LALLI.
No mitä mietit Taimo? Arvella
Sa ehkä voinet mitä merkinnee
Talossa tämä haudan hiljaisuus?
TAIMO.
En sitä arvata voi, isäntä!
(Itsekseen.)
Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! — Minun on käärmeillä alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani… Siis… Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän suurimmat hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan; mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä, kymmenen sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok' ainoassa sarvessa; ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa; Jumalan kuva kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan asti. Oojaa! Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä sitte vielä parempiakin syntyy.
(Menee.)
LALLI.
Siis ovat karsikkoni pilatut!
Se taaskin onnetoin ol' ennustus,
Sill' ikivanhat tarut kertovat,
Ett' onni kohta luopuu talosta
Kun hävitetään talon varjopuut
Ja pyhät paadet.
(Kerttu tulee.)
Yhdeksäs Kohtaus.
LALLI ja KERTTU.
KERTTU (Itsekseen).
Pyhä neitsyt! — Lalli!…
LALLI.
Ah, armas Kerttu!
(Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (Itsekseen).
Mitä sanoisin?
LALLI.
Sinulla eikö, ikävöittyni,
Nyt ole tervetuliaisiksi
Sanaakaan?
KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)
Tervetultuasi Lalli
Taas kotia!
LALLI.
Niin Kalman kylmästi!
Töin tuskin tarjot mulle kätesi;
Voi, ennen aina riensit rinnoilleni
Poiss' oltuani lyhyenkin hetken!
KERTTU (Itsekseen).
Hän puhuu totta!
(Ääneen.)
Sydämellisesti
Sa olet tervetullut!
LALLI.
Käytökses
Ja äänes toista mieltä osoittavat.
Ah Kerttusen'! — en ole tervetullut!
KERTTU.
Vaan olet — miksi sitä epäilet?
(Itsekseen.)
Oi, tue mua Herra Kristus!
LALLI.
Kerttu!
Sa lapsuudesta rakastettuni!
Kuink' olen ikävöinnyt sinua
Ja toivotellut sitä hetkeä,
Ett' taasen saisin sinun kohdata!
Nyt vihdoin viimein saavun kotia
Ja sydämeni sulaa ilosta —
Mut et sä kultain riennä syliini,
Et ilosilmin tule tyköni,
Vaan olet kylmä niinkuin talven jää!
Voi tätä katkeruutta! Rakkaus,
Jonk' ennen muistat mulle vannonees'
On poissa ollessani sammunut!
KERTTU.
Se sammunut ois! — Ei! Ei! Sinua
Ma olen lempinyt ja sinua
Ma lemmin, Lalli, hamaan kuoloon asti!
(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)
LALLI (Syvästi liikutettuna.)
Voi Kerttuseni! … kaunis kultani!
Nyt olen onnellinen! Minulle
On taivas taasen maahan vaipunut
Ja autuaiden autuus taivaan kanssa!
Voi Kerttu, kuinka onnelliseksi
Nyt tunnen tänä hetken' itseni!
Sa lemmit mua, mitä minulta
Siis voisi puuttua? Ei pienintäkään!
KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen).
Haa! Suonissani jäähtyy vereni!
Hän ompi jumalaloin pakana!
Rinnoilla pakanan mä lepäsin!
LALLI.
Niin olen sua ikävöinnyt Kerttu,
Kuin kevät-yönä luonto ikävöitsee
Auringon nousemista. Hartaasti
Nyt pilvein pitäjätä väkevää
Mä kiitän tästä ilohetkestä!
KERTTU (Itsekseen).
Hän pilvein pitäjätä kiittelee!
Voi kauhistusta!
LALLI.
Tuokioksikaan
Et ole mielestäni eksynyt,
Vaan kaiken matkan kuluessa olit
Sä mulle tähtenä, min perille
Mä ikävöitsin jälleen ehtiväni.
Mut armas kultain! Lienetkös sä koskaan
Mua muistellut mun poissa ollessani?
(Aukaisee laukun.)
KERTTU.
Jos sinua ma olen muistellut?
Juur' usein olen…
LALLI (Ottaa laukusta kultakääryt).
Nämät sanasi
Ne sydäntäni virkistyttävät
Kuin öinen kaste kasvin janoavan.
Nää kääryt tervetuliaisiksi
Ma annan sulle. Katsos Kerttuni!
Ne ovat arvoisat ja loihtu-voima
Niiss' asuu runsas.
KERTTU.
Loihtu-voima!
LALLI.
Oikein.
Ne kolme vuotta ovat rippuneet
Seinässä huoneen Yli-Jumalan,
Ja syntysanat niihin lukenut
On Vienan nerollisin tietäjä.
Ne ostin, että niitä turvakses
Sa kantaisit.
KERTTU.
Kuin? Turvakseni!
(Itsekseen.)
Hirmu!
LALLI.
Ei niitä kantaissasi sinua
Voi mikään tapaturma kohdata,
KERTTU.
Ei kulta ole multaa parempi!
LALLI.
Sen ilokseni tiedän, ett'et laske
Sa kultiin samaa arvoa kuin naisten
On toisten tapa niihin laskea.
Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa
Ne lainaa arvoansa — muista se!
Nyt aika ompi aivan levotoin
Ja vaarat kaikkialla piilevät
Kuin Kivuttaret yöllä — sempätähden
Näät eriskummalliset loihtu-vitjat
Sull' ovat tarpeesen! — Ah, armaani.
Ma tuskakseni olen havainnut
Ne tuhotyöt, kuin poissa ollessani
Nuo kristikoirat ovat tehneet täällä.
KERTTU.
Nuo kristikoirat! Taivaan Jumala!
LALLI.
Sä ällös pelkää Kerttu! Huoletta
Sa ollos aivan, sillä kotia
Jo saapui Lalli! — Sangen tylysti
He ovat seutujamme pidelleet,
Mut hirveästi heille kostamme! —
Tuo karsikkoimme pilaaminen — sekin
On luultavasti heidän ilkitöitään?
Vai kuinka?
KERTTU.
Ilkitöitään!
LALLI.
Viattomaks
Mä tiedän sinun, Kerttu, enkä ai'o
Sinua syyttää siitä, minkä teki
Mun poissa ollessani väkivalta.
Vaan tunnethan sa varjopuitten arvon
Ja ymmärtänet, että kovasti
Tuo puitten surma mua suututtaa.
Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät!
Mun miekkain vertanne on maistanut
Ja himoo juoda sitä enemmän!
KERTTU.
Voi! Oletko sa, Lalli, saastutettu
Myös kristityllä verelläkin! Haa!
LALLI.
Kuink' oli? Saastutettu? Hourun tapaan
Sa puhut nyt! Hyv' onni oli se,
Ett' Tuoni kitansa sai täpö-täyteen!
KERTTU.
Kristittyjäkö?
LALLI.
Lemmon-sikiöitä
Jos sujuupi se paremmin!
KERTTU.
Siis olet
Sä kristittyä verta vuodattanut!
LALLI.
Niin… Ansiokseni voin sanoa
Sen tehneeni!
KERTTU.
Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! … sanomata —
Saastaista!
LALLI.
Kerttu kultain…
KERTTU.
Minua
Sä ällös sillä tavoin puhuttele —
Murhaaja-ilkiö!
LALLI.
Niin sanoa.
En sallis kenkään muun! Mut olkoothan
Ne sanat sinun suussas' sallitut,
Kosk' en ma taida sinuun suuttua,
Jos lausuisitkin mitä tahansa!
Täss' ovat vitjat — ole iloinen
Nyt!
(Yrittää tarttua Kertun käteen.)
KERTTU (Vetäikse takaisin.)
Ällös lähesty! Vaan tiedä, hurja,
Ett' olen myöskin minä kristitty!
(Äänettömyys.)
LALLI.
Kuink' oli? Kristitty?… Et sanonut
Sa kristitty?
KERTTU.
Niin sanoin onnetoin
Sä Herran hylkäämä!
LALLI.
Haa…aa! Kristitty!
KERTTU (Itsekseen).
Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa
Nyt suojaa mua Herra Jumala!
LALLI.
Haa…aa! Kristitty! Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! — Sanomata —
Saastaista!
KERTTU.
Ällös siitä synkisty.
Minua taivaan armo…
LALLI.
Taivaan armo! —
KERTTU.
Myös sinuakin voipi kohdata
Tää armo, jos vaan katuvaisella
Sä sydämellä vastaan-otat sen.
Ah, mikä ilon-ilo ois se mulle
Jos sinä kristin uskoon kääntyisit!
Ei löydy onnea, ei autuutta,
Ei iloa, ei rauhaa, toivoa
Sen opin ulkopuolia! — Kuitenkin
Ma olen liian halpa julistamaan
Mitk' ovatkaan ne runsaat siunaukset.
Joit' tämä pyhä oppi tarjoo meille,
Mut löytyy muuan hurskas mies ja pispa —
Hän voipi nämät kaikki selittää
Sinulle ihanasti! Menkämme
Siis hänen luoksensa! Voi rientäkämme.
Ah Lalli! uuteen armon elämään
Hän sinun johdattaa ja suloisuus,
Jok' ennen oli sulle tuntematon,
On sydämehes samoava! Luovu!
Voi luovu synkeästä uskostas
Ja tunnusta jo sitä Jumalaa,
Joll' yksin ompi valta Jumalan!
Niin kaikki taasen hyväks muuttuvat,
Uudesti koittaa onnen kuutamo
Ja lemmen päivä meille, samassa
Kuin este, joka meidät eroittaa
On kumottu!
LALLI.
Haa! Este! Eroittaa!
(Itsekseen.)
"Sa koston kotonasi löydät." — Nyt
Jo tajuan ma ennustusten lauseet!
KERTTU.
Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret
Kun sinä kristittyä vertakin
Jo olet vuodattanut, mutta Hän,
Jok' kaiken mailman virheet sovitti
Ja kuolemallaan meidät lunasti,
Hän voipi sinuakin armahtaa
Ja armahtaakin…
LALLI.
Vaiti mieletön!
(Itsekseen.)
"Sun oman pirttis orrelta." — Niin tosin!
KERTTU.
Sä ällös suutu, Lalli, mutta mieti
Mun sanojani tyystin tyvenellä
Mielellä!
(Polvistuu Lallin eteen.)
Sydämeni pohjasta
Ma rukoilen: äl' ole suutuksissa!
En voi mä näistä armon asioista
Niin puhua kuin tässä tarvis ois,
Mut lähtekämme luoksi Henrikin,
Tuon pyhän pispan! Hän ne selittää
Niin suloisesti, että mielestäs
On vihan vimma kauas pakeneva
Ja lemmen henki sijaan astuva!
(Koroittaa kätensä Lallia kohden.)
Oi Lalli, kuule nöyrää pyyntöäni
Ja tarkkaa rukoilevaa ääntäni!
LALLI.
Pois tyköäni vaimo!
KERTTU.
Hennotko
Mun nöyrää rukoustan' evätä?
Ett' toki, Lalli!
(Hetken äänettömyys.)
LALLI.
Miss' on Ilmari?
KERTTU (Itsekseen.)
Ah!
LALLI.
Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?
KERTTU.
Poikamme…
(Hän nousee seisomaan.)
LALLI.
Poikamme niin…
KERTTU.
Ilmari…
LALLI.
Hän aivan…
KERTTU.
Lapsemme…
(Vetäytyy oveen päin.)
LALLI.
Hän onko kuollut?
Haa! kurja! Sinun onnettomuus perii!
KERTTU.
Hän elää…
(Vetäytyy yhä oveen päin.)
LALLI.
Sinun äänes vapisee…
Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!
KERTTU.
Hän ompi terve…
LALLI.
Terve! — Konna paha!
(Polkee jalallansa lattiaan.)
Ma kohta muruiksi sun muserran,
Ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,
Mun päivieni ilo?
KERTTU (Lähellä ovea).
Kasvatiksi
Ma annoin hänen pispa Henrikille.
(Menee ulos ovesta.)
LALLI
Nyt mitä kuulin! Pispan kasvatti!
Mun Ilmarini pispan kasvatti!
Haa! vaimo kavala! Nyt Hiitehen
Sun syöksen, syvimpähän syvyyteen!
Hän pakeni! — Jos vaikka Tuonelaan,
Niin Lalli ryntää sinne — kostamaan!
(Menee.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Paikka sama kuin edellisessä Näytöksessä.)
Ensimäinen Kohtaus.
TAIMO ja KAKSI LALLIN RENKIÄ.
TAIMO (Hioo miekkaansa.)
RENGIT (Istuvat joutilaina syvissä mietteissään).
TAIMO (Itsekseen.) Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Ei ole enää mikään vanhoillansa, vaan kaikki asiat, suuret kuin pienetkin, ovat nurinniskoin niinkuin teurastettu härkä! Elämä on monen vaivaloisuutensa tähden minustakin kadottanut melkein kaiken arvonsa. — Hukka on erinomattain tämän talon perinyt. Kaikki mököttävät allapäin pahoilla mielin ja silmät kuopissaan kamalasti tuijottelevat! — (Ensimäiselle rengille.) Mitä sinä ajattelet, kunnoton, lattiaan kun tirkistelet? Taikka ajatteletko ensinkään?
ENSIMÄINEN RENKI.
Ajattelen niitä kuin olen kuullut ja nähnyt.
TAIMO.
No todistappas esimerkillä, ettäs ymmärrät ajatella!
ENSIMÄINEN RENKI. Sitäkin ajattelen kuinka tyytyväisesti ja rauhallisesti tuo mustatakki muukalainen, jonka meidän miehet murhasivat, meni kuolemaan.
TAIMO. Hän oli munkki! Sellaisia näin paljon Vienan maalla. Niitä löytyy siellä kosolta!
ENSIMÄINEN RENKI. No löytyköön vaan, mutta eriskummallisia sanoja hän lausui eikä hän pelosta huutanut eikä irvistellyt.
TAIMO. Oisi kyllä huutanut, sinä tomppeli, mutta meidän miehet tukitsivat hänen kurkkunsa köydellä ja kyllä hän irvisteli, julmasti irvistelikin, mutta sitä et nähnyt, kun rippui hän ylhällä puussa. — (Toiselle rengille.) Entäs sinä? Mitäs sinä mietit?
TOINEN RENKI. Tuota meidän emännän hiljaista kärsivällisyyttä mietin. Hän on paljon muuttunut viime aikoina ja varmaan on hänessä joku väkevä, pyhä henki vaikuttamassa.
TAIMO. Sitä et saa sinä mietiskellä, mies! Se on isännän asia. Kuuletko että minä kiellän sinua sitä ajattelemasta?
TOINEN RENKI.
Kyllä kuulen.
TAIMO. No hyvä! Mutta vielä parempi ehkä saattais olla, että rupean teille kertomaan hauskoja matka-muistelmiani Vien…
ENSIMÄINEN RENKI (Keskeyttäen). Äläpäs Taimo! Sinä olet niitä jo useasti kertonut ja — anna anteeksi — me luulemme, että sinä … vaikka oletkin paljon kulkenut mies … että sinä — niin sanoakseni — ongit omiasi ja pistelet valheita…
TAIMO. Minäkö pistelen valheita, sinä kirottu heittiö! — Pois täältä laiskurit! — Työhön! työhön! — sanon minä. Ettekö tiedä että minä isännän poissa ollessa olen niin hyvä kuin isäntä itse!
(Molemmat rengit menevät. Taimo sysää heitä takaa.)
Toinen Kohtaus.
TAIMO (Yksin). Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Tuollaiset ovat nyt miehet ja naiset kurjat viheliäiset vielä tuhatta hullummat! He kallistavat päätänsä ja huokaavat: "Oi Ukko Jumala! Oi Herra Kristus!" — Jospa sentään olisin päässyt sotaan, mut isäntä ei enää kärsi niitä, joita hän ennen on kärsinyt. Minä en enää kelvannut hälle seuraajaksi. Ohhoh! Aikani kuluksi hion nyt miekkaani, sillä toivon kuitenkin, että minullekin vielä paremmat päivät koittavat!
(Ensimäinen lähettiläs tulee.)
Kolmas Kohtaus.
TAIMO ja ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
TAIMO (Itsekseen).
Ken ollee tuokin vieras? Kiivaasti
Hän katsoo minua — tai miekkaani;
En tiedä kumpaista.
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Sa olet Lalli?
TAIMO.
No entäs jos ma oisin?
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Sinulle
Ma Lounais-Satakunnan miehiltä
Tuon terveisiä…
TAIMO.
En! En ole Lalli!
Ma tosin olen Lallin kanssa käynyt
Ain asti Vienaan sekä siellä nähnyt
Niin armottoman monta kummitusta
Ett' ei tää illan hetki riittäisi,
Jos niistä kertoilemaan rupeisin —
Ma olen Taimo kauas-kulkia
Ja puolen-mailman-halki-retkeiliä!
(Lalli, täydessä sota-asussa, tulee.)
Neljäs Kohtaus.
EDELLISET ja LALLI.
TAIMO (Itsekseen).
Ois vielä vähän saanut viipyä!
Nyt tuli aivan kesken puhettani.
LALLI (Lähettilästä huomaamatta).
No mitä uutta täällä kotona?
TAIMO.
Ei mitään uutta, hyvä isäntä.
LALLI.
Siis kaikk' on vanhoillaan?
TAIMO.
Sen näette.
LALLI.
Hm … hänkin?
TAIMO.
Kuka hänkin?
LALLI.
Emäntä.
TAIMO.
En ole häntä tänään nähnyt, mutta
Ma luulen, taikka luulemattakin
Mä tiedän, että hänen tilansa
On kovin kurja!
LALLI (Osoittaa tuskallista levottomuutta).
TAIMO (Itsekseen).
Hitto periköön!
En viisaan tavalla nyt puhunut.
Mut lausettani koen korjata.
(Ääneen.)
Kysyä teiltä ehkä uskallan
Kuink' onnistuipi sota-retkenne?
LALLI.
Se hyvin onnistui. — Me perkasimme
Vihollisista kaikki Euran seudut.
Mut ovatko ja tulleet takaisin
Ne, jotka tiedusteluun lähetin
Ma Aurajoen tienoille? Kas siellä
Vast' onkin oikein sutten koti-pesä!
TAIMO.
He eivät vielä ole palanneet.
LALLI.
Kentiesi ovat menneet surman kitaan.
TAIMO.
En usko sitä, koska urhookkaammat
Ja parhaat miehet lähetitte sinne.
Ei liene Sorri käynyt pauloihin —
Häll' onkin syytä välttää ansoja! —
Ja Kitkasta me taaskin tiedämme,
Ett'ei hän ole eilen syntyneitä!
LALLI (Huomaa lähettilään. Taimolle).
Ken on tuo outo mies?
TAIMO.
Hän vastatkoon
Jos taitaa — itse siihen kysymykseen!
En tunne häntä enemmän kuin lintu
Veljensä tuntee. Tuskin niinkään paljon.
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS (Lallille).
Ma Lounais-Satakunnan miehiltä
Tuon sulle terveisiä! Sinnekin
Jo ehti nosto-kehoituksesi
Ja jalo sotahuutos. Aseissa
Me olemme ja valmiit noudattamaan
Sun käskyjäsi. — Minkä vastauksen
Saan kotiin kumppaneilleni mä viedä?
LALLI.
Sen sanot heille, että ryhtyneet
Me sotatoimiin kiivaast' olemme
Ja että vihollisten parvia
Jo muutamia ompi voitettu.
Myös kerro, että paljon väkeä
On tänne kaikkialta samonnut. —
Kell' ompi henki, jonka pyhittää
Hän tahtoo sankar-töillä jaloilla
Ja ansiollisilla — tulkoon tänne!
Kell' ompi verta suonissaan sen verran
Kuin lapsella on silmä-terässänsä,
Hän tulkoon sitä tänne tarjoomaan
Pyhiksi vapautemme lunnahiksi!
Ken sauvan nojassa viel' liikkua
Voi, vanhuutensa kaunistukseksi
Hän astukohon tietä kunnian
Ja vaipukohon kuolon uneen vasta
Kuin vapaaks voitti rakkaan isänmaan!
ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.
Me tulemme! Taas jääkää hyvästi!
LALLI.
Kuun poika ynnä poika Pohjantähti
Opastajina olkoot sinulle!
(Ensimäinen lähettiläs menee.)
TAIMO (Itsekseen).
Mä näin tuon miehen naamasta, ett' oisi
Hän mielellänsä kuullut puheitani.
Ja kumppaleistansa mä päätän samaa.
(Hieroen käsiänsä yhteen.)
O! jospa olisivat täällä jo
Nuo Lounais-Satakunnan kelpo miehet!
LALLI.
Taas voiman hengen olen kansassa
Ma uudestansa saanut syttymään.
Jo tuikkaa joka silmä rohkeutta
Ja joka sydän sykkii miehuudesta!
Taas luottamust' on miesten mielissä,
Joiss' äsken epätoivo hallitsi,
Ja pelon henki meni pelon tietä!
En epäile — me voiton viimein saamme
Ja maamme pelastamme rakkahan…
(Itsekseen.)
Vaan voiton kodissani josko saanen,
En ole siitä varmaa… En … en ole!
(Taimolle.)
Sä mennös tuomaan tänne emäntä!
TAIMO.
Sen toimen…
LALLI (Keskeyttää kiivaasti).
Toimen sen?
TAIMO
Sen toimitan!
(Hän menee.)
Viides Kohtaus.
LALLI (yksin).
Haa! Miks' en viipynyt ma sodassa
Ja hurjan verikisan melskeessä!
Ei kotona mun ole hyvä olla!
Kuin miekan kärki silmät kotilaisten
Mun silmihini purra pistävät
Ja heidän sanans' ovat myrkkyä
Mun mielelleni. Minun pitäisi
Taas mitä joutuisimmin lähtemän
Pois, taisteluun!
(Taimo, Kerttu, kädet sidottuna selän takana,
ja kaksi vartiaa tulee.)
Kuudes Kohtaus.
LALLI ja TULLEET.
LALLI (Itsekseen).
En toki luullutkaan
Ett olisi hän vaalentuva noin!
Haa! Haahmon haamussa mun onneni!
(Taimolle.)
Kuin monta vuorokautta olinkaan
Mä viime retkelläni?
TAIMO.
Suokaapas
Ma luen … yksi … kaksi … kolme … neljä…
Niin neljä, hyvä isäntä.
LALLI.
Vai neljä!
(Itsekseen.)
On mansikankin kukka kestävämpi
Kuin kukat hennot naisten poskilla!
(Katsoo tuijottaa Kerttuun. Ääneen.)
No vaimo parka, kovast' eksynyt!
Viel' yhä maistuvatko sinulle
Nää hulluutesi tuimat päivät, taikka
Jo ehkä tuntuvat ne karvahalta?
Sull' ompi ollut aikaa tarkastella
Mitk' ovat seuraamukset tämän uskon,
Jonk' otit elämäsi ohjeheksi,
Sa houru! Kärsimykset ankarat
Ja pilkka — parhaimmat sen tuotteet ovat!
Jo jälleen laskenetkin arvoa
Sun isiesi pyhään uskohon,
Jok' ompi selvä niinkuin taivaan sini
Ja kirkas niinkuin vedet lähtehissä!
(Kerttu on ääneti.)
Et vastaa!
(Äänettömyys.)
Vaimo uppiniskainen
Et ai'o vastata!
(Kerttu on yhä ääneti.)
Haa! Näyttämään
Sa vaadit minua, ett' oikeus
Mull' ompi saada suustas vastaus!
KERTTU (Hiljaisuudella).
Min tähden vastaisin, kun tiedät sen,
Ett' en mä luopua voi uskostani,
Mut kuolla voin…
LALLI (Kiivaasti vartioille).
Te kehnot! Oletteko
Mun käskyjäni tyystin noudattaneet?
ENSIMÄINEN VARTIA.
Olemme…
LALLI.
Tarkkaan huolta piditte
Ett'ei hän saanut maata?
ENSIMÄINEN VARTIA.
Isäntä!
Voi! onko hän sen muotoinen, ett' oisi
Hän maannut!
LALLI.
Ainoastaan murkinaksi
Te hälle … vähän…
TOINEN VARTIA.
Kiivas isäntä!
Voi, onko hän sen muotoinen, ett' oisi
Hän syön…
LALLI (Keskeyttää vihalla, polkein jalallansa lattiaa).
Vait! Vait! Jos halpa henkesi
Viel' arvost akanan on sinulle!
Taas vaimo määrättyhyn asemaan!
Sen jälkeen laittakatte luunne täältä!
(Vartiat vievät Kertun muutaman seinässä olevan renkaan
tykö ja sitovat hänen selän takana sidotut kätensä siihen.
Rengas on niin ylhäällä, että Kerttu jää seisomaan.)
TAIMO (katsoen vartia-miehiin. Itsekseen).
Jo päivän helle noille raukoille
Nyt laski! Mutta siltä näyttääpi
Kuin minulle se oisi nousemassa!
LALLI (Luo silmänsä yhtäpäätä Kerttuun ja vartioihin. Nämät hiipivät työnsä toimitettuaan, visusti pois. Lallin vielä samassa asemassa ollessa tulee toinen lähettiläs).
Seitsemäs Kohtaus.
LALLI, KERTTU, TAIMO ja TOINEN LÄHETTILÄS.
TOINEN LÄHETTILÄS (Lallille, joka paikastansa liikahtamatta tuimasti
katsoo lähettilääsen).
Ma Lapin Kihlakuntalaisilta
Ja heidän rajalaisiltansa tuon
Sinulle, Lalli, tämän sanoman:
Ei löydy enää meidän seuduillamme
Yht' ainoaakaan Kristin-uskovaista.
Niin tuiman teimme pyhän kostotyön
Ja suurta voittojuhlaa Manatar
Ja kaikki Tuonen väki viettivät.
Vaan mitä enemmän on tehtävä,
Se olkoon sinun sanottavaa Lalli!
LALLI.
Te surmasitte kaikki kristityt?
TOINEN LÄHETTILÄS.
Niin teimme.
LALLI.
Kaikki?
TOINEN LÄHETTILÄS.
Kaikki säälimättä!
LALLI.
Se vasta oli oivallisest' tehty!
Kuin koski väylässänsä liikkuupi
Ja tulvassansa kaikki musertaa
Ja pyörteissänsä särkee, samaten
Myös koston koski täällä liikkukohon,
Niin runnellen ja yhtä ankarana! —
Vast' aljettu on tämä koston toimi
Ja pelastuksen työ, mut uutterasti
Jos yksin voimin sitä jatkamme,
Niin loppuun onnellisehen sen saamme.
TOINEN LÄHETTILÄS.
Sun puhees tarkoituksen käsitän.
Täss' yksityisten kihlakuntain puuhat
Ja hankkeet eivät auta. Yksin neuvoin
On asia ajettava. Eikö tämä
Sun ajatukses ollut?
LALLI.
Oli.
TOINEN LÄHETTILÄS.
Missä
Kokous-paikka on?
LALLI.
On täällä. Tulkaa
Siis tänne! Tulkaa kaikki! Kaikkia
Tää toimi koskee, samoin vanhusta
Kuin nuorukaista!
TOINEN LÄHETTILÄS (joka salaa katselee Kerttua).
Kyllä tulemme.
Ennenkuin aurinko on ehtinyt
Viidesti nousta taivaan kiireelle
Me täällä olemme! — Taas hyvästi!
(Itsekseen.)
En kodikseni tätä huonetta
Ma soisi sinä ilmoisn' ikänä,
Ja köyhää mökkiän' en vaihettais
Tään pulskan talon kaikkeen rikkauteen!
(Menee.)
TAIMO (Itsekseen).
Kas nytpä kuutioita karttuu mulle!
(Hieroen käsiänsä yhteen.)
O! jospa olisivat täällä jo
Nuo oivalliset urhoot Lapista
Ja heidän rajalaisensa!
LALLI (Taimolle).
En jaksa
Sun hulluuttasi nähdä! Lähde täältä!
TAIMO (Itsekseen).
No niin … nyt tuli minun vuoroni!
(Ääneen, mennessänsä.)
Aurinko tänään oli sapessa —
Millainen myrsky täällä syntyneekään!
(Menee ulos ovesta.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI ja KERTTU.
LALLI (Luo silmänsä Kerttuun ja katsoo häntä hetken. Hellästi).
Voi Kerttu! Sun on varmaan paha olla!
Nuo kovat köydet syövät kättäsi
Ja seisoa et jaksa kauemmin.
Mist' olisitkaan jättiläisten voimaa
Sa heikko nainen saanut, kukkana
Kun lemmittynä kasvoit, vaurastuit.
Ja hellän huolen lasna ylenit.
Ei oma emos sua tuntisi
Jos sinun näkisi noin muuttuneena!
Ah, puhu Kerttu!
(Äänettömyys.)
Näkevänäsi
Et mua ole!
KERTTU (Hiljaan).
Herran avulla
Voin pilkan katkerankin kantaa.
LALLI.
Pilkka!
Ei ollut puheessani pilkkaa, vaimo!
En julkee, kurja, sua pilkata
Kun surkuttelemattakaan en voi
Ma olla! — Hourauksistasi luovu
Ja anna järkes valon uudestansa
Sun mieltäs sameata valaista! —
Miks'et sä onnellisna tahdo elää
Ja arvossa ja kunniassa? Miksi
Sä hylkäät osan, jota tarjona
Ei ole yhdelläkään naisella
Lapista asti Suomen lahtien rantaan?
Ken toinen eikö soisi mielellänsä
Niin olla arvon helmassa, kuin sinä
Ain olet ollut! — Taikka puuttuiko
Sinulta jotain, jota halusit
Omakses saada? Eikö alati
Sun tahtoasi ole noudatettu
Ja pyytämäsi, jopa pienimmätkin,
Ne koska jäivät suostumusta vailla?
Vaan kuinka hellyyttäni palkitset
Ja rakkauttani? — Mut kuitenkin
Voi kaikki vielä toisin muuttua
Jos muutat mielesi ja Ilmarin
Taas saatat kotia. — Sä näännyt, Kerttu.
(Kiiruhtaa Kertun luo ja avaa hänen siteensä, mutta
kuullessansa ääniä ulkoa sitoo hän ne uudestaan.)
Se ei käy laatuun! Herkkä-mielisyyttä
Jos meidän miehet kerta näkisi
Mun osoittavan, mahtavuuttani
Se vahingoittais. Sit' en menettää
Ma saa, kun isänmaamme pelastus
On minun toimeni. Kaikk' arvoni
Mä tähän toimeen tyystin tarvitsen.
(Kitka ja Sorri seuraajinensa tulevat.)
Yhdeksäs Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
KITKA (Heittäytyy huolellisna rahille).
SORRI.
Totuuden lausui huhu onneton!
LALLI.
Siis muukalaisten rakentama linna?
SORRI
On valmis. Peloittavana se seisoo
Suuss' Aurajoen. Ukko nuolillansa
Sen särkeköön!
LALLI.
Me valloitamme sen!
SORRI.
Sa Hiiden linnat kaikki helpommin
Voit valloittaa kuin tämän! Kivestä
Sen seinät ovat, ovet rautaiset!
LALLI.
Jos vaikka teräksestä valettu
Ois tämä paholaisten varustus,
Sen toki perin-juurin kukistamme!
Me emme millään muulla keinolla
Voi saada heitä täältä poistumaan.
SORRI.
Niin onnettaret meitä auttakoot!
Vaan erään toisen seikan sinulle
Nyt kerron, Lalli. Koti-matkalla
Jo ollessamme kovaan kiistahan
Me vihollisten kanssa jouduimme.
He palasivat ryöstö-retkeltä —
Kiivaasti siinä oteltiin, mut voitto
Jäi meille. Neljätoista vangiksi
Me saimme; heistä neljä suomalaista.
LALLI.
Haa! Lemmon voima! Kavaltajain luku
Ain eneneepi päivä päivältä!
SORBI.
Muut surmasimme, nämät säästimme.
Nyt tuomitkamme heitä!
LALLI.
Kuolemaan
Tuskallisimpaan!
SORRI.
Mitäs Ahteenpää
Sä sanot siihen — oma veljesi
On näitten kavaltajain joukossa?
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Ma sanon niinkuin Lalli — kuolemaan!
SORRI.
No entäs sinä Korpi, poikasi
Kuin samaan tuomioon on vikapää?
TOINEN TALONPOIKA.
Sä erhetyt. Ei minun lapseni
Vois' isänmaataan pettää enkä ai'o
Mä petturille isäks ruveta!
LALLI.
Nyt puhuit, Korpi, miehen tavalla.
Ken pettää kotimaansa, hänellä
Ei ole isää, eikä äitiä.
Ei veljeksiä eikä sukulaista.
Hän on kuin juoksu-koira turvatta,
Siks' että hylkäsi hän hoitajansa
Ja petti holhojansa luottamuksen,
Ja samaten kuin isän-murhaaja
Hän ei voi missään löytää lepoa,
Mut kirouksia kaikkialla! Kuolo
On hälle tottakin vaan sula armo,
Ei rangaistus.
(Lalli menee. Toiset seuraavat häntä, Kitka huoaten.)
Kymmenes Kohtaus.
KERTTU (Yksin. Ensin hiljaan, sitte korkealla äänellä.)
Vert' ompi vuotanut
Ja verta yhä vielä vuodatetaan!
Ei veljet enää säästä veljiänsä,
Ei isä poikaansa, ei poika isää!
Ah! Verta! Verta! Se on helmasana
Nyt ihmisillä, siihen lauseesen
On kielen kaikki mehu yhdistynyt!
(Ulkoa kuuluu sama laulu, kuin Ensimäisen Näytöksen ensimäisessä
kohtauksessa on laulettu ja sen ohessa katkeria valitushuutoja.)
Oi mitkä katkeruuden, tuskan huudot!
Ne ovat kuolevaisten huudot! Herra
Jumala! kuinka kauan suvaitset
Sa viisaudessasi näin hirmuista,
Näin kauhistavan julmaa menetystä!
Tee surkeudelle vihdoinkin jo loppu
Ja poista raivon henki kansasta!
Oi armon Herra! kuule minua!
(Hän menee tainnoksiin. Laulu ja valitushuudot vaikenevat.
Pispa Henrik tulee.)
Yhdestoista Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KERTTU.
PISPA HENRIK (Lähestyy Kerttua).
Mun armas lapsein! missä tilassa
Sun kohtaankaan!
KERTTU.
O Herra Jumala,
Te täällä!
PISPA HENRIK
Paljon olet muuttunut
Ja vaalentunut! Kärsimykses kovat
Minua huolettavat!
KERTTU.
Minusta
Ei puhumista!
PISPA HENRIK.
Lohdutusta tulin
Ma tuomaan sinulle.
KERTTU.
Oi rientäkää
Taas täältä pois! Jos Lalli kohtaa teidät,
Niin kuolemanne varma on!
PISPA HENRIK.
En lähde.
Vaan Kristin oppia myös hänelle
Mä pelkäämättä tahdon saarnata
Ja sanan tutkaimella avata
Tien hänen rauhattomaan sydämeensä.
KERTTU.
Hän murhaa teidät!
PISPA HENRIK.
Herran kädessä
On henkeni, ei heikkoin ihmisten.
KERTTU.
Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin.
Hän yhtä ankara on vihollinen
Kuin on hän uskollinen ystävä
Ja hellä. Metsän pedot ennemmin
Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin!
Hän vihoissaan on ihan säälimätön.
PISPA HENRIK.
Mä kuinka heidän rääkättäväksensä
Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin
Ja sitten koen sanan voimalla
Sun kohtalolles saada lievitystä.
KERTTU.
Jo ehkä verityöstään palajavat
Vihollisenne!
PISPA HENRIK.
Älä pelkää. Kerttu!
Mun mielelleni juohtuu tapaus.
Jok' kerran pyhää Augustinoa
Englannin maalla kohtais. Samaten
Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna
Vihollistensa joukkoon antautui.
Nähdessään pyhän miehen tulevan
Nää julman ilo-huudon koroittivat
Ja karkasivat vihaamaansa vastaan,
Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. —
Jo puuhun sidottu ol' Augustinus
Ja pakanoitten miekat viuhkuivat
Ylitse hänen päänsä, samassa
Kuin tuli taivahasta leimahti
Ja jyräys niin kova tärisytti
Mannerta, että maahan vaipuivat
Säikähtyneinä kaikki murhaajat,
Krist' uskovaisten luku sillä kertaa
Lisääntyi tuhannella hengellä.
LALLI (Ulkoa, kiivaasti).
Sa sanoit hänen tänne tulleen?
SORKI (Ulkona).
Tänne!
KERTTU.
Oi, armollinen Jumalani!
PISPA HENRIK.
Hän
On kilpemme ja vahva turvamme!
(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)
Kahdestoista Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
KITKA.
Haa! verikoira! Koston kourista
Et pääse tällä kertaa!
PISPA HENRIK.
Minkätähden
Minua kutsut verikoiraksi?
KITKA.
Hoh! minkätähden? Sitä kysyt, vaikka
Lastemme sydän-veret tippuvat
Sun käsistäs ja ystäväimme hurme
On huulillesi, julma, hyytynyt!
PISPA HENRIK.
Kosk' olet nähnyt kädessäni miekkaa?
Ma olen rauhan mies ja rauhan sanaa
Ma saarnaan nimessä sen Jumalan,
Jok' ompi rakkauden Jumala
Ja rauhan. Taikka miksi tulisin
Näin aseetonna aseellisten joukkoon,
Jos julma olisin, jos haluni
Ja hankkeeni ois verta vuodattaa?
KITKA.
Sa olet tullut meitä väijymään
Ja kumppalis, ne jossain piilevät.
PISPA HENRIK.
Siin' erhetyt. Vaan kaksi kumppalia
Mua seuraa matkallani. Toinen heistä
On hyvä omatuntoni ja toinen,
Jok' on niin väkevä ja voimallinen,
Ett'ei sen vertaist' ole maailmassa,
Niin vahva, että teidän voimanne
On hänen voimans' suhteen mitätön,
Niin mahdikas, ett' teidät ruhtoa
Hän voipi silmän-räpäyksessä —
On Jumalani!
KITKA.
Sinun väitöstäs
En malta kuulla! Vältä miekkani!
(Vetää miekkansa.)
PISPA HENRIK.
Ken tarttuu miekkaan, vihdoin miekalla
Myös itse saapi surmansa. Näin sanoi
Se Herra, jonka pyhää oppia
Ma olen tullut teille julistamaan.
Siis laske miekkas jälleen tuppehen!
KITKA.
Niin teen kun verestäs se tupruaa!
(Hän nostaa miekkansa sillä iskeäksensä, muita samassa leimahtaa
salama ja ankara ukkosen jyske tärisyttää huonetta. Kaikki
Suomalaiset, pait Lalli, pelästyvät suuresti.)
PISPA HENRIK.
Miks' säikähdytte, hyvät ystävät?
Tuo oli matkakumppalini ääni!
Puhuinko totta äsken? Eikö ole
Hän voimallinen? Eikö suojata
Hän jaksa mua? Rakkaat Suomen miehet!
Ymmärtäkätte vihdoin hyötynne
Ja sanojani tarkkaan miettikää!
Ett' on tääll' usein verta vuotanut,
Ei ole minun siihen syy, vaan teidän,
Te kylmäkiskoiset! kuin vainootte
Ja hätyytätte meitä kristityitä,
Niin tehden sodan karttamattomaksi!
SORKI.
Me hätyytämme teitä? Olipa
Myös sekin sana! — Eikö tämä maa,
Joss' isiemme isät asuivat
Ja meille perinnöksi jättivät —
Se eikö ole meidän! Emmekö
Saa sitä puolustaa ja varjella,
Kun outo ryntää sitä hävittämään?
Meill' eikö oisi siihen oikeutta?
Ja vapautemme — senpä pitäisi
Kai meidän heittää niinkuin olisi
Se vanha vaate-repale ja ryysy!
Ja antaa teidän vastustelematta
Orjuuden paulat panna jalkoihimme:
Sen vuoksi tänne tulleet olette!
PISPA HENRIK.
Niin totta kuin nyt talvi on ja jyske,
Tuo erinomainen, jon äsken kuulitte,
Ol' ääni taivaallisen Jumalani
Ja Hänen voimastansa todistus!
Niin totta parastanne tarkoitan,
Te Suomen miehet! Teidän hyödyksenne
Ja teitä taivaan tielle saattaakseni
Ma jätin kotini ja omaiseni
Ja kaikki mailmalliset etuni.
Voi, kuulkaa rakkaat ystäväni! Verta
En himoo; julmuus mua ilettää.
En teille pahaa suo enk' orjuuteen
Ma tahdo teitä saattaa. Armoa
Ma teille tarjon, sulaa armoa!
Autuutta ijankaikkista! Niin kuulkaa
Mun ääntäni ja kuulkaa taivaan ääntä,
Jok' äsken ankarana kaikui teille!
Se huusi: notkistakaa polvenne
Te Suomen miehet! Epä-jumalat,
Nuo halvat, mitättömät heittäkää
Ja antakatte minun kastaa teitä
Vapahtajamme pyhään nimehen!
LALLI (Joka, yhtä-mittaa on katsonut pispa Henrikkiin).
Haa! Valhekielet! Viekkaat kristityt!
Te sattumuksetkin kaikk' ymmärrätte
Hyödyksi itsellenne selittää!
Teill' ovat aina rauhan sanat suussa,
Mut julmuus ynnä vilppi sydämessä!
Vai julistatte rauhan sanomaa
Ja armon sanaa! Ha! ha! ha! Miss' ompi
Se tölli, jost' ei rauha luopunut
Kun veri-jumalanne astui sisään?
Ja armonne, te kehnot lasten-varkaat!
Ei siedä kerskaamista! — Sallimus
Ja onnen puuska teitä auttanut
On tähän asti. Mutta vartokaa
Kun koston kuuma päivä koittaa! — Sulle
Se koittanut on tänään, pispa Henrik! —
Sa olet kristittyjen päämies, siksi
Suon arvollesi nyt sen kunnian,
Ett' tuomiosi kansan käräjissä
Es-isäin tapain mukaan julistetaan. —
Hoi miehet! Kutsukatte väki kokoon!
Me käräjiä kohta pidämme
Tuoll' luona vanhan tammen! Joutukaa!
(Muutamat miehet menevät.)
Me kaiken suoritamme, minkä kohtuus
Ja vanhat tavat meiltä vaativat!
PISPA HENRIK.
Sun järkes, Lalli, ompi pimitetty
Ja vihan henki raivoo sydämessäs —
Vaan varo mitäs teet ja mitäs sanot!
Kauanko ai'ot Herraa kiusata
Ja hänen kärsivällisyyttänsä?
Ma sanon sulle Lalli! Kavahda!
Sun Jumala on kovin kostava
Ja rankaiseva!
LALLI.
Rangaistustansa
En pelkää! — Pispa siteisin!
(Muutamat talonpojat sitovat pispa Henrikin.)
Sa Taimo
Sill' aikaa tähän vartiaksi jäät!
(Kaikki menevät, pait Pispa Henrik, Kerttu ja Taimo.)
Kolmastoista Kohtaus.
PISPA HENRIK, KERTTU ja TAIMO.
TAIMO.
On tääkin virka!
KERTTU (joka on askaroinnut päästäksensä irti siteistänsä, saa
toisen kätensä vapaaksi. Itsekseen).
Ah!
(Taimolle.)
Voi kuule Taimo!
Asian erään sangen tärkeän
Unohdin isännälles sanoa,
Nyt joudu! Kutsu Lalli luokseni.
TAIMO.
Tää ompi kaikki hyvin katkeraa!
KERTTU.
Et hennone mun pyyntöäni kieltää?
Sä etkö enää muista hyvyyttäni?
Jos oli juhla mikä, sinulle
Ma enkö suonut parhaat palaset
Ja mettä, simaa osan runsaamman
Kuin kumppaneilles?
TAIMO.
La'atkaa puhumasta
Jo kallis emäntäni!
KERTTU.
Kiittämätöin!
Nyt kiellät pyynnön mitä pienimmän,
Kun itse siteiss' olen onneton
Ja apuasi kerran tarvitsen!
TAIMO.
Ma menen — käyköön miten tahansa!
(Menee.)
Neljästoista Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KERTTU.
KERTTU.
Ah! Kiitos kaikkein pyhäin!
(Hän repii siteet käsistänsä, rientää pispa Henrikin
luo ja avaa hänen siteensä.)
Nyt sama on kuin kiire! Rientäkää!
PISPA HENRIK.
Mun kanssan lähde. Sinun Ruotsin maalle
Lähetän. Jossakussa luostarissa
Voit olla kunnes elämäsi taivas,
Nyt myrskyinen, taas kerran selkenee!
KERTTU.
Teill' olis minusta vaan estettä
Ja viivytystä. — Mutta sananen. —
Miss' Ilmari on?
PISPA HENRIK.
Munkkien ja pappein
Hoidettavana.
KERTTU.
Hänen kauttansa
Ma voisin Lallin mieltä kesyttää.
PISPA HENRIK.
Niin luulen minäkin ja kotia
Taas pojan lähetän.
KERTTU.
Oi tehkää niin!
Se työnne Lallin raivon karkoittaa.
Hän innokkaasti lempii lastansa, —
Nyt siunauksenne vaan!
(Hän polvistuu pispa Henrikin eteen.)
PISPA HENRIK (Laskee kätensä Kertun kiireelle).
Jumala
Sen lohdutuksen suokoon sinulle,
Jot' en ma saanut aikaan!
KERTTU (Nousee ylös).
Vahvaksi
Nyt tunnen itseni ja uskoni! —
Ei ovesta. — He teidän näkevät.
Vaan akkunasta — älkää epäilkö!
Ei löydy muuta tietä pelastukseen!
(Hän laskee pispa Henrikin akkunasta, sulkee sen ja panee
taas siteet käsiinsä asettuen entiseen asemaansa. Lalli,
Kitka, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)
Viidestoista Kohtaus.
KERTTU ja TULLEET.
LALLI
Haa!
(Kertulle.)
Miss' on pispa Henrik?
KERTTU.
Sit' en tiedä.
LALLI.
Et tiedä vaimo, häpeemätön konna!
(Tarttuu Kertun kurkkuun ja kuristaa häntä.)
KERTTU.
Ah! Lalli! Lalli!
(Purskahtaa itkemään.)
LALLI (Kääntyy pois. Itsekseen).
Kurja onneani!
(Nyyri tulee suurella kiiruulla.)
Kuudestoista Kohtaus.
EDELLISET ja NYYRI.
NYYRI. Mitkä olette miehet? Teidän rauhallisna huoletoinna ollessanne juoksevat kaikki saaliit pauloistanne juuri silmäinne edestä! Ellen minä — poikani kostamattomat eivät suo minulle rauhaa — yöt ja päivät lepäämättä, lakkaamatta, myrskyssä ja tyvenellä liikkuisi ylt'ympäri, nuuskien ja lukkien kuin harras koira, niin olisitte tätä nykyä kaikki Tuonen tuvissa! Nytkin — minkä saaliin päästitte kouristanne, hirven oivallisen, Tapiolan emännän kalliinta kalliimman!… Mutta kaikeksi onneksi olin nytkin valppeilla… Näin hän hiipi … hiljaan … hiljaan … niinkuin kettu talvipaistillensa. Mikä lienetkään? — ma ajattelin ja varovasti … näin … juuri näin mä mennä kiikuttelin tiedustelemaan… Pian tunsin miehen hiipastansa…
SORRI.
Se oli pispa!
KERTTU (Itsekseen).
Jumal' armahtakoon!
Nyt pakonsa on ilmi-annettu!
NYYRI. Hänen perässänsä läksin pötkimään … varpaillani … näin … näin … niinkuin ilves-susi… "Haluan nähdä minkä tien otat" — niin ajattelin ja perässä! … perässä! — Sillan-niemen tien hän otti.
SORRI.
Ei yhtään huolta! hänen saavutamme.
KERTTU (Itsekseen).
En kuunnella voi häntä kauemmin,
Mun pitää rientää pispaa varoittamaan!
(Toisten kuunnellessa Nyyrin seuraavaa juttua hiipii
Kerttu heidän huomaamattansa pirtistä ulos.)
NYYRI. Tää keksintö on kaikki minun ansioni! Teidän rauhallisna, huoletoinna ollessanne ma kurja keksein sen… Enkä ymmärrä mikä teidän tarkkuutenne perinyt on miehet! Kuinka voittekaan niin huolettomat olla? Sitä oikein sydämeni pohjasta ihmettelen'
KITKA. Älä tuhlaa kallista aikaa sanoillasi turhamaisilla, vaan kerro suoraan kerrottavasi!
NYYRI. Niin sanot sinäkin, mutta olitko asioistasi vaaria ottamassa? Mitä vielä! Tiesi missä kuhnailitkaan ja päästit…
LALLI.
No akka, ole ällistelemättä!
NYYRI. Niin … niin. Sillanniemen tien hän otti, niinkuin äsken sanoin. "Nyt menen miehille tämän julistamaan" — näin tuumailin ja tänne riensin. — Se nyt oli toimittamani. — Mutta taas lähden! Teidän tässä levollisna, rauhallisna kuhnaillessanne seuraan häntä!
(Menee.)
Seitsemästoista Kohtaus.
EDELLISET pait KERTTU ja NYYRI.
SORRI.
Kah. miss' on Kerttu?
KITKA.
Hänkin paennut!
SORRI.
Ja meidän kaikkein näkemättä!
KAIKKI.
Kummaa!
LALLI.
Haa! Vaimo! vaimo! Lemmon helmalapsi!
Täss' on taas suuri petos tapahtunut,
Mut moisen pilkan kostan kovasti! —
(Taimolle.)
Sa Taimo koira! alas polvilles!
(Taimo polvistuu ja Lalli vetää miekkansa.)
TAIMO.
Ei kuolo tunnu karvaaks' minulle,
Kun en mä enää tiedä mikä olen!
LALLI.
Et toki, Lalli, miekkaas halvenna,
Et pilaa sitä orjan veressä,
Vaan säästät toimitukseen jalompaan!
(Pudistaa miekkaansa.)
Se halaa verta kunnottoman pispan!
Ell'ei se sitä juoda saa, niin kuolee
Se janohon!
SOKKI.
Se jääköön elohon!
NELJÄS NÄYTÖS.
(Näyttämö kuvaa: tien, joka käy näyttelö-lattian poikki. Vasemmalla puolella tietä seisoo tölli. Vähän etäämmällä samalla puolella näkyy kylä monilukuisineen huoneineen. — Kuunvalo.)
Ensimäinen Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KAARLO (tulevat vasemmalta). Myöhemmin
TÖLLIN ISÄNTÄ.
PISPA HENRIK.
Ain' yhä ponnistuupi pakkanen;
Tään pako-matkan soisin päättyvän.
KAARLO.
Jo voimme päättää sen. — Kas tuoss' on mökki.
Jos tahdotte, niin siinä lepäämme.
PISPA HENRIK.
Lepoa minun tosin tarvis on,
Sill' olen kovin väsynyt. Jos tässä
Tai missä hyvänsä me olemme,
Niin Herran suojass' olemme. Siis tähän
Nyt jäämme.
KAARLO.
Kolkutanko ovelle?
PISPA HENRIK.
Tee niin mun poikaseni.
KAARLO (Kolkuttaa mökin ovea).
PISPA HENRIK (Itsekseen).
Mieleni
On eriskummallisen synkistynyt
Ja elämäni oudon raskaaksi
Ja tukalaksi tuntuu, ikäänkuin
Ois sydämestän' elon enkeli
Jo luopumaisillaan! Tää yks' on niistä
Hetkistä, joina kaikki puuhamme
Ja pyrintömme täällä maailmassa
Mitättömiksi meille näyttävät
Ja turhamaisiksi. Ei tahtois enää
Sielumme kuolematoin asunnossa
Asua synti-riettaassa. Se tuntuu
Hänelle ahtaaksi. Hän ikävöitsee
Jo päästä pian siihen kotihin,
Miss' ilo suur' on, suru tuntematon.
KAARLO.
Ei kuulu vastausta. Syvästi
Tuon töllin asujamet makaavat,
Mut rynnäkön teen uuden voimakkaamman.
(Hän kolkuttaa.)
TÖLLIN ISÄNTÄ (sisältä).
Kuka siellä jyskyttää?
KAARLO.
Rauhalliset matkustajat, jotka pyytävät yösiaa.
TÖLLIN ISÄNTÄ. Mitkä matkustajat? Rauhalliset eivät sellaista meteliä pidä!
KAARLO (Pispa Henrikille).
Hän kysyy meiltä, kutka olemme?
En tiedä vastanenko?
PISPA HENRIK.
Vastaa suoraan!
KAARLO.
Mut jos on vihollinen hänkin?
PISPA HENRIK.
Missä
Se seutu, joss' ei niitä löytyisi?
KAARLO.
Vaan hukka voipi meidät periä!
PISPA HENRIK.
Se kaikkialla meidät periä
Voi, ellei taivas meitä varjele!
TÖLLIN ISÄNTÄ.
En laske yösydämellä tuntemattomia sisään!
KAARLO.
Tuo mies on yhtä varova kuin minä!
PISPA HENRIK.
En ihmettele sitä: levotoin
On aika kovin, täynnä vaaroja.
(Katselee ympärillensä.)
Mut näkyy minusta kuin olisin
Mä täällä käynyt ennenkin.
KAARLO (Katselee myös ympärillensä).
Niin luulen.
PISPA HENRIK.
Enk' ole tässä kyläss' saarnannut?
Tuon lähteen luona monta pakanaa
Ma kastin?
KAARLO.
Siten teitte. Minäkin
Jo hyvin tunnen seudun.
PISPA HENRIK.
Armossaan
Soi Herra saarnalleni menestystä
Ja runsaan elon niitin. — Luultavasti
On tuonkin huonon töllin isäntä
Kristitty.
KAARLO (Kolkuttaen).
Laske, hyvä ystävä,
Jo pispa Henrik sisään! Suotuisampi
On olla pirtissäs kuin ulkona.
TÖLLIN ISÄNTÄ.
Oi! Pispa Henrik! — Rauha Jumalan!
(Aukaisee oven.)
Siunattu Herran tervetultuas
Mun köyhään, alhaisehen majaani!
PISPA HENRIK (Itsekseen).
Mun henkeni ma suljen huomahas
O Herra! Koska kuolemani hetki
Ja tilin hetki lähestyy, en tiedä —
Mut sangen suruinen on mieleni!
(Menee tölliin.)
Toinen Kohtaus.
KAARLO (Yksin). Pispani ja herrani oli sangen vaalea ja vallan tuskaantuneeksi näytti. Oi, minkätähden läksi hän tähän kirottuun maahan, jossa ihmiset ja pedot ovat serkuksia! Upsalassa oli toinen elämä! Vereni vilusta hyytynyt taas lähtee virtaamaan, kun sitä ajattelen. Ah, mitkä temppelit, mitkä juhlat, mitkä kestit! — En olisi pispan sijassa tätä hyvyyttä jättänyt, sen suorastaan tunnustan, vaikka todellakin olen yhtä kiivas kristitty kuin moni muu. — Mutta levolle en mene tänä yönä, sillä merkillinen kavaluuden ja onnettomuuden haju pistää nenääni, vaikka on näin kova pakkanen. — (Pakkanen paukkuu, Kaarlo hypähtää säikähdyksestä.) — Pyhä neitsyt! pyhä Pietari, pyhä Ansgarius ja kaikki muut pyhät minua suojelkoot! Mikä räjähdys oli tuo?… Hm… Pakkanen vaan nurkissa paukahteli — ei mitään muuta. Niin vähästä me syntis-raukat säikähdymme.
(Kerttu tulee vasemmalta.)
Kuudes Kohtaus.
KAARLO ja KERTTU.
KERTTU (Itsekseen).
Mun täytyy tuota miestä puhutella —
Mut rohkenenko?
KAARLO (Itsekseen).
Tuosta vaimosta
En hyvää aavista! Mut varoillani
Ma tahdon olla!
KERTTU (Ääneen, kokein tehdä itsensä tuntemattomaksi).
Hyvää iltaa!
KAARLO (Teeskennellyllä äänellä).
Iltaa!
Sull' ilta onko nyt, kuin toisilla
Jo pian sydänyö on lopussa.
KERTTU.
Äl' ole suutuksissa, mutta sano,
Mik' on se usko, jota tunnustat?
KAARLO.
Se koskisiko sinuun? Paras usko,
Mi löytyy alla kirkkaan auringon,
On minun uskoni.
KERTTU.
Siis kristitty?
KAARLO (Itselleen).
Kah heittiötä! Kuinka juonikkaasti
Hän kysyy! Varmaan on hän vakoja.
(Ääneen.)
Hoh! Pidätkö sä Kristin uskoa
Niin oivallisna uskona, ett' uskot
Sen parhaaks' uskoks'? Hukka sinulle,
Jos olet kristityksi ruvennut!
(Itsekseen.)
Tuo vast' ol' oikein uskon puhetta!
KERTTU.
Ken sanonut on mua kristityksi?
En itse kuitenkaan. Nyt suorasti
Ja vääristelemättä vastaa mulle.
Oletko nähnyt jonkun miehen käyvän
Täst' ohitse?
KAARLO.
Miks' en ma olisi —
Vaikk' kuinka monta!
KERTTU.
Älä koukuittele!
KAARLO (Viitaten oikealle).
Hän äsken tuonne juosta harppasi
Ja kiire näytti olevanki hällä!
KERTTU.
Voisitko olla vaiti, hinnalla
Vait'olemisesi jos lunastan?
KAARLO.
Mun isän' oli mykkä. Minäkin
Voin olla puhumatta niinkuin kala.
Ma tulen isääni.
KERTTU (Viskaa vähäsen kukkaron, joka kilisten putoo Kaarlon eteen).
Kas tuoss' on hinta!
Nyt ystäväni, muista lupauksesi
Ken hyvänsä jos kysyy sinulta
Jotakin minusta tai miehestä.
Jon tästä ohitse näit menevän —
Et meistä virkata saa sanaakaan!
(Itsekseen.)
O, kallis, pyhä neitsyt! Vahvista
Mun heikot, väsynehet voimani!
(Menee oikealle.)
Neljäs Kohtaus.
KAARLO (yksin). Kummallinen ilmaus! Mikä oli hänellä oikein aikomuksena ja mitä miestä hän tarkoitti? — Hm… Sen vaan tiedän, ett'en sitä miestä ole nähnyt! — (Ottaa Kertun antaman kukkaron ja tarkastaa sen sisältöä.) — Yks … kaks … kolme … neljä … viis… Hoo! Anteliaisuudesta, jolla lahjojaan jakelee, voisi päättää niitä liiankin helposti ansaituiksi! Jo ymmärrän! Eikö hän pelännyt, että joku nenäkäs kysellä olisi häntä takaa-ajamassa?
(Pispa Henrik tulee.)
Viides Kohtaus.
PISPA HENRIK ja KAARLO.
KAARLO.
Valveilla pispa vielä!
PISPA HENRIK (Hengittää syvään).
Kuinka kirkas
On taivas! Kuutamo kuink' ihana;
Niin ikään kipinöiden välkkyvät
Ja säteilevät armaat tähtilöt
Laella taivaan!
KAARLO.
Teidän armonne!
Ken untanne on häirinnyt?
PISPA HENRIK.
Ei kukaan.
Kun vuoteen mulle saivat tehdyksi
Tuon köyhän töllin hurskaat asujamet,
Mä menin levolle ja nukuin pian.
Mut maatessani kummallisen unen
Näin. — Vapaasti taas täällä hengitän…
Niin raitis ilma on…
KAARLO.
Mut surman kylmä!
PISPA HENRIK.
Se uneni ol' erinomainen.
Minusta näkyi ikäänkuin ois taivas
Minulle auennut ja kirkkaus,
Jot' ei voi kuolevaisten silmät kestää,
Mun vastallani loisti majassa,
Jok' oli autuaitten asuma.
Siell' istui itse pyhä Jumala
Valt'istuimellaan, siitä katsellen
Valittujansa, jotka lauloivat
Ylistys-virttä ylen ihanaa.
Oi mikä valta-istuin! Helmistä
Ja kiilto-kivistä se tehty oli!
Oi mikä laulu — laulu autuaitten
Ja enkelien! Mikä hymyily
Tuo hymy taivaan Herran huulilla!
Ei löydy mitään täällä maailmassa
Niin ylevätä, että saattaisin
Tään näkemäni siihen verrata! —
Pelästyneenä maahan lankesin
Ja peitin käsilläni silmäni,
Kun valo tuo niin heihin heijasti,
Ett' olin sokeaksi muuttua,
Mut samass' ihmeekseni huomasin,
Ett' otsan' oli täynnä haavoja
Ja että veri juosta tulvaili
Mun kasvojani myöten virtana.
Tuo kaunis näkemäni katosi
Nyt silmistäni, virren ihana
Ja soma sävel herkes kuulumasta,
Ja edessäni seisoi mies, jon kalpa
Viel' lasketusta verestäni suitsi. —
Nyt säikähdyksestä mä heräsin.
KAARLO.
Ne kovat kärsimykset, joita täällä
Te aina saatte kestää, mieltänne
Ne synkistyttävät ja öilläkin
Jo rauha karttaa teitä. — Ehk' ei sovi
Mun viisastella, luulen kuitenkin,
Ett' oisi paras täältä lähteä
Ja jättää, jättää ijäks' päiväksi
Tää maa, sen asujamet ja sen pedot!
PISPA HENRIK.
Mik' ihmisten on mielen mukaan, usein
Se kaikkivaltiaan on mieltä vastaan.
Mun vaikutukseni on tässä maassa;
Siit' en saa luopua. Ah Luojani!
Vast' olen aivan pienen alueen
Mä tätä uudismaata raivannut
Ja talven kylmät voivat pilata
Mun kylvämäni uskon siemenet.
Mut toisen miehen, oivallisemman
Ja onnellisemman Sä lähetät,
Kun Henrik pispa syrjääntynyt on
Poluille kuolleiden.