Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.
Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä. Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.
YHDEKSÄS LUKU
Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti minussa pelkoa.
Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot, jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.
Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.
Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt, koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään liivintaskuun.
Tänä iltana hän ei hievahtanutkaan.
En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.
Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.
Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.
Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.
Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista, avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei ollut syönyt päivällistä.
Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa. Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi minut kuitenkin pian uudestaan.
Kirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.
Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut uudestaan.
Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani, vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se kohosi kurkkuun ja niskaan asti.
Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!
Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.
Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan huolimattomalta.
Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.
Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä. Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.
Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.
Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni, jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.
Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet. Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän minusta väsyneeltä.
Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.
Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi näennäinen syy tulla ja mennä.
Vihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.
Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.
Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni, pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.
Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta, nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.
Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.
Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.
Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus, joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki. Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä. Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.
Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää, etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.
Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin sähkön palamaan.
Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden, astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.
»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»
Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.
Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin sammuttanut valon eteisestä.
Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena, Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa niitä mukaani.
Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä minusta, selkä ikkunaan käännettynä.
Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen ponnistus olisi lisänä puhumisessa.
»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»
Siihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.
»Vastaa minulle.»
Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen, voimatta pitää sitä liikkumatta.
Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni. Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin, ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei ollut vahattu.
Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet, hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa. Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi olimme toisiamme miellyttäneet.
Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.
»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun. Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan… Se ei ole oikein… Sinä et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki tietää.»
Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta, jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on mahdoton arvata.
»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta sinulle ansiosi mukaan… Kuuletko sinä, Armand?»
Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä, pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.
Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.
Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.
Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani sääreni ristiin.
Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.
Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni puolustuksetkin.
Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut pelastaa.
Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni jälleen nauttia elämästä.
Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä tunnetta, että olin uhri.
Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin, jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä viitsisi minua sääliä.
Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät merkin lihaan.
Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet. Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni. Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät, että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka, nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle selvemmin.
Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.
Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen, vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.
Istuuduin jälleen.
Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin makuuhuoneeseen.
KYMMENES LUKU
Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi mitään häiriötä.
Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.
Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.
Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun, jos jokin ovi oli avoinna.
Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.
Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.
Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin, peläten, että niveleni napsahtaisivat.
Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.
Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua, jos ne ovat ulkona.
Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.
Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.
Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella, hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna. Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.
Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen hänen äitinsä ommellessa.
Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä ennustamatta.
Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi ääneti.
Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni vähäisintäkin kosketusta.
Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti kasvonsa. Varmaankin hän itki.
En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa olisi uudistunut.
En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin melusta.
Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja, ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä kirkkaampi.
Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.
Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin puhellessani kutsuin:
»Jeanne!»
Hän ei vastannut.
»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.
Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen, yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu. Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen muun ajatuksen.
Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut. Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:
»Jeanne!»
Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen, ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.
Nyt en enää voinut itseäni hillitä.
»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
Minä pyydän sinulta anteeksi.»
Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.
Jatkoin kuitenkin:
»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen kykenemätön tekemään pahaa.»
Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.
»Minä en kuuntele sinua, Armand.»
Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.
Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään olin osoittautunut.
Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni. Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.
En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.
Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin kompastuvani kiveä vasten.
Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.
* * * * *
Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.
Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.
Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä. Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.
Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä kaikki muistaen, työnsi minut pois.
* * * * *
Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin täsmälleen kello seitsemän.
Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.
Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.
Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä alakuloinen kuin keskellä yötä.
En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn, jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua vaipumaan jälleen uneen.
Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla, niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen antautumisensa todellisuuden rinnalla.
Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta. Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin. Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta. Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.
Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle peittyäkseen.
Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se häntä herättäisi.
Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita kurkkuaan.
Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät. Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.
Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:
»Jeanne!»
Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle vastaamatta.
»Oletko minulle vielä vihainen?»
Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti käsivartensa takaa.
»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat lopussa.»
Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin, että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista. Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.
Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan, jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni. Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan lattialle.
Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos käsivarteni ovat paljaat.
Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa, ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.
Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.
YHDESTOISTA LUKU
Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.
Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin tottunut.
Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit, saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.
Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.
Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa, toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.
En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.
Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.
Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.
Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.
Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.
Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea käsivartenikin on tanakampi.
Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?
Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen uneni aikana ehtinyt muuttua.
Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen kulmista riippui lattiaan asti.
Äkkiä Jeanne nousi.
Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan, seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.
»Armand!»
Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:
»Parempi on, että eroamme.»
Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä tunsin olevan kaukana.
Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.
»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi. Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»
Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen kovuuden.
»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»
Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin ennen.
Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä peräytynyt.
»Jeanne!»
»Mikä sinun on?»
En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.
Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan valoa oli tunkeutunut saliin.
Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan, näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.
Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut hänen ruumistaan.
Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.
Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.
Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme jäisi jäljelle vain muisto.
»Jeanne, anna minulle anteeksi!»
Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani, ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi osa minusta.
»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui, täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi, minä luotin sinuun.»
Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.
Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.
Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua jäämään!
Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä, kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni takaisin.
Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni. Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.
»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»
Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.
»No, Armand, ole järkevä.»
Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.
Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.
Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.
Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000 riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita; joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä, kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä onnistuneet, sivukuvina.
Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat, jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.
Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän, käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi, että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.
Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei häntä enää liikuttanut.
Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni, päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt, jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta puolta.
Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.
Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa korkeammalla riippuvat vaatteet.
Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi itsepäisesti surullisena.
En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä pitäisi karttaa valoa.
Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi minun olevan.
»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»
Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.
»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»
Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.
Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus, mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.
Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi. Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät. Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat vieraita.
Lähdin liikkeelle takaperoa.
Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.
Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä. Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.
Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti miettiväiseltä. Hän oli tyyni.
Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin puhumaan, mutisin:
»Hyvästi, Jeanne!»
KAHDESTOISTA LUKU
Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.
Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.
Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.
Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä, erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa riemuitsemisen merkiksi.
Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.
Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.
Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti, sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.
Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.
Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla, joita en halua läheltä katsella.
Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili. Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.
Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja, lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.
Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi. Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.
Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin hetkiseksi.
Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut.
Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.
Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini epävarmuuden.
Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas. Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.
Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.
Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun, jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi jäljiltäni.
Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin onnettomana.
Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut, ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.
Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan, jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan, jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.
Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta, jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli laajennettu.
Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen alakuloisuuteen.
Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä, kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.
Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta. Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.
Edessäni kohosi suora katu.
Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät. En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.
Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa olisivat yhtä suuret.