TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.)

BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei meillä ole mitään tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.)

Esirippu.

MAUNU TAVAST

4-näytöksinen legenda

(Naamioita III, 1908)

HENKILÖT:

MAUNU TAVAST, Suomen piispa.
ANNA, Lepaan neiti, nunna Wadstenan luostarista.
OLAVI TAVAST, maisteri Parisin yliopistosta.
PIETARI KARPALAINEN, Kuusiston linnan vouti.
ELINA, hänen tyttärensä.
RANKONEN, asemies.
MARTTI, kaniikki.

Tapahtuu kauniina kesä-yönä Kuusiston linnassa v. 1437.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta. Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. Maunu Tavast lukee. Kirkas kesä-illan valaistus.

Ovi oikealta avautuu hiljaa. Martti kaniikki tulee saattaen sisälle Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. Anna jää ovensuuhun seisomaan.

MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle, että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi—»

ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut—»

MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?

ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää, vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun lemmittysi tai—älä lue sitä viaksi minulle—sinun porttosi ja sinun rakastajattaresi.»

MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!

ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa, sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.

MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken sinusta.—Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle abbedissaltasi?

ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset siunaavat Suomen erämaissa!

MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!—(Saattaa hänet nojatuoliin.) Istu!—Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?

ANNA: Olen joskus selaillut sitä.

MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden viljelystä. Sinä luet latinaa?

ANNA: Vain vähäisen.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen liene. Iloitsen siitä, sisar.

ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.

MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä oppineita!—(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat, vähitellen, vähitellen.—Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia minulle?

ANNA: On.

MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?

ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?

MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)

ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.

MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.— Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi birgittalaisluostari?

ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.

MAUNU TAVAST: Kuinka?—Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis, hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar, minä en luota siihen.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi
Raisioon rakennettavasta naisluostarista.

MAUNU TAVAST: Etkö?—Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa… Ei, sisar, minä en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.

MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?

ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut minut Suomen rantoja lähestymään.

MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta omalta maaltasi?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.

ANNA: Turhaan?

MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?—Tietysti ei se ollut turha.

ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät sammumaan.—(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?

ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa levon sielulleni.

MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa. Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.

ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani ja väkeni maahan musertanut.

MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä tahdot itsesi minulle ripittää?

ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.

MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.

ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.

MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.—Tahdotko ripittää itsesi tuntemattomana?

ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.

MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä! (Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)

ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.

MAUNU TAVAST: Niin.

ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja käytökseltään.

MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?

ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja väkevää väittelytaitoaan.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?—(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit ja hän sinun kerallasi?

ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus yhdisti meidät.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne täydellisiksi.

ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen pappien seassa…

MAUNU TAVAST: Suomen?

ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta kaikkien pohjoismaiden.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?

ANNA (hiljaa): Miehestä, jota minä rakastin. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (päätään pudistaen): Ei ole elänyt sellaista miestä Turun hiippakunnassa.

ANNA: Ei muita kuin yksi.—Hän oli minun herrani tai pikemmin minun isäni, minun puolisoni tai pikemmin minun veljeni, minun rakastajani tai pikemmin minun rakas opettajani…

(Vaikenee, suutelee suuren liikutuksen vallassa vanhuksen kättä ja kostuttaa sitä kuumilla kyyneleillään. Maunu Tavast sallii sen liikkumattomana tapahtuvan. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tuskin kuuluvasti): Sitten?

ANNA: Minä synnytin hänelle pojan.

MAUNU TAVAST: Pojan? (Katsoo kauhistuneena häneen.)

ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.

MAUNU TAVAST: Tuo mies—ei vienyt—vihille sinua?

ANNA: Hän oli pappi.

MAUNU TAVAST: Sitten?

ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen.
Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.

MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän—ei—sallinut sitä?

ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa kaikkivaltiasta.

MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin kehoittanut?

ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä kuin iankaikkista autuuttani.

MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?

ANNA: Kadun, että menin luostariin.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?

ANNA: Isä: minä en voi.

MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?

ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun haavojasi?

ANNA: Ei.

MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa sinun sielustasi?

ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.

MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?

ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle mahdottomaksi. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?

ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut?
Sinä et ole minua vielä unohtanut?

MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?

ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä hänet.

MAUNU TAVAST: Kenet?

ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.

MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt, että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen Parisissa.—Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.

ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.

MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?

ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan taivaalla himmentävä.

MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä olet puhutellut häntä?

ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on syytä ylpeillä pojastasi.

MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?

ANNA: Hän on häikäisevä—Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin nyykähdyksessä!

MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.

ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki keveämmin hänen seurassaan.

MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan henkäyksen suuresta maailmasta.

ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät päivän kirkkaan koittaessa!—Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla! Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen! »Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.

MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon suurten kykyjensä kuorman alla!

ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.—Minä seisoin syrjässä ja ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.

MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan. Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!

ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille molemmille ikuiseksi autuudeksi.—Niin, ajattelin minä syrjässä seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan kartanolle astuessaan..

MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.

ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait Jumalalta?

MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla … Olavi.

ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle. Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä, oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava maailman mahtavimmat.

MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on hän perinyt minulta myös synnin.

ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi ymmärtää.

MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän molempien.

ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien arkipäivien lomassa.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.

ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.

MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä, minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun synti myllersi hänen sydämessään.—(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan tuon toisen, Anna Lepaa.

ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi,
Maunu Tavast?—(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)

»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan. Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään. Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän poissa oli?—»

MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard … ennen syntiinlankeemusta.—
(Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)

»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen keisarinnansa.»—

ANNA: Niin, se oli Heloise … ennen hedelmällisyyttä.

MAUNU TAVAST: Ja nyt?

ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.

MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?

ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.

MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?

ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.

ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.

MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.

ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.

MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.—(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa ajallisesta autuudesta.

ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.

MAUNU TAVAST: Kuinka?—(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.

ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?

MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä, joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut rakastamaan ihmisiä.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme pyhimmän vihkimyksen.

MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä … elämä on niin lyhyt ja kuoleman-ajatus niin kammottava.—Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä eroa heidän välillään.—Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa, sillä me olemme onnettomuustovereita.

ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani muistuttaa?—Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen, josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.

(Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. Maunu Tavast katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)

MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.

ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi on käyvä minun ylitseni.

ANNA: Kuka?

MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.

ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa. Martti tulee kiireesti oikealta.

MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne…

MAUNU TAVAST: Puhu!

MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä.
Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa…

MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies.
Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa.
Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun hiippakunnalle.—Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla häntä vastaan ottamassa.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon.—Herra kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani.—(Martti tuo hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä.—Joutukaa! Annettakoon käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä, ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.

MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne.
(Menee.)

ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu
Tavast?

MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä.—Se on totta! Meidän äskeinen kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi lopullista tarkoitusta.

ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.

MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?

ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.

MAUNU TAVAST: Koskaan?

ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä…

MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota naisluostaria Raisioon rakennuttanut?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.

ANNA: Minusta?—Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen kelvollinen.

MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.

ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.— Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää milloinkaan nähdä häntä.

MAUNU TAVAST: Kuinka niin?

ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian toistava käyntiään.

MAUNU TAVAST: Hän?—Hän jää tänne.

ANNA: Turkuun?

MAUNU TAVAST: Minun luokseni.—Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.

ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun viittaustasi?

MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon palvelukseen.

ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta tuskin Suomen kirkon.

MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.—Kuinka? Eikö Suomen kirkon?
(Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?—
(Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta
piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin…

ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?

MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?— (Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi kasvattanut.

ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast? Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat pyhän ja ankaran työsi alttarille?

MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan. (Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt allani kaiken maailman ihanuuden.

ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?

MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian. (Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.—Mutta Olavin? Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.

ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.—(Vaitiolo.) Ja hänen sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?

MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni
Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni.
Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.

ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.

MAUNU TAVAST: Tuskin.—Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa päivänpaisteisuutta.

ANNA: Luuletko—että se tulisi—häneen kovasti koskemaan?

MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä, että hän onkin vain avioton lapsi…

ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja siunaus Turun hiippakunnan.

MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.—Minä tunnen Olavin rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni Niilon pojasta.

ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.

MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon palveluksessa.—Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää mitään. Sitten, kenties sitten … ennen kuolemaani.

ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?

MAUNU TAVAST: Anna!

ANNA: Niin, minä ajattelin … jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut, onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa…

MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso, päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen Suomen kesä-yön hämärässä.

ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon kajastamista.

(Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat Karpalainen, ja Rankonen asettuen kumpaankin pihtipieleen.)

KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.

(Olavi tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä, maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä ja energiaa todistaen.)

OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)

MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!—Sinä olet siis jälleen kotona.

OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan. (Huomaa Annan.)—Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia…?

MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista…

OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua.—Äiti, suokaa minulle siunauksenne!

ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa
Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut!
Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa… Niin, tehän olitte myöskin
laivalla, hurskas äiti?

ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.

OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne.—
Setä, minulla on sinulle terveisiä… Ei, ei, kaikki terveiset
tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta,
Pragista…

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?

OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.

MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat—?

OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja.—(Humoristisesti.) Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.

OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.—(Vakavasti.) Myöskin tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske ihmishengen vapaudesta.

MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?

OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi kansan kielellä kirkoissa opetettava.

MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös äidinkielellä.

OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?—Setä! Setä! Tästä meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?—Niin, niin, pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.—Sinun aseesi taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.

OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?—Minä puolestani puhun tätä aivan vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.—Sinä sanot, että minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen harhaoppisten suuntien kukistamiseen.—Niin, minä tunnen todellakin itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.—Monin joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset. Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta hairahtumaan.—Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.—Ja mihin ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan… Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee häntä.)

KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.—Minä seison kyllä mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin dominus magister vain puhuu. —Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle. »Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet lähtisivät hänen päälaeltaan.»

OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.—Päivää, Rankonen.
(Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?

RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.

OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?—Niin, niin, tunnustapas vaan, että sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.

RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra maisteri suvaitsee muistaakin.—Eei, eihän niitä näin kesäaikaan…

OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri opettajani metsästyksen jalossa taidossa.—Nyt olen minä siis jälleen kotona!… (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!— Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä uneksien. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?—
Hänen sielunsa halajaa rauhaa.

ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.—Sinä kuulit, mitä hän äsken sanoi…

MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.

ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä löytänyt sille alaa omasta sydämestään.

(Elina tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)

KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.

OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?—Ah, se on totta!—(Lähestyy neitoa.) Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä silloin minun polvellani.

ELINA: Minä muistan.

OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko? (Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa tarhastasi?

ELINA painaa päänsä alas ujostuen.

KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.

OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.—Hyi, Elina! Onko totta, mitä isäsi sanoo?—Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi tarjonnut ruusuja sinulle.

ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.

OLAVI: Niinkö?—(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo kesältä ja aamunauringolta.—Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä olet juuri taittanut sen?

ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.

OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien maljan Kuusistossa.—Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.

MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.

(Tervehtivät toisiaan. Elina vie pois viinitarjottimen. Olavi katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)

OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella teidän asuntonne yllä?

KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia…

OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.

RANKONEN: Kyllä minä…

OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.

KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.

OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin.— (Karpalainen ja Rankonen menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.

MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi kirjalahjoiksi minulle?

OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa eräs hopeakoristeinen epistola.

MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.

OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä kirjalähetyksistäni lahjoittanut.—(Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä! Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.

MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä sieluaan virvoittaa.

OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä?—(Ottaa kirjan pöydältä ja selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto…

MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.

OLAVI: Minä tiedän.—Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä säilä pyhän kirkon palveluksessa!—Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla lukea juuri tätä kirjaa.

MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen ja palavaan ihmissydämeen.

OLAVI: Niinkö?—Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja viheliäisyydestä.—Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen.—Mutta Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen…! Minä en todellakaan voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.

MAUNU TAVAST: Etkö?—(Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen alhaista alkuperää muistuttamaan.

OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa, siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen.—Epäilemättä paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin korkealle Herran taivaan ihanuuteen.

MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?

OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa kantavuus.

MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle, ellei mieli itse vajota siihen.—Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen, joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto…

ANNA (heikosti): Ah!

MAUNU TAVAST: Olavi!

OLAVI: Anteeksi!—Voitteko pahoin, äiti?

ANNA: En.—Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se menee kyllä ohitse.—(Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi heikkouttani.

OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät uuvuttanut?

MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.

ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.

OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?

ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.—Se on ohitse, se on jo ohitse.—Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.

MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.—(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla kenties ole jotakin kahdenkeskeistä…?

OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.

ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen aina tilaisuutta, ei aina… Ellen häiritse siis, olen pian takaisin täällä. (Menee oikealle.)

OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja sairas…

MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.

OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!—(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä tahdon itseni ripittää.

MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa sydäntäsi?

OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti.— (Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava hekkuma minun hengelleni.

MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?

OLAVI (hiljaa): Rakkaus.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain minun mielikuvituksessani.—Minä en ole koskaan nähnyt häntä.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa hallitsijatarta.

MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?

OLAVI: Johanna d'Arc!—Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt
Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.

MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.

OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän marttyyrikuoleman polttoroviolla.—Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista kangastuksista.

MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?

OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle, joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.

MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!—(Siunaten häntä hiljaa.) Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.

OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.

ANNA (näkyen ovella): Amen!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Asemat edelliset. Olavi nousee liikutettuna. Anna tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja selailee sitä. Vaitiolo.

OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä valmistanut.

MAUNU TAVAST: Kerro!

OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n sotaväelle.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.

OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi minut.

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja sinä puhuit kuninkaalle?

OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta. Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa. Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat… Ah! Se oli suurin hetki minun elämässäni.

MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti vastaan sanasi?

OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään.—Ja hän vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet.—Ja kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa, sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!

MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi?—Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin yliopiston.

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Ja nyt sinun tulee kertoa meille myös paljon muuta yliopisto-ajoistasi!—Mitä olet tehnyt ja mitä toimittanut?—Minä tiedän, että sinä et ole ollut laiska siellä…

OLAVI (hymyillen): Tuskin.—Sanotaan tosin, että moni nuori mies lähtee Parisiin seitsemää taidetta hakemaan, mutta löytääkin sieltä kuoleman syntiä seitsemän.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän, että sinä et kuulu niiden joukkoon.—Mutta kuinka englantilainen kansakunta tuli valinneeksi juuri sinut tähän tärkeään ja kunniakkaasen toimeen?—Ah, se on totta, kerroithan jo viime käynnilläsi olleesi kansakunnan rahanvartija…

OLAVI: Niin, ja kansakunnan prokuraattori, ja yliopiston rehtori, ja…

MAUNU TAVAST: Mitä? Rehtori? (Nousee ylös.)

OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella?— Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan bakkalaario, lisensiaatti ja magister regens, minä olen myös jumaluus-opin bakkalaario…

MAUNU TAVAST: Kuinka?—Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.

OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan.—Sitäpaitsi minä olen Parisin yliopiston lector ethicarum ja pedagogista, pidän luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten opintoja…

MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar?—Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin bakkalaario! Etiikan opettaja!

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Olavi!—Tule, että saan syleillä sinua!—(Sulkee syliinsä hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle.—(Ristii kätensä.) Nyt, Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy toiselle minua arvokkaammalle.

OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?

MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä…

OLAVI: Kas, dominus canonicus!—Me emme ole vielä nähneet toisiamme.
—Terve!

MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen dominus magister.

MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!… Mitä minä sanoin äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on kasvattanut.

MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, dominus rector…

OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi.—Mutta teillä oli jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä tehtäväänne suorittamasta.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa…

MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?

MARTTI: Niin.—Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta tapahdu, Satakunnassa nousee kapina…

MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime vuonna.—David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella häntä.

OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan puheille?—Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.

MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun piispa.

OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on toteltava..—Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan hengen kanssa.—Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.

MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman yhteydessä.—Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.

MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.

OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen mittaamaton.—Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta? Muista la Jacquerie-kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja epäjärjestystä.—Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti canonicus: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää ja uskontunnustusta?

MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri.—Anteeksi, että nimitän teitä edelleenkin niin…

OLAVI: Saarnattu suomeksi!—Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on joskus myrskyä voimakkaampi.

OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella tukahdutettava.—Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä.—Kaksi miekkaa on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan kirkon hyväksi.—Me voimme tällä kertaa käyttää molempia.—Ilokseni näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan?—Mutta sitä ennen on tuo mies vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan… Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole edes mitään kunnollista inkvisitsionia.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella.—Jätän sinut nyt jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)

MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä kotimaahan?

OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?

MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne.—Sitäpaitsi on herra piispa puhunut siitä.

OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin.—Vai niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut… Mitä hän on maininnut teille?

MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.

OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti canonicus!… (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin?— Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?

MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan voinut muuta ymmärtää…

OLAVI: Elinajakseni?—Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!—Hän ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?

MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.

(Vaitiolo. Olavi on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä. Martti katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. Anna, joka sillä välin on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)

ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.

OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?—(Kiivaasti.) Siis te olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?

ANNA: Minä tiedän.

OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.—Mutta sehän on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!—Minä en tule toimeen näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko tämän maan rajojen sisällä.—Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit tieteelleni, tutkimuksilleni?—Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?— Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)

ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.

OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.—Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.—(Tuskin noiden enää kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa! Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin sanoen. Täällä sitä vastoin…

ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.

OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista!—Sinä et ymmärrä sitä, äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen.— Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen?—Vanhana, valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän.—Mutta nuorena? Juuri kun elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta?—Ei, se on liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin.—Teljetty ijäksi auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta!—Jäädä tähän erämaahan!—Minä en voi sitä, minä en voi!—Ainoastaan vanhus valkeapää voi tahtoa sellaista.

ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori…

OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä.—Sinä et ymmärrä sitä, äiti.—Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te vanhat!—Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen.—Siksi hän ei ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni.—Vain kylmä jääpatsas voi sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi minua puolitiehen pysähtymään.