TOINEN NÄYTÖS.
Tuomas rukoilee. Kaikkivalta etenee hitaasti taustan pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden keskinäyttämölle. Tuomas nousee, kääntyy ja äkkää edessään Kaikkivallan.
TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?
KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?
TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?
KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille tämän. (Tarjoo hänelle kääryä kädessään.)
TUOMAS (torjuen): Pois!
KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.
TUOMAS: Pane … se … pöydälle siis!
KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)
TUOMAS: Tunnetko … tuon kirjeen … sisällyksen?
KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.
TUOMAS: Sinä … et tiedä myöskään … kuka sen kirjoittaja on?
KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n paimenkirje, teille osotettu.
TUOMAS: Hiljaa!—(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.—(Tulee hänen eteensä.) Tähän kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä…
KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema riippuu siitä.—(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.
KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.
TUOMAS: Hyvä.—(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma opetuslapseni.
KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!
TUOMAS: Milloin palasit Virosta?
KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti
Balduinia.
TUOMAS: Tosiaan!—Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?
KAIKKIVALTA: Isä!—Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.
TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?—Sitten mahdoin minä myös niin tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.
KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.
TUOMAS: … Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?
TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.
KAIKKIVALTA: Mikä hetki?
TUOMAS: Sinun suuri hetkesi.—(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.
KAIKKIVALTA: Ja minä menin…
TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen, että viisaat miehet nimittävät elämäntyöksi sitä.
KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?
TUOMAS: Tahtoisitko … sinä … niin?
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.
TUOMAS: Oliko?
KAIKKIVALTA: Te olitte niin hyvä minulle.
TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo hyväksi minuakin.—(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.) Kuinka vanha olet?
KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.
TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?
KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!
TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?
KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.
TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä olet onnellinen.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.
TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä… (Hillitsee itsensä.) Minä olen … hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. Kaikkivalta hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.)
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?
KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.
TUOMAS: Kiitos.—(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari… Mutta kun tulee minun ijälleni … minä olen _niin yksin.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.
TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: täytyy olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan … joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!…
KAIKKIVALTA: Niin, isä.
TUOMAS: … Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi…
KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.
TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy kaikki meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme … joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme … vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme.
KAIKKIVALTA: … Ja myöntää, että me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä! (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)
TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.—Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani.
TUOMAS: Sinulla?
KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani.
TUOMAS: Siinäpä se: sinä olet lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.—
Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?
KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.
TUOMAS: Saatan nimittäin … pian tulla … tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.
TUOMAS: Mikä … on … onni?
KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.
TUOMAS: Silloin . en minä … ole ollut … ikinä onnellinen.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun seurassani.
TUOMAS: Mutta miksi minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle sanoa, Pietari?
KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.
TUOMAS: Mutta miksi minulla, on paha omatunto?—Mikä se on tuo jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa minulle?
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.
TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko niin, Pietari?—Joskus olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.
KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.
TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole kiduttanut itseään enemmän kuin minä.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.
TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, mikä minä olen pohjaltani!
KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.
TUOMAS: … Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin tahansa murtaa ne… Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?
KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.
TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?—Mutta ei ole myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.
KAIKKIVALTA: Ihmispeto te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä teitä rakastan ja kunnioitan.
TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään, millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen syntynyt _rumana…
KAIKKIVALTA: Ei, isä…
TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän…
TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä sukurutsaisena…!
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin perintö sellainen kuin minä saanut olen…! (Vaikenee tukahduttaen liikutustaan.)
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.
TUOMAS (harvakseen): Elämä … ei ole ollut leikkiä minulle.
KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.
TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.
KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?
TUOMAS: En.—(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan tahtoisi olla sitä toivomatta.
KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava.
TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä…
KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.
TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla… Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan.
TUOMAS (kolkosti) En tiedä… Sieltä olen minä kotoisin.
KAIKKIVALTA: Mistä?
TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut alhaalta…
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.
TUOMAS: Minä voin joskus … kohota korkealle, mutta ainoastaan ajatuksissani.
KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä?
TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne … alas … ymmärrätkö?
KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille.
TUOMAS (ristii kätensä): Niin.—(Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta, jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen…
KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella?
TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä voin taistella ja tahdon taistella, sillä minä olen nähnyt niitä, joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä.
KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat?
TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä … alhaalla.—Jäätyneiksi sieluiksi tahtoisin minä niitä nimittää.
KAIKKIVALTA: Eivätkö he … sula … koskaan?
TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja pakkaseen.
KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa.
TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo tulla pelastetuiksi.
KAIKKIVALTA: Eivätkö he … ikävöi … Jumalan aurinkoa?
TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa yötä, ainoana ystävänään.—He jäävät sinne.
KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin ihmisiä.
TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja juuri siksi minä joskus kadehdin heitä.
KAIKKIVALTA: Onko … Jumala … ottanut heiltä … kyvyn kärsiäkin?
TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut.— (Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas iankaikkisesta niin iankaikkiseen.
KAIKKIVALTA: Voiko ihminen … tulla tuomituksi … jo elinaikanaan?
TUOMAS: Minä pelkään niin.—Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja jo ennen elämäänsä.
KAIKKIVALTA: Eikö … elämä … sitten ole … jäinen helvetti heille?
TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli.
KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen?
TUOMAS (hitaasta): Minä olen … luotu … kärsimään.
KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte aina.
TUOMAS: Aina.—Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän hengen minun sieraimiini!
KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä.
TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni.
KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan.
TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen niin epävalmiina kuin minä.
KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa
Luojan luomistyötä?
TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa sinulle, poikani: taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään sangen keskeneräisenä. (Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan.
TUOMAS: Että te muut … täydellisiksi … tulisitte?
KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, mikä on Jumala.
TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä?
KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa esille sydämestään.
TUOMAS: Että te muut siinä … autuaina … lepäisitte?
KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä liian korkealle. (Vaitiolo.)
TUOMAS: Mutta onko sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle? Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?
KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.
TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin raskaasti rankaisisi?
KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.
TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän, epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)—… Mikä se on? Pietari, voitko sinä sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?
KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!
TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?
KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi että te ijäti tekisitte ja toimisitte!
TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä.
KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat teot koskaan olleetkaan?
TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.—
(Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.)
TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen?—No niin: minä olen väärentänyt sen.
KAIKKIVALTA: Niin, isä,
TUOMAS: Paavin paimenkirjeen. Minä väärensin sen, koska tarvitsin sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi—(Vaitiolo.) Mene ja ilmianna minut!
KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä!
TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei tarvitse sanoa kuin sana…
KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä.
TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee yöt ja päivät minua…
KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.)
TUOMAS: Mitä aiot sillä?
KAIKKIVALTA: Sen hävittää.
TUOMAS: Sinä uskaltaisit…?
KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä?
TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi…
KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä
Jumalaa kuin ihmisiä.
TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.)
KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: päivä paistaa!
TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja sakariston vastakkaiselle seinämälle.)
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Tuomas oikealla pöydän ääressä, Pietari Kaikkivalta vasemmalla keskinäyttämöllä. Ritari Raimund tulee vasemmalta. Illan rusko vaalenee vitkalleen.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme, odottaa kirkkotarhassa.
TUOMAS: Hyvä.
RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella teitä piispankartanossa.
TUOMAS: Minä tulen.—Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle otolliseksi.
KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS (Raimundille): Menkäämme.—Myöskin teidän terävä älynne ja laaja kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan.
RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, dominus episcopus. (Kumartaa.)
TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin.—Herra legaatti lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan hallitsemisessa.
RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne?
RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon.—(Uneksien.) Siellä toivon vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni.
TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut?— (Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin.
RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua.— (Purskahtaen.) Mutta minä, en voi sille mitään! Minun täytyy täältä pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon!
TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän poistua täältä?
RAIMUND: Minä luulen … olevani … lumottu.
TUOMAS: Lumottu?—Tuo nainen on lumonnut teidät?
RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut tuntumaan kaikki niin kummalliselta… Minä en ole itseni herra enää. Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia, jotka minua pelottavat ja kauhistavat…
TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä.— (Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa teitä.
RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria?
TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä.—(Kuin itsekseen.) He lähtevät, he lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin…
RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle.
TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen.—(Synkästi.) Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin en voi poistua paikaltani.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on.—Te lähdette? Se on teidän peruuttamaton päätöksenne?
RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta.—Pietari: käske sisälle panttivanki!—Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon! (Menevät perälle. Kaikkivalta menee vasemmalle ovelle ja viittaa. Hetken perästä tulee sisälle Lyyli Tavast, kahden ratsumiehen saattamana.)
KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat hänen viittauksestaan.)
LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee?
KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua?
LYYLI: En.
KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista, säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta sitten Turun satamassa.
LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä.
KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet…
LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse.—Kuka olet siis?
KAIKKIVALTA: Olen Pietari…
LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä.
KAIKKIVALTA: Pietari … Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini.
LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia
Lapinkorvessa.
KAIKKIVALTA: Lyyli!
LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän, kuulun Hämeen heimojen keskuudessa…
KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni.
LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli vapaa.
KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen.
LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota.
KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä.
LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten.
KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen, laajemman vapauden lahjoittaneet.
LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on?
KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle.
LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta.—Etkö tiedä, että palvelet isäsi murhaajaa?
KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut minulle.
LYYLI: Voiko olla kahta isää?
KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen.
LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin.
KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.)
LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka hän on minulle opettanut.
LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta.
KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin.
LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies.
KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista intohimoista.
LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha?
KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli.
LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua … sillä vihalla … Lyyli?
LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja ylpeydessä.
KAIKKIVALTA: Olet julma.
LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Mitkä ovat … sinun tunteesi … minua kohtaan … tällä hetkellä, Lyyli?
LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään.
KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani.
LYYLI: Häntä vihaan minä.
KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä?
LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies.—Olen vannonut hänen perikatonsa.
KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi?
LYYLI: Hän on heimoni vihollinen.
KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä.
LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä kaatui tasapäässä taistelossa.
KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta.
LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta.
KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi…
LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle?
KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun…
LYYLI: Se taru on totta!—Tiedätkö, mitä Hämeen Kiialassa kerran tapahtui?
KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne…
LYYLI: … samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä kautta.—Hän myös äitini häväisijä on…
KAIKKIVALTA: Ei!
LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi.
KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.)
LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, että vihaan häntä?
KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on
Jumalan.
LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien.—(Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen tulevan tänne?
KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää.
LYYLI (kiihkeästi): Sinut tahdon minä takaisin pakanaksi käännyttää.—Etkö aio auttaa minua?
KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon ajatella.
LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut.
KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet?
LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa hänet perikatoon.
KAIKKIVALTA: Mitkä?
LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta?
KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien.
LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että aion, manata heidän henkensä esille sinusta.
KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva.
LYYLI: Veri on vettä sakeampi.—(Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä pyydän sinulta?
KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta…
LYYLI: Mutta?—Muuta ei ole tarviskaan.
KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä velhotaidostasi.
LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä?
KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani.
LYYLI: Mene siis!
KAIKKIVALTA: Lyyli!
LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani.
KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi!
LYYLI: En ikinä.
KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään polttoroviolla. (Lyyli hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo.—Äkkiä askeleita perällä. Lyyli kuuntelee.)
LYYLI: Hän tulee.
KAIKKIVALTA: Kuka?
LYYLI: Piispa Tuomas.
KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa.
LYYLI: Jätä minut!
KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi…
LYYLI: Mene!
KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu Lyylin katseen pakottamana vasemmalle.—Hetken perästä tulee sisälle perältä piispa Tuomas, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.)
LYYLI: Piispa Tuomas!
TUOMAS: Kuka puhuu?
LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran.
TUOMAS (kauhistuen): Nainen!—Kuinka olet tullut tänne?
LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet.
TUOMAS: Oletko … yksin?
LYYLI: Me olemme kaksin täällä.
TUOMAS (katkonaisesti): Missä on … Pietari … minun opetuslapseni?
LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua tahdoin minä tavata, piispa Tuomas.
TUOMAS: Sinä?—Mitä tahdot minusta?
LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta.
TUOMAS: Vaikene!
LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio vastata terve tervehyttäjälle?
TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit!
LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä.—Mutta mikä sinun on?
Sinähän horjut ja vapiset aivan?
TUOMAS: Nainen! Jätä minut!
LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua…
TUOMAS: Jätä minut!
LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä!—Eikö totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä käynnilläsi kunnioitit?
TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan?
LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas!—Eikö totta: sinulta ei puuttunut mitään?
TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt … puuttuu minulta … miekka.
LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä minun vertani punaisinta.
TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle.
Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.)
LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen.—Mutta juuri siksi tulisi sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle.
TUOMAS: Sinulle?
LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen…
TUOMAS: Pakana olet…
LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (Lyyli on äkkiä käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. Tuomas katsoo epäröiden häneen. Vaitiolo.)
TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä.
LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi järkähtävä.
TUOMAS: Minä en tahdo puhua sinulle.
LYYLI: Miksi et?—Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta… (Tahtoo tarttua hänen käteensä.)
TUOMAS: Pois!
LYYLI: Isä: siunaa minua!
TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua.
LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta, jonka opettaja olet…
TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada kasteen siunauksen juuri minun käteni kautta?
LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä.—(Polvistuu.) Katso: minä painan polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi palvelija…
TUOMAS: Nouse!
LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut.—(Surumielisesti.) On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta äitiäni…
TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.)
LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen
Kiialassa.—Kasta minut! Sen olet sinä äitini muistolle velkapää.
(Katsoo viattomin silmin ylös häneen. Tuomas seisoo sisällisessä
kamppailussa. Vaitiolo.)
TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika.
(Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)
LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.
TUOMAS: Mitä … on äitisi haamu … huutanut sinulle?
LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin saman Jumalan nimeen…
TUOMAS: Ei!
LYYLI: … jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.—Myöskin sinä rakastit häntä, isä, eikö totta?
TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen … tehnyt surman-synnin … sinun äitisi keralla.
LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.—Älä luule, että kannan kaunaa sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa…?
TUOMAS: Lakkaa!
LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia hongikoita…
TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa, minä en tahdo!
LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi kasvojen alla…
TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään?
LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi palvelijalle.—Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan.
TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on… (Väristen.) Hän seisoo tällä hetkellä ilmi elävänä edessäni.
LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä.—Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?
TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. Lyyli on hiljaa hiipinyt hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)
LYYLI: Isä!
TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?
LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?
TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.
LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua?
TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä sovitettu.
LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?
TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. (Vaitiolo.—Lyyli painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä pitkään ja palavasti.)
LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!
TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua niin?
LYYLI: Miksi sinä juuri nyt himoitset minua, piispa Tuomas?
TUOMAS: Se ei ole totta!
LYYLI: Siispä katso silmiin minua!—Haa, sinä et voi katsoa silmiin minua enää. Sinä himoitset…
TUOMAS: Vanhurskas Jumala!
LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni…
TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään…?
LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu.
TUOMAS: Huovit!—(Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (Huovit tulevat pysähtyen ovensuuhun.) Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet polttoroviolle!
LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa
Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani.
TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan!—(Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen!
LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle kaulaamaan!…
TUOMAS: Taivaan vallat!
LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun mahtisi on kotoisin Manalasta.—Luuletko, etten ole tutkinut maani tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille? Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas, että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan!
TUOMAS: Roviolle!—(Huovit vievät hänen viittauksestaan Lyylin vasemmalle. Tuomas seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen… (Vaipuu kokoon.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
Tuomas istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on miltei pimeä. Pietari Kaikkivalta tulee perältä ja pysähtyy hänen eteensä.
KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä?
TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen hänet.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?
TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.—
(Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?
KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt sen.
TUOMAS: Minkä?
KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.
TUOMAS: Niinkö?—(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi lempeässä levossaan.—(Kaikkivalta tekee työtä käskettyä.) Pietari: ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?
KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun teitä ajattelen.
TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään… Siis ei sitä asiaa ole minulle olemassa. (Vaitiolo.)
TUOMAS: Pidätkö minua … pahantekijänä?
KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka tekee.
TUOMAS: Hyvää vai pahaa?
KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi.
(Vaitiolo.)
TUOMAS (hitaasti): Heidän tähtensä … me siis olemme … loassa ja veressä kaahlanneet?
KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.
TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?
KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.)
TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka tulevat!
KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?
TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!—Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.
TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.—(Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi…
KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.
TUOMAS (häntä kuulematta): … Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan…
KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani.
TUOMAS: … Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa… (Vaikenee vavahtaen.)
KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?
TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?
KAIKKIVALTA: Minä?—Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.
TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.
KAIKKIVALTA: Kuinka?
TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.—Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, ketä hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat.
KAIKKIVALTA: Ketä siis?
TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.—Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, oikea isäsi. (Pitkä vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?
TUOMAS: … munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.—Minä ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.—Nyt ajattelen lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.
KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?
TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.
KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.
TUOMAS: Kuinka?—(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?
KAIKKIVALTA: En.
TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.—Työ-ala, jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin sinulla jo sitäkin olevan.
KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän luoksenne ikuisesti?
TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä… (Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää painavan sinut niin alakuloiseksi.
KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.
TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!
KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.
TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?
KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.—Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?
TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?
KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa.
TUOMAS: Kuinka? Miksi et?—(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.
KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni…
TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.
KAIKKIVALTA: … Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä…
TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha… Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta… Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti…
TUOMAS: Vaikene!—Mitä voit sinä opettaa sitten?
KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata… Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha… Minä voin opettaa, että rakkaus on suurin kaikista…
TUOMAS: Rakkaus?
KAIKKIVALTA: …—Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.
TUOMAS: Mitä outoja opetuksia nuo ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?
KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on Franciskus
Assisi…—(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)
TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!—
Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani… Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa…
TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?
KAIKKIVALTA: … Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan… Minä näen taas ilman impien astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja hopeisiin… Sillä minä näen jälleen hyvän Jumalan hymyn luonnossa ja ihmissydämissä…
TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.
KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten kiristys on. Mutta minun isäni rakasti maata ja perkkasi pelloksi sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!
TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti kiinni häneen. Kaikkivalta herää kuin hurmauksesta, katsoo säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. Tuomas synkkänä kuin ukkospilvi.— Raimund tulee kiireesti perältä.),
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…
TUOMAS (tuimasti): Mikä on?
RAIMUND: … Minä olen kuullut … minä olen saanut juuri tiedon siitä … minä en mitenkään voi sallia sitä…
TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?
RAIMUND: … Että hänet surmataan… Että te olette tuominnut tuon naisen polttoroviolle…
KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?
TUOMAS: Hiljaa!—Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella häntä… Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä vannonut tämän ristin kautta…
TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen vikapää.
RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä… Minä näen hänessä vain naisen…
TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät.—No niin, tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin…
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota kirkkotarhaan…
KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.)
TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi.
RAIMUND (säihkyvin silmin): Dominus episcopus: hän ei tule palamaan ollenkaan.—Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio ottaa ollenkaan huomioon minun tahtoani tässä asiassa?
TUOMAS: En!
RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille…
TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne!—Te loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten alla…
RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti—kuuletteko: nyt heti! —takaisin minun tuomiovaltani alle?
TUOMAS: Hän kuolee.
RAIMUND: Ei! Hän ei kuole.
TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan.
RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä…
TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran huonehessa?
RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, kuolee!… (Aikoo syöksyä ulos. Balduin tulee nopeasti perältä.)
TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä…
BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu?
RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen.
TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani toimituksessa…
BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä?
RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon naisen kuolemaan…
TUOMAS: Hän kuolee, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään, vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa ja sakramentteja…
BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa
Tuomas.—Miekkanne, ritari Raimund!
RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän katoolisen kirkon palveluksessa…
BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen?
RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa.
BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä otan nyt sen oikeuden itselleni.
RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi…
BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle, julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa…
RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin… Minä vetoan meidän Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen luo…
BALDUIN: Te ette vetoa.—Miekkanne!
RAIMUND: Dominus magnificus: minä olen vannonut, että kukaan ei ole tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee…
BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne!—(Raimund ojentaa hänelle miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee sen pöydälle. Raimund kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään.— Kaikkivalta rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa Tuomaan jalkojen juureen.)
KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!… Armoa!…
TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille.
KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri sytyttää rovion.—Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen teitä: peruuttakaa käskynne!…
TUOMAS: En.
KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): … Peruuttakaa käskynne, sillä se on erehdys … se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä…
TUOMAS: Vääryys?
KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana kuolemaan…
TUOMAS, No niin? Hän on pakana…
KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet…
BALDUIN: Kristitty?
TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka?
KAIKKIVALTA: … Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa…
TUOMAS: Se on totta.
BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis?
KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta.— Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi vielä pelastua.
TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon. Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen piispa Tuomas…
KAIKKIVALTA: Isä! Isä!—Minä rakastan tuota naista…
TUOMAS: Sinä?
KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti minulle.—Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi, että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne…
TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut?
KAIKKIVALTA: Jos sanon minä … niin ilmoitan minä teidän kaikki rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina katsovat meihin…
TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut?
KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä. —Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä silmänräpäyksessä… (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on väärentänyt paavin paimenkirjeen!
TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä sammuu. Raimund ja Balduin syöksähtävät esille kauhistuneina.)
RAIMUND: Mitä teette?