HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.—Ja nyt on minun toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä itselleni kohtuullisen kestityksen.

KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään antamasta.

HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.—
(Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon?

INKO: Tottahan toki.

HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.—Minä itse tyydyn leipäpalaseen.

INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua…

HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.)

KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän rahoistanne!

HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on sinun kovan sydämesi pehmittävä.—(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön.

INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän tangosta.)

KERTTU: Väkivaltaa!

HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule!

INKO: Etkö illasta siis?

HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa.
—Menemme.

(Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.)

INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius!

KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi!

SINIKKA: Milloin takaisin tulet?

KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka?

INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala!

(Menee. Sinikka seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. Kerttu istuu rahilla pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on tapahtunut.)

SINIKKA (arasti): Äiti!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa.

KERTTU ei vastaa.

(Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.)

SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään.

KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni?

SINIKKA: Että Inko ei palaja.

KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä.

SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee):

Sinikan laulu.

Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee.

    Tuonen pursi tuima pursi
    korkeana kuohut mursi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Unten haaksi hauras haaksi
    horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Iloinnenko taikka surren
    nään ma Tuonen tuiman purren;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Milloin heikon haavehahden?
    Istuessa illoin kahden;
    pilvi kuun yli kulkee.

(Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.)

LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin?

KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit.

LALLI: Palasin.—Mitä Sinikka itkee?

KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.—
(Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän?

LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.

KERTTU: Tekikö taikojaan?

LALLI: Teki.

KERTTU: Mitä arvat osoittivat?

LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään.

(Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut vitkaan ja väsyneesti.)

KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä.

    (Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. Lalli tuijottaa
    synkkänä tuleen. Sinikka pyyhkii karsinanpuolella.)

LALLI: Mitä Sinikka itkee?—(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä?

SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi.

KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla.

LALLI: Vai oli.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen.

LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen.

SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle.

KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki.

LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut!

KERTTU: Mikä lie ollut.—En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.)
Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka
Nousiaisiin.

LALLI: Vai pitäisi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi noitien kanssa seuraa pitämästä.

LALLI: Vai kielsi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi…

LALLI (säpsähtäen): Sinikan?—(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja ärsytetään.—(Vaitiolo.) Missä oli Inko?

KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.—
(Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti…

LALLI: Häh?

SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun jätti.

KERTTU: Mitä lie jättänyt!—Tallista hevosen vei…

LALLI (nousten): Hevosen!—(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin kaadettu…

KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.—(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.

LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.

KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.

LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?—(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu pöydän päässä.—(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä.—(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi kerjäämään!—Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.—(Tahtoo hurjistuneena temmata kekäleen liedestä. Kerttu ja Sinikka estävät häntä. Nojaa raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.—. Minä olen väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni. Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.— (Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen vielä tuonen tuolta puolen.—(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä halajan katsoa, mitä he ovat syöneet minun pöydältäni.

SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.

LALLI: Olet oikeassa.—Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee ulos kirves kädessään.)

KERTTU: Et enää saavuta heitä.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. Kerttu istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten surujen rasittamana. Sinikan pää näkyy rankisista.—Myrsky ulkona.

KERTTU (hyräilee):

Oi, Ukko ylijumala, rikas-armo Ristin Kiesus, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa—

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu?

KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat.

SINIKKA (arasti): Nekö ne—ulko-ovea ravistelevat?

KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Saattavatko—noidanhenget—sisälle tulla?

KERTTU: Tulevat tupaankin joskus.

SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa.

KERTTU (hyräilee):

Neitsyt Maaria emonen, lavekämmen karjan eukko—

SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat?

KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät.—(Vaitiolo. Alkaa itsestään kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen, niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato, puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin Lappi liikkuu.

SINIKKA: Ja isä kun läksi!

KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee.—Tietäjän tuttava on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee.

(Vaitiolo.)

SINIKKA (varovasti): Luuletko. että—hän lähti matkamiehiä takaa ajamaan?

KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut?

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi.

KERTTU: Isäsikö?—(Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän kovistellakin oman käden käyttäjiä.

SINIKKA (säikähtäen): Äiti!

KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä.—Eihän isä heille mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi.

SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa?

KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä.

SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: »et enää saavuta heitä».

KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi.—Eikä ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi kirveenkin tahkosi.

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät!

KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee.

SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää vielä ikinä nähnyt sellaisena.

KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu.

SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee.

KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään.—Pian iloisena miehenä metsältä palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan kannetaan.

SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt?

KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään, virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat vaihdetaan…

SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta.

KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat
Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät…

(Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.)

SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat!

KERTTU: Ketkä?

SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee…

KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen.—(Sytyttelee pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi huoneen.) Taatto taivahinen.

SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.)

KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi!

SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi!

KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven.—(Saa päreen syttymään, tuuli sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen silmiään.) Sulje ovi!

SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle.— (Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti!

KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli?—Kun päänsä puhki seinään lentää…

SINIKKA (vavisten): Siellä…

KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli?

SINIKKA: Siellä—on—kuollut mies—eteisessä.

KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi?—Missä?

SINIKKA: Siellä.—(Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on
Inko!

KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu…

SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse ylös?

KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah!
Tokko pääset!

SINIKKA: Elätkö?

INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset!

KERTTU: Oletko ulisematta siinä!—Tuosta nyt koko vastuksen jätti!— Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta lämmintä harakoille laskemaan.

SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas.

KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta kuvattelee.—Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset—

(Pääsee Sinikan saattamana tupaan. Kerttu sulkee oven vihaisesti heidän perästään. Inko vaipuu väsyneenä lautsalle ovensuuhun. Vaitiolo.)

SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas?—Äiti, näetkö hänen kätensä ovat aivan jäätyneet.

KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu!—
Ja missä sinulla on hevonen? Häh?

INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi—

KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä talosta.

SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?

INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä opastanut—

KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät, silmät päässä pyörivät kelvottomalla.

SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?

KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.—(Ärjäisten.) Minne hevosen jätit, hirtehinen!

SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte…

KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?

SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?

KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!

INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva kädessä talvitietä hiihti…

SINIKKA: Isä se oli.

KERTTU: On voinut joku muukin olla.

INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, taivas myrskynä perässä tuli.

KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.

SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.

INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.—(Lokattavin leuvoin.)
Näin minä kirveen välkähtävän…

SINIKKA: Äiti! Äiti!

KERTTU: Kerro!

INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi kaatui.

KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.

INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa…

KERTTU: Noh?

SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.

INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.

KERTTU: Kuinka?

INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten oli lähtiessä tuohon istahtanut.—(Jälleen kauhun vallassa.) Mutta hänellä ei ollut päätä!

KERTTU: Häh?

SINIKKA: Ei päätä?

INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.—(Peittää kasvonsa.) Jo oli vainaja varsin jähmettynyt…

(Vaitiolo.)

KERTTU: Kumma on kuulijankin.—Et tuota uneksinut liene?

INKO: Näin sen näillä silmilläni.—Siellä hän vieläkin värjöttänee, autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.

SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!

INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä, lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin… Tuohon tuuperruin!

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Mitä?

SINIKKA: Isä on tappanut hänet!

INKO: Kuolema sen teki.—(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?

KERTTU: Ei.

INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!

KERTTU: Polompi itse lienet.

INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee… Tokko tästä tohtinen kotimajallekaan?

SINIKKA: Voithan meille jäädä.

INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?

KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut, tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä heleästi.—(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!

SINIKKA: Mitä, äiti?

KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.)

SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?

KERTTU: St!—Hän seisoo siellä.

SINIKKA: Kuka?

KERTTU: Isäsi. Lalli.—(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa, huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves kädessään.

INKO: Miksi hän ei tule tupaan?

SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö—minä—ja käsken hänet—sisälle?

KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.—(Väristen.) Hän on kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen… Nyt hän liikahtaa, hän tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä … nyt katsoo hän tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää kasvonsa käsillään.)

SINIKKA: Eikö?—Kuka se on?

KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja vääristyneet.

INKO: Kuolema se on.—(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.

(Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, Lalli näkyy kynnyksellä, piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)

KERTTU (hitaasti): Miksi—et tule sisälle?

LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.

KERTTU: Isä!

LALLI: Terve taloon.

INKO: Hän tappaa!

LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä—tapa ketään. (Puhuu jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi tupaa eikä läsnäolijoita.)

KERTTU: Lalli! Mitä olet tehnyt?

LALLI pudistaa päätään hitaasti.

KERTTU: Kaadoitko karhun?

LALLI: Tapoin jalon tenavan.

SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!

LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!—(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy pois! Ennen kuin hän tulee.

KERTTU: Kuka?

LALLI: Hän—etkö kuule?

INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako—sinuakin—joku takaa?

LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt jälkiäni. Hän ajaa ohitse.—(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu; valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?

KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.

LALLI juo ahnaasti.

KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?

LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.

KERTTU: Metsä?

LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.

KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?

LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.—Oli niinkuin olisi maailma loppunut … ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä … ja huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Kuka huusi?

LALLI: Minä.—Oma ääneni se oli.—Minä olin yksin.—(Väristen.) Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin, huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.

LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät. Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.—(Tarttuu päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori. Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?

(Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo. Kerttu peittää kasvonsa.)

SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?

LALLI (säpsähtäen): Lakinko?

SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.

LALLI: Ei, ei.

SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?

LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.

SINIKKA: Kiinni?

LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.—(Kauhulla.) Tukka ja päänahka mukana tulevat.

SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.—(Pyyhkii Lallin ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet isäni entinen.

LALLI vaipuu väsyneenä rahille.

(Vaitiolo.)

INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?

LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.—(Tarttuu päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena! Verikoskena!

KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!

LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni—Siellä istuu nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.—(Kauhulla.) Hän etsii päätään.—Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.

SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.

KERTTU: Jumalani! Jumalani!

LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.—Nyt hän on kartanolla. Nyt hän tarttuu eteisen oveen.—(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän tahtoo ottaa oman pääni minulta!

    (Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen.
    Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)

LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.

SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.

LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi, kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.—(Väistyen.) Ne jyrsivät minun varpaitani!

SINIKKA: Isä! Isä!

KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.

LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani. (Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo punainen, tuo harmaa … kiskiskis… Kunne kätkeydyn heiltä?

INKO (itsekseen): Kurja mies!

LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.)

Esirippu.

TUOMAS PIISPA

4-näytöksinen legenda

(Naamioita V. 1909)

LUKIJALLE.

Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija—ynnä julkinen arvostelu—nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI—MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen—ja eritoten juuri »tosisuomalainen»—sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: »Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia!»

Helsingissä 6.9.1909.

EINO LEINO.

HENKILÖT:

TUOMAS, Suomen piispa.
LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär.
PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana.
BALDUIN, paavin legaatti.
RAIMUND, temppeliherra.
KAKSI HUOVIA.

Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo.

Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos. Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus karu, köyhä ja puutteellinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja laulun lakattua: piispa Tuomas keskinäyttämöllä, Balduin oikealla pöydän ääressä ja ritari Raimund vasemmalla etualalla. Perällä huomaamattomana Pietari Kaikkivalta.

BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin hiippakuntaanne, piispa Tuomas.

TUOMAS: Minä kiitän.

BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia, pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana.

TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.)

BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?—Tähtäätte ehkä liian korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!

TUOMAS (katkerasti): Minä!—(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa tiedetään?

BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!

TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.

BALDUIN: Kuinka?—Eihän se voi olla mahdollista?

TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana.

BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!—(Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä … minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?

TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään.

BALDUIN: Kaikki, sanoitte?

TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.

BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi.

TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.)
Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme
Ruotsiin lähettäneet.

BALDUIN: Ja muut?

TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa, mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan Herran tuomiolle.

RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?

TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja tuli sankariksi.—Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen turvattoman kristillisen seurakunnan?

(Vaitiolo.)

BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.

TUOMAS: Herra legaatti…

BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden. Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa, joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa…

TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama minulle.

BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.

TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni, soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)

BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.

TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani luvata teille, herra legaatti…

BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa tunnetaan.

TUOMAS: … Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen.
Sillä minä taistelen tästä lähtien toivottomana.

RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon tunteen?

TUOMAS: Minä?—(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?

RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, dominus episcopus…
(Kumartaa. Vaitiolo.)

BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?

TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?

BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla käytettävissä…

TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani toimittamaan.

BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva mieluisempaa.—Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.

TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?

BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.

TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?

BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.—Olen täällä jo viikon viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (Tuomas on edellisen aikana riisunut rautapaitansa Pietari Kaikkivallan avulla, joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän ääreen, josta Balduin on väistynyt pari askelta vasemmalle.)

TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?

BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.—(Ojentaa hänelle pöydältä erään pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.

TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.)

BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa, kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia.

TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.)

BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä.—(Ojentaa hänelle tukun muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin, Visbyn ja Riigan raatiherrat.

TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä?

BALDUIN: Ei.

TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä. Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua odotettavissa.

BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa ruumiina palanneet.

TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti.

BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin.
(Synkkä vaitiolo.)

TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu?

BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen.— Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti syömme yhdessä illallista?

TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti.—' (Saattaa ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne pakanallisten hämäläisten maahan?

RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari?

RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani.

TUOMAS: Siis kaikki kadotettu?

RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä.—Oikean uskon siemen Hämeen heimojen seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan kuulla matkallamme!

TUOMAS: Kertokaa!

RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta, jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille epäjumalilleen…

TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa!

RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet, he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat hengettöminä maahan langenneet…

TUOMAS: Jatkakaa!

RAIMUND: … Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle.

TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin sankaritöihin kiihoittamaan?

RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti pakosalle. Mutta… (Vaikenee epäröiden.)

TUOMAS: Mutta?

RAIMUND: … oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme … jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla.

TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.)

RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla, samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon, on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä sitävastoin…

TUOMAS: Täällä?

RAIMUND: … olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa … ja osaksi itsessänikin … jotakin omituista … jotakin salaperäistä ja selittämätöntä…

RAIMUND: … ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa.

TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.

RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset…

TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.

RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se on sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)

TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.

RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.

TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.

RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä.

TUOMAS: Syvemmällä?

RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.

TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?—Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka voi joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut.

RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa
Tuomas.

TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko niin, ritari Raimund?—Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan.

RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?

RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan … siellä täällä … leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne … jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa.

RAIMUND: Dominus episcopus: mitä se olisi?

TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!—Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan.

RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: No niin?

RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran … pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme … kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat … silloin kuulin uneni lävitse sanat: piispa Tuomaan ilma.

TUOMAS: Ah!—(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä.

RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.

TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla…

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…

TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)

RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni.

TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.—
(Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?

RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.

TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja seurassanne.

RAIMUND: Hän … ei ole … tahtonut.

TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari, hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.—Onko hän mies vai nainen?

RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.

TUOMAS: Nuori?

RAIMUND: Sangen nuori.

TUOMAS: Kaunis?

RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.

TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?

RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.

TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?—Mitä se merkitsee?

RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.

TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!

RAIMUND: Minä en voi.

TUOMAS: Te ette voi?

RAIMUND: En. Olen vannonut sen.

TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.

RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani, sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.—Myöskin Tuomas tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)

TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.

RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)

TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille…

RAIMUND: Kuinka niin?

TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös: sulttaanitarten parissa—kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!

RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin kristilliseksi esikuvaksi.

TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa
Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?—(Painokkaasti.) Te ette
ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen
Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen.
(Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)

RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään, joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.

TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.—Minä tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies, säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?

RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.

TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.— (Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta maailman.—Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.

RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, dominus episcopus. (Kumartaa.)

TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi. Raimund pois vasemmalle. Tuomas istuu, ottaa käteensä pergamentin ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen, nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!»)

Esirippu.