LALLI; TUOMAS PIISPA; MAUNU TAVAST

Kirj.

Eino Leino

1907, 1908 ja 1909.

SISÄLLYS:

LALLI. 4-näytöksinen.

TUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda.

MAUNU TAVAST. 4-näytöksinen legenda.

LALLI

4-näytöksinen

(Naamioita II, 1907)

HENKILÖT:

HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli.
LALLI, talonpoika.
KERTTU, hänen vaimonsa.
SINIKKA, hänen tyttärensä.
INKO, metsänkävijä.
TUURA, kylänvanhin.

Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. Lalli oikealla pitkän pöydän päässä tahkoaa kirvestä. Kerttu karsinanpuolella vääntää värttinätä. Vaitiolo.

KERTTU: Lalli!

LALLI ei vastaa.

KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.

LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!

KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme haastaa halaisin.

LALLI: Mitä hänestä?

KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.

LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Minne luulet hänen menneen?

LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.

KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?

LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.

(Lyhyt vaitiolo.)

KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,
Lalli.

LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.

KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?

LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.

KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!

LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren korvat. Välttää erämiesten ansapuut.

KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.

LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?

KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla hangilla hiihtelee.

LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.

KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he salojen siimeksessä.

LALLI: Inko?—(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.

KERTTU: Niin sanot sinä.

LALLI: Mitäpä itse virkat?

KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären työntäisimme?

LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.

KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat ovat.

LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.

KERTTU (alakuloisesti): Eivät.—(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.

LALLI: Käythän sinä.

KERTTU: Ei se ole saman veroista.—(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!

LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.

KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.

LALLI: Kun on pesä, näetkös.

KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja muualla.

LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.

KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.

LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.

LALLI: Häh?

KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi aukaiset.

LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.

KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.

LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.

KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!—(Vaitiolo.) Kolkkona käyt sinä kotona, synkkänä korvessa…

LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?

KERTTU: Ka, ka…

LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?

KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.—
(Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin…

LALLI: Mikä hätä hänellä on?

KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän pelkää ja kammoaa sinua.

LALLI: Sinikka?

KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.

LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!

KERTTU: Mitäs minulle äyskit!—Milloin lienet viimeksi häntä puhutellut?

LALLI ei vastaa.

KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,—Ja nyt tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka…

LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.

KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi…

LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.

KERTTU: … niin Inko häntä ei ikinä saa!

LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!

SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.

(Vaitiolo.)

KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?

SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?—(Hämillään.) Äiti, minä aivan unohdin ne.

KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.

SINIKKA: Ilta oli niin ihana…

KERTTU: … ja veri niin vetävä!

SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.

KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?

SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.

KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?

SINIKKA: Kuva——?

KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.

SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.

KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?

SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti…

KERTTU: … ja varjo hiihti niin kovasti!

SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se—hiihti!

KERTTU: Ja sai kiinni sinut?

SINIKKA: Saiko?

KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?

SINIKKA: Kättä?

KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?

SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.

KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.—(Vaitiolo.) Ei, täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)

SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.

KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?

SINIKKA (naivisti): Eei.

KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli sattuu kartanolla liikkumaan.

    (Menee. Vaitiolo. Sinikka istuu allapäin värttinänsä ääressä.
    Lalli nousee ja lähestyy tytärtään.)

LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?

SINIKKA: Mitä?

LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä—pelkäät ja kammoat minua?

SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.

LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.

SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.

LALLI: Minulla?—(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?

SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.

LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.—(Vaitiolo.)
Rakastatko Inkoa?

SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)

LALLI: Hyvä mies on Inko.—(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että hänellä ei ole taloa.

SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.

LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?

SINIKKA (hiljaa): Niin.

LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas … korpeen … pois pahoista ihmisistä.

SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?

LALLI: En mitään.—Milloin tulee hän sinua pyytämään?

SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.

LALLI: Nyt? Heti?

SINIKKA: Niin.—(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?

LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!—Hän on tervetullut minun kattoni alle.

    (Vaitiolo. Lalli palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen
    kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)

SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?

LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!

KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.

SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.

(Vaitiolo.)

LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?

KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan kolistelevan.

(Vaitiolo.)

INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään):
Rauha taloon.

LALLI: Terve tulijalle.—Saloilta matka käy?

INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani. tuomisiksi ehtoisan emännän.

KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.

INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat
Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.

KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.)
Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.

INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.

KERTTU: Siksi kiitänkin sinua—kihloistasi!

LALLI: Kissa kiitoksella elää.—(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.

KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)

LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.—Kah, mitä taivastelet, eukko!

KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.

INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan takaisin.)

KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi maistanut jumalan jyvää?

SINIKKA (hiljaa): Äiti!

INKO: Mistä sen päätät?

KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.

(Vaitiolo. Kerttu palajaa takaisin karsinanpuolelle. Inko, jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)

LALLI: Paina puuta!

INKO: Enpä tiedä,—taitaisi pitää tästä kotimajalle.

LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?—Istu!

INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän toiselle puolen.

(Vaitiolo.)

LALLI: Mitä Teljässä teit?

INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.

LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?

INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.—(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?

LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon mennäkseni.

INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?

LALLI: Varmempi on kirves vyössä.—(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit matkaltasi?

INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.

LALLI: Mikä?

INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen
Ylistarossa.

KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?

INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.

LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?

INKO: Mitäpä minä hänestä!—Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin pistäytyä.

LALLI: Vai oli.

(Vaitiolo.)

INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.

LALLI: Vai uhkaa.

(Vaitiolo.)

INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?

LALLI: Ei.

INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?

LALLI: En.

INKO: Vaikka kävi arpakapula?

LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla turpeellani.

(Vaitiolo.)

INKO: Minä siellä olin.

LALLI: Missä?

INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.

LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan siellä eukkokin.

INKO: Mielitty?

LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet saamassa kylmän kylvyn.

INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?

LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.

KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun tuli mennyksi niille Ukon juhlille…

LALLI: Mitäs menit!

KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää
Sinikankin päästä nuorten kisoihin.

INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)

LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.

KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.—(Tarkoituksella.) Ja olisi kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!

INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?

SINIKKA: Ei.

LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.—Hunnullisen ennen huolivat Ristin miehet.

KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.

LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä ollut.

KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät…

LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!

KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu… Ja veisattiin, ja laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies saarnasi niin kauniisti…

LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!

KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan. (Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi…

LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!

KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.

LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.

KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.—(Haaveellisesti.) Mutta kyllä se oli ihanaa…

INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.

LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se…

KERTTU: Ole hupsimatta!

LALLI: … unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa, niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta enää kunnon ihmistä tulleekaan!

INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä tarpeeksi.

LALLI: Eukkoa liiatenkin!

INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.

KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.

LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.

KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä minäkään kieltä penningittä.

LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.

INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!

KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä ostamaan?

LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?

KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!—(Nauraa.) Sitähän se kuuluu selittävän sekin Ristin mies.

KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?

Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan…

LALLI: Häh?

KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.

LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.

KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!

INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko joutuneesi kera naisen naljasille?

LALLI: Kokenut tuonkin tietää.

KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!

(Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)

INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.

LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!

INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa…

KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?

INKO: Ne olisi asiat.

KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.

INKO (loukkaantuneena): Niinkö—?

LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.

INKO: Aika kuluu arvellessa.—(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja, helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?

LALLI: Miksi eivät kelpaisi?—Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!

KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin tulitkin!

INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!

LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei ole hoppu hyväksi.

KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat nurpolla nokin lähteneet.

INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?

KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!

INKO: Kestää kylmän tämä poika.

KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.

SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.

INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.

KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?

INKO: Pääsen pihallekin.

KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.

INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.

KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.

INKO: Näet kumpaisetkin, kun ryöstän tyttäresi!

SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)

KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.

LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla erota.

KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!

LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen syttynyt.

KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin—harakanpesä!

(Vaitiolo. Kerttu tuiskeana karsinanpuolella. Inko seisoo synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan. Lalli neuvottomana keskilattialla.)

TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!

LALLI: Terve tervehyttäjälle!

KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.

TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.

LALLI: Menkää te toiseen tupaan.—(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto sulhon kanssa.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Lalli istuu lautsalla pöydän päässä. Tuura häntä vastapäätä rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.

LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?

TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.

(Vaitiolo.)

LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?

TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.

LALLI: Turkuunko takaisin lähti?

TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.—Tahtoi tavata Lallia.

LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?

TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä ole antanut kastaa itseäsi.

LALLI: Annoitko sinä?

TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!—ja pääseehän tuosta lähteessä peseytymällä.

LALLI: Saattaa päästä.

(Vaitiolo.)

TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?

LALLI: On.

TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt ristimään?

TUURA: En. Toiset ovat asiani.—(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi pielessä. Kuka hän oli?

LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.

TUURA: Aiotko antaa omasi?

LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran yhtä köyttä vetävät, näetsen.

(Vaitiolo.)

TUURA: Itse sinä et metsästä enää?

LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.

TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?

LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä pilkkeet emännällekin pirahtelevat.

TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!

LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.

TUURA: Sanoitko jotakin?

LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä, talvella ei tarkene.

TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!

LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.

TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?

LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.

TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?

LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.

TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.

LALLI (kolkosti): Niin.

TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?

LALLI: En heitä rakasta.

(Vaitiolo. Lalli nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle. Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen. Tuura seuraa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi, tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.

LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin mies talonsa rakentaa. Siitä naapurista emme pääse, vaikka minne muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)

TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen…

LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.

TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta haukahtavan…

LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.

TUURA: Siellä oli joku.—Sitten tuli niitä useampia.

LALLI (synkästi): Saattoi tulla.

(Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan. Tuura etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)

TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.

LALLI: Enkö?—(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)

TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille eksyy. Mutta et etempänä käy.

LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.

TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?

LALLI: En.

(Vaitiolo.)

TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee peninkulmasi kuuluville.

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.

(Vaitiolo.)

TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän tiensä sinun perästäsi.—Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.

LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?

TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.

LALLI: En!

TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.

LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä? Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?

TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?

LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.

    (Vaitiolo. Lalli tuijottaa synkkänä tuleen.
    Tuura on istunut pöydän luo.)

TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen merkkejä.

LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?

TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään, kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja asiansa.

LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.

TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.

LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.

TUURA: Sen jokainen tietää.—(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä, et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan päämiehet lähettivät.

LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla— arpakapulasta!

TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.—(Varovasti.)
Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi…

LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.

TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet…

LALLI: Kantakoot!—Kapuloikoot!

TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä yksinäisemmäksi.

LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.

(Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)

TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on…

LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.

TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea ystäväsi?

LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?

TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.

LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.

TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan enää hänen taikojaan.

LALLI: Enkö?—(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.

TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.—Et uhraa jumalille, et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun metsälle mennessäsi.

LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?

TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.—Vanhoihin jumaliin sinä et usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.

LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille matka.

TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?

LALLI: Ketkä?—(Naurahtaen.) Jumalatko!

TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.

LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat—? Kolkuttavat—?

TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin
Kiesus.

LALLI: Sepä olisi—!

(Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. Tuura nousee ja lähestyy häntä.)

TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.

LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.

TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!

LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.

TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.

LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!

TUURA: Entä sitten?—Ei vara venettä kaada.

LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!

TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.

LALLI: Mutta meren keskellä mies.

TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta pakkasessa.—Mekin olimme ystävät ennen.

LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.

TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.

LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos itseni tunnen.

TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.

LALLI (ylpeästi): Minä olen minä.

TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.

LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.

TUURA: Niitä lienevät.—(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.

LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi tarpeikseni.

TUURA: Mitä sanot?—(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset, varaväkevät?

LALLI: Tiedän, mikä on elämä.

TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?

LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.

TUURA: Etteivät pysty väkivasamat?

LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa.

TUURA: Älähän!—(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä?

LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.—Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi.

TUURA: Sen äärellä asut.—(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin.

    (Vaitiolo. Lalli on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle
    etualalle. Tuura taempana oikealla.)

LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan kumahtelevat.

TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta?

LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa.

TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää—mitä puut puhuvat?

LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan.

TUURA: Niinkö?—(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla?

LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän tulee toimeen omillaan.

TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi.

LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat.

TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä…

LALLI (kaksimielisesti): Ei. Ne kasvavat omasta itsestään.

(Vaitiolo.)

TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko?

LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen.

TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu mittaamaton.

LALLI: Sen partaalla seisonut olen.

TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen?

LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran.

(Vaitiolo.)

TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on elämä iloton sinun edessäsi.

LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni.

TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat.

LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon!

TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten.

LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli.

TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin.

LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren alla.

TUURA: Seisot,—kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi…

LALLI (vavahtavalla äänellä):

»Enkä sinne suohon sorru, kunne kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.»

(Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.)

TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi.

LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto.

TUURA: Tokko auttanee?

LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista?

TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet?

LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten.

TUURA: Et uhreilla lepyttää aio?

LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät.
Pane se mieleesi, Tuura!

(Vaitiolo.)

TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä.

LALLI: Kenestä?—(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He eivät istu eivätkä astu.

TUURA: Oletko niin aivan varma siitä?

LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?—Ja sinä sanot…

(Lalli seisoo keskilattialla. Tuura on siirtynyt vasemmalle etualalle.—Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja harvakseen.)

TUURA: Kuuletko?

LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.)

TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan.

LALLI: Kuka se voi olla?

TUURA: Se on hän.

LALLI: Kuka?

TUURA: Ristin Kiesus.—(Uusi kolkutus.) Miksi et avaa?

LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi—on—auki.

TUURA: Siispä sano se hänelle!—(Uusi kolkutus.) Hän tahtoo tupaan.

KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää.

LALLI: Kuka hän on?

KERTTU: Mikä lienee mieronkierto.

LALLI: Mitä hän tahtoo minusta?

KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua almua anelevaisena.

LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen!—Käske toiseen tupaan.

KERTTU menee.

LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken.

TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin.—(Vaitiolo.) Niin, taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella.

LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan istumaan. Istuu itse pöydän päähän. Tuura rahille pöydän toiselle puolen. Vaitiolo.)

TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä arpakapulaa…

LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt.

TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia…

LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla?

TUURA: Istut, istut.—Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä niin päätettiin.

LALLI: Käräjöikööt!

TUURA: Tietysti, tietysti.—Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää, että…

LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat.
Ymmärrätkö?

TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi?—Mutta kun koko heimo, näetkös…

LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta.

TUURA: Etpä et. Mutta…

LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.)
Minä en tee pahaa kenellekään.

TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa.—Mutta ne muut—

LALLI (laskee pöytään kämmenensä): Minä olen tämän korven ensimmäinen asukas. Minä otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella. Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet, heti on siinä outo suksenlatu edessäsi.

TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta…

LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni vieraiden ihmisten tungoksessa.

TUURA (nousten): Et, et.

LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla rauhassa?—Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet!

TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa ylimmäisiksi julistavat.

LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne? Millä oikeudella he tulevat tänne?

TUURA: Tulevat miekan oikeudella.

LALLI (kolkosti): Niin.

SINIKKA (tulee): Isä!

LALLI (jyrkästi): Mikä on?

SINIKKA: Se outo mies…

LALLI: No niin, mitä hänestä?

SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta.

LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan?

SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia.

LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla luolansa.

SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.

LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä talossa.

SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane?

LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen.

SINIKKA menee.

(Vaitiolo.)

TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä sotakutsua…

LALLI: Niin mitä?

TUURA: … niin ne kylän miehet ovat—(Naurahtaa väkinäisesti.) päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta.

LALLI: Vai ovat.

TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin—(Naurahtaa väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla tuomiosi.

LALLI (katsoo häneen): Niinkö?—(Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.)

TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi.

LALLI: Hyvä on.

TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.—Ja ainahan voi ilmestyä lieventäviä asianhaaroja.

LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty?

TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa…

LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin.

TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.—(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha ystäväsi.

LALLI ei vastaa.

TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen sinun puolestasi.

LALLI: Tuossa on ovi!

TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään.

LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki!

TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!—(Itsekseen.) Mies parka! (Menee.)

LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!— (Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo!

KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot?

LALLI (katsoo häneen): En mitään.—(Vaitiolo. Etsii jotakin ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut?

KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista?

LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa… Missä?

KERTTU: Siellä, siellä.

LALLI: … tervata tuo pitänee.—Kaitse kotia sillä aikaa!

KERTTU: Lähdetkö mihin?

LALLI: Lapinkorpeen lähden.

KERTTU: Nyt? Yötä vasten?

LALLI: Ei minua metsä pelota.

KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta?

LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.—Hyvästi!

KERTTU: Milloin takaisin tullet?

LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Henrik Pyhä, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee lieden ääressä Kerttu karsinanpuolella, Inko ja Sinikka oikealla taka-alalla.

HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola?

KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin.

HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo?

KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit.

HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut oikeaan.—(Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona?

KERTTU: Ei.

HENRIK PYHÄ: Missä hän on?

KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit?

HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei jaksa suistaa edes vaimoaan.

INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan.

KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu.—Ja saatanpa tuon juuri sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille siunaaman hetki sitten lähti.

HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala.

KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa.

HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut.

KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi!

HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet epäuskoinen ja heikko.

KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat!

(Vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon kristityksi.

KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta mistä sinä sen tiedät?

HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa.

KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee…

HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset pakanalliset menot…

KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka tahansa täällä todistaa.

(Lyhyt vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa?

KERTTU: Tulee, jahka joutuu.

HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle!

KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa olevan!

HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä?

HENRIK PYHÄ: Minäkö?

KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran?

HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän isän Roomassa minulle antamalla oikeudella.

KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus!

HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin, autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja kovakorvaisuutta….

KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja onnettomuutta!

HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan—ja olen huomannut jo monta kertaa matkallani—että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa, jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää!

INKO: Pyhä mies on haltioitunut!

SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan!

MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut?

KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi…

HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan kera.—(Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo?

INKO: Hän on minun morsiameni.

KERTTU: Ei, ei se niin ole.

INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle.

KERTTU: Ei, ei.—

HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo?

SINIKKA (arasti): O-on.

HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä siunaukseen.)

INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta osallisiksi?

SINIKKA: Me tahdomme.

KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!—(Päättävästi.) Eikä siitä nyt kuitenkaan mitään tule.

HENRIK PYHÄ: Kuinka?

KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin suuttuisi Lalli siitä.

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.

KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui äsken, kun niin kovat kirot luit.—(Nykii nuorikot ylös ja asettuu heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään. Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.—(Ingolle.) Menetkö siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.)

HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt?

KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä tavalla, että Inko on köyhä mies…

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni—

KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo…

HENRIK PYHÄ: Vaiti!—Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin, missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta käytöksestäsi.

KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule?

HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.—Ja mitä mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita kumartaa…

KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?—Joka ei kumarra kuutakaan!