VIII.
Samuelin elämänvaiheet.
Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille, eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja Jokkimille.
— Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu, että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.
— Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen, sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.
— Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle, kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut, samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana, kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:
— Tämä on teidän tavaraanne.
— Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.
— Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai kukkaroon kiinni käy.
— Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena, sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.
— Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi. Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut, jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä hetkenä minä olen.
— Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin, niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!
— Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja. Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.
— Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.
— Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.
— Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.
— He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni, ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä innostuin sotilaalliseen uraan.
— Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.
— Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.
— Niinkuin toisen omaisuudesta ynnä muusta, sanoi Paul.
— Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä, jatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat olot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt, millaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli hänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä ja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole määräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus. Naiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin on, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua tämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja ruveta siellä lukemaan papiksi.
Toiset remahtivat nauruun tämän kuullessaan.
— Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin seurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.
— Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin sanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin kuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä huomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi tarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia papin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee esiin, miten sitä huudetaan.
— Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten henkesi on vaarassa.
— Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta kyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut hyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi, onkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.
— Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka kertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.
— Kuinka niin? kysyi Samuel. Mitä on tapahtunut?
— Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on
Viipurin linnasta kotoisin.
— Missä ovat paperit? kysyi Paul kiihkeästi Mikolta.
— Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen sinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne ottaa pois.
— Anna ne minulle, sanoi Paul.
— Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä kuitenkin viimeksi.
Jo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain, etumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:
— Seisauttakaa, taikka henkenne on mennyt!
— Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja
Samuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.
IX.
Manaus.
Kymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä olevaa taloa kohden.
— Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?
— Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.
Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja kuiskasi hänelle:
— Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy hullusti!
Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin. Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:
— Minä näen, minä näen!
— Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta hätääntymistä.
— Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän kimppuumme!
— Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.
Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen edessään.
— Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?
— Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi muuan ratsumies hätääntyneenä.
— Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa päästää häntä vapaaksi.
— Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan vapaaehtoisesti tupaa kohden.
Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.
Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä. Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä äänellä:
— Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen sotavoiman keralla?
— Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa. Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat ryhtyä tarkastamaan taskuja.
Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle jalalleen seisomaan ja huusi:
— Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun karjaasi. Väisty pois, väisty pois!
Hän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten permannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili tuvan kattoa, ja huusi taas:
— Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha löyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!
Sotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo alkoi rukoilla ääneen.
— Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää etsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!
Kaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen povestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:
— Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä hetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset voimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä sanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä kuivettukoon!
Didrikin ääni oli hiukan epävarma sanoessaan:
— Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas kätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät liikkumattomina paikoilleen.
— Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies kolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään suustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te, jotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat paikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun tahtoni jyrkkä noudattaminen.
— Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos pelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.
Hän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi käskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:
— Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo, sitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista, kunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.
— Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua! ruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon väkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.
— Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana karsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota korkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä kimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen rinnallaan.
Tuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä vaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat kätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:
— Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on tullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja maassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa, rähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki nousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne, polvillenne!
Niin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa jälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja Mikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik seisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla ja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä sisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat sotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa polvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat äänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.
Didrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät sormensa häntä kohden ja sanoi:
— Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen päässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras, jossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän sitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen tulen edessä.
Samassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa ja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä säikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel vain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä toisten yli.
— Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua kohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet taltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.
Hän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä kautta ilman.
— Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät poikki. Ettekö tunne pahaa käryä?
— Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies, armollinen herra, kauas meidän talostamme!
Samuel sivalsi toisen kerran, nyt niin, että miekka iski permantoon.
— Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän ruikuttaa, kuuletteko?
— Kuulemme, kuulemme! vakuutti emäntä.
Ja sotilaittenkin suusta kuului mutinaa, jota saattoi pitää myöntymyksenä.
— Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea lauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä ahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja karvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään pieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä ihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan: Anateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän vapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen iskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.
Hän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä.
Äkkiä hän kiljaisi:
— Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!
Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:
— Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama, joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää. Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.
Hän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:
— Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti, jotta nämä maailmasta katoavat.
Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden. Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä parkaisivat.
Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen. Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.
Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin poispäin.
Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään. Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!
Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.
Mutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.
Samuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:
— Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas pelästyksestänne!
Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.
Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada sanaakaan sanotuksi.
— Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain oikein uskottaa.
X.
Äiti ja poika.
Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä. Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä päivänä, jona oli luvannut.
Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli aivan hiljaista.
Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen, oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo, sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.
Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka heikko kajastus ulottui sinne.
Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille. Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen, mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua. Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan. Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.
Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa. Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut. Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua äidiltään.
Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja kukkarollisen rahaa.
Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle, joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut. Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.
Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli tuhkana.
Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan; nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.
Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla "omalla puolellaan".
Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton, sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta tarmokas miehensä.
Jo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle mennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty, ja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten ääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli kauneudestaan kuuluisaa.
Äkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi taloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa tunsi.
Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka koetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin ulko-ovelle.
Emäntä nousi ja astui eteiseen, kysyen oven takaa:
— Kuka siellä?
— Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän oli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti teljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi nuori mies.
Tämä astui sisään, telkesi oven jälkeensä ja seurasi äitiään tupaan.
— Iltaa, sanoi hän suljettuaan senkin oven.
— Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut tänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?
— Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi nauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka jotain saa pelätä?
Marketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi sotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja arvoasemaa.
— Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen seurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua näyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.
— Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut rukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt hänen puoleensa.
— Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa keskustelua uskonnolliseen suuntaan.
— Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin kuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.
— Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä jälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän luottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.
Marketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa oli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta niin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin, kun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän karkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:
— Onko sinun nälkä? Katanko sinulle pöydän?
— En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain on minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen ollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.
— Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi moittien.
— Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa ei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan voi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään, sillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista sellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.
— Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo murhajuttu esille, sanoi Marketta.
— Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies nauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun elämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.
— Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua täältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni. Jos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä yönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua johdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet rikkonut. Jää tänne!
Marketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.
— Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa.
Anna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.
Uolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi hiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:
— Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla olla.
— Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi
Marketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan aikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja sitä hellästi pusersi.
Jo oli yö pitkälle kulunut, kun äkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä.
Uolevi ponnahti heti säikähtyneenä seisaalleen.
— Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke, piilota, auta pakenemaan!
— Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä varmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.
— Mutta hän ei ole yksin, kuulethan puhetta, sanoi Uolevi.
— Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat matkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat kaikin tänne.
— Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi Uolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko menneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.
— Mitä sinä pelkäät? sanoi Marketta levottomasti.
— Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua kenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin silmäterääni.
— Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä turvallisesti johdatamme pois.
Uolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta riensi avaamaan ulko-ovea.
Lämpimästi kätteli Mikko vaimoaan kohdatessaan hänet.
— Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi hän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille jotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä meillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.
Marketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel häntä seurasivat.
Iloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään ja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria halkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska, joka valaisi huoneen.
Uutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja pian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian, jonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti piian jälleen levolle toiseen tupaan.
Marketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut, mutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain sopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä kanssa.
Mutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja kiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä perähuoneeseen, niin hän huusi:
— Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle matkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.
Mutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa ja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina he olivat olleet.
Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan, väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui tuontuostakin.
Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta. Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.
Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:
— Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.
Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:
— Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.
He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään uneen.
Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.
— Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.
— Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.
— Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan kalveten kuullessaan poikansa sanat.
— Niin sinun mielestäsi, mutta ei toisten, ei ainakaan minun.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Marketta.
— Joko he nukkuvat? kysyi Uolevi vastaamatta äitinsä kysymykseen.
— Jo.
— Sikeästikö?
— Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin nukkuu aina raskaasti.
— Kuka otti nuo paperit?
— Mitkä paperit?
— Jotka isäpuoli antoi povestaan.
— Se herra, joka oli komeimmin puettu, se tummapukuinen ja hiljainen.
— Missä hän makaa?
— Hän nukkuu lavitsalla lähinnä pöytää. Miksi sitä kysyt?
— Haluanpa vain tietää. Minne hän pani paperit?
— Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki tietää?
— Sen kyllä saat vielä nähdä.
Uolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:
— Sinä et liiku paikaltasi, vaan odotat minua täällä!
— Minkä tähden? Mitä sinä aiot?
— Mitä minä aion, ei kuulu sinuun!
— Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä salli. Minä menen herättämään Mikon.
— Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat.
Odota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.
Sydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa hiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin tarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen teki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat juuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa todellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista kaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet turmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen ajatuksensa selviämään.
Uolevi palasi tuvasta ja kuiskasi äidilleen suljettuaan ensin oven:
— Hanki tänne kynttilä, jotta näen!
Konemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti sen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.
— Tässä on joulukynttilä vielä jälellä, sanoi hän.
Hän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti sytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.
— Laske kynttilä pöydälle, käski hän äitiään.
Marketta totteli kalpeana.
Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta käsissään.
— Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän papereitaan.
— Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan, et sitä kuitenkaan ymmärrä.
Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja pisti ne taskuunsa.
— Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.
— Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin kukaan herää.
Marketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua kaikkeen.
— Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä asioilla liikut.
Uolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan, niin olen pelastettu. Siinä on totuus.
— Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.
— Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä käyneenkään.
— Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?
— Se on heidän ajateltavansa eikä minun.
— He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet. Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?
— Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella, sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.
Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata, hän, niin nainen kuin olikin:
— Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.
— Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle, silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan kertoo. Anna paperit minulle!
— Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.
— Sitten ilmaisen kaikki heille.
— Sitä et tee!
— Miksi en?
— Et tohdi.
— Miksi en tohtisi?
— Sillä silloin he minut surmaavat. Joko nyt ymmärrät?
Uolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli
Marketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.
Nuori mies tarttui hänen käsivarsiinsa ja aikoi siirtää hänet syrjään.
— Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta.
Anna paperit minulle!
— Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa turvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies, jos ne viedään Tukholmaan.
— Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta tuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse itseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen elämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee parannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.
— Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni ottamaan pöydältä lakkinsa.
Samassa Marketta pujahti ovesta tupaan ja huusi:
— Te olette petetyt, herätkää!
Miehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä eteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:
— Seis! Minne matka?
— Hän on varastanut teidän paperinne! huusi Marketta.
— Kirottu, karjaisi Paul ja hyökkäsi miekka kädessään Uolevia kohden.
— Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan alkoi ahdistaa Uolevia.
Taistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen rintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.
Samuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta nähdäkseen, kuka kaatunut oli.
Nähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui häntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:
— Siellä ne ovat! Hän kätki ne sinne!
Paul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään kadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.
— Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.
Jokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän yli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.
— Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt he ovat kaikki käsissämme.
— Ja siitä me saamme kiittää emäntää, sanoi Samuel.
Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen viereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.
— Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt isänmaalle suuren palveluksen.
Marketan rinnasta nousi syvä nyyhkytys, ja hän sanoi:
— Antakaa minun itkeä häntä, hän oli poikani!
Tuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut paikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.
Mikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi hellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo hiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti vaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta tyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Kauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen lavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa vastaan.
Mutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana kokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa ovea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä ja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:
— Menkää rauhassa nukkumaan, ei täällä ole mitään tapahtunut!
Hän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki hiipi toiseen tupaan levolle.
— Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi
Marketta hiljaa miehelleen.
— Sinä teit oikein, vastasi Mikko ja hänen äänensä värisi.
Kun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin ruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.
— Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta.
— Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään tietää, sanoi Mikko.
— Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta uudelleen.
— Varmaankin Hiisveden pohjaan upottaneet.
— Eikö hän saa siis edes maata siunatussa maassa?
— Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän, sanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi eikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.
XI.
Yliopiston vahtimestari.
Pari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät Turkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul puheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen velvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan. Kun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät löytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi Turkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli kierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.
Turkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue turkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta. Meri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos tahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä suureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen lähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.
Aikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun rakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan viipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston vahtimestarin luo.
Hänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan yliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja välskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä olevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten edellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.
Nähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään ja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:
— Servus, domine frater!
Kalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon latinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.
— Servus, servus! vastasi Samuel. Salve in domum teum!
— Gratias, gratias! vastasi Kalle.
Kalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja pukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä oli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja kysyi:
— Qua de causa te video?
— Quam in Turkum saapunus sum, te video haluan, vastasi Samuel vakavasti.
Kalle nyrpisti nenäänsä tälle puutteelliselle latinalle ja jatkoi:
— Quod tibi jessus est?
Samuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle kuului, ja vastasi:
— Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in Stokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et post qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos patriam pelastaare aikomus.
— Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan sinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä latinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla rakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.
— Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi Samuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten oppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.
— Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi arvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään puhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan kieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot lauseet.
Kalle nousi, meni huoneessa olevalle avainkaapille ja sanoi:
— Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni tullut.
— Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.
— Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja poistui.
Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän kaatoi kahteen viinituoppiin.
— Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa, sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!
— Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.
— Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta… niin, tarkoitan, mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.
— Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.
Hän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:
— Eihän vain kukaan meitä kuule?
— Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita. Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos jotain on sydämelläsi.
— Olemme saaneet käsiimme muutamia erinomaisen vaarallisia kirjeitä.
— Aijai, aijai!
— Ja nyt matkustamme Tukholmaan antamaan suuret herrat ilmi.
— Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä ajatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit luokseni etsimään turvaa.
— Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin maassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.
— Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat, huudahti Kalle innoissaan.
— Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi varsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta niitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä seikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten tähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla olisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä, jotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin oikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä kauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo ahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä kaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä poispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.
— Sinä puhut kerrassaan kummallisia asioita.
— Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä tahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi pakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin kapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet olet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.
— Ja sinä sanot, että hän aikoo maalle pahaa.
— Minä tiedän sen varmaan.
— Oletko ilmoittanut tästä asiasta tovereillesi?
— En.
— Miksi et?
— Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä Viipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs kahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen ennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja hänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran ilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että minäkin kykenen johonkin.
— Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa asiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla kukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa monta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt sikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa on vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis, millainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän on tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin kapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu aina siihen, missä on märkää.
Heidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään, millä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta, ja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo etsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä pahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders Merthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.
Kapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin tulon suurella huudolla vastaan.
— Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi muuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne keskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur? Pacem aut bellum?
Kaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä jo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun ihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt olla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:
— En minä ole mikään pilli, jota te saatte oman halunne mukaan puhallella.
— Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä, sanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta oikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on sinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut Deinertin laittaa katoksia ja suojia.
Kalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi valaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä. Kaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun ylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen istumaan.
— Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja käytöstä.
— Sinä heittiö! ärähti Fläski.
— Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen epäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän mieleensä.
— Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua kohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet karsserissa istunut.
— Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi krouvaria tuomaan haarikan olutta.
Tämä teko hiukan lepytti Kallea, ja hän istui pöydän ääreen.
— Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan tuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte liikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat. Tämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin kyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden kutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla konsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte, niinkuin sanoitte, henkireikiä.
— Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia tapoja, sanoi Poppius.
— Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa, kun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka vahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä etsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:
— Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni teistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä. Tahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä minä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle kaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee kykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata vuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.
— Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis palkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista olutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen nähdä tanssivia taivaankappaleita.
— Saatte jokainen haarikallisen viiniäkin kaupan päällisiksi, sanoi
Kalle.
— No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä säästyisi, sanoi Varpuinen.
Ylioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he alkoivat ilveilynsä.
Kaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena
Didrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:
— Tervetuloa sankariseuraan!
Didrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä kohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä pahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti kumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.
— Kiitän kunniasta!
— Kunnia on kokonaan meidän puolellamme, vastasi Nikolai Varpuinen.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Didrik.
— Sitä, että kunniaa emme anna muille. Me pidämme sen omanamme.
— Tahdotteko loukata? vastasi Didrik kiukkuisesta
— En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen hyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin iskette tähän sanaan?
Didrik puri huultaan eikä vastannut mitään.