SIEPPIJÄRVI
Naamijoen juoksulla Kolarin sydänmailla, vaarojen välissä, on matala heinärantainen Sieppijärvi, jonka nykyään jo melkein kokonaan täyttävät vetiset heinäsaarekkeet. Korkeassa kortteikossa ja luhtaheinikossa vedenpinta vain siellä täällä läikkyy silmänteinä taikka kiertelee monilukuisina salmina ja kanavina vesiaulakkeesta toiseen.
Tuiki tuntemattomia olivat entisaikaan Kolarin suuret selkoset, eivätkä Köngäsen ruukin isot herratkaan väylän länsirannalla tietäneet, minkälaisia maita ja mahdollisuuksia piili itärannan synkkien asumattomien erämaiden pimennoissa. Lähettivät he silloin lapinäijän, salojen tarkan samoilijan, Siepin, sinne löytöretkelle. Kepsutteli löytöretkeilijä aamuaurinkoa kohden poikki paripenikulmaisen kairan, kulki synkkiä kuusikkokorpia, kapusi vaaroja, mutta enimmäkseen sai sotkea suuria jänkiä ja aapoja, tuli viimein männikkökankaalle ja vaaralle ja sen takaa löysi metsäjärven, löysi toisenkin, tarkasteli maita ja tutki vesiä ja tallusteli sitten taas takaisin ruukille ja "muisteli" herrallensa suuren tutkimusmatkansa tulokset:
— Na, löysin mie jängän, suuren jängän, ja löysin mie järven, ei suuren järven, mutta viljaisen järven, kaloja paljon oli. Ja kaksi suurta vaaraa oli järven ympärillä, yksi vaara tällä puolella ja yksi vaara tuolla puolella. Ja järveen tuli iso joki pohjoistuulen puolelta, ja iso joki lähti suvituuleen päin, ja joessa ui paljon lintuja, niin paljon lintuja, että päivä pimeni, kun lentoon lähtivät. Na, sitten oli taas järvi, pitkä järvi, ei leveä järvi, mutta kalajärvi. Ja paljon heinää kasvoi tämän järven rannalla, ja paljon heinää kasvoi joen rannalla, ja sangen paljon toisen järven rannalla, järvessäkin kasvoi heinää. Suuret ja hyvät heinämaat siellä oli. Rintoihin asti oli ruohoa.
Hyvin toimitetun retkensä palkkioksi sai Sieppi-äijä löytämänsä järvet kalavesikseen ja ruvettiin niitä löytäjänsä mukaan sanomaan Sieppijärviksi, ja vaaraa järven Länsipuolella Sieppivaaraksi sekä suurta jänkää matkan puolitaipaleessa Sieppijängäksi. Löytöretkeilijä muutti asumaan alemman Sieppijärven länsirannalle, nykyisen Satan salon tienoille, pystytti siihen kotansa, rakensi rantaan pikku aitankin, joka äijän jälkeen vielä sadat vuodet seisoi, ensin Satan ukon kenttäaittana, sitten Rovan elatusäijän aittana, kunnes se muutettiin Joensuunniemeen niittyladoksi. Ja siellä se on vieläkin.
Mutta Siepin löytämät parhaat niittymaat valtasi Köngäsen ruukki ja piti niitä hallussaan aina "riikin jakoon" asti. Joka kesä kävivät ruukin miehet Sieppijärvellä tekemässä heinää Voisaarella, Varisniemellä, Pietinniityllä ja Papinniityllä sekä Tiensuun latomaalla ja Naamijoella. Mutta kun valtakunnat erosivat, menetti Ruotsin puolelle joutunut ruukki suomalaiset niittymaansa. Ne jäivät kruunun niityiksi, joita sitten "houvi" kävi myymässä paikkakuntalaisten niitettäviksi. Muuankin "Nenättömäksi houviksi" sanottu, huonosti suomea haastava herra, oli ollut niittyjen myyjänä. Sittemmin saivat Sieppijärven isännät lunastaa niityt omikseen.
Löytöretkeilijä Sieppi ei saanut kyllä yksinään metsäjärvillään kalastella. Naamijokea myöten osui sinne toinen jos toinenkin erämies, raivasi rannalle kalakentän ja kävi Sieppi-äijän kalavettä verottamaan: säynäjää ja siikaakin siihen aikaan oli järvissä yltäkyllin. Muutamat pyyntimiehet rakensivat kala-aitankin saaliin säilytyspaikaksi, ja sellainen entisten ukkojen rakentama pieni pari-, kolmimetrinen kala-aitta on vieläkin Filpan talossa tavarahuoneena. Alhaalta Juoksengista ja Alkkulasta sanotaan miesten olleen.
Mutta hyvät kalavedet ja vielä paremmat heinämaat houkuttelivat pian Siepin asentojärvelle vakinaisiakin asukkaita. Sitä oli erämaata kiertänyt ja lantalaisten mieliteot tunteva lapin-äijä jo kauan aavistanutkin, jopa ennustanut, että vielä tämänkin järven rannalla asuu lannanmies, ja iso kylä nousee kerran vanhan Sieppi-äijän kalaveden ympärille.
Ja niin on käynytkin. Sieppi-järven ympärille on kohonnut Kolarin suurin yhtenäinen asutus. Koko länsirannan karu kangas ja Peuravaaran laita hiekkatievoineen ja kivikkoineen on paljastettu, ja taloja sekä mökkejä on noussut kymmenmäärin. Muutamat asunnot ovat jo saaneet sijansa itärannallakin, Käkivaaran rinteellä. On kylässä Sattaa, Piippaa, Pääkköä, Iivaria, Jussia ja Rovaa, Kangasta, Kurua ja Kulluvaaraa.
Tornion jokiväylän asukkaat, jopa useimmat Ruotsin puolelta, aina sydänmailtakin, pitivät ensiaikoina huolen Sieppijärven kansoittamisesta. Kolme ukkoa väylän takaa, Mikon-Antti Koivukylästä, aina Hietaniemen seuduilta, Alatalon ukko Jarhoisista, Naamijoen suulta, ja Satan äijä Sattajärveltä, Pajalan takamailta, kävivät ensin vain kalaretkillä, mutta sitten jo asettuivat järvelle elämään. Sattalainen sai ensiksi aikaan Satan talon, jota sanotaan kylän vanhimmaksi, sitten Koivukylän mies tuli Satan naapuriksi, ja niinikään jarhoislainen. Mikon-Antin asuntoa sanottiin alussa vain isännän mukaan Mikon-Antiksi, mutta sitten myöhemmin se taas sai uudesta isännästä uuden nimen Filppa, joka sillä on vieläkin.
Väylän takaa, Turtolasta Ruotsin puolelta, tuli asukas Pääkköönkin, nimittäin Pääkkö. Samoin saapui Iivarinkin talon tekijä, Iivari-niminen mies, Torakankorvasta, vastapäätä Ylitornion Kaulirantaa, läheltä entisen Tornionjoen tulvan runoilijan, Keksin, asuntopaikkaa. Ja Torakankorvassa kuuluu vieläkin elävän samaa Iivarin sukua. Mutta Kulluvaaran asukas lähti Suomen puolelta väylää Turtolasta, Juoksengin Kulluvaarasta.
Sama Pajalan Sattajärvi, joka oli Satan ukon saattanut matkaan, toimitti talon tekijän Sieppijärven Kuruunkin, ison, mustaverisen ja pahansisuisen miehen. Rysäytti musta mies rantakorpeen aukon ja rakentaa rytisti siihen talon. Mutta silloin saapui Sattajärveltä taas mies, vielä mustempi ja pahansisuisempi kuin edellä tullut veljensä. Ja väkevämpikin. Sillä pahankurisille veljeksille tuli talosta tappelu, joka päättyi siihen, että viimeksi saapunut veli könisti ensiksi tulleen talomestarin pois koko seudulta ja rupesi itse isännöimään.
Kurulaiset olivatkin aivan omaa ihmisrotuansa koko suku, mistä lienevät kaukaisesta kotikorvestaan saaneet suoniinsa — samoinkuin Kittilän Salmijärveläisetkin — lihatontan taikka metsähiiden synkkää verta, joka antoi miehelle mustan haahmon ja pahan sisun.
Mutta jos kurulaiset olivatkin äkäisiä toraan ja tappeluun, niin oli heillä sisua raatamiseenkin ja työntekoon. Ainakin Pekka-äijälla, joka oli merkillisimpiä Sieppijärven Kuruja.[5] Mies oli tavaton maan mullistaja ja niittyjen raivaaja. Pekan periaate oli, että joka kerta, kun taloon syntyi perillinen, leivänsyöjä, piti tehdä ohratynnyrinala, eli 800 kanttisyltä, peltoa ja hakata jokiniittyä yhden lehmän heiniksi. Ja sen ukko aina teki, itse möyri pellot ja perkkasi niityt joka perillisen perästä. Syksyisin raatoi Pekka niittyraiviollaan, väliin viikkomäärin yhteen menoon, rehkien pyhät, arjet kaukaisilla sydänmajoilla, rämpien avojaloin kylmissä korpivesissä, kaadellen puita ja raastaen pois pajukoita. Yön tietämissä ajoi ukko monesti heinäkuorman kotiin ja taas päiväkauden heilui raiviollaan. Sattui joskus niinkin, että myöhäinen syksy heitti lumen avojalkaiselle korvenraivaajalle. Kerrankin kun ukko oli kuusi viikkoa yhtä kyytiä ryskännyt Venejoen Ymmyräisniemellä, puolentoista penikulman päässä kylästä, paiskasi taivas lumen korpeen. Äijällä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireesti tarpomaan kotiin. Mutta kaukaisessa, pimenevässä sydänmaassa ukko eksyi ja kierteli takaisin omille jäljilleen. Kovin kummissaan hän niitä katseli ja ihmetteli:
— Onko täällä muitakin avojalkaisia kulkenut?
Älysi äijä sentään viimein ne omiksi sotkemikseen, otti tarkemman suunnan ja osasi lopultakin kotiinsa.
Mutta Vaattojärven miehet, Raution Heikka ja Nivan Mooses, jotka kulkivat metsästysretkellä, löysivät myöskin äijän avojalkaiset tallaukset, luulivat karhunjäljiksi ja rupesivat niitä seurottelemaan, ajattivat, ajattivat ja päätyivät äijän perässä Sieppijärvelle.
Mutta kerran tuli Pekka-äijälle korpityössään tylsä eteen. Oli ukko Pasmajoella niittyä ajamassa ja tapansa mukaan rehki pyhäpäivätkin. Lensi silloin, kun Pekka parhaillaan keittää tuhraili kodassa, tavi räppänästä sisään. Ukko ei siitä säikähtänyt, koppasi linnun kiinni, heitti pataan, keitti ja söi. Mutta yöllä ilmestyi pirulaisäijä kodan ovelle ja karjaisi:
— Sie olet tappanut ja syönyt miun poikani!
Niin pelästyi Pekka pirulaista, että törmäsi ulos kodan räppänästä ja laukkoi samaa päätä kotiin, viiden neljänneksen matkan.
Avojaloin touhusi ukko kaiket kesät. Mutta kun piti lähteä lehmiä kiveliöistä etsimään, koppasi hän kenkäpuolen kainaloonsa siltä varalta, että sattuisi jalkansa kiveen loukkaamaan.
Tervaa Kolarin entiset ukot polttivat paljon. Kurun äijäkin laittoi kerran tervahaudan, mutta sai siitä jo kyllikseen. Toista ei ukko enää ruvennut hankkimaan, vaan ryhtyi jälleen maatansa möyrimään ja arveli:
— Se ei tule autuaaksikaan, joka ei maata pruukaa.
Pienet olivat Kurun pellot, kun Pekka ne sai haltuunsa: vain puolen tynnyrin ala niittykarkeaa ja joku kapanmaa peltoa. Mutta kun äijä oli aikansa rehkinyt, oli talossa kahdentoista tynnyrin ala peltoa ja kolmentoista lehmän heinät niittyjä. Vielä eläkeäijänäkin kiskoi ukko tynnyrin peltomaan Kenttälaelle, tekaisi navetan ja pirttipöksän, jossa yökaudetkin kiskoi päreitä ja kutoi verkkoa.
Samanlainen työhullu oli Pekan emäntäkin. Yksin hän heilui kotona ja toimitti kaikki talon askareet, jopa ennätti siinä välissä tehdä muutakin. Kesäpäivän töinään akka aamulla lypsi ja hoiti karjan matkaan metsälaitumelle, sitten leipoi, kirnusi ja sen jälkeen yksinään sauvoi veneellä kahden neljänneksen päähän Hirvikosken myllyyn, jauhatti viljansa ja työnteli taas kotiin. Kotiin päästyään emäntä lähti juosta haapsottamaan kolmen neljänneksen päähän Ritalaen perille, Pruukinvankkaan, noutamaan karjaansa, joka vielä oli lypsettävä ja hoidettava yölevolle. Ja kalan pyyntiaikana ehti eukko vielä hoitaa verkkoja ja syksyllä viritellä metsään linnuille loukkuja.
Semmoinen toimekas emäntä oli Kurun Pekan eukko. Ja muutenkin hän oli tavattomampi muita ihmisiä. Ei voinut häntä vesikään menettää. Kupsahti hän kerran kalaretkellä Vaattojärveen, vajosi pohjaan, ja kolme päivää vierähti, ennenkuin eukko saatiin ylös. Mutta kun hänen annettiin rauhassa maata köllöttää rannalla suullaan, eikä mainittu sanaakaan hukkumisesta eikä ääneensä puhuttu, ettei hukkuneen sydän halkeaisi, niin pian heräsi akka henkiin, kakisteli hiukan kurkkuansa, kömpi jaloilleen ja lähti köpsöttelemään toimiinsa.
Hävinnyt on tämän raatajaparin talo. Ei ollut jälkipolvessa enää Pekka-äijän sisua eikä muorin kaikkialle ennättävää toimekkuutta. Tuli tukkihuijausten aika, talo menetti metsänsä, joutui "puulaakille", ja autiona, kohta maahan rysähtämässä, ammottaa nyt ahkerain raatajain asunto.
Niittymaita valtasivat Sieppijärven uudisasukkaat ympäristöiltä, mistä vain ennättivät, ja mitä ei Köngäsen ruukki taikka muut Ruotsin puolen tai alamaan asukkaat olleet ottaneet, sillä väylän täkäläisillä oli useita niittyjä Kolarin selkosilla. Niinpä Jauhoisten Piimäjärvellä ja Pantsulla oli heinämaita Naamijoella, samoin pellolaisilla. Sieppijärveläiset myös valtasivat Naamijoen varsia sekä nousivat Naalastonjokea ylös ottaen rantamaita haltuunsa. Pohjoiseen päin vallattiin Vaattojoki, jopa Vaattojärvenkin parhaat niemet, sitten Pasmajokea pitkin lähelle Pasmajärveä, ja vielä koko Venejoki neljänneksen päähän Venejärvestä. Lähiseuduilta omistettiin kaikki pikkujärvet, ojat ja metsäpurot sekä jängät ja vuomat niiden likitienoilta. Menivät ukot vain erämaahan, etsivät sopivan paikan ja maahan isketyillä vaajoilla merkitsivät sen vallatuksi, hakien sitten siihen maaherralta "imissioonin". Ja niin oli niitty oma.
Vanhan Sieppi-äijän entinen siikajärvi on nyt melkein kokonaan muuttunut heinäjärveksi, jossa kylän vanhimmilla taloilla on parhaat niittynsä. Satakunta häkkiä siitä vuosittain korjataan pitkää kortetta vesivarasta sekä rehevää luhtaa vetiseltä maaperältä.
Mutta aulakkeissa ja kanavissa vielä edelleenkin maikkuvat ja pulpahtelevat hauet, ahvenet ja säynäjät. Siika vain on hävinnyt entisten ukkojen kanssa.
KELONTEKEMÄ
Kittilän erämaissa, idässä Sodankylän rajoilla, on suuri ja aukea järvi, Kelontekemä.
Tämä maa on jo täyttä Lapinkorpea. Järven ympärillä on joka suunnalla suuri erämaa, jonka korkeimmat nousut kohoavat paljaslakisiksi tuntureiksi. Lännestä näkyy Kontiolaki ja Nilipää, pohjoisesta paistaa Porkosen laaja malmirikas tunturiseutu sekä komea Kumputunturi, idästä kumottaa kaukainen Karettunturi.
Tämäkin seutu oli aikoinaan lappalaisten mieluisimpia maita: täällä porot saivat vapaasti samoilla tunturien jäkäläkankailla, ja järven kala piti asukkaat kylläisinä. Jo varhain syntyikin Kelontekemän rannoille kokonainen lappalaisasutus. Järven niemiin ja lahtien pohjukkoihin kohosi erämaan kansan harmaita kotia, joissa kesänaikana asuttiin ja kalasteltiin, lähimailla paimennettiin poroja, ja syksyn tullen lähdettiin taas karjoineen kaikkineen korpia kiertämään. Jo niin aikaisin kuin kesällä 1675 mainitaan Gabriel Tuderuksen käyneen Kelontekemän kansaa valistamassa. Saarnannut oli Lapin apostoli korven kansalle, jakanut ehtoollista, kastanut heitä Herran omiksi ja kirkotellut lapineukkoja.
Mutta niinkuin useimmat Unarin lappalaiset, niin enimmät Kelontekemänkin ensimmäisistä eläjistä ovat nimettöminä hävinneet korpiinsa; vain kotasijat sekä joitakuita alkuperäisiä kivisiä ja osaksi rautaisiakin työkaluja, joita jälkeen tullut kansa on löytänyt edeltäjäinsä asuinpaikoilta, on järven rannalle heiltä jäänyt.
Vain muutamista lapeista on säilynyt nimi ja tarina jälkimaailmalle. Niinpä kerrotaan Vuolli-nimisen lapinukon, joka oli ensin asustanut Molkojärven ja Alakylän välisellä salolla, Vuollin Pöytälaki-nimisessä maassa, järven etelärannalla, ensiksi pitäneen savua nykyisen Vuollin talon paikalla. Vuollin naapurina, kaakkoisrannalla, Mallunautiossa, majaili Mallu-äijä jonkun aikaa, kunnes taas pyörähti toiseen paikkaan. "Juoksu-Malluksi" oli ukkoa sanottukin. Toramaisen kentällä, länsirannalla, eleli Toramainen, ja samalla rannalla, Koskamanniemen Launankentällä, piti Launa-ukko majaansa. Järven itärannalla, Kelontekemän talojen paikalla, sanotaan Pulli-nimisten lapinmiesten aherrelleen.
Mutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili "kauhea lovinoita", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään että Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään. Äijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa. Kun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän eteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä vieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui "tunturipoikia" avukseen:
— Kukakin keulaan, kukakin hankaan, kukakin kohallaan piättämhän!
Pihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.
Siitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi peräkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten, mennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa "poikiaan" suhditella:
— So, so, pojat, älkää hajottako vanhaa nuoskariepuani!
Poikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja päästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi kalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean äijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä takaisin Kelontekemälle.
Uutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen riitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin Niila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven seuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja voimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko kalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:
— Paalulan köyen muna kus lee,
Paalulan köyen muna kus lee!
Lauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä kokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen alla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin, eikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:
— Paalulan köyen muna kus lee!
Sitten heitti hän sen pois ja karjaisi:
— Mene sille, joka on sun lähettänyt, kaulaan kaulahuiviksi! Mutta ei saa mitään pahaa tehä.
Paikalla lähti mato vönkimään, ja Niila lauleli perään:
— Paalulan köyen muna kus lee!
Ja jo aamulla oli mato Riimin Niilan kaulahuivina.
Mutta sitten saapui Kelontekemänkin lappalaisjärvelle lannanmies, jopa
kolmelta suunnalta, kalaista erämaan järveä valtaamaan: etelästä,
Unarinjärveltä käsin, noustiin Kierinki- ja Sotkajokia, idästä,
Sodankylästä päin, Jiesiöjokea, ja Kittilästä, Ounasjoelta, pientä
Kuusajokea pitkin.
Ja pian oli lantalaisilla joka pyydyskunnalla oma kalakenttänsä metsäjärvellä. Länsipuolelle, Koskamanniemelle, kohosi pitkin rantaa asentopaikka toisensa viereen. Siinä oli Kittilän miehillä Välitalon kenttä, Karin kenttä ja Salmen kenttä, siinä Pietulan miehet asustivat Ryssän kentällä ja tepsalaiset Tepsan kentällä. Itärannalla Sodankylänlahdella majailivat sodankyläläiset.
Viimein tuli lantalainen Kelontekemälle asumaan. Ensimmäiseksi vallattiin vanha Vuolli-äijän raivaama kenttä ja saatiin siihen Vuollin talo, joka ennätti ottaa haltuunsa parhaat lähellä olevat niittymaat; sitten syntyi Pulli-ukkojen tasoittamalle tantereelle Kelontekemä, joka pitkät ajat vielä jakaannuttuaankin kulki kirjoissa Pullin nimellä. Koskaman kalakenttien vaiheille, lähelle vanhaa Launan asuinsijaa, kohosi Koskama.
Karjanhoitoa metsänasukkaat harjoittivat, heiniä saatiin kyllä järven rannoilta, Kievanajoelta ja Kelontekemäjoen matalilta rannoilta. Ja karjan lisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli Kelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain komeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koettivat pyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatkin.
Mutta vaikka karjaa oli kylässä, ei koko järvellä ollut ainoatakaan hevosta. Porolla lappalaisten tapaan toimitettiin ajotyöt, jopa ajettiin nautahärälläkin. Mutta osattiin hevonenkin hankkia.
Oli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka noitakeinoillaan pani hevosen aina "Sauvon maasta" asti tulemaan. Oli muuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja laulellen:
— Tänäpäivänä se tulee, se pitkän matkan vieras.
Kauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:
— Jopa se liinaharja souteleepi, jopa se liinaharja souteleepi.
Ja taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:
— Nyt vierasta vastaan ottamaan!
Hypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja, järven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset hevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta puolta lapoihin ja sanoi:
— Matkan pää on tähän päättynyt.
Piä kotinas ja pysy kotonasi
Tamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä saanut alkunsa.
Kemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana, eikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana lannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti liene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri erämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita Tuderus oli kastevesillään huuhtonut.
Ruvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin, Sodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin vähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan Pulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään kirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi Kuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta. Syntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin kinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen ja Kitisen väliselle niemekkeelle.
Kirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta Kelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta kellosta. — Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi, mutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja siitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa kirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi merkitty "Kellontekemäksi", mutta lienee se kieleen perehtymättömien virkamiesten väärinkirjoitusta.
Niin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän kirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin tietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.
Ei loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka sieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin omiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin merkillinen järvi — kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin ihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja epämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä aina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä, Koskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka syvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä elää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina kesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat rannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä uiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen vanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena vesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle onnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää mielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää melkein tyhjäksi.
Niinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat ja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja parannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka itse perkeleenkin naapuria rienaamaan.
Mutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä Lapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen muistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia virsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot Väinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta ja -soitosta.
Karjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden jälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja sieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut, kotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä puhteita.
Rauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole Kelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki ikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie Muonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta Kelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän kirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti vaellettu.
Maassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet ensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa, lapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin ensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison "Hautamännyn" juurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan muistona.
TEPASTOLOMPOLON TARINA
Tepastolompolon kylä, jolla on niin komealta kaikuva nimikin, on Kittilän pohjoisilla kulmilla, Ounasjokeen laskevan Tepaston jokilaajentuman, Tepastolompolon itärannalla.
Niinkuin useimmat muutkin Peräpohjan ja Lapin lantalaiskylät on Tepastolompolokin lappalaisten pohjustama. Lapin kansan muinaisille asumassoille on kylä kohonnut, ja sen kansakin lienee suurimmaksi osaksi kohonnut lappalaiselta pohjalta.
Ei saanut lappalainenkaan etumiehenä tunkeutuessaan erämaihin taisteluitta itselleen asuinsijaa ja asumaoikeutta. Sillä jo ennen lapinkansaa oli kaikki Lapinkorven erämaat vallannut mahtava Taalojen suku.
Taalot olivat kamalan suuria, hirveitä ja väkeviä metsän jättiläisiä, jotka saattoivat kerrallaan työntää taskuunsa vaikka nelikollisen hopeaa. He asuivat maakuopissa, kaikkein pahimmissa korpirovaikoissa ja tunturimaissa, pyydystelivät metsästä majavia, peuroja ja muita otuksia ja kalastelivat järvistä. Vihoissaan olivat Taalot kovin, kun lappalaiset ilmestyivät niille maille, joissa he ennen olivat saaneet kenenkään häiritsemättä asustella. Siksi he tekivätkin lappalaisille kaikenlaista rauhattomuutta, tappoivat ja söivät heidän porojaan, vieläpä pyydystelivät heidän pieniä ristimättömiä lapsiaan ja pistelivät suuhunsa suurina herkkuina. He rakentelivat lasten kulkupaikoille ovelia ritoja, joihin panivat juustopalasia syöteiksi, ja kun pahaa aavistamaton lapintenava meni juustoa tavoittamaan, takertui hän ritaan ja joutui Taalon paistiksi. Useasti Taalot myös houkuttelivat taikka ryöstivät lappalaisten tyttäriä tai vaimoja emännikseen, ja heillä sitten tapattivat täitä takkuisesta tukastaan.
Tepastolompolonkin äärettömät erämaat olivat joutuneet Taalojen valtaan. Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa, synkässä korpisessa kurumaassa, puoli penikulmaa järvestä etelään.
Asettuipa sitten Tepastolompololle, nykyisen Uudenkartanon paikalle, järven kaakkoisrannalle, asumaan Väkevä-Tuomas, oikein vahva ja jämerä porolappalainen. Mutta ei saanut mies kauankaan olla rauhassa, ennenkuin jo Taalot rupesivat häntä vainoamaan: hävittelivät hänen porojaan ja ahdistelivat hänen kotakuntaansa.
Ja viimein tuli erämaan asukkaille ankara yhteenotto. Tuli Taalo itse Tuomaan luokse ja tahtoi häntä painimaan, jotta kumpi voittaa, se saa tappaa häviölle joutuneen.
— Yhtä kaikki! sanoi Tuomas. Mennään järvelle painimaan, siellä on tilaa heitellä.
Tuomas pani rautapiikkikengät jalkaansa, ja niin lähdettiin.
Kaljamajäällä syntyi tuima temmellys, jossa rautakenkäinen
Väkevä-Tuomas helposti sai Taalon alleen ja tappoi hänet. Mutta Taalo
ennätti sanoa:
— Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!
Toisena päivänä tulikin toinen Taalo, vielä väkevämpi, ja vaati Tuomasta painimaan. Mentiin taas järvelle taistelemaan, mutta Tuomas voitti senkin ja tappoi, jolloin se taas ehti sanoa:
— Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!
Ja tulikin seuraavana päivänä kolmas hirviö ja taas neljäs, vieläpä viideskin, ja jokainen oli aina väkevämpi edellistänsä. Mutta aina Väkevä-Tuomas ne voitti ja nutisti hengen pois. Mutta tuli vielä kuudeskin kiveliön kummitus, ja se oli jo niin jämerä äijä, että ruhjoi Tuomaan polvipuolellensa jäälle, jopa oli vääntää allensakin, surmaniskua ottamaan, kun vielä pääsi lapinukko ylös ja vuorostaan väänsi jättiläisen jäälle ja surmasi. Mutta eikös sekin vielä huutanut:
— Kyllä minuakin väkevämpi vielä tulee!
Silloin Väkevää-Tuomasta alkoi jo hirvittää. Ei uskaltanut ukko enää odotella uutta Taaloa toraamaan, vaan pakeni pois kotapaikaltaan.
Mutta kun Tuomas sitten kerran kulki Kuortanovuomalla, yllätti hänet
Taalo, kauhean suuri jätti, hirmuinen keihäs kädessä, ja kysyi, kun ei
Tuomasta tuntenut:
— Missä on Väkevän-Tuomaan kota?
Tuomas osoitti aurinkoa kohden ja sanoi:
— Tuolla päin se on, missä päivä paistaa!
Taalo katsoi sinne, mutta ei nähnyt mitään, sillä Taalon silmä ei kärsi aurinkoa. Tuomas sanoi silloin:
— Annahan mie näytän keihäälläs!
Taalo antoi keihään, Tuomas osoitti sillä päin päivää ja sanoi:
— Tuollahan se on, katohan pitkin keihäsvartta!
Kun Taalo kääntyi katsomaan, niin ukko äkkiä survaisi keihään hänen hartioihinsa. Jättiläinen rojahti maahan ja sanoi:
— Pistä toinenkin kerta, että kuolisin heti!
— Kyllä koira kuolee kerrallakin! sanoi Tuomas vain eikä toistanut iskuansa, sillä hän tiesi, että jos Taaloa pistää toisen kerran, se siitä vain virkoaa elämään.
Ja Taalon täytyi kuolla. Mutta kuollessaan hän tunnusti:
— Miehen käteen kuolen, kun kuolen.
Niin voitti Väkevä-Tuomas viimeisenkin metsän hirviön, ja siihen loppui koko Tepastolompolon seutujen Taalosuku, eikä niitä sen jälkeen enää ole niissä metsissä nähty, ei kuultu. Mutta Taalojen raadot raahasi Tuomas järveltä lounaisrannan metsikköön ja kuoppasi ne sinne korkeaan tievaan. Vieläkin nähdään tievalla useita pitkiä syviä kuoppia, joita sanotaan Taalojen haudoiksi. Vankkoja petäjiä oli ennen seisonut hautojen ympärillä, ja petäjien kyljessä oli ollut pilkat ja ristit, mutta nyt on petäjät jo hakattu maahan.
Siitä pääsi lapinukko ja lapin suku yksinään erämaan isännäksi, kun
Taalojen suku oli työnnetty turpeeseen.
Mutta osui tännekin viimein lannanmaan erämies ja rupesi riitelemään niitä maita, jotka lappalainen oli henkensä kaupalla valloittanut kiveliöiden peikoilta ja hirvityksiltä. Eikä lapinmiehellä ollut muuta neuvoa kuin suostua alakyntiseen sovintoon, ositellen parhaat apajansa uuden tulokkaan kanssa, jolla oli aina kuninkaan lupakirja matkassaan, taikka heittää koko seutu lannanmiehelle ja itse uudestaan painua selkosille ja siellä taas ryhtyä taisteluun metsän jättiläisten kanssa — joutuakseen sieltäkin karkotetuksi, kun oli ensin korpiseudun pohjustanut lantalaiselle kelvolliseksi.
Muoniosta kulkeutunut Mooses-raukka ensimmäiseksi asettui Väkevän-Tuomaan asuinmaille. Iso ja väkevä mies oli hänkin, mutta laiska ja saamaton ukonköriläs. Nelisnurkkaisen pirttipöksän rutisti äijä Tepastolompolon rannalle, nykyisen Lompolon talon paikalle, ja siinä kalaa pyydellen elää tuhrusteli, ei viitsinyt maata möyriä eikä edes niityistäkään huolehtia, vaikka Lompolon matalat rannat olivat mitä parhaimpia heinämaita. Nälkääkin äijä näki, kun ei kyennyt hyvän saaliin aikana hankkimaan kalaa pahan päivän varaksi. Ja nälkään saamaton äijä kuolikin, sortuen Aittamaan salolle, kun kerran puutteessaan lähti Puljun lappalaisasunnosta, parin penikulman päästä, etsimään evästä. Ukon perhe joutui ajelulle ja asunto jäi autioksi.
Tuli silloin Silpo-Heikki, silmäpuoli irtolaismies Peltovuomasta, tunturien takaa, ja ilman mitään valtasi Mooses-raukan aution kömmänän, ruveten siinä asumaan. Pitkät ajat sai Silpo-Heikki siellä rauhassa kelletellä ja lompolossa kalastella. Mutta kun Mooses-äijän pojat, Heikki ja Niila, pääsivät aikamiehiksi, tulivat he takaisin isänsä pöksälle, ajoivat peltovuomalaisen tuntureillensa ja rupesivat entisellä kotijärvellään elämään.
Ja näiden miesten, Heikin ja Niilan, poikia ovat vielä nykyään elävät 70—80-vuotiset Tepastolompolon äijät.
LAPINKYRÖT
Kyrö-nimisiä paikkoja ja paikkakuntia on maassamme useita ja ne kaikki lienevät saaneet nimensä samasta kotiperästä. Niinpä Isonkyrön asukkaat entisaikoina saapuivat Hämeenkyröstä ja toivat tullessaan uudelle asuinpaikalleen vanhan kotoisen nimensä. Ja täältä, "Pohjan-Kyröstä", joksi Suupohjan Kyröä vieläkin Hämeenkankaan eteläpuolella sanotaan, työntyi Kyrönmies yhä ylemmäksi pohjoisiin erämaihin, pystyttäen siellä jälleen uuden Kyrön, korpitalon, josta toisinaan aikojen kuluessa kohosi kokonainen Kyrönkylä; saattoi salotalo myöskin pysyä vain yksinäisenä Kyrönä, kuin muistomerkkinä, joka vieläkin viittaa, mistä sen talon ensimmäiset korvenraivaajat ovat saapuneet. Niin tapaamme jonkun Kyrö-nimisen talon esim. Kajaanin takamailla, Hyrynsalmella ja Sotkamossa; samoin on Turtolan suuressa Pellonkylässä Kyrön talo.
Mutta Lapin tunturimaissa kohtaamme kolme, neljä Kyrön kylää, oikeita
"Pohjan-Kyröjä", Lapin-Kyröjä, vähäpätöisiä kyllä verrattuina etelän
Kyröihin, mutta toiset sentään suurenmoisia tunturien takaisiksi.
Mahtavan Pallastunturin takana, Ounasjoen ylisellä juoksulla,
kahtapuolta Enontekiön ja Kittilän rajaa, on pari pientä Kyrön kylää,
Yli-Kyrö ja Ala-kyrö, ja Ivalon alajuoksulla on kuulu Inarin Kyrö.
Kansan muistelusten mukaan on näiden kylien suku lähtöisin "Suomen
Kyröstä".
Isonvihan kamalina päivinä, "vanhan Venäjän vihan aikoina", lähti Isostakyröstä — "niitä on Suomessa kaksi Kyröä, Isokyrö ja Vähäkyrö" — vainoa pakoon kaksi veljestä, Olli ja Pekka, paeten Peräpohjaan ja viimein päätyen Lapin erämaihin Pallastunturin tienoille. Sopivaa talonpaikkaa ja eräseutua miehet etsivät, mutta ei löytynyt mieluisaa sijaa. Tekivät he siitä sopimuksen lähteä kumpikin eri suunnalle, ja kun löytävät sopivan paikan, niin ilmoittavat siitä toisilleen pyssyn laukauksella.
Niin lähdettiin taas kiveliöitä kiertämään. Olli osui Pallastunturin taakse isolle kauniille Vuontisjärvelle, katseli sen rantamaita ja pamautti pyssyllään. Pekka oli juuri silloin päässyt Ounasjoelle, Vähänkosken niskaan, ja oli myös aikonut ampaista merkkilaukauksen. Niin mielistyivät veljekset kumpikin omaan löytöönsä, että tekivät molemmat erämaahan oman kotinsa. Olli rakensi asunnon Vuontisjärven pohjoispäähän Palorantaan, ja Pekka pystytti mökin vaaran laitaan Vähänkosken länsirannalle. Ja kaukainen Lapin kiveliö oli saanut raatajilleen kaksi Kyrön miestä.
Mutta veljesten valitsemat asuinpaikat eivät lopultakaan olleet mieluisia. Vuontisjärven asennolle tuiskutti talvella tunturista lunta niin ylettömästi, ettei tahtonut liikkumaan päästä, ja Ounasjoen asukasta taas häiritsi Vähänkosken alituinen kohina.
— Ko-kosken kohu-uu-u korvaninkin halkasee-ee-ee!
valitteli Pekka asuinpaikastaan, joka lisäksi oli vaaran pimeällä pohjoislaidalla kovin hallanarassa maassa. Niin muuttikin Olli Vuontisjärveltä Ounasjoen rannalle, puoli penikulmaa yläpuolelle Pekan asuinpaikkaa, ja Vähäkosken asukas siirtyi korkean vaaransa päivän paisteiselle etelärinteelle ja rakensi savupirtin nykyisen Autton ja Mikkolan väliselle kentälle. Pellonkin Pekka siihen heti raivasi, kylvi korvalakillisen ohraa ja korjasi vuodentulokseen kokonaisen kielon eli neljä kappaa. Mielissään sanoikin ukko:
— Nyt olen päässyt Jumalan selän takaa hyvään paikkaan.
Ounasjoessa ja lähijärvissä veljekset kalastelivat, kävivätpä kalassa Keräsjärvelläkin Pallastunturin takana. Mutta Kerässiepin asukkaat, jotka pitivät Keräsjärveä omana kalavetenään, olivat miehille vihaisia, jopa äkäpäissään kerran repivät heidän nuottansa, rikkoivat veneen ja upottivat kaikki syvään jokijärämään. Mutta Kyrön miehet eivät siitä pelästyneet, noutivat kotoa uuden nuotan, yön tietämissä vetivät veneensä Pallastunturin ylitse ja aamulla jo taas olivat nuottaa kiskomassa niinkuin ennenkin. Kirves kourassa olivat miehet sitten vuoron perään vartioimassa, etteivät kerässieppiläiset saisi toistamiseen toimittaa ilkityötänsä.
Kyrönmiesten avaamat metsäpälvet laajenivat vähitellen isommiksi aukeiksi. Ollin raivio levisi pitkin Ounasjoen molempia rantoja sekä peltoina että niittyinä, ja Pekka paljasti vaaralleen peltoa ja perkkasi jokirantaa niityksi. Kyrön kuulujen peltojen laidimmaiset sarat saivat sijansa tunturien takana ja työnsivät toukoa sielläkin, tosin vain korvalakillisittain siemennettynä ja kielonmitoin korjattuna.
Ja uusi kyrönsuku, sekoitettuna lapin- ja kainuunverellä, nousi lapin erämaahan, kasvattaen semmoisia isäntiä kuin Alakyrön Tuomas-ukko, "Kuuro-Mikko" ja "Lauta-Mikko", Heikki-, Juntti- ja Pekka-ukot, sekä Ylikyrön Lassi-äija ja Jussa-äijä. Polvi polvelta raivasivat miehet metsää ja rakensivat uusia pirttejä. Alakyröön nousi useita taloja Kyrön alkutalon rinnalle: Heikkilää, Pekkalaa, Mikkolaa, Mattilaa ja Pääkköä; Ylikyrön rannalle saatiin vain kolme, neljä talopahaista.
Oppivat lapin-kyröläiset pian porojakin hoitamaan. Tuomas-äijälläkin oli jo niin suuri tokka, että kylän koko vainio täyttyi, kun valtava karja siihen ajettiin.
Mutta sitten tuli hirmuinen poronkaato ja tappoi koko tokan melkein yhdettömiin. Ilmestyi kauhea rutto, lentäen punaisena lintuna niinkuin kuukkahainen ja istahtaen poron, toisen, kolmannen sarveen ja niin poro porolta kautta koko lauman. Ja heti kaatui se poro, jonka sarvessa ruttolintu oli käväissyt. Niin hävisi Tuomaan ja monen muunkin tokka, kun omistajat eivät tienneet Lapin tietäjien vasta-taikaa. Mutta Anundi Sarre, lapin-äijä, tiesi taian, tappoi sen poron, jonka sarveen ruttokuukkeli ensiksi istahti, sohaisten puukon kurkkuun ja viiltäen, rinnan halki, repäisi sisälmykset pois, työnsi tervastuleen ja poltti ne poroksi. Eikä sen enempää rutto kaatanut Anundin karjaa.
Lähtipä taas sitten, 1758, tunturien Kyröstä muuan mies. Mikkolan-Heikki, etsimään uusia maita, nousi Lapin tunturiselän taakse ja painui pitkin Ivalonlaaksoa suunnattomien erämaiden halki itää kohden, aina lähelle jokisuuta, ja teki sinne uudistalonsa. Ja tämä oli alkuna uudelle Kyrölle, tunturien takaiselle suurkylälle, jossa taas Kyrön suvun uusi haara rupesi versomaan. Tuli myöhemmin, 1805, kamalan porokaadon jälkeen Kittilän erämaista toinenkin kyröläinen, Tuomas Tuomaanpoika, jonka isän karjan rutto oli surmannut. Koko perheineen, hevonen, lehmiä, ja lampaita mukanaan, matkusti mies lähes kolmikymmenpenikulmaisen taipaleen tunturien ja jokien yli Ivalon suupuolelle ja pystytti sinne oman talonsa penikulman yläpuolelle Heikin perustamaa asuinpaikkaa. Tuomas oli kova maan möyrijä, mutta vielä ahkerampi karjanhoitaja ja niittyjen raivaaja. Ivalon suuret suvantorannat pani hän kasvamaan heinää ja kartutti karjansa pariinkymmeneen lypsävään. Tuomaan alustamalle maaperälle nousi niinikään uusi Kyrön haara ja kohosi Törmäsen komea kylä.
Inarin Kyrö ja Törmänen ovatkin kyröläisten mahtavimmat voimannäytteet Lapissa, suurimmat ja väkirikkaimmat kylät koko tunturien takaisessa Suomessa. Ivalon alajuoksun laajat suvantorannat ja suistamon monet matalat saaret tarjosivat Pohjan-Kyrön peltojen kasvateille uudet koekentät, joilla saivat näyttää kotoista kuntoaan ja nostaa Lappiin vielä pohjoisemman Kyrön, joka olosuhteisiin katsoen kyllä kelpaa emo-Kyrönsä rinnalle.
Niin saavat Suupohjan kyröläiset sanoa suurista pelloistaan, että ne ulottuvat aina Lapin tunturien taakse ja että heidän talonsavunsa kohoavat kotalappalaisten mailla, siellä missä rurjat palavat, ja vielä, että heidän miehensä leikkaavat paksua leipää leivättömässäkin Lapissa.
Vielä on jäljellä Pallastunturin takana Vuontisjärven pohjoisnurkassa, Palorannan nurmettuneella kentällä, katajikossa, Kyrön ensimmäisen Lapin esikoisen talonsija kiuasraunioineen. Samoin Vähänkosken niskassa Ounasjoen rannalla, synkässä metsikössä, näkyy toisen Lapinkorven esiraivaajan asunnonsijoja ja kiviraunioita. Niiden vieressä vieläkin iänkaiken
"ko-kosken kohu-uu-u"
soittaa erämaan säveltään.
PERÄPOHJAN WIIMEISIÄ POROLAPPALAISIA
Entisen Lapinkorven erämaita liikkuessa saa siellä täällä kankaiden laiteilla, jonkun jängän taikka metsäjärven lähettyvillä, nähdä vanhan hirsistä salvetun porokaarteen lahoneita jäännöksiä, jotka toisinaan kilometrittäin jatkuvat pitkin selkosta. Ne ovat porolappalaisten töitä, muistoja tunturikansan viimeisistä jälkeläisistä, jotka isiensä entisillä mailla, tällä puolen Lapin tuntureita, vielä elivät vanhalla totutulla tavallaan, kiertelivät karjoineen ympäri erämaita, kunnes sortuivat hautaan taikka kunnes yhä tihenevä lantalaisasutus pirstoi heidän suuret laidunmaansa, ettei metsien kasvatti saattanut niissä enää tulla toimeen.
Kansan muisteluksissa elävät vielä nämä viimeiset Peräpohjan lapinsukuiset poromiehet, ja useat heistä ovat jopa nykyistenkin vanhojen muistannan aikana kierrelleet porotokkineen takamaita.
— Tien täysi Taskisia, vankka joukko Vasaroita, sukunen Suikkeja, vellikaara Vettasia, nuin vähä Nutteja,
sanoo vanha kolarilainen runonpätkä niistä lappalaisista, jotka jutama-alueinaan pitivät etupäässä Tornion-Muonion laakson ja Ounasjoen välistä mahtavaa kairaa. Kun metsäkansa lähti raitoineen jutamaan Alkkulan, Kolarin taikka Matarengin markkinoille, saattoikin siinä monesti matkata "tien täysi Taskisia" sekä "vankka joukko Vasaroita", vieläpä jonon jatkona Suikkeja sekä Nutteja.
"Taskiset" ja Vasarat sekä Suikit olivatkin lukuisimmat ja varakkaimmat koko seudun tuhkalappalaisesta kiertäjäkansasta. Vanhaa lapinlähtöä olivat nämä joukot, aikomaan tunturien taakse paennutta polvea, joka oli sieltä myöhemmin lähtenyt painumaan taas takaisin etelää kohden.
Muonion sydänmailla, Ahvenkielisen jäkäläisillä kankailla, on vielä vanha rappeutunut porokaarre pienen, vaarain välisen saivon, Rumanjärven, rantatievalla. Siinä on aikoinaan "Taskisten" joukko porotokkineen häilännyt ja sitten taas lähtenyt karjoineen erämaata kiertämään. Täällä vaelteli muinaisina vuosina Hetan tunturimaista tullut Sieppi-Ollin poika, Matti Sieppi, jota ruvettiin sanomaan "Taskis-Matiksi", koska ukolla oli sanantapana:
— Taskis hyvä ottaa, kun taskis tarvitsee!
Ja siitä sai koko Siepin perhekunta "Taskis"-nimen, Siepin vanha Matti oli totinen, jylkky mies, joka hallitsi suurta tokkaansa, ja sai sen vielä suuremmaksi, kun nai Sarren Stiinan, Anundi Sarren ja Inga Suikin tyttären. Sillä Anundi-äijä, vanha, 1775 syntynyt porolappi, oli koko tunturimaiden kuulu rikas. Vaikka äijä olikin vain pieni, paksu, valkkopunainen käpsä, oli hänellä poroeloa niin paljon, että saattoi kerskailla:
— Na, ei voi hukat eikä varkaat niitä koskaan hävittää.
Ja kuivia poronlihoja oli äijällä pitkin erämaita pienissä puokku-aitoissa niin määrättömästi, että ne lahoivat ja mätänivät.
Anundi-äijän poroista sai Stiinakin osansa, ja niin sitten Siepin Matti tuhantisen tokkansa kanssa lähti Muoniosta kiertämään. Monet lantalaisetkin jättivät poronsa Matin hoitoon, ja ukko juti joukkoineen kesät talvet Muonion Kirkonkylän takalistoilla ja väylän varsilla aina Salmi- ja Löyttyjärven seutuja myöten. Tuohikodassa ukko vain asusteli, ja sinne teki Stiina perillisensä, milloin missäkin sydänmailla, Löyttyjärvellä, Rumallasaivolla, Äijävaarassa. Neljä poikaa ja kaksi tytärtä tuohikota tuotti, ja sitä mukaa kasvoi elokin, kun kaitsijain luku lisääntyi.
— Taskis talossa, vaarain raossa kasvaa poikaa neljä,
tiesi vanha laulukin kertoa Matti-äijän pojista.
Mutta aikuisiksi tultuaan painuivat äijän pojat omine karjoineen omille teilleen. Matti meni Turtolaan raitioimaan ja häipyi sinne, Heikkikin kulkeutui etelään päin aina Turtolan Konttajärvelle, sai lantalaisemännän ja joutui itsekin viimein lantalaiseksi. Jussa, veljesten vanhin, meni ensin Kolarin miesten raitioksi, sitten Turtolaan, ja juti niin joukkoineen monet vuodet kaikki selkoset Ounasjoen kairalla aina Rovaniemen ja Kittilän takamaita myöten, kunnes hänkin häätyi talonomistajaksi Rovaniemen Jääsköön, osti pienen mökin, josta viimein asui suuren ja komean talon.
Äijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin puolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon Nivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan pohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi isänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.
Väsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi pienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt. Sinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku mökin ja saanut "nyypyykin" paikan. Siellä eli "Salmijärven äijä" lantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan tunturikiertäjän elämä 1885.
Salmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta hoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti Simu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin elonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti sattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle puolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin, satakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin lappalaisten erämaihin.
Lantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien miehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle heiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan "Taskis-Matin" pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli 80-vuotias "Salmen Simu" jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.
Salmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä pari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski, 95-vuotias "Pehkosen muori", Anna Aslak. Koutokeinossa, monien tunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan kodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä, joutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja sieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän ikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä perillisensäkin. "Poromiehenä" oli eukko toiminut vielä miehensä kuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua. Neljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina vanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä. Mutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli seteliraha. "Monta, monta on pois!" sai muori monesti päivitellä, kun pojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.
Mainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä porolappalaisista olivat Vasarat, "Vanhan-Vasaran" laaja suku. Enontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman jutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo 1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä, sitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja Anttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien tälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki Jouninpoika, itse "Vanha Vasara", josta sitten tuli koko Peräpohjan pikku Vasarain suurmoukari.
Urakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran ukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku miehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä oli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi pian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon poroja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta, että tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan paimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.
Vanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti seurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen lantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli äijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen suussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat, aitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen. Mutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin Muonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden aina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia maita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli äijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain kerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla "väärtejään" tervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän ukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko joukolla kotaväen "väärteiksi", ja ukko kestitsi heitä parhaansa mukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri oli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita. Niistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:
— Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!
Niinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja loitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa oli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula, ja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu, jota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja karkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio sattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti äijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa piukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle katsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin sääskiä. — "Näettekö, näettekö!" äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän. Mutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain kädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.
Päissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään väkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti äijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen naapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin pyöräytti pihaan ja astui sisään.
— Ramppa-Vuollo, uoo,
Ramppa-Vuollo, uoo!
äijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:
— Inarijärven jäällä, Kariselän päällä, Kumputunturin hännässä, Jiesiöjärven rannassa, laulavatpa ne Lapinkin lapset, heinäperseet heippasevat. Kuotsana, kaatsana velluvaa, vellun neiun velluvaa. Tuollapa vielä suoppaki, tuollapa vielä suoppaki.
Juopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin hän itki ja joikasi:
— Kärsi vaivaa, uoo, uoo, niinkuin Ristuksen sotamies, uoo, niin autuaaksi tu'et, uoo, uoo, u-u-uoo!
Eikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata. Kreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli kyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut koukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei estänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että vähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:
— Puoras Puornanen paarne, joi joi joi joi joi joo, Vellan neijanen neita, jei jei jei jei jei jee!
Vielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi kujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka kulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi hän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa sen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa äijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli tulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä piippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä tarkoittaen:
— Olettekos nyt nähnehet tunturissa tuimia tammoja, vaaroissa valituita valkkoja?
Ja pikku poikia äijä nyhti tukasta ja sanoi:
— Näin isävainaa mettonpäätä nykei!
Kohtasi ukko kerran nimismies Nikanderin, jota "Koos-Nupuliksi" haukuttiin, teki hyvän-päivän ja kysyä hölmäisi:
— Siekö se olet se Koos-Nupuli?
— Kuka niin on sanonut? nimismies ärähti.
— Na, mie olen kuullut tuolla kylällä kaikkien niin sanovan.
Kerran taas seuroissa käpsytteli Vasara kälmeissään pastori Cajanusta puhuttelemaan, paiskasi kättä ja huudahti:
— Täälläpä se Erkki-väärtikin on!
— Mikä Erkki? pastori kummasteli.
— Na, se Lompolon Erkki,
— En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.
— Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon
Erkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.
Oli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti "kristityille", kun nämä kerran tulivat ukolta "uskoa" tiedustelemaan.
— Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.
— Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.
— Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut, ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.
Ja tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä 1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen Simu, naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin markkinoilta, ja sinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva Vasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko matkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:
— Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!
Sai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:
— Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!
— Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.
— Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara kuoli, päästen haluamaansa "isoon suothaan", missä uskoi suuren sukunsa häntä jo odottelevan.
Vanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden tehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan porokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli, Antti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina, Priita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat kyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna vietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni Kehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.
Mutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään.
Olli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin,
nai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan.
Siellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.
Vasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat, etemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään, sitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen Ruoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin Vasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa raitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin vanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Kallonkylän Heikkilän Heleenaa, ja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä Kurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa poronkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin jo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:
— Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!
Eikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen rikkeistä.
Surullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin kuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan äijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä poveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää vielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen latvoilla.
Vasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli ukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti Jääskön Ollin tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin, ennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi äijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko koko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari neljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi kalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas kuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti metsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa hilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea "kristitty". Viinaa hän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun "ihminen syöpi ja ihminen juopi", niin saattoi hänkin pyytää: "Antakaahan nyt sitä viinaperkelettä!" Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin ja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä ja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä kymmenkunta vuotta sitten.
Mutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli Kittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli sekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin Aakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla — siellä on vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA WASARA, Niklaavun tyttären nimi —, milloin Porkosen tunturimaissa Sodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, "Valkoisen Isän", juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja kuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle sitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus: TÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on vieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä aittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla asuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat, sillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina haltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja kiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti ovat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.
Niklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti, Anna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli näiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten emänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.
Lyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin ollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa ja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää poskeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon kuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma ruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään, kun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia ruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea työntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.
Suuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion laaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion ja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta perukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja asentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat Suikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja. Lantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa kiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli omiakin poroja satamäärin.
Muonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana Suikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa, joka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen, ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. — "Voi paahkilas!" kirosi äijä kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan piti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri erämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko yli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka lannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja pysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana vaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.
Pakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu, keskellä "Suikkien palasta", joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja Vasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet, jäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara, Kiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla, Yllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto. Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.
Olli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan kiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen Pakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana, lypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli kentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan, kömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin seuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle, toimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa omille teilleen.
Metsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he etsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta, Antilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt Kaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai piikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. — "Paahkilas kyllä!" manaili ukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin Reetankin eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat Suikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi kuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella, Rautiossa 1895. Pekan "suureen suottaan" meno tapahtui komeasti kuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä huokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin, mutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu pihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi, ja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin tunsivat ruumiissaan kovan "krookkauksen". Ja taas alkoivat porokellot pihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi kellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä ikuiseen lepoonsa.
Näihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän jälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin entiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen elää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille, Jierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat lannanmiehille emänniksi.
Kittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira. Jo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien seutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä kotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään Suikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven kalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon kotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa, ryöpsäytellen nuotiotuhkia.
Vanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan poromiesten tokkia siihen aikaan — 60-70 vuotta takaperin —, kun porojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se oli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti taivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja, niin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat ennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.
Järveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät. Aakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä rytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja rantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden puhalsi ja huohotti.
Kesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita, nilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan takana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä Saattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko elämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen. Mutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija, meni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, "Korte-äijälle", joka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei Priita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen kanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä pientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi tultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon leskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan Vanhan-Tuomaan vaimoksi.
Joitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60 vuotta takaperin kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän takamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.
Rovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään, nousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon "Lesken Pekka-raukka", rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua, oli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto hävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki nai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen sitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa. Ja täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta Suikin sukua. Vanha Antti, kuulu "Haippa", raitioi erämaassaan sekä lantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että joutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo aivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika, elää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.
Vanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain "nuin vähä" olikin liikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-, Romma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä Anttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja Jounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi ja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja Ylitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta lapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina paimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.