KAARLO.
Its' Steffan'kaan,
Tuo jalo pyhimys, ei hartaampi
Ois voinut olla toimituksissansa
Kuin Teidän arvoisuutenne on ollut.
PISPA HENRIK.
Sen tiedän itse ja sen Jumala
Myös tietää, ettei hyvää tahtoa
Minulta puuttunut.
KAARLO (Itsekseen).
Näin suruisna
En pispan mieltä koskaan ole nähnyt.
(Ääneen.)
Te ette tänään ole atrioinnut…
Mun matka-laukussani…
PISPA HENRIK (Keskeyttäen).
Minulle
Ei ruoka maistu…
(Itsekseen.)
Aivan selvänä
On näkemäni silmissäni. Herra!
Jos suot sa mulle kruunun marttyyrein
Niin tapahtukoon tahtos!
(Menee tölliin.)
KAARLO.
Kummiako
Tuo hurskas pispa miettii? Äänensä
Mun korvissani äsken kajahti
Kuin hautakellot!
(Pispa Henrik tulee takaisin.)
PISPA HENRIK.
Kaarlo poikani
Sun pitää priorille sanoa,
Andraeaselle, että Lallin pojan
Hän mitä pikemmin sen parempi
Lähettää kotiin. Kerro hänelle,
Ett' on tää minun vakaa tahtoni!
KAARLO.
Sen voitte itse hälle kertoa;
Te hänen ennen kohtaatte kuin minä.
PISPA HENRIK.
Niin … niinkin … mutta pidä kuitenkin
Se muistossas… Niin myös ne käskyni,
Jotk' annoin sulle hautajaisistani
Muistatko niitä?
KAARLO.
Muistan, mutta toivon
Ne vanhall' ijälläni unhottavan!
PISPA HENRIK.
Nuo kaksi seikkaa, uskollinen Kaarlo,
Sun tulee muistaa: käsky priorille
Ja määräämäni hautajaisistani!
(Katsottuansa hartaasti taivasta kohti menee hän tölliin.)
Kuudes Kohtaus.
KAARLO, myöhemmin NYYRI.
KAARLO. Mieleni mustenemistaan mustenee! Herra varjelkoon! mitä lieneekään tulemassa! — Kuoleman-hetkeänsä tosin ei kenkään ennakolta tunne, mutta toivoni on, että rakkaan pispani niinkuin omakin kuolemani vielä on pitkän matkan päässä! Se on kristillinen toivotus, jolla en yhtään ihmistä loukkaa. — (Katselee ympärillensä.) — Huh, kuinka koko mailina minusta on kolkko ja kamala! — Mut valveilla tahdon olla, sillä onnettomuus on niinkuin painajainen; maatessamme se hiipii meidän päällemme meitä kuristamaan. Istun nyt tähän seinän nojalle. Ehkä on tässä vähän lämpöisempi. — (Istuu.) — Kuinka silmä-lautani painavat! Mikä paino niissä lieneekään? Mutta en nuku, en! —
(Kuorsaa hiljaan.)
NYYRI (Tulee vasemmalta tarkasti tiedustellen ympäristöä). Kuinka kauas on minun kulkeminen, ennenkuin löydän luolan, johon ilves on itsensä kätkenyt? Ei yhtään lepoa siksi kunnes sen löydän! — (Huomaa Kaarlon.) — Mies unehen uupunut! — (Katsoo Kaarloa.) — Haa! Tunnenpa tuon hylkiön! Olen hänen nähnyt pispan seurassa! Hän on pispan palveluksessa. — Voittoni lähestyy, kostoni lähestyy! — (Tarttuu Kaarloon.) — Nouse ylös mies! Kuolemasi on varma, jos tässä ponnettomassa pakkasessa kauemmin makaat.
KAARLO (Hyökkää seisomaan). En nuku, en! — Ken olet sinä? Muodostasi päättäen luulen sinun käyneesi naapurisi emännän navetassa!
NYYRI (Hiljaisuudella). Kristillinen vaimo olen ja sydämeni säälii vaaranalaista tilaasi. Etkö tiedä, mies raukka, kuinka vahingollista on nukkua ulkona silloin kuin pakkanen ponnistelee?
KAARLO. Tiedän kyllä… Mutta tiedätkö sinä sanoa minulle mikä silmissäni pistelee? Oletko nopsa näkemään raiskaa lähimmäises silmässä?
NYYRI.
Sinä käyt unen houreissa, mies! Mene lepäämään johonkuhun huoneesen!
KAARLO. Ei auta levolle mennä kun mun valvoa pitää ja vartioita isäntääni. — Istun kuitenkin taas seinän nojalle, mutta en nuku, en! — (Istuu ja kuorsaa. Huuhkaja huutaa, Kaarlo hypähtää ylös.) — Huh! Sinäkö akka niin julman ulinan päästit huuliltasi? Miss' on luuta, jonka selässä lennät? Sano akka, miss' on noita-luutas?
NYYRI.
Älä puhu tavattomia!
KAARLO.
Kuitenkin puhun, koska huusit niin pahasti.
NYYRI. Minä en huutanut, vaan huuhkaja, paha lintu, Kalman sanan-saattaja huutaa hoihotti — varmaan sinun kuolematas ennustaen. Luovu siis unesta pettävästä! — Mutta sanoit isäntääsi vartioitsevasi. Ken on isäntäsi?
KAARLO.
Olethan kristitty — vai kuulinko väärin?
NYYRI.
Olen, Jumalan kiitos olenki!
KAARLO.
Niin … miksen sinua uskoisi — tarkoitathan parastani?
NYYRI.
Sen sanomattanikin havainnet. —
KAARLO.
Tiedä siis, että tuon matalan katoksen alla lepää pyhä mies — pispa
Henrik itse. —
NYYRI.
Siis tuossa töllissä?
KAARLO. Niin… Mutta voisitko valvoa edestäni kotvasen? Jos jotakin tapahtuu, niin herätä minut kohta.
NYYRI. Sen teen — kernaasti teen. Mut ulkona et saa levätä, vaan sinun on meneminen tuonne lähellä olevaan heinä-latoon.
KAARLO (Haukotellen ja vilusta väristen).
Minä luotan sinuun, kosk' olet kristitty. — (Menee. Huuhkaja huutaa.)
— Tuo lintu minua taas hämmästyttää! Pahahenki itse antoi sille noin
jylhän äänen! Kun vaan minun herättäisit, jos jotakin tapahtuu?
NYYRI.
Ole pelotta! Valppauttani eivät tapaturmatkaan voi saattaa häpeään!
KAARLO.
Siis hyvästi siksi!
(Menee.)
Seitsemäs Kohtaus.
NYYRI (Yksin).
Ha! ha!!! — Jo vihdoin perille
Mä pääsin toiveitteni hartaiden!
Mun rakkaat poikaseni — iloitkatte!
Pian kristittyjen päämies kuolemallaan
On teidän kuolemanne sovittanut.
Oi, olkaa tyytyväiset armaat lapset!
Päivällä älkää rauhaa riistäkä
Mun rinnastani eikä yöllä unta
Mun silmistäni niinkuin teitte ennen!
Kas tuossa tölliss' on hän kirottu!
Haa! Siit' et astu ulos milloinkaan,
Sen vannon pyhästi! — Hoi! miehet! Hoi!
Oi, kiiruhtakaa! Akka harmaapää
Jo muutoin repii silmät pispan päästä!
(Lalli tulee vasemmalta ilman takitta ja lakitta.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI ja NYYRI.
LALLI.
Mun pääni kuumuudest' on haljeta!
Niin värinen on ilma!
NYYRI.
Lintusille
Se kylmä lienee! viluun riutuneina
He alas nietoksille putoavat. —
Taas olen kaikki valmistanut!
LALLI.
Mitä
Sä olet valmistanut?
NYYRI.
Mökki tuossa…
LALLI.
Sen näen … mut ei se toki lienekkään
Sun valmistamas?
NYYRI.
Siinä lepää…
LALLI.
Kuka?
Tuo Kerttu petturiko?
NYYRI.
Pispa Henrik!
LALLI.
Haa pispa piru!
NYYRI.
Eikö kotia
Sun vaimos jäänyt?
LALLI.
Ei. Täss' seison mies,
Jolt' ompi kavalasti ryöstetty
Kaikk' kaikki mitä mulle oli kallis:
Mun poikan' Ilmari, mun vaimoni,
Mun perheellinen onneni. Kaikk' kaikki
On rosvottu ja maahan poljettu!
NYYRI.
Ei asiat valittaissa valkene!
LALLI.
Kaikk' elämäni ilo myrkytetty!
NYYRI.
Pahoista päivistä ei päästä parku.
LALLI.
Siin' olet oikeassa.
NYYRI.
Yksin kosto
Voi tuottaa lievitystä tuskilles
Ja rauhaa sydämelles!
LALLI.
Kostoni
On ainokainen jäännös kaikesta,
Mi onni mulle soi! Mut Lempokaan
Ei ryöstä sitä multa! — Aukaise
Nyt Tuonen äkänen ja paha akka
Sun pirttis ovet selki-selällensä,
Kun syöksen sinne kaikki soimaajani,
Ett' eivät tullessansa kompastu!
En säästä ketään, joka minua
On loukannut! Mun sydämessäni
Ei löydy sääliä, ei armoa!
NYYRI.
Niin tule, suuret sanas toteuta!
LALLI.
Ja kuitenkin, kuink' olin onnellinen
Ma ennen: helmalapsi Onnetarten!
NYYRI.
Voi kehno, heitä miekkas männikköön
Ja antaudu karjan-paimeneksi!
Ei sinuss' ole miestä ensinkään!
Kansamme vainoojaa sa olet läsnä —
Sun tulis ottaa askel vaan — mut viivyt!
Pitääkö minun nostaa koston nuoli!
(Hän ottaa esiin suuren puukon.)
LALLI.
Kansamme vainooja! Haa, myrkyllinen
On myrsky tässä maassa liikkunut,
Mut katsos akka, tilin päivä koittaa
Jo idässä; sen kirkas aamurusko
On verinen!
(Sorri tulee.)
Yhdeksäs Kohtaus.
EDELLISET ja SORRI.
SORRI.
Kuin ompi laita? Vihaa
Ja raivoa näen silmissänne.
NYYRI.
Tuolla
On ilves piilemässä, mutta Lalli
Vaan suurentelee sanoilla. Hän pauhaa
Kuin koski suullansa, mut saamaton
Hän töissään on kuin lammikko!
LALLI.
Vait akka!
NYYRI (Sorrille).
Käy toimeen!
SORRI.
Kuole maani sortaja!
Kun olet sinä la'annut laulamasta.
Niin vapauden käki kultarinta
Taas äänens' saloissamme koroittaa
Ja säveltänsä sorjaa soittaa!
(Menee tölliä kohti.)
NYYRI.
Oikein!
Rajuutes tunnen!
LALLI (Tarttuu Sorriin).
Malta mielesi
Se työ on minun tehtäväni. — Päivä
Jo koituu — koston hetk' on koittanut!
(Törmää töllin ovea vastaan, joka aukenee paukkinalla. Kitka,
ja Taimo tulevat. Joukko talonpoikia heidän seurassansa.)
Kymmenes Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET. Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ
ja EMÄNTÄ, LALLI, KAARLO ja KANSAA.
KITKA.
Lieneekö Lalli mielettömäks' käynyt?
Ma löysin tieltä hänen lakkinsa
Ja vähän matkan päästä takkinsa.
Ei moinen riisuminen ollut viisaan.
Vaan mielipuolen tointa! Lalli parka!
NYYRI.
Its' olet parka! Sinun kuhnaillessas —
Ken tiennee missä! — saapui Lalli tänne.
KITKA.
En ole kuhnaillut, mut nuorten kanssa
Ei kilpailla voi satavuotias;
Sen ymmärtänet, houkko! — Miss' on Lalli?
NYYRI.
Hän siunattavass' ompi toimessa.
(Töllin isäntä ja emäntä, joka käsivarsillansa kantaa lastansa,
tulevat töllistä ja pakenevat oikealle, huutaen: "Murha! Murha!")
KITKA.
Nuo murhaa kirjasivat, Apuhun
Siis rientäkämme!
NYYRI.
Tämä murhan-huuto
Oil vapauden riemuhuuto! — Kuollut
On pispa Henrik, kuollut sortajamme!
KITKA.
Oi sulo-sanomaa, jon kuulla sain!
Mä kiitän sua Ukko taivahinen;
Suo mulle vielä kallis Samponi,
Niin lähden onnellisna Tuonelaan
Ja astun autuaana Manan tietä!
LALLI (Pispan hiippa päässä ja oma verinen miekkansa kädessä astuu verkkaan töllistä. Itsekseen). Nyt Tuonen poika astuu ulos! — Huu!
NYYRI.
Jo tulee Lalli. Voiton seppeleellä
Hän koristettu on!
LALLI (Itsekseen).
Työ se on tehty!
Mun karsikkoni, lapseni ja vaimon' —
Kaikk' olen kostanut. Mut mikä kosto!
KITKA.
Lallille kiitos — maamme pelastaja
Hän on!
SORRI.
Kuin särki ikeen ilkeän,
Jok' oli kansan kaulaan isketty.
Ja riipi jaloistamme orjan paulat!
LALLI (Itsekseen).
Nuo hänen silmäyksensä!
NYYRI.
En sanaa
Saa sulast' ilosta ma sanotuksi!
LALLI (Itsekseen, mutta puoleksi korkealla äänellä).
Anteeksi kuollessansa antoiko
Minulle? Ha! ha! ha! Ma olen Lalli,
En anteeksantamustaan tarvinnut.
En!
(Huutaa.)
Lalli minä olen!
KITKA.
Sa jalo sankari
Lalli olet.
LALLI (Näyttää miekkansa Nyyrille).
Sorri, katsoppas!
Et löydä siinä veren tilkkaakaan.
Vaikk' kielelläs sen tyyni nuolisit.
Se pystyy hyvin tämä kalpani!
Mut mitä vastaat?
NYYRI.
Mua Sorrina
Pidätkö? — Lalli, miksi vapiset?
Sun muotos on niin vaalea kuin lumi
On laaksossa! Et, toki pelänne?
LALLI.
Sun muotos Hiittä hirvittäisi, akka!
(Kaarlo tulee hieroen silmiänsä ja juoksee tölliin.)
SORRI.
Miks' enää viivymme? Jo lähtekämme
Kotia, peijaisia viettämään,
Ja peijais-olvin juotuamme — sotaan;
Karkoittamahan vihollisiamme!
Tuo kelpo lakki sinun päässäs, Lalli,
On heitä kovin säikähdyttävä!
NYYRI.
Se meille oivallinen sotalippu!
KAARLO (Tulee töllistä).
Voi työtä petojen! Voi! Nukkununna
On pyhä pispa Henrik murhattu! —
(Rientää oikealle.)
LALLI (Polkee jalallansa maata).
Sa valhettelet kuotus! Nukkunutta
En ole surmannut! vaan taisteluhun
Mä käskin häntä.
NYYRI.
Ole huoletta!
Ei koston murha ole murha.
LALLI.
Konna!
Kutsutko murhaajaksi Lallia!
(Piispa Henrikin verinen haamu näyttäytyy hetkeksi Lallille.)
Haa! Hirmuttava aave! Väisty pois!
Sun silmäyksiäs' en kärsiä
Ma voi! — Mun veren' hyytyy! Huu! — —!
(Laskee kätensä silmäinsä eteen ja hyökkää pois vasemmalle.
Kaikki muut seuraavat häntä, pait Kitka ja Nyyri.)
KITKA.
Tänneppäin etsimähän maljaani!
(Menee oikealle.)
NYYRI.
En lähde vielä. — Näyn autuaan
Suon silmän' ensin nähdä! — Loistehen
Nuoruuden tämä näky antaa niille!
(Nostaa puukkonsa ja hyökkää tölliin. Kaarlo, Töllin isäntä
ja joukko miehiä ja naisia tulee oikealta.)
KAARLO.
Voi tänne, tänne hyvät ystävät!
(Menee tölliin.)
VÄLIVERHO.
(Tie metsässä. Yö. — Tiellä näyttämön oikealla sivulla makaa Kerttu riutuneena, puoleksi lumella peitettynä.)
Ensimäinen Kohtaus.
MAUNU, ANDRAEAS, JOHANNES, MUNKKEJA, RITAREITA ja
RUOTSIN SOTUREITA, vasemmalta.
MAUNU.
Pysähtykämme tähän, hyvät herrat.
Ja antakamme miesten levätä!
ENSIMÄINEN RITARI.
Se välttämätönt' on, kuin moni heistä
Jo nääntyä on väsymyksestä.
MAUNU (Sotureille).
Siis virittäkää, miehet, nuotiot!
(Muutamat soturit lähtevät tähän toimeen.)
TOINEN RITARI.
Paljonko yhtä mittaa matkanneet
Nyt olemme?
JOHANNES.
Noin kolme penikulmaa.
ENSIMÄINEN MUNKKI.
En löydä yhtään rauhaa mielessäni!
Voi, missä lienee rakas pispa?
ANDRAEAS.
Suokoon
Jumala, ett'ei Lallin vorojoukko
Ois häntä tavannut!
JOHANNES.
Jos sattuisi
Jotakin vahinkoa tapahtumaan
Hänelle —- sitä Jumal' estäköhön! —
Ken muu ois siihen syypää kuin hän itse?
Miks' erosi hän liittolaisistansa
Niin varomattomasti ikäänkuin
Hän vaarain etsintöön ois mennyt!
MAUNU.
Se kyll' ol' ihmeellistä!
ANDRAEAS.
Rukoukset
Hätääntyneelle hyödyksi jos ovat,
Niin toivo mull' on hyvä, rukoillut
Kun olen hartahasti yöt ja päivät.
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Ken meidän joukossamme löytyisi,
Jok' ei ois pispan hyväks rukoillut?
Jos rukoukset voivat varjella,
Niin häll' on varjelusta!
ANDRAEAS.
Kuitenkin
Ain' yhä rukoilkamme, rakkaat veljet!
(Soturit ovat virittäneet nuotio-valkeat. Munkit ja ritarit
asettautuvat yhden ympäri, joukko sotureita toisen, kolmas
nuotio loistaa oikealta.)
TOINEN MUNKKI (Kävellen levottomasti edestakaisin).
Sankt Olavi! mun suojelia-pyhäin!
Kuink' olen rauhaton ja levoton.
Minusta tuntuu niinkuin astuisin
Ma hiilten päällä!
ENSIMÄINEN MUNKKI
Samoin minusta!
Me emme viivy tässä kauemmin
Kuin hetken!
TOINEN MUNKKI.
Hetkikin on hetki liiaks'!
Se voipi tuhoks' tulla pispalle.
(Huomaa Kertun.)
Mik' on tuo tuossa kummitus?
(Katsoo Kerttuun.)
Ah, nainen,
Viluhun kuollut nainen!
(Nostaa Kertun istumaan.)
Ihmeen ihanat
Nuo kasvot ovat kuolemassakin!
(Andraeas ja ensimäinen munkki lähestyvät.)
ANDRAEAS.
Voi, Lallin hurskas vaimo!
TOINEN MUNKKI.
Lallin vaimo —
Ja hurskas?
ANDRAEAS.
Etkö ole kerrottavan
Sa kuullut, kuinka paljon vainoa
Tää vaimo park' on saanut kärsiä
Mies-pyöveliltään tähden uskonsa?
Nyt liekin ollut häntä paossa,
Kun kuolo raukan tiellä saavutti!
TOINEN MUNKKI.
Sen muistan kuulleeni, mut tuskissani
Ma kaikki unhotin pait tuskani.
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Kentiesi hän ei vielä ole kuollut.
Mä tiedän että usein tapahtunut
On sillä tavoin, että viluhun
Ja kylmään nääntyneitä ihmisiä,
Joist' ihan hengen viimeinenkin säen
On luultu sammuneeksi, kuitenkin
Sopivan hoidon kautta tointumaan
On saatu.
ANDRAEAS.
Tunnetko tuon hoidon laadun?
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Lumella hierokamme käsiä
Ja otsaa…
(Hierovat Kertun käsiä ja otsaa. Johannes rientää heille avuksi.)
ANDRAEAS.
Usein keino mutkatoin
On paras … niinpä nytkin… Valtimonsa
Jo tykkii… Katsokaa — hän hengittää!
JOHANNES.
Nyt avaa silmänsäkin!
TOINEN MUNKKI.
Jumalalle
Siit' olkoon kiitos! — hän on pelastettu.
KERTTU.
Miss', olen?
ANDRAEAS.
Seurass' ystävien…
KERTTU.
Pispa…
ANDRAEAS.
Kuin? Pispa? Mitä hänestä? Oi puhu!
TOISEN MUNKKI.
Mut olkoon puhees lohdutuksen puhe!
KERTTU.
Mä läksin äsken häntä varoittamaan,
Mut, vaivuin maahan väsymyksestä;
En voinut enää käydä kauemmas…
ANDRAEAS.
Voi! … varoittamaan! — Mistä?
KERTTU.
Vahingosta,
Mi uhkas häntä — Lallin vainosta.
TOINEN MUNKKI.
Sun miehes?
KERTTU.
Hänen — Jumal' armahtakoon!
Mut oletteko pispaa nähneet?
ANDRAEAS.
Emme,
Vaan häntä etsimässä olemme
Paraikaa.
KERTTU.
Miksi tässä viivytte!
(Nousee kiivaasti seisomaan.)
Voi rientäkätte! Lyhyt hetkikin
Nyt kalliimp' on kuin vuosi muuten!
TOINEN MUNKKI.
Kerro
Tok' ensin meille, miltä taholta
On meidän pispaa etsiminen?
KERTTU (Viittaa oikealle).
Tuolta!
Vaan ei. Ei sieltä! — Hänen tavanneet
Te olisitte, jospa sinnepäin
Hän oisi tullut.
(Viittaa vasemmalle.)
Tältä taholta!
Hän johonkuhun kylään seisahtui
Jonk' ohits'. sitä tietämättä, kuljin.
TOINEN MUNKKI.
Tään kertomasi kohta ilmoitan.
Sen jälkeen — viipymättä matkahan!
(Ensimäinen ja toinen munkki menevät nuotio-valkean tykö,
jossa vilkas keskustelu syntyy ritarien ja munkkien välillä.
Andraeas aikoo myös mennä, mutta Kerttu tarttua hänen
kaapuunsa ja pidättää häntä. Johannes katselee heitä vähän
matkan päässä.)
KERTTU.
Minulla sananen on sanottava!
Kun pispa viimein kävi Lallisissa
Ja puhe silloin sattui Ilmarista,
Niin sanoi hän, ett' teidän hoidossanne
On poika tätä nykyä. Siis pyydän
Nyt ensin saada kuulla, mitenkä
Tuo rakas lemmittyni jaksaa?
ANDRAEAS.
Häntä
Ei mikään haitta vaivaa.
KERTTU.
Siunatut
Ne sananne! Hän elää siis ja tervenn'
On! Tämä tieto parhaimmista paras!
Mut herra prior, pispan tahto on —
En omasta mun tahdostani puhu! —
Ett' tuodaan lapsi jälleen kotia.
Sen kautta ehkä voidaan saada Lalli
Tunnustamahan Kristin uskoa.
ANDRAEAS.
Kuin? Kotia? Se ompi mahdotointa!
(Itsekseen.)
Krist' auttakoon! En tahtoisi tuon raukan
Sydäntä raskauttaa uudella
Surulla katkeralla!
KERTTU.
Mitenkä
Se voisi olla mahdotointa, pispa
Kun on sen mahdolliseks' sanonut?
Ah, herra prior! Naista poloista
Nyt kuulkaa! Älkää olko kovempi
Kuin kivi! Suokaa mulle lapseni!
ANDRAEAS.
Se tok' on mahdotointa!
KERTTU.
Peruuttakaa
Tää kova lauseenne! Se musertaa
Mun mieleni!
(Vavahtaa.)
Miks' silmäilette mua
Noin surkutellen?
(Vaalentuen.)
Armollinen taivas!
Mun lapseni…
ANDRAEAS.
Tää puhe katkaiskamme!
KERTTU.
Ei! Ei! Tää tietämättömyys mun tappaa!
Se ompi kuoloakin katkerampi!…
ANDRAEAS.
Siis vaadit?
KERTTU.
Vaadin…
(Itsekseen.)
Hyvä Jumala!
ANDRAEAS.
Niin, armas tyttäreni, karkaise
Nyt mieles, kertomaan kun minua
Sa vaadit tapauksen surullisen! —
Kuin tänä vuonna meri sulana
On ollut aina näihin päiviin asti.
Niin lähetimme Ilmarisi Ruotsiin,
Siell' luostarissamme ett' oivallisen
Hän saisi kasvatuksen. Mutta tiellä —
Niin sääsi kova onni — syntyi myrsky
Ja laiva joutui haaksi-rikkoon. Ilmar
Ja kaikki laiva-miehet hukkuivat.
Vast' äsken saimme siitä sanoman.
KERTTU.
Siis kuollut! — Hukkunut!
(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)
ANDRAEAS.
Äl' lapseni
Sä vaivu suruun! kanna kärsiväisest'
Tää kova kohtalosi! Sävyisästi
Nöyristä mieles alle taivaan tahdon!
Senlainen elämämme juoksu on:
Kun toinen murhe jättää, toinen ottaa:
Ei ole tämä mailma ilon laakso
Vaan surun, kurjuuden. — Tää elomm'
On kokemuksen aika vaan: sen jälkeen
Vast' alkaa elämä! Mut autuaaks'
Me syystä voimme häntä sanoa
Ken nuorna pääsee täältä: monta, monta
Hän pääsee tuskaa, vaivaa, kovuutta!
Nyt llmaris' on enkelien kanssa
Ja nauttii siellä taivaan iloa!
Sun rientos myöskin olkoon sinne tulla,
Siell' Ilmarisi taas saat kohdata!
(Hän menee nuotion tykö.)
KERTTU.
O. Herra Kristus! kuinka raskaan taakan
Sa luulet heikon naisen voivan kantaa!
(Lankee polvillensa.)
JOHANNES (Itsekseen).
Haa! Mikä paha henki hallitsee
Mun sydäntäni siitä hetkestä
Kuin naisen tuon mä ensikerran näin?
Jos hälle sanon, että lapsensa
Viel' elää, että minun tahdostani
Hän ompi kätketty — niin sillä tavoin
Ma pauloihini saan tuon kyyhkyisen.
(Mietittyänsä.)
Et Johannes! Se oisi pirullista!
Sun pitää voittaa tämä synnin himo,
Jon pahahenki, koetukseks' sulle,
Lähetti!
MAUNU (Nousten seisoalle).
Heti pispan avuksi!
(Munkit, Ritarit ja soturit nousevat seisomaan. Samassa kuuluu suru-ääninen laulu vasemmalta, ensin niin etäällä ettei sen sanoja voi selittää, mutta laulajain lähemmäksi ehdittyä kuuluvat seuraavat sanat, joita kaikki kuuntelevat säikähtyneinä:)
Surun pilvet peittäköön
Taivaan kaiken, heittäköön
Aurinko loistonsa, kuu valonsa!
Lalli pispan murhasi,
(Kerttu hypähtää seisomaan.)
Hirtehinen surmasi,
Siit' olkoon surma hänen palkkansa!
O! pispa Henrik pyhä!
O, kansan isä hyvä!
Suojele meitä yhä!
(Reki, jota, kaksi mustalla vaatteella peitettyä härkää vetää ehtii näyttämölle. Reessä on ruumiinarkku. Kaarlo on ohjissa. Rekeä seuraa kansaa, vähemmän miehiä kuin naisia. Nyyri, joka jylhästi katselee ympärillensä, käy vangittuna kansan keskellä. Härät seisahtuvat.)
Toinen Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
ANDRAEAS.
Oi näky surullinen, katkera!
Tuo musta arkku — kaiken turvamme,
Toivomme kaiken, kaiken ilomme
Se sulkee hirveässä helmassansa!
Ei löydy hornan syvyydessäkään
Niin pimeätä pimeyttä, että
Se tämän näyn hirmuisuutehen
Ois verrattava! — Taivaan Jumala!
Kuink' kuolemalle toki annoitkaan
Tuonlaisen vallan! Vielä nielköhön
Nyt julma kuolo kitahansa minunkin!
En enää kauemmin ma tahdo elää,
Kun sammui elämäni valkeus
Ja pimeytyi johto-tähteni!
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Oi Kristin opin asiaa tässä maassa!
Nyt pylväs, joka sitä kannatti
On särkynyt!
TOINEN MUNKKI.
Ja uskon kallis siemen.
Ei vielä juurtunut, on surkastuva!
KOLMAS MUNKKI.
Suo armon Herra, että menestys,
Kuin pyhää vainajata seurasi.
Jää meille perinnöksi!
JOHANNES.
Valitus
Nyt kaikukohon aina Roomaan asti
Ja pyhä isä itse itkeköhön,
Valittakohon vaikeasti tällä
Vahingon surkealla päivällä!
KERTTU (Sanomattomalla tuskalla).
Oi!
(Vaipuu pispan ruumiinarkun viereen ja syleilee arkkua.)
MAUNU.
Mailman mahti-vallat, kuninkaat
Ja ruhtinaat muut murhe-vaatteisin
Ja huoli-pukuun pukeutukoot,
Kun kirkon jaloin sankar surmatt' on!
NYYRI.
Tää kaikk' on minun työni, kristityt!
Ha! ha! ha! Hiisi teidät toisetkin
Nyt vieköhön vaan! Ha! ha! ha!
ANDRAEAS.
Ken ompi
Tuo vaimo, joka suruamme pilkkaa
Ja ivaa kauhealla naurullansa?
KAARLO. Hän on Kitkan vaimo. Oi kaikki hyvät ihmiset mailmassa! kuinka hän rääkkäsi pitkällä puukolla pispan pyhää ruumista, sen ohessa kauheasti kiroten ja hirvittäviä loihtu-sanoja lukien!
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Niin julmat eivät ole pedotkaan,
Kun ohtokaan ei rääkkää ruumiita!
TOINEN MUNKKI.
Oi kauhistavaa tää on kuullakkin!
KAARLO. Mut kauhistavampi oli sitä nähdä! Itse perkeleenkin veri olisi hyytynyt hirmusta,
ENSIMÄINEN MUNKKI.
Haa! kyllä ilkityönsä rankaisemme!
JOHANNES.
Hän poltettakoon!
NYYRI (Katsoo vihalla ja ylen-katseella ympärillensä).
KANSA.
Poltto-lavalle!
(Joukko miehiä ja naisia kiiruhtaa kantamaan puita
kolmannen nuotio-valkean tykö.)
ENSIMÄINEN RITARI.
Mua kummastuttaa, että kuletetaan
Härillä pispan pyhää ruumista!
KAARLO. Se oli hänen oma tahtonsa, vainaja oli jo edeltäpäin siitä antanut minulle määräyksensä. Näin hän sanoi:
"Kun kerta luovun täältä maailmasta
Ja lähden Manan teille, älköön vaan
Mua, Kaarlo, haudattako paikkahan
Lähellä kuolin-vuottan' olevaan.
Ei saa mun ruumiin' rauhaa mullassa,
Jok' ompi verelläni lioitettu.
Mut härkäpari löytää hautani;
Miss' seisahtuu se kerran kolmannen —
Siin' on mun kalmistoni. Rakentakaa
Herralle huone siihen. Lukekaa
Minulle siinä sielu-messuja." —
Nyt seisahtuivat härät toisen kerran. Siis ei voi pyhä paikka olla kaukana. — Mutta oi minua onnetonta, että olen kaiken tämän nähnyt, ett'en ennen pispani ja herrani kuolemaa päässyt Manalahan!
(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)
ENSIMÄINEN KANSASTA. Ken on tuo pyhimyksen ruumiin arkun viereen polvistunut nainen? Ell'en paljon pety niin tunnen hänen. Murha-miehen Lallin vaimo!
MUUTAMAT KANSASTA.
Lallin vaimoko?
ENSIMÄINEN KANSASTA. Hän tietysti on yllyttänyt miestänsä tähän ilkityöhön, vaikka hän nyt teeskentelee itsensä hurskaaksi sillä tavoin pettääksensä meitä.
TOINEN KANSASTA.
Lallin vaimo tehköön Kitkan vaimolle seuraa!
YKSI NAINEN. Hän oli tähän asti muita naisia muka parempi. Nyt ylpeytensä jo viepi hänen turmioon!
(Kansa tungeikse uhaten Kertun luo.)
KERTTU (Nousee seisoalle).
Mit' ompi tämä? Mitä merkitsevät
Nuo vihan osoitukset? Sanokaa!
ENSIMÄINEN KANSASTA.
Kyllä me sinun merkitsemme, sinä kavala naiskettu!
TOINEN KANSASTA.
Poltto-lavalla ehkä opit vehkeidemme merkityksen ymmärtämään!
KOLMAS KANSASTA.
Katsokaa, hyvät ystävät, kuinka hän teeskentelee itsensä viattomaksi!
— Köysiä tänne!
KERTTU.
Ei väki-valtaa, miehet! Tämä paikka
Lähellä pispan ruumista on pyhä:
Älkätte kuolleen unta häiritkö! —
En ole osallinen rikoksessa.
Min teki vimmassansa mieheni.
Mut kuolohon jos mua vaaditte
Sentähden että olen Lallin vaimo.
Niin väkivallatt' teille antaudun
Ja vapaa-ehtoisesti.
ANDRAEAS (Lähestyen).
Mistä syystä
Tää väen tunko arkun ympärillä?
ENSIMÄINEN KANSASIA.
Sovinnoksi pispan hengen vaadimme Lallin vaimoa poltto-lavalle.
ANDRAEAS.
Tok' ette! Hän on harras kristitty
Ja miehens' ilkityöhön viatoin!
TOINEN KANSASTA.
Mut hän on Lallin vaimo!
ANDRAEAS.
Se vastoin kaikkea ois kohtuutta
Ja vastoin säätämiä Jumalan
Ja ihmisten, jos vaimo kärsiä
Sais miehen tekemistä rikoksista!
KOLMAS KANSASTA
Tuo oli minun mielestäni kohtuudella ja viisaasti puhuttu.
KANSA.
Kitkan vaimo poltto-lavalle!
NYYRI (Itsekseen).
En pienimmällä valituksellani
Mä lisää noiden kristi-koirien
Iloa, Koston työn' on täytetty —
Siis tyytyväisnä luoksi lasteni!
(Poltto-lava on saatu valmiiksi. Muutamat miehet tarttuvat
Nyyriin ja vievät hänen näyttämön yli. Yksi munkki kävelee
edellä Kristuskuva kädessä. Liekki poltto-lavalta valaisee
näyttämön.)
JOHANNES.
Haa! kuinka liekki riehuu! Niinkuin käärmeet
Sen soitot kiemuroivat ilmassa
Ja valaisevat niinkuin revon-tulet
Yön pimeyttä! — Kallis, pyhä neitsyt!
Sun poikas kunniaksi suitsee se
Ja sovinnoksi Henrik marttyrin.
NYYRI (Jylhästi poltto-lavalta).
Mun viimeiset jää-hyväis-sanan' olkoot:
Kirous kova teille kristityt!
Ha! ha!
KERTTU (Kääntyy inhoituksissansa pois).
Voi hirmuttava menetys!
Tuo onko sulle mieleen pispa Henrik?
En ymmärtänyt niin sun opetustas,
Kuin sanoit rakkauden olevan
Pää-osan koko Kristin opissa
Ja laupiuden lähimmäistä kohtaan.
MUNKKIEN KÖÖRI.
Pater coeli maxime,
Omnium creator,
Fili clementissime,
Hominum servator,
Atqve sancte spiritus,
Salus moestis omnibus,
Nostrum miserere!
JOHANNES.
Viel' elää Lalli, murhan tekiä
Ja kerskaa uro-työstään ylpeillen!
MAUNU.
Niin pitkän ajan hänen kerskua
Ma suon kuin auringon on noususta
Sen laskuun.
(Laskee kaksi sormeansa ruumiin-arkun kannelle.)
Pyhän kolme yhteisen
Jumalan nimessä ja pyhän Yrjön,
Mun suojelia-pyhän' nimessä
Teen tämän valan: Pispan kuoleman
Ma kostan, surmaan Lallin, murhaajan!
Niin totta kuin ma ritar Maunu olen!
KERTTU (Itsekseen).
Ah! Yksi velvollisuus minulla
Viel' ompi täytettävänä.
(Hän menee kiiruusti vasemmalle.)
JOHANNES (Katsoen salaa Kertun jälkeen. Itsekseen).
Hän läksi!
KAIKKI RITARIT (Laskein kaksi sormeansa ruumiin arkun kannelle).
Nimessä Jumalan kolm' — yhteisen
Sen saman valan teemme jokainen!
(Munkkien seuraavaa laulua laulaessa marssivat Maunu, Johannes
ja Ritarit pois vasemmalle ja koko Ruotsin armeija seuraa heitä.)
Jam mortuus Henricus,
Crudeliter truncatus,
Inter sanctos positus,
A Deo amatus.
Sancte pater Henrice,
Ter qvater beate
Deo nos commenda!
(Härät lähtevin liikkeelle. Andraeas, Kaarlo (ohjissa)
Munkit ja Kansa seuraa heitä, Munkit laulaen:)
Lalli, homo impius,
Episcopum necavit,
Corpus suum penitus
Diabolo mandavit,
Virum perditissimum,
Animumqve pessimum —
Flamma semper edat!
(Laulun loppuessa tulee Kitka metsästä munkin-kaapu yllä.
Nuotio-valkeat ovat sammuneet, poltto-lava on sammumaisillaan.)
Kolmas Kohtaus.
KITKA (yksin).
Hyvästi Nyyriseni! Sinua
En voinut auttaa … ihan yksin olen.
Olipa katkera sun kuolemasi
Mut lujuus, jolla kestit kaikki tuskat
Sun sankarien arvoon kohotti.
Sa kuolit Kitkan vaimona! Oi, oli
Kirous kristityille viimeinen
Sun lausees! — Kiitos siitä Nyyriseni!
(Heittää päältänsä munkin kaapun, jonka suojaan on
kätkenyt hopeisen maljansa ja lapion.)
Mä vihdoin löysin loihtu-maljani.
Ett'ei se enää vihollisten valtaan
Tulisi, kaivan sen maan povehen
Ja annan Manuun eukon omaksi.
Niin kansan vapauden talletan
Ja synnyinmaani onnen, kohtalot
Jos mitkä tulkoot! Armas Nyyrini!
Sun tuhkas peitteheksi levitän.
Sen vaipan alt' ei kukaan sitä riistä.
Kun voimallisna mämningäisenä
Sä vartioitset sitä lakkaamatta.
VIIDES NÄYTÖS.
(Sama paikka kuin toisessa ja kolmannessa Näytöksessä.)
Ensimäinen Kohtaus.
Ulkoa kuuluu iloisen laulun ääntä ja riemuhuutoja. —
LALLI, SORRI ja TAIMO tulevat.
SORRI.
Nyt pispan peijaisia juodaan, ilo
Ja riemu raikkuvat ylt'ympäri.
Sä Lalli yksin olet nyrkästynyt
Ja venyt pahan tuulen omana.
No mies, nyt heitäppäs jo Hiitehen
Tuo raskas mieles!
LALLI (on vaiti).
SORRI.
Älä Onnetarta
Kuin jälleen näkyy meitä suosivan,
Pahoita tyytymättömyydelläs.
LALLI.
Haa! Onni! Onnetar!… Mit' ompi onni?
SORRI
Se lahj' on. Jumalien antama.
LALLI
Haa! Lahja! Jumalien antama!
Niin on tuon lahjan arvo mitätön
Ja lahja itse kehno, pysymätöin!
Se on kuin syksyllä on hattaroitten
Ja kiertopilvein lähettämä lumi.
Sen lahjan saaneen onni kurjempi
Ja kovemp' on kuin sitä vailla jääneen.
Sumua, usmaa ompi kaikki tyyni!
Tyhjyyttä! … pelkkää pilkkaa, jota miehen
Huoletta sopii nauraa! Ha! ha! ha!
SORRI.
Voi, älä kiusaa herjauksillasi
Noin taivahisten mieltä! Jumalat
Ei mistään syystä suutu kovemmin
Kuin pilkasta ja parjauksista!
LALLI.
Hoh! Suututanko taivahisten mielet
Ja jumalien? Entäs mitä siitä
Jos suuttuvatkin? Yksin hullu heittää
Onnensa taivahisten suojahan
Ja mielipuoli houru! Tuskinpa
He ovat sammakkoa voimakkaammat
Nuo Jumalasi! Mutta ihmisellä
On voima suurempi kuin sammakon —
Mut heikompi kuin kotkan. — Kuules Sorri,
Jos oisin vanhin Tuonen tyttäristä,
Niin myrkyttäisin sinun mielesi
Niin mustaksi kuin sysihaudan kita
Ja hehkuvaksi kuin sen sisukset!
SORRI.
Ei sinust' ole peijais-vieraaksi!
Mä menen…
LALLI.
Mutta ole varoillas,
Ett' eivät kuokkavieraat hyökkää tänne
Yht' äkkiä ja arvaamatta…
SORRI
Kummaa!
Viel' läksi viisas sana huuliltasi
Ma olen varoillani nyt kuin aina.
(Menee.)
Toinen Kohtaus.
LALLI ja TAIMO.
LALLI.
Et puhu mitään, Taimo?
TAIMO.
Puhua
Jos uskaltaisin, teitä pyytäisin
Tuon pispan lakin päästänn' ottamaan.
Se tekee muotonne niin kamalaksi,
Ett' oikein mua kauhistaa!
LALLI.
Tää lakki!
Haa! Älköön kukaan siihen puuttuko!
Se kasvanut on kiinni päähäni
Ja siihen juurtunut.
TAIMO.
Voi, luuloitusta
On kaikki tuo!
LALLI.
Ei ole. Katso Taimo,
Noin lujaan on se siihen kiintynyt.
(Hän pudistaa päätänsä ähäten:)
Huu!…uu! —
(Sen jälkeen purskahtaa hän, hetken vaiti oltuansa,
kanalaan nauruun.)
Ha! ha! ha!
Älä naura Taimo!
TAIMO.
En.
LALLI.
Senlaista onko ennen tapahtunut?
TAIMO.
Ei minun tiedostani…
LALLI.
Minulle
Tuo ompi kova kosto…
TAIMO.
Mistä?
LALLI.
Siitä —
Sen sulle saatan sanoa — siit' että
Ma pispan murhasin. — Mun korvissani,
Jos kuinka mietin tätä asiaa,
Tuo ääni aina kaikuu: murhaaja!
Haa! sisälle ma tölliin törmäsin —
Hän makasi — ma hänen herätin…
Mull' oli kädessäni miekkani…
Näin Taimo! — Taimo, katso lattiaan!
TAIMO.
Ma katson.
LALLI.
Verta siinä näetkö?
TAIMO.
En. Mutta rauhoittakaa mielenne
Jo hyvä isäntä! Ma rukoilen…
LALLI (Taimon lausetta kuulematta).
Ma hänen herätän ja käsken nousta
Mun kanssan' ottelemaan. — Tuokio
Nyt kuluu. — Sitte Taimo… Kirous
Ja kuolema! Mun miekkain suhahtelee
Kuin suhahtelee nuoli ukkosen!
Hän vielä kerran avaa silmänsä
Ja katsoo minua…
(Peittää silmänsä käsillään.)
Luo seinää kohden
Sun silmäs!
TAIMO.
Siten teen…
LALLI.
Hän yrittää
Nyt puhua, mut kauan turhaan. Viimein,
Perästä ponnistusten monien.
Jo siteet kielestänsä helteevät
Ja hän saa hiljaan sanotuksi: "Jumal'
Anteeksi antakoon tään sinulle.
Ma annan anteeksi." — Ei puhunut
Sen enempää, sill' iskin taas! — Mut Taimo
Äl' ole vaiti!
TAIMO.
Tämä asia
Nyt olkoon unhotettu kerrassaan!
LALLI.
Se olkoon unhotettu! Miekkani
Tään käärmeen myrkyttämän, syyllisen
Ma hylkään! Varmaan teen sen! — Lopuksi
Nyt Lempo ottakohon omansa!
(Avaa oven ja viskaa miekkansa pihalle.
Katkera valitushuuto kuuluu ulkoa.)
Sa kuulit Taimo? — joku valitti.
Se oli Lempo, joka närkästyi,
Kun antamansa lahjan pilasin!
TAIMO.
Voi pyhät jumalat! Ei ollut vielä
Vihanne runsas mitta täytetty!
(Menee.)
Kolmas Kohtaus.
LALLI (yksin).
Tuo houkkio, kuin puhuu jumalista!
Nuo vanhus-raukat, jotka tauonneet
Jo ovat syömästä ja juomasta —
He rauhass' olla pyytävät, kun pian
Vanhuuden vaivoihin jo riutuvat!
En pelkää heidän vihaansa!
(Taimo ja Kerttu, nojaten Taimoon, tulevat.)
Neljäs Kohtaus.
LALLI, KERTTU ja TAIMO.
LALLI.
Haa! — Kerttu!
Sa tulet…
KERTTU.
Tulen sulle sanomaan
Jää-hyväiseni, Lalli onneton!
Nyt Manalahan käypi matkani…
Sun miekkas kärki tunki syvälle
Mun sydämeeni…
LALLI.
Minun miekkani?
Haa, koska?
KERTTU.
Äsken tänne tullessani.
LALLI.
Voi, oivallinen miekka tosin oli
Tuo Hiiden valmistama miekkani,
Kuin ohjaamattakin se keksii tien
Ja löytää polun ihmis-sydämehen!
Sellaisen aseen verenhimoa
Ma olisinko voinut hillitä!
KERTTU.
Sun silmäs säihkyvät niin tuimasti.
LALLI.
Hai ha! Se oli oivallinen miekka!
KERTTU.
Oi vuodattakoon rauhan Jumala
Ees pisareenkin rauhaa sydämees!
LALLI.
Jumala? Kuka heistä? Lempoko?
Hän tätä nykyä on ainoa,
Kuin saapi jotain aikaan. Hänellä
On kaikki valta taivaassa ja maassa!
KERTTU.
Voi kauhistavaa! Mitä puhutkaan!
LALLI.
Ma puhun totta, mutta sinä vaimo
Vaan joutavia hoet, latelet!
Mik' oikein on sun tarkoitukses? Miksi
Sa tulit tänne? Rauhaa toivottamaan!
Haa! petollinen! — Kuka rauhan on
Huoneesta tästä syössyt Hiitehen
Ja vihan henget, julmat, rauhattomat,
Sen sijaan saanut tänne asumaan?
Ken onnen talostani ryösti, ken?
Ken elämäni ilon surmasi?
Sen teit sa vaimo ulko-kullattu!
Sen teit sa karsikkoni pilaamalla,
Sen teit sa isäis-uskon heittämällä,
Sen teit sa, konna, lapseni kun myit
Tuon kehnon Kristin uskon hinnasta! —
Miss' on hän nyt, mun poikani?
KERTTU.
On siellä
Miss' ovat autuaat… Hän kuollut on.
LALLI.
Haa kuollut! Murhattu! Voi, helvetti
Sun nielköön! Taimo, tuo mun miekkani
Nyt heti! Maa ja taivas! Pispoja
Tok' useampi löytynee? — Mun poikan'
On murhattu!
KERTTU.
Hän ompi hukkunut.
LALLI.
Siis hukutettu! — Vaimo epä-kelpo.
Kuin heitit lapsen kristittyjen valtaan!
Nyt heidän tuttu verenhimonsa
On hänessäkin tehnyt tehtävänsä.
Haa! Mieltäni en saa ma viihtymään
Ennenkuin kaulaan asti astelen
Veressä noiden julmain muukalaisten!
Voi kummaa, ettäs vielä rohkenet
Mun silmäin eteen tulla! Vapise
Mun vihastani, vaimo!
KERTTU.
Raivoomasta
Jo lakkaa Lalli! Syypää onnehesi
Kovahan olet itse, hurjasti
Kun surmaat Herran pyhät lähettiläät!
Nyt taivaallisen koston hedelmiä
Sa nauttia saat… Mut jo himmenee
Mun näkön' … päivä laskee… Kuolema
Ois mulle suloinen, mut sinun tähtes
Ja sinun ilki-töittes tähden, Lalli,
Se katker' on… Sa joudut kadotukseen
Ah, ijankaikkisehen! — Pispan veri
Huutaapi kirousta sinulle. —
Vaan ei… Se huutaa parannusta! Vielä
On sinun pelastukses mahdollinen! —
Oi Lalli, lähde pian, pian pakoon!
Miehissä rientää Ruotsin sotajoukko
Sinulle kostamaan. Oi pakene!
Pois vierahille maille lähde heti!
Omista siellä Kristin pyhä oppi
Ja uhraa katumukseen elämäs
Ja parannukseen! Sillä tavalla
Voit päästä taivaan armon helmoihin
Ja välttää koston.
LALLI.
Hädän aikana
Vaan konna lähtee synnyinmaastansa!
KERTTU.
Et lähde … hylkäät neuvon viimeisen,
Kuin nousee huulilleni…
(Hän lankee polvillensa, kohottaa kätensä ja katsoo
innollisesti ylöspäin. Haaveksien.)
Taivaan Herra!
Sa tulet!… Valmis sua seuraamaan
Ma olen nyt. En viivy enää… Oi!
Suur' annos on! Sa tulet enkelien
Seurassa! Ilmar orpo hymyhuulin
Myös heidän joukossansa on… Hän avaa
Kätensä mulle! Näky autuas!
Ma tulen Ilmar!… Yksi hengähdys
Viel' alla kirkkaan taivaan! Sitte tulen…
(Nousee ylös ja käy horjuen ovea kohden.)
LALLI.
Sa kuolet Kerttu!… Kerttu!…
KERTTU.
Minua
Et koskaan nähdä saa, et Ilmaria.
LALLI.
Sa jätät minun, jätät huoletta
Kuin vento vieras öisin!
KERTTU.
Huoletta! —
Voi!
LALLI.
Lempesi on kuollut, kuihtunut,
Kuin kukka, myrskyn murtama.
KERTTU.
Sen vien
Ma muuttumattomana hautahan.
Mun neuvoani seuraa!… Hyvästi!
LALLI.
Sa menet! Älä mene!… Armas Kerttu
Suo mulle vielä yksi syleily!
Oi, oletko niin kova? — Rintani —
On haljeta!
(Avaa kätensä ja Kerttu lankee hänen rintaansa vastaan.)
LALLI (Painaa, hetken äänetönnä Kerttua syleiltyänsä, oikean
kätensä otsaansa vastaan, tukien sen ohessa vasemmalla
kädellänsä Kerttua.)
Kaikk' on taas hyvin, kaikki
On vanhoillansa! Kerttu — sinua
Ma lapsuudestan' asti rakastin…
Nyt onnelliset jälleen olemme.
Et jätä enää koskaan minua.
Mun luoksen', armas, jäät sa ainiaan
Ja olet mulle kallis lohduttaja!
Tuo ikävä vaan oli unelma!
Nyt vihdoin heräsin ma keveällä
Mielellä, siitä iloiten kuin kaikki
Vaan oli tyhjää, perätöntä unta!
Voi! Olipa tuo raskas unelma!
Oh! Oh!
KERTTU (Irroittaa itsensä Lallin syleilystä).
Sa haaveksit, Mun täytyy mennä.
Yks rukous viel' alla tähti-taivaan!
Se koskee sinua… Sa onneton!
LALLI.
Ah Kerttu! Jätätkö sa kuitenkin…
KERTTU (Antaa Lallille kultaisen Kristuskuvansa.)
Ma jätän, mutta Hän ei ketään jätä!
TAIMO.
Se ompi merkillinen oppi, josta
Te aina puhutte ja merkillinen
On teidän jumalanne, emäntä!
(Auttaa horjuvaa Kerttua ovesta ulos.)
Viides Kohtaus.
LALLI. Myöhemmin TAIMO.
LALLI.
Se ompi merkillinen jumala…
On tosin! Merkillisen julma! Kaiken
Mun mailmallisen onneni on tämä
Jumala ryöstänyt ja kansan kaulaan
Se kietomaisillaan on orjuuden
Sitehet tylyt! — Varo itseäs
Sa oudon kansan outo Jumala,
Kuin tulet antimillas oudoilla! —
Mut unta vaan tää kaikki lieneekin. —
(Istuu rahille ja katselee päätänsä nyykähyttäen kultaista
Kristuskuvaa. Ulkoa kuuluu etäältä sota-torven ääni, mutta
Lalli sitä ei kuule. Taimo tulee.)
TAIMO.
Oi kuolemata autuaallista!
Hän ensin rukoili niin hellästi.
Kuin oisi kevät-tuuli rukoillut.
Jos sanoilla se saisi sanotuksi
Miel'liikuntonsa! sitte unehen
Hän kuolon nukkui, nukkui kauniisti
Kuin lapsi nukkuu helmaan äitinsä,
Ja näkyi minusta kuin olisi
Kaikk' kaikki taivaat auenneet, niin kirkas
Tuo loisti valo taivahalla! — Teistä
Hän puhui aivan viime hetkenä.
LALLI (Viheltää).
TAIMO.
Te vihellätte…
LALLI.
Istu sivulleni
Ja vihellä! — Se hauskaa työtä on!
(Nousee seisaallensa.)
Ha! ha! ha! ha! — Ma olen hullu!
(Istuu uudestaan.)
TAIMO.
Ukko
Varjelkoon teitä hulluks' tulemasta!
(Sorri tulee.)
Kuudes Kohtaus.
LALLI, SORRI ja TAIMO.
SORRI (Lallille).
Vai kohtaanko sun taaskin toimetonna,
Juur' ikäänkuin ois maassa vahva rauha!
(Tappelun melskettä kuuluu etäältä.)
Teroita mieles! Meidän soturit
Sinua, päällikköään kaipaavat.
Sa kuulet miekkain kalskeen — kiiruhda!
Jo nielee peltos sarka ahnaasti
Sun kaatuneitten kansalaistes verta
Ja Tuonen poika kylvää ahkerasti
Sen pientareita! — Melske lähestyy —
Ma riennän horjuville avuksi.
TAIMO,
Tok! ennen sitokatte haavanne.
SORRI.
En kerkee. — Mutta valapetturi
Sa olet Lalli, kehno pelkuri,
Jos en ma hetken päästä sua kohtaa
Kahakan kuumimmassa kuohussa!
(Menee.)
Seitsemäs Kohtaus.
LALLI ja TAIMO.
LALLI (Nousten seisomaan).
Niin sinne, siellä on mun iloni!
(Katsoo Kristuskuvaa.)
Sull' orjantappuroit' on päässäskin,
Sa jumal orjain!
(Taimolle.)
Kypärini tänne!
(Katsoo taas Kristuskuvaa.)
Kuink' oisit lasten kisaan sopiva —
Sa lasten surmaaja!
(Viskaa inhalla Kristuskuvan lattialle.)
Mun kypärini!
TAIMO (antaa Lallille kypärin).
LALLI (Aikoo laskea kypärin päähänsä, mutta heittää sen samassa
säikähtyneesti pois).
Pois! Lemmon antamassa kypärissä
On mulle tarpeeksi! — Tuo kilpeni!
Ma kalliist' tahdon myydä henkeni
Ja täyttää vihollisten verellä
Mun peijaismaljain!
TAIMO (Antaa Lallille kilven).
Tämän suojassa
Nyt tienne käyköön elämään ja voittoon!
LALLI.
Jos kuoloon taikka elohon, se yhtä
On minulle, kun peijais-olutta
Vaan virtaapi! Nyt olen valmis.
TAIMO
Teillä
Ei vielä ole lyönti-asetta;
Ei miekkaa eikä tapparaakaan.
LALLI.
Totta
Sa puhut… Tänne jonkinmoinen ase,
Kuin himoo maistaa Kristittyä verta.
TAIMO.
Ma miekkanne tuon.
(Menee.)
LALLI.
Tuo — ell'ei se ole
Jo lähtenyt taisteluun. — Vaan mitä!
Aseitten kalske yhä lähenee
Ja Sorri mua hakee! Kirous!
Täss' eikö asetta? No tuossa
Mun vanha, uskollinen toverini!
(Nakkaa tapparan seinästä.)
Taas lähde Tuoni liittolaisekseni!
(Menee ovea kohden, josta samassa Sorri, kovasti haavoitettuna
ja taistellen yhden Ruotsin ritarin kanssa, astuu sisään.)
Kahdeksas Kohtaus.
LALLI, SORRI ja RUOTSIN RITARI.
SORRI (yhä taistellen).
Haa Lalli! Kehno valapetturi
Sa olet! Sinun kavaluutes' syynä
On meidän tappioomme tänään, se
Myös tekee kuolemani karvaaksi!
(Kaatuu.)
Nyt ompi Sorri lyönyt lyötävänsä
Ja luopuu taistelusta pyhästä.
(Kuolee.)
LALLI.
En ole valapetturi! — Et enää
Sa kuule minua… Niin hyvästi!
Sull' oivallisen koston toimitan
Ja sitte seuraan sua Manalaan!
Pois edestäni! — Tietä Lallille!
(Hirmustuneena törmää hän nostetulla tapparalla Ritaria vastaan, lyö hänen kumoon ja ryntää hänen ruumiinsa ylitse ovesta ulos.)
Yhdeksäs Kohtaus.
(Sotatorvien ja sota-melskeen kaikuessa muuttuu näyttämö: tappelu-tantereeksi. Oikealta tulee Ruotsin sotajoukko, ahdistaen Suomalaisia, jotka pakenevat vasemmalle. Lalli tulee vasemmalta ja kokee estää heitä pakenemasta.)
LALLI.
Voi kehnot! Laatkaa vihdoin juoksemasta
Ja taistelkatte niinkuin kelpo urhot
Ja kunnon soturit! Se hylkiö.
Jok' kotimaansa pettää tänään! Miehet
Seisahtukatte! Häpeällinen
On kuolo pakenevan pelkurin
Ja haava selässä on rumempi
Kuin orjan häpymerkki! — Ylevä
Sen sijaan ompi sankar-kuolema!
Eteenpäin veikot! Mua seuratkaa! —
(Suomalaiset seisahtuvat ja ryntäävät, sota-huutoja koroittaen,
Ruotsalaisia vastaan, mutta hetken taisteltuansa pakenevat he
uudestaan. Lalli yksin pääsee voitolle ja ajaa muutamia Ruotsin
sotureita näyttämön yli.)
LALLI (Tulee takaisin).
Voi häväistystä! Pakenivat jälleen!
MAUNU (Tulee vasemmalta).
Ma olen sua hakenut.
LALLI.
Siis olet
Sa raukka kuolematas hakenut!
MAUNU.
Sa ollos kehumatta, Lalli, suuri
Vaikk' onkin mainees sala-murhissa.
Kun hiivit luoksi aseettoman miehen
Ja voitat hänen! Lähde hornahan
Nyt rosvo!
LALLI.
Olen joskus ennen kuullut
Ja nähnyt, että rautapaidan voitto
Suu-sanoihin on supistunut.
MAUNU.
Kuole!
(He taistelevat. Lalli haavoittaa Mannun käden,
josta miekka putoo.)
MAUNU.
Sun kanssas helvetti on liitossa!
Niin lyö!
LALLI.
En lyö ma aseetonta miestä,
Mut teen sun orjakseni.
MAUNU.
Orjakses,
Sa hävytöin!
(Ottaa miekkansa vasempaan käteensä ja taistelee.)
JOHANNES (tulee vasemmalta, paljastaa kaapunsa alle kätketyn
miekan ja syöksee sen Lallin selkään).
Sankt Benedictus! Nyt
On pispa kostettu ja voitto meidän!
LALLI (Kaatuu).
MAUNU (Johannekselle).
Ken antoi teille miekan? Olipa
Se tuhma mies!
(Luo silmänsä ylen-katseella Johannekseen ja menee.
— Tappelun melske taukoo vähitellen.)
JOHANNES.
Haa! Ritar ylpeä!
Ma sanon: varo ketäs parjaat!
(Kitka, haavoitettuna, tulee miekkansa nojassa perältä.)
Kitka!
Taas tässä huomaan taivaan viittauksen.
(Menee syrjään.)
KITKA (Tulee edemmäksi näyttämölle).
JOHANNES (Tavoittaa miekallansa Kitkaa, joka kuitenkin ajallansa huomaa petoksen ja peräytyy).
KITKA.
Haa! Tule tänne julma sysi-patsas.
Niin konnankujeistasi ansaitun
Saat palkan!
(Johannes menee pois vasemmalle.)
Kuolevaista vanhusta
Hän läksi pakoon! — Mutta löytyy täällä
Myös niitäkin, jotk' eivät pakene.
Ain edessäni sama näkemä.
Jos mihin menen; sama surman näky!
Tuoll' lepäs Sorri unta kuolleiden
Ja Taimo ynnä moni muu. Ja tuossa
On Lalli, etsimäni verissänsä!
Oi, särkynynnä tuokin rehevä
Ja uljas tammi!
(Notkistuu Lallin eteen.)
Ah, hän hengittää!
LALLI (Hiljaan kohottaen itsensä kätensä nojalle).
Jo lähestyypi rauha rauhattoman
Sydäntä, mieltä mielettömän!
KITKA.
Lalli!
Sun pitää valallasi vannoman.
Ett'et sa meitä ole pettänyt!
LALLI.
Kuin? Mitä? Taidatteko uskoa…
KITKA.
En usko mitään, mutta taistelussa
Tuo huuto kaikui joka miehen suussa:
"Ei Lallia näy. Valapetturi
Hän on!" —