Lammermoorin morsian

"Ja jos minä saisin neuvoa", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa elementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa, "niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat hellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi jahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen olutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos hän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä pilaantumatta."

Tähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui aivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että tarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut. Tämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.

"Luullakseni, herra", sanoi hän poistuen joukosta, "minun isäni, jonka huvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet liikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin kokeneen miehen käsiin kuin te olette."

Sitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset ja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät erikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan hänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden näyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän seisoi pian siinä liivisillään, käärityin paidanhihoin, käsivarret kyynärpäitä myöten veressä ja rasvassa, silpoen, leikaten ja hakaten yhtä taitavasti kuin ritari Tristram itse ja väitellen sekä intellen kaikkien ympärillä seisovien kanssa sisälmyksistä, rintapaloista, kuverisasista, korpinluista ynnä muista senaikuisista metsämiehen — taikka teurastajan, jos lukija mieluummin niin tahtoo sanoa — ammattisanoista, jotka kaikki tätä nykyä ovat jo unohtaneet käytännöstä.

Kun Ravenswood, seuratessaan vähän jäljempänä ystävänsä perästä, näki että hirvi oli kaatunut, niin hetkellinen metsästys-into katosi ja sijaan tuli jälleen hänen tavallinen vastahakoisuutensa astua köyhtyneenä, kuten hän oli, vertaistensa tai korkeampisukuisten silmien eteen. Hän seisahdutti hevosensa pienen mäen kukkulalle ja katseli sieltä vilkasta hälinää ja kuunteli metsämiesten huhuilemia, jotka iloisesti kajahtelivat kesken koirien haukuntaa sekä hevosten hirnumista ja kavioiden kopinaa. Mutta nämä riemunäänet tekivät surullisen vaikutuksen varattoman aatelismiehemme korviin. Metsästystä kaikkine kiihoittavine tunteineen on aina keskiajasta saakka pidetty aatelisherrojen miltei yksinomaisena oikeutena, ja se oli muinoin heidän päätoimensa rauhanaikoina. Hän tunsi, että hänen varansa eivät sallineet hänen harjoittaa metsästyshuvia, johon hänellä muuten säätynsä puolesta olisi ollut nimenomainen oikeus; — hän näki nykyisin valtaan nousseitten miesten nyt käyttävän tätä oikeutta samoilla nurmikkokankailla, joita hänen esi-isänsä olivat huolellisesti säästäneet omaa huvitustansa varten; — ja hänen itsensä, näiden maiden oikean perillisen, täytyi pysähtyä syrjemmäksi metsästysjoukosta. Tällaiset mietteet painoivat raskaasti Ravenswoodin mieltä, joka luonteeltansa oli syväajatuksinen ja synkkä. Hänen ylpeytensä työnsi kuitenkin pian syrjään tämän alakuloisen mielialan, ja sen viimeinenkin jäännös jätti sijan vain suuttumukselle, kun hän huomasi, että hänen ajattelemattomalla ystävällään ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä tuoda takaisin lainattua hevostaan. Mutta Ravenswood tahtoi nähdä sen jälleen oikean omistajan käsissä ennenkuin hän palasi kotiin. Hän aikoi juuri ratsastaa kokoutuneen metsästäjäjoukon luokse; mutta samassa ilmestyi hänen viereensä ratsumies, joka niinkuin hänkin oli kauempaa katsellut hirven kaatumista.

Tämä mies näytti olevan vanhemmanpuoleinen iältään. Hänellä oli tulipunainen, leukaa myöten kiinninapitettu viitta yllään, ja hänen hattunsa reunat olivat alaskäännetyt, luultavasti suojaksi päivänpaistetta vastaan. Hevonen, vahva ja vakava ratsu, oli kuin luotu ratsumiestä varten, joka vain tahtoi katsella päivän huvitusta, itse siihen ottamatta osaa. Palvelija seisoi vähän taempana. Kaikki nämä seikat ilmaisivat, että ratsumies oli vanhanpuoleinen, korkeasäätyinen, suuriarvoinen aatelisherra. Hän aloitti keskustelun Ravenswoodin kanssa sangen kohteliaasti, mutta ikäänkuin hiukan hämillään.

"Muodostanne päättäen olette te, herra, uljas nuori mies", virkkoi hän, "mutta sittenkin näytätte olevan yhtä haluton tähän rivakkaan huviin kuin jos teillä olisi minun ikäni paino niskoillanne."

"Muulloin kyllä olen ottanut osaa ajoon kiivaammalla halulla", vastasi Ravenswood. "Mutta tällä kertaa perheessämme äsken sattuneet tapaukset ovat syynä — ja sitä paitsi", lisäsi hän, "minulla oli ajon alussa vain huono hevonen."

"Joku minun palvelijoistani", sanoi vieras "taisi olla niin älykäs, että lainasi teidän ystävällenne hevosensa."

"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänen ja teidän kohteliaisuudestanne", vastasi Ravenswood. "Ystäväni on herra Hayston, Bucklaw'n kartanon omistaja, jonka te, uskallan sanoa, aina olette tapaava kiivaimpien metsämiesten joukossa. Hän saa itse antaa takaisin teidän palvelijanne hevosen ja ottaa minun ratsuni sijaan — ja lisätä", lopetti hän kääntäen hevosensa poispäin, "omat hartaat kiitoksensa niihin, jotka minä tästä lainasta lausun teille."

Näin puhuttuansa Ravenswoodin nuoriherra läksi ratsastamaan kotiin päin, kuten ainakin mies, joka on ottanut jäähyväiset seuraltaan. Mutta vieraasta herrasta ei ollutkaan niin helppoa päästä eroon. Hänkin käänsi hevosensa ja ratsasti samaa tietä kuin nuori Ravenswood, niin läheltä, ettei tämä helposti voinut päästä hänen seurastaan, jollei tahtonut ajaa sivuitse; eikä sitä sen ajan kohteliaisuus enempää kuin vieraalle herralle hänen ikänsä ja äskeisen ystävällisyytensä johdosta tuleva kunnioitus sallinut.

Vieras ei pysynyt kauan ääneti. "Tämä", virkkoi hän, "siis on vanha Wolfs Cragin linna, jota niin usein on kiitetty meidän skotlantilaisissa aikakirjoissamme." Näin puhuen hän katseli vanhaa tornia, joka takaapäin nousevaa mustaa ukkospilveä vasten näytti vieläkin synkemmältä. Sillä virstan matkan alalla kierrettyänsä olivat ajossa olleet metsästäjät joutuneet takaisin melkein samalle paikalle, missä he silloin olivat, kun Ravenswood ja Bucklaw olivat lähteneet joukkuetta seuraamaan.

Ravenswood myönsi ynseästi ja jäykästi vieraan sanat todeksi.

"Se on, niin olen kuullut", jatkoi vieras hämmästymättä hänen vastahakoisuuttaan, "korkeasti-kunnioitettavan Ravenswoodin suvun vanhimpia kartanoita."

"Sen vanhin omaisuus", vastasi nuoriherra, "ja luultavasti myös viimeinen."

"Toi — toi — toivottavasti ei niin käy, herra", sanoi vieras rykäisten useaan kertaan, saadakseen äänensä selviämään ja rohkaistakseen mieltään, joka oli hiukan kahden vaiheilla. "Skotlanti kyllä muistaa tämän vanhan suvun monet kunniakkaat urotyöt ja muistaa myös kiitollisuudenvelkansa sitä kohtaan. Epäilemättä, jos sopivalla tavalla saatettaisiin kuninkaallisen majesteetin tietoon, että näin vanha ja jalo suku on häviämäisillään — ahdingossa, aioin sanoa — niin keksittäisiin keinoja ad reaedificandum antiquam domum (vanhan huoneen uudestirakentamiseksi) — —"

"Voin säästää teiltä, herra, enemmän keskustelun vaivan tästä asiasta", keskeytti hänet Ravenswood ylpeällä äänellä. "Minä olen sen onnettoman suvun perillinen — minä olen Ravenswoodin nuoriherra. Ja te, herra, joka näytätte olevan aatelissäätyinen, sivistynyt mies, ymmärrätte epäilemättä, että köyhyyttä lukuunottamatta ei ole mitään kipeämmin koskevaa kuin vieraan sääli, jota ei ole pyydetty."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi vanhempi ratsumies —, "en tietänyt — kyllä ymmärrän, ettei olisi sopinut mainita — ei mikään voinut olla kauempana mielestäni kuin se luulo — —"

"Ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, herra", vastasi Ravenswood, "sillä tässä luullakseni meidän tiemme erkanevat, ja minä vakuutan teille, että eroamme mitä tyynimmällä mielellä, ainakin mitä minuun tulee."

Näin sanoen hän ohjasi hevosensa kaitaiselle, kivetylle tielle, Wolfs Cragin entiselle kujalle, johon täydesti olisivat sopineet nämä Toivon Laulajan sanat:

Mutta ennenkuin Ravenswood vielä oli päässyt eroon kumppanistaan, saapui aikaisemmin mainittu nuori aatelisnainen seuraan palvelijansa saattamana.

"Tyttäreni", virkkoi vieras nuorelle neidolla, jonka kasvot yhä vielä olivat naamion peitossa, "tämä on Ravenswoodin nuoriherra."

Tietysti olisi Ravenswoodin pitänyt jotakin vastata tähän esitykseen; mutta neidon suloisessa muodossa ja arassa ujoudessa oli jotakin, mikä ei vain estänyt häntä tiedustelemasta, kenen kautta ja kenelle hänet näin esitettiin, vaan ensi hetkeksi teki hänet aivan äänettömäksi. Tällä välin se ukkospilvi, joka jo kauan oli uhkaillut Wolfs Cragin kallioiden takaa, oli lähennyt levittäen peittonsa yhä mustempana ja paksumpana meren ja maan yli, salaten kaukaisemmat, pimittäen lähemmät esineet, muuttaen meren lyijynkarvaiseksi ja kankaan tavallista tummemman ruskeaksi. Juuri nyt se parilla kaukaisella jyrähdyksellä ilmaisi Herran voimaa, mikä siinä liikkui; ja kahden peräkkäin välähtävän salaman valossa häämötti kaukaa Wolfs Cragin harmaat tornit ja lähempänä valtameren vierivät aallot, joiden harjat hetken aikaa säihkyivät punaisina ja silmiä häikäisevinä.

Ihanan metsästäjän hevonen näytti tästä säikähtyvän ja hurjistuvan. Ei Ravenswoodin siis sopinut, jos hän piti kiinni mies- ja aateliskunniastaan, jättää häntä siihen ainoastaan isän ja palkattujen palvelijoiden suojaan. Kohteliaisuus vaati, niin ainakin hän itse arveli, että hänen piti tarttua neidon hevosen suitsiin ja olla apuna tätä levotonta eläintä hillitsemässä. Kun Ravenswood paraikaa oli kiintyneenä tähän toimeen, huomautti vanha herra, että ukkospilvi paisui paisumistaan — sanoi olevansa kaukana lordi Bittlebrainin kartanosta, missä he paraikaa olivat vieraisilla — ja pyysi Ravenswoodia osoittamaan heille tien lähimpään suojapaikkaan. Näin puhuen hän heitti halukkaana ja nolona silmäyksen Wolfs Cragin torniin, joten sen omistaja ei voinut olla tarjoamatta huoneessaan hetkiseksi suojaa tämmöisessä ahdingossa olevalle vanhukselle ja neidolle. Ihanan metsästäjän mielentila teki tämän kohteliaisuuden aivan välttämättömäksi; sillä autellessaan häntä ei Ravenswood voinut olla huomaamatta, kuinka kovasti neito vapisi ja oli levoton nähtävästi lähenevän ukkosilman pelosta.

En tiedä sanoa, oliko Ravensvoodin nuoriherra yhtä peloissaan; mutta ainakin oli hänessäkin hiukan samanlaista hermojen vavistusta. Sillä sanoessaan: "Wolfs Cragin tornissa ei ole muuta tarjottavaa paitsi katoksen suojaa, jos se kelvannee tämmöisenä hetkenä — —", hän pysähtyi kesken, ikäänkuin kutsun loppupuoli olisi takertunut hänen kurkkuunsa. Mutta vanha herra, hänen väkinäinen seurakumppaninsa, ei sallinutkaan enää peruuttaa tuota pyyntiä, joka pikemmin vain oli arvattava Ravenswoodin sanoista kuin selvästi ilmaistu.

"Tämän ukkosilman vuoksi", virkkoi vieras, "pitää antaa anteeksi, ettemme kursaile — minun tyttäreni terveys on huononlainen — hän on vielä heikkona äskettäin sattuneesta säikähdyksestä — meidän häikäilemätön tunkeutumisemme Ravenswoodin herran taloon ei toivoakseni liene peräti lepyttämätön loukkaus näihin asianhaaroihin nähden — lapseni terveys on tietysti minulle kalliimpi kuin ulkonaisten sopivaisuussääntöjen noudattaminen."

Ei ollut peräytymisen mahdollisuutta. Ravenswood ratsasti siis edellä, yhä vielä taluttaen neidon hevosta suitsista, jottei se hurjistuisi äkillisestä jyrähdyksestä. Vaikka Ravenswood oli aivan pyörryksissä omista riehuvista ajatuksistaan, niin hän huomasi sittenkin, että kalmankalpeus, joka oli näkynyt neidon kaulassa sekä kulmilla ja myöskin poskipäillä, sen verran kuin näitä ratsastusnaamarin alta näkyi, nyt muuttui ruusuiseksi punaksi; ja hämillänsä hän tunsi samanlaisen punastuksen, salaisen henkisen yhteyden vaikutuksesta, kohoavan omillekin poskillensa. Heidän ratsastaessaan mäkeä ylös Wolfs Cragin tornille tarkasteli vanha vieras kaiken aikaa Ravenswoodin kasvoilla ilmeneviä tunteita, peitellen tätä väijyilemistään muka tyttärensä turvallisuuden huolenpidolla. Ravenswoodin tunteet, kun he pysähtyivät hänen vanhan torninsa edustalle, olivatkin sangen sekavat. Ja kun hän johti vieraansa kartanon rappeutuneelle pihalle ja huusi Kalebia avuksi, oli hänen äänessään jotakin tylyä, melkein tuimaa, joka oli kaukana siitä kohteliaisuudesta, millä kunnioitettavia vieraita tavallisesti vastaanotetaan.

Kaleb tuli; ja ihanan vieraan kalpeus ukkosen ensi kertaa jyrähtäessä, tai kenenkä muun ihmisen kalpeus missä pulassa hyvänsä, ei ollut mitään sen kalmankalpeuden rinnalla, joka levisi tuskastuneen hovimestarin laihoille poskipäille, kun hän näki näiden lisävieraitten saapuvan taloon ja muisti päivällishetken olevan aivan lähellä. "Onko hän hullu?" mutisi Kaleb itseksensä, "onko hän peräti hullu, kun kuljettaa tänne herroja ja naisia, vaikka kello on lyönyt jo kaksitoista?" Sitten hän herraansa läheten pyysi anteeksi, että oli sallinut muun palvelusväen mennä ulos hirvenajoa katsomaan, lisäten, että "he eivät suinkaan luulleet armollisen herran palaavan kotiin ennenkuin pimeän aikaan yöllä, ja sinne he nyt, pelkäänpä pahoin, jäävät nahjustelemaan."

"Vaiti, Balderston!" lausui Ravenswood ankarasti, "nyt ei ole aikaa hulluttelemisiin. — Korkeasti-kunnioitettava herra ja jalo neito", virkkoi hän sitten kääntyen vieraansa puoleen, "tämä vanha mies ja vielä vanhempi ja typerämpi piika ovat ainoat palvelijani. Ja virvoitusaineemme ovat vielä huonommat kuin palvelusväen vähyydestä tai talon rappiotilastakaan voisitte päättää. Mutta ne ovat kaikki teidän käytettävänänne, millaiset lienevätkin."

Vanhempi vieras, hämmästyneenä tornin rappeutuneesta, jopa jylhästäkin ulkomuodosta, jolle paksu, musta pilvi antoi vieläkin synkemmän näön, ja kenties myös hiukan säikähtyneenä talonisännän ankarasta, jyrkästä äänestä, katsahti pelokkaasti ympärillensä, ikäänkuin hän jo alkaisi katua, että oli niin kärkkäästi vastaanottanut tarjotun suojan. Mutta nyt ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä eroon siitä tilanteesta, johon hän itse oli saattanut itsensä.

Kaleb puolestaan oli niin ällistyksissään siitä, että hänen herransa näin julkeasti ja koristelematta oli ilmoittanut talonsa tyhjyyden, ettei hän pariin minuuttiin tehnyt muuta kuin mutisi viikonpäiväiseen partaansa, joka ei kuuteen päivään ollut partaveistä kokenut: "Hän on hullu — peräti hullu — aivan hurja ja mieletön! Mutta saakeli Kaleb Balderstonin korjatkoon", lopetti hän ponnistaen kekseliäisyyttänsä ja neuvokkuuttansa, "jos talolle sittenkään tulee häpeää, vaikka nuoriherra olisikin yhtä hullu kuin kaikki seitsemän viisasta yhteensä!" Ja nyt hän rohkeasti astui esiin ja kysyi totisella äänellä, huolimatta herransa julmistuvista kulmakarvoista ja vihaisista silmäyksistä: "Eiköhän pitäisi tuoda jotakin keveätä ravintoa nuorelle neidille, ja lasillinen tokai- tahi sekt-viiniä, tai — —"

"Lopeta jo tämä sopimaton hulluttelemisesi!" tiuskaisi Ravenswood ankarasti. "Vie hevoset talliin äläkä häiritse meitä enää tyhjillä loruillasi."

"Teidän käskyänne, armollinen herra, minun tulee totella ennen kaikkea muuta", virkkoi Kaleb. "Mutta sittenkin, mitä siihen tokai- ja sekt-viiniin tulee, jota nämä jalosukuiset vieraat eivät huoli — —"

Mutta samassa ääni, joka kavioiden kopinan ja torvien toitotustenkin seasta kuului, ilmaisi, että Bucklaw paraikaa kapusi tornille jalkapolkua myöten, tuoden iloisen metsästäjäseurueen pääjoukon mukanaan.

"Perhana vieköön!" sanoi Kaleb rohkeasti, tästä uudesta filistealaistulvasta pelästymättä, "eivätpä he sittenkään vielä saa voittoa minusta! Tuota helkkarin vietävää — tuossapa hän kuljettaa tänne kokonaisen lauman, joka luulee saavansa täällä särpiä viinaa niinkuin vettä ojasta, ja kuitenkin hän niin täydellisesti tietää, missä pulassa me olemme! Mutta annas, jos vain saisin pois nuo ammosuiset palvelijapedot, jotka ovat päässeet pihalle herrojensa jäljestä — niinhän moni mies saa virkansakin — niin saisinpa sittenkin vielä kaikki kohdalleen."

Millä keinoin hän tämän aikomuksensa pani toimeen, sen saa lukija seuraavassa luvussa nähdä.

YHDEKSÄS LUKU.

Hayston, Bucklaw'n herra, oli niitä hulivilejä, jotka eivät koskaan epäile, kun heillä on kaksi vaihtoehtoa: joko ystävän loukkaaminen taikka koirankurin jättäminen. Kun tuli tietoon, että metsästysseuran päähenkilöt olivat menneet Wolfs Cragiin, ehdotti jahtimestari kohteliaisuudesta, että saaliskin vietäisiin mainittuun kartanoon. Ja Bucklaw suostui heti mielellään tähän ehdotukseen; hän vain ajatteli sitä, kuinka Kaleb-ukko parka oli ällistyvä, kun he näin miehissä ilmaantuisivat; varsin vähän hän sitä vastoin muisti, mihin pulaan hän sillä oli saattava ystävänsä, Ravenswoodin nuorenherran, jonka varat niin huonosti kannattivat näin suuren vierasparven vastaanottamista. Mutta Kaleb-ukossa hän tapasi odottamattoman viekkaan ja valppaan vastustajan, joka pahimmassakin pulassa oli neuvokas keksimään kaikenlaisia verukkeita ja koukkupuheita, joilla hänen mielestänsä talon kunnia saatiin eheänä pysymään.

"No, Jumalan kiitos!" virkkoi Kaleb-ukko itsekseen, "onpa eilispäiväinen tuuli paiskannut ison portin toisen puoliskon kiinni, ja tulenhan minä toivottavasti toisen kanssa toimeen, niin että sekin saadaan eteen."

Mutta viisaana linnanisäntänä hän myös, ennenkuin sulki portin joukolta, joka oli tulossa, niinkuin sen lähenevä iloinen melu ilmaisi, tahtoi samassa, jos mahdollista, päästä irti sisällisistä vihollisistaan — ja vihollisiapa hänen silmissään olivat melkein kaikki, jotka tarvitsivat syömistä ja juomista. Kaleb-ukko odotti malttamattomin mielin, kunnes hänen herransa oli saattanut molemmat korkeasäätyiset vieraat torniin, ja sitten hän ryhtyi juoniinsa.

"Eiköhän", sanoi hän vieraille palvelijoille, "nyt kun hirven pää tuodaan tänne kaikella juhlallisuudella, meidän jotka olemme kotiväkeä, pitäisi mennä portin edustalle sitä vastaanottamaan?"

Mutta tuskin varomattomat palvelijat tätä kavalaa neuvoa totellen olivat rientäneet ulos, kun Kaleb paiskasi aukiolevan portinpuoliskon kiinni, niin että kaikki tornin seinät ja muurit kajahtivat — toisen puoliskon, niinkuin ylempänä mainittiin, oli jo tuuli lyönyt kiinni. Tällä lailla sisäänpääsyn suljettuansa Kaleb piti armollisesti ulkopuolelle jääneiden metsämiesten kanssa pienen keskustelun puhellen heille pienen, ulkonevan ikkunan tai ampumareiän kautta, josta ennen muinoin vartiat väijyilivät portin edustalle tulevia. Muutamin harvoin ytimekkäin sanoin hän ilmoitti heille, ettei tähän kartanoon koskaan päivällis-aikana millään ehdolla päästetä ketään sisään, että korkeasti-kunnioitettava Ravenswoodin nuoriherra paraikaa oli käynyt pöytään istumaan korkea-arvoisten vieraittensa kanssa ja että kestikievarin emännällä tuolla alhaalla Wolfs-Hopen kylässä oli erinomaisen hyvää paloviinaa. Viimein hän laski suustaan vielä hämärän lupauksen, ikäänkuin lasku tulisi maksettavaksi hänen herransa kukkarosta. Mutta tämän hän lausui sangen kaksimielisellä oraakkelimaisella tavalla; sillä samoinkuin Ludvig XIV, Ranskan kuningas, ei Kaleb Balderstonkaan omantuntonsa tähden tahtonut ajaa juontansa niin pitkälle, että se olisi muuttunut suoranaiseksi petokseksi; hän tahtoi, jos mahdollista, ryhtymättä ilmi valheisiin vetää nenästä ulkona seisovia.

Tätä ilmoitusta muutamat kuuntelivat hämmästyen, toiset nauraen; ja ulos teljetyt palvelijat vaativat vihaisin sanoin, että ainakin heidän piti päästä takaisin voidaksensa palvella herraansa ja hänen tytärtään. Mutta Kaleb ei ollut sillä tuulella, että hän olisi ottanut korviinsa ja hyväksynyt minkäänlaisia poikkeuksia. Hän piti kiinni alkuperäisistä sanoistaan jäykän, mutta kohteliaan itsepintaisesti, tavalla, johon eivät mitkään syyt pysty eivätkä mitkään puheet pääse vaikuttamaan.

Bucklaw, joka oli kulkenut vähän jälempänä joukossa, astui nyt esiin ja vaati sangen vihaisella äänellä, että heidät päästettäisiin sisään. Mutta Kalebin päätös oli järkähtämätön.

"Vaikka itse kruunattu kuningas olisi portin edustalla", ilmoitti hän, "niin minun kymmenen sormeani ei sittenkään aukaisisi porttia, sillä se on vasten Ravenswoodin tapaa ja tottumusta, ja siis vasten minun, heidän pääpalvelijansa, velvollisuuttani."

Bucklaw joutui nyt vihan vimmaan, päästi suustaan enemmän kirouksia sekä vannomisia kuin mitä tässä viitsimme kertoa, ilmoitti tuntevansa itsensä pahasti häväistyksi ja vaati välttämättömästi saada puhua pari sanaa itse herralle. Mutta tätäkään ei Kaleb ottanut korviinsa.

"Hän leimahtaa ilmiliekkiin aivan kuin tappuratukku, se Bucklaw-poika!" virkkoi Kaleb itsekseen. "Mutta saakeli soikoon, jos hän saa nähdä meidän herran silmät ennenkuin ensin hiukan on nukkunut ja valvonut. Huomenaamuna hän on jo selvemmällä järjellä. Onko se laitaa, että hän kuljettaa tänne koko lauman juopuneita metsämiehiä, vaikka tietää, ettei täällä ole monta tilkkaa hänen omankaan janonsa sammuttamiseksi." Ja hän läksi pois ikkunasta jättäen heidät, miten parhaiten voivat, sulattelemaan ulosjäämistään.

Mutta toinenkin mies, jonka läsnäoloa Kaleb kiivaudessaan ei ollut huomannutkaan, oli kuunnellut keskustelua mitään virkkamatta. Tämä mies oli vieraan herran kamaripalvelija — luotettava, suuressa arvossa pidetty mies — samainen, joka metsässä oli lainannut hevosensa Bucklaw'lle. Hän sattui olemaan tallissa silloin, kun Kaleb viekoitteli muut palvelijat ulos; tällä tavoin oli hän pelastunut heidän kohtalostaan, josta muuten ei hänen arvonsakaan varmaan olisi häntä säästänyt.

Tämä mies huomasi Kalebin juonen, käsitti helposti syyn tähän käytökseen, ja kun hän tiesi isäntänsä ystävälliset aikomukset Ravenswoodia kohtaan, ei hänen ollut vaikea päättää, miten hänen itsensä oli meneteltävä. Hän kävi Kalebin huomaamatta samalle keskustelupaikalle, josta tämä juuri oli lähtenyt, ja ilmoitti metsämiehille herransa käskeneen, että hänen palvelijoittensa sekä myös lordi Bittlebrainin väen piti lähteä läheiseen kestikievariin. Siellä saisivat he ottaa mitä ravintoa sattuisi olemaan tarjona, ja hän oli pitävä huolen maksusta.

Meluisa metsämiesjoukko läksi siis pois Wolfs Cragin epäkohteliaan portin edustalta ja rupesi astumaan jyrkkää polkua alas soimaten talonherran saitaa, halpamielistä luonnetta ja kiroillen sekä linnaa että sen asukkaita pahoin sanoin, joiden vertaisia metsämiestenkään suusta harvoin kuullaan. Bucklaw'lla oli monta hyvettä, jotka hänestä, jos hän olisi elänyt edullisempien olosuhteiden vaikutuksen alla, olisivat tehneet arvossa pidettävän viisaan miehen; mutta hänen kasvatuksensa oli niin peräti laiminlyöty, että hänen mietteensä ja tunteensa aina mukautuivat hänen kumppaniensa mielialaa myöten. Hän vertasi äsken saamiansa ylenpalttisia ylistyksiä noihin pahoihin sanoihin, joilla kaikki nyt soimasivat Ravenswoodia; hän muisti, miten yksitoikkoisia, ikäviä Wolfs Cragin tornissa vietetyt päivät olivat olleet ja kuinka ne erosivat hänen tavallisen elämänsä iloisesta kulusta; hän oli vimmaisesti vihastuksissaan siitä, että hänetkin oli jätetty ulkopuolelle, mitä hän katsoi kipeäksi loukkaukseksi — kaikki nämä sekavat tunteet yllyttivät häntä rikkomaan ystävyytensä Ravenswoodin nuorenherran kanssa.

Saavuttuansa pienen Wolfs-Hopen kylän kestikievariin hän arvaamatta näki vanhan tuttavan, joka astui alas hevosensa selästä. Se ei ollut kukaan muu kuin arvoisa kapteeni Craigengelt, joka heti lähestyi ja löi kättä mitä ystävällisimmällä tavalla, ikäänkuin hän ei enää olisi muistanutkaan, ettei heidän eronsa ollut aivan sovinnollinen. Ystävälliseen kädenlyöntiin ei Bucklaw koskaan voinut olla yhtä sydämellisesti vastaamatta; ja tunnettuansa hänen sormiensa puristuksen Craigengelt heti tiesi, millä kannalla heidän välinsä oli.

"Pitkää ikää sinulle, veikko Bucklaw!" huusi Craigengelt. "Onpa sentään vielä elämisen sijaa rehellisille miehille tässä matoisessa maailmassa!"

Sen ajan jakobiitit — se pitää tietää, vaikka en osaa sanoa millä syyllä he sen tekivät, — käyttivät nimitystä rehelliset miehet nimenomaan omista puoluelaisistaan.

"Näkyypä olevan muillakin", vastasi Bucklaw. "Kuinka muuten sinä, jalo kapteeni, olisit uskaltanut tulla tänne?"

"Kuka? Minäkö? — Minä olen vapaa niinkuin kekrin ajan tuuli, joka ei maksa mitään vuokraa eikä veroa. Kaikki on selvillä — kaikki on sovittu noiden vanhojen kuolakuonojen kanssa Vanhassa Savupesässä[10] — Hoh, hoh! Eivätpä he uskaltaneet pitää minua viikon päiviäkään pihdeissään. Eräällä miehellä on heidänkin joukossaan parempia suosijoita kuin mitä sinä arvaatkaan ja hän voi ystävääkin auttaa, vaikka pula näyttäisi pahalta."

"Loruja!" vastasi Bucklaw, joka perinpohjin tunsi miehen mielenlaadun ja suuresti halveksi häntä. "Heitä jo mielittelemisesi ja kielittelemisesi — sano suoraan, oletko vapaa ja täydessä turvassa."

"Vapaa ja täydessä turvassa, niinkuin paras whigiläiskruununvouti oman piirikuntansa maantiellä tai kuin itkusuinen presbyteriläispappi omassa saarnatuolissaan. — Ja minä tulin tänne tuomaan sinulle sitä sanomaa, ettei sinunkaan enää ole tarvis pysyä piilossa."

"Arvattavasti siis sanot nyt olevasi minun ystäväni?" kysyi Bucklaw.

"Sinun ystäväsikö?" vastasi Craigengelt. "Oma tappelukukko-veikkoni! Olenhan minä, niinkuin oppineet sanoisivat, sinun oma Achateksesi — niinkuin kinnas ja käsi — puu ja kuori — ystäväsi elämässä ja kuolemassa!"

"Sitä aion koetella heti paikalla", vastasi Bucklaw. "Onhan sinulla aina rahaa, mistä sitä saanetkin. Lainaapa nyt minulle pari kolikkoa, että saisin näiden kelpo poikien kurkuille kostuketta ensiksi ja sitten — —"

"Kaksiko kolikkoa? Vaikka kaksikymmentäkin, poikaseni — ja vielä kaksikymmentä on varalla."

"Vai niin — sanotko niin?" virkkoi Bucklaw pysähtyen; sillä luonnollisella älykkyydellään hän rupesi vainuamaan jonkin oudon syyn kätkeytyneen näin ylenpalttisen anteliaisuuden vaippaan. "Craigengelt, joko sinä olet kelpo mies oikein toden teolla, jota tuskin voin saada päähäni — tai olet viekkaampi kuin sinusta olisin arvannut, ja vaikea on minun saada sitäkään päähäni."

"L'un n'empéche pas l'autre (toinen ei toista estä)", virkkoi Craigengelt, "koske ja koeta — kyllä tämä kulta on niin puhdasta kuin paras rahapajassa punnittu."

Hän laski kasan kultakolikoita Bucklaw'n käteen, ja tämä työnsi ne taskuunsa lukematta, katsomattakaan, sanoen ainoastaan: "Minä olen nyt semmoisessa pulassa, että täytyy ottaa pesti, tulipa se vaikka itse pirun kädestä." Ja sitten kääntyen metsämiesten puoleen hän huusi: "Tulkaa pois, pojat! — Minä maksan."

"Eläköön Bucklaw!" huusivat metsästäjät.

"Ja hiisi vieköön tuon toisen, joka ottaa osaa metsästykseen, mutta antaa metsämiesten olla kuivillaan niinkuin rummun kopat", lisäsi toinen ikäänkuin luonnolliseksi johtopäätökseksi.

"Ravenswoodit olivat aikanansa kelpo ja kunniallinen suku tässä maassa", sanoi eräs vanha mies. "Mutta sen kunnia on mennyt tänä päivänä, ja Ravenswoodin nuoriherra on näyttänyt olevansa saita saivarennylkijä,"

Tämän päätelmän tehtyään, johon kaikki kuulijat yhtyivät, he suurella melulla töytäsivät kapakkaan ja mässäsivät sitten siellä myöhään yöhön asti. Bucklaw'n iloisesta mielenlaadusta johtui, että hän harvoin oli valikoiva kumppaniensa suhteen. Ja tässä tilaisuudessa, kun iloiset juomingit tuntuivat vieläkin makeammilta tavattoman pitkän kohtuullisuuden, melkeinpä täydellisen paaston perästä, Bucklaw oli yhtä onnellinen nähdessään olevansa tämän juomakunnan johtajana kuin jos hänen viinaveikkonsa kaikki olisivat olleet kuninkaan poikia. Craigengeltillä oli salaiset tarkoituksensa, joiden vuoksi hän kernaasti näki, että Bucklaw hullutteli niin hurjasti kuin hänen mielensä teki. Kapteeni oli luonteeltaan raa'an sukkela ja hävytön, ja hän osasi laulaa lystillisiä veisuja; sitä paitsi hän tunsi perinpohjin uudelleen löytämänsä kumppanin mielenlaadun. Tällä tavoin Craigengeltin helposti onnistui saada hänet oikein ylitsevuotavin maljoin viettämään tätä yhtymisjuhlaa.

Ihan toisenlainen näky oli samaan aikaan Wolfs Cragin tornissa. Lähdettyänsä pihalta mieli liian täynnä omia sekavia mietteitänsä, jotta hän olisi voinut huomata Kalebin vehkeet, Ravenswood saattoi vieraansa tornin isoon saliin.

Väsymätön Kaleb, joka tosi innosta tai tottumuksesta puuhaili aina aamusta yöhön saakka, oli vähitellen saanut tämän aution salin puhdistetuksi hautajaispidoissa hujan hajan jääneistä tähteistä ja laittanut sen johonkin määrin siistiksi. Mutta vaikka hän kaikella taidollaan ja ahkeruudellaan koki asettaa harvat jäljelle jääneet huonekalut niin, että huone joltakin näytti, ei hän kuitenkaan voinut saada salin vanhojen, verhottomain seinien synkkää, autiota vaikutusta poistetuksi. Pienet ikkunat, jotka pilkoittivat syvien seinäkomeroiden pohjasta, näkyivät pikemmin olevan luodut valon ehkäisemiseksi kuin päästämiseksi sisään; ja ukkospilven raskas, musta varjo teki huoneen vieläkin pimeämmäksi.

Ravenswood talutti kohteliaasti, kuten ainakin aatelisherra, mutta samalla omituisen jäykästi, nuoren neidon salin peräpäähän. Mutta vanha vieras pysähtyi ovipuolelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hatun ja päällysviitan yltään. Samassa kuului portin räjähdys, jonka kuultuaan vieras säpsähti, astui kiireesti ikkunan luo ja katsahti pelokkaasti Ravenswoodiin nähdessään portin olevan kiinni ja palvelijansa sen ulkopuolella.

"Ei ole mitään pelkäämistä, herra", lausui Ravenswood vakavasti, "tässä huoneessa on ainakin suojaa tarjona, vaikkei juuri vieraanvaraa. Minusta näyttää", lisäsi hän sitten, "muuten jo olevan aika tietää, ketkä minun rappeutuneelle asunnolleni tämän kunnian suovat."

Nuori neito pysyi ääneti ja liikkumatta, ja hänen isänsä, jota kysymys suoranaisemmin koski, näytti olevan samassa asemassa kuin näyttelijä, joka on uskaltanut ottaa suorittaakseen vaikeamman osan kuin mistä kykenee suoriutumaan ja jolta puhe loppuu kesken, kun hänen juuri olisi välttämättömintä puhua. Hän yritti peittää nolostunutta mielentilaansa sivistyneen ihmisen ulkonaisilla kohteliaisuustempuilla. Mutta sittenkin näkyi selvästi, kuinka hänen kumartaessaan toinen jalka laahusti eteenpäin ikäänkuin lähestyen ja toinen sitävastoin vetäytyi taaksepäin ikäänkuin pakoon pyrkien. Samoin myös, hänen aukaistessaan viittansa kaulusta ja ottaessaan hatun pois päästään, sormet kopeloivat ikäänkuin jotkut nivelet olisivat olleet ruostuneesta raudasta, jotkut raskaita kuin lyijy. Ravenswood kävi sitä maltittomammaksi mitä kauemmin vieras viivytteli; hänenkin rinnassaan näytti riehuvan kova mielenliikutus, vaikka luultavasti aivan toisesta syystä. Ravenswood ponnisti koko voimansa saadakseen puhumishalunsa hillityksi; vieras sitä vastoin silminnähtävästi oli pulassa, kun ei löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseen sanottavansa. Viimein kuitenkin Ravenswoodin maltittomuus rikkoi suitsensa.

"Minä näen", sanoi hän, "että herra William Ashton ei mielellään tahdo esittää itseään vieraaksi tässä Wolfs Cragin tornissa."

"Minä toivoin, ettei se olisi tarpeen", vastasi valtiosinetinvartia äänettömyydestänsä päästettynä, aivankuin haamu, joka on kuullut loitsijan käskysanan; "ja minä kiitän teitä, Ravenswoodin nuoriherra, että te astuitte ensiaskeleen, koska asianhaarat — sallikaa minun sanoa: valitettavat asianhaarat — tekivät minulle erittäin vaikeaksi itse ilmaista nimeni."

"Eikö siis minun", kysyi Ravenswood vakavalla äänellä, "tule pitää tämän käyntinne kunniaa aivan sattumuksen tuottamana?"

"Sallikaa minun vähän selittää", sanoi valtiosinetinvartia teeskennellen kasvonsa rauhallisiksi, vaikka rauha kenties oli kaukana hänen sydämestään. "Tämä on kunnia, jota minä jo jonkun aikaa olen hartaasti halunnut, vaikkei se kenties koskaan olisi tullut osakseni ilman tänään sattuneen ukkosilman apua. Tyttäreni ja minä olemme molemmat yhtä iloiset siitä, että olemme nyt saaneet tilaisuuden kiittää sitä urhoollista miestä, joka pelasti meidän kumpaisenkin hengen."

Viha, joka riehui Skotlannin suurten aatelissukujen välillä, oli nytkin vielä yhtä katkera kuin ennen, vaikka se ei enää niinkuin keski-ajalla puhjennut julkisiin väkivallantekoihin. Ei siis itävä rakkaus Lucy Ashtoniin eikä myöskään kohteliaisuudentunne vieraita kohtaan voinut kokonaan, vaikka ne kuinkakin urhoollisesti taistelivat, kukistaa sitä vihan vimmaa, joka pyrki nousemaan Ravenswoodin sydämessä, kun hän näki isänsä vihollisen seisovan tässä saman suvun salissa, jonka häviö suurimmaksi osaksi oli tämän vihollisen jouduttama. Ravenswoodin katseet siirtyivät vuoroin isään, vuoroin tyttäreen, ja tuon neuvottomuuden päättymistä ei herra William Ashton katsonut viisaaksi odottaa. Hän oli nyt saanut ratsastuspukunsa riisutuksi, ja sitten hän astui tyttärensä luo ja avasi hänen naamionsa nauhat.

"Lucy-kultaseni", sanoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja taluttaen hänet Ravenswoodin luokse. "Pane pois naamiosi, ja lausukaamme kiitoksemme herra Ravenswoodille avokasvoin ja suorasti."

"Jos hän suvaitsee ne vastaanottaa", oli kaikki mitä Lucy virkkoi; mutta hän sanoi sen mitä suloisimmalla äänellä, joka ilmaisi hänen tuntevan ja samalla kuitenkin antavan anteeksi sen kylmyyden, jolla heitä kohdeltiin. Nämä sanat niin viattoman ja niin ihanan olennon suusta koskivat aivan Ravenswoodin sydämen pohjimmaiseen soppeen saakka moittien ankarasti hänen tylyyttään. Ravenswood mutisi jotakin heidän tulonsa arvaamattomuudesta ja lämpimin sanoin ilmaistuansa ilonsa sen johdosta, että hän sai neiti Ashtonille tarjota katoksensa suojaa, hän tervehti tyttöä sillä tervehdyksellä, jota sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa vaati. Heidän poskensa olivat koskeneet yhteen ja taas erinneet — Ravenswood piti yhä vielä kiinni neidon kädestä, johon hän oli ystävällisellä kohteliaisuudella tarttunut — punastus, joka tälle tervehdykselle antoi tavallista paljoa syvemmän merkityksen, rusotti yhä Lucy Ashtonin ihanilla poskilla — samassa salama, joka näytti kerrassaan nielleen kaiken pimeyden, valaisi äkkiä koko salin. Hetken aikaa näkyi jokainen esine aivan selvästi. Lucyn hento, häipymäisillään oleva haamu, Ravenswoodin säännöllisrakenteinen, pulska vartalo, hänen synkkä muotonsa, hänen silmiensä tulinen, mutta sittenkin epäröivä loisto, vanhat aseet ja vaakunat, jotka riippuivat pitkin seiniä — kaikki tuo ilmestyi hetkeksi valtiosinetinvartian silmien eteen kirkkaan, punaisen loistavan tulen valaisemana. Salaman sammuttua seurasi melkein samassa hetkessä jyrähdys, sillä ukkosilma kulki aivan kartanon ylitse. Ja tämä jyrähdys oli niin äkillinen, niin kauhistuttavan kova, että vanha torni järähti perustuksiansa myöten ja kaikki sisällä-olijat luulivat sen kaatuvan heidän päällensä. Noki, joka vuosisatoja oli saanut häiritsemättä karttua, rapisi alas suunnattoman väljiä savutorvia myöten; muurilaastia ja tomua huiskahti kaikilta seiniltä ja useat suuret kivetkin — lieneekö siihen sitten ollut syynä torniin todella iskenyt ukkosen voima vai ainoastaan ilman kova paine — lensivät rappeutuneista valleista irti ja loiskahtivat alas möyryävään mereen. Näyttipä siltä kuin tornin muinainen perustaja olisi nostanut tämän ukkosilman tahtoen siten ilmaista suuttumustansa jälkeläisensä sovintoliitosta suvun vihollisen kanssa.

Kaikki olivat säikähdyksissään; ja valtiosinetinvartia sekä Ravenswood saivat molemmat tehdä voitavansa saadaksensa Lucyn tointumaan pyörryksistä. Tällä tavoin tuli nuoren Ravenswoodin osaksi toistamiseen arkaluontoisin ja vaarallisin kaikista toimista, se nimittäin, että piti tukea ihanaa, turvatonta neitoa, jonka muisto jo ensimmäisen samanlaisen tilaisuuden jälkeen yhä paloi hänen mielessään, niin valveilla kuin unissa. Jos naimisliitto nuoren Ravenswoodin ja hänen ihanan vieraansa välillä todella oli vastenmielinen talon haltijahengelle, niin keino, jolla tämä oli vihastuksensa ilmaissut, oli yhtä tyhmästi valittu kuin jos hän olisi ollut vain tavallinen kuolevainen ihminen. Monet pienet avut, jotka olivat tarpeelliset nuoren neidon mielen rauhoittamiseksi ja hänen henkensä toinnuttamiseksi, saattoivat pakostakin Ravenswoodin ja herra Ashtonin välit semmoisiksi, että perintövihan muuri ei voinut olla kaatumatta, ainakin siksi hetkeksi. Mahdotonta oli Ravenswoodin epäkohteliaasti tai kylmäkiskoisestikaan puhutella vanhaa miestä, jonka tytär — ja semmoinen tytär — lepäsi heidän edessään luonnollisesta säikähdyksestä pyörtyneenä, vieläpä lepäsi Ravenswoodin oman katoksen suojassa. Ja kun Lucy ojentaen kumpaisellekin kätensä jaksoi kiittää heidän avustaan, huomasi Ravenswood, että hänen sydämessään viha valtiosinetinvartiaa vastaan ei enää ollut kaikista voimallisin tunne.

Huono sää, pahoinvointi, palvelijain poissa-olo, kaikki nämä seikat estivät Lucyn paluuta lordi Bittlebrainin kartanoon, joka oli runsaasti seitsemän virstan matkan päässä. Tavallisenkin kohteliaisuuden vaatimuksen mukaan ei Ravenswood siis voinut olla tarjoamatta huoneensa suojaa tämän päivän lopuksi sekä yöksi. Mutta tylympi ilme, joka hänen kasvoillaan oli paljon tavallisempi, pääsi jälleen valtaan, kun hänen täytyi ilmoittaa, miten huonosti hänen talonsa oli ravinnon puolesta varustettu vieraita varten.

"Älkää puhuko mistään vajanaisuuksista", virkkoi herra Ashton koettaen keskeyttää hänet ja estää häntä puhumasta tästä huolettavasta aiheesta. "Te olette hankkeissa lähteä ulkomaille, ja talonne tietysti ei voi nyt olla varustettuna. Kaiken sen me hyvin ymmärrämme; mutta jos te puhutte tästä huolestanne, niin te pakotatte meidät kylästä etsimään suojaa."

Ravenswood oli siihen juuri vastaamaisillaan, mutta samassa salin ovi lensi auki ja Kaleb Balderston hyökkäsi sisään.

KYMMENES LUKU.

Samainen ukkosen jyrähdys, josta kaikki muut olivat hämmästyneet, oli verrattoman muonamestarimme rohkeaan, kekseliääseen mieleen tehnyt vain herättävän vaikutuksen. Melkein jyrinän vielä kaikuessa, ja ennenkuin vielä oikein tiedettiin, pysyisikö torni pystyssä vai romahtaisiko se raunioksi, Kaleb jo huusi: "No, Jumalan kiitos! — tämähän tuli sopivaan aikaan, niinkuin pikari maljan ääreen." Ja samassa hän sulki keittiön oven valtiosinetinvartian kamaripalvelijan nenän edestä, kun hän näki tämän tulevan portin ulkopuolella seisovan joukon puheilta. "Kuinka helkkarissa tuo pääsi sisään?" — mutisi Kaleb. "Mutta hiisi siitä huolikoon! — Anna-Maija, mitä sinä siellä uuninnurkassa kykit vapisten ja vinkuen? Tule tänne — tai pysy siellä paikallasi ja kilju — eihän sinusta muuhunkaan ole apua — kuuletkos, vanha haaska, kilju — kilju — kovemmin — kovemmin, sinä naikkonen — niin että herrasväki salissa sen kuulee — olethan ennen vähemmistäkin asioista kiljunut niin että on kuulunut Bass-lahdelle asti. Ja maltas — maahan nuo rojut —"

Ja yhdellä sivalluksella hän viskasi maahan muutamia hyllyllä olevia tina- ja savi-astioita. Ja näiden kilinään sekaantui Kalebin ääni, joka huusi ja ulvoi niin kauhealla tavalla, että Anna-Maijan ukkosen-jyrähdyksestä johtuva pelästys antoi sijaa toiselle pelolle, että nimittäin hänen vanha palveluskumppaninsa oli tullut hulluksi. "Hän on viskannut kaikki vähäiset saviastiamme maahan — ainoat astiat, mitä meillä oli jäljellä maitotilkan säilyttämistä varten — ja hän on nakannut lattialle lihat, jotka oli keitetty herran päivälliseksi. Herra Jumala armahtakoon! Miesraukan pää on mennyt peräti pyörälle ukkosen jyrähdyksestä!"

"Pidä suusi, luntus", tiuskaisi Kaleb, jonka riemu tuosta onnistuneesta keksinnöstä nyt oli ylimmillään, ylpeimmillään. "Kaikesta nyt on neuvo pidetty — päivällisestä ja muusta — ukkonen on sen tehnyt yhdellä jyrähdyksellään!"

"Voi kuitenkin tuota poloista miestä, hän on aivan järjiltään", päivitteli Anna-Maija katsellen häntä pelon ja säälin sekaisin tuntein. "Voi, jospa hän jälleen tulisi järkiinsä!"

"Kuule, sinä vanha hupsu", lausui Kaleb yhä vielä riemastuksissaan siitä, että oli keksinyt pelastuskeinon voittamattomalta näyttäneestä pulastaan. "Pidä sinä vain huoli siitä, ettei tuo vieras pääse tänne keittiöön — ja vanno, että ukkosen nuoli iski alas uunintorven kautta ja pilasi parhaan päivällisen, minkä ikinä olit laittanut — härkäpaistin — siankinkun — lammaslihan — leivokset jäniksenpojat — metsälinnut — metsäkauriin, ja kaiken muun. Laske valheita paksulti vain äläkä säästä kustannuksia. Minä lähden saliin — paiskaa sinä kaikki huiskin haiskin niin paljon kuin mahdollista — mutta katso kaikin mokomin, ettei vieras palvelija pääse keittiöön."

Annettuansa nämä käskyt liittolaiselleen Kaleb riensi saliin, mutta seisahtui kuitenkin ensin ovelle tirkistelemään raosta, jota ajan tuottamaa etua jo useat palvelijapolvet olivat käyttäneet hyväkseen. Hän näki siitä, minkälaisessa tilassa Ashtonin neiti oli, ja oli tarpeeksi viisas viivytelläksensä vielä vähän aikaa, jotta huonovointinen neiti ei vielä pahemmin säikähtyisi ja jotta myös samalla perästäpäin tarkemmin kuunneltaisiin hänen kertomustaan ukkosenilman tekemistä vahingoista.

Mutta heti kun hän huomasi vieraan neidin jälleen tointuneeksi ja kuuli puheen kääntyvän siihen, minkälaista yösijaa ja ravintoa tornissa saattaisi olla tarjona, arveli hän olevan parhaan ajan hyökätä sisään siten kuin viime luvun lopussa jo kerrottiin.

"Voi minua poloista! — Kun piti semmoisen vahingon tulla Ravenswoodin suvulle, ja kun minun piti elää niin kauan, että silmäni sen saivat nähdä!"

"Mikä nyt hätänä, Kaleb?" kysyi hänen herransa vuorostaan vähän säikähtyen, "onko joku osa tornia hajonnut?"

"Torniko hajonnut — ei, noki vain tulla tuprutti alas, ja ukkosen nuoli iski suoraan keittiöntakkaan, ja kaikki kilut ja kalut ovat hajallaan, mikä täällä, mikä tuolla, aivankuin Hotchpotchin herran tilukset. — Ja juuri kun meillä oli näin erikoisen suuriarvoisia ja suurisukuisia vieraita" — tässä hän kumarsi syvään herra William Ashtonille sekä hänen tyttärelleen — "eikä ole enää talossa muruakaan, mikä kelpaisi päivällispöytään — tai illalliseksikaan, sen verran kuin minä näen!"

"Sen hyvin uskon, Kaleb", virkkoi Ravenswood kuivakiskoisesti.

Kaleb kääntyi nyt herraansa päin puoleksi moittivin, puoleksi rukoilevin katsein ja puhui hänelle näin: "Ei meillä ollut juuri mitään erikoista varustettuna; me olimme vain lisänneet hiukan teidän tavalliseen päivälliseenne, armollinen herra — petti kuuver,[11] niinkuin Louvressa sanottaisiin — ainoastaan kolme lajia ja hedelmät neljänneksi."

"Lopeta nuo hullutuksesi, joista ei ole muuta kuin kiusaa, sinä ukko hupakko!" tiuskaisi Ravenswood närkästyksissään Kalebin turhista puuhailuista. Mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan väittää ukon puhetta valheeksi pelosta, että siten saattaisi syntyä vielä naurettavampia kohtauksia.

Kaleb huomasi tämän etunsa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Mutta ensiksi hän nähdessänsä valtiosinetinvartian palvelijan astuvan sisään ja puhuvan salaa herralleen otti vaarin tilaisuudesta ja kuiskasi muutamia sanoja Ravenswoodin korvaan: "Olkaa vaiti, herra, Jumalan tähden. Jos minua huvittaa saattaa sieluni vaaraan sillä, että valehtelen talon kunnian säilyttämiseksi, niin eihän se ole teidän asianne. — Ja jos te annatte minun suorittaa työni häiritsemättä, niin lupaan olla kohtuullinen päivällislaitoksessani. Mutta jos te rupeatte panemaan vastaan, niin minä keitän kokoon pidot, jotka kelpaisivat vaikka herttualle."

Ravenswood huomasi parhaaksi antaa puuhaavan hovimestarin seurata omaa mieltänsä, ja tämä siis rupesi luettelemaan sormillansa: "Eipä siinä ollut kovin paljon ruokaa — ainoastaan sen verran, että neljä herrashenkilöä olisi saanut tarpeeksensa — ensimmäinen ruokalaji: salvokukkoja valkean kastikkeen kera ja kilipaistia ja siankinkkua vihannesten kera — toinen laji: paistettua jäniksenpoikaa ja täytettyjä rapuja ja vasikkapiirakkaa — kolmas laji: ukkoteertä — se on vielä mustempi nyt, kun se on noessa — ja torttuja ja hyytelöä ja vähän joutavia makeisia ja marjahilloa — eikä muuta ollutkaan", lopetti hän huomaten, että hänen herransa maltti jo alkoi loppua. "Eipä juuri muuta mitään ollut — paitsi vielä omenia ja päärynöitä."

Neiti Ashton oli nyt jo niin tointunut, että hän saattoi huomata, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän näki, että se omituinen luja rohkeus, jolla Kaleb luetteli olemattoman päivällisensä eri ruokalajeja, oli ristiriidassa Ravenswoodin töin tuskin hillityn suuttumuksen kanssa. Tämä kaikki näytti hänen silmissään niin hullunkuriselta, että hän, vaikka hän kaikin voimin koettikin taistella vastaan, purskahti hillittömään nauruun, johon hänen isänsäkin, hiljemmin sentään, yhtyi, ja samoin viimein Ravenswood itsekin, vaikka tiesikin pilkan koskevan hänen omaa asiaansa. Heidän naurunsa — sillä silminnäkijäin mielestä voi moni asia, josta me hyvin välinpitämättöminä luemme, näyttää erinomaisen naurettavalta — oli semmoinen, että koko vanhan salin seinät kajahtivat. Nauru lakkasi ja alkoi jälleen, se lakkasi ja alkoi yhä uudelleen hillittömin purskahduksin. Kaleb seisoi sillaikaa paikallansa, katse täynnä vakavaa närkästynyttä ja ylpeää arvokkuutta, joka teki asian vieläkin hullunkurisemmaksi katsojain mielestä ja kiihdytti yhä heidän nauruansa.

Vihdoin viimeinkin, kun naurajien keuhkot olivat hengästyksissä ja heidän voimansakin melkein lopussa, Kaleb huusi vähääkään välittämättä kohteliaisuudesta:

"Lieneepä, perhana soikoon, herrasväki syönyt oikein herrasmaisen aamupalan, kun saattaa nauraa yhtä iloisesti parhaan päivällisen turmeltumiselle, mitä kokin hyppysistä ikinä lienee lähtenyt, kuin jos se olisi hauskin juttu koko George Buchananin kirjassa. Mutta jos teidän vatsanne olisivat yhtä tyhjät kuin Kaleb Balderstonin, niin tyytyisittepä silloin vähempäänkin kikattelemiseen näin huolestuttavan asian johdosta."

Kalebin koristelematon närkästyksen ilmaus nostatti seuran ilon uudelleen ylimmilleen, mikä uusi naurun hohotus ei ollut Kalebin mielestä vain loukkaavaa talon kunnialle, vaan sen lisäksi myös erikoisesti todisti, että hänen koreaa puhettansa, jossa hän oli luetellut kaikki muka hukkaan menneet herkut, pidettiin naurun asiana. "Ja kuitenkin", sanoi hän perästäpäin Anna-Maijalle, "päivälliskertomukseni oli semmoinen, että se olisi herättänyt ravitunkin ihmisen nälän, mutta siellä he istuivat ja nauraa hohottivat vain sille."

"Mutta", kysyi neiti Ashton muuttaen kasvonsa mahdollisimman vakaviksi, "ovatko kaikki nuo hyvät herkut niin peräti pilalla, ettei niistä saa tähteitäkään kokoon?"

"Tähteitäkö kokoon, armollinen neiti? Mitä luulette saatavan kokoon noesta ja tuhasta? Menkäähän itse alas katsomaan keittiöön — kyökkipiika on vapistuksessa ja väänteissä — hyvät ravintoaineet ympäri lattiaa — härkäpaistit — salvokukot ja valkeat kastikkeet — piirakat ja hyytelöt — siankinkut ja vihannekset ja kaikki makeiset ja namuset. — Te saatte ne kaikki nähdä, armollinen neiti, — se on", hän korjasi puhettansa, "te ette nyt enää saa nähdä niistä mitään, sillä kyökkipiika on jo lakaissut ne pois, niinkuin hänen velvollisuutensa olikin. Mutta valkeasta hyytelöstä te sentään saatte nähdä jäljet siinä paikassa, mihin se roiskahti. Minä pistin sormeni siihen ja maistoin, ja se maistuukin kuin maistuukin piimältä; jollei se ole ukkosilman vaikutusta, niin en tiedä mistä muusta se johtuisi. — Tämä herra tässä varmaan kuuli myös kaiken astioittemme kilinän ja kolinan, kun posliinit ja hopeat romahtivat yhteen röykkiöön."

Herra Ashtonin kamaripalvelija, vaikka hän olikin valtiomiehen palvelija ja siis tottunut kaikissa tilaisuuksissa kasvojensa ilmeitä hillitsemään, tuli vähän hämilleen tästä vetoamisesta eikä vastannut muuten kuin kumartaen.

"Minä arvelen, herra hovimestari", virkkoi valtiosinetinvartia, joka alkoi pelätä, että tämän puheen pitkittyminen voisi olla Ravenswoodille vastenmielinen, "minä arvelen, että jos te menisitte minun palvelijani Lockhardin kanssa — hän on ollut matkoilla ja hyvin tottunut kaikenlaisiin kommelluksiin sekä vastuksiin, — niin te toivottavasti yhdessä keksitte jonkin pelastuskeinon tästä pulasta."

"Meidän herra tietää", sanoi Kaleb, joka, vaikka hän ei itsekään enää toivonut saavansa toimeen mitä olisi ollut tarpeen, olisi kuitenkin pikemmin jalomielisen norsun tavoin tahtonut heittää henkensä yrittäessään, kuin käyttää jonkun virkaveljen apua, "kyllä meidän herra tietää, etten minä tarvitse neuvonantajaa, kun talon kunniaa on valvottava."

"Minä en puhuisi totta, jos sen kieltäisin, Kaleb", vastasi hänen herransa. "Mutta sinun paras taitosi on puolustelevien verukkeiden keksiminen, jotka eivät ravitse sen paremmin kuin tuo ukkosen pilaaman päivällisemme ruokalista. Herra Lockhardin taito sitä vastoin kenties on sitä laatua, että se kykenee hankkimaan jotakin noiden sinun ruokalajiesi sijalle, joita ei nyt kumminkaan ole olemassa eikä luultavasti ole ikänä ollutkaan."

"Te suvaitsette laskea leikkiä", virkkoi Kaleb, "mutta sen tiedän varmaan, että asian pahimmillaankin ollessa minun ei ole tarvis mennä kauemmas kuin Wolfs-Hopen kylään, niin saan kokoon päivällisen vaikka neljällekymmenelle hengelle. Ei sen vuoksi sentään, että väki siellä olisi millään tavalla ansainnut sen kunnian, että heiltä ostettaisiin meidän armollisen herran tarpeita, sillä he tottelevat huonoja neuvoja mitä veromunien ja verovoin tuomiseen tulee."

"Menkää ja neuvotelkaa yhdessä", sanoi Ravenswood, "mene kylään ja tee mitä parasta voit. Me emme saa antaa vierastemme jäädä ravinnotta siitä pelosta, ettei hävinneen talon kunniaa voida oikein kannattaa. Ja tässä, Kaleb — ota kukkaroni; siitä taitaa luullakseni sittenkin olla sinulle paras apu,"

"Kukkarostako? Kukkarostako vai?" virkkoi Kaleb rientäen suuttuneena ulos, "mitä minä tekisin armollisen herran kukkarolla hänen omalla maallaan ja tiluksillaan? Pitäisikö meidän maksaa omasta tavarastamme?"

Molemmat palvelijat olivat nyt lähteneet, ja heti, kun ovi heidän perässään oli sulkeutunut, rupesi valtiosinetinvartia pyytämään anteeksi liian kovaa nauruaan. Ja Lucykin sanoi toivovansa, ettei tuo lempeä, uskollinen ukko siitä suinkaan ollut tuskaantunut tai suuttunut.

"Kalebin ja minun täytyy kumpaisenkin oppia, jalo neito, kärsimään iloisin mielin tai ainakin maltillisesti sitä naurunalaisuutta, mikä joka paikassa aina seuraa köyhyyttä."

"Te teette itsellenne vääryyttä, Ravenswoodin nuoriherra, sen vakuutan kunniasanallani", vastasi hänen vanhempi vieraansa. "Minä luulen tuntevani teidän asianne paremmin kuin te itsekään ja toivon voivani osoittaa teille, että suon teille menestystä niissä ja että — sanalla sanoen, että teillä on edessänne parempi onni kuin mitä te huomaattekaan. Sillä välin voin vakuuttaa teille, etten pidä mitään niin suuressa arvossa kuin jaloa henkeä, joka kohottautuu kovan onnen yli ja pitää kunniallisten puutteiden kärsimistä parempana kuin velkaantumista tai antautumista muiden käskyläiseksi."

Nämä sanat valtiosinetinvartia oli lausuvinaan arasti, epäröivän herkkätuntoisesti, lieneekö siihen sitten ollut syynä pelko, että Ravenswoodin mieli pahoittuisi tai hänen ylpeytensä heräisi. Herra Ashton oli pelkäävinänsä, että kajoaminen tämmöiseen aineeseen, vaikka vain sivumennenkin ja vaikka Ravenswood itse oli sen ottanut puheeksi, olisi liikaa rohkeutta. Sanalla sanoen näytti aivan siltä kuin halu osoittaa ystävällisyyttä olisi yllyttänyt häntä puhumaan, mutta pelko, että sitä pidettäisiin liiallisena sekaantumisena, olisi pidättänyt häntä. Eipä kumma siis, että Ravenswoodin nuoriherra, joka ei vielä ollut kokenut paljon elämää, uskoi tuossa taitavassa hovimiehessä näkevänsä vakavuutta, jommoista todella ei olisi löytynyt koko tusinastakaan hänen kaltaisiaan miehiä. Hän vastasi sittenkin varovaisesti olevansa kiitollinen niille, jotka ajattelivat hänestä hyvää; ja sitten pyydettyänsä anteeksi vierailtaan hän poistui salista pitämään huolta heidän tarpeistaan niin paljon kuin asianhaarat sallivat.

Hänen neuvoteltuansa vanhan Anna-Maijan kanssa saatiin yösijavarustukset pian valmiiksi, sillä niiden suhteen ei ollut paljon valitsemisen varaa. Ravenswood antoi oman kamarinsa neiti Ashtonin käytettäväksi, ja Anna-Maija (aikoinaan sangen arvokas henkilö) tarjoutui hänen kamarineidokseen puettuna mustaan silkkileninkiin, joka ennen muinoin oli ollut Ravenswoodin mummon oma ja loistanut kuningatar Henrietta Marian hovitanssiaisissa. Sitten Ravenswood tiedusteli Bucklaw'ta ja kuultuansa hänen olevan kestikievarissa metsämiesten sekä muiden kumppaniensa seurassa hän käski Kalebin käydä siellä ja ilmoittaa, miten asiat olivat Wolfs Cragissa — että nimittäin vanhempi vieras välttämättömästi oli majoitettava salakamariin, ainoaan makuukamariin, joka voitiin laittaa semmoiselle miehelle sopivaan kuntoon — minkä vuoksi olisi parasta, jos Bucklaw voisi hankkia itselleen yösijan kylästä. Ravenswood puolestaan ei katsonut miksikään erikoiseksi epämukavuudeksi viettää yönsä salissa takkavalkean ääressä, matkaviittaansa kääriytyneenä. Ja sen ajan palvelijat Skotlannissa, vaikka he olisivat olleet kuinka korkeavirkaisia tahansa, useinpa myös suurisukuiset ja sivistyneet nuoret herratkin, pitivät puhtaita olkia tai kuivia heiniä paremman puutteessa sangen kelvollisena vuoteena.

Lockhard muuten oli saanut herraltansa käskyn tuoda vähän hirven lihaa kestikievarista, ja Kalebin piti panna parhaat keinonsa liikkeelle talon kunnian ylläpitämiseksi. Ravenswood kyllä toistamiseen tarjosi hänelle kukkaroansa. Mutta kun se tapahtui vieraan palvelijan nähden, niin Kaleb arveli velvollisuudekseen olla ottamatta vastaan, vaikka hänen sormiansa kutkutti. "Eikö hän olisi voinut salaa pistää sitä käteeni?" murisi Kaleb. "Mutta eihän meidän armollinen herra milloinkaan opi käyttäytymään niinkuin sopii tämmöisissä tilaisuuksissa."

Anna-Maija sillä välin, noudattaen Skotlannin syrjäisemmillä seuduilla vallalla olevaa tapaa, tarjosi vieraille hiukan karjansa tuotteita "kunnes parempi ruoka joutuisi valmiiksi." Ja toisen, ei vieläkään peräti unohtuneen tavan mukaan Ravenswood puolestaan vei herra Ashtonin torninsa korkeimmalle huipulle, jotta hän sieltä, kun myrsky oli nyt siirtynyt kauemmaksi, saisi ihailla avaraa, aukeata näköalaa ja "parantaa ruokahaluansa."

YHDESTOISTA LUKU.