Länsi-Intian merisissejä

LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ

Kirj.

Frank R. Stockton

Englannista suomentanut

O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

      I. Uljaat bukanierit.
     II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä.
    III. Oppilaita ammatissa.
     IV. Pietari suuri.
      V. Tarina helmisissistä.
     VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut.
    VII. Sissi, joka ei osannut uida.
   VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi.
     IX. Sissi-kirjailija.
      X. Brasilian Rocin tarina.
     XI. Taistelutavat muuttuvat.
    XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta.
   XIII. Kuolleista noussut L’Olonais.
    XIV. Laajaperäistä ryöstelyä.
     XV. Kosto kohtaa.
    XVI. Sissi-ruhtinas.
   XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään.
  XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa.
    XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa.
     XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä.
    XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan.
   XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle.
  XXIII. Mustaparran mainehikas loppu.
   XXIV. Keltanokka mustan lipun alla.
    XXV. Bonnet jälleen rintamalla.
   XXVI. Taistelu hietasärkillä.
  XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo.
 XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä.
   XXIX. Merirosvo pienestä pitäen.
    XXX. Meksikon lahden sissi.
   XXXI. Aarteenkätkijä-sissi.
  XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.

I luku.

ULJAAT BUKANIERIT.

Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.

Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.] Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi koko heidän loppuiäkseen.

Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.

Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä, kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä koulupoikaelämässäni.

Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia, että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina, että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.

<tb>

Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa "ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".

Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä, että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita, mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.

Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa, samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.

Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan, ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".

Kun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta, joka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he ajamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä säälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia estääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia kauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski edelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman metsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren sisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset yrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.

Täten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota espanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien "lihankuivaajien" välillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista, tekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun vain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti uskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen amerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja veristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän kauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen olivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia vastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat vuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin merellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli koskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita vastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.

Kun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa varsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen yhteisen nimen: "Rannikkoveljekset". Muu maailma, nimenomaan espanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi ja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän ammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he esiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä ja tovereina.

II luku.

ERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.

Jo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin alallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme bukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.

Hyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin yli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja rannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit kauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa maailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.

Nuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään suhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen julkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne huomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi tulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä veikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi, että se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan sitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa yhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että he ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli harjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut eräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut hyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.

Ollaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla me emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin nimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni totuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme syvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi käytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.

Lähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita ja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän lähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden- ja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien tutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat rikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen takana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen. Ollessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän asetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien ulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen meriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään valtuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista merirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava tutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten henkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet lähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri löytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden rauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri oppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille hyödyllistä asiaa.

Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.

Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan. Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan, käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita, joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.

Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.

<tb>

On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.

Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö, lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.

Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa, eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.

Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia, taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa ylevässä ammatissa.

Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja pudotessaan taittanut niskansa.

Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani, jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita rosvojen laahata mukanaan.

Pari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan Tienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi rauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät löytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä kaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä millään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä, polttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat laivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.

Mitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin ainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä siinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri, jonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten siirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti kaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen täydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.

Tuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri ryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata kotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat mahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän purjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian paikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa edelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä seurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.

Tämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa, joka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja yksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan kuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen osallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta riistetyt tavarat. Mutta "neitsytkuningatar" Elisabet ei ollut tarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi rangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja tulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin satamaan.

Kolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas Sir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa sen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion genovalaisen arvokas ammattitoveri.

Nämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia, että vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka Englannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille läntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista kauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia merisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia esikuvia jalolla elinurallaan.

III luku.

OPPILAITA AMMATISSA.

Kolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä mieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului heille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään tekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä omasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien maiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta elämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan valtain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän siirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina: hävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia asukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja karaistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina alkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta bukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.

Bukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä cowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä perheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja ja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten Länsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita espanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja valitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten myöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt, erityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla tapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti pian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja kotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.

Ja niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus virallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar Elisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen länsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut mitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä syntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa ryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten oli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa vastaan.

Mutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja tottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan irtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta. Niinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän, satuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan rantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa, että millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia, niin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen olleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut osoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden kunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen miehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas kapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean kirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.

<tb>

Eräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen ihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa alusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa ja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa espanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen tehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa myöten kunnianimen "Hävittäjä"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä olisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista niillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai karkoittaneet intiaanit tieltään.

<tb>

Muuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin; ja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten ihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja ruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi suosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta ryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa ja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.

Myöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat purjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti oli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia joukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa tottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät valitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin yhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi hirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja sotavoimassa.

On muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana. Niin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää veren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei vallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat tottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan mantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita kallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat valtaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä aarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään puolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki mitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään kylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä heille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen aika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain tunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan, että mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta hyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.

Siksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät minkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat englantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan ryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria aluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä Amerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä kalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin saatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta- ja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja melkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät enää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja herkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti menehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään kuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä siellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin aarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan sitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.

Helposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua kolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan valtaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin paljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio urhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein yliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet useimmille bukaniereille oleellisia.

Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta merenkulun historiassa.

IV luku.

PIETARI SUURI.

Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan, jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä, jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan, ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.

Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla, kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä, eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.

Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään. Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.

Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat, kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa; ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.

Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä; ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan, vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.

Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon lähempänä.

"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.

Jos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin mukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan. Miekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet espanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut huomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia tutkimuksenesineitä.

Mutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä kipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät nälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli tarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki elämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut, ja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään ympäröivältä pimeältä merenselältä.

Veneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa haavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään haavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa sissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton tehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus voi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli mahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi kuoltava vihollislaivan kannella.

Kun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen, tarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas ulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin yhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten kimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja tyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään, ja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä miehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.

Jotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo oudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään mitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti taikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta tipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan eivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua hoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne kannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa varoitushuutoakaan.

Laivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän ääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat historioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas peliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään. Iso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla antautumaan. Hölmistynyt "hidalgo" (aatelismies) katsahti ympärilleen. Jokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo pistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.

Lopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen väki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää puolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain ovet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli Pietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.

Varmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät laittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat monias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä purressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet ruumiinsa.

Tämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari suuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki järjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu laiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre, jota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen pitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki kohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin auttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen takaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun ikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.

V luku.

TARINA HELMISISSISTÄ.

Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.

Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti. Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai kauppalaivoja.

Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.

Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.

Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla onneansa.

Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.

Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva. Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana. Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta; mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin ilmikapinata estääkseen.

Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.

Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja kotoisissa metsissään.

Mutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä rauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta laskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin julmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse Ranskan Pietarin pikku purrella.

Tuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät jonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin häiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa oli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.

Heti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen, ryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa ja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin ällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he pitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava nälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan; ja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne espanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin rosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa kelpo aluksen käytettäväkseen.

Sotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli siksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos olisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli aivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari oli siis täysin turvassa sen puolelta.

Mutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän ollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt omansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä tyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas varasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi niitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko helmenpyytäjälaivaston.

Mutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin hänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman miehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset pakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka tavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan kimppuun.

Parahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla joutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen suurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä sotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle verityöhönsä.

Mutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut arvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että helmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle merelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti lähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei tuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä voimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä ammattirosvoja.

Kohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen vartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta purjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä helmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.

Tuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että sotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän perässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä sen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston valtaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen saaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka purjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.

Säikähtyneet sissit olivat liiankin hätäisiä pakoon pyrkiessään. He eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin heidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli tuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun pakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan Pietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja pettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi; mutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja sissit saivat pahoin selkäänsä.

Mutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa täytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai espanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole selitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.

Heitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety rannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja kohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja päästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.

Tätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin yleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja Ranskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko helmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin puolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään korjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja rikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja arvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen oli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen suuren ihailijapiirinsä sydämet.

VI luku.

PORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.

Edellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin sissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä. Siksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies sekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen erikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä naapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään, eivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta ollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa hyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan siten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain kanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.

Näistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota kotimaansa mukaan sanottiin "Portugalin Bartolomeukseksi". Hän nimitti itseään "flibustieriks", joka on väännös englantilaisesta sanasta "freebootieri" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä päälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät itsestään.

Mutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä hän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei uraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut ammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa näihin "liikeyrityksiin", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä hankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja valikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet ammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä; sillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut sen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin kultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.

Karaibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa, tuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan niitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta Havanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden pyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille kävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin tuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa iso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin kahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla paljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.

Espanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti varustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka eivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin pienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se nyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.

Mutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy ottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa pohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät suurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää onnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.

Niinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin isoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan rohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin ja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle voidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset, jonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten odotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä kerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä vastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön vähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.

Havaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen päällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen varalta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua luodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä kohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja sen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin kuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät kannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.

Mutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot luodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne ennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen leveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa kiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät niiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle. Hänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla mies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.

Sissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat riisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä nyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit vyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta espanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä oli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan, ennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan sotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin pian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina ja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän matkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen kamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään erilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä olisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään tykkejään paremmin kuin tuonoin.

Mutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä tykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain, jotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus ja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat musketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain vähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies, joka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin purjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio tähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä sen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten välttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät kannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään pistäytyvän esiin.

Viisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan rullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua ison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä. Mies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan voi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää kalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus ei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän miehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin alkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi purrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä uudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin epätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä enää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella, ja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä haavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin puolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai nyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli iso laiva Bartolomeuksen vallassa.

Se oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään virui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista oli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki henkihieveriin silvottuina.

Niinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä mereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta Bartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä tunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki veneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista terveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut viittä kertaa suuremman miehistön.

Mutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan niin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä vähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita hoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat ja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin tarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin katsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin viittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi laivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä aikoina.

Sittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja korjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he siihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen ajelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei ollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan purjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin P. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen pääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.

Kotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan matkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista laivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä saada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi koettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli Bartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan, kunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu yhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen. Eräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa oli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä merkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa selon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan niin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen miehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin heidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen vaihettelevaisuutta.

Espanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö kuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto purjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan länsirannalle.

Yksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä onnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja riemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat alastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai parin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.

Mutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään tai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen harvinaisia.

VII luku.

SISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.

Matkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto myrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka kuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti ensimmäisenä määräsatamaan.

Sen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein oli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää aikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia miehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta kun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt tieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon ihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin ahdettuja ulkomaan villipetoja.

Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään. Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän, niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle, suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi. Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti ottaa hengiltä.

Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli, että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.

Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon — ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.

Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa. Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana oleviin synkkiin metsiin.

Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen — jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää, tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja, joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.

Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä. Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.

Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.

Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi hänelle ollut varma tuho.

Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan. Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa alla.

Mutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa, jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki — tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan lensi. Viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina, kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta, olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt aukealle rannikolle.