Läpi neekerien maan-osan / Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa

Kaikki olivat kauhistuksissaan hirveästä tapaturmasta ja ajattelivat pelolla virtaa. Osa väestä teki salakapinan ja kieltäytyi tekemästä työtä. He sanoivat ennen antavansa villien hakata heidät kappaleiksi, kuin lähtisivät eteenpäin, sillä kuolema kuitenkin lopuksi tulisi. Maanasukkaat olivat myöskin tartuttaneet heihin taikauskoansa ja pelottaneet heitä kertomuksillaan putouksissa olevista hengistä. Jos Stanley olisi uhrannut kilin kumpaisillekin putouksille, selittivät he, niin onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut.

Vähän ajan kuluttua tuli uusi vaikea vastoinkäyminen. Kun kanootteja kuljetettiin vuorisen niemen yli erään putouksen kohdalla, katkesi köysi eräästä venheestä ja se syöksi kallionseinämää myöten veteen, vetäen mukanaan ensimmäisen salvumiehen. Uledi heittäytyi hänen perässään virtaan, koska miehet huomauttivat ettei pudonnut tainnut uida, ja hän huusi hänelle saavuttuaan kanootin luo, että hän hyppäisi virtaan, niin hän tulisi pelastamaan hänet. "Voi, veljeni", vastasi onneton mies, "minä en osaa uida." — "Hyppää pian alas mies, ennen kuin on liian myöhäistä! Lähestyt putousta!" — "Pelkään". — "Hyvästi sitte veljeni; sinua ei enää mikään voi pelastaa!" sanoi Uledi ja ui rantaa kohti, jonka hän saavutti ainoastaan 50 jalan päässä putouksesta. Silmänräpäyksessä kiiti kanootti, jossa salvumies oli, putouksesta alas ja suuret aallot viskelivät sitä sinne tänne, kunnes vihdoin eräs pyörre nieli sen. Sitte se taaskin näkyi ja seisoi pystyssä aaltojen keskellä; mies oli vielä silloin siinä. Taaskin kiiti se alaspäin ja pyörähti ympäri, sekä katosi samassa; muutamien silmänräpäysten kuluttua näkyi se taasen, mies samoin. Kolmannen kerran syöksi se syvyyteen, ja kun se sitte taas näkyi, oli salvumies jo kadonnut.

Wangwanat pitivät tämän tapaturman uutena todistuksena siitä tuomiosta, joka retkikunnalle oli langetettu. He luulivat kurjuuden yön jo lähestyvän.

Vihdoin saatiin sanomattomalla vaivalla venheistö siirretyksi putousten alapuolelle. Oli mennyt kolmekymmentä päivää ja neljä ihmishenkeä, ennenkuin oli päästy puoli peninkulmaa eteenpäin.

Laskeuduttiin venheisiin jyrkkää rantaa myöten rottingista tehtyjen tikapuiden avulla. Sitte taas lähdettiin matkalle. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin — kymmenen miestä varpeissa venheen sekä kokassa että perässä — ja askel askeleelta; suurimmalla varovaisuudella lähestyttiin uusia putouksia; pieniä vuorisia saaria näkyi vasemmalla; kalliot kohosivat mahdottomina; niiden rinteet olivat metsäiset. Virta kohisi kovasti, valkoisenruskeat aallot uhkailivat, ja suuret paadet riippuivat jyrkkinä niiden yläpuolella. Kun venhe lähestyi erästä suurta kalliota, huomasi Stanley, että vedellä oli ura sen ja rannan välissä. Juuri kun kaikkien silmäykset olivat käännetyt kapean virranuoman puoleen, toivossa että sen avulla voitaisiin voittaa kaikki vaikeudet, katkesi perässä oleva varppi, ja melkein samassa silmänräpäyksessä nousi virta rauhattomasti ja katkaisi keulassa olevan köyden. Taaskin kiiti venhe keskelle virtaa, raivoisien aaltojen harjoille; kalliot, vuoret ja vieremät lensivät ohi sanomattomalla nopeudella. Paitsi Stanleytä oli venheessä kuusi miestä, ja Uledi piti perää tyynenä, kylmänä ja täynnä luottamusta. Moni kuului kuiskaavan: "Mikä on tapahtuva, se tapahtuu", — "ei voi välttää välttämätöntä". Kovaa pelkoa, joka ennen oli heidät vallannut, ei enää ollut. Hermot ja sielu olivat huumautuneet niistä onnettomuuksista, joita he olivat nähneet. Pyörivä vastavirta heitti venhettä pari kertaa ympäri; sitte se syöksyi niinkuin lainehtivaan, kiehuvaan ja kihisevään kattilaan. Sitte kulki se erään jyrkän, terävän kallion ohitse, joka näytti linnanjäännökseltä, ja lensi virtaa alas jymisevien vesijoukkojen, laineiden vaahdon ja paljaiden harmaiden kallioiden keskessä. Vihdoin tultiin tyynemmille vesille. Taaskin pelastetut!

Maalle noustuaan meni Stanley kauhistuneen, rannalle jääneen joukon luo, joka tuskin uskoi silmiään, kun näki hänen lähestyvän. Hän oli heidän mielestään kuin kuolleista noussut. "Niin, Jumalan avulla saavumme me merelle", sanoivat he. "Nyt näemme Jumalan käden. Vaan älkää enää luottako petolliseen virtaan, herra. Me tahdomme sen tehdä. Paljoa ennemmin voimme me kuolla, kuin te. Älkää menkö virran vesille, ennenkuin olemme putousten alapuolella."

Neljän päivän kuluttua siitä kuin Stanley töin tuskin oli päässyt kuoleman kourista, saatiin kärsivällisyydellä, suurella varovaisuudella ja vaivaloisella työllä kanootit peljätyn putouksen alapuolelle.

Koska retkikunnan varat olivat melkein lopussa ja villit vaativat korkeita hintoja ruokatavaroistaan, niin voitiin ainoastaan uutteran, alituisen ja kiireisen matkan kautta merelle pelastua nälänhädän kauhuista.

Vihdoin taisi Stanley eräänä päivänä ilmoittaa kansalle sen iloisen uutisen, että meri jo oli aivan lähellä. Wangwanat, joiden voimat olivat uupuneet oikean ruoan puutteesta, tulivat kovin liikutetuiksi. Safeni hurmastui niin ilosta, että hän käyttäytyi oikein rajusti. Hän juoksi esiin, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi: "Oi, herra! Olemme saapuneet merelle! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä ei enää kiusaa tyhjä maha eikä inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle sanomaan teidän veljillenne, että te tulette!" Hän otti papukaijansa, pani sen olkapäällensä ja ryntäsi metsiin. Safeni parka oli tullut hulluksi ilosta. Stanley lähetti heti kolme miestä noutamaan häntä takaisin, vaan he palasivat neljä tuntia turhaan haettuaan, ja Safenia, joka ennen oli ollut niin viisas, ei sen koommin näkynyt.

Virran juoksua seurattiin kuitenkin yhä eteenkinpäin. Melkein mielettöminä nälästä, varastivat Stanleyn miehet ruoka-aineita maan-asukkailta.

"Miksi sen teitte?" kysyi Stanley.

"Se ei ollut meidän autettavissamme", sanoivat he. "Herra, me kuolemme nälkään".

Muutamien päivien matkan jälkeen kuului taas koskien kohina.

Ne olivat ne kosket, jotka Livingstone-virta muodostaa laskeutuessaan Kongo-virtaan.

Koska matkan tarkoitus oli saavutettu ja näiden molempien virtojen yhteys todistettu, niin ei Stanley katsonut enää tarvitsevansa seurata sen kulkua ja matkustaa viimeisten putousten kautta. Hän ilmoitti sentähden pelottomalle, vaan uupuneelle väellensä, että virta jätettäisiin sikseen ja maatietä myöten lähdettäisiin Embommaan, Kongon varrella olevaan eurooppalaiseen siirtopaikkaan. Heidän ihastuksensa pääsi ilmoihin korkeaäänisten ja sydämellisten kiitoshuutojen kautta Allahille! Nelinkertaiset ruokarahat jaettiin myöskin, vaan koska maa oli niin erinomaisen köyhä ja sen asukkaat hävyttömiä ja ahnaita, niin kärsivällisillä ja nälkäisillä wangwana-paroilla oli ainoastaan vähän hyötyä Stanleyn anteliaisuudesta.

Auringon laskun aikaan vedettiin "Lady Alice" maalle monimutkaisen matkan jälkeen Afrikan läpi ja kuljetettiin korkeimmille putouksen pohjoispuolella oleville kallionhuipuille, jonne se Kesäkuun 31 päivänä vuonna 1877 jäi oman onnensa nojaan, kuljettuaan yli 1,000 Suomen peninkulmaa halki Afrikan, lahoamaan tomuksi ja tuhaksi!

Uupunut, heikko, kivuloinen joukko oli retkikunta kulkiessaan luisuvien ketojen yli ja pyrkiessään ylänkömaata ylöspäin. Lähes neljäkymmentä miestä, jotka olivat punataudissa, mätähaavoissa ja kerpuukissa, oli sairaslistalla, ja jälkimäinen tauti sai yhä useampia uhria. Tästä huolimatta vastasi väki rohkeasti ja iloisesti Stanleyn kehottaviin huutoihin. Muutamat eivät kuitenkaan uskoneet, että viiden tahi kuuden päivän kuluttua nähtäisiin eurooppalaisia. He halveksivat herkkäuskoisten nimeä, vaan myönsivät samalla, että "isäntä" teki siinä aivan oikein, kun hän täten koetti rohkeuttaa väkeänsä lupaamalla matkan pian loppuvan.

Ratsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista saakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli väsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli vaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He voivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: "Hyvästi, vanha ystävä, hyvästi, vanha sankari! Tämä on paha maailma sinulle ja meille. Meidän täytyy erota ijäksi". Eläinraukka näytti ymmärtämän että aijottiin jättää se, sillä se huusi heidän jälkeensä — kivuloista, heikkoa huutoa, joka osoitti sen ääretöntä heikkoutta. Kun he viimeisen kerran kääntyivät katsomaan sitä, makasi se polulla ja katsoi ylös mäkiä hörössä korvin, ikäänkuin ihmetellen miksi se oli yksin jätetty ja ajattelivatko sen ystävät ja seuralaiset vesi- vai maamatkaa kulkea eteenpäin.

Sittenkun Stanley oli antanut eräälle päällikölle toimeksi syöttää sitä maniokilehdillä ja hyvällä ahoruoholla, lähti hän johtamaan karavaania ylänkömaan tasankoja pitkin.

Ylös- ja alasmäkeä pitkin tätä kolkkoa ja autiota maata laahusteli nälkäinen matkue parka. Jaksoittain yli-ikäistä, vaaleaa ruohoa, korkeita harmaita kallioita, jotka siellä täällä kohosivat juhlallisina ja synkkinä, harva ryhmä puita silloin tällöin kukkuloissa tai laaksopaikoissa — sellaisia olivat ne näköalat, jotka jokaisella korkealla vuorenharjulla tai kohonevalla kallionhuipulla kohtasivat heidän nälkäisiä silmiään.

Kun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan kirjeen Embommaan.

"Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa.

Paras herra!

Minä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa. Me olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään maan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän metallilangallemme ja helmillemme. Ei ole mitään ruokatavaroita maassa saatavana ostaa muulloin kuin markkinapäivinä ja ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eivät voi odottaa näitä markkinoita. Minä olen sen vuoksi uskaltanut lähettää kolme nuorista miehistäni, Sansibarin asukkaita, ynnä erään pojan nimeltä Robert Ferduzi, kuuluva englantilaiseen lähetykseen Sansibarissa, tämän kirjeen kanssa pyytämään että te auttaisitte meitä. Minä en tunne teitä, mutta olen kuullut että Embommassa asuu eräs englantilainen, ja koska te olette kristitty ja gentlemani, pyydän minä teitä ottamaan huomioonne pyyntöämme. Poika Robert taitaa paremmin kuvata teille meidän surkuteltavan tilamme kuin minä voin tässä kirjeessä. Me olemme suurimmassa hädässä, mutta jos teidän apunne tulee aikanaan, voin minä saapua Embommaan neljän päivän sisällä. Minä tarvitsen kolmesataa kankaankappaletta, kukin neljän saron pituista, sellaista tavaraa, jota te pidätte kaupaksi ja joka on paljo parempaa kuin se mitä meillä on, mutta kaikkien parasta olisi saada kymmenen tai viisitoista miehenkantamusta riisiä tai viljaa, jolla kohta voisi täyttää väestön kalvavat vatsat, koska kankaillakin ruoan ostaminen veisi aikaa ja väki, joka näkee nälkää, ei voi odottaa. Avun täytyy saapua kahden päivän sisällä, jos ei, olen minä oleva kuolevien keskellä. Luonnollisesti minä vastaan niistä kulungeista, mitä teillä on tämän asian vuoksi. Apua tarvitaan vaan oikein pian ja minä pyydän että te panette kaikkenne, voidaksenne lähettää sitä kohta. Jos teillä on semmoisia pieniä ylellisyystavaroita kuin teetä, kahvia, sokuria ja korppuja, jota yksi mies helposti voi kaukaa, minä pyydän että te minua itseäni varten lähettäisitte vähäsen niitä ja panisitte tämän hyvyyden siihen suuren kiitollisuudenvelkaan, jossa minä tulen olemaan teille, jos apua minun väestölleni ehtii saapumaan ajoissa. Siksi olen minä

Teidän harras ystävänne
H. M. Stanley,
Afrikan tutkimista varten lähetetyn
englantilais-amerikalaisen rekkikunnan päällikkö.

P. S. Te ette ehkä tunne nimeäni; minä lisään sen vuoksi että minä olen se henkilö, joka löysin Livingstonen v. 1871. — H. M. S."

Stanley kirjoitti myöskin kirjeen ranskaksi ja toisen espanjankielellä, koska hän oli kuullut että Embommassa oli yksi englantilainen, yksi ranskalainen ja kolme espanjalaista.

Uledi, Kasheeshee ja kaksi muuta lähetettiin oppaan seurassa viemään kirjeitä perille.

Sill'aikaa jaettiin pakka kangasta ja säkki helmiä, ja nuorimmat ja väkevimmät miehet lähetettiin kaikille suunnille, hankkimaan ruokavaroja. Myöhään illalla he palasivat, väsyneinä ja alakuloisina, leiriin. Kaikista koetuksistaan huolimatta heille ei ollut onnistunut saada muuta kuin joitakuita tukkuja kurjia maapähkinöitä ja bataattia — ainoastaan niin paljo että niistä tuli kolme pientä kutakin henkeä kohti, vaikka he olivat maksaneet kaksikymmenkertaisesti niiden arvon. Se vähä, mitä he olivat saaneet, oli kumminkin pelastusta kuolemasta ja aamulla 5 p. oli väestö taipuvainen laahaamaan väsyneitä jäseniään odotettua apua kohden.

Kun retkikunta, väsymyksen ja nälän ahdistamana, seuraavana päivänä oli koolla leirissä, kuului äkkiä eräs poika kovalla äänellä huutavan:

"Voi, minä näen Uledin ja Kasheesheen tulevan alas mäkeä ja ihmisjoukon heidän mukanaan!"

"Mitä! — Mitä! — Mitä!" kuului innokkaasti monesta suusta, ja tummia haamuja näkyi juoksevan ylös vaaleasta ruohostosta ja varjosta, ja monta silmää suunnattiin valkoista mäenrinnettä kohden.

"Aivan oikein, niin on! Niin on! Niin, me saamme ruokaa! ruokaa! ruokaa vihdoinkin! Voi, sitä Uledia! Hän on todella jalopeura. Me olemme pelastetut, kiitetty olkoon Jumala!"

Ennenkuin monta minuuttia oli kulunut, näkyivät Uledi ja Kasheeshee tunkeutuvan ruohon läpi ja lähestyvän pitkillä askeleilla, pitäen kirjettä korkealla ilmassa ilmoittaakseen että olivat onnistuneet. Ja nuo ripeät, oivat miehet olivat pian esillä ja jättivät kirjoituksen Stanleylle, jonka jälkeen hän kaikkien kokoontuneiden läsnä ollessa ääneensä käänsi seuraavaa:

"H. M. Stanley.

Paras herra!

Teidän tervetullut kirjeenne tuli tänne eilen k:lo 7 j.pp. Niinpian kun olimme saaneet tietää sen sisällyksen laitoimme kohta niin että niitä tavaroita, joita te olitte pyytäneet, taisimme lähettää teille niin paljo kuin meidän varastomme tällä kertaa salli, ynnä samalla vähäsen muita tavaroita, joidenka arvelimme olevan sopivia teidän tilaanne. Kuten näette, lähetämme teille viisikymmentä kangaskappaletta ja muutamia säkkiä, jotka sisältävät erityisiä tarpeita teitä itseänne varten; muutamia säkkiä riisiä, bataattia, muutamia tukkuja kaloja, mytyn tupakkaa ja rommiastian. Kantajat ovat kaikki maksetut, niin ettei teidän tarvitse vaivata itseänne heidän suhteensa. Tämä on kaikki mitä me tarvitsemme antaa teille tiedoksi tässä asiassa.

Me olemme erittäin pahoilla mielin kuullessamme että te olette saapuneet niin valitettavassa tilassa, mutta me lähetämme teille hellimmät onnentoivotuksemme ja toivomme että te pian saapuisitte Bomaan (paikkaa me kutsumme Bomaksi vaikka sen nimenä kartoilla on Embomma). Vielä kerran lausuen toivomuksemme siitä että te pian saapuisitte tänne terveinä, piirrämme nimemme

Teidän vilpittömät ystävänne
Hatton & Cookson.
A. da Matta Uerga. J. W. Harrison."

Uledi ja Kasheeshee esittivät sitten kertomuksensa. Oppaat olivat seuranneet heitä puolitiehen, kun he pelästyivät muutamain maan-asukasten uhkauksista ja jättivät heidät. Nuo neljä wangwanaa jatkoi kuitenkin matkaa itsekseen, ja sitten he olivat kulkeneet erästä tietä usean tunnin ajan, pimeän tuloon saakka. Seuraavana päivänä, 5:ntenä, he saivat maan-asukkailta tietää, että Boma oli alempana virran varrella, ja kun nuo pelkäämättömät miehet eivät voineet saada oppaita, he päättivät seurata Kongoa pitkin sen rantoja. Noin tuntia jälkeen auringonlaskun he saapuivat Bomaan, kulettuaan väsyttävän matkan useiden mäkien yli. He kysyivät eräiltä maan-asukkailta "ingressen" (englantilaisen) taloa ja heidät osoitettiin herrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikkaan, jota eräs portugalilainen nimeltä A. da Matta Uerga hoiti yhdessä erään Liverpoolista kotoisin olevan hra John W. Harrisonin kanssa. Eräs pieni silmälasikas valkoinen mies oli avannut kirjeen.

Hrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikasta lähetetyt kantajat olivat sillaikaa lähentyneet. Useat wangwanoista kiiruhtivat toimekkaasti esiin, auttamaan väsyneitä ja hikikarpaloissa olevia miehiä ja tempasivat tavattomalla voimalla elatustavarat — joina oli riisiä, kalaa ja tupakkanippu, alas maahan, paitsi rommiastiaa, jota he kutsuivat pombeeksi ja pitelivät hyvin varovaisesti. Sill'aikaa kun ruokakuntain johtajat repivät auki säkit ja jakoivat ruokavarat yhtäsuuriin osiin, eräs venepoika rupesi laulamaan riemulaulua, tehden siihen värsyjä, joissa hän ylisti "toisen meren" rannalla olevia valkoisia miehiä. Musta runoniekka lauloi paljo suurista koskista, ihmissyöjistä, pakanoista ja näljännäkemisestä, laajoista erämaista, suurista järvistä ja ahneista villeistä, ja lopetti selittämällä että matka nyt oli päättynyt, että he jo tunsivat tuulahduksiakin läntisestä valtamerestä, ja että hänen herransa veljet olivat pelastaneet heidät "näljän helvetistä". Joka värsyn lopussa yhtyivät muiden äänet kovasti ja raikkaasti kööriin:

"Kylläksi jo sitä — tänne nyt!" huusi Manwa Sera, jonka kuultuaan läsnäolijat olivat melkein tukehduttaa hänet, niin he tungeksivat likelle. Jokaiseen esiliinaan, maljaan ja astiaan, mikä ojennettiin esiin, johtajat kaatoivat täysin mitoin riisiä ja suuren joukon bataattia ja kalaa. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä noutamaan ja toiset hajosivat lähiseuduille kokoamaan polttopuuta, niin että koko leirissä vallitsi paljasta elämää sen tuskallisen epätoivon sijasta, joka vielä puoli tuntia sitten siellä oli vallinnut. Useat eivät voineet odottaa kunnes ruoka olisi keitetty, vaan söivät riisin ja kalan raakana. Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka rommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun vallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä kangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan valmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja telttipoikien mukana.

Loistavin silmin ojensi Kasheeshee Stanleylle muutamia salaperäisiä pulloja, sillaikaa väijyvin silmin katsellen hänen kasvoihinsa, kun hän katsoi etikettejä. Viekas veijari huomasi kyllä minkä ilon Stanley sai niistä. Pale alea! Sherryä! Portviiniä! Samppanjaa! Nisuleipää koko viikon varaksi! Kaksi ruukullista voita! Paketti teetä! Kahvia! Valkoista kekosokuria! Sardiinejä ja lohta! Rusinaputinkia! Viinimarja-, kirsimarja- ja vattuhilloa!

Se pitkä sota, jota he olivat käyneet näljänhätää ja kalvavia huolia vastaan, oli nyt lopussa ja väellä oli elatusvaroja yltäkyllin! Oli ainoastaan tunti siitä kun he elivät aamulla syömiensä harvain maanpähkinäin ja viheriäisten banaanien muistosta, mutta nyt he olivat yhtäkkiä muutettuina lähelle sivistyneen maailman ylellisyyttä. Ei koskaan ollut nälkäinen Afrika tuntunut Stanleystä niin kurjalta ja halveksuttavalta kuin nyt, jolloin komea Eurooppa astui hänen silmiensä eteen sekä näytti äärettömiä elämän ja varain aarteitaan.

Kun kaikki olivat ravittuina, avattiin kangasmytyt ja pian oli kansa vaatettuna valkoiseen ja värilliseen pumpulikankaasen. Köyhyyden alastomuus, laihat kylkiluut ja terävinä esiin pistävät luunsolmut verhottiin siten, mutta kuukausia oli kuluva ennenkuin sisäänpainuneet, ontot posket ja kuihtuneet kasvot tulisivat saamaan takaisin sen pirteän pronssinvärin, josta hyvinvoipa afrikalainen tunnetaan.

Stanleyn mielentilan tämän vaiherikkaan päivän iltana voi helposti kuvitella mieleensä seuraavasta kirjeestä:

"Herrat A. da Matta Uerga ja J. W. Harrison, Embommassa Kongo-joen varrella.

Herrani!

Minä olen vastaan-ottanut teidän tervetulleen kirjeenne ja, mikä oli kaikkien parasta ja vielä tervetulleempaa, apunne. Minä olen tällä kertaa kykenemätön lausumaan kuinka kiitolliseksi minä tunnen itseni. Me olemme kaikki ylenmääräisesti iloisia ja liikutuksen vallassa kun katselemme tätä ruokavarastoa, joka hyväilee meidän nälkäisiä silmiämme, nähdessämme riisin, kalan, rommin ja minulle nisuleipää, voita, sardiineja, hilloa, persikoita, viinirypäleitä ja olutta (te jumalat! ajatelkaa — kolme pulloa olutta, paitsi teetä ja sokuria) — että emme voi muuta kuin heittäytyä näiden niin pikaisesti saatujen varojen kimppuun ja nauttia niistä — ja minä pyydän että te panette näljän syiksi meidän harvasanaisuutemme ja näennäisen kiittämättömyytemme. Jos me emme voikaan kiittää teitä riittävästi sanoilla, niin olkaa vakuutettuja siitä että me tunnemme mitä kokonaisilla kirjoilla ei voisi kertoa.

Lähimpinä neljänäkolmatta tuntina olemme me liika innokkaasti ruoan kimpussa, voidaksemme ajatella juuri erittäin paljo muusta, mutta minä voin mainita että kansa, suu täynnä riisiä ja kalaa, iloisena huutaa: 'Varma on että meidän herramme on löynnyt meren ja veljensä, mutta me emme uskoneet häntä, ennenkuin hän näytti meille riisiä ja pombeeta (rommia). Me emme uskoneet että tuolla suurella virralla olisi mitään loppua, mutta, Jumala olkoon kiitetty ijankaikkisesti, me olemme näkevät valkoisia miehiä huomenna ja meidän taistelumme ja huolemme ovat ohitse'.

Herrani, vaikka me olemme vieraita toisillemme, minä tunnen että meistä tulee ikuisia ystäviä ja minun elämäni tehtävänä tulee olemaan aina muistaa kiitollisuudentunteitani, kun minä ensiksi sain näkyviini teidän apunne ja minun uskollinen, kestäväinen väkiparkani huudahti: 'Herra, me olemme pelastetut, ruokaa tulee!' Vanhat ja nuoret nousivat ylös ja, vaikka väsyneitä ja laihtuneitakin olivat, alkoivat iloisesti laulamaan suuren suolameren (Atlantin valtameren) rannalla olevien valkoisten miesten kunniaksi, jotka olivat kuunnelleet heidän rukouksiaan. Minun täytyi rientää telttiini salaamaan niitä kyyneliä, jotka, huolimatta minun yrityksistäni olla tyynenä, tahtoivat puhjeta minun silmistäni.

Herrani, seuratkoon Jumalan siunaus teidän askeleitanne, mihinkä hyvänsä menettekin! Tämä on minun sydämellisin rukoukseni.

Teidän vilpitön ystävänne
Henry M. Stanley.
Englantilais-amerikalaisen retkikunnan päällikkö."

Elokuun 9 p. 1877, 999:ntenä päivänä siitä kun retkikunta oli lähtenyt Sansibarista, kun he vähitellen olivat astuneet alas pitkin viertäviä vuoria, he näkivät säännöttömän jonon riippumattoja lähestyvän ja huikaisevan valkoisia juovia, ikäänkuin hienosta liinavaatteesta.

Hämmästyksen sohina kävi koko joukon läpi.

Jatkettiin marssia vähä pitemmältä, jonka jälkeen seisahduttiin, ja ennen pitkää oltiin kasvot kasvoja vastaan neljän valkoisen — ah, todellakin valkoisen miehen kanssa.

Kun Stanley näki heidän kasvonsa, hän punastui huomatessaan hämmästyneensä niiden valkoisuudesta. Voi noita pakanallisia afrikalaisia ihmissyöviä kansaparkoja Livingstone-joen varrella! Heidän hämmästyksensä ja uteliaisuutensa koko salaisuus selveni nyt äkkiä. Mikä pidätti ihmissyöjäin helisevän joutsen ja myrkytetyn tikarin? Mikäs mun kuin Stanleyn ja Frankin salaperäinen kalpeus! Samalla tavalla vaikutti Stanleyssä Embomman kauppamiesten vaaleiden kasvojen näkö lähes vastentahtoisen pöyristyksen. Vaaleassa ihossa oli, sittenkuin hän niin kauan oli katsellut mustia ja tumman pronssivärisiä kasvoja, jotakin käsittämättömästi aaveentapaista. Hän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta että varmaan olivat sairaita; vaikka he kuitenkin olivat öljymarjan karvaisia, päivettyneitä, tummia.

He olivat tuoneet mukanaan riippumaton ja kahdeksan vahvaa, väkevää kantajaa. He tahtoivat välttämättömästi nostaa Stanleyn ylös riippumattoon. Hän kieltäysi. He sanoivat että niin oli tapana. Hän myöntyi sitten vihdoinkin, vaikka se näytti hänestä hyvin veltolta.

Maa alkoi sitten noin vähitellen viettää alaspäin ja pian kulkivat he laakson läpi, joka ennen pitkää laajeni virtaa vastaan. Oi, tuo vihattava, murhaava virta, nyt niin leveä, ylpeä ja majesteetillisesti tyyni, juuri kuin se ei olisi äskettäin ryöstänyt Stanleyltä ystävää ja niin monta uskollista sielua, juuri kuin he eivät olisi ikään nähneet sen rajusti raivoavan ja vaahtoavan. Mutta aivan maalleastumis-paikan vieressä oli höyrylaiva. Matkueen väki tungeskeli esiin ihailemaan ja silmät selällään töllistelemään tuota merkillistä "suurta rautakanoottia", jonka kulkemaan saattoi tuli. He eivät voineet uskoa että voi olla vielä jotakin ihmeellisempää kuin Lady Alice.

Sivistyneen maailman lämmin, hehkuva elämä, se vieraanvaraisuus, kohteliaisuus ja sydämellisyys, jota Boman kauppiaat osoittivat Stanleylle ja hänen väelleen, olivat kuin paratiisin kaste, suloista, miellyttävää ja virkistyttävää.

11 p. astui retkikunta päivällisaikana laivaan vietettyään pienen loppujuhlan, jossa sai kuulla paljo lauluja, sydämellisiä eläköön-huutoja, jossa esitettiin lukemattomia maljoja ja herttaisia, ystävällisiä kädenpuristuksia. Tuntia ennen auringonlaskua pysähtyi "suuri rautakanootti" noin viiden peninkulman matkan jälkeen oikeanpuolisella rannalla erään toisen Hatton & Cooksonin kauppapaikan sillan luona Metsäisellä niemellä. Kaksi tai kolme muuta portugalilaista makasiinia on aivan läheistössä ja muodostaa miellyttävän erotuksen synkkää mustaa mangrove-metsäistä perä-alaa vastaan.

Erittäin suloisen illan vietettyä vieraanvaraisen englantilaisen isännän luona lähtivät he höyrylaivassa jatkamaan taas matkaansa.

Mahtava virta Boman alapuolella muistutti Stanleylle näköaloista Ikondun yläpuolella; veden väri, lukuisat saaret ja ääretön leveys muistuttivat hänen mieleensä niitä päiviä, jolloin he olivat etsineet Livingstone-joen juoksevaa erämaata, välttääkseen alinomaisia taisteluja ihmispetojen kanssa keskellä sisä-Afrikaa. Jokea katsellessaan hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä siitä ajatuksesta, että hän ei voinut kutsua takaisin kadotettuja ystäviään ja pyytää heitä yhtymään siihen hurmaavaan iloon, joka nyt vallitsi kaikkien niiden sydämissä, jotka olivat kestäneet kilvoituksen ja olivat vielä elossa.

Muutamia tuntia myöhemmin laskivat he leveän sataman kautta valtamereen, sivistyksen siniselle alueelle!

Kun Stanley kääntyi takaisin luodakseen viimeisen jäähyväissilmäyksen mahtavaan virtaan, jonka ruskeilla vesillä he olivat kokeneet ja kärsineet niin paljo, hän näki tämän väristen ja nöyryytettynä lähestyvän valtameren rantaa, valtameren, jonka ääretöntä alaa ja rajatonta laajuutta vastaan joki, niin kauhealta kuin sen voima ja peljättävältä kuin sen raivo oli näyttäytynytkin, kuitenkin oli ainoastaan vesipisara. Ja hän tunsi sydämensä olevan täynnä riemua, kun hän näki ajatuksissaan uuden ajan sivistyksen valon ja aarteiden kanssa lähestyvän neekerien maan-osaa, jonka läpi sen mahtavin virta, jota hän nyt oli seurannut sen lähteestä mereen saakka, kulki niinkuin leveä avonainen tie.

Sittenkuin he höyryveneellä muutaman tunnin olivat kulkeneet pohjoiseen päin Kongon suusta, he laskivat kauniisen Kabinda-lahteen, jonka eteläisellä rannalla samanniminen kaupunki Nyoyon maassa sijaitsee. Retkikunta otettiin mitä sydämellisimmästi vastaan ja Stanley itse sai asua eräässä puutarhain ympäröimässä majassa, josta näki ihanaa merta, ja väestö majoitettiin suureen majaan vastapäätä, toisella puolen lahtea.

Kun hän seuraavana aamuna meni tervehtimään väkeänsä, huomasi hän että eräs wangwanoista oli kuollut auringon nousun aikana ja kun hän tutki muiden sairaiden tilaa, kävi selväksi ettei hän vielä saisi mitään lepoa ja että hänen, pelastaakseen heidän henkeään, tulisi olla uutteran ja virkun. Väkiraukalla ei ollut enää mitään vaaroja, jotka olisivat voineet heitä herättää heidän uneliaasta haluttomuudestaan, joka heille oli yhtä tuhoatuottavaa, kuin yöllinen uni sille joka matkustaa lumenpeittämällä erämaalla. Majoitettuina kaikki yhdessä hauskaan parakkimaiseen rakennukseen kaikkine mahdollisine mukavuuksineen ja varustettuina ruoalla, vaatteilla, polttopuulla ja monilla ylellisyystavaroilla, ei heille jäänyt mitään tehtävää ja seuraus tästä oli että pikainen muutos kaikesta työstä ja kaikesta toimeliaisuudesta raukaisi heitä ja saattoi heidät tuikean unen tilaan, josta oli vaikea saada heitä hereille.

"Haluaisitteko päästä takaisin Sansibariin, pojat?" Stanley kysyi.

"Voi, se on kaukana. Älä puhu siitä, herra. Me emme koskaan enää näe sitä", he vastasivat.

"Mutta te kuolette, jos te jatkatte tällä tavoin. Herätkää — näyttäkää olevanne miehiä."

"Voiko ihminen taistella Jumalaa vastaan? Kukapa kuolemaa pelkäisi? Anna meidän kuolla rauhassa ja mennä lepoon ijäksi", he vastasivat.

Ihmisparat heittäytyivät toimettomuuden ja täydellisen haluttomuuden huumaavaan vaikutukseen henkensä kaupalla! Neljä heistä kuoli Loandassa tähän kummalliseen tautiin, vielä kolme englantilaisella "Industry" nimisellä sotalaivalla ja eräs naisista veti viimeisen henkäyksensä Sansibariin tulon jälkeen seuraavana päivänä. Mutta viimeisillä, surullisilla hetkillään heillä oli lohdutus, jonka sisälsivät ne sanat, joita he alinomaa hokivat itsekseen:

"Me olemme vieneet herramme suurelle merelle, ja hän on nähnyt valkoisia veljiään, La il Allah, il Allah! — Ei ole mitään muuta jumalaa kuin Jumala!" he sanoivat — ja kuolivat.

Päiväkirjaansa kirjoittaa Stanley niistä tunteista, mitä hänellä oli näinä päivinä, seuraavaa:

"Minä kirjoitan näistä päivistä surun masentamana, tukkeumuksella kurkussa ja kyyneleisin silmin, sillä minun mieleeni johtuu aina yhä vainajien arvo ja hyveet. Tuhannessa onnettomuudenkohtauksessa, seikkailussa ja katkerassa kamppailussa he olivat näyttäneet lannistumattoman rohkeutensa ja voimansa; he olivat eläneet ja kestäneet koetuksensa sankarien tavalla. Minä muistan sen innostuksen, jolla he vastasivat minun kehotuksiini; minä muistan heidän rohkean käytöksensä synkimpinä päivinä; minä muistan sen sparttalaisen pelottomuuden ja lannistumattoman rohkeuden, millä he kestivät kärsimyksensä onnettomuuden päivinä. Minä olen kuulevinani vielä heidän äänensä tottelevaisesti vastaavan minulle ja heidän puhelevan keskenään välttämättömyydestä pysyä 'isännän' sivulla. Heidän venelaulunsa, joka sisälsi seuraavan tapaisia värsyjä:

kaikuu huolimatta kaikista niistä äänistä, jotka nyt ympäröivät minua, aina minun kuuntelevissa korvissani."

Kahdeksan päivää oleskeltuaan Kabindassa pääsi retkikunta portugalilaiseen "Tamega" nimiseen kanuunavenheesen, jonka oli määrä mennä San Paolo de Loandaan. Portugalilaiset upseerit panivat siellä toimeen loistavan juhlan.

Hallituksen sairashuone Loandassa oli avoinna sairaille muukalaisille, ja tottunut sairaanhoitajatar hankittiin heitä hoitamaan.

Verrattomalla anteliaisuudella jaettiin suuri summa rahaa kansalle, niin että se voisi tyydyttää tarpeensa ja ostaa mitä halusi markkinoilta.

Portugalilainen kenraalikuvernööri tarjoutui kanuuna-venheellä kuletuttamaan Stanleyn Lissaboniin, mutta hän katsoi seuralaistensa tilan semmoiseksi, ettei hän voinut jättää heitä. Hän päätti sen vuoksi seurata heitä Hyväntoivon niemelle Industry-laivalla, jonka sen päällikkö jätti hänen käytettäväkseen.

Sitä sydämellisyyttä ja kohteliaisuutta, jota osoitettiin Loandassa, seurasi yhtä ystävällinen kohtelu Industry-laivalla. Sen upseerit, laivalääkäri ja majoitusmestari auttivat Stanleytä kaikin voimin koettaen huojentaa sairaiden kärsimyksiä ja herättääkseen alakuloisissa toivoa. Hyvin taitava lääkäri huomasi sairaiden tilan olevan erittäin arveluttavan. Elonkipinä häilyi ja lekutti ja sen puhaltamiseksi täyteen selvyyteen tarvittiin useimmissa tapauksissa enemmän kärsivällisyyttä ja huolta, kuin lääkkeitä. Vähitellen huomattiin pieni parannus heissä, vaikka heidän silmänsä vielä olivat raskaat.

Kap-kaupungissa otettiin heitä hyvin sydämellisesti vastaan ja Industry sai määräyksen viedä retkilunta Sansibariin saakka.

Kun Stanley eräänä päivänä palasi kaupungista laivalle, näki hän väkensä tavallista surullisempana. Hän tiedusteli syytä siihen.

"Tehän tulette nyt palaamaan Ulyakiin (Eurooppaan)."

"Miksi niin arvelette?"

"Oi, me huomaamme kyllä että te olette tavanneet ystäviänne, ja me olemme kaikkina näinä päivinä tunteneet, että te ennen pitkää tulette jättämään meidät."

"Kuka teille sen on sanonut?" Stanley kysyi hymyillen sille katkeruudelle, joka selvään näkyi heidän kasvoissaan.

"Meidän sydämemme, ja ne ovat hyvin raskaat."

"Ah! Ilahuttaisiko se teitä, jos minä seuraisin mukananne Sansibariin?"

"Kuinka te voitte kysyä sitä, herra? Ettekö te ole isämme?"

"No niin, vie paljo aikaa opettaa teitä luottamaan isänne lupaukseen. Minä olen teille sanonut uudestaan ja yhä uudestaan ettei mikään voi saattaa minua rikkomaan teille tehtyä lupaustani viedä teidät kotiinne. Te olette olleet uskollisia minua kohtaan ja minä olen oleva uskollinen teitä kohtaan. Jos me emme voi saada laivaa, joka voi viedä meidät perille, olen minä kulkeva koko matkan jalkaisin teidän kanssanne, siksi kunnes minä voin näyttää teidät ystävillenne Sansibarissa."

"Nyt me olemme iloisia ja kiitollisia, herra."

Stanley ei nähnyt yksiäkään surullisia kasvoja tämän päivän jälkeen, ja kapteeni ja hänen upseerinsa huomasivat myöskin kuinka kansa kaiken ulkomuotonsa puolesta parani ja tuli paremmalle mielelle tämän silmänräpäyksen jälkeen.

Marraskuun 6 p. oli Industry varustettuna ja valmiina lähtemään Sansibariin.

Kolmen viikon päästä heillä oli Sansibarin palmuja kasvava saari näkyvissä ja iltapuoleen samana päivänä he laskivat suoraan satamaan.

Kun Stanley katseli wangwanoita ja huomasi sen ilon, mikä nyt täytti kaikki, hän tunsi olevansa enemmän kuin tyytyväinen siihen että oli uhrannut useampia kuukausia saattaakseen heitä kotiin. Sairaat olivat, paitsi yhtä, kaikki parantuneet ja näyttivät niin terveiltä ettei kukaan, joka ei varmaan tiennyt sitä, olisi voinut uskoa heidän olevan samoja eläviä luurankoja, joita he olivat laahustellessaan ympäri Boman kaduilla.

He näkivät ihastuksella hyvin tutut lahdet ja poukamat, tuoksuvat rannat ja punertavat kukkulat. Taas riemastuivat heidän silmänsä nähdessään ne paikat, mitä he usein olivat epäilleet koskaan tulevansa näkemään, tuon korkeahkon vuorenharjun, jonka juurella he tiesivät kotinsa ja pienen puutarhansa sijaitsevan, nähdessään hyvintunnetut kukkulat Shanganin ja Melindin luona, ja sultanin palatsin suuren neliskulmaisen ryhmän. Jokainen piirre, jokainen talo aina heidän omaan Nyambyynsä saakka, jokainen hyvintunnettu jyrkkä mäentöyrä monine palmu- ja mangopuineen oli heille rikas entisten aikain muistoista.

Kapteeni ei pidättänyt heitä laivassa. Kaikki venheet laskettiin yhdellä kertaa alas ja väki tungeskeli innossaan päästä alas niihin.

Rannalla olijoilla oli hämmästyttävä näky katsella niin monta miestä valkoisissa paidoissa ja turbaaneissa lähestyvän eräästä englantilaisesta sotalaivasta. Olivatko nuo orjia — vai mitä? Ei, orjia he eivät voineet olla, siksi he olivat liika hyvissä vaatteissa. Mutta mitä he sitten voivat olla?

Veneet saapuivat rantaan ja malttamattomat miehet hyppäsivät maalle ja tanssivat riemuiten saaren hietaisella maalla; sen jälkeen he notkistuivat polvineen ja korottivat äänensä, syvästi liikutettuina, kiitoslauluihin Allah'lle!

Iloinen uutinen levisi pitkin rantaa: "Se on Stanleyn retkikunta, joka on palannut."

Senjälkeen tulivat heidän ystävänsä, tuttavansa ja maanmiehensä juosten heitä vastaan ja tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, palaen utelijaisuudesta saada tietää kaikki. Missä he olivat olleet? Kuinka he olivat sotalaivaan joutuneet? Mitä he olivat nähneet? Kuka oli kuollut? Missä se ja se on? Oletteko te kulkeneet Nyangween taitse toiselle merelle? — Kotiinpalanneet syleilivät maanmiehiään, he hyppäsivät sananmukaisesti toistensa kaulaan ja useampi kuin yksi silmä tuli kosteaksi kauheista kertomuksista kuolemasta, onnettomuudenkohtauksista ja kurjuudesta.

"No, Mabruki, sano minulle, oletko kohdannut äitisi?" Stanley kysyi seuraavana päivänä Mabrukilta, joka tiesi että Stanley oli hyvin utelias saamaan tietää kaikki kohtaamisesta, koska hän välistä oli ollut hyvin taipuvainen epäilemään saisiko enää koskaan nähdäkään vanhaa äitiparkaansa. Hän heltyi suuresti äkkiä, ja hänen silmistään kuohui viljalta kyyneliä, jotka osoittivat että hän oli ylenmäärin onnellinen, ja hän kiiruhti keveästi taivuttaen päätänsä vastaamaan:

"Olen, herra!"

"Onko hän terve? Millaiselta hän näyttää? Mitä hän sanoi, saadessaan nähdä sinusta tulleen niin suuren ja vahvan pojan? Kas niin, kerro minulle kaikki."

"Minä teen niin — mutta voi, hän on vanha nyt! Hän ei tuntenut minua enää ensiksi, sillä minä syöksähdin oven kautta sisälle meidän huoneesemme, ja minä olin ensimmäisiä, jotka astuivat maalle, ja juoksin koko tien veneen luota kotiin. Hän istui ja puheli erään ystävän kanssa. Kun ovi avattiin, hän huusi: Kuka siellä on?"

"Mi-mi (äiti)! Se olen minä, äiti. Se olen minä — Mabruki, äitiseni! Se olen minä, joka olen palannut mannermaalta."

"Mitä! Mabruki, minun poikani!"

"Niin, se olen todellakin minä, äiti."

"Hän tuskin taisi uskoa että minä olin palannut, sillä hän ei ollut kuullut vähintäkään siitä. Pian kokoontui joukko naapurivaimoja oven ulkopuolelle, sillä huone oli jo täysi. Kaikki tahtoivat kuulla uutisia ja kaikki kirkuivat, nauroivat ja jaarittelivat korkealla äänellä, jota he jatkoivat aina myöhään yöhön saakka. Hän on hyvin ylpeä minusta, herra. Kun päivällinen juuri oli valmis, istui yli kahdenkymmenen naapuria sitä jakamaan kanssamme. 'Oi', he sanoivat kaikki, 'sinä olet oikea mies nyt, käytyäsi edempänä kuin kukaan arapialainen koskaan on käynyt.'"

Viidentenä aamuna väestö sai hyvin ansaitun palkkansa.

Naiset, kolmetoista luvultaan, jotka olivat kestäneet pitkän matkan vaivat, jotka olivat luoneet synkän leirin erämaiden syvyydessä joksikin heidän omalla saarellaan olevan kylän kaltaiseksi, jotka olivat kehottaneet miehiään yhä pysymään uskollisina, huolimatta mistään vastuksista, tulivat kaikki palkituiksi.

Päällikköjen lapset, jotka olivat seuranneet retkikuntaa Sansibarista Atlanninmerelle ja jotka iloisella hälinällään usein olivat saaneet Stanleyn hetkeksi unohtamaan murheensa, eivät liioin jääneet osattomiksi. Ei myöskään pienimmät lapset, jotka olivat syntyneet maailmaan keskellä koskien jylhiä ja kauheita näköaloja ja jotka nyt silmät selällään kummastelemisesta huusivat nähdessään niin paljo onnellisia naisia ja miehiä — ei heitäkään unohdettu tässä lopullisessa suorituksessa.

Joulukuun 23 p. oli se höyryvene valmiina, jolla Stanley oli lähtevä Eurooppaan. Hänen Afrikan läpi matkustaneet seuralaisensa olivat kaikki varhain jättäneet kotinsa ollakseen varmoja siitä että tulisivat ajoissa ja näkisivät lähdön. Siellä olivat he nyt, kaikki puettuina maanmiestensä kauniisen pukuun. Avara, lumivalkoinen vaatteus ja tuuhea turbaani antoi eräänlaisen arvollisuuden heidän vartalolleen, ja jokainen leikitteli keveällä kepillä. Tekemillään kysymyksillä sai Stanley tietää, että useat jo olivat ostaneet pieniä kauniita tiluksia — kartanoita ja puutarhoja — palkallaan, joka osoitti että pitkä matka kaikkine vaivoineen ja kovalla kokemuksellaan hyvin melkoisessa määrässä oli synnyttänyt säästäväisyyttä ja huolellisuutta.

Kun Stanley oli juuri astumaisillaan veneesen, syöksivät nuo rohkeat, uskolliset miehet hänen sivuitsensa ja lykkäsivät sen veteen, jonka jälkeen he nostivat hänen päidensä päälle ja rantahyrskyjen läpi kantoivat hänet alas veneesen.

He pudistivat kättä ehkä kymmenen kymmentä kertaa vielä, ja niin lähti vene viimeinkin laivaa kohden.

Stanley näki heidän neuvottelevan ja sitten pikaisesti juoksevan alas rantaa suureen lastiproomuun, jonka he pian miehittivät ja jota he alkoivat soutaa. He seurasivat häntä siten höyrylaivalle, ja lähetystö heiltä tuli laivaan, Uledin, majoitusmestarin, ja Kasheesheen johtamana. He tahtoivat sanoa hänelle pitävänsä häntä vielä herranaan ja ei aikovansa jättää Sansibaria ennenkuin olivat saaneet kirjeen, joka antoi heille tiedon siitä että Stanley terveenä oli saapunut omaan maahansa. Sitä paitsi lisäsivät he yksinkertaisesti ja kaunistelematta, että jos Stanley tarvitsi heidän apuaan päästäkseen maahansa, olisivat he auttavat häntä.

Ne olivat suloiset ja surulliset, nuo eron hetket. Koko tämä myrskyinen aika, joka nyt oli lopussa, kulki ohitse Stanleyn mielessä, kaikki ne vaarat, joissa nämä rohkeat miehet olivat seuranneet häntä, nämä urhoolliset miehet, joista hänen nyt oli erottava. Nopeasti, kuten epäselvässä unessa, kulki hänen läpitsensä muisto kaikista niistä taisteluista ihmisiä ja luontoa vastaan, joissa nämä ihmisraukat olivat tehneet hänelle seuraa.

Monena vastaisena vuotena on lukuisissa perheissä Sansibarissa tämän matkan suuri kertomus kerrottava ja siinä esiintyvät henkilöt olevat sankareina saarelaisten lapsille ja sukukunnalle.