kuin samojen ryhmien tyypilliset jäsenet nykyään, olisi turhaa etsiä eläimiä joilla olisi luurankoisten sikiöissä havaittavat yhteiset ominaisuudet, jollei mahdollisesti syvältä alhaisimpien kambristen muodostumien alapuolelta löydettäisi kivettymistä rikkaita kerroksia — löytö, josta on hyvin vähän toiveita.
SAMOJEN TYYPPIEN VUOROJÄRJESTYKSESTÄ SAMALLA ALUEELLA MYÖHÄISEMPINÄ TERTIARIKAUSINA.
Clift osotti useita vuosia sitten, että Australian luolista löydetyt kivettyneet imettäväiset olivat läheistä sukua tämän manteren nykyisille pussieläimille. Etelä-Amerikassa on havaittu samantapainen sukulaisuussuhde, kun useista La Platan osista on löydetty suunnattomia haarniskakappaleita, joiden oppimattoman silmäkin heti huomaa muistuttavan vyötiäisen luukilpiä; professori Owen onkin varsin vakuuttavasti osottanut, että useimmat tässä seudussa niin lukuisat kivettyneet imettäväiset ovat sukua Etelä-Amerikan nykyisille imettäväistyypeille. Tämän sukulaisuuden havaitsee vielä selvemmin siinä oivallisessa kivettymäkokoelmassa, jonka Lund ja Clausen ovat keränneet Brasilian luolista. Kaikki nämä seikat tekivät minuun niin vakuuttavan vaikutuksen, että vv. 1839 ja 1845 pontevasti painostin tätä "tyyppien vuorojärjestyslakia" ja "saman manteren kuolleiden ja elävien muotojen sukulaisuutta." Professori Owen on sittemmin osottanut saman lain koskevan vanhan maailman imettäväisiä. Me havaitsemme tämän lain myöskin Uuden Seelannin jättiläismäisistä, sukupuuttoon kuolleista linnuista, joiden jäännökset sama tiedemies on jälleen liittänyt kokoon, ja Brasilian luolista löydetyistä linnuista. Woodward on osottanut lain sitäpaitsi pitävän paikkansa merikotiloihin nähden, mutta koska useimmat nilviäiset ovat hyvin laajalle levinneitä, ei sitä ole helppo niistä huomata. Muitakin tapauksia saattaisi vielä mainita, esim. Madeiran sukupuuttoon hävinneiden ja nykyisten maakotiloiden suhteet toisiinsa sekä Aralo-Kaspian meren murtovesien sukupuuttoon kuolleiden ja elävien vesikotiloiden välillä vallitsevat suhteet.
Mitä siis merkitsee tämä tärkeä laki, että samat tyypit seuraavat toisiansa samoilla alueilla? Liian rohkeata olisi, jos verrattuamme Australian nykyistä ilmastoa Etelä-Amerikan samalla leveysasteella olevien seutujen ilmastoon tahtoisimme selittää näiden kahden mannermaan asujanten erilaisuuden johtuvan erilaisista fysillisistä elinehdoista ja toisaalta kunkin mantereen samojen perusmuotojen yhdenmukaisuuden myöhäisempinä tertiarikausina johtuvan samanlaisista elinehdoista. Ei myöskään voida väittää miksikään muuttumattomaksi laiksi, että pussieläinten varsinainen tai yksinomainen kotiseutu on Australia tai että Edentata-lahkoon kuuluvat eläimet ja muut amerikalaiset muodot olisivat yksinomaan Etelä-Amerikan tuotteita. Sillä me tiedämme, että Europassa muinoin eli lukuisasti pussieläimiä, ja aikaisemmin mainituissa julkaisuissani olen osottanut, että maa-imettäväisten levenemissuhteet olivat muinoin Amerikassa toisenlaiset kuin nykyään. Pohjois-Amerikassa asusti muinoin suureksi osaksi samanlainen eläimistö kuin nykyisessä Etelä-Amerikassa ja eteläisen manterenpuoliskon eläimistö oli muinoin läheisempää sukua pohjoisen manterenpuoliskon eläimistölle kuin nykyään. Samoin tiedämme Falconer'in ja Cautleyn löytöjen nojalla, että pohjois-lntian imettäväiset olivat muinoin lähempänä Afrikan imettäväisiä. Samanlaisia tosiasioita voisimme mainita myöskin merieläinten levenemisestä.
Laki samojen tyyppien pitkäaikaisesta, mutta ei muuttumattomasta jatkuvaisuudesta samoilla alueilla saa ilman muuta selityksensä polveutumisteorian avulla. Sillä jokaisen maapallon seudun asukkaiden pyrkimyksenä on ilmeisesti jättää tähän seutuun lähinnä seuraavaksi ajanjaksoksi niille läheistä sukua olevia, joskin hiukan toisintuneita jälkeläisiä. Jos toisen manteren asukkaat ovat muinoin suuresti eronneet toisen manteren asukkaista, täytyy toisintuneiden jälkeläisten yhä vielä erota toisistaan jotenkin samalla tavalla ja saman verran. Mutta hyvin pitkien ajanjaksojen kuluttua ja suurten maantieteellisten muutosten jälkeen, jotka aiheuttavat suuria maahan- ja maastamuuttoja, väistyvät heikommat muodot vallitsevampien muotojen tieltä, eivätkä elollisten olentojen levenemissuhteet näin ollen koskaan ole pysyväisiä.
Joku saattaa kenties ivallisesti kysyä, oletanko Megatheriumin ja muiden sille sukua olevien suunnattoman suurten hirviöiden, jotka muinoin elivät Etelä-Amerikassa, jättäneen sellaisia huonontuneita jälkeläisiä kuin laiskiaisen, vyötiäisen ja muurahaiskarhun. Tällaista en ensinkään ole tahtonut väittää. Nuo suunnattomat eläimet ovat tykkänään hävinneet sukupuuttoon, jättämättä mitään jälkeläisiä. Mutta Brasilian luolissa on paljon sukupuuttoon kuolleita lajeja, jotka ovat kooltaan ja kaikilta muilta ominaisuuksiltaan läheistä sukua Etelä-Amerikassa vielä nykyisin eläville lajeille; ja jotkut näistä kivettymistä voivat olla nykyisten lajien todellisia esi-isiä. Älköön unohdettako, että teoriamme mukaan kaikki saman suvun lajit ovat saman lajin jälkeläisiä. Jos siis jostakin geologisesta muodostumasta löydettäisiin kuusi sukua, joissa kussakin olisi kahdeksan lajia ja jos seuraavasta muodostumasta jälleen löydettäisiin kuusi edellisille läheistä eli niitä "edustavaa" sukua, joissa kussakin olisi saman verran lajeja, voisimme päättää yleensä vain yhden lajin kustakin vanhemmasta suvusta jättäneen toisintuneita jälkeläisiä, jotka muodostaisivat uudet, useita lajeja käsittävät suvut; kunkin suvun muut seitsemän lajia olisivat kuolleet sukupuuttoon jättämättä mitään jälkeläisiä. Vielä paljon yleisempi olisi sellainen tapaus, että ainoastaan kaksi tai kolme lajia, jotka kuuluisivat kahteen tai kolmeen kuudesta vanhemmasta suvusta, olisivat uusien sukujen vanhemmat; muut lajit ja muut vanhat suvut olisivat siinä tapauksessa kokonaan kuolleet sukupuuttoon. Häviävissä lahkoissa, sellaisissa kuin Etelä-Amerikan Edentata, joissa sukujen ja lajien lukumäärä on vähenemässä, jättävät vielä harvemmat suvut ja lajit jälkeensä toisintuneita veriheimolaisia.
JÄLKIKATSAUS X:EEN JA XI:EEN LUKUUN.
Olen koettanut osottaa, että geologian aikakirjat ovat äärettömän vaillinaiset; että ainoastaan vähäinen osa maapalloa on tarkoin geologisesti tutkittu; että ainoastaan määrätyt luokat elollisia olentoja ovat säilyneet kivettyminä; että museoissamme säilytettyjen yksilöjen ja lajien lukumäärä ei ole kerrassaan mitään verrattuna niiden sukupolvien lukumäärään, joiden on täytynyt seurata toinen toistaan yhden ainoan kerrostuman muodostuessa; että, koska tuskin muulloin kuin merenpohjan laskeutumiskausina on voinut muodostua kivettyneistä lajeista rikkaita maatumia, jotka ovat olleet kyllin paksuja kestääkseen vastaisuudessa vaikuttavia kuluttavia voimia, on useimpien toisiaan seuraavien kerrostumien välillä täytynyt kulua pitkiä väliaikoja; että sukupuuttoon-häviäminen on todennäköisesti ollut suurempi laskeutumiskausina ja että muuntelu on ollut vilkkaampaa kohoamiskausina, joista geologia antaa meille vaillinaisempia tietoja; ettei kunkin yksityisen kerroksen muodostuminen ole tapahtunut keskeytymättä; että se aika, jonka kuluessa kukin kerrostuma on syntynyt, on kenties lyhyt verrattuna lajinomaisten muotojen elinaikaan; että maahanmuutoilla on ollut tärkeä osansa uusien lajien ensi ilmaantumisessa joissakin seuduissa ja muodostumissa; että laajalle levinneet lajit ovat muunnelleet enin ja ovat useimmin synnyttäneet uusia lajeja; että muunnokset ovat alussa olleet paikallisia; ja vihdoin, että, vaikka jokaisen lajin on täytynyt kulkea monien siirtymäasteiden lävitse, ne aikakaudet, joina se on ollut muuntelun alaisena, ovat todennäköisesti — joskin vuosissa mitattuina pitkät — olleet lyhyet verrattuina niihin aikakausiin, joina laji on pysynyt muuttumattomana. Kaikki nämä syyt yhdessä lienevät omansa suureksi osaksi selittämään, miksi emme, — joskin tapaamme useita välirenkaita — tapaa äärettömän paljon muunnoksia, jotka liittäisivät toisiinsa kaikki sukupuuttoon kuolleet ja elävät muodot äärettömän hienoin astevivahduksin. Sitäpaitsi meidän tulee aina pitää mielessämme, että jokaista kahden muodon liiterengasta, joka mahdollisesti löydetään, pidetään uutena erikoisena lajina, jollei kenties koko ketjua voida täydellisesti uudelleen liittää kokoon; sillä eihän ole olemassa mitään varmaa tunnusta, jonka avulla voisimme erottaa toisistaan lajit ja muunnokset.
Ken ei myönnä oikeaksi mielipidettämme geologian kertomuksen vaillinaisuudesta, voi täydellä syyllä hyljätä koko teoriamme. Sillä hänen täytyy turhaan kysyä itseltään, missä ne lukemattomat siirtymämuodot ovat, jotka muinoin liittivät toisiinsa saman suuren muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista löydetyt läheiset sukulaismuodot eli vastaavat lajit. Hän ei usko, että toisiaan seuraavia muodostumia erottavat äärettömän pitkät ajanjaksot; hän saattaa jättää huomioonottamatta, kuinka tärkeä osa maahanmuutolla on ollut, kun on kysymyksessä jonkin suuren alueen, kuten esim. Europan muodostumat. Hän voi vedota kokonaisten lajiryhmien äkilliseen — mutta usein ainoastaan näennäisesti äkilliseen — esiintymiseen. Hän voi kysyä, missä niiden äärettömän lukuisien eliöiden jäännökset ovat, joiden on täytynyt olla olemassa kauan ennen kambrisen muodostuman syntymistä. Me tiedämme nykyään, että tuohon aikaan oli olemassa ainakin yksi eläin. Mutta viimeiseen kysymykseen voin vastata ainoastaan lausumalla olettamuksen, että valtameremme ovat tosin äärettömän pitkät ajat aaltoilleet siellä, missä ne nykyäänkin aaltoilevat ja että kohoavat ja laskeutuvat manteremme ovat jo kambrisen ajan alusta sijainneet siellä, missä ne nykyään sijaitsevat, mutta että maailma kauan ennen tuota aikakautta näytti aivan toisenlaiselta, ja että vanhemmat manteret, jotka olivat muodostuneet vanhemmista kerroksista kuin mitkään meille tunnetut, ovat enää olemassa ainoastaan toisenmuotoisiksi muuttuneina jäännöksinä tai ovat hautautuneet valtamerien alle.
Jos jätämme sikseen nämä vaikeudet, pitää paleontologia muuten pääpiirteissään oivallisesti yhtä teoriamme kanssa, jonka mukaan lajit polveutuvat toisista lajeista muuntelun ja luontaisen valinnan vaikutuksesta toisintuen. Tämä teoria selittää meille, miksi uudet lajit ilmaantuvat vähitellen ja yksi erältään, miksi ei eri luokkiin kuuluvien lajien välttämättä tarvitse muuttua samanaikaisesti eikä yhtä nopeasti ja yhtä suuressa määrässä, vaikkakin ne kaikki ajan pitkään jonkunverran toisintuvat. Vanhojen muotojen sukupuuttoon häviäminen on miltei välttämätön seuraus uusien syntymisestä. Me voimme käsittää, miksi jokin laji kerran kadottuaan ei milloinkaan ilmaannu uudelleen. Lajiryhmien lukumäärä lisääntyy hitaasti ja niiden elinaika on eripituinen, sillä toisintuminen tapahtuu välttämättömyyden pakosta hitaasti ja riippuu useista monimutkaisista asianhaaroista. Laajoihin ja vallitseviin luokkiin kuuluvien valtalajien pyrkimyksenä on jättää paljon toisintuneita jälkeläisiä, jotka muodostavat uusia alaryhmiä ja ryhmiä. Näiden muodostuessa lajit, jotka kuuluvat vähemmän elinvoimaisiin ryhmiin, ovat yhteisiltä esivanhemmilta perityn huonommuutensa vuoksi taipuvaisia kuolemaan sukupuuttoon, jättämättä mitään toisintuneita jälkeläisiä. Mutta kokonaisen lajiryhmän täydellinen sukupuuttoon häviäminen on usein tapahtunut hyvin hitaasti, koska muutamat jälkeläiset ovat kauan pysyneet elossa suojatuilla ja eristetyillä asuinpaikoilla. Kun jokin ryhmä on kerran tykkänään hävinnyt, ei se milloinkaan ilmaannu uudelleen, koska polveutumisketju silloin on katkennut.
Me voimme käsittää, miksi vallitsevat muodot, jotka ovat laajalle levinneitä ja tuottavat runsaimman määrän muunnoksia, pyrkivät kansottamaan maailman samansukuisilla, mutta toisintuneilla jälkeläisillään; ja näiden onnistuu yleensä työntää tieltänsä ryhmät, jotka ovat niitä heikommat olemassaolo-taistelussa. Tämän vuoksi näyttää pitkien ajanjaksojen kuluttua siltä, kuin maapallon asujamet olisivat muuttuneet samanaikuisesti.
Me voimme käsittää, miksi kaikki elämänmuodot, sekä entiset että nykyiset, muodostavat vain muutamia harvoja suuria luokkia. Voimme käsittää ominaisuuksien jatkuvasta erilaistumispyrkimyksestä johtuvan, että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se yleensä eroaa nykyään elävistä muodoista. Samoin myös sen, miksi muinaiset sukupuuttoon hävinneet muodot usein täyttävät nykyisten lajien välillä olevia aukkoja, joskus sulattaen yhdeksi kaksi ryhmää, jotka ennen on erotettu toisistaan, mutta useimmiten niitä vain hieman toisiinsa lähentäen. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä useammin se johonkin määrin on nykyään eroavien ryhmien välittäjänä, sillä kuta vanhempi se on, sitä lähempänä se on ja sitä enemmän se siis muistuttaa noiden sittemmin niin jyrkästi erilleen, kehittyneiden ryhmien yhteistä kanta-isää. Sukupuuttoon hävinneet muodot ovat harvoin nykyisten muotojen suoranaisia välimuotoja; ne ovat niiden välittäjinä ainoastaan pitkää ja mutkallista tietä muiden sukupuuttoon hävinneiden ja eroavien muotojen kautta. Me käsitämme selvästi, miksi lähekkäin olevien muodostumien organiset jäännökset ovat toisilleen läheistä sukua, sillä onhan niillä yhteinen sukujohto. Ja samoin voimme käsittää, miksi väli muodostuman jäännöksillä on välimuotoluonne.
Maan asukkaat ovat sen historian jokaisena aikakautena voittaneet elämän taistelussa edeltäjänsä ja ovat siis sikäli näitä korkeammalla kehitysasteella, jotapaitsi niiden rakenne on yleensä enemmän erikoistunut; tämä selittänee, miksi paleontologit yleensä arvelevat luonnon organisation kokonaisuudessaan edistyneen. Sukupuuttoon hävinneet muinaiset eläimet muistuttavat jonkun verran samaan luokkaan kuuluvien myöhäisempien eläinlajien sikiöitä, ja tähän ihmeelliseen tosiasiaan antaa teoriamme yksinkertaisen selityksen. Samojen rakenteen-perusmuotojen toisiansa-seuraaminen samoilla alueilla myöhäisempinä geologisina aikakausina menettää salaperäisyytensä ja tulee ymmärrettäväksi perinnöllisyyslain avulla.
Jos geologian aikakirjat todellakin ovat niin epätäydelliset, kuin monet arvelevat — ja varmaa on, ettei ainakaan voida osottaa niiden olevan paljoa täydellisempää — menettävät luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehdyt tärkeimmät vastaväitteet merkityksensä suureksi osaksi tai kokonaan. Sitävastoin kaikki paleontologian peruslait osottavat mielestäni selvästi lajien saaneen alkunsa tavallisen polveutumisen kautta: vanhat muodot ovat syrjäytyneet uusien, parantuneiden elämänmuotojen tieltä, jotka muuntelu ja kelvollisinten eloon-jäämisen laki on luonut.
XII LUKU.
MAANTIETEELLINEN LEVENEMINEN.
Fysillisten elinehtojen muutokset eivät voi selittää nykyistä levenemistä. — Maantieteellisten esteiden merkitys. — Saman manteren eliöiden keskinäinen sukulaisuus. — Luomiskeskukset. — Ilmaston ja pinnanmuutosten sekä satunnaisten syiden aiheuttama leveneminen. — Jääkaudella tapahtunut leveneminen. — Jääkausi pohjoisessa ja etelässä.
Tarkastaessamme elollisten olentojen levenemistä maapallolla teemme kaikkein ensinnä sen tärkeän huomion, etteivät ilmastolliset eivätkä muut fysilliset elinehdot voi täysin selittää eri seutujen asukasten yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Viime aikoina ovat miltei kaikki tiedemiehet, jotka ovat kysymystä tutkineet, tulleet tähän johtopäätökseen. Yksistään Amerikan manner riittää todistamaan tämän, sillä jos erotamme pois mantereen arktiset ja pohjoiset lauhkeat osat, on kaikkien tiedemiesten yksimielisen mielipiteen mukaan maantieteellisen levenemisen kaikkein tärkeimpiä perusjaotuksia jako Uuden ja Vanhan Maailman välillä. Mutta kulkiessamme yli Amerikan laajan mannermaan Yhdysvaltojen keskiosista mannermaan äärimäiseen eteläkärkeen, tapaamme mitä erilaisimpia elinehtoja: kosteita alueita, kuivia erämaita, korkeita vuoristoja, ruohoaroja, metsiä, soita, järviä ja suuria jokia miltei kaikenlaisissa ilmastoissa. Vanhassa Maailmassa tuskin tapaamme ilmastosuhteita tai elinehtoja, joilla ei Uudessa Maailmassa olisi vastinetta — ainakin niin läheistä, kuin saman lajin yksilöt yleensä vaativat. Epäilemättä voidaan Vanhassa Maailmassa osottaa pieniä alueita, jotka ovat kuumempia kuin mitkään alueet Uudessa Maailmassa, mutta näiden eläimistö ei eroa ympäröivien alueiden eläimistöistä; sillä harvoin tapaamme eliöryhmän rajottuneena pienelle alueelle, jonka elinehdot ainoastaan lievästi eroavat ympäristön elinehdoista. Mutta kuinka erilaisia ovatkaan Uuden ja Vanhan Maailman eliöt huolimatta vallitsevien elinehtojen yleisestä vastaavaisuudesta!
Eteläisellä pallonpuoliskolla tapaamme, verratessamme toisiinsa laajoja alueita Australiassa, Etelä-Afrikassa ja läntisessä Etelä-Amerikassa 25:en ja 35:en leveysasteen välillä seutuja, joissa vallitsevat aivan samanlaiset elinehdot, mutta kumminkin on mahdotonta osottaa kolmea eläimistöä ja kasvistoa, jotka enemmän eroisivat toisistaan. Voimme myöskin verrata toisiinsa Etelä-Amerikassa 35:stä leveysasteesta etelään ja 25:stä leveysasteesta pohjoiseen eläviä eliöitä, joita siis erottaa kymmenen leveysasteen levyinen vyöhyke, mutta jotka kumminkin ovat verrattomasti läheisempää sukua toisilleen kuin Australian tai Afrikan miltei samanlaisessa ilmastossa eläville eliöille. Samanlaisia tapauksia voisimme mainita myöskin meren asukkaiden joukosta.
Toinen tärkeä seikka, joka kiinnittää huomiotamme luodessamme yleiskatsauksen eliöiden maantieteelliseen levenemiseen on se, että kaikenlaiset rajat ja vapaata siirtymistä ehkäisevät esteet ovat läheisessä ja tärkeässä suhteessa eri seutujen asukasten erilaisuuksiin. Tätä osottaa Uuden ja Vanhan Maailman miltei kaikkien maa-eliöiden suuri erilaisuus, paitsi mannerten pohjois-osissa, missä manteret miltei yhtyvät ja missä ilmaston ollessa hieman nykyisestä eroava, pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot ovat voineet vapaasti siirtyä mantereelta toiselle, kuten nykyään varsinaiset arktiset muodot. Samaa osottaa Australian, Afrikan ja Etelä-Amerikan asukasten suuri eroavaisuus samoilla leveysasteilla, sillä nämä manteret ovat niin eristetyt toisistaan kuin mahdollista. Kullakin mantereella havaitsemme saman seikan. Korkeiden ja yhdenjaksoisten vuoristoalueiden, suurten erämaiden, jopa leveiden jokienkin vastakkaisilla puolilla tapaamme erilaisia asujamia. Mutta koska vuoriharjanteet, erämaat y.m. eivät ole yhtä ylipääsemättömiä eivätkä nähtävästi yhtä vanhaa alkuperää kuin mannermaita erottavat valtameret, ovat eroavaisuudet paljon vähäpätöisemmät kuin ne, jotka ovat ominaisia eri mannerten asukkaille.
Kääntäessämme katseemme meri-eliöihin, havaitsemme saman lain. Etelä-Amerikan itä- ja länsirannikon merenasujamet ovat hyvin eroavia ja äärettömän harvat kotilot, äyriäiset ja piikkinahkaiset ovat kummallekin rannikolle yhteisiä. Sitävastoin on toht. Günther äskettäin osottanut, että noin 30 % kaloista on samoja kummallakin puolen Panaman kannasta, ja tämä seikka on saanut luonnontutkijat arvelemaan, että kannas on aikaisemmin ollut salmena. Amerikan rannikosta länteen leviää laaja valtameren ulappa, jossa ei ole ainoatakaan saarta pysähdyspaikaksi siirtolaisille. Tässä havaitsemme toisenlaatuisen esteen, ja heti sen toisella puolen tapaamme Tyynen Meren itäisillä saarilla uuden ja kokonaan erilaisen eläimistön. Kolme merieläimistöä on siis levinneinä pohjoisesta kauas etelään samansuuntaisina vyöhykkeinä, eikä varsin etäällä toisistaan, vastaavissa ilmastoissa; mutta koska niitä erottavat toisistaan ylipääsemättömät, joko maan tai avoimen meren muodostamat esteet, ovat ne miltei täysin erilaisia. Jos sitävastoin Tyynen Meren tropillisten seutujen itäisiltä saarilta kuljemme yhä kauemmaksi länteenpäin, emme kohtaa mitään ylipääsemättömiä esteitä ja pysähdyspaikkoina on lukemattomia saaria tai yhdenjaksoisia rannikkoja, kunnes kuljettuamme pallonpuoliskon ympäri joudumme Afrikan rannikoille. Tällä suunnattomalla alueella emme tapaa mitään selväpiirteisiä, muista eroavia merieläimistöjä. Mutta vaikka niin harvat merieläimet ovat yhteisiä edellämainituille länsi- ja itä-Amerikan sekä Tyynen Meren itäisten saarten merieläimistöille, joiden levenemisalueet ovat toisiaan lähellä, ovat monet kalat levinneinä Tyynestä Merestä Intian mereen saakka ja monia yhteisiä kotilolajeja tavataan Tyynen Meren itäisillä saarilla ja Afrikan itärannikolla miltei aivan vastakkaisilla pituusasteilla.
Kolmas tärkeä seikka, joka osaksi sisältyy edelliseen, on saman manteren tai meren asujanten keskinäinen sukulaisuus, joskin itse lajit ovat eroavia eri seuduilla ja erilaisilla asuinpaikoilla. Tämä sääntö pitää aivan yleisesti paikkansa ja jokainen manner tarjoo siitä lukemattomia esimerkkejä. Kumminkaan ei luonnontutkija, matkustaessaan esim. pohjoisesta etelään, voi olla hämmästymättä sitä tapaa, millä olentoryhmät, jotka ovat lajinomaisesti eroavia, joskin lähisukuisia, toinen toisensa jälkeen astuvat toistensa tilalle. Hän kuulee lähisukuisten, mutta erilajisten lintujen suusta miltei samanlaisia säveliä ja näkee niiden pesien olevan samaan tapaan rakennettuja, mutta ei kumminkaan aivan yhtäläisiä, ja pesissä miltei samanvärisiä munia. Lähellä Magelhaensin salmea olevilla tasangoilla asustaa eräs Rhea-laji (amerikalainen strutsi) ja pohjoisempana La Platan tasangoilla toinen samansukuinen laji, mutta kumpikaan ei ole mikään oikea strutsi eikä emulintu, niinkuin Afrikan tai Australian vastaavalla leveysasteella. Samoilla La Platan tasangoilla näemme agouti- ja bizcacha-eläimet, joilla on miltei samat elintavat kuin jäniksellämme ja kaniinillamme ja jotka nekin kuuluvat jyrsijöiden lahkoon, mutta jotka selvästi ovat erikoista amerikalaista tyyppiä. Nousemme Kordiljerien korkeille huipuille ja tapaamme siellä bizcachan-sukuisen alppilajin; luomme katseemme vesistöihin, mutta emme tapaa siellä majavaa tai myskirottaa, vaan etelä-amerikalaistyyppiset jyrsijät coypun ja capybaran. Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Kuinka paljon Amerikan rannikon saaret eronnevatkin geologiselta rakenteeltaan, ovat niiden asukkaat oleellisesti amerikalaisia, joskin ne saattavat olla erikoisia lajeja. Luodessamme katseemme kuluneisiin aikakausiin, havaitsemme amerikalaisten tyyppien silloinkin vallinneen Amerikan mantereella ja ympäröivissä merissä. Nämä tosiasiat osottavat meille, että saman mantereen ja vesistön asukkaita liittää toisiinsa jokin syvempi, kautta ajan ja paikan vallitseva organinen yhdysside, joka on riippumaton fysillisistä elinehdoista. Jokainen innokas luonnontutkija johtuu tästä kysymään, mikä tuo yhdysside on.
Tuo yhdysside on yksinkertaisesti perinnöllisyys, ainoa seikka, minkä varmuudella tiedämme aiheuttavan sen, että eliöt synnyttävät aivan vanhempien kaltaisia tai, kuten muunnoksista havaitsemme, miltei samanlaisia eliöitä. Eri seutujen asukasten erilaisuuden voidaan katsoa johtuvan muuntelun ja luonnollisen valinnan aiheuttamasta toisintumisesta ja kenties myöskin vähäisemmässä määrässä erilaisten fysillisten elinehtojen suoranaisesta vaikutuksesta. Eroavaisuuksien suuruus riippuu siitä, kuinka tarkoin vallitsevampien muotojen siirtyminen seudusta toiseen on aikaisempina tai myöhempinä aikakausina ehkäistynyt, aikaisempien asukasten laadusta ja lukumäärästä ja siitä, missä määrin asukasten keskinäinen vaikutus on johtanut eri toisintojen säilymiseen; sillä eliöiden keskinäiset suhteet ovat elämän taistelussa kaikkein tärkeimpinä tekijöinä. Maantieteellisillä esteillä, jotka ovat ehkäisseet siirtymistä alueelta toiselle, on siis ollut yhtä tärkeä merkitys kuin kuluneen ajan pituudella, joka on antanut luonnolliselle valinnalle tilaisuutta muunnella lajeja. Laajalle levinneillä ja yksilöistä rikkailla lajeilla, jotka jo ovat voittaneet monta kilpailijaa omassa avarassa kotiseudussaan, on parhaat takeet siitä, että ne uusille alueille levitessään tulevat valtaamaan uusia sijoja. Uudessa kotiseudussaan ne joutuvat uusiin olosuhteisiin ja näissä ne usein muuntuvat ja kehittyvät yhä edelleen, tullen yhä vallitsevammiksi ja tuottaen muuntuneita jälkeläisryhmiä. Tämä perinnöllisyyden ja muuntumisen laki selittää meille, miksi alasuvut ja suvut, vieläpä heimotkin yleensä, kuten tiettyä, rajottuvat samalle alueelle.
Edellisessä luvussa huomautimme, ettei mikään todista välttämättömän kehityksen lain puolesta. Samoinkuin kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton ominaisuus, jota luonnollinen valinta käyttää hyväkseen vain mikäli siitä on hyötyä kullekin yksilölle sen monimutkaisessa elämäntaistelussa, ei muuntelukaan ole kaikissa lajeissa yhtä suuri. Jos joukko lajeja, jotka kauan ovat kamppailleet keskenään kotiseudussaan, siirtyisi kokonaisuudessaan uudelle alueelle, joka myöhemmin tulisi eristetyksi, ei olisi luultavaa, että lajit siellä tulisivat paljoakaan muuntelemaan, koska uudelle alueelle siirtyminen ja alueen eristyminen eivät sinänsä merkitse mitään. Kummallakin seikalla on merkitystä ainoastaan sikäli kuin ne saattavat elävät olennot uusiin keskinäisiin suhteisiin sekä myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, uusiin fysillisiin olosuhteisiin. Samoinkuin edellisessä luvussa näimme, kuinka jotkut muodot ovat säilyneet luonteeltaan miltei samanlaisina äärettömän kaukaiselta geologiselta aikakaudelta saakka, samoin ovat eräät lajit siirtyneet laajojen alueiden yli muuttumatta paljoa tai ensinkään.
Näin ollen on selvää, että saman heimon eri lajeilla täytyy olla yhteinen alkukoti, vaikka ne asustaisivatkin aivan eri seuduilla maapallolla, samoinkuin ne polveutuvat yhteisestä esi-isästä. Mitä sellaisiin lajeihin tulee, jotka kokonaisten geologisten aikakausien kuluessa ovat vain hiukkasen muuntuneet, on helppo uskoa niiden olevan peräisin samasta seudusta, sillä niiden äärettömien maantieteellisten ja ilmastollisten muutosten aikana, joita on tapahtunut vanhimmista ajoista alkaen, ovat miltei mitkä siirtymiset tahansa olleet mahdollisia. Mutta toisissa tapauksissa, joissa meillä on syytä uskoa suvun lajien syntyneen verrattain myöhäisenä aikana, tuottaa tämä seikka suurta vaikeutta. Selvää on myöskin, että saman lajin yksilöiden täytyy olla lähtöisin samalta paikalta, vaikka ne nykyään asustaisivatkin toisistaan etäällä olevilla ja eristetyillä alueilla, sillä onhan uskomatonta, että aivan samanlaisia yksilöitä olisi voinut syntyä erilajisista vanhemmista.
LUOMISKESKUKSISTA.
Johdumme tästä erääseen kysymykseen, jota luonnontutkijat ovat paljon pohtineet, nimittäin siihen, onko kukin laji syntynyt yhdellä ainoalla, vaiko useammilla seuduilla maapallolla. Epäilemättä on monesti varsin vaikeata käsittää, kuinka lajit ovat joltakin seudulta voineet siirtyä niille etäisille ja eristetyille asuinpaikoille, joilla niitä nyt tavataan. Mutta tästä huolimatta ajatus, että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla seudulla, valtaa mielemme yksinkertaisella selvyydellään. Ken tämän ajatuksen hylkää, hän hylkää myöskin luonnollisen syntymisen ja myöhäisemmän siirtymisen tosisyyn ja vetoo ihmeisiin. Yleisesti myönnetään, että lajin asuma-alue useimmissa tapauksissa on yhdenjaksoinen, ja jos kasvi- tai eläinlaji asustaa kahdella toisistaan niin etäällä olevalla tai senlaatuisen välivyöhykkeen erottamalla alueella, ettei muutto toiselta alueelta toiselle ole helposti voinut käydä päinsä, mainitaan tällainen tapaus tavallisesti jonakin merkillisenä ja poikkeuksellisena. On ilmeistä, että maa-imettäväisten on mahdottomampi kuin kenties minkään muiden elollisten olioiden siirtyä avaran valtameren yli, eikä olekaan osotettavissa mitään selittämättömiä tapauksia, joissa nämä imettäväiset asustavat toisistaan etäällä olevissa maapallon osissa. Yksikään geologi ei näe mitään vaikeutta siinä, että Ison-Britannian nelijalkaiset ovat samoja kuin muun Europan, koska nämä alueet epäilemättä muinoin olivat toistensa yhteydessä. Mutta jos sama laji olisi voinut syntyä kahdella eri seudulla, miksi emme tapaa ainoatakaan Europalle ja Australialle tai Etelä-Amerikalle yhteistä imettäväistä? Elinehdot ovat jotenkin samat, joten suuri joukko Europan eläimiä ja kasveja on kotiutunut Amerikaan ja Australiaan; ja jotkut kotoperäiset kasvit ovat aivan samoja näissä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon toisilleen etäisissä seuduissa. Selitys on luullakseni se, että imettäväiset eivät ole kyenneet muuttamaan, jotavastoin kasvit, joilla on useita erilaisia levenemiskeinoja, ovat siirtyneet yli laajojen ja katkonaisten välivyöhykkeiden. Maantieteellisten esteiden suuri ja silmäänpistävä vaikutus on käsitettävissä vain siltä näkökannalta, että lajien suuri enemmistö on syntynyt esteen toisella puolella, eikä ole kyennyt siirtymään sen vastakkaiselle puolelle. Jotkut harvat heimot, useat alaheimot, hyvin monet suvut ja vielä useammat alasuvut rajottuvat yhdelle ainoalle alueelle. Ja monet luonnontutkijat ovat tehneet sen huomion, että luonnollisimmat suvut eli ne suvut, joiden lajit ovat toisilleen läheisintä sukua, yleensä rajottuvat samaan seutuun tai että, jos niillä onkin hyvin laaja levenemisalue, tämä alue on yhdenjaksoinen. Kuinka merkillistä olisikaan, jos astuessamme askelta alemmaksi saman lajin yksilöihin, havaitsisimme aivan vastakkaisen lain vallitsevan, niin että nämä eivät olisikaan, ainakaan aluksi, rajottuneet samaan seutuun.
Tämän vuoksi tuntuu minusta, kuten useista muistakin luonnontutkijoista on tuntunut todennäköisimmältä, että jokainen laji on saanut alkunsa yhdellä ainoalla alueella ja on sittemmin sieltä siirtynyt niin laajalle kuin sen vaelluskyky ja sen entiset ja nykyiset elinehdot ovat sallineet. Epäilemättä on useita tapauksia, joissa emme voi selittää, kuinka laji on voinut siirtyä toiselta seudulta toiselle. Mutta ne maantieteelliset ja ilmastolliset muutokset, joita varmasti on täytynyt tapahtua uudempina geologisina aikakausina, ovat epäilemättä tehneet monien lajien aikaisemmat yhtenäiset asuma-alueet katkonaisiksi. Meidän on siis tyydyttävä tarkastamaan, ovatko ne poikkeustapaukset, joissa levenemisalue on katkonainen, tarpeeksi lukuisia ja tarpeeksi vakavaa laatua, pakottaakseen meidät hylkäämään muiden yleisten asianhaarojen tukeman ajatuksen että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla alueella ja sieltä levinnyt niin laajalle kuin se on kyennyt. Kävisi toivottoman pitkäveteiseksi, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti käsittelemään kaikkia niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa sama laji nykyään elää kaukana toisistaan olevilla eristetyillä asuinpaikoilla, enkä tahdo ensinkään väittää, että läheskään aina voisimme antaa jonkin selityksen tähän. Tahdon kumminkin, tehtyäni muutamia edelläkäyviä huomautuksia, käsitellä muutamia silmäänpistävimpiä tapauksia: ensinnäkin sitä, että samoja lajeja elää eristetyillä vuoristoalueilla ja eristetyissä arktisissa ja antarktisissa seuduissa; toiseksi tahdon (seuraavassa luvussa) käsitellä suolattoman veden eliöiden laajaa levenemistä; ja kolmanneksi sitä seikkaa, että samoja maaeläin-lajeja tavataan saarilla ja lähimmällä manterella, vaikka näitä erottaa monien satojen penikulmien levyinen aava merenselkä. Jos se seikka, että samaa lajia tavataan kaukana toisistaan olevilla eristetyillä seuduilla maapallolla, on useissa tapauksissa selitettävissä siten, että jokainen laji on siirtynyt samalta ja ainoalta synnyinseudulta, silloin on mielestäni ehdottomasti varminta, katsoen tietämättömyyteemme muinaisista maantieteellisistä muutoksista ja erilaisista tilapäisistä levenemiskeinoista, olettaa että yksi ainoa synnyinpaikka on lakina.
Tätä kysymystä käsitellessämme saamme tilaisuuden samalla tarkastaa erästä toistakin meille yhtä tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, ovatko suvun eri lajit, joiden teoriamme mukaan täytyy kaikkien polveutua yhteisistä kantavanhemmista, voineet siirtyä alueelta toiselle ja samalla tämän siirtymisen kestäessä muuntua. Jos sellaisessa tapauksessa, että kahden seudun useimmat lajit ovat erilaisia, vaikkakin läheistä sukua toisilleen, voidaan osottaa että joskus aikaisemmin todennäköisesti on tapahtunut lajien siirtymistä toiselta seudulta toiselle, saa esittämämme yleinen laki tästä voimakasta tukea sillä polveutumis- ja muuntumisperiaate tarjoaa meille tähän selvän selityksen. Niinpä saattaa tuliperäiselle saarelle, joka on kohonnut ja muodostunut muutamien satojen penikulmien päähän jostakin mantereesta, aikojen kuluessa siirtyä mantereelta joitakuita siirtolaisia, ja näiden jälkeläiset ovat muunnuttuaankin vielä perinnöllisyyden vuoksi sukua mantereen asukkaille. Tällaiset tapaukset ovat yleisiä, eikä riippumattoman luomisen teoria voi niitä mitenkään selittää. Käsitykseni eri seutujen asukasten keskinäisestä sukulaisuudesta ei paljoa eroa Wallacen esittämästä mielipiteestä, että "jokaisen lajin syntymä liittyy sekä ajallisesti että paikallisesti johonkin ennen olemassa-olleeseen lähisukuiseen lajiin."
Kysymys siitä, onko lajeilla ollut yksi vaiko useampia luomiskeskuksia, on pidettävä erillään toisesta, joskin samankaltaisesta kysymyksestä, nimittäin siitä, polveutuvatko kaikki saman lajin yksilöt yhdestä ainoasta parista tai yhdestä ainoasta hermafrodiitista, vai onko, kuten jotkut kirjottajat väittämät, samalla haavaa luotu useita yksilöitä. Jos on olemassa sellaisia elollisia olentoja, jotka eivät koskaan pariudu, on jokaisen tällaisen lajin täytynyt polveutua toisiaan seuraavien toisintuneiden muunnosten sarjasta, jotka ovat syrjäyttäneet toisensa, vaan eivät milloinkaan ole sekaantuneet saman lajin muiden yksilöiden tai muunnosten kanssa, joten kullakin seuraavalla toisintumisasteella kaikkien saman muodon yksilöiden on täytynyt polveutua yhdestä ainoasta vanhemmasta. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa, s.o. aina kun on kysymys eliöistä, jotka tavanmukaisesti pariutuvat siittääkseen, tai, jotka tilapäisesti risteytyvät, säilyvät samalla alueella asuvat saman lajin yksilöt risteytymisen vaikutuksesta jotenkin yhdenmukaisina, joten useat yksilöt muuttuvat yhtä haavaa, eikä kullakin asteella havaittavan toisintumismäärän tarvitse johtua siitä, että yksilöt polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemmasta. Esimerkkinä siitä, mitä tällä tarkotan, saatan mainita englantilaisen juoksijahevosemme. Se eroaa kaikista muista hevosroduista, mutta eroavaisuus ja etevämmyys ei johdu polveutumisesta yhdestä ainoasta parista, vaan yksilöiden polvi polvelta pitkitetystä huolellisesta valinnasta ja harjottamisesta.
Ennenkuin ryhdyn käsittelemään niitä kolmea tosiasiaryhmää, jotka tarjoavat suurimpia vaikeuksia "yksityisten luomiskeskusten" teorialle, on minun sanottava muutama sana levenemistavoista.
LEVENEMISTAYAT.
Sir C. Lyell ja eräät muut tiedemiehet ovat taidolla käsitelleet tätä kysymystä. Voin tässä antaa ainoastaan aivan lyhyen yhteenvedon tärkeimmistä tosiasioista, Ilmaston muuttumisella on täytynyt olla valtava vaikutus lajien siirtymiseen. Seutu, joka nykyään ilmastonsa vuoksi olisi mahdoton läpikulkualueeksi eräille eliöille, on aikaisemmin, ilmaston ollessa toisenlainen, saattanut olla siirtymisen valtatienä. Tahdon, poiketen pääkysymyksestä, käsitellä tätä asiaa hieman seikkaperäisemmin. Myöskin maanpinnan muutoksilla on täytynyt olla tehoisa vaikutus. Jokin kapea kannas erottaa nyt toisistaan kaksi merieläimistöä. Jos tämä kannas vaipuu mereen tai on aikaisemmin ollut meren peittämänä, niin kumpikin eläimistö joko sekaantuu tai on aikaisemmin sekaantunut toiseen. Siellä, missä nykyään leviää meri, on aikaisemmin maa saattanut liittää toisiinsa saaria, mahdollisesti mantereitakin, siten sallien maa-eliöiden siirtyä alueelta toiselle. Ei ainoakaan geologi kiellä, että suuria pinnanmuutoksia on tapahtunut nykyisten elämänmuotojen eläessä. Edward Forbes väitti, että kaikkien Atlantin valtameren saarten on täytynyt myöhään olla Europan ja Afrikan yhteydessä ja samoin, että Europan on täytynyt myöhään olla Amerikan yhteydessä. Muutkin tiedemiehet ovat rakennelleet tällaisia kuviteltuja siltoja jokaisen valtameren yli ja yhdistäneet miltei jokaisen saaren johonkin mannermaahan. Jos Forbes'in esittämät todisteet todella ovat luotettavia, on myönnettävä, että on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, joka ei äskettäin ole ollut mannermaan yhteydessä. Tämä käsityskanta leikkaa poikki tuon gordilaisen solmun, lajien levenemisen mitä etäisimpiin paikkoihin, ja poistaa monta vaikeutta. Mutta mikäli kykenen asiaa arvostelemaan, ei meillä ole oikeutta olettaa, että näin suunnattomia maantieteellisiä muutoksia on tapahtunut nykyisten lajien eläessä. Meillä on nähdäkseni tosin runsaasti todisteita suurista maan- ja merenpinnan kohoamisista ja laskeutumisista, mutta ei sellaisista suunnattomista muutoksista mannertemme asemaan ja ulottuvaisuuteen nähden, että voisimme olettaa mannerten myöhäisellä aikakaudella olleen toistensa ja välillä olevien valtameren-saarten yhteydessä. Myönnän kernaasti, että muinoin on ollut olemassa useita nyt mereen vajonneita saaria, jotka ovat olleet kasvien ja monien eläinten levähdyspaikkoina näiden muuttoretkillä. Korallimerissä osottavat sellaisia vajonneita saaria vielä nytkin niiden päällä lepäävät koralliriutat eli atollit. Kun joskus vastaisuudessa täydelleen myönnetään — niinkuin kerran on tapahtuva — että jokaisella lajilla on ollut yksi ainoa syntymäseutu, ja kun aikaa myöten opimme tietämään jotakin varmaa lajien levenemistavoista, voimme jonkunmoisella varmuudella pohtia kiinteän maan aikaisempaa ulottuvaisuutta. Mutta minä en usko, että koskaan voidaan todistaa useimpien mannertemme, jotka nykyään ovat aivan erillään, myöhäisellä ajalla olleen katkeamattomassa tai miltei katkeamattomassa yhteydessä toistensa ja monien nykyisten valtamerensaarten kanssa. Eräät levenemisseikat — kuten miltei jokaisen mantereen vastakkaisilla puolilla elävien merieläimistöjen suuri erilaisuus, tertiari-ajan useiden maa- ja merialueidenkin asukasten läheinen sukulaisuus alueiden nykyisten asukasten kanssa, saarilla ja lähimmillä mantereilla elävien imettäväisten suurempi tai pienempi keskinäinen sukulaisuus, jonka osaksi (kuten vast'edes saamme nähdä) määrää välillä olevan valtameren syvyys — nämä ja eräät muut seikat vastustavat olettamusta, että myöhäisellä geologisella aikakaudella olisi tapahtunut sellaisia suunnattomia mullistuksia, joita Forbesin esittämä ja hänen kannattajiensa omaksuma käsityskanta välttämättä edellyttää. Myöskin valtamerensaarten asukasten laatu ja keskinäiset lukuisuussuhteet vastustavat sitä otaksumaa, että saaret aikaisemmin ovat olleet mannermaan yhteydessä. Sitäpaitsi näiden saarten miltei yleensä vulkaninen rakenne ei sekään suosi olettamusta, että saaret ovat vajonneiden mannerten jäännöksiä; jos ne olisivat alkuansa mannervuorijonoja, olisivat ainakin jotkut muodostuneet, kuten muutkin vuorenhuiput, graniitista, metamorfisista liuskeista, vanhoista kivettymäpitoisista y.m. vuorilajeista, eikä pelkistä vulkanisista röykkiöistä.
Minun on tässä sanottava muutama sana n.k. satunnaisista levenemistavoista, joita kumminkin oikeammin olisi kutsuttava tilapäisiksi levenemistavoiksi. Rajotun tässä kasveihin. Kasvitieteellisissä teoksissa sanotaan usein tämän tai tuon kasvin huonosti soveltuvan laajaan levenemiseen; mutta on sanottava, että meren yli siirtymisen suurempi tai pienempi helppous on miltei täysin tuntematon seikka. Siihen saakka kuin Berkeleyn avulla tein muutamia kokeita, ei edes tiedetty sitäkään, missä määrin siemenet kestävät meriveden vahingollista vaikutusta. Hämmästyksekseni havaitsin, että 87:stä lajista 64 iti vielä 28 ja muutamat 187 päivää vedessä oltuaan. Huomiota ansaitsee, että toisten lahkojen vastustuskyky oli paljon heikompi kuin toisten. Palkokasveista kokeiltiin yhdeksällä lajilla ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne kestivät huonosti suolaisen veden vaikutusta; seitsemän sukulaislahkoihin Hydrophyllaceae ja Polemoniaceae kuuluvaa lajia menettivät itämiskykynsä kuukauden vedessä oltuaan. Mukavuuden vuoksi kokeilin etupäässä pienillä kodattomilla siemenillä ja koska kaikki upposivat muutaman päivän kuluttua, eivät ne olisi voineet ajelehtia yli aavan merenulapan, vahingoittipa niitä suolavesi tai ei. Sittemmin kokeilin muutamilla suuremmilla hedelmillä, siemenkodilla y.m., ja jotkut näistä uivat kauan aikaa. On tunnettua, mikä erotus on tuoreen ja kuivan puun uimakyvyllä; ja mieleeni johtui, että vuoksi saattaa usein temmata mereen kuivaneita kasveja tai oksia siemenkotineen ja hedelmineen. Tämän johdosta kuivasin 94:n eri kasvin runkoja ja oksia kypsine hedelmineen ja panin ne meriveteen. Enimmät upposivat nopeasti, mutta jotkut, jotka tuoreina uivat hyvin lyhyen ajan, pysyivät kuivina paljon kauemmin pinnalla; esim. kypsät saksan pähkinät upposivat tuoreina heti, mutta uivat kuivina 90 päivää ja itivät, kun ne tämän jälkeen istutettiin; eräs parsakasvi ui kypsine marjoineen tuoreena 23 päivää, mutta kuivattuna 85 päivää ja siemenet itivät tämän jälkeen; Helosciadiumin kypsät siemenet upposivat kahdessa päivässä, mutta uivat kuivattuina yli 90 päivää ja itivät sen jälkeen. Kaikista 94:stä kuivatusta kasvista 18 ui yli 28 päivää ja jotkut näistä paljon pitemmän ajan, niin että 64/87 siemenlajia iti 28 päivää vedessä oltuaan. Ja koska l8/94 eri lajia kypsine hedelmineen (eivät kuitenkaan kaikki samoja kuin äskenmainitut lajit) ui kuivattuina yli 28 päivää vedessä oltuaan, voimme päättää, mikäli näiden harvojen kokeiden nojalla voi mitään varmaa sanoa, että jonkin alueen kasveista 44/100 kasvin siemenet voivat merivirtojen ajelemina uida 28 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Johnstonin Fysillisessä Kartastossa on mainittu Atlantin eri merivirtojen keskimääränopeuden olevan 33 engl. penikulmaa vuorokaudessa (joidenkin 60 engl. penikulmaa). Tämän mukaan voisi jonkun maan kasveista 14/100 kasvin siemenet ajautua 924 engl. penikulmaa meren yli toiseen maahan ja rannalle jouduttuaan itää, jos maalle puhaltava tuuli kuljettaisi ne suotuisaan paikkaan.
Minun jälkeeni on M. Martens tehnyt samanlaisia kokeita, jotka kumminkin olivat paremmin järjestettyjä, koska hän pani siemenet laatikkoon avoimeen mereen, joten ne olivat vuoroin veden, vuoroin ilman vaikutukselle alttiina, kuten ainakin meressä ajelehtivat kasvit. Hän kokeili 98 siemenellä, jotka enimmäkseen olivat toisia kuin minun käyttämäni. Hän valitsi useita suuria hedelmiä sekä myös sellaisten kasvien siemeniä, jotka kasvavat lähellä merta; ja tämä lienee vaikuttanut sen, että ne keskimäärin sekä pysyivät kauemmin uppoamatta, että kestivät paremmin suolaveden turmelevan vaikutuksen. Sitävastoin hän ei tätä ennen kuivannut kasveja ja oksia hedelmineen; jos hän tämän olisi tehnyt, olisivat monet, kuten olemme nähneet, pysyneet paljon kauemmin uppoamatta. Tulos oli se, että erilaisista siemenistä 18/98 ui 42 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Mutta minä en epäile, että meressä ajelehtivat kasvit, ollen aaltojen heiteltävinä, uppoavat pikemmin kuin kokeissamme käyttämämme kasvit. Lienee siis varovinta olettaa, että jonkin kasviston kasveista ainoastaan 10/100 kasvin siemenet kykenevät kuivaneina suorittamaan 900 engl. penikulman merimatkan, säilyttäen itämiskykynsä. Mielenkiintoista on, että suuremmat hedelmät usein uivat kauemmin kuin pienemmät, koska suurisiemeniset tai -hedelmäiset kasvit, joilla, kuten Alph. de Candolle on osottanut, yleensä on ahdas levenemisalue, tuskin voivat muulla tavalla levitä.
Siemenet voivat toisinaan levitä muillakin keinoin. Vedessä ajelehtivia puita ajautuu useimpien saarten rannoille, vieläpä sellaistenkin, jotka sijaitsevat aavan valtameren keskellä. Tyynen meren korallisaarten asukkaat valmistavat työaseensa yksinomaan meren rannalle heittämien puiden juurissa olevista kivistä ja nämä kivet ovat arvokkaana kuninkaille maksettavana verona. Kun epäsäännöllisen muotoisia kiviä on kasvettunut kiinni juurten väliin, on näiden lokeroissa usein pieniä multakokkareita, jotka saattavat olla niin suojatut, ettei hitustakaan irtaudu veteen pisimmälläkään merimatkalla. Niinpä erään noin 50-vuotiaan tammen juurien välissä olleesta pienestä multakokkareesta, joka oli ollut täysin suojattuna, iti kolme kaksisirkkaista kasvia; voin vakuuttaa, että tämä huomio on täysin oikea. Samoin voin osottaa, että meressä ajelehtivat linnunraadot usein säilyvät jonkun aikaa joutumatta muiden eläinten syötäviksi; ja monet siemenet säilyvät kauan elinvoimaisina, vedessä ajelehtivien lintujen kuvuissa. Niinpä herneet ja virnan siemenet muutaman päivän merivedessä ollessaan turmeltuvat, mutta muutamat herneet, jotka olivat otetut 30 päivää meressä ajelehtineen kyyhkysen kuvusta, itivät hämmästyksekseni miltei kaikki.
Myöskin elävät linnut levittävät epäilemättä paljon kasvien siemeniä. Voisin mainita monia tosiasioita, jotka osottavat, kuinka usein myrsky kuljettaa erilaisia lintuja yli aavojen valtamerten. Voimme varmuudella olettaa, että niiden lentonopeus tällaisissa olosuhteissa usein on 35 engl. penikulmaa tunnissa, ovatpa jotkut kirjailijat arvioineet sen suuremmaksikin. En ole koskaan havainnut sellaista tapausta, että ravinnoksi kelpaava siemen olisi eheänä kulkenut linnun ruoansulatuskanavan lävitse; mutta kovat hedelmänsiemenet kulkevat vahingoittumattomina kalkkunankin ruoansulatuselinten lävitse. Kahden kuukauden kuluessa poimin puutarhastani kahdentoista lajisia siemeniä pikkulintujen ulostuksista; nämä näyttivät täysin vahingoittumattomilta ja jotkut osottautuivat koeteltaessa itäviksi. Tärkeämpi on kumminkin seuraava seikka: Lintujen kupu ei eritä vatsanestettä eikä — kuten kokeiden avulla olen todennut — vähimmässäkään määrässä vahingoita siementen itäväisyyttä. On varmuudella todettu, että kun lintu on niellyt suuren määrän ravintoa, kestää kaksi- jopa kahdeksantoistakin tuntia, ennenkuin kaikki siemenet joutuvat linnun vatsaan. Tuuli saattaa tällävälin helposti kuljettaa linnun 500 engl. penikulman pituisen matkan. Haukkojen tiedetään vaanivan uupuneita lintuja, ja jos ne tällaisen linnun saavuttavat, saattaa helposti tapahtua, että linnun revityn kuvun sisällys tulee kylvetyksi maahan. Jotkut haukat ja pöllöt nielevät saaliinsa kokonaisena ja oksentavat kahdentoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua sulamattomat höyhentukut, jotka, kuten tiedän Zoologisessa Puutarhassa tehdyistä kokeista, sisältävät itäviä siemeniä. Jotkut kauran, vehnän, hirssin, kanarin, hampun ja apilan siemenet itivät oltuaan 12-21 tuntia erilaisten petolintujen vatsassa; ja kaksi punajuurikkaan siementä iti vielä kaksi päivää ja neljätoista tuntia linnun vatsassa oltuaan. Olen havainnut suolattoman veden kalojen syövän monien maa- ja vesikasvien siemeniä; linnut syövät usein kaloja ja siten saattavat siemenet kulkeutua paikasta toiseen. Koetteeksi sulloin useanlaatuisia siemeniä kuolleiden kalojen vatsaan ja annoin sitten niiden ruumiit merikotkille, haikaroille ja pelikaaneille. Useiden tuntien kuluttua nämä joko oksensivat ne pallosina tai ulostivat ne; ja useat näistä siemenistä säilyttivät itäväisyytensä. Jotkut siemenet kumminkin tällöin aina kuolivat.
Tuuli kuljettaa usein heinäsirkkoja kauas merelle. Itse tavotin erään 370 engl. penikulman päässä Afrikan rannikolta ja olen kuullut muiden tavottaneen niitä vielä kauempana rannikolta. Rev. R.T. Love on ilmottanut Sir C. Lyell'ille, että v. 1844 Madeiran saarelle ilmestyi heinäsirkkoja. Niitä oli äärettömät parvet, joissa heinäsirkat olivat yhtä taajassa kuin lumihiutaleet raivokkaimmassa lumimyrskyssä, ja parvet ulottuivat niin kauas kuin kaukoputkella saattoi nähdä. Kolme, neljä päivää ne hitaasti kiersivät suunnattoman ellipsin muotoista rataa, jonka lävistäjä oli vähintäin viisi tai kuusi engl. penikulmaa, ja yöksi ne asettuivat suurempiin puihin, jotka ne kokonaan peittivät. Ne hävisivät sitten merelle yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, eivätkä ole sen koommin vierailleet saarella. Eräissä seuduissa Natalissa arvelevat jotkut maanviljelijät, joskin ilman riittäviä todisteita, että suuret heinäsirkkaparvet, jotka siellä usein vierailevat, jättävät heinäaroille ulostustensa mukana vahingollisia siemeniä. Tämän johdosta lähetti Mr. Weale minulle kirjeessä pienen paketin, joka sisälsi kuivaneita heinäsirkan ulostuksia, ja näistä erotin mikroskoopin avulla useita siemeniä ja kasvatin niistä seitsemän ruohokasvia, jotka kuuluivat kahteen eriheimoiseen lajiin. Sellainen heinäsirkkaparvi kuin tuo Madeiralla vieraillut voi siis helposti välittää eri kasvilajien leviämistä kaukana manteresta oleville saarille.
Vaikka lintujen nokat ja jalat tavallisesti ovatkin puhtaat, saattaa niissä kumminkin toisinaan olla kuivanutta multaa ja savea. Kerran irrotin 61 ja toisen kerran 21 graania kuivanutta savea erään peltopyyn jalasta, ja savessa oli virnansiemenen kokoinen piikivi. Ja vielä kuvaavampi esimerkki: Eräs ystäväni lähetti minulle lehtokurpan koiven, johon oli takertunut pieni ainoastaan yhdeksän graanin painoinen kuiva multakokkare, ja tässä oli erään kortekasvin (Juncus bufonius) siemen, joka iti ja kehittyi kasviksi. Mr. Swaysland Brightonista, joka viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa on tarkasti seurannut muuttolintujamme, on kertonut minulle usein ampuneensa västäräkkejä ja taskuja (Saxicolae) heti niiden saavuttua rannoillemme, ennenkuin ne vielä olivat laskeutuneet maahan, ja hän on usein havainnut niiden jaloissa pieniä maakokkareita. Monet tapaukset osottavat, kuinka multa usein sisältää siemeniä. Niinpä prof. Newton lähetti minulle punajalkaisen peltopyyn (Caccabis rufa) jalan; lintu oli ollut haavoittunut eikä voinut lentää ja sen jalkaan oli takertunut kova multakokkare, joka painoi 6 1/2 unssia. Multakokkaretta oli säilytetty kolme vuotta, mutta kun se muserrettiin hienoksi, kasteltiin ja pantiin lasikellon alle, nousi siitä kokonaista 82 kasvia. Näiden joukossa oli 12 yksisirkkaista, m.m. tavallinen kaura, ja 70 kaksisirkkaista, jotka nuorista lehdistä päättäen kuuluivat ainakin kolmeen eri lajiin. Kun meillä on tällaisia tosiasioita silmäimme edessä, voimmeko epäillä, että niiden monien lintujen, joita myrsky joka vuosi kuljettaa yli aavojen valtamerten ja jotka joka vuosi muuttavat — esim. miljoonat viiriäiset Välimeren yli — täytyy toisinaan kuljettaa muutamia siemeniä, joita on mullan mukana takertunut niiden nokkaan tai jalkoihin. Myöhemmin palaan vielä uudelleen tähän asiaan.
Jäävuoret kuljettavat, kuten tunnettua, usein mukanaan maata ja kiviä, vieläpä toisinaan pensaita, puita ja linnun pesiä. On tuskin epäilystä siitä, että ne, kuten Lyell on arvellut, toisinaan ovat kuljettaneet siemeniä toisista arktisista tai antarktisista seuduista toisiin ja jääkaudella toisista lauhkean vyöhykkeen seuduista toisiin. Koska Azoreilla on suuri joukko Europassa tavattavia kasveja, verrattuna muihin lähempänä mannerta oleviin Atlantin saariin, ja koska niillä on leveysasteeseen verraten hieman pohjoinen luonne (kuten H.G. Watson on huomauttanut), arvelin näiden saarten osaksi saaneen kasvistonsa jäiden mukana tulleista siemenistä jääkaudella. Pyynnöstäni Sir C. Lyell kirjoitti Hartung'ille, tiedustellen häneltä oliko hän näillä saarilla nähnyt yksinäisiä kallionmöhkäleitä ja hän vastasi tavanneensa niillä suuria irtonaisia graniittilohkareita ja muita vuorilajeja, joita ei muuten tässä saaristossa tavata. Tästä voimme huoleti tehdä sen johtopäätöksen, että jäävuoret muinoin toivat muassaan kallioita näille keskellä valtamerta sijaitseville saarille ja on ainakin mahdollista, että ne ovat niille kuljettaneet joitakuita pohjoismaisten kasvien siemeniä.
Ottaen huomioon mainitut eri levenemiskeinot ja muut epäilemättä vastedes keksittävät tavat, joilla kasvien siemenet ovat vuodesta vuoteen kymmenien tuhansien vuosien kuluessa levinneet, olisi mielestäni todella kummallista, jolleivät kasvit olisi siten levinneet laajalle. Näitä kuljetustapoja kutsutaan toisinaan satunnaisiksi, mutta tämä ei ole aivan oikea sana: merenvirrat eivät ole satunnaisia eikä vallitsevien tuulien suunta ole satunnainen. On huomattava, että tuskin mikään kuljetuskeino voi kuljettaa siemeniä kovin pitkiä matkoja, koska siemenet menettävät itäväisyytensä, jos ne kovin kauan saavat liota merivedessä; ne eivät myöskään voi kulkeutua kovin etäälle lintujen kuvuissa ja suolistossa. Kumminkin voivat siemenet täten tilapäisesti kulkeutua muutamien satojen engl. penikulmien levyisten merenulappain ylitse, saarelta toiselle tai mantereelta läheiselle saarelle, mutta ei mantereelta toiselle merentakaiselle mantereelle. Eri mantereiden kasvistot eivät tällaisten levenemiskeinojen vaikutuksesta sekaannu toisiinsa, vaan pysyvät erilaisina, kuten ne nykyäänkin ovat. Merenvirrat eivät suuntansa vuoksi voi milloinkaan kuljettaa siemeniä Pohjois-Amerikasta Britanniaan, vaikka ne voivat kuljettaa ja kuljettavatkin siemeniä Länsi-Intian saaristosta meidän länsirannikoillemme, missä ne, jolleivät olisikaan menettäneet itäväisyyttään kauan suolaisessa vedessä liottuaan, eivät voi kestää meidän ilmastoamme. Miltei joka vuosi ajaa tuuli jonkun maalinnun yli Atlantin valtameren Pohjois-Amerikasta Irlannin ja Englannin länsirannikolle. Mutta nämä harvinaiset matkailijat voivat kuljettaa mukanaan siemeniä vain yhdessä tapauksessa, nimittäin jos niiden nokkaan tai jalkoihin on tarttunut multaa, mikä on harvinainen sattuma. Ja kuinka pieni on tässäkin tapauksessa mahdollisuus, että siemen putoaa suotuisaan maahan ja itää! Mutta joskaan sellainen lajeista runsas saari kuin Iso-Britannia ei, mikäli tiedetään, ole viimeisten vuosisatojen kuluessa näiden tilapäisten levenemiskeinojen välityksellä saanut uusia asukkaita Europasta tai joltakin muulta mantereelta, olisi suuri erehdys otaksua, ettei joku lajeista köyhä, joskin kauempana mantereesta sijaitseva saari, voi saada uusia asukkaita samojen levenemiskeinojen avulla. Satojen siemen- tai eläinlajien joukossa, jotka kulkeutuvat jollekin saarelle, vaikka tämä olisi lajeista paljon köyhempi kuin Iso-Britannia, ei kenties ole kuin yksi ainoa, joka niin soveltuu uuteen kotiseutuunsa, että se sinne kotiutuu. Mutta tällä ei mitenkään ole todistettu, etteivät siemenet ole voineet levitä tilapäisin kuljetuskeinoin pitkien geologisten aikakausien kuluessa saaren vähitellen kohotessa merestä, ennenkuin se oli saanut täyden asukasmääränsä. Maan ollessa miltei paljaana ja ainoastaan harvojen hävittävien hyönteisten ja lintujen eläessä saarella tai sen ollessa kokonaan ilman näitä, miltei jokainen siemen, joka on sattumalta joutunut saarelle ja soveltuu ilmastoon, itää ja jää elämään.
LEVENEMINEN JÄÄKAUDELLA.
Omituisimpia esimerkkejä siitä, että samoja lajeja elää toisistaan etäällä olevilla seuduilla, vaikka näyttää mahdottomalta, että ne olisivat voineet siirtyä seudulta toiselle, ovat eläin- ja kasvilajit, jotka elävät vuorten huipuilla, joita erottavat toisistaan satojen penikulmien laajuiset tasangot. On todellakin merkillistä, kuinka monia samoja kasvilajeja kasvaa Alppien ja Pyreneiden lumiseuduissa ja Europan pohjoisimmissa seuduissa. Mutta vielä paljon merkillisempää on, että White Mountains vuorilla Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kasvavat lajit ovat aivan samoja kuin Labradarin ja Asa Grayn kertoman mukaan miltei samoja kuin Europan korkeimmilla vuorilla tavattavat lajit. Jo vuonna 1747 johtui Gmelin tästä arvelemaan, että monille eri seuduille on toisistaan riippumatta luotu samoja lajeja. Ja me olisimme kenties jääneet samaan uskoon, elleivät Agassiz y.m. olisi kääntäneet huomiotamme jääkauteen, joka, kuten kohta saamme nähdä, yksinkertaisesti selittää nämä ilmiöt. Meillä on mahdollisimman paljon sekä organista että epäorganista laatua olevia todisteita siitä, että Keski-Europassa ja Pohjois-Amerikassa on varsin myöhäisellä geologisella aikakaudella vallinnut arktinen ilmasto. Palaneen rakennuksen rauniot eivät puhu selvempää kieltä tulen hävitystyöstä, kuin Skotlannin ja Walesin vuoristot naarmuisine kylkineen, sileiksihankautuneine pintoineen ja pystyine kalliomöhkäleineen kertovat liikkeessä olleista jäätiköistä, jotka täyttivät niiden laaksot. Niin suuresti on Europan ilmasto muuttunut, että vanhojen jäätikköjen muodostamia jättiläismäisiä moreneja Pohjois-Italiassa nyt peittää viiniköynnös ja maissi. Suuressa osassa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja kertovat kaikkialla irtonaiset kivimöhkäleet ja raamuiset kalliot selvästi aikaisemmasta kylmemmästä ilmastosta.
Jääkauden ilmaston vaikutus Europan asujanten levenemiseen on forbes'in mukaan pääasiallisesti seuraava. Voidaksemme helpommin seurata muutoksia, olettakaamme uuden jääkauden lähestyvän ja sitten jälleen poistuvan, kuten muinoin tapahtui. Kun kylmyys lähestyy ja eteläisemmät leveysasteet tulevat Pohjolan asukkaille soveltuvammiksi, valtaavat nämä lauhkean vyöhykkeen seutujen entisten asukasten asuinpaikat. Jälkimmäiset siirtyvät samalla yhä etelämmäksi, jolleivät niiden siirtymistä ehkäise luonnonesteet, missä tapauksessa ne tuhoutuvat. Jää ja lumi verhoavat vuoristot ja entiset alppiasukkaat laskeutuvat tasangoille. Kun kylmyys on ankarimmillaan, vallitsee Keski-Europassa Alppeja ja Pyreneiden vuoristoja myöten, vieläpä ulottuen Espanjaan saakka, arktinen eläimistö ja kasvisto. Myöskin Yhdysvaltojen nykyisissä lauhkeissa seuduissa elää arktisia eläimiä ja kasveja, jotka ovat miltei samoja kuin europalaiset lajit, sillä nykyiset napapiirin asukkaat, joiden olemme otaksuneet siirtyneen etelämmäksi, ovat huomattavan yhdenmukaisia kaikkialla maailmassa.
Kun lämpö palaa, siirtyvät arktiset muodot uudelleen pohjoista kohti ja niitä seuraavat kintereillä lauhkeampien seutujen kasvatit. Ja kun lumi sulaa vuoristojen liepeiltä, valtaavat arktiset muodot paljastuneen ja kostuneen maaperän, kohoten yhä korkeammalle, sikäli kuin lämpö lisääntyy ja lumi sulaa, samalla kuin niiden tasangolla asustavat heimolaiset siirtyvät yhä pohjoista kohti. Kun lämpö on täydelleen palannut, ovat siis samat lajit, jotka ovat vähän aikaisemmin eläneet yhdessä kohti Europan ja Pohjois-Amerikan tasangoilla, tavattavissa Vanhan ja Uuden Maailman arktisissa seuduissa ja moniailla eristetyillä, toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla.
Tämä selittää, miksi samoja kasveja tavataan niin äärettömän kaukana toisistaan olevilla seuduilla kuin Yhdysvaltojen ja Europan vuoristoissa. Se selittää meille myöskin, miksi kunkin vuoristo-alueen alppikasvit ovat lähimmin sukua arktisille muodoille, joita tavataan niiden kasvinpaikoilta suoraan — tai miltei suoraan — pohjoisessa; sillä kylmyyden lähestyessä tapahtui siirtyminen yleensä suoraan etelään ja lämmön palatessa suoraan pohjoista kohti. Niinpä ovat, kuten H.C. Watson on huomauttanut, Skotlannin alppikasvit ja kuten Ramond on huomauttanut, Pyreneiden alppikasvit läheisintä sukua pohjoisen Skandinavian kasveille, Yhdysvaltojen alppikasvit ovat läheisintä sukua Labradorin kasveille ja Siperian vuoristojen kasvit ovat läheisintä sukua Siperian napavyöhykkeen kasveille. Tämä käsitys, joka perustuu varmuudella todistettuun aikaisempaan jääkauteen, näyttää minusta niin tyydyttävällä tavalla selittävän Europan ja Amerikan arktisten ja alppilajien levenemisen, että kun muilla seuduilla tapaamme samoja lajeja toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla, voimme miltei enemmittä todisteitta tehdä sen johtopäätöksen, että kylmempi ilmasto on aikaisemmin tehnyt mahdolliseksi niiden siirtymisen erottavien tasankojen ylitse, missä ilmasto nykyään on käynyt niille liian lämpimäksi.
Arktisten muotojen siirtyessä ensin etelään ja sitten takaisin pohjoista kohti, sitä mukaa kuin ilmasto muuttui, ne eivät pitkillä vaelluksillaan ole tulleet kokemaan kovinkaan suuria lämmönvaihteluita. Ja koska ne ovat siirtyneet lukuisina joukkoina, eivät niiden keskinäiset suhteet ole paljoakaan hämmentyneet. Nämä muodot eivät siis ole olleet taipuvaisia suuresti muuntelemaan. Hieman toinen on ollut vuoristo-asukasten laita, jotka lämmön palattua joutuivat eristettyyn asemaan, aluksi vuoristojen laiteille ja lopuksi niiden huipuille. Sillä eihän ole luultavaa, että toisistaan etäällä oleviin vuoristoseutuihin on jäänyt elämään juuri samoja napapiirin lajeja, ja sitäpaitsi on sangen todennäköistä, että ne ovat joutuneet entisten vuoristolajien sekaan, joita oli täytynyt elää vuoristoissa jo ennen jääkauden alkua ja jotka jääkausi oli kylmimmillään ollessaan joksikin ajaksi karkottanut tasangoille. Lisäksi eri vuoristojen asukkaat ovat myöhemmin olleet hieman erilaisten ilmastollisten vaikutusten alaisina. Niiden keskinäiset suhteet ovat tämän johdosta hämmentyneet ja tämä on ollut omansa aiheuttamaan niissä muuntelevaisuutta. Ja nämä vuoristojen asukkaat ovat todella muuntuneetkin. Sillä jos vertaamme toisiinsa Europan suurten vuoristojen kasveja ja eläimiä, havaitsemme, että joskin monet lajit ovat säilyneet aivan samoina, ovat jotkut toistensa muunnoksia, jotkut ovat epävarmoja muotoja tai alalajeja ja jotkut ovat erikoisia, joskin lähisukuisia lajeja, jotka vastaavat toisiaan eri vuoristoseuduissa.
Edellisessä olen olettanut, että arktiset muodot olivat kuvitellun jääkautemme alussa kaikkialla napaseuduissa yhtä yhdenmukaisia kuin ne ovat nykyään. Mutta yhtä otaksuttavaa on, että monet subarktiset ja jotkut lauhkean vyöhykkeen muodot olivat samoja kaikkialla maapallolla, sillä jotkut niistä lajeista, joita nykyään elää Pohjois-Amerikan ja Europan vuoristojen alemmilla rinteillä ja tasangoilla, ovat samoja. Voitanee kysyä, kuinka selitän tämän subarktisten ja lauhkean vyöhykkeen muotojen yhdenmukaisuuden jääkauden alussa kaikkialla maapallolla. Nykyään Vanhan ja Uuden Maailman subarktisia ja pohjoisen lauhkean vyöhykkeen eliöitä erottavat toisistaan Atlantin valtameri ja pohjoinen Tyyni Meri. Kun Vanhan ja Uuden Maailman asukkaat jääkaudella elivät etelämpänä kuin nykyään, olivat ne vielä täydellisemmin erotetut toisistaan, koska niitä silloin erottivat vielä leveämmät valtameret. Voidaan siis kysyä kuinka samat lajit ovat silloin tai aikaisemmin voineet joutua näille kahdelle mantereelle. Selityksen antaa luullakseni ennen jääkauden alkua vallinnut ilmasto. Tällöin, uudemmalla pliocenikaudella, maailman asukasten enemmistön muodostivat samat lajit kuin nykyään, ja meillä on syytä otaksua ilmaston tuohon aikaan olleen lämpimämmän kuin nykyisin. Voimme siis otaksua, että eliöt, jotka nyt elävät 60:n leveysasteen eteläpuolella, elivät pliocenikaudella napapiiriä lähempänä, 66:lla ja 67:llä leveysasteella, ja että nykyiset arktiset asujamet silloin elivät vielä lähempänä napaa sijaitsevilla, saariksi pirstoutuneilla maa-alueilla. Jos tarkastamme pallokarttaa, havaitsemme että napapiirissä ulottuu maa miltei yhdenjaksoisena Länsi-Europasta läpi Siperian Itä-Amerikaan saakka. Ja tämän napapiiriä kiertävän maan yhdenjaksoisuus, joka suotuisamman ilmaston vallitessa salli vapaan siirtymisen alueelta toiselle, selittää sen yhdenmukaisuuden, jonka oletamme ennen jääkautta vallinneen Uuden ja Vanhan maailman subarktisen ja lauhkean vyöhykkeen asujanten kesken.
Uskon edellämainituista syistä, että mantereemme ovat kauan sijainneet nykyisillä asemillaan, joskin ne ovat olleet suurten pinnanhuojahteluiden alaisina, ja olen taipuvainen olettamaan, että jollakin vielä varhaisemmalla ja lämpimämmällä aikakaudella, kuten aikaisemmalla pliocenikaudella, tuolla miltei katkeamattomalla napaa ympäröivällä mantereella eli suuri joukko samoja eläimiä ja kasveja, jotka ilmaston jäähtyessä vähitellen siirtyivät etelämmäksi jo kauan ennen jääkauden alkua. Näiden lajien jälkeläisiä tapaamme luullakseni nykyään, useimmiten muuntuneina, Europan ja Yhdysvaltojen keskiosissa. Tämä otaksuma selittää, miksi Pohjois-Amerikan ja Europan eliöt ovat toisilleen sukua, samalla kuin molemmille manterille yhteisiä lajeja on perin vähän, mikä on sangen merkillistä katsoen mannerten suureen etäisyyteen toisistaan ja siihen, että niitä erottaa leveä Atlantin valtameri. Se selittää meille myöskin tuon useiden tiedemiesten tekemän havainnon, että Europan ja Amerikan eliöt olivat myöhäisemmällä tertiärikaudella läheisempää sukua toisilleen kuin nykyään. Noilla lämpimämmillä aikakausilla olivat näet Vanhan ja Uuden Maailman pohjoisosat miltei katkeamattomassa yhteydessä, koska niitä sillan tavoin yhdisti maa, jota myöten niiden asukkaat voivat vaeltaa mantereelta toiselle, kunnes ilmaston kylmyys ehkäisi tämän siirtymisen.